Ei. Vertaisarvioitujen journaaliartikkeleiden julkaisuun vaadittavien taitojen oppiminen on vaikeaa ja se vie paljon aikaa. Korkeatasoinen tiede puhuu puolestaan, mutta töiden julkaistuksi saamiseen kuitenkin sisältyy useita piirteitä, joita tutkija ei välttämättä edes tule ajatelleeksi.

Osallistuin viime viikolla Tanskassa järjestettyyn eurooppalaisten poliittisen viestinnän tutkijoiden vuosittaiseen konferenssiin. Sen yhteydessä järjestettiin erinomainen paneeli- ja keskustelutilaisuus journaaleissa julkaisemisesta. Kovatasoista keskustelua vetivät Political Communication -lehden päätoimittaja, professori Claes de Vreese; varapäätoimittaja, professori Jesper Strömbäck sekä useiden journaaleiden arvioitsija, apulaisprofessori Katharina Kleinen-von Königslöw.

Tilaisuuden laadukkuudesta johtuen koin lähes velvollisuudekseni muita väitöskirjailijoita ja vanhempia tieteentekijöitä kohtaan pyrkiä muistamani mukaan referoimaan keskustelun parasta antia. Osa pointeista saattaa vanhoista kehäketuista haiskahtaa itsestäänselvyydeltä, mutta toivon että jo pitkällekin urallaan ehtineet tieteilijät voisivat viimeviikkoisen keskustelun pohjalta oivaltaa jotain paitsi julkaisukynnyksen ylittämisestä myös julkaisemisesta hyötymisestä.

 

MISSÄ JULKAISTA?

Ensimmäinen askel julkaisuprosessissa on lehden valinta. Akateemista tutkimusta työkseen tekevät todennäköisesti tuntevat alansa keskeisimmät julkaisut. Kuitenkin etenkin poikkitieteellisissä hankkeissa julkaisualustan valinta ei välttämättä ole mitenkään päivänselvää. Panelistien mukaan journaalin ranking tai aiheen istuvuus lehden yleiseen profiiliin eivät aina ole kaikki kaikessa. Tutkijan urakehityksen näkökulmasta voi olla hyödyllisempää tarjota työtään matalatasoisempaan julkaisuun, jos sitä kautta onnistuu tavoittamaan oikean kohderyhmän ja oman uran kannalta merkittävimpiä ihmisiä.

Panelisteista Königslöw jakoi mielenkiintoisen kokemuksen ensimmäisestä kv-artikkelistaan, joka julkaistiin politologian ja taloustieteen aloilla arvostetussa Common Market Studies -journaalissa. Julkaisu oli periaatteessa erittäin meritoiva, mutta suurelle osalle hänelle merkityksellisistä viestinnäntutkimuksen kollegoistaan Euroopan integraatiopolitiikkaa käsittelevä kolmostason journaali jäi lukematta ja näin ollen artikkeli hyödyntämättä.

Yhä kilpaillummilla akateemisilla työmarkkinoilla julkaisutasosta tinkiminen täsmälleen oikeiden ihmisten tavoittamiseksi voi kuitenkin olla ylellisyyttä, johon monella tutkijalla ei ole varaa. Tieteen edistymisen näkökulmasta journaalirankingien tuijottamisen ja tutkimustulosten saavuttavuuden ristiriita on epäilemättä ongelma. Tieteenalojen rajat ylittävää temaattista kohtaavuutta on kuitenkin jossain määrin helpottanut esimerkiksi tietokantojen hakuominaisuuksien kehittyminen ja tutkijoiden nettivälitteinen verkostoituminen.

Nykypäivän akateemisessa työnhaussa kansainväliset kovan tason artikkelit peittoavat parhaimmatkin pienten kielialueiden yleistajuiset julkaisut. Alueellisesti suppeita mutta merkittäviä aiheita ei silti kannata etenkään yhteiskuntatieteilijöiden väheksyä. Kansallisiin keskusteluihin osallistumalla tutkijat toteuttavat yliopistojen yhteiskunnallista palvelutehtävää, mikä erityisesti suomalaisten tutkijoiden on häviävän pienen kielialueen edustajina hyvä muistaa. Kyky soveltaa korkeimman tason tieteellistä osaamista kansallisesti merkittäviin keskusteluihin on osoitus ammattitaidosta, josta hyötyvät paitsi yhteiskunta myös tutkija itse esimerkiksi hakeutuessaan töihin akateemisen maailman ulkopuolelle.

Tutkijoille eniten harmaita hiuksia tuntuu julkaisemisessa aiheuttavan käsittelyprosessien hitaus; artikkelin ensimmäisestä lähetyksestä voi julkaisuun kulua pahimmissa tapauksissa jopa vuosia. Paras tapa selvittää eri julkaisuiden prosessien pituutta on kysellä kollegoiden kokemuksista. Nopeimmat lehdet vastaavat niinkin nopeasti kuin parissa kuukaudessa, mutta osa julkaisuista elää panelistien mukaan edelleen ajassa, jolloin sähköpostia ei ollut keksitty. Jos journaali pyytää ainoastaan postitettua fyysistä versiota, voi olla järkevää harkita lähettämistä jonnekin muualle – jos ei ole valmis varautumaan pitkään odotteluun.

Tutkijaa voi myös mietityttää, miten journaalien erikoisnumerot vaikuttavat prosessin nopeuteen ja läpipääsyn mahdollisuuksiin. Yleisesti erikoisnumeroita pidetään erinomaisina ponnahduslautoina juuri oman tutkimusalan asiantuntijoiden tietoisuuteen. Erikoisnumeroilla on yleensä oma toimituskuntansa, ja niiden prosessit saattavat olla verrattain nopeita. Hyvin spesifisissä erikoisnumeroissa julkaisukynnyksen ylittämisen mahdollisuudet voivat olla tavallisia julkaisuita korkeammat, olettaen että tarjottu tutkimus sopii numeron tematiikkaan.

Toisaalta rajaukseltaan löyhiin erikoisnumeroihin saatetaan tarjota niin suuria määriä papereita, että vaarana on oman artikkelin hukkuminen muiden yrittäjien massaan. Panelistit suosittelivatkin, että jos erikoisnumeron arvioitsijat hylkäävät käsikirjoituksen, kannattaa paperi lähettää palaute huomioiden uudelleen emojulkaisuun. Ei myöskään kannata lannistua lähettämästä paperia sellaiseen varteenotettavaan lehteen, joka on julkaisemassa seuraavat pari numeroaan erikoisnumeroina, joihin oma artikkeli ei mitenkään tunnu sopivan. Siinä vaiheessa, kun artikkeli mahdollisesti pääsee kierrokseen, kyseiset tukkona olleet erikoisnumerot ovat jo menneen talven lumia.

 

MITÄ TARJOTA JULKAISTAVAKSI?

Mikään ei ärsytä arvioitsijaa enemmän kuin hiomattoman käsikirjoituksen lukeminen. Vaikka tutkimus olisi periaatteessa erinomainen, mutta erinomaisuuden viestittäminen ontuu, tulevat ontumaan myös mahdollisuudet julkaistuksi tulemisesta. Käsikirjoitusta palautettaessa on ehdottoman tärkeää, että joka ikinen käsikirjoituksen osa vastaa täsmälleen kirjoittajille osoitettua ohjeistusta. Perusteellinen kielenhuolto kannattaa tehdä jo ensimmäiseen arvioitsijoille lähetettävään versioon. Kielen ja esitystavan puutteet antavat arvioitsijalle mahdollisuuden päätyä ajatukseen, että ehkä myöskään artikkelin tieteellistä sisältöä ei ole loppuun asti mietitty.

Jos käsikirjoitus hylätään, useimmissa tapauksissa ei kannata lähettää samaa artikkelia muokkaamattomana johonkin muuhun lehteen. Pahimmassa tapauksessa uusi journaali asettaa artikkelille saman arvioitsijan, joka paitsi polttaa päreensä myös copy-pastettaa jo aiemmin lähettämänsä vastauksen – kettuilulla varustettuna. Hylkäämisestä kannattaa aina ottaa opikseen, ja usein onkin suotavaa muokata artikkelia saadun palautteen pohjalta ja vasta sitten tarjota sitä jonnekin muualle. Myönteisiä kokemuksia kuultiin esimerkiksi tapauksista, joissa arvioitsija oli saanut pöydälleen jo aiemmin toisessa journaalissa hylkäämänsä paperin jopa siinä määrin parannettuna versiona, että julkaisukynnys oli ylittynyt.

Vain harvoissa tapauksissa käy niin, että arvioitsija on tehnyt selvän virheen tai on ansaitsemattomasti ymmärtänyt jonkun keskeisen pointin täysin väärin. Julkaisijat ja arvioitsijatkin ovat kuitenkin vain ihmisiä, ja joskus virheitä sattuu. Käsikirjoitukset saattavat hautautua papereiden alle, metodologisesti tärkeitä yksityiskohtia saatetaan lukea väärin ja kommentteja voidaan vahingossa jättää liittämättä hylkäyskirjeeseen. Kustantajan ja erityisesti arvioitsijan virheitä osoitettaessa kannattaa kuitenkin olla mahdollisimman diplomaattinen.

Vielä harvinaisemmissa tapauksissa arvioitsija on ammattitaidoton kusipää – mutta näinkin panelistien mukaan valitettavasti joskus käy. Eräs kulttuurintutkimuksen tohtoriopiskelija jakoikin osallistujille saamansa kuvaavan yhden lauseen mittaisen hylkäyksen: ”Nobody cares about semiotics anymore”. Tämänkaltaisissa tapauksissa uudelleenlähetys uuteen lehteen ilman korjauksia saattaa olla jopa suositeltavaa. Sopimattomien ja tökeröiden palautteiden tapauksessa Claes de Vreese rohkaisi olemaan asiallisesti yhteydessä lehden päätoimittajaan, jotta epäammattimaisesti käyttäytyvien arvioitsijoiden käyttöä saadaan lehdissä karsittua.

Erittäin tärkeää on, että käsikirjoitus lähetetään ainoastaan yhteen julkaisuun kerrallaan. Näin yksinkertaisen asian voisi luulla olevan itsestäänselvyys, mutta keskustelijoiden kokemusten mukaan sarjalähettely on yllättävän yleistä. Suurimmissa kustantamoissa arvioitsijalta nykyään kysytäänkin heti ensimmäisenä, onko hän mahdollisesti nähnyt saman paperin jossain muualla.

 

MITEN VASTATA KORJAUSPYYNTÖIHIN?

Korjausten tekeminen on yhtä oleellinen osa julkaisuprosessia kuin ensimmäisen lähetettävän version laatiminen. Menestyksellinen korjauspyyntöihin vastaaminen edellyttää reagointia jokaiseen arvioitsijan esille nostamaan kritiikkiin. Reagointi ei kuitenkaan tarkoita kaikkien korjausehdotusten sokeaa toteuttamista. Tämän vuoksi arvioitsijalle lähetettävä vastauskirje on julkaistuksi tulemisen näkökulmasta lähes yhtä tärkeä dokumentti kuin itse käsikirjoitus.

Vastauskirje ei ole ainoastaan lista artikkeliin toteutetuista muutoksista. Panelistien mukaan se on pikemminkin suostutteleva teksti, jolla pyritään osoittamaan, että käsikirjoituksen lähettäjä arvostaa arvioijan tekemää työtä ottamalla tarkkaan huomioon kunkin korjausehdotuksen. Toisin kuin artikkelin merkkimäärää, vastauskirjeen pituutta ei ole rajoitettu. Tätä ilmaisullista vapautta on mahdollista hyödyntää esimerkiksi kierrettäessä arvioijien usein vaatimien lisäysten ja laajennusten aiheuttamia ongelmia. Kuvaavaa onkin, että de Vreese kertoi lähettäneensä arvioitsijoille jopa alkuperäisiä käsikirjoituksia mittavampia vastauskirjeitä.

Miten sitten laajentaa käsittelyä, kun sanamäärät paukkuvat jo valmiiksi? Ilmaisullisesti virtaviivaistetun artikkelin kaventamisen kivuttomin polku on kirjallisuusviitteiden karsiminen, mutta senkin tuottamat sanasäästöt ovat varsin maltillisia. Laajojen lisäysten toteuttamisen sijaan suotavaa onkin käyttää vastauskirjettä alustana osoittaa arvioitsijalle, että tutkija on tutustunut hänen esittämäänsä problematiikkaan tai kirjallisuuteen, ja ennen kaikkea vakuuttavasti perustella, miksi muutosehdotusten toteuttaminen ei arvioitsijan ehdottamassa laajuudessa ole ehdottoman pakollista. Koska yhä useammat julkaisijat ovat siirtäneet julkaisutoimintaansa nettiin, journaalit eivät nykyään aina kuitenkaan ole korjausvaiheessa enää ole niin tarkkoja lopullisesta sanamäärästä.

Koska julkaisuprosessit ovat erittäin pitkiä ja akateemiset tekstit usein ovat eläviä kokonaisuuksia, tutkijan ajatusprosessi on saattanut edetä pidemmälle korjausehdotusten ilmestyessä sähköpostiin. Tehtäessä omaehtoisia muutoksia julkaistavaksi esitettyyn artikkeliin kannattaa kuitenkin käyttää malttia. Esimerkiksi keskeisen terminologian tai teoreettisen viitekehyksen muuttaminen saattaa viedä artikkelia suuntaan, jonka hyödyllisyydestä arvioitsija ei välttämättä ole samaa mieltä.

 

MITEN SELVIYTYÄ TORJUTUKSI TULEMISESTA?

Sekä Jesper Strömbäck että Claes de Vreese saivat heti ensimmäisellä yrittämällään julkaistua artikkelin maailman parhaissa lehdissä. Tästä rohkaistuneina miehet lähtivät ennakkoluulottomasti tavoittelemaan tempun toistamista. Kummankin julkaisulista kertoo, että kyseisessä tempussa on useammin onnistuttu kuin epäonnistuttu.

Suurella osalle tutkijoita kansainvälisen julkaisulistan kartuttamisen alkuun pääseminen on kuitenkin huomattavasti kivisempi tie. Valtaosa käsikirjoituksen lähettäjistä tulee joko heti tai – mikä raskaampaa – jopa useampien korjauskierrosten jälkeen lopulta hylätyiksi. Tilanne voi olla henkisesti musertava. Panelistit korostivat, että hylätyksi tulemisen sietäminen ja vastoinkäymisistä oppiminen ovat merkittävä osa tieteellistä työtä. Erityisen tärkeää on välttää tieteellisen identiteetin liiallista sitomista omaan minuuteen ja arvoon ihmisenä.

Ehkä parhaiten kiteytetyn ohjeistuksen torjutuksi tulemisesta selviytymiseen kuitenkin antoi eräs Turun yliopiston psykologian emeritusprofessori pari vuotta sitten. Jos muistan oikein, musertavaa palautetta vastaanotettaessa kannattaa toimia jotenkuten näin:

Vaihe 1: Vedä kännit.

Vaihe 2: Kuvittele miltä arvioitsija näyttää kuolleena.

Vaihe 3: Kun olet saanut tilanteeseen riittävästi etäisyyttä, omaksu palaute ja tee artikkelistasi parempi.

 

Voimia työhön!

 

Niko Hatakka

Tohtorikoulutettava,  Eduskuntatutkimuksen keskus

by
by