Eduskuntatutkimuksen keskuksen vaaliväittelyjen sarja jatkui eilen maanantaina. Keskustan varapuheenjohtaja, kansanedustaja Annika Saarikko ja vihreiden puheenjohtaja, kansanedustaja Ville Niinistö asettuivat haastamaan toinen toisensa yliopistonlehtori VTT Erkka Railon heiluttaessa tahtipuikkoa.

Turun yliopistoon oli kummankin eduskuntavaaliehdokkaan selvästi mielekästä tulla paikalle. Saarikko kertoi, että hänen vaaliperinteisiinsä kuuluu osallistua E-keskuksen vaalikurssille joko opiskelijana tai sitten ehdokkaana. Niinistö myhäili olevansa ”kotona taas” ja muisteli esittelynsä alkumetreillä tehneensä pro gradunsa nimenomaan poliittisen historian oppiaineeseen aiheenaan jälleen ajankohtainen Venäjä-politiikka. Osaavat ja kokeneet poliitikot huomioivat kunkin tilaisuuden erityispiirteet ja pyrkivät ottamaan yleisönsä haltuun heti alkumetreiltä alkaen.

Siinä missä viikko sitten Maria Lohela (ps.) ja Stefan Wallin (r.) olivat lähtökohtaisesti eri kannoilla aiheessa kuin aiheessa, löytyi Niinistön ja Saarikon välillä nyökyttelevää sopusointua useissa eri kysymyksissä. Biotalous kirvoitti alussa kunnollisen väittelyn aineksia, mutta loppujen lopuksi ehdokkaiden esittämät konkreettiset keinot energiapolitiikan ratkaisuiksi eivät sittenkään eronneet radikaalisti toisistaan.

Ensimmäisen aihealueen parissa vierähti 45 minuuttia, koska asiantuntemusta löytyi molemmilta esiintyjiltä ja puheenvuorot venyivät suhteellisen pitkiksi. Niinistö oli retorisesti taitava, sillä hän pystyi esittämään tulevaisuudenkuvat väistämättöminä lopputuloksina. Siinä missä poliitikot kuvailevat usein omia tai puolueensa tavoitteita, kertoi vihreiden puheenjohtaja sen, miten asiat on välttämättä ratkaistava, jotta Suomi ja maailma eivät suistu täydelliseen (ympäristö)katastrofiin.

Saarikko moitti vihreitä ylimielisyydestä kuvailemalla kilpailevaa puoluetta ”the luonto” -puolueeksi, joka arvostelee muita sen mukaan, ovatko ne samaa vai eri mieltä vihreiden kanssa. Samaan hengenvetoon Saarikko tosin totesi, että onneksi vihreät ovat olemassa ja vaikuttamassa myös muiden puolueiden ajamaan ympäristöpolitiikkaan. Niin Saarikko kuin Niinistö onnistuivat osoittamaan olevansa myös huumorintajuisia poliitikkoja, sillä yleisöä heidän heittonsa nauratti pariinkin kertaan. Hauskuus ja heittäytymiskyky vaativat esiintyjältä enemmän, kuin pelkästään asialinjassa pysyminen.

Taisteluparin samanmielisyys korostui entisestään, kun siirryttiin puimaan perhepolitiikkaa. Kumpikin väittelijöistä ymmärsi ottaa yleisön haltuun siirtämällä keskustelun nopeasti ns. perinteisestä perhepolitiikasta laajempiin kehyksiin. Tämän laventamisen myötä perhepolitiikka olikin pääasiallisesti yksinasuvien palveluja ja elämää koskevaa politiikkaa. Pääosin lapsettomista opiskelijoista koostunut yleisö oli varmaankin mielissään saadessaan kuulla varhaiskasvatuksen hoitopäivärajoitusten sijaan poliitikkojen huolen yksin elämisen hintavuudesta.

Niinistö oli väittelijänä nopeatempoinen ja asiantunteva. Hän käytti sujuvasti hyväkseen lukuja ja osoitti perehtyneisyytensä asiakysymyksiin. Niinistön miinukseksi luettakoon toisaalta se, että jos kuulijalla ei ole valmiiksi substanssipuolta hallussa, saattaa tämän vihreiden puheenjohtajan kärryiltä pudota nopeastikin. Voiko perusteellinen ja nopeatempoinen esiintymistapa tehdä poliitikosta etäisen, jopa vaikeasti ymmärrettävän?

Saarikko pyristeli kaikin voimin irti perinteisistä keskustaan kohdistuvista ennakkoluuloista haja-asutusalueiden puolueena, joka puhuttelee vain ydinperheeseen kuuluvia äänestäjiä. Nämä stereotypiat eivät todennäköisesti houkuttele opiskelijoita. Keskustan varapuheenjohtaja toi esiin henkilökohtaisia kipupisteitään puolueen politiikassa (esim. ydinvoima) ja kuvaili sitä, kuinka puolueen perhepolitiikkaan oli tärkeää päästä vaikuttamaan osallistumalla henkilökohtaisesti ohjelmatyöhön. Saarikko oli puheenvuoroissaan maanläheisempi kuin vastapuolensa, muttei ehkä osannut tai uskaltanut keskeyttää Niinistöä siten, kuin debatissa voisi.

Lohelan ja Wallinin viimekertaisessa debatissa väittelijät keskittyivät argumentoimaan nimenomaan toisiaan vastaan. Tämä oli luonnollisesti helppoa, koska perussuomalaiset ja RKP ovat lähtökohtaisesti eri mieltä lähes kaikesta.

Niinistön ja Saarikon samanmielisyys lieneekin syy siihen, että tällä kertaa esiin nostettiin myös muita puolueita. Niinistö arvosteli entistä hallituskumppania kokoomusta varsinkin energiapolitiikan osalta. Saarikko ei lähtenyt tähän mukaan, vaikka nelivuotinen oppositioasema olisi antanut kritisointiin aineksia. Saarikko myös painotti puheessaan, että vastustamalla politiikassa ei päästä eteenpäin, vaan on löydettävä ja esitettävä ratkaisuja.

Vihreät ovat lähteneet kokoomusvetoisesta hallituksesta kesken kauden, joten on hyvin luontevaa, että he korostavat myös kampanjoinnissaan puolueiden välisiä erimielisyyksiä. Saarikon varovaisuudesta voidaan päätellä, että keskustassa ei haluta vastakkainasetteluja, koska se voisi hankaloittaa keskustavetoisen hallituksen syntyä ja toimintaa.

Poliittisen viestinnän dilemma on siinä, että yhtäältä pitäisi osoittaa olevansa jonkun asian puolesta, mikä johtaa väistämättä kilpailijoiden vastustamiseen, ja toisaalta pukea sanomansa mahdollisimman positiiviseen muotoon. Korostamalla vastakkainasettelua saatat leimautua änkyräksi, olemalla yltiöpositiivinen vaikutat helposti mitäänsanomattomalta. Tasapainoilu ärhäkkyyden ja myönteisyyden välillä onkin taitolaji.

Ensi viikolla debatoimaan asettuvat vasemmistoliiton Li Andersson ja kokoomuksen Petteri Orpo. Tervetuloa seuraamaan väittelyä Turun yliopiston Arcanumiin saliin Arc1 maanantaina klo 14 alkaen. Ja osallistuminen sosiaalisessa mediassa onnistuu tunnisteella #edebatti.

Ps. Kaikki väittelyt on mahdollista katsoa livena tai jälkeenpäin TYYn Youtube-kanavalla.

Sini Ruohonen

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

by

by