Arkistot kuukauden mukaan: toukokuu 2016

Oodi puoluearkistoille

30 toukokuun, 2016Arkistot, Puolueet, Tiede, tutkimusmtaval

Arkistotyöskentely on sietämätöntä uurastusta; pettymyksiä ja toivottomuutta. Kuin pitääkseen tutkijaa koukussa, se tarjoaa kuitenkin myös yksittäisiä löytöjä ja älynväläyksiä. Saman voi todennäköisesti sanoa kaikesta tutkimustyöstä.

Historiantutkija ei monesti tiedä, mitä etsii.

Hän on pakotettu selailemaan, kokeilemaan onneaan, ampumaan tyhjyyteen ja löytämään sattumalta. Ajoittain hän onnistuu löytämään myös tarkoituksella. Etsiminen tapahtuu usein arkistojen kautta ja löydöt potkivat tutkijaa eteenpäin ja koukuttavat etsimään edelleen.

Haluan kiittää arkistojen henkilökuntaa avusta – näitä alati avuliaita, kiinnostuneita ja asiantuntevia tukihenkilöitä. Te selvitätte, jos ette tiedä, ja työskentelette tutkijan vierellä.

Kaikki omalle tutkimukselleni tärkeät aineistot sijaitsevat Helsingissä ja Espoossa. Kulutan ennen muuta Keskustan ja maaseudun arkiston, Porvarillisen työn arkiston ja Työväen arkiston penkkejä.

Varsinkin ulkopaikkakuntalaiselle palvelun joustavuus ja nopeus ovat elinehto. Muutaman päivän vierailulla tulisi käydä mahdollisimman paljon aineistoa läpi ja kerätä oleelliset talteen. Pääkaupunkiseudun ulkopuolella työskentelevälle tämä tarkoittaa huolellista valmistautumista etukäteen. On selvitettävä, mitä tulee tässä vaiheessa tutkimusta käydä läpi, mitä ehtii käytössä olevassa ajassa arkistossa tehdä, ja millä tarkkuudella aineisto kammataan. Onko edessä asiakirjojen läpiluku, silmäily vai mahdollisesti päätöspöytäkirjojen läpikäynti?

Osittain joustavuutta rajoittaa se, että useat puoluearkistoista ovat korkeintaan seitsemän tuntia päivässä auki. Motivoitunut tutkija voisi työskennellä pidempäänkin. Toki esimerkiksi Työväen arkisto on muutamina päivinä pidempään auki ja neuvotteluvaraa työskentelyajoista kerrotaan muissakin olevan.

Palvelun joustavuuden lisäksi toinen kauempaa arkistoja hyödyntämään pyrkivälle tutkijalle hyödyllinen seikka ovat digitoidut aineistot. Se, että on mahdollista käydä aineistoa läpi etäyhteyden avulla helpottaa tutkimustyötä. Puoluearkistojen digitaalisten aineistojen lisäksi muun muassa valtiopäiväasiakirjojen digitoinnin ulottuminen yhä pidemmälle on otettu poliittisen historian piirissä tyytyväisinä vastaan. Kannustamme arkistojen sähköistämisen jatkamiseen! Se helpottaa tutkijoita vuosikymmenten ajan.

Monen Suomen poliittisen historian aiheen selvittäminen ei olisi mahdollista ilman puoluearkistoja.

Puoluehistorian lukuisat aiheet, kuten itseäni kiinnostava puolueiden maahanmuuttolinjausten, ja niistä puolueissa käydyn mielipiteenvaihdon, kehitys jäisi pimentoon.

Moni asia on selvittämättä, ja mikään aihepiiri ei tule loppuun tulkituksi. Historiantutkimus on loputtomasti tarkentuva ala, jossa uudet tulkinnat syntyvät aiempien vierelle ja päälle, olemassa oleviin näkemyksiin nojautuen ja aiempaa viilaten. Näin tarkentuu kokonaiskuva menneestä.

Pohjimmiltaan menneisyyden jäänteet ovat mykkiä ja tutkija saa ne puhumaan kysymyksillään kuin perinnetiedon kyllästämän kylän vanhimman. Samalla eettisesti toimivan tutkijan tulee kuitenkin turvautua mahdollisimman vähän kallisarvoisten, työnsä mahdollistavien, aineistojensa kiduttamiseen mieluisia vastauksia saadakseen.

Kun historioitsija maalaa kuvaa menneestä, arkistot ovat hänen pyyteettömänä tukenaan.

Matti Välimäki

Työstää väitöstutkimusta Eduskuntatutkimuksen keskuksessa eduskuntapuolueiden maahanmuuttolinjausten kehityksestä

Presidentinvaali on kulttuurikamppailu

25 toukokuun, 2016Politiikka, presidentinvaalierkmat

Erkka-Railo-44 Vuoden 2018 alussa Suomessa järjestetään presidentinvaalit.

Niissä Suomen Keskusta kokeilee uudenlaista taktiikkaa.

Normaalisti puolueet valitsevat ehdokkaansa vaalipäivää edeltävän vuoden keväällä tai kesällä.

Keskustassa suunnitellaan, että kesäkuun puoluekokous nimittää entisen pääministerin Matti Vanhasen keskustan ehdokkaaksi presidentinvaaleihin.

Päätös valita ehdokas jo nyt on rohkea. Kun vaaleihin on yli puolitoista vuotta aikaa, ehtii ehdokas unohtua ihmisten mielistä monta kertaa. Keskustassa ehkä toivotaan, että presidenttiehdokkuus tuo Vanhasen lausuntoihin uudenlaista arvovaltaa.

Voi olla, varsinkin jos muita presidenttiehdokkaita ei vielä valita liki vuoteen. Tosin entisen pääministerin ja Juha Sipilän luottomiehen näkemyksillä on päässyt julkisuuteen melko vaivattomasti jo nyt.

Matti Vanhanen on itse sanonut, että hän haluaa osallistua aikaisempaa aktiivisemmin Suomen turvallisuuspoliittisesta asemasta käytävään keskusteluun. Venäjän uhittelun, Ukrainan sodan ja Krimin valtauksen myötä Suomen turvallisuuspoliittinen asema vaatii avointa keskustelua. Presidentinvaalit on tällaiseen keskusteluun luonteva paikka, koska ulkopolitiikassa presidentillä on edelleen valtaa.

Keskustan lähtökohta presidentinvaaleihin ei kuitenkaan ole helppo.

Istuva presidentti Sauli Niinistö on selkeä ennakkosuosikki.

Vanhasen kannalta suurempi ongelma kuitenkin on, että nykyisenkaltaisilla vuodesta 1994 järjestetyillä presidentinvaaleilla on ollut taipumus kääntyä aina samanlaiseksi vastakkainasetteluksi.

Suomen presidentinvaaleille on ollut tyypillistä äänestäjien taktikointi, jossa kansalaiset valitsevat vaalien toiselle kierrokselle ennakkosuosikin lisäksi sellaisen ehdokkaan, jolla he uskovat olevan parhaat mahdollisuudet lyödä ennakkosuosikki. Toisin sanoen äänestäjät eivät välttämättä äänestä sitä henkilöä, jota pitävät itse parhaana, vaan henkilöä, joka kykenee yhdistämään ennakkosuosikin vastustajat.

Käytännössä tämä on merkinnyt esimerkiksi sukupuolten vastakkainasettelua: kolmissa vaaleissa neljästä toiselle kierrokselle on mennyt nainen. Perinteinen oikeiston ja vasemmiston välinen vastakkainasettelu on ollut presidentinvaaleissa lievempi kuin eduskuntavaaleissa, mutta silläkin ollut suuri merkitys. Jos vihreät lasketaan vasemmistopuolueeksi, kuten on mahdollista tehdä, vaaleissa on ollut kolme kertaa vasemmisto vastaan oikeisto -asetelma.

Ratkaisevassa asemassa vaaleissa on kuitenkin aina ollut niin sanottu kulttuurikamppailu. Kaikissa tähän asti pidetyissä vaaleissa toisella kierroksella on ollut kaksi sellaista ehdokasta, joista toinen on mielletty konservatiiviksi ja toinen arvoliberaaliksi. Painotus on sanalla ”mielletty”, sillä Elisabeth Rehn oli varsin konservatiivinen poliitikko, vaikka häntä vuonna 1994 pidettiin ennen muuta naisten tasa-arvon kannattajana. Sauli Niinistön kutsuminen konservatiiviksi on sekin yksinkertaistus, mutta edellisissä vaaleissa Niinistö nimenomaan ajateltiin konservatiivisten arvojen edustajana.

Suomen presidentinvaaleissa on siis aina keskusteltu viimeisestä konservatiivien ja arvoliberaalien voimien yhteenotosta. Vaikka presidentin valtaoikeudet ovat ulkopolitiikassa, itse vaalit ovat symboloineet ajankohtaista valintaa konservatiivisten ja liberaalien arvojen välillä.

Vuosina 1994, 2000 ja 2006 tämä aihe oli sukupuolten tasa-arvo. Vuonna 2012 se oli seksuaalisten vähemmistöjen asema. Avoimesti homoseksuaalinen Pekka Haavisto symboloi Suomessa seksuaalisten vähemmistöjen vapautumista ja tasa-arvoa, josta oli juuri käynnissä raivoisa julkinen keskustelu. Toki vaaleissa on keskusteltu muistakin asioista, mutta tämä vastakkainasettelu on toistuvasti ratkaissut toisen kierroksen ehdokkaat.

Puoluepolitiikka on jäänyt siinä keskustelussa normaalia vähemmälle huomiolle. Haaviston puoluekannasta ei ollut vaaleissa selkeää haittaa. Toisaalta suurten puolueiden presidenttiehdokkuus ei tuonut Väyryselle tai Lipposelle ratkaisevaa etua.

On melkoista arpapeliä veikata, mikä teema on pinnalla vuoden 2018 vaaleissa. Rohkenen kuitenkin arvioida, että maahanmuutto on juuri tällainen ajankohtainen konservatiivien ja arvoliberaalien kiistan aihe, joka jakaa myös puoluekenttää voimakkaasti.

Sauli Niinistö on profiloitunut poliitikkona, joka suhtautuu maahanmuuttoon pari piirua kielteisemmin kuin edeltäjänsä. Aikaisempien vaalien perusteella todennäköinen kilpakumppani olisi henkilö, joka uskottavasti symboloisi maahanmuuttoon myönteisemmin suhtautuvia arvoja.

Tällainen asetelma ei kuitenkaan lupaa erityisen hyvää menestystä Matti Vanhaselle. Mutta ehkäpä turvallisuuspoliittiseen keskusteluun osallistuminen riittää vaalien saldoksi hänelle ja keskustalle.

(Kirjoitus on julkaistu Kalevassa 21.5.2016)

Dosentti, VTT Erkka Railo on Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija.

Minne katosivat tutkijat?

20 toukokuun, 2016Eduskuntavaalit, Hankkeet, Harjoittelu, tutkimusmtaval

Muistatteko te kun olette ensimmäistä kertaa astuneet toimistoon? Harjoittelijana Eduskuntatutkimuksen keskus oli minulle ensimmäinen toimistoympäristö, jossa työskentelen. Hämmentävä käytävä, jossa jokaisella on omalla nimellä merkitty koppi. Huomasin koputtelevani ovia, jotka eivät aina auenneet. Ketään ei ollutkaan paikalla. Missä tutkijat tekevät työtään, jos eivät omassa toimistossaan?

Kysyin neljältä keskuksen tutkijalta Matilta, Marilta, Jenniltä ja Erkalta missä he ovat, ja mitä he tekevät.

Tohtorikoulutettava Matti Välimäki oli lähtenyt mökille. Ensimmäinen ajatus oli: ”Ahaa, lomailemaanko?” Ei kuitenkaan. Matti vetäytyi metsän ja meren ääreen hakemaan todellista keskittymistä kolmeksi päiväksi. Hänen on tarkoitus saada valmiiksi artikkeli, joka käsittelee kolmen puolueen pakolaispoliittisia linjauksia 1970-luvulta 2000-luvulle.

Mari K. Niemeä sai etsiä hieman kauempaa – nimittäin Skotlannista. Mari on vierailevana tutkijana Strathclyden yliopistossa Glasgowssa. Hänellä on työnalla kahden kirjan käsikirjoitukset. Toivottavasti Mari ei kuitenkaan tartu kuvan tarjoamaan uravaihtoehtoon.

Erikoistutkija Jenni Karimäen tavoitin junasta. Hän oli lukemassa artikkelia, joka käsittelee globalisaation vaikutuksia eurooppalaisiin vihreisiin puolueisiin. Jenni työstää tällä hetkellä tutkimusta Suomen vihreiden aatehistoriallisesta taustasta ja sijoittumisesta kansainväliseen vihreiden puolueiden kenttään.

Erikoistutkija Erkka Railo olikin ainoa, jonka löysin omasta toimistostaan. Hän oli ohjaamassa opiskelijaa poliittisen historian esseen kirjoittamisessa. Opetustyön lisäksi Erkka laatii parhaillaan kolmen muun keskuksen tutkijan kanssa syksyllä ilmestyvää Kamppailu vallasta -teosta, joka käsittelee eduskuntavaalikampanjoiden historiaa.

Tutkimus ei tapahdukaan pelkästään ruudun ääressä toimistossa. Muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen olen tehnyt kolme olennaista havaintoa. Ensinnäkin tutkija on siellä missä tieto on. Joskus tieto on sidottu paikkaan ja sen luokse on mentävä. Minäkin sain mahdollisuuden päästä tutustumaan puoluearkistoihin. Mikä tunne olikaan pidellä kädessä asiakirjaa, jonka joku on laatinut vuosikymmeniä sitten.

Toiseksi suhtautuminen työhön on intohimoista. Kaikkea ohjaa tiedonjano: halu saada tietää, selvittää ja kertoa eteenpäin. Työ ei ole jotain, mikä tapahtuu joka arkipäivä kello 9-17, vaan se sekoittuu muuhun elämään. Tiedon perässä lähdetään maailmalle, seminaareihin ja tapahtumiin. Ja usein matkustusaikakin saattaa kulua tutkimusaiheen parissa.

Kolmanneksi tutkija ei ole yksin. Silloin kun tutkijat ovat paikalla, he saattavat istua yksin kopeissaan, mutta heidän ovensa ovat auki. Tutkijat tekevät yhteistyötä, antavat vinkkejä ja esitarkastavat toistensa tekstejä. Ajatuksia voidaan jalostaa yhdessä vaikkapa lounastauolla ja seuraavana iltana ne lausutaan ääneen A-studiossa. Tutkijat työstävät omaa työtään, mutta ovat silti osa yhteisöä. Kaikki ovat valtavan ystävällisiä ja avuliaita täällä Eduskuntatutkimuksen keskuksella. Aikamoinen ensikokemus toimistosta harjoittelijalle.

Iida Laurila

Kirjoittaja työskentelee tutkimusavustajan tehtävissä Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Maltillisten historiasta mallia?

4 toukokuun, 2016Ideologia, Puolueetsiparu

kuva_jenniK Maltti on valttia, sanotaan. Vanha kansanviisaus jää kuitenkin ajankohtaisessa keskustelussa varsin usein lapsipuolen asemaan, kun parhaan argumentin sijaan väittely käydään herkästi vain äänekkäimpien kesken.

Maltillista asennoitumista muun muassa talous- tai maahanmuuttopolitiikasta käytävään keskusteluun peräänkuuluttavat kuitenkin niin asiantuntijat kuin maan hallitus. Viimeisin avaus maltin ja suvaitsevaisuuden puolesta hallitustasolta lienee opetusministeri Grahn-Laasosen vetoomus vihapuhetta ja rasismia vastaan.

Myös kansan syvät rivit tunnustavat kansanviisauden oikeaksi. Ajatuspaja e2:sen hiljattain julkaistu tutkimus osoittaa, että kansalaisista suurin osa ei tunnista itseään etenkään sosiaalisessa mediassa vellovasta ”someraivosta”. Ääripäiden hallitsema keskusteluilmapiiri on saanut puolet suomalaisista harkitsemaan yhteiskunnallisesta keskustelusta vetäytymistä.

Vaikka äänekkäintä keskustelua käy ja hallitsee vain pieni poliittisen kentän ja arvoulottuvuuden ääripäihin sijoittuva vähemmistö, on vaarana, että maltilliset passivoituvat. Mainittu e2:sen tutkimus osoittikin, että juuri poliittiseen keskustaan sijoittuvat ovat herkempiä vetäytymään kuin oikeisto–vasemmisto-ulottuvuuden laidat.

Maltillisten kiinnostusta poliittiseen toimintaan ja vaikuttamiseen ei kuitenkaan ole varaa menettää, sillä silloin suuri osa kansasta jättäytyisi poliittisen päätöksen teon ulkopuolelle. Tätä ei varmasti monikaan halua.

Kysymys kuuluukin, onko maltillisten keskitien kulkijoiden ja sovittelijoiden historiasta mahdollista ottaa mallia. Olisiko sieltä löydettävissä rohkaisua niille, joita nykyhetken keskusteluilmapiiri lannistaa.

Totta kuitenkin on, että maltillisilla voimilla on ollut keskeinen rooli suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa. Itsenäisen Suomen ensivuosikymmeniltä voi nostaa esiin esimerkiksi sosiaaliliberaalin Kansallisen edistyspuolueen, jonka tavoitteena oli kansallisen yhtenäisyyden saavuttaminen aikana jolloin yhteiskuntaa halkoivat nykypäivääkin kipeämmät haavat. Poliittisen kentän laidat olivat vielä kauempana toisistaan ja retoriikka vähintäänkin yhtä värikästä.

Kontekstin huomioon ottaen edistyspuolue edusti varsin maltillista asennetta suhteessa sotien välisen aikakauden keskeisiin kiistakysymyksiin, kuten esimerkiksi sisällissodan seurausten selvittelyyn. Puolue sijoittui poliittiseen keskustaan ja sen identiteetti rakentui voimakkaasti ristiriitojen tasoittajan ja sovittelijan roolin ympärille. Edistyspuoluelaiset totesivat jo varsin varhain, että jos sisällissodan viholliskuvista ei päästetä irti, eivät maa ja kansakunta eheydy.

Kansallisen edistyspuolueen sisäpolitiikka pyrki sovintoon menneiden tapahtumien kanssa ja kansalliseen eheytymiseen tulevaisuudessa. Kansan yhtenäisyys merkitsi eri yhteiskuntaluokkien ja puolueiden sopua ja rinnakkaiseloa. Liian tiukka sitoutuminen ideologiaan tai ryhmään oli uhka demokratialle, kun taas kansakunnan kyky sovitella ja ratkaista konfliktit poliittisen järjestämän sisällä oli demokratian ja kansakunnan olemassaolon edellytys.

Maltillisten politiikka menestyi. Tie, joka monissa muissa Euroopan maissa johti oikeistodiktatuureihin, ei toteutunut Suomessa, vaikka maailmansotien välinen sisäpoliittinen kehitys noudatti monessa suhteessa eurooppalaista esimerkkiä. Porvariston tiukka antikommunismi, porvaripuolueiden parlamentaarinen enemmistö sekä oikeistoradikalismin vuodet olivat linjassa kansainvälisen kehityksen kanssa.

Yksi tekijä, miksi Suomi viime kädessä pitäytyi parlamentaarisen demokratian ja kansanvallan tiellä, olikin keskustan ja maltillisen vasemmiston noudattama sisäpoliittiseen integraatioon tähdännyt linja: Cajanderin punamultahallitus vuonna 1937 ylitti ylittämättömän ja särki sallitun rajat.

Syyt, joiden vuoksi kansakunnan eheys ja yhtenäisyys koettiin 1920- ja 1930-luvuilla tärkeäksi, ovat edelleen samoja. Suomi oli – ja on edelleen – pieni kansakunta eikä sen geopoliittinen asema ole muuttunut. Vaikka edistyspuoluelaisten uhkakuva varsin konkreettisesta itsenäisyyden menettämisestä on vaihtunut 2000-luvulla globaalin talouden haasteisiin, on tilannekuvasta tehtävä johtopäätös edelleen sama: Pienen kansakunnan ei sovi olla kovin riitaisa pärjätäkseen suuressa maailmassa.

Pitäisikö siis ottaa maltillisten historiasta mallia ja pyrkiä sopuun ja rinnakkaiseloon tiukan ideologian, ryhmäajattelun ja vastakkainasettelun sijaan?

VTT Jenni Karimäki

Kirjoittaja on väitellyt Kansallisen edistyspuolueen maailmansotien välisen ajan sisäpoliittisesta linjasta ja työskentelee tällä hetkellä Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijana. Työn alla on tutkimus Suomen vihreiden aatehistoriallisesta taustasta ja sijoittumisesta kansainväliseen vihreiden puolueiden kenttään.