Aihearkisto: Vaalipiirit

Puoluehistorian mieli

Menneisyydessä oli aika, jolloin puolueiden, suurmiesten ja valtaapitävien edesottamukset olivat historiantutkimuksen keskeisintä työsarkaa. Nuo päivät ovat kuitenkin kaukana – ja poliittisen historian tutkijana rohkenen todeta, että hyvä niin.

Nykyään mikään elämän osa-alue ei ole historiantutkimukselle vieras. Katto on korkealla ja seinät leveällä.

Uudet aluevaltaukset eivät kuitenkaan ole tehneet puolueiden ja niiden historian tutkimista tarpeettomaksi, sillä edustuksellinen demokratia rakentuu kaikesta kritiikistä ja puolueiden kuolemaa vuosikymmenet povanneista puheista huolimatta edelleen puolueiden varaan.

Poliittinen järjestelmämme edellyttää puolueiden olemassaoloa. Ne asettavat ehdokkaat, joista kansa valtaansa käyttäen valitsee edustajansa, ja ne luovat ideologiset reunaehdot, joiden valossa edustajat kansakunnan asioita hoitavat.

Puolueen historian tuntemus on luonnollisesti arvo myös puolueelle itselleen. On tärkeää tuntea jo kuljettu tie, ja juhlapäivänä on mukava muistella menneitä. Tämän kirjoituksen taustalla onkin yhden organisaation, Satakunnan Kokoomuksen, halu tuntea oma historiansa ja juhlistaa lähes 100 vuotista taivaltaan.

Miten puoluehistoria sitten asettuu aikaan, jossa politisoitunutta keskustelua tulvii ovista ja ikkunoista, mutta perinteinen puoluepoliittinen vaikuttaminen ei innosta tai tuntuu osasta jopa vastenmieliseltä? Mikä on puoluehistorian mieli, kun hahmotetaan vakiintuneen poliittisen järjestelmän kohtaamia haasteita ja pyritään vastaamaan niihin?

Puoluehistoria tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää, mistä puolueet ja niiden poliittinen ideologia ovat tulleet. Miten ne ovat sovittaneet omat periaatteensa kulloinkin vallinneen ajan yleisiin tendensseihin ja virtauksiin.

Puolue – kuten ihminen – on aina aikansa lapsi.

Pidemmän aikavälin tarkastelu paljastaa sen, millaisen lapsen kukin aikakausi on kasvattanut – ja antaa kenties viitteitä siitä, millaisen lapsen oma aikamme tuottaa. Esimerkiksi Vihreiden värikäs puheenjohtajakamppailu tai Keskustan tavoittelema maakuntahallinto asettuvat luontevasti puolueiden historian jatkumoon.

Puolueen piirijärjestön historian kirjoittaminen lähes vuosisadan ajalta tarjoaa tekijälle ainutlaatuisen näköalapaikan puoluehistorian ja poliittisen järjestötoiminnan pitkään linjaan.

Usean vuosikymmenen perspektiivi osoittaa tapahtuneet muutokset, mutta myös monessa suhteessa pysyvyyden. Ihmisten halu ja tarve vaikuttaa oman kuntansa, maakuntansa ja kansakuntansa asioihin omien arvojensa pohjalta on pysyvää. Periaatteet kohtaavat vuosikymmen toisensa jälkeen uudet tekijät.

Painotukset vaihtelevat, mutta pohja pysyy.

Pitkä tarkastelujakso – ja rajallinen sivumäärä – johtaa toisaalta myös siihen, että monta mielenkiintoista yksityiskohtaa tai kehityskulkua jää vaille ansaitsemaansa analyysiä. Ovi on kuitenkin avattu muiden tutkijoiden käydä sisään.

Kohteena piirijärjestö on mielenkiintoinen, sillä sen tutkiminen avaa horisontin kahteen suuntaan: paikallisyhdistyksien ruohonjuuritasolle ja valtakunnan politiikkaan. Piirijärjestö onkin kuin kahden tulen välissä. Se välittää viestit niin alhaalta ylös kuin ylhäältä alas, ja toimii eri osapuolten tuntojen tulkkina ja suodattimena.

Jos puoluehistorioiden synniksi on ajoittain laskettu keskittyminen puolueen yläkerroksen historian kirjoittamiseen, laskeutuu tutkija piirijärjestön historiaa tarkastellessaan piirun verran alaspäin, kohti poliittisen järjestötoiminnan tyveä.

Tällainen tarkastelu vahvistaa käsitystä, ettei puoluehistoria ole vain vaalitaisteluiden tai ministerien historiaa. Siinä nostetaan esiin myös toimintamuotojen ja -edellytysten kehitys ja järjestön sisäinen dynamiikka kulloinkin vallinneiden olosuhteiden paineessa ja nosteessa.

Sen hahmottaminen, miten kohdattuja onnistumisia ja haasteita on käsitelty ja mitä niistä on opittu, on puoluehistorian mieli ja anti.

Vaikka politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan koettu epäluulo värittää aikaamme, ei politiikka, yhteisten asioiden hoitaminen, kuitenkaan ole katoamassa mihinkään. Voisi jopa sanoa, että päinvastoin.

Vuoden kuluttua on edessä mittava muutos, mitä tulee edustukselliseen demokratiaan ja politiikan arkeen: maakuntauudistus. Maakuntavaltuustoista muodostuu poliittiseen päätöksentekoon yksi porras ja maakuntavaltuutetuista yksi vallankäyttäjäryhmä lisää.

Tuleva hallintorakenne on uusi, mutta kuntien ja puolueiden välistä yhteistyötä on maakuntatasolla tehty jo pitkään. Maakuntapolitiikalla on pitkät perinteet.

Piirijärjestön historian tarkastelu osoittaa, että yhteistyöhön oman maakunnan hyväksi on kyetty. Ei aina yksimielisesti tai helpolla, mutta kuitenkin. Yksi maakuntatason yhteistyön haasteista oli poliittisissa voimasuhteissa tapahtuneiden muutosten välittyminen maakunnan yhteistyöelimien ja -organisaatioiden tasolle. Menestystä oli ajoittain haastavaa saada muutettua todelliseksi vaikutusvallaksi.

Uuteen maakuntahallintoon muodostuvat virat, toimet ja luottamuspaikat jaetaan ensimmäisen valtuustokauden aikana, joten, edellä todettu silmällä pitäen, ensimmäisten maakuntavaltuustojen kokoonpanolla voikin olla yhtä valtuustokautta pidemmälle ulottuvia vaikutuksia.

Jenni Karimäki

Kirjoittaja on eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Blogitekstin pohdintoihin on innoittanut kirjoittajan joulukuussa 2016 valmistunut ja 10.2.2017 julkaistava tilaushistoria Karhun kämmenellä – Satakunnan Kokoomus 1919-2016.

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Suomalainen vaalijärjestelmä kaipaa remonttia

Erkka-Railo-44Suomessa on tapana olla huolissaan eduskuntavaalien äänestysaktiivisuudesta.

Eikä ihme. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa äänestysaktiivisuus oli vain 66,9 prosenttia. Se on vähän. Vuonna 1962 saavutettiin sodanjälkeisten eduskuntavaalien äänestysaktiivisuuden huippu. Tuolloin 85,1 prosenttia äänioikeutetuista osallistui vaaleihin. Äänestysaktiivisuus on laskenut melko tasaisesti vaaleista toiseen. Perussuomalaisten vaalivoitto 2011 ja torjuntavoitto 2015 keskeyttivät laskevan trendin. Jos äänestäjät pettyvät perussuomalaisiin, lasku voi alkaa uudelleen.

Äänestysaktiivisuuden alhaisuus on itsessään huono uutinen, mutta vielä huonompi asia on, että eri väestöryhmissä innokkuus osallistua vaaleihin vaihtelee rajusti. Kesällä julkaistu Poliittisen osallistumisen eriytyminen –tutkimus (toim. Kimmo Grönlund ja Hanna Wass) kertoo tästä karua kieltä.

Vaaleihin osallistuminen korreloi selvästi iän ja koulutuksen kanssa. Kaikkein innokkaimmin äänestävät 55–69 -vuotiaat korkeasti koulutetut henkilöt. Heidän äänestysprosenttinsa oli jopa 92 prosenttia. Kaikkein vähiten äänestävät 25–34 vuotiaat pelkän peruskoulun käyneet  naiset ja miehet. Heistä vain 30 ja 31 prosenttia vaivautui uurnille vaaleissa. Ero on kansainvälisestikin katsottuna todella huomattava.

Kuten yhteiskunnallisen tietoarkiston johtaja Sami Borg tutkimuksen julkistamistilaisuudessa totesi, vaalijärjestelmää on yritetty uudistaa jo 1990-luvulta lähtien ja suomalaiset politiikan tutkijat ovat toistuvasti ehdottaneet siihen samansuuntaisia uudistuksia, joita ei kuitenkaan ole toteutettu. Jostain syystä poliitikot eivät ole ottaneet tutkijoiden ehdotuksia juurikaan huomioon.

Suomalaisen vaalijärjestelmän keskeinen ongelma on, että se ei ole pysynyt muuttoliikkeen mukana. Kun Suoman vaalijärjestelmän peruspiirteet otettiin käyttöön yli sata vuotta sitten, suomalaiset asuivat suhteellisen tasaisesti koko Suomen alueella. Nyt suomalaiset asuvat ennen muuta pääkaupunkiseudulla samalla kun laajat alueet Suomessa ovat hyvin harvaan asutettuja. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa monet vaalipiirit ovat asukasmäärältään liian pieniä. Lapin vaalipiiristä valittiin eduskuntaan vuoden 2015 vaaleissa seitsemän kansanedustajaa ja Satakunnan vaalipiirissä kahdeksan.

Kun kansanedustajia valitaan vaalipiiristä näin vähän, nousee vaalipiirien niin kutsuttu piilevä äänikynnys kohtuuttoman korkeaksi. Lapin ja Satakunnan vaalipiirissä puolueiden oli saatava vähintään 14,2 ja 12,5 prosenttia kaikista äänistä saadakseen edes yhden kansanedustajan eduskuntaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että pienten puolueiden äänestäminen ei ole aina mielekästä, koska niiden mahdollisuus saada edustaja eduskuntaan voi olla todella pieni.

Eikä asia koske aina edes niin kutsuttuja pieniä puolueita. Vuoden 2015 vaaleissa kokoomus menetti ainoan kansanedustajansa Lapin vaalipiirissä. Tämä merkitsi, että Lapissa kokoomuksen saamat yli 10000 ääntä menivät hukkaan, mikä oli yli 10 prosenttia vaalipiirissä annetuista äänistä. Ei ihme, että Lapin vaalipiirissä äänestysaktiivisuus oli vain vajaat 63 prosenttia.

Suomessa asiaa on yritetty korjata yhdistämällä vaalipiirejä. Vuoden 2015 vaaleissa Etelä-Savon ja Kymen vaalipiiri yhdistettiin Kaakkois-Suomen vaalipiiriksi ja Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan vaalipiiri Savo-Karjalan vaalipiiriksi. Tämä toki laski piilevää äänikynnystä merkittävästi.

Suomen vaalijärjestelmän korjaaminen yhdistämällä vaalipiirejä on kuitenkin kehno tapa yrittää korjata olemassa olevia ongelmia. Vaalipiirien kasvattaminen johtaa tilanteeseen, jossa vaalikampanjan käyminen on kohtuuttoman hankalaa ja kallista. Lisäksi suuremmat vaalipiirit uhkaavat alueellista edustavuutta. Eduskuntaan pääsy on verrattomasti helpompaa sellaisille ehdokkaille, jotka ovat kotoisin vaalipiirien suurista asutuskeskuksista kuin niiden ulkopuolelta. Esimerkiksi Varsinais-Suomen vaalipiiristä kolmea lukuun ottamatta kaikki 17 kansanedustajaa olivat joko Turusta tai sen lähialueilta.

Tilanne on helposti korjattavissa. Suomessa tulisi ottaa käyttöön Ruotsin mallin mukainen tasauspaikkajärjestelmä. Tasauspaikkajärjestelmä tarkoittaa, että kaikki vaalipiireissä annetut äänet vaikuttaisivat vaalitulokseen. Kansanedustajapaikat jaettaisiin puolueiden valtakunnallisen äänituloksen ja vaalipiireissä saatujen henkilökohtaisten äänien mukaan. Ääniä ei enää menisi hukkaan, kuten nykyjärjestelmässä helposti käy. Se tekisi äänestämisestä mielekkäämpää.

Samalla alueellinen edustavuus kohenisi, kun vaalipiirejä voitaisiin pienentää. Vaalikamppailut olisivat yksittäisille ehdokkaille helpompia ja huokeampia, kun ne käytäisiin pienemmillä alueilla. Kansanedustajat tulisivat lähemmäs oman alueensa asukkaita, eivätkä suurten asutuskeskusten ehdokkaat saisi suhteetonta etulyöntiasemaa verrattuna muihin ehdokkaisiin.

(Kirjoitus on julkaistu aiemmin Kaleva-lehdessä)

Dosentti, VTT Erkka Railo on eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkija

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Onko vaalipiiriuudistuksella vaikutusta?

Erkka_Railo-282_lowresVuoden 2015 vaaleihin käydään kolmellatoista vaalipiirillä entisten viidentoista sijaan. Vaalipiirien määrä väheni kahdella, kun Kymen ja Etelä-Savon vaalipiiri yhdistettiin Kaakkois-Suomen vaalipiiriksi ja Pohjois-Savon ja Savo-Karjalan vaalipiiri yhdistettiin Savo-Karjalan vaalipiiriksi. Miten vaalipiirien yhdistäminen vaikuttaa vaalitulokseen?

Yhdistämisen tavoitteena oli saada kansalaisten ääni paremmin kuuluviin. Vuonna 2011 Etelä-Savon ja Pohjois-Karjalan vaalipiireistä valittiin vain 6 kansanedustajaa kummastakin, minkä seurauksena ns. piilevä äänikynnys oli näissä vaalipiireissä noin 14 %. Se merkitsi, että vain suurimmilla puolueilla oli mahdollisuuksia saada edustajansa läpi. Vaalipiirien yhdistäminen on laskenut piilevän äänikynnyksen 5,5 %:in Kaakkois-Suomen vaalipiirissä ja Savo-Karjalan vaalipiirissä 5,9 %:in.

Vaalipiirien yhdistämistä on vastustettu sillä perusteella, että kansalaisten alueellinen edustavuus saattaa kärsiä, kun kaksi asukasluvultaan erikokoista aluetta yhdistetään. Esimerkiksi vuoden 2011 vaaleissa Pohjois-Karjalan vaalipiirissä annettiin 87 185 ääntä ja Pohjois-Savon vaalipiirissä 131 369 ääntä. Pelkästään näitä lukuja tuijottamalla voi päätyä ajatukseen, että pohjoissavolaiset ehdokkaat jyräävät pohjoiskarjalaiset. Tämä on kuitenkin epätodennäköistä. Vaalitilastoista ilmenee, että kansalaiset äänestävät ennen muuta oman alueensa ehdokkaita. Ei ole perusteita olettaa, että joensuulaiset ryhtyisivät sankoin joukoin äänestämään kuopiolaista ehdokasta tai päinvastoin. Vanha maakuntaidentiteetti turvannee jatkossakin – ainakin toistaiseksi – alueellisen edustuksen.

Tämä saattaa lohduttaa myös ehdokkaita, jotka tuskailevat uusien vaalipiirien kokojen kanssa. Vain valtakunnallisesti tunnettujen ehdokkaiden kannattaa panostaa kampanjointiin oman kotiseudun ulkopuolella. Muille kansanedustajaehdokkaille on mielekästä keskittää voimansa kampanjointiin omalla asuinpaikkakunnalla tai sen lähiympäristössä.

Tarkastelemalla vuoden 2011 vaalituloksia on mahdollista arvioida, millä tavoin alueellinen edustavuus muuttuu vuoden 2015 vaaleissa, kun vaalipiirejä on yhdistetty. Periaatteessa viimeisenä kansanedustajaksi päässeiden edustajien ns. vertausluku on jokaisessa vaalipiirissä suurin piirtein sama. Vuoden 2011 tilastoista näkyy, että Pohjois-Karjalan vaalipiirissä viimeinen läpimenijä oli Eero Reijonen vertausluvulla 11406,5 ja Pohjois-Savossa Erkki Virtanen vertausluvulla 11092,0. Kummassakin vaalipiirissä ensimmäinen varasijalle valittu on saanut pienemmän vertausluvun kuin edellä mainitut. Tästä voi varovasti arvioida, että merkittäviä muutoksia alueelliseen edustavuuteen tuskin tulee.

Tilanne Etelä-Savon ja Kymen vaalipiirissä on toinen. Etelä-Savossa alhaisin läpimennyt vertausluku oli vuoden 2011 vaaleissa 9992,0 ja Kymessä 10386,0. Kymessä ensimmäisellä varasijalla oli Anu Urpalainen vertausluvulla 10131,3. Näin ollen Urpalainen olisi ohittanut Pauliina Viitamiehen, mikäli vaalipiirit olisivat olleet yhdistettyinä jo vuonna 2011. Ero vertausluvussa selittyy sillä, että Kymessä oli hiukan enemmän äänestäjiä suhteessa valittavien edustajien määrään. (Äänestysaktiivisuudessa ei ollut merkittäviä eroja). Se puolestaan antaa olettaa, että Kymen alueen ehdokkaat hyötyvät vaalipiirin yhdistämisestä Etelä-Savon kustannuksella.

Näihin laskelmiin täytyy kuitenkin suhtautua varauksella, koska puolueiden kannatukset ovat muuttuneet merkittävästi neljän vuoden aikana, mikä varmasti vaikuttaa tulokseen enemmän kuin vaalipiiriuudistus. Mielipidemittausten perusteella Keskustan nousu ja muiden puolueiden lasku johtaa useiden paikkojen siirtymiin yhdeltä puolueelta toiselle.

Vaalipiirien yhdistäminen muuttaa ehdokasasettelun logiikkaa. Yhdistetystä vaalipiiristä hyötyvät ehdokkaat, joilla on tunnettuutta koko vaalipiirin alueella. Tällaisia henkilöitä ovat tyypillisesti puolueiden johtohenkilöt, jotka saavat näkyvyyttä esimerkiksi televisiossa ja muissa kansallisen tason tiedotusvälineissä: esimerkiksi Kaakkois-Suomen vaalipiirissä Jouni Backman (sd.) tai Kimmo Tiilikainen (kesk.) ja Savo-Karjalan vaalipiirissä Seppo Kääriäinen (kesk.). Kristillisdemokraatit yrittää ottaa vaalipiirien yhdistämisestä hyödyn irti asettamalla ehdolle hyvin tunnetun entisen urheilijan ja pitkän linjan poliitikon Sari Essayahin Savo-Karjalan vaalipiirissä. Vaalipiiriuudistus lisää painetta löytää lisää tällaisia ehdokkaita listoille. Jos ajattelee optimistisesti, paine koko vaalipiirissä tunnettujen ehdokkaiden löytämiseen kehittää vähitellen vaalipiirien yhteishenkeä. Toisaalta laajalti tunnettuja ehdokkaita on olemassa rajallisesti. Sen vuoksi puolueorganisaatiot pyrkivät jatkossakin löytämään listoille ehdokkaita eri puolilta vaalipiiriä, mikä vähentänee vaalipiirien yhdistämisestä aiheutuvaa kipuilua.

Todennäköisimmin vaalipiirien yhdistämisestä hyötyvät eniten keskisuuret puolueet vihreät ja vasemmistoliitto, joilla on nyt realistinen mahdollisuus ylittää vajaan 6 % äänikynnys. Savo-Karjalan vaalipiirissä suuret puolueet kokoomus, SDP, keskusta ja perussuomalaiset jyräävät edelleen, mutta Kaakkois-Suomen vaalipiirissä Ylen taannoinen mittaus ennustaa vihreille ja vasemmistoliitolle yhtä lisäpaikkaa. Vuoden 2011 vaaleissa vihreiden Heli Järvinen (vihr.) jäi niukalti Eduskunnan ulkopuolelle Etelä-Savossa ja samalla tavalla kävi Kymessä Pentti Tiusaselle (vas.). Nyt heillä on paremmat mahdollisuudet nousta kansanedustajiksi.

Vaalipiiriuudistuksen seurauksia analysoidaan todennäköisesti tarkkaan. Uudistuksen jälkeen Suomessa on edelleen vaalipiirejä, joissa äänikynnys on pienempien puolueiden näkökulmasta kohtuuton. Satakunnasta valitaan tänä vuonna 8 kansanedustajaa ja Lapista 7. Kataisen hallitus aloitti perustuslain uudistuksen, jonka tavoitteena oli mahdollistaa  vaalipiirien yhdistäminen. Sen toimeenpaneminen edellyttää kuitenkin hyväksyntää myös seuraavalta, todennäköisesti keskustan vetämältä hallitukselta. Keskusta ei ole lämmennyt uudistukselle, joka tosiasiallisesti heikentää sen valtaa pienemmissä vaalipiireissä, joten sen toteutuminen on epävarmaa.

Erkka Railo

VTT, dosentti, Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather