Aihearkisto: Eduskunta

Naisten matka poliittiseen valtaan on yhä kesken – etenkin kunnissa

Suomessa muistellaan mielellään vuoden 1906 vaaliuudistusta, jonka seurauksena äänestäjien määrä kymmenkertaistui ja äänestämään sekä ehdolle pääsivät myös naiset. Seuraavana vuonna järjestettyjen vaalien tuloksena Suomi sai 19 naiskansanedustajaa – maailman ensimmäiset naiskansanedustajat. Kunnallisvaaleissa yleinen- ja yhtäläinen äänioikeus tuli käyttöön vuonna 1917.

Naisille annettu rooli politiikassa oli kuitenkin rajattu lähinnä perhe- ja sosiaalikysymyksiin. Kovaksi politiikaksi määritellyt rahan ja turvallisuuden kysymykset kuuluivat miehille. Yhtä lyhyttä poikkeusta lukuun ottamatta ennen toista maailmansotaa hallitukset koottiin miesministereistä. Sotien jälkeen hallitukseen pääsi silloin tällöin nainen, yleensä hoitamaan sosiaali- ja terveyskysymyksiä.

Naisten nousu pois politiikan marginaalista alkoi todella vasta 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.

Vuonna 1956 Suomen kunnanvaltuutetuista naisia oli 7,3 prosenttia ja kansanedustajista 15 prosenttia. Naisehdokkaiden ja valittujen määrä alkoi kasvaa rivakammin vasta 1960-luvun lopulla, sitä ennen viiden prosenttiyksikön nousuun oli tarvittu 50 vuotta. Useissa yhteyksissä merkkipaaluna pidetty kolmanneksen edustus saavutettiin eduskunnassa vuonna 1983 ja kunnanvaltuustoissa vasta 1992.

Tämän jälkeen kasvuvauhti on hidastunut ja viimeisissä eduskunta- ja kuntavaaleissa valittujen naisten osuus väheni – tosin ainoastaan marginaalisesti. Äänioikeutetuista naisia on aina ollut enemmän kuin miehiä. Nykyään naiset myös äänestävät aktiivisemmin kuin miehet, mutta äänestyslippuun valitaan useammin miespoliitikko. Kunnanvaltuustoihin viime vaaleissa valituista naisia on vain 36 prosenttia. Vain kuudessa kunnassa on valtuustossa naisenemmistö.

On arvioitu, että tätä tahtia eduskunnassa päästään sataan naiskansanedustajaan vuoden 2027 vaaleissa ja puoleen kunnanvaltuutetuista joskus 2100-luvulla.

Vaalitulokseen vaikuttaa ehdokkaiden asettaminen ja tutkimusten mukaan naisia äänestetään enemmän, jos heitä on enemmän ehdolla. Tuleviin kuntavaaleihin monet puolueet ovat raportoineet ehdokashankinnan vaikeudesta – kärjistynyt poliittinen tilanne ei houkuttele mukaan. Myös tulevat maakuntavaalit asettavat kysymysmerkkejä. Puolueet haluavat listoistaan demografisesti kattavia, mutta kriittinen massa naisia toistaiseksi puuttuu – sellainen, että voisimme todeta politiikan olevan todella tasa-arvoista. Erityisesti viime vaaleissa 30­-40 -vuotiaita naisia on ollut vaikea saada ehdolle.

Kuntapolitiikka on tärkeää lähidemokratiaa ja kaikella kuntien toiminnalla on vaikutusta sukupuolten asemaan ja tasa-arvoon. Kuntatasolla päätetään erityisesti juuri ruuhkavuosia viettävien nuorten vanhempien elämään liittyvistä kysymyksistä, muun muassa varhaiskasvatuksesta, kouluista, kohtuuhintaisesta asumisesta, terveyskeskuksista ja kirjastoista. Lisäksi kunta-alan henkilöstöstä noin 80 prosenttia on naisia ja kuntasektori on naisten suurin työnantaja Suomessa.

Politiikassa naiset ovat myös päässeet korkeimpiin asemiin Suomessa presidenttiä myöten. Onko siis niin, että koska naiset ovat jo hoitaneet tehtäviä, asetelmaa ei tarvitse enää perustella? Siirtyykö valta jälleen miehille talouskysymysten hallitessa poliittista keskustelua? Onko pelkästään ajan kysymys, että politiikka Suomessa ja poliittinen edustuksellisuus on täysin tasa-arvoista vai vaikuttavatko asenteet tai yhteiskunnan rakenteet vielä naisten miehiä vähäisempään poliittiseen osallistumiseen? Miten naiset kokevat kampanjoinnin vaalikentällä?

Näitä kysymyksiä pohditaan ulkoasiainministeriön ja Puolueiden kansainvälinen demokratiayhteistyö – Demon kansainvälisen naistenpäivän seminaarissa 8.3. Säätytalolla.

Seminaarin pääpuhuja on presidentti Tarja Halonen. Seminaariin kansainvälisen näkökulman tuo Zambia National Women’s Lobbyn puheenjohtaja Beauty Katebe, joka valottaa millaisia haasteita ja onnistumisia naiset kohtasivat Sambian yleisvaaleissa viime syksynä. Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Mari K. Niemi pitää puheenvuoron naisten poliittisesta johtajuudesta Suomessa. Seminaarin paneelissa kansanedustajat ja kaupunginvaltuutetut Tiina Elovaara (Perussuomalaiset), Silvia Modig (Vasemmistoliitto) ja Saara-Sofia Sirén (Kokoomus) yhdessä Beauty Kateben kanssa pohtivat aihetta omista kokemuksistaan lähtien. Tilaisuuden avaa tasa-arvosuurlähettiläs Anne Lammila ja yhteenvedon tekee kansanedustaja, Demon puheenjohtaja Eva Biaudet.

Lisätietoja seminaarista: http://demofinland.org/women-elections-and-campaigning-perspectives-from-finland-and-zambia/?lang=en

Ilmoittautuminen seminaariin on auki torstaihin 2.3. asti: https://goo.gl/forms/E8fBvd13LTihuLIq1.

Tilaisuus on englanniksi.

 

Hanne Lyytikkä

Puolueiden kansainvälinen demokratiayhteistyö – Demo on eduskuntapuolueiden yhteistyöjärjestö, joka tukee monipuoluedemokratiaa uusissa ja kehittyvissä demokratioissa.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Tuleeko Perussuomalaisista tavallinen puolue?

Erkka_Railo-282_lowresPerussuomalaisten yksimielinen päätös hyväksyä Kreikan kolmas tukipaketti on herättänyt laajaa arvostelua.

Tämä on ymmärrettävää. Perussuomalaisten menestyksen yksi kulmakivi on, että se on tarjonnut väylän Euroopan integraatiota vastustavien suomalaisten protestille. Se on ainoa puolue, joka on johdonmukaisesti vastustanut Euroopan unionia ja arvostellut kärkevästi euroa. Toki myös vasemmistoliitto ja kristillisdemokraatit ovat aika ajoin kritisoineet Euroopan integraatiota, mutta erotuksena niistä perussuomalaiset ei ole osallistunut EU-myönteisiin hallituksiin.

Nyt tämä on muuttunut.

Hyväksymällä Kreikka-paketin perussuomalaiset otti ison askelen protestipuolueesta ”tavalliseksi” suomalaiseksi puolueeksi. Paradoksi on, että muutos ”tavalliseksi” puolueeksi on edellytys puolueen menestykselle myös jatkossa. Protestipuolueena voi olla mukavaa kun kannatusluvut kasvavat, mutta todellinen vaikuttaminen ja vallan vakiinnuttaminen edellyttää jossain vaiheessa muuttumista protestipuolueesta ”tavalliseksi” puolueeksi. Osallistuminen hallitukseen vaatii ”tavallisen” puolueen valmiutta kompromisseihin. Se edellyttää myös kykyä sietää haukkuja, kun vaalilupauksia ei pystytäkään pitämään.

Kompromissien tekeminen ei välttämättä johda puolueen tuhoon, kuten se ei ole johtanut muillakaan puolueilla. Perussuomalaisten kannatuksen taustalla olevat ristiriitaulottuvuudet eivät ole todennäköisesti katoamassa mihinkään. Osa suomalaisista on vastustanut Euroopan unionia jo yli 20 vuotta ja tulee varmasti vastustamaan myös jatkossa. Globalisoituvassa maailmassa myös monikulttuurisuudelle (mitä sillä kulloinkin tarkoitetaankaan) riittää vastustajia. Suomeen suuntautuu monenlaisia paineita ottaa lisää maahanmuuttajia, niin pakolaisia kuin muitakin, ja osa suomalaisista vastustaa näitä paineita hyvin ponnekkaasti. Perussuomalaisilla on mahdollisuus säilyä vähintään keskikokoisena suomalaisena puolueena vielä pitkään, ehkä pysyvästi.

Tästä huolimatta muutos protestipuolueesta ”tavalliseksi” puolueeksi ei ole perussuomalaisille helppo, eikä onnistuminen varmaa. Onnistuminen edellyttää, että puolue pysyy yhtenäisenä. Kreikka-paketin yksimielinen hyväksyminen saattaa olla merkki siitä, että näin on. Todellinen koitos puoluejohdolle tulee kuitenkin silloin, kun päätös näkyy kannatusluvuissa. Silloin houkutus irtiottoihin on suuri.

Perussuomalaisten päätös tukea Kreikka-pakettia osoittaa, mikä on parasta ja kauheinta suomalaisessa politiikassa. Koska puolueet ovat suhteellisen pieniä, hallitukset ovat monen puolueen koalitiohallituksia. Se merkitsee puolueille ankeiden myönnytysten tekemistä. Se tarkoittaa syötyjä vaalilupauksia, median pilkkaa ja muiden puolueiden kritiikkiä. Se merkitsee miltei aina myös laskevia kannatuslukuja. Sitä on ”tavallisen” puolueen arki.

Toisaalta kyky ja valmius kompromisseihin on parasta suomalaista politiikkaa: Se on vastuunkantoa, jossa toiset otetaan huomioon, ja jossa venettä ei keikuteta vaikkeivat päätökset itseä miellyttäisikään. Se merkitsee yhdessä saavutetun neuvottelutuloksen asettamista oman kannatuksen kasvattamisen tai säilyttämisen edelle. Onko perussuomalaiset tähän valmis?

– Erkka Railo
Erikoistutkija

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Valiokunnat ja sukupuoli

Annu_kuva 2Viime viikon alussa eduskunnassa jaettiin eduskuntatyöskentelyn kannalta keskeiset valiokuntapaikat. Valiokunnat vastaavat eduskunnan täysistuntoihin päätyvien asioiden valmistelemisesta. Valiokuntien kautta kulkevat esimerkiksi kaikki hallituksen esitykset uusiksi laeiksi. Mutta miltä valiokuntien koostumukset näyttävät sukupuolinäkökulmasta?

Valiokuntapaikat jaetaan eduskuntaryhmien kesken vaalituloksen perusteella. Eduskuntaryhmä saa valiokuntapaikoista suurin piirtein yhtä suuren osuuden kuin, mitä sillä on kansanedustajia. Valiokuntien puheenjohtajiston paikat jaetaan niin ikään suhteellisuusperiaatteen mukaan. Eduskuntaryhmät valitsevat itse joukostaan sopivat jäsenet ja puheenjohtajat omille valiokuntapaikoilleen. Valintakriteereissä painavat tavanomaisesti sellaiset seikat kuin senioriteetti, asiantuntijuus, alueellinen edustus ja sukupuoli.

Tällä vaalikaudella valiokuntien varsinaisista puheenjohtajista lähes kaksi kolmasosaa on miehiä: naisia on kuusi ja miehiä kymmenen. Kun huomioon otetaan myös varapuheenjohtajat, joita suuren valiokunnan kahta varapuheenjohtajaa lukuun ottamatta on jokaisessa valiokunnassa yksi, tilanne tasoittuu huomattavasti. Yhteensä puheenjohtajistoon kuuluu 16 naista ja 17 miestä. Valiokuntia on yhteensä 16, ja niistä 11:sta on miesenemmistö ja 5:ssä naisenemmistö.

Valiokuntien sukupuolijakaumasta puhuttaessa täytyy ottaa huomioon nais- ja miesedustajien suhteellinen osuus kaikista edustajista. Eduskunnan 200:sta kansanedustajasta 116 on miehiä ja 84 naisia. Prosentteina miehiä on 58 prosenttia ja naisia 42 prosenttia. Valiokuntien puheenjohtajista miehiä taas on 62,5 prosenttia ja naisia 37,5 prosenttia. Eli vaikka naispuolisia puheenjohtajia on absoluuttisesti vähemmän kuin miespuolisia puheenjohtajia, naiset ovat naiskansanedustajien kokonaismäärään suhteutettuna hyvin edustettuina. Kun tarkastellaan koko puheenjohtajistoa, naiset ovat itse asiassa yliedustettuina naiskansanedustajien lukumäärään suhteutettuna.

Naispuoliset puheenjohtajat ja varapuheenjohtajat tulevat tasaisesti eri eduskuntaryhmistä. Tosin eduskunnan suurimmalla puolueella, keskustalla, ei ole naista valiokunnan johdossa. Kokoomuksella ja perussuomalaisilla on molemmilla yhdet naispuoliset puheenjohtajat, SDP:llä heitä on kaksi. Lisäksi vasemmistoliitolla ja vihreillä on naispuheenjohtajat. Naispuolisia varapuheenjohtajia keskustalla on kaksi kappaletta. Myös SDP:llä ja perussuomalaisilla on molemmilla kaksi naista valiokunnan varapuheenjohtajan paikalla, kokoomuksella, RKP:llä, vihreillä ja vasemmistoliitolla yhdet.

Valiokuntapaikkojen jakautumisessa miesten ja naisten kesken vaikuttaisi pätevän vanha totuus politiikan sektorien jakautumisesta koviin ja maskuliinisiin aloihin, kuten talouteen ja puolustukseen, ja pehmeisiin ja feminiinisiin aloihin, kuten tasa-arvoon ja sosiaali- ja terveyskysymyksiin. Tälläkin kertaa naisen johtamia, naisvaltaisia valiokuntia ovat sosiaali- ja terveysvaliokunta ja ympäristövaliokunta. Naisenemmistöisiä, mutta miehen johtamia valiokuntia, ovat laki- ja sivistysvaliokunta. Naisvaltaisiin valiokuntiin tavanomaisesti lukeutuvaan työ- ja tasa-arvovaliokuntaan puolestaan päätyi tällä kertaa miesenemmistö. Valiokuntaa tosin johtavat SDP:n Tarja Filatov (pj.) ja vihreiden Heli Järvinen (vpj.). Naiset ovatkin tavallisesti nousseet puheenjohtajaksi juuri ns. ”naisvaliokuntiin”.

Mies- ja naisvaltaisten valiokuntien välillä on myös hierarkiaeroja. Timo Forstenin vuosia 1945–2002 käsittelevässä tutkimuksessa osoitetaan, että arvostetuimmat valiokunnat ovat valtiovarainvaliokunta, ulkoasiainvaliokunta, perustuslakivaliokunta ja suuri valiokunta. Erityisesti valtiovarainvaliokunta ja ulkoasianvaliokunta ovat olleet historian saatossa varsin miehisiä valiokuntia niin puheenjohtajistoltaan kuin jäseniltään, vaikka ulkoasianvaliokunnassa onkin joillakin kausilla päädytty myös tasaisempaan edustukseen. Perustuslakivaliokunnassa ja suuressa valiokunnassa miehet ja naiset ovat olleet tasaisemmin edustettuina.

Valtiovarainvaliokunta ja ulkoasianvaliokunta ovat myös tällä kertaa hyvin miesvaltaisia valiokuntia: Timo Kallin (kesk.) luotsaaman valtiovarainvaliokunnan jäsenistä 15 on miehiä ja 6 naisia, ja Antti Kaikkosen (kesk.) johtaman ulkoasianvaliokunnan jäsenistä 10 on miehiä ja 7 naisia. Vasemmistoliiton Annika Lapintien vetämän perustuslakivaliokunnan jäsenistä 11 on miehiä ja 6 naisia. Tässä suhteessa merkittävä poikkeus on Anne-Mari Virolaisen (kok.) luotsaama, EU-asioita käsittelevä suurivaliokunta, jonka koko kolmehenkinen puheenjohtajisto koostuu naisista. Myös valiokunnan 25:sta jäsenestä peräti 15 on naisia.

Anne Maria Hollin vuosina 2008–2009 keräämien tietojen mukaan eri valiokuntien arvostuksessa on tapahtunut muutos eduskunnan sisällä. Valtiovarain-, ulkoasiain- ja perustuslakivaliokunnan lisäksi korkeimmalla hierarkiassa nostetaan nyt myös sosiaali- ja terveysvaliokunta sekä vanhastaan uusien kansanedustajien valiokuntana tunnettu talousvaliokunta. Tuula Haataisen (SDP) vetämä sosiaali- ja terveysvaliokunta on naisten valloittama valiokunta: 17 jäsenestä 13 on naisia. Perussuomalaisten Kaj Turusen luotsaama talousvaliokunta taas koostuu peräti 14 miehestä ja vain 3 naisesta.

Valiokuntien sukupuolijakaumat vaikuttaisivat pysyvän vuodesta toiseen pääpiirteissään samoina. Esimerkiksi edellisellä vaalikaudella (2011–2015) naispuolisia valiokunnan puheenjohtajia oli 7 kappaletta (Pirkko Mattila [ps.] tuli kesken vaalikauden hallintovaliokunnan puheenjohtajaksi Jussi Halla-ahon [ps.] tilalle, Mattila jatkaa samassa tehtävässä myös tällä vaalikaudella). Naispuolinen puheenjohtaja oli suuressa valiokunnassa, hallintovaliokunnassa, tarkastusvaliokunnassa, lakivaliokunnassa, sivistysvaliokunnassa, työelämä- ja tasa-arvovaliokunnassa sekä tulevaisuusvaliokunnassa. Ylivoimaisia ”naisvaliokuntia” olivat jälleen sosiaali- ja terveysvaliokunta (82 % naisia), sivistysvaliokunta (72 % naisia), työelämä- ja tasa-arvovaliokunta (71 % naisia) ja suuri valiokunta (52 % naisia).

Selitystä valiokuntien eriytymiseen sukupuolen mukaan voidaan hakea monelta suunnalta. Valiokuntapaikkojen jakautumiseen voivat vaikuttaa tiedostetut ja tiedostamattomat käsitykset naisten ja miesten erityisaloista. Toisaalta mies- ja naiskansanedustajilla voi olla toisistaan poikkeavia taustoja ja asiantuntemusalueita sekä mieltymyksiä. Esimerkiksi naisia voi vetää sosiaali- ja terveysvaliokuntaan profiloituminen sosiaalikysymyksissä sekä ammattitausta. Tämänkertaisen sosiaali- ja terveysvaliokunnan 17:sta jäsenestä 10:lla on ammattitausta sosiaali- ja terveysalalla – aina lähihoitajasta erikoislääkäriin.  Toisaalta taas valtiovarainvaliokuntaan ja talousvaliokuntaan tullaan hyvin moninaisista taustoista, ja vain harvan tausta liittyy suoranaisesti talouteen. Näissä kahdessa valiokunnassa on yhteensä vain kaksi kauppatieteilijää ja yksi ekonomi.

Valiokuntapaikkojen eriytyminen sukupuolen mukaan herättää kuitenkin pohtimaan, tulisiko valiokuntapaikkoja jaettaessa kiinnittää entistä enemmän huomiota valiokuntien sukupuolijakaumaan? Voisivatko esimerkiksi miehet tuoda erilaisia näkemyksiä ja painotuksia sosiaali- ja terveysvaliokuntaan, jossa käsitellään niin kansalaisten kuin valtion budjetin kannalta merkittäviä sosiaali- ja terveydenhuollonkysymyksiä.

 

Valiokunta Puheenjohtaja Varapuheenjohtaja(t) Sukupuolijakauma
Suuri valiokunta Anne-Mari Virolainen (kok.) 1. Anne Louhelainen (ps.) N 15 / M 10
2. Tytti Tuppurainen (SDP)
Perustuslakivaliokunta Annika Lapintie (vas.) Tapani Tölli (kesk.) N 6 / M 11
Ulkoasianvaliokunta Antti Kaikkonen (kesk.) Pertti Salolainen (kok.) N 7 / M 10
Valtiovarainvaliokunta Timo Kalli (kesk.) Maria Tolppanen (ps.) N 6 / M 15
Tarkastusvaliokunta Eero Heinäluoma (SDP) Olavi Ala-Nissilä (kesk.) N 4 / M 7
Lakivaliokunta Kari Tolvanen (kok.) Eva Biaudet (RKP) N 10 / M 7
Hallintovaliokunta Pirkko Mattila (ps.) Timo Korhonen (kesk.) N 4 / M 13
Liikenne- ja viestintä Ari Jalonen (ps.) Mirja Vehkäperä (kesk.) N 8 / M 9
Maa- ja metsätalous Jari Leppä (kesk.) Reijo Hongisto (ps.) N 4 / M 13
Puolustusvaliokunta Ilkka Kanerva (kok.) Mika Kari (SDP) N 6 / M 11
Sivistysvaliokunta Tuomo Puumala (kesk.) Sanna Lauslahti (kok.) N 12 / M 5
Sosiaali- ja terveys Tuula Haatainen (SDP) Hannakaisa Heikkinen (kesk.) N 13 / M 14
Talousvaliokunta Kaj Turunen (ps.) Harri Jaskari (kok.) N 3 / M 14
Tulevaisuusvaliokunta Carl Haglund (RKP) Merja Mäkisalo-Ropponen (SDP) N 4 / M 13
Työelämä- ja tasa-arvo Tarja Filatov (SDP) Heli Järvinen (vihr.) N 7 / M 10
Ympäristövaliokunta Satu Hassi (vihr.) Silvia Modig (vas.) N 10 / M 7

 

Lähteet:

Tiedot valiokuntapaikoista ja kansanedustajien ammattitaustoista, ks. www.eduskunta.fi.

Forsten, Timo (2005) Valiokuntapeli eduskunnassa 1945–2002. Turku: Turun yliopiston julkaisuja C:233.

Hart, Linda; Kovalainen, Anne & Holli, Anne Maria (2009) Gender and Power in Politics and Business in Finland. Teoksessa Kirsti Niskanen & Anita Nyberg (toim.) Kön och Makt. Nordic Council Of Ministers.

Holli, Anne Maria (2014) Valiokuntalaitos. Teoksessa Tapio Raunio & Matti Wiberg (toim.) Eduskunta: Kansanvaltaa puolueiden ja hallituksen ehdoilla. Helsinki: Gaudeamus.

Mattila, Mikko (2014) Valiokuntalaitos. Teoksessa Tapio Raunio & Matti Wiberg (toim.) Eduskunta: Kansanvaltaa puolueiden ja hallituksen ehdoilla. Helsinki: Gaudeamus.

 

Annu Perälä

Tutkimusavustaja, Eduskuntatutkimuksen keskus

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Välikysymykset opposition aseena

Sinin kuva_tyohuone_lowresPerussuomalaiset ja keskusta ovat jättämässä yhteisen välikysymyksen hallituksen talouspolitiikasta ja Suomen talouden kehityksestä. Välikysymys tulee olemaan 20. tällä hallituskaudella. Ylen uutisen mukaan vasemmistoliittoa ja vihreitä ei pyydetty mukaan välikysymyksen valmisteluun. Perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo kertoi Ylen aamutv:ssä, että välikysymyksen jättäminen ei olisi vaaliteknisesti edes järkevää, vaan kannattavampaa olisi katsella hallituksen rämpimistä huhtikuuhun saakka. Slunga-Poutsalon mukaan välikysymys on kuitenkin tehtävä, koska Suomella ”ei ole varaa enää odottaa”.

Mistä aiheista välikysymyksiä on jätetty kuluvan vaalikauden aikana? Onko oppositio ollut välikysymysten takana yhtenä rintamana? Mikä hallituksen politiikassa on ollut erityisesti kritiikin kohteena, ja puuttuuko jokin politiikan sektori välikysymysaiheiden joukosta?

Välikysymyksen jättäminen on eduskunnan keino selvittää hallituksen luottamus. Välikysymyksen tekevät tavallisesti oppositiopuolueet, ja siihen tarvitaan vähintään 20 edustajan allekirjoitus. Välikysymys voidaan kohdistaa koko valtioneuvostolle tai yksittäiselle ministerille. Välikysymys jätetään keskuskansliaan, ja ensimmäinen allekirjoittaja esittelee kysymyksen täysistunnossa. Jos täysistunnon keskustelussa ehdotetaan epäluottamuslauseen antamista hallitukselle tai ministerille, toimitetaan eduskunnassa luottamusäänestys. Itsenäisyyden aikana Suomen hallitus on kaatunut neljä kertaa välikysymykseen, kaksi kertaa 1920-luvulla ja kaksi kertaa 1950-lopulla.

Keskusta ja perussuomalaiset ovat opposition suurimmat ja ainoat alkuperäiset puolueet. Syyskuun loppuun mennessä on jätetty kaikkiaan 19 välikysymystä. Osassa näistä välikysymyksistä allekirjoittajina on myös vasenryhmän, muutos2011:n ja vasemmistoliiton edustajia.

Oppositio on toiminut yhteisessä rintamassa vain alle kolmasosassa välikysymyksiä. Yhteistyö on kuitenkin selvästi tiivistynyt loppua kohden. Vuosien 2011–2012 aikana vain yksi välikysymys kymmenestä, joka koski euroalueen talouskriisiä, keräsi molemmat puolueet taakseen. Sen sijaan vuosien 2013–2014 aikana jätetyistä yhdeksästä välikysymyksestä yhteinen sävel on löytynyt viiteen kertaan. Näissä aiheina ovat olleet asuntopolitiikka, lasten kotihoidon tuki, hallituksen kuntapolitiikka, hallituksen perhepolitiikka ja työttömyys. ”Työttömyystilanne Suomessa”-otsikolla jätetty välikysymys on kerännyt eniten allekirjoittajia, yhteensä 87 nimeä.

Puolet keskustan välikysymyksistä, joihin perussuomalaiset eivät ole yhtyneet, käsittelee kuntapolitiikkaa. Huolenaiheina ovat olleet kunnalliset lähipalvelut, kuntauudistus ja sote-palvelut. Loput keskustan omista välikysymyksistä käsittelevät lapsiperheiden hyvinvointia, ikäihmisten hoivaa ja kansalaisten eriarvoistumista.

Perussuomalaiset on jättänyt omalla joukollaan seitsemän välikysymystä. Näistä kolmessa aiheena on euroalueen talouskriisi. Muut välikysymykset käsittelevät puolustusvoimia, kuntauudistusta, hallituksen talous- ja teollisuuspolitiikkaa ja poliisia.

Suosituin aihe on siis ollut kuntapolitiikka, josta on kauden aikana jätetty kaikkiaan kuusi välikysymystä.  Toiseksi eniten on ollut esillä euroalueen talouskriisi, josta perussuomalaiset ovat jättäneet välikysymyksen neljä kertaa. Huomionarvoista on myös se, että eri tavalla sosiaalipolitiikkaan liittyvät aiheet, kuten palvelut, perheet ja eläkkeet, ovat olleet esillä joka toisessa välikysymyksessä.

Kullakin puolueella on oma vahvuusalueensa politiikan sektoreista. Kokoomusta pidetään uskottavana talouspolitiikassa, SDP:n vahvuus on sosiaalipolitiikka, keskustan kivijalka on alueelliset kysymykset, vihreillä ympäristöpolitiikka ja perussuomalaisilla Euroopan unioni. Puolueille on edullista päästä keskustelemaan julkisesti nimenomaan sellaisista aiheista, joissa niiden koetaan olevan uskottavia.

Keskusta ja perussuomalaiset ovat jättäneet välikysymyksiä ennen muuta niistä aiheista, jotka kuuluvat puolueiden omiin vahvuusalueisiin. Toki sekä kuntapolitiikka että euroalueen talouskriisi ovat olleet politiikassa esillä muutenkin, mutta silmiinpistävää on, että ainuttakaan välikysymystä ei ole jätetty esimerkiksi ympäristöpolitiikasta tai valtion omistajapolitiikasta.

Välikysymyksen jättäminen on enemmistöhallituksen aikana opposition keino nostaa tiettyjä aiheita julkiseen keskusteluun. Hallituksen linjaukset eivät ole läheskään aina merkittäviä impulsseja välikysymysten syntymiseen. Sen sijaan oppositiopuolueet liikkuvat hallitusta haastaessaan mielellään omalla vahvuus- ja mukavuusalueellaan.

Parlamentaarisen demokratian näkökulmasta välikysymys on mahdollisuus haastaa hallituksen harjoittama politiikka, ja mahdollisesti myös vaikuttaa tuleviin päätöksiin. Toisaalta jos välikysymys ei kuitenkaan johda käytännössä koskaan hallituksen kaatumiseen, mikä on sen tosiasiallinen tarkoitus, voidaan kysyä, onko välikysymyksellä muuta kuin eduskuntaa työllistävä vaikutus. Onko välikysymyksistä hyötyä vai haittaa eduskunnan lainsäädäntötyölle?

Niukin mahdollinen enemmistöhallitus on Suomessa vallassa todennäköisesti ensi kevään eduskuntavaaleihin. On mielenkiintoista nähdä, millaisista aiheista suurin mahdollinen vähemmistöoppositio haastaa hallitusta, ja toimiiko poliittisesti laaja oppositio yhtenä rintamana. Hallituksen talouspolitiikka näyttäisi olevan ainakin yksi sellainen teema, josta perussuomalaiset ja keskusta pystyvät nyt esittämään yhteisen välikysymyksen.

Sini Ruohonen

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather