Humanistina Porissa

Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman opiskelijoiden, henkilökunnan ja yhteistyökumppaneiden näkemyksiä kulttuurista, yhteiskunnasta ja yliopistoelämästä.

Page 9 of 11

Kaisa Juhantytär: ”Saan Halle Luia Laula waik maailma mitä pauha”

29.5.2020 /

Kulttuuriperinnön toimijat-sarja

Sarjassa julkaistaan näytteitä kevään 2020 Kulttuuriperinnön toimijat etäkurssin harjoituksista, joissa tuotettiin kuvitteellisia henkilöhaastatteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisten tietokantojen pohjalta.

Tänään tutustumme Talon emäntä Kaisa Juhantyttäreen, sekä hänen kirjoituksiinsa. Kaisa kirjoitti virsiä, joiden jokainen säkeistö päättyi lauseeseen ”Saan Halle Luia Laula waik maailma mitä pauha.” (Saan halleluja laulaa, vaikka maailma mitä pauhaa.) Tämä kertosäe ilmaisee sitä omanarvontuntoa ja uhmakkuutta, mitä varmasti löytyi tältä talonpojan tyttäreltä, joka vastoin kaikkia tilastoja oli kirjoitustaitoinen. Kerro ensiksi hieman itsestäsi.

”Synnyin Satakunnan Siikaisissa, Otamon kylässä vuonna 1782. Meidän tilamme oli paikkakunnan mahtitaloja. Äitini nimi oli Maria Heikintytär ja Isäni Juha Mikaelinpoika, hän oli talonpoika ja lautamies. Perheemme ei kuulunut vähäväkisiin, mutta maata viljelevään väestöön. Viljely- ja muut taidot opeteltiin käytännön kautta.  Enoni oli oikein pappi ja toimi kappalaisena Siikaisissa. Naimisiin minä päädyin noormarkkulaisen Abraham Matinpojan kanssa ja me saimme kolme tytärtä.”

Kertoisitko vielä hieman kirjoituksistasi? Entä mitkä asiat innostivat sinua kirjoittamisen pariin?

”Minun aikanani 1700-luvulla Länsi-Suomessa vaikutti kansanherätyksiä. Niissä naisilla oli suuri rooli puhujina, näkijöinä ja sielunhoitajina. Minunkin pikkuserkkuni Juliana Söderborg oli tärkeä kansanherätyksen johtohahmo. Nämä herätysliikkeet mursivat sääty-yhteiskunnan rakenteita ja korostivat yksilöiden henkilökohtaista uskoa ja jumalsuhdetta. Kyllä voisin sanoa, että varmasti näillä herätysliikkeillä oli vaikutusta minun kirjoittamiseeni, sillä kirjoitin 46-sivuisen virsivihon. Sinne sepitin omia virsiä, joissa käsittelin Raamatun naisia. Virsiin minua innoittivat tietyt Raamatun jakeet, jotka merkitsinkin jokaisen säkeen kohdalle. Lisäsin muutenkin mukaan omia mietteitäni ja selityksiäni virsiin, ja jopa hieman piirustuksia.

Olin hyvin onnekas, kun lapsuuteni perheellä oli varaa omistaa Raamattu. Se oli melko harvinaista. Mutta harvinaista oli myös se, että minä, talonpojan tytär, olin luku- ja kirjoitustaitoinen. ”

Jenna-Maria Lehmijoki

Lähteenä: https://kynallakyntajat.finlit.fi/kansankirjoittajat/kaisa-juhantyt%C3%A4r

Kuva: Näkymä Siikaisten kirkon tornista pohjoiseen. Eino Nikkilä 1930. Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelma. CC BY 4.0.-lisenssi.

Kun Porista tuli toinen kotini

27.5.2020 /

Kun eräänä kesäkuisena päivänä päätin huvikseni katsoa, jospa yhteishaun tulokset olisivat jo tulleet, sain iloisia uutisia: minut oltiin valittu opiskelemaan Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmaan!

Kaikki jännittävät yhteishakua, sitä ensimmäistä varmaan eniten. Olin henkisesti varautunut välivuoteen, sillä korkeakouluun pääsemisestä käydään kovaa kilpailua. Kun tilanne olikin nyt toinen, piti kaikki suunnitelmat laittaa uusiksi. Olin onnesta soikeana, mutta samalla peloissani.

Muutto täysin vieraaseen kaupunkiin, uudet ihmiset ja yliopiston aloittaminen tuntuivat isoilta muutoksilta, enkä ollut varma, miten selviäisin näin suurista elämänmuutoksista. Lopulta en antanut pelkojeni pysäyttää minua. Tämä oli se, mistä olin aina haaveillut, enkä aikonut perääntyä mahdollisuudesta.

Kun vihdoin opiskelupaikan hyväksymisen ja muuttohässäkän jälkeen pääsin asettumaan aloilleni, alkoi seikkailuista suurin. Kaikki kävi niin pian, etten edes tajunnut ensimmäisellä luennolla istuessani, että tämä on uusi arkeni. Vastuu, vapaus ja uudet velvollisuudet tuntuivat mahtavilta, mutta samalla opin paljon siitä, miten asiat tulisi hoitaa.

Sanottakoon, että kokemus karttuu erityisesti silloin, kun joutuu käymään läpi vastoinkäymisiä. Samalla oppii, että kaikesta voi selvitä ja nyt olen varmaan ihmisenä vahvempi kuin koskaan. Lopulta ajan vieriessä, ystävien karttuessa ja talon tapoihin tottuessa kotiuduin viimein Poriin.

Aluksi pelkäsin tavattoman paljon, etten ikinä kotiutuisi, mutta ensimmäisen joululoman jälkeen pystyin jo varmuudella sanomaan Porin olevan uusi kotini.

Olen kuitenkin tosiasiassa viihtynyt Porissa ensimmäisestä päivästäni lähtien, enkä epäile sekuntiakaan etteikö Pori olisi ollut oikea valinta. Myös kokemuksien ja muistojen karttuessa ystävien sekä opiskelijatapahtumien lomassa, Porista tuli minulle yllättävän tärkeä. Erityisesti fuksivuoteni orientaatioviikko ja viime kesä jäivät mieleeni, ehkä elämäni onnellisimpina aikoina.

Aluksi pelkäsin Porin olevan liian pieni ”ison kaupungin tytölle”. Olin väärässä. Pori on paras mahdollinen starttikaupunki niille, jotka muuttavat ensikertaa omilleen tai vieraaseen kaupunkiin. Pori on sopivan kompakti yhdistelmä kaikkea sitä, mitä ihminen voi elämiseensä tarvita kiven heiton päässä.

Jos keskustaa pidemmälle uskaltaa lähteä, Satakunta tarjoaa myös mittavan määrän piilotettuja jalokiviä, joissa kannattaa vierailla. Tunnetuin näistä on varmasti Yyteri, mutta mainittakoon Ankkalampi ”Ankkis”, Yyterin lietteet ja Noormarkun ruukki. Porin kaupungin yksi omista sloganeista ”todella outo, ehdottoman uniikki”, pitää kyllä hyvin paikkansa ja pelkästään positiivisella tavalla. 

Pelkäsin myös, ettei Porissa olisi kokonsa takia ”kunnon opiskelijaelämää”. Olin tässäkin asiassa hyvin väärässä. Tapahtumia riittää ja pienien piirien takia kaikkiin on helpompi tutustua, on aina joku, johon tukeutua, ja ryhmähenki on korkea. Tämä helpottaa myös opinnoissa, sillä opettajilla on kaikille aikaa pienten ryhmäkokojen ansiosta.

Tämän lisäksi itsestäni tuntui siltä, että löysin heti orientaatioviikolla paikkani opiskelijayhteisöstä. Isommassa kaupungissa tilanne olisi voinut olla toinen. Varsinkin, kun helmikuussa sai ensikertaa ulkoiluttaa omia haalareita, tuntui siltä, että nyt olen viimeistään osa vakiokalustoa.

Ennen kaikkea Pori on opettanut minulle paljon siitä, kuka minä olen. Tukiverkko kotona levisi Poriin uusien ihmisten kautta. Uudet ystävät ja kumppani, joista syntyi toinen perheeni ja tukeni Porissa, mahdollistivat kotiutumiseni kaupunkiin. Ilman heitä en olisi tässä nyt.

Toivon myös uutena tutorina, että tulevat fuksit kokisivat olonsa yhtä tervetulleeksi ja kotiutuvat aikanaan Poriin, kuten minä pari vuotta sitten. Löysin digitaalisen kulttuurin avulla myös unelma-alani ja mahdollisuuden kivuta kohti haluamaani ammattia.

Parasta humanistien keskuudessa on kuitenkin se, että osataan myös revitellä, nauraa itselleen ja olla oma itsensä täysin pyyteettömästi. Humanistina oleminen antaa vapauden siihen, että voi olla juuri sellainen kuin on kaikessa tavanomaisuudessaan ja erikoisuuksissaan.

On varmaan parasta olla humanisti ja erityisen mahtavaa siitä tekee juuri oma opiskelijayhteisömme ja ainutlaatuinen kampuksemme.

Enni Eerikäinen, toisen vuoden kandiopiskelija

Kuva: Rami Mähkä

Gustafssonin veljekset ja Kustaa Järvenpää tuntemattoman kuvaajan 1920-luvulla ottamassa kuvassa Reposaaren ulkorannalta. Reposaaressa tansseja järjestettiin muun muassa rantakallioilla ja satamalaiturilla. Kuva: Satakunnan museo, CC BY 4.0.-lisenssi.

Etäkurssilla tehtiin historiaa – tapaus Reposaari

15.5.2020 /

Kevätlukukausi on kääntymässä loppusuoralle ja nyt voi katsoa jo taaksepäin, miten kolmatta kuukautta jatkunut etäopetus lopulta sujui. Otan esimerkiksi kulttuuriperinnön syventävien opintojen kurssin, jossa tuotettiin taustatutkielmia Porin Reposaaren satamayhteisöstä tekeillä olevaa dokumenttielokuvaa varten. Maaliskuun 12. päivä olin jännittyneissä tunnelmissa, sillä pian aloittaisimme yli 20 opiskelijan kanssa kurssin, jossa kiertäisimme Porin arkistoja ja vierailisimme Reposaari-talolla kotiseutuaktiiveja haastattelemassa ja heidän kokoamaansa huomattavaa asiakirjakokoelmaa tutkimassa. Etukäteissukellukseni lähteiden äärelle antoi vahvaa signaalia siitä, että tutkittavaa taatusti riittäisi kaikille, olihan aikanaan Suomen merkittävimpiin vientisatamiin lukeutunut merenkulku- ja teollisuuspaikkakunta kulttuuriperinnöltään hyvin rikas – kuin suomalaisen yhteiskunnan tarina pienoiskoossa. Tunnustusta oli vuosien varrella tullut esimerkiksi valtakunnallisesti merkittävänä rakennettuna kulttuuriympäristönä ja Kotiseutuliiton vuoden 2016 kaupunginosana. Kaiken kruunasi vireä paikallisyhteisö, joka oli oitis ottamassa vastaan jälleen kerran yhden ”Räpsööstä” kiinnostuneen tutkijaryhmän. Heitä olikin saarella nähty tasaisesti sitten Turun yliopiston 1980-luvun kansatieteellisten keruiden.

Maaliskuun 13. päivä ja etäopiskelun alkaminen muuttivat kaiken.  Suunnitelmat menivät uusiksi muutamassa tunnissa – mistä nyt korvaavia aineistoja tutkielmiin, miten ihmeessä toteuttaisimme kurssin, jota leimasi vuorovaikutukseen perustuva seminaarityöskentely ja intensiivinen ”kädet savessa” (tarkemmin sanoen puuvillahanskoissa) -metodi arkistojen uumenissa? Tuona viikonvaihteena internetin syövereissä ryömi taatusti ison festariyleisön verran kaltaisiani opettajia etsimässä kuumeisesti korvaavia oppimateriaaleja – ja kyllä niitä vain löytyikin!

Kirjastot, arkistot ja museot tiedottivat pikavauhtia avaamistaan tai jo entuudestaan avoimesti saatavilla olevista kokoelmistaan. Kaiken lisäksi apu oli lähellä: Satakunnan museon amanuenssi Timo Nordlund digitoi pikavauhtia kurssin tarpeisiin pyytämiäni lähteitä ja museon oma digitointityö esimerkiksi Reposaarellakin ateljeeta 1900-luvun alussa pyörittäneen John Englundin valokuvien parissa eteni kovaa vauhtia. Koulutusohjelmamme opintosihteeri Laura Tarkkio lähetti kurssin käyttöön taittamansa Kertomusten Reposaari -teoksen (2018) sähköisen version ja kollegani, kyseisen kirjan toinen toimittaja Riina Haanpää luovutti käyttöömme koulutusohjelmassa takavuosina tehtyjä haastatteluja.

Olennaisimmat paikallishistorialliset julkaisut löytyivät Satakirjastojen digitoimana. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot sanomalehtineen, aikakauslehtineen, pienpainatteineen ja jatkuvasti lisääntyvine muine materiaaleineen aiheutti yhdessä Kansallisarkiston digitaaliarkiston kanssa pikemminkin vakavia rajausongelmia kuin niukkuuden jakamista. Pian käytössämme oli Moodle-alusta, joka pursuili ”tutkimuksen raaka-aineita”:  sataman ja laivaliikenteen monisatavuotisia vaiheita, paikallisväestön ja merenkulkijoiden kohtaamisia, ruotsalaista väestöä saarelle tuoneen höyrysahan meteliä, merellistä lapsuutta ja huvilakulttuuria, eksoottisia painolastikasveja sekä mielenkiintoisia henkilöhahmoja olympiapainija Kelpo Gröndahlista laivantäyttäjä Emma Lehtoseen. Digitaalisen aineiston runsaus opetti meille tärkeitä tutkijan taitoja: suurikaan määrä menneisyyden jälkiä ja todisteita ei sellaisenaan aukene, ellei joku ota, jäsentele, tulkitse ja tee niitä ymmärrettäväksi.

Lopulta kaikkein tärkeintä oli etäkurssille osallistuneiden opiskelijoiden epäröimätön asenne. Porukka pieneni vain hieman alkuperäisestä ja kukin oli valmis tekemään tutkielmansa niistä aineksista, mitä käytössä oli. Tarvittaessa he jatkoivat lähteitä omalla salapoliisityöllään: Reposaaren edustalle uponneita hylkyjä tutkiva otti yhteyttä Porin Urheilusukeltajiin ja merihistoria-aktiiveihin, valokuvia tutkiva Valokuvataiteen museoon ja sisällissodasta kirjoittava aihepiirin tutkijaan. Toteuttipa yksi opiskelija kyselynkin Reposaaren omaleimaisesta kulttuurista saaden yli 50 vastausta. Kaikki tapahtui seitsemässä viikossa.

Kurssin edistyessä huomasimme, että mikään ei korvaa vapaamuotoisia, kasvokkain tapahtuvia seminaarikeskusteluja. Viikoittaiset kuulumisten vaihdot Moodlen keskustelualustaa, chattia ja joskus videoyhteyttäkin hyödyntäen ajoivat kelvollisen korvikkeen asemaa. Sekä opettaja että opiskelijat tulivat kurssin aikana kommunikoineeksi paljon enemmän kirjallisessa muodossa kuin mitä normaalioloissa olisi tapahtunut. Näppäimistö parka! Kaiken huipensi 4,5 tuntinen seminaaripäivä, jossa valmiita lopputuloksia saatiin ihastella. Näyttää siltä, että edes pandemia ei voi sammuttaa tiedon- ja tieteenjanoa ja että aineistojen avoimuuden tärkeyttä ei voi koronakeväänä liikaa korostaa. Odotamme innolla, että tutkielmien satoa päästään soveltamaan tuleviin käyttötarkoituksiin.

Pirita Frigren, kulttuuriperinnön tutkimuksen yliopisto-opettaja

Vapputervehdys tehtaalta!

1.5.2020 /

Teollista kulttuuriperintöä on monenlaista. Vapun kynnyksellä korkeakouluissa ja yliopistoissa jännitetään, kun tamperelainen kenkätehtailija Emil Aaltonen nousee hetkeksi kummittelemaan ja jakaa rahoitusta tutkimukselle. Tuhannet rahoitushakemuksensa jättäneet nuoret tutkijat odottavat sähköpostiin kilahtavaa tuomiota. Tuhannet pettyvät, mutta sadat riemastuvat ja korkkaavat vappusimansa onnellisina. Rahoitus mahdollistaa työn jatkamisen. Varttivuosisata sitten kuuluin itse noihin onnellisiin simankorkkaajiin. Kenkätehtailija-vainajan nimeä kantava säätiö oli päättänyt rahoittaa tutkimustani. Tutkimusaiheeni ei liittynyt sen enempää kenkiin kuin tehtaisiinkaan.  Tehtaat alkoivat kiehtoa minua vasta myöhemmällä iällä.

Tampereella ja Porilla on paljon yhteistä. Ne ovat omaleimaisuudestaan ylpeitä vanhoja teollisuuskaupunkeja.  Teollisuuskaupunkien rakastettu kansallisrunoilija Juice Leskinen kuvaa eräässä suurteoksessaan tamperelaisen vappupäivän valkenemista: ”Tehtaat vetää henkeä meiltä itselleen.” Se on se biisi, jossa onnellinen on sammunut kukkiin. Älkää tehkö niin.

Näiden kaupunkien keskustoissa teollinen menneisyys on jykevästi läsnä maisemaa hallitsevina punatiilisinä rakennusmassoina. Entiset tehtaat ovat kummassakin kaupungissa saaneet suojiinsa museoita, tietoyrityksiä, kauppoja ja kapakoita. Tehtaiden julkisivut ovat löytäneet tiensä osaksi eurooppalaisten kaupunkilaisten identiteettiä. Teollinen kulttuuriperintö ei kuitenkaan koostu pelkästä tiilestä ja teräksestä. Teolliseen kulttuuriperintöön kuuluu myös mesenaattien toiminta ja ajatus siitä, että työntekijä on palkkansa ansainnut. ”Industrious” tarkoittaa ahkeraa. Tällainen ajattelu on taustalla, kun tehtailija, perikuntansa kiusaksi tai omaksi huvikseen, päättää testamentata ison osan omaisuudestaan tieteelle, taiteelle ja tutkimukselle.

Teollinen kulttuuri yhdisti maailman ennen näkemättömällä tavalla. Se synnytti ajan, joka kulki kaikkialla maailmassa samalla raksutuksella. Se yhtenäisti raaka-aineiden hintoja ja yhdisti kaupungit toisiinsa rautateillä, joiden myötä yksi ja sama rautatieaika levittäytyi kaikkialle, minne raiteet veivät. Juna ei kulkenut auringon ajassa, vaan maailmanlaajuisen rautatieajan mukaan. Saman ajan mukaan soivat tehtaiden pillit.

Teollisuus yhdisti maailman ja jätti jälkeensä paitsi iloisia, myös surullisia perintöjä. Valeuutiset ja tarttuvat taudit ovat 2020-luvulla oppineet leviämään vähintään samalla tehokkuudella ja nopeudella, millä teollistuneessa maailmassa levittäytyvät tiedot, hyödykkeet ja vauraus. 

Kirjoitan tätä vapputervehdystä punatiilisen tehtaan korkeimman savupiipun takaa.  Täällä puuvillatehtaalla on hiljaista, koska kaikki muut Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelman työntekijät ovat etätöissä. Käyn täällä pitämässä päivittäin pari tietoverkkovälitteistä palaveria. Palaverien jälkeen ohjaan ja tarkastan graduja, joita koronaviruskaranteenissa nyt jo yli kuukauden olleet opiskelijat ovat alkaneet saada valmiiksi. Ilmeisesti kotona ei oikein pysty muutakaan tekemään. 

Vitsailen, että täällä tehtaalla pyörii taas tuotantolinja. Täällä kehrätään tietoa ja kudotaan tulkintoja.  Digitaalisen kulttuurin leikkisä jatko-opiskelija on luonut tehtaan ikkunoihin vappuhenkisiä taideteoksia. Katsokaa niitä, kun kuljette tästä vappuna ohi turvallisesti viiden metrin päässä toisistanne. 

Tippaleipiä, simaa ja leivosten leikkiä ilmassa, toivottaa

Anna Sivula

Kuva: Sanna Aaltonen

Miltä maistuu kulttuuriperinnön tutkimuksen opiskelijan fuksielämä Porissa?

25.3.2020 /

Saatuani opiskelupaikan kulttuurintuotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmasta aloin saman tien jännittää opintojeni alkua. Olinhan viettänyt kolme välivuotta ja pelotti, mitä jos kaikki ovat minua paljon nuorempia tai vanhempia tai en muuten vain tulisi toimeen muiden opiskelijoiden kanssa. Pelko oli turha. Heti ensimmäisellä viikolla meillä oli paljon aktiviteettejä ja tapahtumia, joissa aivan puolivahingossa tutustui uusiin opiskelukavereihin. Koulutusohjelmassa aloitti paljon eri-ikäisiä opiskelijoita, osa aloitti kandivaiheen opinnot, osa tuli jatkokouluttautumaan maisterivaiheeseen. Joten olet minkä ikäinen tahansa, sovit varmasti joukkoon!

Onkin ollut ihana huomata, kuinka hyviä kavereita koko porukasta on myös keskenään tullut huolimatta siitä missä vaiheessa opiskeluja kukin on.

Pori oli minulle jo entuudestaan jonkin verran tuttu, vaikka tulenkin toiselta puolelta Suomea. Opiskelijakaupunkina se kuitenkin ylitti odotukseni täysin. Pori on kaupunkina sopivan kompakti, jossa yliopistokampus on keskeisellä paikalla Puuvilla-kauppakeskuksen kupeessa ja keskustan läheisyydessä. Opiskelijatapahtumat ovat lähes kaikki olleet keskustassa, mikä helpottaa niihin osallistumista ja niitä opiskelijatapahtumia on paljon. Mukaan vaan!

Täällä kätevin tapa liikkua paikasta toiseen on varmasti pyörä, mutta Citylinja-bussi sekä muut bussilinjat kuljettavat myös paikan päälle, mikäli on asiaa kauemmas keskustasta.

Vaikka Porin keskusta tai kävelykatu ei ehkä teekään parasta ensivaikutelmaa 1970-luvun kerrostaloillaan, löytyy täältä aivan ihania paikkoja kuten Kokemäenjoen ranta vanhoine kivirakennuksineen ja mukulakivikatuineen, Puuvillan läheisyydessä olevat puutaloasuinalueet, Kirjurinluoto, missä on hyvät ulkoilu mahdollisuudet sekä Viikkarin ja Kuukkarin puutaloasuinalueet.

Muita kivoja urheilu- ja ulkoilupaikkoja ovat Porin metsä, joka on vain parin kilometrin päässä keskustasta sekä hiekkarannastaan paremmin tunnetun Yyterin lietteiden pitkospuut. Täällä on myös paljon kivoja kuppiloita, ravintoloita sekä kirppareita, jos on tekemisen puutetta.

Kun aloitimme opiskelut, en ollut vielä varma, mikä olisi minulle sopiva pääaine. Hyvät ja kattavat johdantokurssit auttoivat minua valinnassa, joten jos pääaine mietityttää, niin älä huoli, kyllä se oikea löytyy. Toki valinnan vaikeutta ei helpottanut kaikki ihanat ja inspiroivat opettajat sekä mielenkiintoiset kurssien sisällöt. Pääaineekseni valitsin kulttuuriperinnön tutkimuksen, joka on osoittautunut todella mielenkiintoiseksi.

Valitsin sen siksi, koska kulttuuriperintö on hyvin laaja käsite ja sen alla on tuhat ja miljoona mielenkiintoista asiaa. Toisaalta se tutkii menneisyyttä ja historiaa, toisaalta taas nykypäivää ja -ilmiöitä. Uskon tämän pääaineen tuovan erinomaiset valmiudet työskennellä hyvin monenlaisissa työtehtävissä tulevaisuudessa.

Lisäksi haluaisin vielä kertoa mahdollisuudesta hyödyntää Porin yliopistokeskuksessa toimivien yliopistojen tarjontaa. Porin yliopistokampuksella toimii Tampereen yliopiston yksiköiden lisäksi muun muassa Turun kauppakorkeakoulun Porin yksikkö, joten sieltä on mahdollisuus suorittaa esimerkiksi sivuainekokonaisuus tai vaan muutamia mielenkiintoisia kursseja. Tätä mahdollisuutta aion itse varmasti hyödyntää!

Helmi Hietalahti
Ensimmäisen vuoden opiskelija

Sivuaineita Turussa

10.2.2020 /

Olen kaksi vuotta opiskellut Porissa digitaalista kulttuuria pääaineena ja siinä sivussa suoritin myös sivuaineopinnot kulttuurituotannosta. Toisen vuoden lopulla olin aika lailla saanut nämä opinnot pakettiin ja jäin pohtimaan, mitä sivuaineita ja kursseja suorittaisin seuraavaksi, jotta saisin tarpeeksi opintopisteitä kandidaatin tutkintoon. Porin puolelta en löytänyt enää itseäni kiinnostavia sivuaineopintoja, joten päätin katsoa mitä Turun puolella voisi opiskella. Muutinkin Turkuun syksyllä 2019 ja sivuaineiksi valikoitui mediapsykologiaan painottuvan kanditutkielmani innoittamana psykologia ja filosofia. Päätös Turkuun lähtemisestä oli minun kohdallani helppo. Porin puolella oli ainoastaan yksi digin kurssi suoritettavana ja psykologian sekä filosofian luennot Turussa olivat lähiopetusta. Päätöstä edesauttoi myös se, että minulla on ystäviä Turun puolella.

Sivuainekokonaisuuksia pystyy valitsemaan aika vapaasti, kunhan on opinto-oikeudet Turun yliopistossa. Näin ei kuitenkaan ole kaikkien sivuaineiden kohdalla, vaan joidenkin sivuainekokonaisuuksien suorittamiseen tulee hakea erikseen opinto-oikeuksia. Tässä asiassa opinto-opas Peppi toimii apuna, sillä sieltä löytyy tietoa sivuaineista ja mahdollisia ohjeita opintoihin hakemisesta tai ilmoittautumisesta. Pepistä löytyy myös kurssien vastuuhenkilöt, joihin voi ottaa yhteyttä, jos jokin asia jää epäselväksi.

Turun puolella opiskeleminen eroaa hieman Porin opinnoista. Lähes kaikki luennot ovat olleet isoissa luentosaleissa ja kurssien osallistujamäärä on huomattavasti isompi. Psykologian perusaineopintojen kursseja on suorittamassa päälle 300 ihmistä, mutta ensimmäisen luentokerran jälkeen kaikki eivät tule enää paikanpäälle luennoille. Osallistujien suuri määrä vaikuttaa myös kurssien rakenteeseen. Tällä hetkellä kaikki kurssit, joilla olen ollut, on sisältänyt luennot ja tentin. Ryhmätöitä tai esseitä ei ole ollut erään luennoitsijan sanoin siitä syystä, että esseiden tarkistaminen niin suurelta opiskelija määrältä on liian työlästä. Kuitenkin nämä asiat voivat vaihdella tiedekunnista riippuen ja kurssit, joilla on vaikka pienemmät osallistujamäärät voivat olla sisällöltään erilaisia.

Opiskelen kahta sivuainekokonaisuutta, joten lukujärjestyksestäni löytyy luentoja maanantaista torstaihin. Molempien sivuaineiden luennot ovat olleet yhteiskuntatieteiden Publicum-rakennuksessa, joten en ole hirveästi kierrellyt muualla kampusalueella. Kuitenkin yliopiston sivuilta löytyvä kampuskartta tulee avuksi, jos luentoja sattuisi olemaan eri puolilla kampusaluetta. Poriin matkustin bussilla muutaman kerran syksyn aikana, jotta sain suoritettua jäljellä olevan digin kurssin. Porissa minun ei kuitenkaan tarvinnut käydä kuin kerran viikossa, joten kurssien päällekkäisyys ei tuottanut suurempia ongelmia. Digin kurssin päätyttyä en ole käynyt enää Porissa, mutta laukussa edelleen pyörivä yliopistokeskuksen sähköavain muistuttaa minua siitä, että tulen käymään siellä vielä.

  • Vinkkejä Turussa opiskeluun
  • Jos olet tenttimässä sähköisesti Turussa päin, kannattaa hakea muutamia päiviä ennen tenttiä sähköinen kulkulätkä IT-palvelusta. IT-palvelu pisteitä on useita eri puolella kampusaluetta.
  • Peppiin saatetaan päivittää luentojen aikatauluja myöhään, joten kannattaa olla tarkkana ennen kurssin alkamista.
  • Vaikka ilmoittautumisaika kurssille olisi päättynyt on silti mahdollista päästä kurssille mukaan, sillä ilmoittautumisella yleensä kartoitetaan osallistujien määrää. Kannattaa laitta sähköpostia kurssin vetäjille muistakin asioista, jotka mietityttävät. Luennoitsijat ovat olleet tosi mukavia ja he auttavat mielellään. 

Tiia Juopperi
Digin pääaineopiskelija
Psykologian ja filosofian sivuaineopiskelija

Kuvat: Tiia Juopperi

Luonnonläheinen vaihtokokemus Kanadassa

13.12.2019 / / 0 Comments

Minulle vaihtoon lähteminen oli lähes itsestäänselvyys koko yliopistourani ajan. Siinä vain kesti muutama vuosi ennekuin oli mahdollista lähteä, sillä kaikki muut velvollisuudet oli tehtävä ensin. Ei siis ole lainkaan liian myöhäistä lähteä vaihtoon viimeisinä maisteri-opiskelu vuosina jos minulta kysytään. Itse asiassa se tuo paljon enemmän vapautta, sillä itselläni oli jo kaikki pakolliset kurssit ja sivuaineet suoritettu ja lähdin vaihtoon vain oppimaan elämästä ja kaikesta mikä itseäni kiinnosti, eikä tarvinnut välittää, saako niistä kokonaista sivuainetta tai saako korvattua jonkin pakollisen kurssin. Sain ottaa mitä vain kursseja kunhan ne liittyvät opintoihini jotenkin ja opettajat hyväksyvät ne.

Kanada oli selvä valinta, sillä olin haaveillut sinne pääsemisestä jo lukiosta asti. Myös British Columbian provinssiin oli pakko päästä, sillä rakastan vuorimaisemia ja vihreyttä. Hain alun perin kolmeen eri yliopistoon, mutta pääsin lopulta pienten mutkien kautta University of Northern British Columbian (UNBC) yliopistoon Prince Georgen kaupunkiin.

North2north vaihto on hieman erilainen hakemusprosessiltaan kuin perinteinen Erasmus-vaihto. Hakuprosessi alkaa aina marraskuussa seuraavaa lukuvuotta varten ja prosessissa kestää puolisen vuotta. Paperit kiertävät ensin yliopiston kautta opetusministeriöön ja sitten vasta pääset hakemaan varsinaisesti kohdeyliopistoon. Pinna pitää olla pitkä, sillä välillä odotus voi tuntua pitkältä ja vaihtoyliopistoon viestittely ei aina suju niin sulavasti kuin toivoisi. Suosittelen myös asumisvaihtoehtojen hintalaskentaa, vaikka kampus oli Prince Georgessa ehdottomasti paras, sillä kaikki asuivat siellä ja muuten olisi ollut vaikea tavata ystäviä niin usein. Ruokaakaan ei itse tarvinnut valmistaa, kun kampuksen ruokala oli avoinna 5-22 ja syödä sai niin usein kuin halusi, sillä ruokailu oli etukäteen maksettu koko lukukaudelta.

Prince George oli yllättävän pieni kaupunki, vähän jopa huonolla maineella, vaikka yliopisto oli pohjois- British Columbian parhaita. Kaupunki on kuuluisa korkeasta rikollisuusasteestaan ja viime vuosina siellä on kasvanut myös kodittomien määrä, johtuen provinssin suurista metsäpaloista, jotka ovat ajaneet ihmisiä pois kodeistaan. Mitään tästä ei kuitenkaan yliopistolla huomannut, sillä se sijaitsee keskustan ulkopuolella metsänreunalla ja kukkulan päällä. Siellä on vieressä myös kaikki kampuksen opiskelija-asunnot, jossa me kaikki vaihto-opiskelijat asuimme. Se huonopuoli UNBC:ssä oli, että kampus on tosiaan eristyksissä muusta kaupungista ja vaikka busseja kulkee, tulee kampuksella välillä tylsää. Talvi on kuitenkin kylmä ja pimeä eikä huvita kauaa matkustaa kaupungille. Kampuksella oli onneksi oma pubi, mutta sekään ei ollut auki kuin korkeintaan kahteentoista illalla, useimmiten vain kymmeneen. Kotiudun itse helposti uuteen paikkaan eikä UNBC ollut poikkeus. Saapuminen ei tosin ollut yhtä sulavaa kuin olisi voinut odottaa, mutta liekö syynä se, että saavuin uuden vuoden aattona eikä kampuksella ollut juuri ketään. Löysin itse shuttle bussin, joka vei minut lentokentältä suoraan kampukselle. Onneksi kampuksella oli toinen eksynyt opiskelija etsimässä asuntoaan, muuten olisin varmasti ollut hukassa. Sain kämppikseni vasta melkein viikon kuluttua omasta saapumisestani ja ehkä siksi kotiutuminen oli helppoa, kun sai ensin itse rauhassa tutustua asuntoon. Ystäviä sain ekoiksi päiviksi kampukselta muista vaihto-opiskelijoista, jotka olivat tulleet yhtä ajoissa kuin minä. Olin liittynyt Facebookissa etukäteen kampuksen kansainvälisyysryhmään ja huutelin siellä seuraa uudeksi vuodeksi. Suosittelen!

Loppujen lopuksi vaihto-opiskelijoita ei UNBC:ssä ollut keväällä kuin viitisentoista, mutta meistä tuli erittäin tiivis porukka. Meille järjestettiin oma lyhyt orientaatio yliopistoon ja pääsimme tutoreiden kanssa kiertämään vähän kaupungilla. Muuta ohjausta ei sitten paljon ollutkaan. Onneksi kansainvälisyystoimistossa oli avuliasta henkilökuntaa ja opasti kurssienvalinnoissa, sillä itse jouduin tekemään aika paljon muutoksia learning agreementtiini, olin valinnut liikaa kursseja. Kanadan 3 opintopistettä vastaa 6 suomalaista opintopistettä, joten valitsin vain neljä kurssia kevääksi. Nekin olivat yllättävän työläitä verrattuna suomalaisiin kursseihini Lukemista ja kirjoittamista oli joka viikko. Opin kyllä paljon ja opettajat olivat todella hyviä. Kaikilla kursseilla oli myös yksi tai useampi vaihtokaveri ja tutustuimme kurssitöiden aikana myös moniin paikallisiin opiskelijoihin.

Kevään kolme ja puoli kuukautta meni tooodella nopeasti, mutta paljon ehti tehdä ja nähdä. Matkustimme eripuolilla provinssia kevään aikana, kävimme laskettelemassa ja vaeltamassa. Se hyväpuoli Prince Georgessa on, että se sijaitsee aivan vuoriston vieressä ja Jasperin kansallispuistoon oli vain kolme tuntia! Opimme myös paljon alueen alkuperäiskansojen kulttuurista, tavoista ja luontokäsityksestä. Oli myös upeaa huomata ja kuulla kuinka paljon alkuperäiskansojen kohtelu on parantunut Kanadassa viime vuosina, vaikka työtä vielä on paljon. Suomi voisi ottaa myös mallia saamelaisten kohteluun, esimerkiksi matkailun saralla.

Kotiinpaluukaan ei sujunut ihan ongelmitta. Suosittelen lukemaan aina lentolippujen pienen präntin sähköposteissa, sillä itse en ollut huomannut että vaikka minulla on vain lyhyt välilasku Seattlessa (Yhdysvalloissa) tulee minun hommata viisumi. No ei sitä ollut, kun menin lähtöselvitystä tekemään, enkä ehtinyt sitä ajoissa saamaan, että olisin päässyt lennolle. Muita lentoja ei mennyt samana päivänä, joten en päässyt myöskään jatkolennolle ja jouduin ostamaan kokonaan uudet lentoliput seuraavalle päivälle. Suomeen paluu meni muutoin melko mutkattomasti, sillä palasin keskelle vappuhulinoita ja sen jälkeen aloitin toukokuun alussa harjoittelupaikassani. Ikävä ystäviä kohtaan kyllä jäi, mutta soittelemme ja viestittelemme edelleen ahkerasti ja yksi on tulossa pian tervehtimään minua tänne Suomeen. Toivottavasti itsekin pääsee pian matkustamaan heidän luokseen ympäri maailmaa.

Lisää tietoa north2north vaihdosta voit lukea omasta vaihtoblogistani osoitteessa https://partofpetra.wordpress.com/2019/06/07/north2north/  sekä University of the Arcticin sivuilta https://education.uarctic.org/mobility/about-north2north/ 

Toivottavasti sinäkin pääset vaihtoon sinne, minne haluat ja pääset toteuttamaan omia unelmiasi!

Petra Nikula
Vaihto-opiskelija 2019
Kulttuuriperinnön pääaineopiskelija

  • Kampus
  • Kampus
  • Asuntolan mukavuuden parantelureissulla
  • Laskettelemassa, Revelstoke.

Retrokronikka – Retropeli-illan tarina

9.5.2018 /

”PANA ry järjestää jo kuudetta kertaa pidettävän retropeli-illan keskiviikkona 23.5.2018 klo 16–23 Porin Opiskelijatalo Saikulla!” – Retro Game Night 2018

PANA on vuonna 2011 digitaalisen kulttuurin opiskelijoiden perustama pelaamiseen ja nörttikulttuuriin erikoistunut opiskelijajärjestö. Retropeli-ilta on yhdistyksen vuosittain järjestämä, kaikille avoin ja pääsymaksuton tapahtuma, jossa kisaillaan retropelimestaruudesta ja vietetään laatuaikaa vanhojen pelien parissa.

Toukokuun lopulla pidettävästä retropeli-illasta on hiljalleen kasvanut Panan suurin tapahtuma, minkä vuoksi yhdistyksen ulkopuolella Pana helposti mielletäänkin retropeliyhdistykseksi, vaikka retropelit ovat vain pieni osa yhdistyksen toimintaa.

Yhdistystä on vuosien aikana pyydetty järjestämään retropelipistettä ainakin taidemuseolle, nuorisotalolle, kirjastolle, kirkolle sekä musiikkitapahtumaan lyhytaaltoasemalle. Aivan kaikkiin ehdotuksiin yhdistys ei ole kuitenkaan pystynyt tarttumaan.

Mutta miten sitten koko retropeli-ilta sai alkunsa?

Retropeli-ilta järjestettiin ensimmäisen kerran kaikille avoimena turnausmuotoisena tapahtumana vuonna 2013, mutta jos tarkkoja ollaan, teknisesti ensimmäinen retropeli-ilta pidettiin 23.04.2012 jäsenillassa Saikun neukkarissa. Tuolloin tapahtuma oli osa yhdistyksen kevään teemailtoja, jossa ei ollut turnauksesta tietoakaan, paikalla oli ehkä hyvällä tuurilla juuri ja juuri kymmenen henkeä. Ainoa oma muistikuva tapahtumasta on se, että pelasimme kaverin kanssa kuvaputkitelkulta äärimmäisestä vaikeudestaan tunnettua Battletoads nimistä NES-klassikkoa. Löimme pitkään päätämme seinään, mutta emme koskaan päihittäneet pelin Turbo Tunnel -tason mahdotonta esterataa.


Kuva 1. Battletoads (NES), Turbo Tunnel.

Tarkkaan en muista sitä tilannetta, jolloin idea turnausmuotoisesta retrotapahtumasta heräsi, mutta todennäköisesti taustalla oli idea kehittää jotain samanlaista konseptia, mitä Turun Akateeminen Nintendoseura (ANC ry) oli jo vuosia sitten järjestänyt Turussa. Tällä viittaan Akateemisen Nintendo-pelaamisen SM-kisoihin, joissa yhdistys vieraili vuosina 2011 ja 2012. Tuolloin tuli vielä pahasti takkiin turkulaisilta, mutta mainittakoon, että yhdistyksemme on harjannut SM-kisojen voiton kotiin nyt kahtena vuonna peräkkäin.

2013

[Turnauspelit: Crash Bash, Killer Instinct, Track & Field, Super Mario Battle Game]

Ensimmäinen turnausmuotoinen retropeli-ilta pidettiin Saikulla 27.5.2013 klo 18–23. Tuolloin tapahtuma oli jo kaikille avoin, mutta osallistujia yhdistyksen ulkopuolelta ei montaa ollut. Tarkkoja osallistujamääriä en muista, mutta sanoisin että kyseessä oli tuolloin vielä alle 20 hengen pikkukisailut. Muistikuvani mukaan tapahtuma pidettiin Saikun ravintolan puolella, josta siirryimme neukkariin illan tullen, kun ravintolapuoli suljettiin. Tapahtumassa pidettiin 3 peliturnausta ja finaali. Illan päättänyt finaaliturnaus Super Mario Battle -pelistä pidettiin neukkarissa ja finaalipelin voittaja oli tavallaan koko roskan voittaja. Voittajalle annetun kunniakirjan olin printannut halvalle paperille samana päivänä yliopiston opettajanhuoneen väritulostimella ja mistään pokaaleista ei tietenkään ollut tietoakaan. Voittajan palkintoa en muista, mutta jos ottaa huomioon, että yhdistyksen alkuvuosina järjestämässä taistelupeliturnauksessa palkintona oli tölkki ES-energiajuomaa, niin odotukseni eivät ole korkealla asian suhteen.

Vaikka tapahtuma oli melko olematon, niin ne harvat yhdistyksen ulkopuoliset, jotka olivat paikalle vaivautuneet, tuntuivat kuitenkin nauttivan tapahtumasta täysin siemauksin ja yllättävän suuri osa viihtyi iltamyöhään pidettyyn finaaliin asti. Illasta jäi kaiken kaikkiaan lämmin fiilis ja olimme onnistuneet jossain, ainakin tunnelmatasolla.

2014

[Turnauspelit: Dr. Mario, X-Men: Mutant Academy 2, Mario Party 4, Super Bomberman 5]

Vuonna 2014 tapahtuma oli rakennettu edellisen vuoden ”kolme turnausta + finaaliturnaus” -kaavalla. Kävijämäärä ei muistaakseni mitenkään suuremmin noussut mutta pääsimme kuitenkin yli 20 kävijään. Tänä vuonna joka turnauspelin voittajalle oli tiedossa pieni palkinto ja kokonaiskilpailun voittajalle oli virallisen tiedon mukaan luvassa ”diplomi ja hieman arvokkaampi palkinto (ei henkilöauto)”. Palkintoina oli muistaakseni lahjakortteja tuolloin Saikun tiloissa toimineeseen ravintola Wanha-Apteekkiin. Muistan myös että tapahtuman Bomberman-finaali oli huikean tiukka jännitysnäytelmä!


Kuva 2. Vuosien 2014 ja 2015 tapahtumajulisteet.

2015

[Turnauspelit: Metal Slug 3, Tekken 3, Super Mario Lost Levels, James Bond Golden Eye, Space Invaders]

Vuonna 2015 tapahtuma kasvoi noin 30 hengen tapahtumaksi ja tapahtumasta tehtiin tuolloin myös pieni lehtijuttu, kun eräs toimittaja eksyi tapahtumaan. Tapahtuma sai lisänäkyvyyttä ja kasvu kävijämäärässä oli mukava. Tapahtuma aikaistettiin alkamaan edellisvuosista poiketen tuntia aikaisemmin (klo 17) ja lisäksi kilpailun rakenne koki päivityksen, kun finaaliturnauksesta luovuttiin ja siirryttiin kilpailullisempaan kokonaiskisaan, joka koostui viidestä turnauksesta. Voittaja oli se joka pärjäsi kokonaisvaltaisesti parhaiten peleissä, mutta nyt myös yksittäisten turnausten voittajat palkittiin. Taka-ajatuksena oli se, ettei kukaan menettäisi toivoaan, vaikka kokonaiskilpailu olisi mennytkin penkin alle. Palkintoihin tuli myös parannusta, kun yksittäisten turnausten takuupalkinnoiksi tuli 10€ lahjakortit Poromagia-peliliikkeeseen ja kokonaiskilpailun voittaja sai kunniakirjan lisäksi myös pienen pokaalin.

Mainittakoon tähän kohtaan myös, että kolmena ensimmäisenä vuonna turnauspelit paljastettiin vasta paikan päällä (Nintendon SM-kisojen tapaan), tosin tapahtumajulisteiden grafiikassa oli tuolloin melko vahvoja spoilereita tulevista turnauspeleistä. Tapahtumajulisteita on ollut joka vuosi hauska suunnitella.

2016

[Turnauspelit: Chu Chu Rocket, Gradius, Crash Team Racing, Tetris, Samurai Shodown II]

Vuoden 2016 tapahtumassa turnauspelit paljastettiin ensimmäistä kertaa etukäteen. Päätöksellä haluttiin lisätä tapahtuman kilpahenkisyyttä sekä vahvistaa markkinointia. Tapahtuman markkinoinnissa onnistuttiinkin ja tapahtumassa vieraili noin 40 henkeä. Tapahtumassa pidettiin 5 turnausta ja yksi turnauksen ulkopuolinen Speedrun-haaste. Palkinnot jaettiin vuoden 2015 tyyliin, tosin pokaali oli edellisvuotta suurempi, tottakai. Tapahtumassa tarjotut makkaraperunat toisinaan vähän kärähtivät ja toisinaan olivat raakoja, mutta muuten tapahtuma onnistui hienosti. Yhdistyksen jäsenestä, Iirosta, tuli myös tapahtuman ensimmäinen tuplamestari, voittaen nyt tapahtuman toista kertaa peräkkäin.


Kuva 3. Vuosien 2016 ja 2017 tapahtumajulisteet.

2017

[Turnauspelit: Puzzle Bobble, Mario Kart: Double Dash, Rival Schools, Mario Party 2]

Viime vuonna pidetty tapahtuma oli ensimmäinen, johon saimme sponsorit vahvemmin mukaan, mikä mahdollisti paremmat palkinnot. Osallistujamäärä pysyi vuoden 2016 tienoilla, ollen kuitenkin hieman yli 40 henkeä. Vuoden 2016 tapaan tänä vuonna turnauksia pidettiin kuudesta pelistä, tosin tällä kertaa muodossa: 4 pääturnausta ja 2 sivuturnausta. Palkinnot olivat paremmat kuin koskaan ja jokaisen turnauspelin voittaja sai 10€-lahjakortin lisäksi sponsorin lahjoittaman peliaiheisen yllätystuotepalkinnon. Tämän lisäksi ensimmäistä kertaa myös kakkoseksi tulleille oli luvassa pieniä lohdutuspalkintoja, kuten peliaiheisia tarroja, avaimenperiä ja kyniä. Koko kisan voittajalle oli tuttuun tapaan luvassa kunniakirja ja pokaali, joka oli nyt edellisvuotta pienempi, mutta ei niin muovinen. Iirosta tuli tapahtuman ensimmäinen triplamestari, voittaen kokonaiskilpailun jo kolmatta kertaa peräkkäin.

Vuosi 2017 oli turnauksen osallistujamäärällisesti onnistunein ja saimme jokaiseen pääturnaukseen 16 osallistujaa, mikä oli meille hieno saavutus. Porukka viihtyi pitkään ja tapahtuma oli kaikin puolin onnistunut, vaikka merkittävää lisäystä kävijämäärään ei tullutkaan.

2018?

[Turnauspelit: Pop n’ Pop, Street Fighter II Turbo, Duck Hunt, Beatmania, Virtua Tennis]

Tämän vuoden tapahtuman valmistelut ovat jo pitkällä ja kaikki on sujunut toistaiseksi hienosti. Tänä vuonna tapahtuman ovet aukeavat jo klo 16 ja ensimmäistä kertaa tapahtumassa sijaitsee myös retropelikaupan myyntipiste. Tarkoituksena olisi myös kiikuttaa paikalle Speden Speleistä tuttu nopeustestilaite. Täksi vuodeksi saimme paikalliselta pelikaupalta, Pelipisteeltä, aivan huikean sponsoripalkinnon ja tänä vuonna kokonaiskilpailun voittaja saa SNES Classic Mini -konsolin (arvo n. 100€). Tänä vuonna tapahtumalle on painettu myös omat haalarimerkit! Hyvillä palkinnoilla ja uudistuksilla saadaan toivottavasti houkuteltua lisää porukkaa paikalle kisaamaan ja olisikin hienoa, jos tänä vuonna pääsisimme ensimmäistä kertaa yli 50 kävijän haamurajan.

Kuva 4. Retro Game Night –haalarimerkki.

Meille kuitenkin kävijämäärää tärkeämpiä tavoitteita ovat aina olleet hyvän tunnelman luominen ja korkeat standardit tapahtuman laadussa. Loppujen lopuksi tapahtumajärjestäjälle pienet asiat merkitsevät eniten: hymy kävijöiden huulilla, satunnaiset kehut tapahtumasta, kävijöiden nostalgiahumuinen fiilistely vanhojen laitteiden äärellä, toisten harrastajien kohtaaminen sekä turnauspelaajien rehdit kättelyt ja onnentoivotukset kanssapelaajille. Ja ne kävijät, jotka jäävät vielä tapahtuman loputtua vapaaehtoisesti auttamaan purkamisen kanssa. <3

Joka tapahtumassa on aina hienoa nähdä sekä uusia että vanhoja tuttuja naamoja, erityisesti heitä yhdistyksen ulkopuolisia peliharrastajia, jotka ovat vierailleet tapahtumassa sen alkuvuosista lähtien.

Nöyränä miehenä en monesta asiasta ylpeä ole, mutta retropeli-illasta olen.

Nähdään retropeli-illassa! 🙂

 

Ville Nikander

Digitaalisen kulttuurin pääaineopiskelija

PANA ry:n puheenjohtaja

Tuutorina olemisen ihanuus

22.11.2017 /

Tuutorin tehtävä on auttaa uusia opiskelijoita aloittamaan opiskelunsa, ohjeistaa opiskeluun liittyvissä teknisissä asioissa ja auttaa fukseja tutustumaan muihin opiskelijatovereihin sekä opiskelijaelämään yleisesti.

Minä olin maineikkaan huono näissä kaikissa, kun itse aloitin opiskeluni 2014 Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmassa. Minulla kesti kauan saada joku tolkku kaikkiin verkkosivuihin ja opetusohjelman koodeihin, huonon rytmityksen takia minulla oli ongelmia opintopisteiden saamisen kanssa toisena vuotenani ja minulla kesti lähemmäs puoli vuotta ennen kuin astuin jalallanikaan mihinkään opiskelijatapahtumaan sisälle. Tunsin enemmän naamoja kuin nimiä. Kulmaan liityin vasta keväällä 2017- en vain ollut muistanut koko asiaa!

 

Tämä ei ole missään nimessä minkäänlainen syytös omia tuutoreitani kohtaan. Muistan heitä vain lämpimästi, mutta sisäänpäinkääntyvän luonteeni ja hajamielisyyteni takia en vielä tuolloin oikein sisäistänyt opiskelun perusrutiineja. Tämän takia missasin oman fuksiviikkoni, kastajaiset ja muut hauskat tapahtumat täysin, vain oman saamattomuuteni takia. Ja tämä on aina harmittanut minua.

Kun pääsin tuutoriksi syksyn 2017 fukseille, tietynlainen takauma tästä kaikesta iski. Mitä ihmettä minä osaan sanoa fuksiviikosta tai ylipäätänsä toimia minkäänlaisena oppaana kenellekään! Tämä olisi katastrofi! Aloin tiukasti opiskelemaan mitenkä kaikki toimi yliopistokeskuksella, ja psyykkaamaan itseäni tätä koetusta varten.

Mutta kuten aina tällaisissa tapauksissa, huoleni olivat aiheettomia. Vaikka tuutorina oleminen ei ole aina helppoa, oli se joka kerta hauskaa. Tutustuin uusiin opiskelijoihin heti kättelyssä, ja pääsin jopa itse jyvälle taas siitä mitenkä tämä yliopistokeskuksemme toimii (kertaus on opintojen äiti). Ja fuksiviikon tapahtumissa oli hauskaa, vaikka olinkin teknisesti ”töissä” niissä. Olen tutustunut kymmeniin uusiin ihmisiin hyvin lyhyen ajan aikana, eikä tämä jäänyt pelkästään fuksiviikkoon. Vaikka aluksi tuutorina oleminen tuntui pelottavalta- vastuuta, velvollisuutta ja sen sellaista- oli se loppujen lopuksi parhaimpia valintoja joita olen opiskelujeni aikana tehnyt.

Muistan yhä elävästi, kun fuksiviikon torstaina istuin teekkarisaunan portailla, ottaen hieman taukoa löylyistä ja selventäen päätäni päivän juomisen jäljiltä. Katselin opiskelijatalo Saikun pihalle, jossa uudet fuksit juttelivat vanhojen opiskelijoiden kanssa. Vuosiluokat ja ikäluokat sekaisin, kaikki pitämässä hauskaa hiljalleen pimentyvässä syysillassa.

Sain osallistua fuksiviikkooni sittenkin.

 

Atte Timonen

Tuutori

 

Projekteja ja käytännönläheistä opiskelua

22.9.2017 /

Projekteja ja käytännönläheistä opiskelua

Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmaa mainostetaan usein sillä, että opiskelu meillä on todella käytännönläheistä. Mitä tällä oikeastaan tarkoitetaan? Käytännönläheisessä opiskelussa opitaan asioita kokeilemalla itse. Tarkoituksena on siis se, että tenttikirjojen pänttäämisen ja oppimisraporttien kirjoittamisen lisäksi opiskelija pääsee tuottamaan kursseilla erilaisia projekteja. Meillä opiskelijoita myös kannustetaan kulttuurialan työharjoitteluihin. Tämän vuoksi kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelma tarjoaakin hyvin ainutlaatuiset yliopisto-opinnot.

Itselleni aikoinaan juuri käytännönläheisyys oli syy siihen, miksi kiinnostuin näistä yliopisto-opinnoista. Se tuntui niin erilaiselta. Lukuvuoden 2016-2017 aikana olin mukana muutamassa projektissa, joista kerron pian lisää. Se auttaa ehkä sinuakin hahmottamaan sitä, mitä tämä käytännönläheisyys opinnoissamme oikein tarkoittaa. Näillä kursseilla olen päässyt toteuttamaan jotakin konkreettista, luomaan ryhmässä jotakin uutta ja mielenkiintoista. Näistä projekteista olen myös oppinut todella paljon, kuten työtä tehdessä usein tapahtuukin.

 

Kulttuuripolku Iso-Enskeriin

Syksyn 2016 aikana alkoi kurssi, jossa oli tarkoituksena toteuttaa luontopolkua muistuttava kulttuuripolku Satakunnassa sijaitsevalle Iso-Enskerin saarelle. Meidän opiskelijoiden tehtävänä oli toteuttaa polun varrelle aseteltaviin kyltteihin tekstit ja etsiä aiheeseen sopivat kuvat. Tarkoituksena oli tuoda esille saaren historiaa kulttuurisesta näkökulmasta perehtyen erityisesti saaristolaiselämään. Merkittävimmäksi osaksi tiedonkeruussa nousikin saaristolaiselämää eläneiden ihmisten haastattelut. Haastatteluissa pyrittiin saamaan henkilö muistelemaan tuota mennyttä saaristolaisaikaa ja jakamaan muistoja kanssamme.

Kuva: Milla HautaojaKuva: Milla Hautaoja

Tämän lisäksi lähdemateriaalia etsittiin myös eri arkistoista. Itse lähdin parini Millan kanssa Helsinkiin lähdeaineistoa metsästämään. Matkalla eksyimme aivan väärään arkistoon, mutta onneksemme löysimmekin sieltä vahingossa oikean aarteen, vanhan sotapäiväkirjan, joka sisälsi projektimme kannalta paljon arvokasta tietoa. Tekstien tuottaminen onnistui mukavasti parityönä, ja ongelmaksi kehkeytyi ainoastaan se, että teksteille varattu tila kylteissä oli hyvin rajallinen. Upean tekniikan ansiosta osan asiasta saikin kätkettyä kätevästi QR-koodien taakse.

Kuva: Milla Hautaoja

Visit Yyterin esittely Iso-Enskeristä: https://www.visityyteri.fi/iso-enskeri-seliskeri-ja-munakari

 

Seinätön museo

Samana syksynä lähdin mukaan toisenlaiselle kurssille rakentamaan seinätöntä museonäyttelyä. Kyseessä oli siis museonäyttely-sovellus älypuhelimiin ja tabletteihin. Tällaisen näyttelyn toteuttamisen ideana oli se, että museonäyttelystä nauttivan henkilön ei tarvitse tulla paikanpäälle museoon ihastelemaan esitystä, vaan sitä voi vaivattomasti katsella omalta kotisohvalta. Tämä helpottaa kovasti esimerkiksi liikuntarajoitteisia. Näyttelyn aiheena oli Suomen sisällissota, jonka tapahtumiin katsoja pääsee tutustumaan kahden fiktiivisen hahmon avulla. Tavoitteena oli antaa katsojalle mahdollisimman todentuntuinen kokemus sisällissodan ajan hengestä.

Itse lähdin kurssille mukaan sovelluksen toteuttamisvaiheessa. Opiskelijat oli jaettu neljään ryhmään, joissa aiheina olivat käsikirjoitus, kuvat, audiot ja digisyöttö. Ryhmissä käytiin läpi jo edellisellä kurssilla valmiiksi etsityt materiaalit, jotka hiottiin lopulliseen muotoonsa. Tässä vaiheessa täytyi perehtyä hyvin tarkasti materiaaliin, sillä pienimmätkin kirjoitusvirheet täytyi löytää ja korjata lopullista versiota varten. Todella tärkeää oli myös tarkistaa se, että materiaali ja lähteet vastasivat toisiaan. Tämän jälkeen tiedostoja alettiin syöttämään sivustolle, jonka avulla näyttely rakennettiin digitaaliseksi kokonaisuudeksi. Oli todella mielenkiintoista nähdä ja oppia, kuinka tällainen digitaalinen sovellus käytännössä syntyy.

Satakunnan Kansa 26.11.2016. Kulttuuri, Lempin ja Juhon sisällissota

Linkki näyttelyyn: https://tarinasoitin.fi/lempijajuho 

 

Dokumenttielokuvan toteuttaminen

Olin myös mukana kurssilla, jossa päästiin sisälle dokumenttielokuvan toteuttamisen perusteisiin sisällissotaa muistelemalla. Tähän aiheeseen liittyen pääsimme tekemään pienen ja hyvin vapaamuotoisen dokumenttielokuvapätkän. Päätimme toteuttaa dokumentin itse näyttelemällä erään sisällissodan tapahtuman Lyseon koulun pihalla. Dokumenttielokuvaa tehdessä täytyi miettiä millaisia tuntemuksia uhreilla on ollut sillä hetkellä, ja hyytävän kylmä talvipäivä toi dokumentin tekoon juuri oikeanlaisen tunnelman.

Tarkoituksemme ei ollut näytellä tapahtumaa täsmällisesti vaan lähinnä tuoda esiin tapahtuman tunnelmaa tietystä näkökulmasta. Dokumenttipätkässämme perehdyimme enemmän uhrien näkökantaan; hyytävässä kylmyydessä odottamiseen, pelkoon, elämän loppumiseen, kapinointiin, hyväksyntään ja yleisesti tapahtumien julmuuteen. Tapahtumasta ei ole olemassa valokuvia, vain satunnaisia kuvauksia tapahtumien kulusta ja henkilöistä.

Dokumenttielokuvan toteuttaminen ei ole aivan yksinkertaista, ja luennoitsijammekin kertoivat, etteivät pysty mitenkään opettamaan meille kaikkea vain yhden kurssin aikana. Saimme kuitenkin kokea pienen pintaraapaisun dokumentin tekemisestä ja saimme aikaiseksi onnistuneen ja omaperäisen dokumenttielokuvan. Dokumenttielokuvaa kuvatessa täytyi kuitenkin perehtyä sisällissotaan todella syvällisesti. Sisällissotaa lähestyttiin kurssilla pääasiassa kuvamateriaalin avulla, ja näihin valokuviin tuli perehtyä todella yksityiskohtaisesti. Joillekin kuvamateriaali saattoi olla liian raskasta käsiteltäväksi, mutta omasta mielestäni se oli hyvin mielenkiintoista.

Projektin blogisivusto: https://blogit.utu.fi/sisallissodanmaisemat/

 

Näyttely Kultarannan puutarhasta

Pääsin mukaan myös tällaiseen upeaan yhden lukuvuoden kestävään projektiin, jossa suunniteltiin ja toteutettiin näyttely Naantalin Kultarannasta, Suomen tasavallan presidentin kesänviettopaikasta. Näyttely perustui Kultarannan puutarhan historiaan ja tämä näyttely oli osa Suomen satavuotisjuhlaa. Näyttelyn rakentaminen oli todella upea ja ainutlaatuinen kokemus. Itselleni tämä oli upea kokemus senkin vuoksi, että näin Kultarannan puutarhan ensimmäistä kertaa elämässäni, ja olihan se henkeäsalpaavan kaunis paikka.

Projekti alkoi siitä, että jaoimme Kultarannan puutarhaa koskevat merkittävimmät aihealueet ryhmämme kesken, ja sitten jokainen lähti etsimään tietoa aiheeseensa liittyen kirjallisuudesta, netistä, museoista sekä projektiamme varten rakennetusta tietopankista, jonne oli kerätty paljon puutarhan historiasta kertovaa kuvallista sekä kirjallista materiaalia. Kun tekstit ja kuvat oli saatu valmiiksi, ne lähetettiin tarkastettavaksi, ja hyväksynnän sekä kylttien valmistumisen jälkeen kyltit asetettiin Kultarannan puutarhaan ryhmämme yhdessä päättämiin paikkoihin. Näyttelyssä esiintyi myös muutaman oppilaan ottamia kuvia puutarhasta. Työskentely oli erilaista kuin aiemmissa projekteissa, sillä tietopankki sisälsi paljon luottamuksellista tietoa. Kurssin sisällöstä ei saanut puhua etukäteen kenellekään ulkopuoliselle, mikä on täysin ymmärrettävää. Sen vuoksi projekti tuntuikin todella jännittävältä ja mielenkiintoiselta.

Satakunnan Kansan artikkeli Vuoden opetuspalkinnon voittaneesta Kultaranta-projektista:

https://www.satakunnankansa.fi/satakunta/porissa-palkittu-kurssi-rakentaa-nayttelyn-kultarantaan-200115781/

Teksti: Kulttuuriperinnön pääaineopiskelija Johanna Rokosa

Kuvat: Johanna Rokosa ja Milla Hautaoja

« Older posts Newer posts »

© 2024 Humanistina Porissa

Theme by Anders Noren — Up ↑