Eilen Yle Radio 1:n Tasavallan presidentin kyselytunnilla keskusteltiin lukuisten muiden aiheiden lisäksi Suomeen tulevista turvapaikanhakijoista, kotouttamisesta ja suomalaisista arvoista.
Presidentti Sauli Niinistöltä kysyttiin, tarvitseeko suomalaisten olla huolissaan pakolaisista. Niinistö taustoitti vastaustaan käymällä läpi Euroopan lähialueiden sekasortoisten ja väkivaltaisten maiden tilannetta, joka auttaa hänen mielestään ymmärtämään, miksi niistä lähdetään hakemaan turvaa.
Niinistö lisäsi, että vaikuttaa siltä, että näiden ihmisten lisäksi monet lähtevät hakemaan ”parempia elinolosuhteita”, mikä sekin oli hänen mukaansa ymmärrettävää inhimillisestä näkökulmasta. Niinistön mukaan siirtolaisten ja pakolaisten vastaanottaminen ei ole onnistunut Euroopassa ja Välimeren pakolaistilanteeseen viitatessaan hän katsoi sen ”karanneen käsistä”.
Muutama ajatus jäi mietityttämään haastattelun myöhemmässä vaiheessa.
Niinistön mielestä ihannetilanne olisi, että voitaisiin valita Euroopan rajoilla ne, joilla on suurin hätä. Presidentti myös arvioi, että suurimmassa hädässä olevien erotteleminen tuskin on kovin vaikeaa.
Tämä toi mieleeni 1970-luvulta lähtien suomalaisessa pakolaispoliittisessa keskustelussa hellityn ajatuksen siitä, että Suomelle olisi otollisinta, että voitaisiin etukäteen valita kansainvälistä suojelua maastamme saavat ihmiset. Kiintiöpakolaispolitiikkaa ja kansainvälisten järjestöjen kautta tapahtuvaa pakolaiskriisien hoitoa on pidetty suomalaisessa politiikassa ensisijaisina keinoina. Suomeen tulevat turvapaikanhakijat ovat sen sijaan muodostaneet ongelman poliitikoille ja politiikalle 1990-luvun alun turvapaikanhakijoiden määrän lisääntymisestä lähtien.
Entä kuinka erotellaan suurimmassa hädässä olevat ilman vaikeuksia ”vähäisemmässä hädässä” olevista ihmisistä Euroopan rajoilla? Kansainvälistä suojelua hakevien erotteleminen esimerkiksi sukupuolen perusteella on kansainvälisten sopimusten näkökulmasta ongelmallista. Samoin on asian laita, jos huomioidaan vain tietyn kansallisuuden omaavien ihmisten hakemukset.
Toinen aihe, jota jäin miettimään olivat presidentti Niinistön ajatukset kotoutumisesta. Presidentti esitti ”maassa maan tavalla” -periaatteen olevan pohdinnan arvoinen lähtökohta kotoutumiselle. Hänen ajatuksenkulussaan korostui kulttuurisen assimilaation keskeisyys. Niinistö katsoi, että ”ihmisten, jotka tänne haluavat tulla, ja jotka täällä haluavat olla, heidän on hyväksyttävä Suomen, meidän, keskeiset arvomme: demokratia, tasa-arvo, ihmisoikeudet, kaikki tällainen, aivan ehdottomasti.”
Presidentti lisäsi ehdottomalta kuulostavaan sävyyn: ”Ellei hyväksy, ei voi jäädä Suomeen.” Niinistö ei kuvannut sen tarkemmin, miten tätä hyväksymistä voitaisiin käytännössä arvioida. Demokratian, tasa-arvon tai ihmisoikeuksien sisäistämisen mittaaminen on hankalaa, vaikka kyseessä olisi supisuomalainenkin ihminen.
Toisaalta, jos ajatellaan turvapaikanhakijoilta vaadittavan edellä lueteltujen, ja mahdollisesti joidenkin muidenkin ”suomalaisten arvojen” omaksumista, niin tarkoittaako tämä, että kansainvälistä suojelua voi saada Suomesta vain oikealla tavalla ajatteleva ihminen. Eikö tämä ole Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 14. artiklan – joka toteaa, että ” jokaisella vainon kohteeksi joutuneella on oikeus hakea ja nauttia turvapaikkaa muissa maissa” – kanssa ristiriidassa?
Arvot ovat ilman muuta pohtimisen väärtejä.
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!
Matti Välimäki
Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus
by 
by