Kaikki kirjoittajan nthata artikkelit

Voiko rasismia vastustaa väärin?

Viime vuosina niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa rasismin kanssa enemmän tai vähemmän avoimesti flirttailevat oikeistopopulistiset liikkeet ovat nostaneet kannatustaan. Etenkin tilanteissa, joissa nationalistiset populistipuolueet ovat saavuttaneet merkittävää valtaa, on niitä vastaan hyökätty voimakkaasti niiden suhteesta rasistiseen puheeseen, rasistisiin liikkeisiin ja rasistisiin ideologioihin. Tiukasta journalistisesta ja kansalaisyhteiskunnan aikaansaamasta julkisuuspaineesta ja esimerkiksi jatkuvista rasismiskandaaleista huolimatta oikeistopopulistiset liikkeet eivät juuri ole menettäneet toimintamahdollisuuksiaan tai kannatustaan. Mistä tämä voi johtua?

Miksi antirasistinen puhe ja rasismin poliittisen hyödyntämisen journalistinen valvonta on niin tehotonta?

Lähestyn kysymystä erityisesti populistipuolueiden rasistisista piirteistä käytävän julkisen keskustelun ja rasismin institutionalisoitumisen näkökulmista. Esitän seuraavassa neljä kriittistä huomiota, jotka provosoivat pohtimaan, onko kaikenlainen rasismin vastustus aina hyödyllistä.

Ensimmäinen huomioni liittyy rasismin vastustamisen tavoitteiden ja tulosten väliseen ristiriitaan. Jos rasisminvastaisen puheen tavoite on lähinnä kiinnittää huomiota rasismin olemassaoloon, on vaarana lisätä rasistisen puheen ja rasististen agendojen näkyvyyttä ja legitimiteettiä. Vaikka rasismin ilmi tuominen kylläkin saa suuret yleisöt tietoisemmiksi esimerkiksi populistipuolueiden edustamista ideologisista sisällöistä, se myös mahdollistaa puolueiden tavoittaa sellaisia henkilöitä ja kannattajajoukkoja, joita rasistinen retoriikka kutkuttaa.

Oikeistopopulistiset toimijat ovat hyvinkin tietoisia siitä herkkyydestä, jolla rasistisiin provokaatioihin julkisuudessa tartutaan, ja tätä herkkyyttä myös epäröimättä käytetään hyväksi. Kysyn siis, mihin rasismin vastaisella puheella pyritään ja ovatko sen tavoitteet mahdollisesti ristiriidassa sen tosiallisten vaikutusten kanssa. Tullaanko rasismia vastaan puhuttaessa tahattomasti lisättyä rasististen toimijoiden painoarvoa yhteiskunnallisina keskustelijoina?

Toinen huomioni liittyy rasisminvastaisen puheen argumentaatioon. Rasismisyytöksiä esitetään julkisuudessa usein epämääräisin argumentein tuettuna tai pahimmassa tapauksessa kokonaan ilman pitävää todistusaineistoa. Rasismisyytökset eivät välttämättä edes pyri kumoamaan esitettyjä argumentteja tai korjaamaan julkisuudessa esiintyviä virhekäsityksiä, vaan ne pikemminkin pyrkivät invalidoimaan rasismista syytettyjen argumentit sellaisinaan arvottomina. Näin ollen rasismin vastustus on usein luonteeltaan voimakkaan ulossulkevaa.

Huonosti perustellut ja lähtökohtaisesti ulossulkevat rasismisyytökset on helppo ohittaa, ne ovat helposti valjastettavissa retorisiin vastahyökkäyksiin ja kaiken lisäksi ne myös syövät muun rasisminvastaisen puheen tehokkuutta ja uskottavuutta. Esitän siis toisen kriittisen kysymyksen: Onko rasisminvastainen puhe aina riittävän hyvin argumentoitua? Tämän kautta päästäänkin kolmanteen näkökulmaan.

Hyvin harva rasismista syytetty henkilö tuntee itsensä rasistiseksi, ja yksilötasolla meillä ihmisillä on vakavia syytöksiä kohdatessamme taipumus turvautua voimakkaisiin puolustusreaktioihin. Jos rasismisyytökset kohdennetaan koskemaan suuria ihmisjoukkoja, esimerkiksi kokonaista puoluetta tai kansanliikettä, onko vaarana että rasismin aggressiivinen vastustus vieraannuttaa yksilöitä, jotka kokevat tulleensa syytetyksi rasismista perusteetta?

Voiko olla, että rasismin aggressiivinen vastustus saattaa jopa radikalisoida tekemällä yksilöistä alttiimpia hyväksymään polarisoivia maailmanselityksiä esimerkiksi siitä, miten eliitit ohittavat heidän aitoina kokemansa huolenaiheet perusteetta?

Neljäntenä ja viimeisenä selityksenä rasisminvastaisen puheen tehottomuuteen tarjoan journalismin hampaattomuutta rasismin institutionalisoitumisen käsittelyssä. Rasismisyytökset vähentävät populistipuolueiden mahdollisuuksia hyödyntää rasistisia äänestäjäjoukkoja vain ja ainoastaan silloin kun rasismisyytöksen yhteydessä puolueen johto on pakotettu ottamaan julkisesti ja yksiselitteisesti ottamaan etäisyyttä rasistisiksi syytettyihin toimijoihin ja heidän lausuntoihinsa. Tätä kuitenkin tapahtuu erittäin harvoin.

Nyt rasismin ilmentymien journalistisessa käsittelyssä keskitytään ehkä liiaksi yksilöiden tikunnokkaan nostamiseen, ja samalla annetaan poliittisille johtajille turhan paljon siimaa käyttää esimerkiksi viestintästrategioita, joiden avulla heidän on mahdollista ylläpitää kaksijakoista ja epämääräistä suhdetta rasismiin.

Tiivistääkseni haluan siis peräänkuuluttaa itsekriittisempää, empaattisempaa, inklusiivisempaa, faktapohjaisempaa ja keskustelevampaa mutta poliittisten eliittien suhteen huomattavasti kriittisempää rasismin haastamista. Ja ehkä eniten peräänkuulutan empatiaa, vaikka se tässä yhteydessä voi vaikealta tuntuakin.

 

Tohtorikoulutettava Niko Hatakka

Teksti perustuu esitelmään, jonka pidin Allianssin ja Mediakasvatusseuran järjestämässä disinformaatiota ja vihapuhetta käsitelleessä seminaarissa 2.12.2016. Jos kirjoituksen teemat kiinnostavat, suosittelen tutustumaan artikkeliini ”When logics of party politics and online activism collide: The populist Finns Party’s identity under negotiation” sekä Mari K. Niemen ja Matti Välimäen kanssa laatimaani tutkimukseen ”Confrontational yet submissive: Calculated ambivalence and populist parties’ strategies of responding to racism accusations in the media”.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Onko demokratialla tulevaisuutta?

harmala

Eduskuntatutkimuksen keskuksen kirjoittajavieras, Puolueiden kansainvälinen demokratiayhteistyö Demo ry:n Lassi Härmälä, pohtii kesäesseessään demokratian tulevaisuutta.

 

Demokraattisten valtioiden lukumäärä maailmassa ei ole kasvanut lainkaan viimeiseen kymmeneen vuoteen. Kylmän sodan loputtua demokratia eteni vauhdilla uusiin valtioihin, mutta kahden johtavan demokratian tilaa mittaavan tahon, Freedom Housen ja Economist Intelligence Unitin, mukaan tämä kehitys on nyt täysin pysähtynyt ja itsevaltaisten valtioiden määrä on jopa lisääntynyt viime vuosina.

Euroopassa erityisesti Unkarin ja Puolan hallitukset ovat ottaneet käyttöön itsevaltaisia otteita ja lähinaapurustossamme esimerkiksi Turkki ja tietysti Venäjä ovat huolestuttavia esimerkkejä aiemmin demokraattiseen suuntaan edenneiden hallintojen rapautumisesta.

Useiden lähteiden mukaan demokratia on kansalaisten mielestä edelleen paras ja toivotuin hallintomalli. Tämä käy ilmi esimerkiksi arabibarometristä ja kestävän kehityksen tavoitteiden The World We Want -kyselystä. Kansalaisten ponnistukset valuvat kuitenkin usein hukkaan. Esimerkiksi arabikevät petti sille ladatut odotukset ja sen kokeneista maista ainoastaan Tunisia jatkaa demokraattisen kehityksen tiellä.

Jos kansalaiset haluavat demokratiaa, niin miksi valtiot eivät ole valmiita vastaamaan huutoon? Selitystä voi hakea taloudesta ja geopolitiikasta. Kun Euroopan maat ovat kärvistelleet talouskriisissä, ovat kehittyvät maat hakeneet strategista vetoapua muualta. Esimerkiksi Kiina ja Turkki ovat kehittyvillä markkinoilla löyhempine ehtoineen usein houkuttelevampia kumppaneita. Demokratiapyrkimykset eivät siten ole enää ehto yhteistyöhön ja nousevien mahtien vanavedessä on vaivattomampaa edetä.

Samalla kuitenkin tiedetään, että demokratialla on vankka yhteys talouskehitykseen. Esimerkiksi elinajanodote on köyhissä demokratioissa yhdeksän vuotta pidempi kuin köyhissä autokratioissa, kansalaisilla on 40 prosenttia parempi mahdollisuus päästä toisen asteen koulutukseen, lapsikuolemien määrä on 20 prosenttia pienempi ja maataloustuotot ovat neljänneksen korkeampia. Autokratiat ovat myös demokratioita alttiimpia talouden kriiseille.

Demokratian edut ovat selkeitä myös rauhaa, ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa tarkasteltaessa. YK:n kehitysohjelma UNDP:n mukaan 87 suurinta pakolaiskriisiä vuosina 1985–2004 saivat alkunsa autokraattisista maista. Todelliset demokratiat eivät myöskään sodi keskenään, vähemmistöjen oikeudet on turvattu yleisesti paremmin kuin muissa malleissa ja talouskasvun hyödytkin jakautuvat tasaisemmin.

Tätä taustaa vasten on hämmästyttävää, että demokratian vetovoima on hiipunut.

Demokratiatutkija Larry Diamond tarjoaa perinteisten demokratioiden sisäänpäinkääntymistä yhdeksi selitykseksi demokratiakehityksen lamaantumiselle. Euroopan ja Pohjois-Amerikan valtioiden omat ongelmat talouden kanssa ja kriisien välittömiin oireisiin keskittyminen ovat tehneet demokratian pitkäjänteisestä edistämisestä toisarvoista.

Samalla tyytymättömyys omaa päätöksentekoamme kohtaan tuntuu kiihtyneen. Protestipuolueina alkaneet liikkeet ovat nousseet varteenotettavaksi poliittisiksi voimiksi Euroopassa.

Puolueilla on demokratiassa valtava rooli. Ne muodostavat hallituksen ja opposition ja ovat kanava, jota pitkin kansalaisten tarpeet ja toiveet voidaan välittää kansalliseen päätöksentekoon asti. Kun äänestämme puoluetta, äänestämme poliittisen suunnan lisäksi siitä, minkälaisella tavalla haluamme demokratiamme toteutuvan. Ovatko kansalaiset ainoastaan vallankäytön oikeuttajia vai taataanko heille todellinen mahdollisuus vaikuttaa myös vaalien välillä?

Puolueet ovat poliittisen osallistumisen portinvartijoita. Ilman toimivia puolueita ei ole toimivaa, kansalaisille vastuullista demokratiaa. Siksi puolueiden ja muiden demokraattisten toimijoiden tukemiseen olisi syytä panostaa niin kotimaassa kuin ulkopolitiikassa.

Suomi on nostanut demokraattisten ja toimivien yhteiskuntien edistämisen yhdeksi kehityspolitiikkansa neljästä painopisteestä. Suomea voikin pitää hyvänä esimerkkinä maasta, jossa toimiva monipuoluejärjestelmä ja rauhanomainen vuoropuhelu ovat auttaneet maata kehittymään yhdeksi maailman vakaimmista valtioista. Luottamus edustukselliseen demokratiaan ja puolueisiin on kohtuullisen korkealla tasolla.

Soraääniä kuitenkin kuuluu ja edustukselliselle demokratialle vaaditaan vaihtoehtoja. Kansalaisaloitteet ovat jo nousseet haastamaan perinteisen lainsäädäntömallin. Vastaavatko eduskunta, kunnanvaltuustot ja puolueet enää 2010-luvulla kansalaisten tarpeeseen vaikuttaa?

Suomi ei myöskään näytä samalta kuin kymmenen, kaksikymmentä tai viisikymmentä vuotta sitten. Vähemmistöjen oikeudet ovat parantuneet, mutta onko heidän äänensä turvattu päätöksenteossamme?

Ensimmäiset maahanmuuttajataustaiset kansanedustajat valittiin eduskuntaan viime vuonna. Näkyykö maahanmuuttajia politiikassa muuten? Tai saavatko he edes tarpeeksi tietoa oikeuksistaan ja mahdollisuuksistaan toimia politiikassa? Naisten osuus politiikassa on noussut merkittävästi, mutta vaikutusvaltaisimmilla paikoilla heitä on edelleen vähän. Nuorten kohdalla huolestuttavaa on erityisesti alhainen äänestysinto.

Nämä kysymykset saattavat vaikuttaa arkipäiväisiltä globaalia demokratiaa pohdittaessa, mutta niissä piilee demokratian keskeinen vahvuus: demokratiassa jokainen voi vaikuttaa omaa elämäänsä koskevaan päätöksentekoon.

Demokratian tilaa pohditaan Porin SuomiAreenalla, kun ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänen sekä kansanedustajat Eva Biaudet, Antti Kaikkonen, Antero Laukkanen, Silvia Modig, Ville Niinistö, Antti Rinne ja Veera Ruoho kohtaavat Porissa Puuvillan kauppakeskuksen lavalla keskiviikkona 13.7. klo 10 – 11.15

Keskustelua vetää Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Mari K. Niemi ja keskustelun järjestää Puolueiden kansainvälinen demokratiayhteistyö – Demo.

Lassi Härmälä

Puolueiden kansainvälinen demokratiayhteistyö – Demo on kaikkien kahdeksan eduskuntapuolueen yhteistyöjärjestö, joka toimii demokratian edistämiseksi tukemalla suomalaisten puolueiden ja uusien ja kehittyvien demokratioiden poliittisten liikkeiden välisiä yhteistyöhankkeita.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

VAU! Onko tieteellisten artikkeleiden julkaisu näitä outoja vinkkejä noudattamalla lasten leikkiä?

Ei.Hatakka150x200 Vertaisarvioitujen journaaliartikkeleiden julkaisuun vaadittavien taitojen oppiminen on vaikeaa ja se vie paljon aikaa. Korkeatasoinen tiede puhuu puolestaan, mutta töiden julkaistuksi saamiseen kuitenkin sisältyy useita piirteitä, joita tutkija ei välttämättä edes tule ajatelleeksi.

Osallistuin viime viikolla Tanskassa järjestettyyn eurooppalaisten poliittisen viestinnän tutkijoiden vuosittaiseen konferenssiin. Sen yhteydessä järjestettiin erinomainen paneeli- ja keskustelutilaisuus journaaleissa julkaisemisesta. Kovatasoista keskustelua vetivät Political Communication -lehden päätoimittaja, professori Claes de Vreese; varapäätoimittaja, professori Jesper Strömbäck sekä useiden journaaleiden arvioitsija, apulaisprofessori Katharina Kleinen-von Königslöw.

Tilaisuuden laadukkuudesta johtuen koin lähes velvollisuudekseni muita väitöskirjailijoita ja vanhempia tieteentekijöitä kohtaan pyrkiä muistamani mukaan referoimaan keskustelun parasta antia. Osa pointeista saattaa vanhoista kehäketuista haiskahtaa itsestäänselvyydeltä, mutta toivon että jo pitkällekin urallaan ehtineet tieteilijät voisivat viimeviikkoisen keskustelun pohjalta oivaltaa jotain paitsi julkaisukynnyksen ylittämisestä myös julkaisemisesta hyötymisestä.

 

MISSÄ JULKAISTA?

Ensimmäinen askel julkaisuprosessissa on lehden valinta. Akateemista tutkimusta työkseen tekevät todennäköisesti tuntevat alansa keskeisimmät julkaisut. Kuitenkin etenkin poikkitieteellisissä hankkeissa julkaisualustan valinta ei välttämättä ole mitenkään päivänselvää. Panelistien mukaan journaalin ranking tai aiheen istuvuus lehden yleiseen profiiliin eivät aina ole kaikki kaikessa. Tutkijan urakehityksen näkökulmasta voi olla hyödyllisempää tarjota työtään matalatasoisempaan julkaisuun, jos sitä kautta onnistuu tavoittamaan oikean kohderyhmän ja oman uran kannalta merkittävimpiä ihmisiä.

Panelisteista Königslöw jakoi mielenkiintoisen kokemuksen ensimmäisestä kv-artikkelistaan, joka julkaistiin politologian ja taloustieteen aloilla arvostetussa Common Market Studies -journaalissa. Julkaisu oli periaatteessa erittäin meritoiva, mutta suurelle osalle hänelle merkityksellisistä viestinnäntutkimuksen kollegoistaan Euroopan integraatiopolitiikkaa käsittelevä kolmostason journaali jäi lukematta ja näin ollen artikkeli hyödyntämättä.

Yhä kilpaillummilla akateemisilla työmarkkinoilla julkaisutasosta tinkiminen täsmälleen oikeiden ihmisten tavoittamiseksi voi kuitenkin olla ylellisyyttä, johon monella tutkijalla ei ole varaa. Tieteen edistymisen näkökulmasta journaalirankingien tuijottamisen ja tutkimustulosten saavuttavuuden ristiriita on epäilemättä ongelma. Tieteenalojen rajat ylittävää temaattista kohtaavuutta on kuitenkin jossain määrin helpottanut esimerkiksi tietokantojen hakuominaisuuksien kehittyminen ja tutkijoiden nettivälitteinen verkostoituminen.

Nykypäivän akateemisessa työnhaussa kansainväliset kovan tason artikkelit peittoavat parhaimmatkin pienten kielialueiden yleistajuiset julkaisut. Alueellisesti suppeita mutta merkittäviä aiheita ei silti kannata etenkään yhteiskuntatieteilijöiden väheksyä. Kansallisiin keskusteluihin osallistumalla tutkijat toteuttavat yliopistojen yhteiskunnallista palvelutehtävää, mikä erityisesti suomalaisten tutkijoiden on häviävän pienen kielialueen edustajina hyvä muistaa. Kyky soveltaa korkeimman tason tieteellistä osaamista kansallisesti merkittäviin keskusteluihin on osoitus ammattitaidosta, josta hyötyvät paitsi yhteiskunta myös tutkija itse esimerkiksi hakeutuessaan töihin akateemisen maailman ulkopuolelle.

Tutkijoille eniten harmaita hiuksia tuntuu julkaisemisessa aiheuttavan käsittelyprosessien hitaus; artikkelin ensimmäisestä lähetyksestä voi julkaisuun kulua pahimmissa tapauksissa jopa vuosia. Paras tapa selvittää eri julkaisuiden prosessien pituutta on kysellä kollegoiden kokemuksista. Nopeimmat lehdet vastaavat niinkin nopeasti kuin parissa kuukaudessa, mutta osa julkaisuista elää panelistien mukaan edelleen ajassa, jolloin sähköpostia ei ollut keksitty. Jos journaali pyytää ainoastaan postitettua fyysistä versiota, voi olla järkevää harkita lähettämistä jonnekin muualle – jos ei ole valmis varautumaan pitkään odotteluun.

Tutkijaa voi myös mietityttää, miten journaalien erikoisnumerot vaikuttavat prosessin nopeuteen ja läpipääsyn mahdollisuuksiin. Yleisesti erikoisnumeroita pidetään erinomaisina ponnahduslautoina juuri oman tutkimusalan asiantuntijoiden tietoisuuteen. Erikoisnumeroilla on yleensä oma toimituskuntansa, ja niiden prosessit saattavat olla verrattain nopeita. Hyvin spesifisissä erikoisnumeroissa julkaisukynnyksen ylittämisen mahdollisuudet voivat olla tavallisia julkaisuita korkeammat, olettaen että tarjottu tutkimus sopii numeron tematiikkaan.

Toisaalta rajaukseltaan löyhiin erikoisnumeroihin saatetaan tarjota niin suuria määriä papereita, että vaarana on oman artikkelin hukkuminen muiden yrittäjien massaan. Panelistit suosittelivatkin, että jos erikoisnumeron arvioitsijat hylkäävät käsikirjoituksen, kannattaa paperi lähettää palaute huomioiden uudelleen emojulkaisuun. Ei myöskään kannata lannistua lähettämästä paperia sellaiseen varteenotettavaan lehteen, joka on julkaisemassa seuraavat pari numeroaan erikoisnumeroina, joihin oma artikkeli ei mitenkään tunnu sopivan. Siinä vaiheessa, kun artikkeli mahdollisesti pääsee kierrokseen, kyseiset tukkona olleet erikoisnumerot ovat jo menneen talven lumia.

 

MITÄ TARJOTA JULKAISTAVAKSI?

Mikään ei ärsytä arvioitsijaa enemmän kuin hiomattoman käsikirjoituksen lukeminen. Vaikka tutkimus olisi periaatteessa erinomainen, mutta erinomaisuuden viestittäminen ontuu, tulevat ontumaan myös mahdollisuudet julkaistuksi tulemisesta. Käsikirjoitusta palautettaessa on ehdottoman tärkeää, että joka ikinen käsikirjoituksen osa vastaa täsmälleen kirjoittajille osoitettua ohjeistusta. Perusteellinen kielenhuolto kannattaa tehdä jo ensimmäiseen arvioitsijoille lähetettävään versioon. Kielen ja esitystavan puutteet antavat arvioitsijalle mahdollisuuden päätyä ajatukseen, että ehkä myöskään artikkelin tieteellistä sisältöä ei ole loppuun asti mietitty.

Jos käsikirjoitus hylätään, useimmissa tapauksissa ei kannata lähettää samaa artikkelia muokkaamattomana johonkin muuhun lehteen. Pahimmassa tapauksessa uusi journaali asettaa artikkelille saman arvioitsijan, joka paitsi polttaa päreensä myös copy-pastettaa jo aiemmin lähettämänsä vastauksen – kettuilulla varustettuna. Hylkäämisestä kannattaa aina ottaa opikseen, ja usein onkin suotavaa muokata artikkelia saadun palautteen pohjalta ja vasta sitten tarjota sitä jonnekin muualle. Myönteisiä kokemuksia kuultiin esimerkiksi tapauksista, joissa arvioitsija oli saanut pöydälleen jo aiemmin toisessa journaalissa hylkäämänsä paperin jopa siinä määrin parannettuna versiona, että julkaisukynnys oli ylittynyt.

Vain harvoissa tapauksissa käy niin, että arvioitsija on tehnyt selvän virheen tai on ansaitsemattomasti ymmärtänyt jonkun keskeisen pointin täysin väärin. Julkaisijat ja arvioitsijatkin ovat kuitenkin vain ihmisiä, ja joskus virheitä sattuu. Käsikirjoitukset saattavat hautautua papereiden alle, metodologisesti tärkeitä yksityiskohtia saatetaan lukea väärin ja kommentteja voidaan vahingossa jättää liittämättä hylkäyskirjeeseen. Kustantajan ja erityisesti arvioitsijan virheitä osoitettaessa kannattaa kuitenkin olla mahdollisimman diplomaattinen.

Vielä harvinaisemmissa tapauksissa arvioitsija on ammattitaidoton kusipää – mutta näinkin panelistien mukaan valitettavasti joskus käy. Eräs kulttuurintutkimuksen tohtoriopiskelija jakoikin osallistujille saamansa kuvaavan yhden lauseen mittaisen hylkäyksen: ”Nobody cares about semiotics anymore”. Tämänkaltaisissa tapauksissa uudelleenlähetys uuteen lehteen ilman korjauksia saattaa olla jopa suositeltavaa. Sopimattomien ja tökeröiden palautteiden tapauksessa Claes de Vreese rohkaisi olemaan asiallisesti yhteydessä lehden päätoimittajaan, jotta epäammattimaisesti käyttäytyvien arvioitsijoiden käyttöä saadaan lehdissä karsittua.

Erittäin tärkeää on, että käsikirjoitus lähetetään ainoastaan yhteen julkaisuun kerrallaan. Näin yksinkertaisen asian voisi luulla olevan itsestäänselvyys, mutta keskustelijoiden kokemusten mukaan sarjalähettely on yllättävän yleistä. Suurimmissa kustantamoissa arvioitsijalta nykyään kysytäänkin heti ensimmäisenä, onko hän mahdollisesti nähnyt saman paperin jossain muualla.

 

MITEN VASTATA KORJAUSPYYNTÖIHIN?

Korjausten tekeminen on yhtä oleellinen osa julkaisuprosessia kuin ensimmäisen lähetettävän version laatiminen. Menestyksellinen korjauspyyntöihin vastaaminen edellyttää reagointia jokaiseen arvioitsijan esille nostamaan kritiikkiin. Reagointi ei kuitenkaan tarkoita kaikkien korjausehdotusten sokeaa toteuttamista. Tämän vuoksi arvioitsijalle lähetettävä vastauskirje on julkaistuksi tulemisen näkökulmasta lähes yhtä tärkeä dokumentti kuin itse käsikirjoitus.

Vastauskirje ei ole ainoastaan lista artikkeliin toteutetuista muutoksista. Panelistien mukaan se on pikemminkin suostutteleva teksti, jolla pyritään osoittamaan, että käsikirjoituksen lähettäjä arvostaa arvioijan tekemää työtä ottamalla tarkkaan huomioon kunkin korjausehdotuksen. Toisin kuin artikkelin merkkimäärää, vastauskirjeen pituutta ei ole rajoitettu. Tätä ilmaisullista vapautta on mahdollista hyödyntää esimerkiksi kierrettäessä arvioijien usein vaatimien lisäysten ja laajennusten aiheuttamia ongelmia. Kuvaavaa onkin, että de Vreese kertoi lähettäneensä arvioitsijoille jopa alkuperäisiä käsikirjoituksia mittavampia vastauskirjeitä.

Miten sitten laajentaa käsittelyä, kun sanamäärät paukkuvat jo valmiiksi? Ilmaisullisesti virtaviivaistetun artikkelin kaventamisen kivuttomin polku on kirjallisuusviitteiden karsiminen, mutta senkin tuottamat sanasäästöt ovat varsin maltillisia. Laajojen lisäysten toteuttamisen sijaan suotavaa onkin käyttää vastauskirjettä alustana osoittaa arvioitsijalle, että tutkija on tutustunut hänen esittämäänsä problematiikkaan tai kirjallisuuteen, ja ennen kaikkea vakuuttavasti perustella, miksi muutosehdotusten toteuttaminen ei arvioitsijan ehdottamassa laajuudessa ole ehdottoman pakollista. Koska yhä useammat julkaisijat ovat siirtäneet julkaisutoimintaansa nettiin, journaalit eivät nykyään aina kuitenkaan ole korjausvaiheessa enää ole niin tarkkoja lopullisesta sanamäärästä.

Koska julkaisuprosessit ovat erittäin pitkiä ja akateemiset tekstit usein ovat eläviä kokonaisuuksia, tutkijan ajatusprosessi on saattanut edetä pidemmälle korjausehdotusten ilmestyessä sähköpostiin. Tehtäessä omaehtoisia muutoksia julkaistavaksi esitettyyn artikkeliin kannattaa kuitenkin käyttää malttia. Esimerkiksi keskeisen terminologian tai teoreettisen viitekehyksen muuttaminen saattaa viedä artikkelia suuntaan, jonka hyödyllisyydestä arvioitsija ei välttämättä ole samaa mieltä.

 

MITEN SELVIYTYÄ TORJUTUKSI TULEMISESTA?

Sekä Jesper Strömbäck että Claes de Vreese saivat heti ensimmäisellä yrittämällään julkaistua artikkelin maailman parhaissa lehdissä. Tästä rohkaistuneina miehet lähtivät ennakkoluulottomasti tavoittelemaan tempun toistamista. Kummankin julkaisulista kertoo, että kyseisessä tempussa on useammin onnistuttu kuin epäonnistuttu.

Suurella osalle tutkijoita kansainvälisen julkaisulistan kartuttamisen alkuun pääseminen on kuitenkin huomattavasti kivisempi tie. Valtaosa käsikirjoituksen lähettäjistä tulee joko heti tai – mikä raskaampaa – jopa useampien korjauskierrosten jälkeen lopulta hylätyiksi. Tilanne voi olla henkisesti musertava. Panelistit korostivat, että hylätyksi tulemisen sietäminen ja vastoinkäymisistä oppiminen ovat merkittävä osa tieteellistä työtä. Erityisen tärkeää on välttää tieteellisen identiteetin liiallista sitomista omaan minuuteen ja arvoon ihmisenä.

Ehkä parhaiten kiteytetyn ohjeistuksen torjutuksi tulemisesta selviytymiseen kuitenkin antoi eräs Turun yliopiston psykologian emeritusprofessori pari vuotta sitten. Jos muistan oikein, musertavaa palautetta vastaanotettaessa kannattaa toimia jotenkuten näin:

Vaihe 1: Vedä kännit.

Vaihe 2: Kuvittele miltä arvioitsija näyttää kuolleena.

Vaihe 3: Kun olet saanut tilanteeseen riittävästi etäisyyttä, omaksu palaute ja tee artikkelistasi parempi.

 

Voimia työhön!

 

Niko Hatakka

Tohtorikoulutettava,  Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Tykkää, vaan ei keskustele

Sini-Ruohonen_ekeskusYhteydenpitoa äänestäjiin on pidetty olennaisena osana poliitikon työtä. Äänestäjiä pitää tavata ja heitä pitää osata kuunnella. Keskustelutaidosta on hyötyä poliittisissa neuvottelutilanteissa, mutta yhtä lailla se on tärkeä hallita myös vaalityötä tehdessä. Kansalaisten näkökulmasta keskusteluyhteys päättäjiin voi parhaimmillaan lisätä osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksia. Demokratia edellyttää ihmisten välistä eloisaa kommunikaatiota.

Internetin ja erityisesti sosiaalisen median on väitetty lisäävän kansalaisten mahdollisuutta keskustella poliitikkojen kanssa. Kun journalistinen media ei ole portinvartijana ja välikätenä, pystyy esimerkiksi kansanedustajaehdokas viestimään suoraan äänestäjilleen, ja mikä parasta, myös äänestäjät saavat paremmin viestinsä läpi suoraan ehdokkaalleen. Kaksisuuntaisuus, interaktiivisuus ja osallistavuus – kaikkea tätä tarjoaa sosiaalinen media. Mutta tartutaanko siihen?

Vaalikamppailun käydessä yhä kuumemmaksi yhteisöpalvelut täyttyvät kampanjoinnista. Varsinkin kuvapalvelu Instagramissa, mutta usein myös Facebookissa ja Twitterissä, ehdokkaat jakavat mielellään sisältöjä, jotka liittyvät asiakysymysten sijaan ennemmin omaan kampanjointiin.

Kerrotaan, missä ollaan tavattavissa, missä käytiin eilen. Mielellään kuvan kera, ja mielellään sellainen kuva, jossa kyljessä on joku silmäätekevä, valtakunnallisesti tunnettu poliitikko. Lisäksi jaetaan kuvia kampanjamateriaalista ja tuotetaan yleisesti positiivista ja aktiivista kuvaa omasta tekemisestä. Kerätään peukkuja, mutta ei saada aikaan keskustelua.

Miksi ehdokkaat eivät keskustele, vaikka sosiaalinen media tarjoaa siihen mainiot puitteet? Vai ollaanko sitä mieltä, että keskustelun käyminen ja asiakeskeinen ”somettaminen” eivät edes ole tärkeää?

Voidaan vedota resurssipulaan. Väitetään, että nettikeskusteluun heittäytyminen saattaa viedä aikaa loputtomasti, keskustelijat ovat provokatiivisia, eivätkä väittelyt johda mihinkään lopputulokseen. Usein haastajat ovat kilpailevista puolueista. Samalla perusteella voisi vältellä myös toritapahtumia, mutta niissä ehdokkaat, ainakin jos some-päivityksiä on uskominen, kiertävät kyllä ahkerasti. Miksi toritapahtuma-postauksissa ei kerrota useammin siitä, millaisia ihmisiä tuli tavattua ja mistä aiheista ihmiset halusivat keskustella?

Väitän, että somessa ei käydä keskustelua sillä mitalla mitä voitaisiin, koska ollaan varovaisia. Ehdokkaat tiedostavat, että enterin jälkeen sanoma on ja pysyy, sen takana on seistävä ja argumentointiaan on puolustettava. Somessa on uskaltauduttava nopeatempoiseen keskusteluun, eikä jokaista sanavalintaa voi puntaroida pitkään – saatikka kierrättää avustajilla tai tiimiläisillä. Ylilyöntejä tapahtuu helposti ja ne kaikki tulevat dokumentoiduiksi.

Livekeskustelut äänestäjien kanssa jäävät kahdenvälisiksi. Voidaan ottaa rohkeasti kantaa kulloisenkin tilanteen mukaan: luvata tukea eläkeläisiä, parantaa koulutusta ja panostaa lapsiperheisiin. Jos samaa ymmärrystä eri viiteryhmiä kohtaan esittelee kirjallisesti verkossa, löytyy nopeasti syyttäviä sormia, jotka vaativat ehdokkaan tilille katteettomista lupauksistaan. Ja tällöin olisi jatkettava keskustelua.

Sosiaalisessa mediassa on toimittava koko ajan kieli keskellä suuta. Mitä vähemmän sanoo, sitä pienempi on riski tehdä virheitä. Varsinkin vaalien alla ehdokkaat haluavat pelata varman päälle, ja niinpä turvallisempaa on postailla kuvia hyviä fiiliksestä, kuin tehdä rohkeita avauksia ja heittäytyä niistä syntyvään keskusteluun.

Lisäksi poliitikot saattavat vältellä sosiaalisen median keskusteluja siksi, että he eivät yksinkertaisesti käytä yhteisöpalveluja muuhun kuin kampanjointiin. Näin internetin keskustelukulttuuri on vieras, eikä sosiaalinen media ole luonteva toimintaympäristö. Jos sosiaalinen media ei ole osa arkipäiväistä työskentelyä ja elämää, sitä on varmasti vaikea ottaa aidosti haltuun myöskään vaalityössä.

Herää kysymys, onko ehdokkaalle edullisempaa pitää sosiaalisessa mediassa tällöin kokonaan matalaa profiilia. Keskustelutaitoinen ja ihmisten kanssa viihtyvä poliitikko voi antaa itsestään ristiriitaisen kuvan, jos hän jättää verkossa jälkeensä vain fiilistelykuvia ja kevyitä sloganeita.

Kampanjoinnin loppukirissä ehdokkaat tiimeineen tekevät hurjan määrän työtä tavoitteensa eteen. Kiireenkin keskellä lienee kannattavaa pysähtyä miettimään hetkeksi; ketkä ovat sanoman vastaanottajia, miten heidät saa tavoitetuksi ja millainen viestin sisällön pitää olla, jotta saan heidät vakuutettua itsestäni ja ajatuksistani?

Sosiaalinen media tarjoaa alustan, ja on ehdokkaasta itsestään kiinni, miten tuolla alustalla toimitaan. Epäluonteva tai pinnallinen some-esiintyminen voi koitua ehdokkaalle jopa haitaksi. Hyvät keskustelutaidot ja asiantunteva argumentointi tekevät varmasti vaikutuksen. Poliitikolta voidaan hyvällä syyllä odottaa kommunikointivalmiutta niin politiikanteon areenoilla, läsnäoloa vaativissa kansalaistapahtumissa kuin verkossakin.

 

Sini Ruohonen

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Määrällä ei mitata tasapuolisuutta

Sini-Ruohonen_ekeskusHelsingin Sanomat on julkaissut tänä vaalikeväänä uutuuden nimeltä mediakone. Sivusto lupaa selvittää, ”suosiiko media vasemmistoa tai oikeistoa”. Mediakoneeseen saadaan puolueiden näkyvyyttä koskevat tiedot alan asiantuntijayritykseltä, ja ne julkaistaan viikoittain graafisessa muodossa omalla sivustolla. Sivustolla kerrotaan, että mediakoneen tarkoitus on selvittää, kohdellaanko puolueita tiedotusvälineissä tasapuolisesti.

Sivustolla esitetty lupaus herättää monia kysymyksiä. Millaista on puolueiden tasapuolinen kohtelu? Mikä on oikeudenmukainen julkisuuden määrä kullekin puolueelle? Miten paljon on väliä sillä, mihin sävyyn juttu on kirjoitettu ja mitä aihetta se käsittelee? Ratkaiseeko määrä vai sittenkin laatu?

Puolueiden näkyvyyttä vaalijulkisuudessa on tarkasteltu Eduskuntatutkimuksen keskuksen useissa eri hankkeissa, viimeisimpinä on analysoitu vuoden 2011 eduskuntavaalit ja vuoden 2012 kuntavaalit. Laaja lehtiaineisto on koodattu näissä tutkimuksissa juttu kerrallaan, ja tulokset puolueiden saamista maininnoista on pystytty esittämään pylväsdiagrammissa samalla tapaa kuin HS:n mediakoneessa.

Tutkimuksissa on määrällisen näkyvyyden lisäksi keskitytty juttujen sisältöön. Vastauksia on etsitty nimenomaan siihen, miten puolueiden näkyvyyttä tiedotusvälineissä voidaan selittää. Puolueiden lisäksi jutuista on koodattu aiheet, henkilöt ja näkökulmat, ja jokainen kirjoitus on luettu vähintään kertaalleen ennen laadullisen analyysin laatimista. Tällä metodilla on löydetty ymmärrettäviä selityksiä sille, miksi tietyt puolueet ovat vaalikamppailun aikana päässeet useammin esille kuin toiset.

Puolueiden saamaan näkyvyyteen vaikuttaa muun muassa se, onko sillä paikka eduskunnassa hallituksessa vai oppositiossa. Ministerinsalkku tuo kommentointimahdollisuuden oman sektorin asiakysymyksiin. Esimerkiksi ulkopolitiikassa tapahtuu kaiken aikaa, käydäänpä meillä vaaleja tai ei. Toinen näkyvyyteen vaikuttava seikka on puolueiden uskottavuus tietyissä asiakysymyksissä. Selkein esimerkki on ympäristöasiat, jossa vihreät mielletään erityisen vahvoiksi. Sosiaali- ja terveydenhuolto on yleensä mielletty SDP:n vahvuudeksi ja talous kokoomuksen. Maakuntiin ja aluepolitiikkaan liittyvät kysymykset ovat Keskustan heiniä.

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa EU:n talouskriisi oli eniten esillä ollut asia-aihe. Tällöin Perussuomalaiset, joka on profiloitunut 1990-luvun puolivälistä saakka EU-kriittisenä puolueena, sai puhua eduskuntavaalien alla aiheesta, jossa puolue vaikutti uskottavalta. Julkisuuden määrään vaikutti toki myös gallup-suosio ja monet muut tekijät Soinin persoonasta lähtien. On kuitenkin selvää, että vaalien aiheagendalla oli merkittävä vaikutus siihen, että Perussuomalaiset saivat lohkaistua itselleen kevään 2011 politiikan julkisuudesta merkittävän osan.

Puolueiden määrällistä näkyvyyttä vaalikevään aikana voi tarkastella kätevästi HS:n mediakoneesta. On kuitenkin etsittävä selitystä sille, mikä vaikuttaa puolueiden välisiin eroihin milläkin viikolla. Henkilöt, asiakysymykset, kohut ja skandaalit ovat osa vaalijulkisuutta. Valokeilassa oleva puolue ei välttämättä ole päässyt sinne omalla poliittisella avauksellaan. Maailman tapahtumat vaikuttavat oleellisesti kansalliseen politiikan journalismiin.

Lopuksi on vielä palattava tasapuolisuuden vaateeseen. On syytä pohtia, olisiko tasapuolista, jos julkisuuden määrä korreloisi puolueiden edellisen eduskuntavaalituloksen kanssa? Vai tulisiko prosenttiosuuksien olla samat kuin edellisten gallup-mittausten? Vai onko tasapuolista se, että kaikille puolueille annettaisiin yhtä paljon näkyvyyttä, jolloin myös eduskunnan ulkopuoliset puolueet tulisi ottaa huomattavasti useammin juttuihin mukaan?

Tasapuolisuus puolueiden näkyvyydessä on mahdoton tavoite, eikä sen toteutumista pystytä ainakaan juttumääriä vahtaamalla mittaamaan. Sen sijaan keskeinen vaatimus on, että politiikan journalismissa täytetään uutiskriteerit puolueeseen katsomatta. Oleellisista ja tärkeistä asioista on tehtävä juttuja, jotka kiinnostavat ja ovat totta. Journalismin ensisijainen tehtävä on välittää tietoa.

Sini Ruohonen

VTM, tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Populismin rehellisin muoto

Hatakka150x200Yle on lähtenyt hullun (hienoon) hommaan haastatellessaan jokaisen eduskuntavaaliehdokkaan. Viime vuonna samalla formaatilla toteutetun Meppigallerian videoiden suosituimmiksi teemoiksi nousivat esimerkiksi suuhun oksentaminen, sianranskanpuhunta ja – ihan noin näppituntumalta – kaikenlainen kiusallinen epäpätevyys.

Kuriositeettien vetovoima ei ole näköjään jäänyt hyödyntämättä, sillä kirjoitushetkellä ehdokasgallerian ylivoimaisella ykköspaikalla on piraattien Hansi Harjunharja. Haastattelu on erittäin hauska, vaikka sen taianomaisuutta vähentääkin shown opportunistinen tarkoitushakuisuus. Joka tapauksessa harmittaa, ettei ohjaaja saanut kuvaan pilvenpolttoon kuolleen lemmikkigerbiilin polttohautausta.

Samaan tapaan kuin voi olla antitaidetta, voi myös olla antipolitiikkaa. Dadaismilla on politiikassa tärkeä tehtävänsä, erityisesti jos se pitäytyy sisällöttömyydessään täysin vilpittömänä.

Suomalaisen politiikan edelleen aktiivisten dadaistien kuningas lienee videomuotoista kansantaidetta Youtubessa julkaiseva Kari Tykkyläinen (PS). Siinä missä Harjunharjan näennäinen sekoilu muistuttaa mainostemppua, Tykkyläinen on tehnyt hankalasti ymmärrettävästä toiminnastaan manifestin. Tykylevits-nimimerkillä paremmin tunnetun taiteilijan videoita on katsottu yli 26 miljoonaa kertaa; viime eduskuntavaaleissa Tykkyläisen lähes kolmetuhatta ääntä olisivat Oulua pienemmässä vaalipiirissä riittäneet läpimenoon.

Dadailulla on myös päästy valtaan.

Neuvostoajan jälkeisen Puolan ensimmäisten vaalien yllättäjä oli Polska Partia Przyjaciół Piwa – suomalaisittain ehkäpä ”Puolalainen Oluen Rakastajain Puolue” – joka sai kuusitoista paikkaa ensimmäisestä demokraattisesti valitusta parlamentista sitten 1920-luvun alun. Televisiomainoksessa vuodelta 1991 puolueen johtaja, satiristi ja koomikko Janusz Rewinski, nauttii ilmeisen vastentahtoisesti maitoa kehuen sen terveydellisiä vaikutuksia. Spotin lopussa hän tarttuu huomattavasti innostuneemmin tuopilliseen olutta, kehottaa hymy huulillaan puolalaisia pysymään maidonjuonnissa ja tyhjentää lasin yhdellä janoisella siemauksella. Parlamentissa puolue muodosti kaksi ryhmää: Iso- ja Pikku-bissen.

Viime vuoden lopussa paikastaan luopunut Reikjavikin pormestari, koomikko Jon Gnarr, on puolestaan hämmmentänyt islantilaista politiikkaa. Vuoden 2010 kunnallisvaaleissa hänen johtamansa ”Paras puolue” sai yli kolmasosan pääkaupungin äänistä. Puolue oli ohjelmassaan vaatinut kaupungin eläintarhaan hankittavaksi jääkarhua ja maauimaloihin ilmaisia pyyhkeitä. Gnarr totesi kampanjan aikana voivansa luvata enemmän kuin muut puolueet, koska hänen puolueensa ”ei missään nimessä aikonut pitää lupauksiaan”.

Älyvapaudella menestyneet ehdokkaat ja poliittiset liikkeet ovat ennen kaikkea vastalauseita, joilla pyritään enemmän tai vähemmän onnistuneesti satirisoimaan poliittista järjestelmää. Humoristisen protestiperformanssin kehyksessä esimerkiksi Tero-gerbiilin polttaminen, itsensä folioon kääriminen tai tuuban soittaminen puussa eivät vaadi poliittista agendaa ollakseen politiikka- ja yhteiskuntakriittisiä tekoja.

Janusz Rewinski totesi eräässä haastattelussa, ”meidän puolueemme myötä asiat eivät muutu paremmiksi, mutta ehkä hauskemmiksi”. Dadaismi on populismin rehellisin alakategoria – siinä sisällöttömyys on sanoma mitään peittelemättä.

Niin Rewinski, Tykkyläinen kuin Gnarr ovat sanomansa merkityksettömyydessä eettisempiä kuin sellaiset populistit, jotka pyrkivät naamioimaan sisällöttömyytensä ontoksi ohjelmallisuudeksi. Dadaistiset populistit kiinnittävät huomiota järjestelmän ja kulttuurin ongelmiin viemättä elintilaa toteutuskelpoisilta poliittisilta ratkaisuilta.

Tykylevits on ilmaissut halunsa seuraavan hallituksen kulttuuriministeriksi. Olen täysin hänen pyrkimyksensä takana – ikään kuin osana performanssia.

 

Niko Hatakka

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Talouspolitiikka – tärkeä, vaikea aihe

Sini-Ruohonen_ekeskusVaaliväittelyt jatkuivat maanantaina Turun yliopistolla.  Tällä kertaa vastakkain olivat Vasemmistonuorten puheenjohtaja, kansanedustajaehdokas Li Andersson ja maa- ja metsätalousministeri, Kokoomuksen kansanedustajaehdokas Petteri Orpo. Valtakunnallisesti tunnetut poliitikot vetivät salin täyteen kiinnostuneita kuulijoita, ja tehtiinpä tilaisuudesta juttu myös tiistain Turun Sanomiin.

Tilaisuuden aiheeksi oli valittu talouspolitiikka ja väittelijöille voikin nostaa hattua siitä, että aiheessa pysyttiin tiukasti koko tunnin ajan. Ruusuja voi antaa myös siitä, että väittelijät olivat aidosti hyvin eri mieltä ”tilannekuvasta” alkaen, joten minkäänlaista keskinäistä selkääntaputtelua ei debatissa päässyt syntymään.

Risuja annettakoon väittelijöiden taipumuksesta pitkiin monologeihin, mikä teki keskustelun seuraamisesta välillä puuduttavaa. Puheenvuoroissa nostettiin selvästi esille puolueiden ja ideologioiden väliset perustavanlaatuiset eroavaisuudet, mutta väittelijät eivät juuri tarttuneet toistensa argumentteihin. Sanottavaa ja erimielisyyttä riitti vaikka muille jakaa, mutta debatointitaidot jäivät tässä väittelyssä taka-alalle.

Talouspolitiikka tulee olemaan varmasti vaalien käsitellyimpiä aiheita. Asiantuntijat ja tiedotusvälineet ovat painottaneet talousasioiden ajankohtaisuutta, ja leikkauslistojen perään on kyselty ensimmäisestä vaaliohjelman julkaisusta lähtien.

Anderssonin ja Orpon väittelyn perusteella voi todeta, että talouspolitiikka on varmasti mieluinen puheenaihe niin vasemmistoliitolle kuin kokoomukselle. Molemmilla puolueilla on selvät, toisistaan selkeästi erottuvat, näkemykset ja toimenpide-ehdotukset. Vaalijulkisuudessa selkeät vastakkainasettelut saavat helposti tilaa, ja muilla puolueilla onkin tekemistä, jotta ne pystyvät löytämään oman paikkansa tässä keskustelussa.

Talouspolitiikka on sinällään monimutkainen ja vaativa asiakokonaisuus, josta puhuminen vaatii poliitikolta sekä asiantuntemusta että esiintymistaitoja. Varsinkin kun puolueet kamppailevat suuresta liikkuvien äänestäjien joukosta, tulisi viesti pystyä pukemaan sellaiseen muotoon, että se on mahdollisimman helposti ymmärrettävissä. Poliitikon talouspuheen on pystyttävä puhuttelemaan niitäkin, joille elvytys, sopeutus, kilpailukyky ja julkinen talous eivät sinällään ole itsestään selviä käsitteitä. Tästä näkökulmasta populistinen retoriikka saattaa olla valttia. Vai kukapa ei muistaisi Timo Soinin lippalakki-vertausta liittyen viime vaalien puhutuimpaan aiheeseen, EU:n talouskriisiin?

Maanantain debatissa puhuttiin tiukkaa talouspolitiikkaa, eikä retoriselle tykitykselle – sen paremmin kuin huumorillekaan – avattu luentosalin ovea.

 

Ensi viikon maanantaina 16.3. klo 14 alkaen järjestetään väittelysarjan päätösosa. Tällöin vastakkain ovat Ilkka Kantola (sd.) ja Ville Auvinen (kd.). Tervetuloa. #edebatti

 

Sini Ruohonen

VTM, tohtorikoulutettava

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Piiri pieni pyörii?

Hatakka150x200Kun arabikevät on kuivunut käsiin ja Occupy Wall Streetin hipit ovat joutuneet menemään töihin, digi-emansipaatiosta pääsevät nauttimaan lähinnä venäläiset trollimaakarit ja NSA. Jos yhteiskunnallisten keskustelunaiheiden painavuutta arvotettaisiin muoti-ilmausten käyttötiheydellä, ”sosiaalisen median demokratisoivan voiman” hautajaiskulkueessa arkunkantajilla olisi pian helppo homma. Ehkä kuoppajaisia ei kuitenkaan tarvitse vieläkään järjestää.

Osallistuin eilen Helsingin Sanomain Säätiön järjestämään Tviittien politiikkaa -seminaariin. Tilaisuuden antoisimmaksi keskustelunaiheeksi nousi suomalaisten politiikan ja journalismin eliittien suhde Twitterissä.

Eliisa Vainikan ja Jukka Huhtamäen mielenkiintoisen ja jo huomiota saaneen verkostoanalyysin mukaan edellisten eurovaalien aikaan suomalaiset korkean tason poliitikot ja politiikan toimittajat paitsi seurasivat enimmäkseen toisiaan myös kommunikoivat ennen kaikkea toistensa kanssa. Toimittajat ja heidän lähteinään toimivat poliitikot siis näyttäisivät olevan voimakkaimmin verkostoituneet keskenään. Järkeenkäypä tulos kertoo palvelun matalan käyttöasteen lisäksi suomalaisten poliittisten piirien kotikutoisesta pienuudesta ja ammatillisesti läheisistä väleistä.

Käytössäni olevan toisen, EU-vaalien Twitter-viestintää tarkastelevan, aineiston perusteella viime vaaleissa EU-politiikasta keskustelleiden suomalaisten verkosto oli kohtalaisen tiivis. Tätä selittää ainakin se, että neljä viidestä keskusteluun osallistuneesta tilistä oli ammatillisesti suoraan tekemisissä joko EU-instituutioiden tai vaalien kanssa. Siinä missä EP-vaaleista keskustelleista tileistä vain joka kymmenes kuului kansalaisille, reippaasti yli puolet oli yksittäisiä toimittajia ja poliitikkoja.

Vainikan ja Huhtamäen tutkimus oli metodologisesti rakennettu niin, että esimerkiksi oppositio- ja pienpuolueiden sekä kansalaisyhteiskunnan edustajien sijoittuminen suomalaiseen Twitter-kenttään jäi tarkastelun ulkopuolelle tai ainakin voimakkaasti syrjään. Myös toimittajien valinnassa oli painotettu perinteikkäitä mediainstituutioita. Tulos kertoo parlamentaarisista eliiteistä, koska tutkimus käsitteli parlamentaarisia eliittejä. Tutkijat eivät muuta väittäneetkään.

Vallitsevaksi tulkinnaksi niin tiedotusvälineissä kuin tutkimuksen uutisointia ruotineissa nettikeskusteluissa kuitenkin tuntui jääneen, että pienen piirin pyörittämänä sosiaalinen media vähintään ylläpitää, ellei jopa vahvista, yhteiskunnan vakiintuneita valtasuhteita. Joissain puheenvuoroissa tämä tulkittiin merkkinä verkkoteknologioiden lähtökohtaisesta kyvyttömyydestä demokratisoida politiikan julkisuutta. ”Eliittien eliitin foorumista” puhuttaessa alkaa itse teknologiakin vaikuttaa epädemokraattiselta.

Jos etabloituneet yhteiskunnalliset valtasuhteet toistuvat myös verkossa, näytetäänkö digitaalisille vastarannankiiskille peukun ja voitonmerkin sijaan eliitin manikyroitua keskisormea?

Kysymys tuo kaikuja ajalta, jolloin twittersfäärin elitistisyyden sijaan puhuttiin eliitin blogosfääristä. Kuten sittemmin on huomattu, yhteiskunta on olemassa myös eliittijulkisuuksien ulkopuolella – etenkin jos elonmerkkejä etsii. Valtaa ja sen käyttäjiä nimittäin lymyää myös muualla kuin perinteisen parlamentaarisen demokratian ja sen valvonnan ylimmillä tasoilla, myös sosiaalisessa mediassa.

Vaikka eliitillä on Twitterissä oma piirinsä, nettivälitteinen ihmisten vuorovaikutus mahdollistaa myös eriytyneitä maailman selittämisen verkostoja ja vastajulkisuuksia. Näissä julkisuuksissa organisoituvien ihmisjoukkojen tavoitteet, heidän esittämänsä ongelmat sekä yhteiskunnallisen vaikuttamisen motivaatiot kumpuavat usein muualta kuin institutionalisoituneista parlamentaarisista ja ideologisista perinteistä.

Suomea suuremmissa eurooppalaisissa Twitter-julkisuuksissa on ollut merkkejä populististen puolueiden ja kansalaisliikkeiden eriytymisestä kansallisten kuplien sisällä. Podemos, Syriza, halla-aholainen perussuomalaisuus ja miksei vaikkapa #gamergate ovat erilaisuudestaan huolimatta esimerkkejä merkittäviltä osin verkossa organisoituneista kansalaislähtöisistä vaihtoehtoliikkeistä. Valtajulkisuudessa ne ovat tulleet huomatuiksi vasta saavutettuaan merkittävää valtaa – tai aiheutettuaan eliiteissä riittävästi pahennusta.

Poliittisen spektrin monissa väreissä näyttäytyvien uusien nettiliikkeiden nousu osaksi yhteiskunnallisen keskustelun ydintä vaatii eliitin ja kansalaisyhteiskunnan välistä keskustelua uusien tulokkaiden sanomasta ja toimintatavoista. Noteeratuksi tuleminen onkin useimmiten johtanut liikkeiden toimintakulttuurien, puhetapojen ja tietynlaisen yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden julkiseen ruotimiseen.

Meillä perussuomalaiset ovat olleet tämänkaltaisen tarkastelun alla aina vuoden 2011 vaaleista, jolloin Arkadianmäelle nousi joukko ennen kaikkea verkossa profiloituneita edustajia. Nyt Timo Soini on jo kaksi kuukautta ennen vaaleja joutunut esittämään retorisista tempuistaan näyttävimpiä, vaikka erityisen tarkassa syynissä ollut Jussi Halla-aho ei ole tällä kertaa edes ehdolla.

Toimittaja Janne Zareff totesi eilisen tilaisuuden kommenttipuheenvuorossaan, että eliittien kanssakäyminen muistuttaa performanssia. Puheviestinnän professori Pekka Isotalus täydensi lausuntoa tweetissään: Kaikki julkinen keskustelu ON performanssia. Ja kuten performansseilla on seuraajansa, meillä on kansalaisina mahdollisuus osallistua niin eliittien kuin vaihtoehtoisten liikkeiden määrittelykamppailuihin sekä seuraajina että kommentaattoreina.

Netti ei ole pelkkä eliitin leikkikenttä, mutta parlamentaarisen demokratian käytännön toteuttaminen ja sen julkinen valvonta pitkälti on. Se on hyvä asia siihen asti kunnes poliittiset ja journalistiset eliitit kategorisesti kieltävät suostuvansa ottamaan uusien – esimerkiksi netissä ilmaantuvien – yhteiskunnallisten voimien tavoitteita ja ajatusmaailmaa asiallisesti aukirevittäviksi. Tämä on välttämätöntä paitsi hyvien ideoiden löytämiseksi myös pahimpien foliohattujen tunnistamiseksi.

 

Niko Hatakka

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Nyt alkoi #edebatti!

Eduskuntatutkimuksen keskuksen yhteistyössä TYY:Sini-Ruohonen_ekeskusn kanssa järjestämä väittelysarja alkoi eilen Turun yliopistossa. Tilaisuuksia on yhteensä neljä, ja niihin on kutsuttu varsinaissuomalaisia kansanedustajaehdokkaita kaikista eduskuntapuolueista. Väittelyssä on vastakkain kaksi ehdokasta, ja debatin pääaiheet on annettu tietoon etukäteen.

Ensimmäisenä taisteluparina olivat perussuomalaisten Maria Lohela ja RKP:n Stefan Wallin aiheinaan maahanmuutto ja ”pakkoruotsi”. Tilaisuuden vetäjänä toimi E-keskuksen erikoistutkija VTT Ville Pitkänen.

Vaalipaneeleissa on usein täysi rivi ehdokkaita. Tällöin kilpailu keskittyy helposti siihen, kuka saa eniten puheaikaa tai ylipäätänsä välitettyä viestinsä yleisölle. Kahdenvälisen debatin tarkoituksena on tarjota sellainen asetelma, jossa kumpikin osallistuja saa varmasti tarpeeksi puheaikaa, ja näin ollen taistelu keskittyy argumentointiin ja asianhallintaan.

Lohela ja Wallin osoittautuivat vanhoiksi tutuiksi Turun kaupunginvaltuustosta. Kaksikon lämpimät välit heijastuivat keskusteluun – kumpikin kuunteli toista, henkilökohtaisuuksiin ei menty ja lopuksi halattiin kiitokseksi. Vaikka maahanmuutto ja ruotsin kielen opetus olivat asioita, joista yhteistä säveltä oli mahdotonta löytää, ei keskustelukumppania ylenkatsottu, vähätelty tai keskeytetty.

Väittely oli etiketin noudattamisen lisäksi muutenkin lähellä mallisuoritusta. Tästä kertoo jo sekin, ettei juontajan tarvinnut ottaa puheenvuoroja itselleen juuri lainkaan vaan debatointi eteni sujuvasti osallistujien omasta toimesta.

Maahanmuutto oli Lohelalle tuttu aihe, ja hänen puheenvuoronsa olivat retorisesti harkittuja terrorismin uhan esilletuomisesta suomalaisten hyödyn korostamiseen. Wallin tarttui ärhäkästi Lohelan väitteisiin nostamalla esiin havaitsemiaan ristiriitoja.

”Pakkoruotsi”-kysymyksessä retoriikan valomiekka oli Wallinin kädessä – suomenruotsalainen oli selvästi saanut treenata esitystään joskus aiemminkin. Wallin korosti, ettei kielikysymys ole tunneasia, mutta toi kuitenkin puheessaan esiin useita omakohtaisia kokemuksia ja uskalsi syyttää vastapuolta vihan lietsomisesta kansanryhmää kohtaan.

Lohelan vastine kielikysymykseen oli taitava. Hän ei suinkaan ryhtynyt puolustelemaan vihasyytöksiä vaan päinvastoin tunnusti rakastavansa kieliä. Lohela korosti puheessaan valinnanvapauden tärkeyttä, mikä sai hänet näyttämään enemmän demokratian ritarilta kuin yksittäisen kysymyksen vastustajalta.

Kaiken kaikkiaan kumpikin väittelijä osasi tarttua toisen avauksiin, tuoda esiin omat poliittiset päämääränsä ja luomaan itsestään positiivisen kuvan.

Kahdenvälisen väittelyn järjestäminen oli ensituntumalta menestys, ja meidän kaikkien iloksemme näitä yleisölle avoimia tapahtumia on luvassa vielä kolmena seuraavana maanantaina (Turun yliopistossa Arcanumin salissa Arc1 alkaen klo 14).

Ensi viikolla 2.3. debatoivat Annika Saarikko (kesk.) ja Ville Niinistö (vihr.) aiheenaan mm. perhepolitiikka.

Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan. Twitterissä voi osallistua tunnisteella #edebatti.

 

Sini Ruohonen

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Enemmän kuin tuhat sanaa pajunköyttä

Hatakka150x200

Visuaalisen informaation ja totuuden suhde on internetissä ongelmallinen. Valokuvat kertovat maailmasta myös kuvan rajauksen ulkopuolella, mutta ilman oikeaa taustatietoa valokuvan informaatio saattaa viedä harhaan. Mediakuluttajilla on netissä kuvien tulkkeina ja tulkintojen kriitikoina erityisen paljon vastuuta.

 Kun Suomi voitti Venäjän olympialaisten puolivälierässä, Twitterissä alkoi levitä valokuva federaation ylimmästä johdosta masentuneena lätkäkatsomossa. Putinin ja Medvedevin ilmeiden myrtyneisyyden tulkittiin tietysti johtuneen leijonien voitokkaista otteista. Vaikka kuva paljastuikin huijaukseksi, suomalainen kollektiivinen hymynkare alkoi karista vasta välierässä. Sillä, että kuva oli otettu jo kolme päivää aiemmin, ei juuri ollut merkitystä. Ähäkutti, Vladimir!

Olemme taipuvaisia unohtamaan, että verkossa sisältöjen paikkansapitävyys ja vetovoima eivät aina korreloi keskenään.

Twitterissä ovat tänä vuonna olleet erityisessä nosteessa valokuvatilit, joissa julkaistaan esteettisesti miellyttäviä ja vaikuttavia kuvia esimerkiksi historian tapahtumista, luonnonilmiöistä tai astronomiasta. Suosituin esimerkki lienee kahden yhdysvaltalaisen teinipojan perustama HistoryInPics, joka sai muutamassa kuukaudessa yli miljoona seuraajaa ja lukuisia jäljittelijöitä.

 Historian esittäminen sievänä kuvakavalkadina on kuitenkin herättänyt kiitosten ja ihailun lisäksi myös kritiikkiä. Erityisesti historioitsijoita on vaivannut, että tilin ylläpitäjät eivät aina ilmoita julkaisemiensa historiakuvien kontekstia, kuvien ottajaa tai edes ottamisvuotta. Vastaavanlaisia luonnontieteisiin keskittyviä kuvatilejä on syytetty ilmeisen tieteellisen epätarkkuuden lisäksi esimerkiksi kuvamuokkausten kritiikittömästä julkaisemisesta.

 

Gandhi dancing

 

HistoryInPics julkaisi 5.4. Twitter-tilillään oheisen kuvan saateviestillä ”Mahatma Gandhi dancing”.  Tanssiva herrasmies osoittautui kuitenkin australialaiseksi näyttelijäksi. Kuva poistettiin myöhemmin.

 

 

 

 

Pahimmillaan eri aiheita popularisoivat kuvavirrat typistävät aiheensa pinnalliseksi silmäniloksi, jota ihastellessa pyrkimys kuvattavien ilmiöiden ymmärtämiseen on vain sivuroolissa. HistoryInPics alistaa menneisyyden ja sen ihmiset osaksi yksilölähtöistä tunnepohjaista mediakuluttamista, jossa sisällön totuudenmukaisuutta ja kontekstia tärkeämpää on oman kuvatulkinnan välittämä fiilis.

Monitahoisten ilmiöiden esittäminen toisiinsa liittymättömien ja taustoittamattomien kuvien välähdyksenomaisina sarjoina on ilmeisistä syistä ongelmallista – erityisesti kun otetaan huomioon verkossa leviävien kuvien kasvanut rooli uutistapahtumien avaamisessa.

Journalistisissa medioissa kuvitusta ei juuri julkaista ilman kontekstoivaa leipätekstiä toisin kuin esimerkiksi twitterissä, jossa kuvan tulkintakehys määrittyy pitkälti julkaisukontekstin ja lyhyen saateviestin perusteella. Verkossa pinnalla olevan informaation hetkellisyys, ohilipuvuus ja unohdettavuus paitsi vähentävät käyttäjien alttiutta lähdekritiikkiin myös lisäävät mahdollisuuksia uutis- ja kuvavirran poliittiseen selittämiseen. Puolueellista kuvien konstekstointia ja tekstuaalista avaamista tietysti vauhdittaa, jos käsiteltävään ilmiöön liittyy voimakkaita ideologisia intohimoja.

 

Ilmakivaarit

Mielenosoittajat tekivät ilmakiväärein kiusaa Kiovan katoilta tainnutuskranaatteja heitelleille poliiseille. Twitterissä ilma-aseita luultiin oikeiksi kivääreiksi ja mielenosoitusten tulkittiin muuttuneen aseelliseksi kansannousuksi. Ilma-aseiden kuvat olivat suosittuja myös mielenosoittajien väkivaltaisuutta korostaneiden venäläismedioiden raporteissa. Mielenosoittajien keskuudessa eri tavoin aseistautuneiden mielenosoittajien kuvat puolestaan toimivat osoituksena yhtenäisyydestä ja vankkumattomasta taistelutahdosta.

 

 

 

Tweetit Ukrainan mielenosoituksista ovat osoittaneet, kuinka erilaisia tulkintoja samat tai samankaltaiset valokuvat ovat onnistuneet herättämään vastakkaisissa leireissä. Kriisin myöhemmissä näytöksissä on  myös nähty, kuinka kuvavirtoja on käytetty niin kansalais- ja valtiojohtoisen propagandan levitykseen kuin disinformaation kumoamiseen.

 

 Kaappaus

Mielenosoitusten muututtua väkivaltaisemmiksi Janukovitshin hirmuvaltaa pyrittiin havainnollistamaan jakamalla kuvaa Kiovan ulkopuolelta löytyneestä miehen ruumiista, jonka kerrottiin kuuluneen Euromaidan-aktivistille. Todellisuudessa vuosia vanha kuva esitti venäläisen huumerikollisuuden uhria.

 

 

 

 

Miksi olemme niin auliisti valmiit nielemään verkossa leviävää varmistamatonta tietoa, virheellisiä tulkintoja ja suoranaista pajunköyttä?

Arvelisin mediakritiikin hankaluuden liittyvän siihen, että meillä on kognitiivinen tarve arvostaa mediasisältöjen paikkansapitävyyden sijaan enemmän sitä, vahvistaako sisällön tulkinta omaa käsitystämme maailmasta. Koska suhteutamme näkemäämme aiemmin keräämäämme tietoon ja rakentamaamme maailmakuvaan, rekisteröimme mediatuotteista voimakkaimmin sen, miten oletamme tai haluaisimme asioiden olevan. Kynnys pilata hyvä juttu totuudella voi olla yllättävän korkea. Mediakritiikissä vaikeinta ei siis taida olla itse sisältöjen vaan oman ajatuksenjuoksumme kyseenalaistaminen.

Journalisteille ja tutkijoille maksetaan siitä, että he pyrkivät selittämään maailmaa jäsennetysti asettumalla omien ennakko-oletuksiensa, toiveidensa ja ajatuksellisten automaatioidensa ulkopuolelle. Ei olisi kuitenkaan haitaksi, että jo median kuluttajina pystyisimme asettamaan omat tulkintamme kyseenalaisiksi. Pajunköyden maistelu ei välttämättä ole mieluista, mutta sen nielaisemisen ehkäisemiseksi sitäkin tärkeämpää.

 

Niko Hatakka

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Eurovaalit – eduskuntavaalien esinäytös?

Ville_pitkanen_25_low-resMistä toukokuun eurovaaleissa on kysymys? Valitaanko vaaleissa joukko ansioituneita suomalaisia edistämään eurooppalaisten yhteisiä asioita Euroopan parlamenttiin vai onko kyseessä tulevien eduskuntavaalien esinäytös? Nämä kysymykset nousivat tahtomattakin mieleen, kun keskustan eurovaaliehdokas Mikael Pentikäinen käynnisti kevään eurovaaleihin liittyvän luentosarjamme tiistaina.

Pentikäisen alustuksessa tarkasteltiin entisen päätoimittajan näkövinkkelistä suomalaista mediakenttää ravistelevaa teknologista murrosta sekä pohdiskeltiin, millä tavoin kehitys heijastuu politiikkaan ja erityisesti poliittiseen johtajuuteen.

Eduskuntatutkimuksen keskuksen jo perinteeksi muodostuneiden vaaleihin liittyvien luentosarjojen tarkoituksena ei ole ollut tarjota ehdokkaille vaalityön foorumia, vaan päinvastoin nostaa esiin mielenkiintoisia asiantuntijapuheenvuoroja ajankohtaisista poliittisista teemoista. Myös Pentikäinen suhtautui asiantuntijarooliinsa vakavasti, sillä hänen ehdokkuutensa tulevissa vaaleissa pysyi pääosin taka-alalla.

Toisaalta on kuitenkin ymmärrettävää, että luennoitsijoilla on houkutus ujuttaa puheenvuoroihinsa myös pieniä kampanjallisia elementtejä. Poliitikko-Pentikäinen nosti päätään alustuksen lopussa, kun seinälle heijastettiin suomalaisen poliittisen järjestelmän uudistusohjelma. Käsitellyksi tulivat niin hallinnon ongelmat kuin sote-uudistuskin.

Päätöspuheenvuoron poliittinen painotus ei sinänsä ollut yllättävä, mutta kuunnellessa Pentikäisen arvioita sisäpolitiikan tilasta tuli väistämättä mieleen, onko hänen todellinen maalinsa Euroopan parlamentin sijaan kevään 2015 eduskuntavaaleissa.

Saman kysymyksen voisi esittää Pentikäisen ohella myös monelle muulle eurovaaliehdokkaalle. Eurovaaleihin liittyy kiistatta elementtejä, jotka houkuttelevat poliitikkoja ehdolle, vaikkei ensisijainen tähtäin olisikaan Euroopan parlamentissa.

Seuraaviin eduskuntavaaleihin on aikaa enää runsas vuosi. Laajaa valtakunnallista tunnettuutta eurovaalikampanjansa kautta saavuttanut ehdokas saa runsaasti tärkeää poliittista pääomaa myös tulevia eduskuntavaaleja silmällä pitäen. Erityisen hyvin tämä pätee politiikan ensikertalaisiin, mutta yhtä lailla istuviin kansanedustajiin. Kevään kampanjatapahtumissa voi tukevoittaa omaa julkista profiiliaan puhumalla niin EU:sta kuin sisäpolitiikankin teemoista.

Toisaalta sisäpoliittisten teemojen esillä pitäminen voi olla tarkoituksenmukaista, vaikka tähtäimessä olisikin vain ja ainoastaan europarlamentaarikon työ. Monilla ehdokkailla olisi runsaasti kompetenssia puhua Euroopan parlamentin toiminnasta myös yksityiskohtaisemmin, mutta toritapahtumissa eivät analyysit esimerkiksi julkisten hankintojen direktiiviehdotuksesta välttämättä villitse kansaa toivotulla tavalla.

Ehdokkaiden ohella myös tiedotusvälineillä voi olla houkutus vahvistaa eurovaalien sisäpoliittista ulottuvuutta, sillä Euroopan parlamentin toiminnasta on huomattavasti hankalampaa laatia lukijoita kiinnostavia analyyseja kuin kotimaan politiikasta. Tälläkin hetkellä sanomalehtien pääkirjoituksissa ja kolumneissa pohditaan esimerkiksi sitä, millä tavoin Alexander Stubbin ja Henna Virkkusen ehdokkuudet heijastuvat kokoomuksen puheenjohtajapeliin. Tai sitä, millaista värinää vaalikampanjointiin tuo vain viikko ennen vaalipäivää pidettävä SDP:n puoluekokous

Vähemmän energiaa käytetään sen pohtimiseen, millä tavoin europuolueiden vahvistuminen tai heikentyminen vaikuttaisi Euroopan parlamentissa harjoitettavaan politiikkaan. Ja kun Katainen, Urpilainen, Sipilä ja Soini kokoontuvat television vaalikeskusteluun väittelemään EU:n talousvaikeuksista ja tukipaketeista, ollaan väistämättä melko lähellä eduskuntavaalien esinäytöstä.

Vuoden 2014 eurovaaleista tulee siis helposti sisäpoliittinen kamppailu, jossa kuntauudistukset ja tukipaketit sotkeutuvat iloisesti komissaarivalintojen, Euroopan tason puolueiden linjausten ja erilaisten direktiiviehdotusten sekametelisoppaan. Mielenkiintoinen kysymys tulee näidenkin vaalien jälkeen liittymään siihen, mistä kansalaiset lopulta eurovaaleissa äänestivät.

 

Ville Pitkänen

Erikoistutkija, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather