Eilen Yle Radio 1:n Tasavallan presidentin kyselytunnilla keskusteltiin lukuisten muiden aiheiden lisäksi Suomeen tulevista turvapaikanhakijoista, kotouttamisesta ja suomalaisista arvoista.
Presidentti Sauli Niinistöltä kysyttiin, tarvitseeko suomalaisten olla huolissaan pakolaisista. Niinistö taustoitti vastaustaan käymällä läpi Euroopan lähialueiden sekasortoisten ja väkivaltaisten maiden tilannetta, joka auttaa hänen mielestään ymmärtämään, miksi niistä lähdetään hakemaan turvaa.
Niinistö lisäsi, että vaikuttaa siltä, että näiden ihmisten lisäksi monet lähtevät hakemaan ”parempia elinolosuhteita”, mikä sekin oli hänen mukaansa ymmärrettävää inhimillisestä näkökulmasta. Niinistön mukaan siirtolaisten ja pakolaisten vastaanottaminen ei ole onnistunut Euroopassa ja Välimeren pakolaistilanteeseen viitatessaan hän katsoi sen ”karanneen käsistä”.
Muutama ajatus jäi mietityttämään haastattelun myöhemmässä vaiheessa.
Niinistön mielestä ihannetilanne olisi, että voitaisiin valita Euroopan rajoilla ne, joilla on suurin hätä. Presidentti myös arvioi, että suurimmassa hädässä olevien erotteleminen tuskin on kovin vaikeaa.
Tämä toi mieleeni 1970-luvulta lähtien suomalaisessa pakolaispoliittisessa keskustelussa hellityn ajatuksen siitä, että Suomelle olisi otollisinta, että voitaisiin etukäteen valita kansainvälistä suojelua maastamme saavat ihmiset. Kiintiöpakolaispolitiikkaa ja kansainvälisten järjestöjen kautta tapahtuvaa pakolaiskriisien hoitoa on pidetty suomalaisessa politiikassa ensisijaisina keinoina. Suomeen tulevat turvapaikanhakijat ovat sen sijaan muodostaneet ongelman poliitikoille ja politiikalle 1990-luvun alun turvapaikanhakijoiden määrän lisääntymisestä lähtien.
Entä kuinka erotellaan suurimmassa hädässä olevat ilman vaikeuksia ”vähäisemmässä hädässä” olevista ihmisistä Euroopan rajoilla? Kansainvälistä suojelua hakevien erotteleminen esimerkiksi sukupuolen perusteella on kansainvälisten sopimusten näkökulmasta ongelmallista. Samoin on asian laita, jos huomioidaan vain tietyn kansallisuuden omaavien ihmisten hakemukset.
Toinen aihe, jota jäin miettimään olivat presidentti Niinistön ajatukset kotoutumisesta. Presidentti esitti ”maassa maan tavalla” -periaatteen olevan pohdinnan arvoinen lähtökohta kotoutumiselle. Hänen ajatuksenkulussaan korostui kulttuurisen assimilaation keskeisyys. Niinistö katsoi, että ”ihmisten, jotka tänne haluavat tulla, ja jotka täällä haluavat olla, heidän on hyväksyttävä Suomen, meidän, keskeiset arvomme: demokratia, tasa-arvo, ihmisoikeudet, kaikki tällainen, aivan ehdottomasti.”
Presidentti lisäsi ehdottomalta kuulostavaan sävyyn: ”Ellei hyväksy, ei voi jäädä Suomeen.” Niinistö ei kuvannut sen tarkemmin, miten tätä hyväksymistä voitaisiin käytännössä arvioida. Demokratian, tasa-arvon tai ihmisoikeuksien sisäistämisen mittaaminen on hankalaa, vaikka kyseessä olisi supisuomalainenkin ihminen.
Toisaalta, jos ajatellaan turvapaikanhakijoilta vaadittavan edellä lueteltujen, ja mahdollisesti joidenkin muidenkin ”suomalaisten arvojen” omaksumista, niin tarkoittaako tämä, että kansainvälistä suojelua voi saada Suomesta vain oikealla tavalla ajatteleva ihminen. Eikö tämä ole Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 14. artiklan – joka toteaa, että ” jokaisella vainon kohteeksi joutuneella on oikeus hakea ja nauttia turvapaikkaa muissa maissa” – kanssa ristiriidassa?
Arvot ovat ilman muuta pohtimisen väärtejä.
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!
Matti Välimäki
Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus
by 
by
Presidentin puhe oli varmasti enemmän poliitikon kuin juristin – avainlauseiden kuten “maassa maan tavalla” merkitys on siis symbolinen, tarkoituksena rauhoittaa kansalaisten huolia sen tarkemmin sisältöä miettimättä. Se lienee kannanotto viimeaikaiseen raiskauskeskusteluun. Myös maahanmuuttajien on vaikea ymmärtää, ettei laillisuudesta erityisen ylpeä maa kykene karkottamaan vakaviin rikoksiin syyllistyneitä ja että sen vuoksi pitää säännellä rehellisten ihmisten maahanmuuttoa. Tässä on mielestäni ulkomaalaispolitiikan ydinkysymys: jotta voidaan vapauttaa maahanmuuttoa, jonka kahlitseminen olisi muutenkin tuhoon tuomittu yritys, pitää saada portit auki kumpaankin suuntaan eli myös helpommin poistettava maasta ei-toivotut henkilöt.
Suomalaisten poliitikkojen viehtymys kiintiöpakolaisten vastaanottoon (omalla kustannuksellaan Suomeen tulevien) turvapaikanhakijoiden sijasta johtui 1970-luvulla ulkopoliittisesta harkinnasta: Chile ja Vietnam olivat sopivan kaukana, Itä-Euroopan maat liian lähellä. Kymmenisen vuotta sitten pääministeri Matti Vanhanen olisi ollut valmis ottamaan Suomeen uzbekkipakolaisia, mutta siitä ei tullut mitään. Tshetsheenien, uiguurien tai tiibetiläisten valitseminen pakolaiskiintiöihin tuskin onnistuisi vieläkään.
Siirtolaisuuden ja pakolaisuuden erottelu on juristien mielipuuhaa, mutta vierasta arkitodellisuudelle: kun vastaanottokeskuksiin kerätään kymmeniä tuhansia joutilaita nuoria miehiä, niin kansallisuudesta riippumatta voi ennustaa pontikan tiputtelua, tappeluja ja naisten jahtaamista – jos lieveilmiöt haluttaisiin estää, maahan olisi tuotava vastaava määrä nuoria naisia ja mielellään myös vanhempia poikiaan kaitsemaan. Naiset ja vanhukset ovat varmasti yhtä hädänalaisia kuin nuoret miehet, mutta heitä ei tavoiteta pakolaisleireiltä saati turvapaikanhakijoista, vaan perheenyhdistämisten ja kutsuviisumien kautta. Ristiriitaiselta tuntuu se ajatus, että pitkitetään maahanmuuttajien mahdollisuutta kutsua omaisiaan ja asetetaan kohtuuttomia toimeentulorajoja vain siksi, ettei heitä voida uhata karkotuksella jos kutsumansa henkilöt eivät pystykään elättämään itseään ja noudattamaan lakeja.
Ihmisoikeusjulistuksen 14 § lienee tarkoittanut alun perin sitä, ettei minkään maan pitäisi tuomita kansalaisiaan siitä hyvästä, jos nämä ovat yrittäneet hakea ulkomailta turvapaikkaa. Jos se nyt tulkitaan niin päin, että kaikkien maiden pitää myöntää turvapaikka sitä tarvitseville, niin annamme katteettomia lupauksia: jos Suomeen tulisi miljardi kiinalaista turvapaikanhakijaa, kuinka mahtaisi käydä ihmisoikeuksien lavean tulkinnan?
Toinen alkuperäisestä tarkoituksestaan vieraantunut tulkinta on se, ettei Suomeen turvapaikanhakijana tullutta henkilöä voida karkottaa vaikka syyllistyisikin täällä rikokseen. Ihmisoikeussopimuksen artikla otettiin sellaisenaan ulkomaalaislakiimme aikana, jolloin oletettiin ettei rajan ylityksen ja turvapaikkapäätöksen välillä ehdi tehdä rikoksia – silloin ei hakemusten käsittely kestänyt kuukausia ja jopa vuosia. Toisaalta turvapaikkahakemus voidaan jättää vasta Suomessa, joten sitä ennen rajan ylittänyt ei edes ole tullut maahan turvapaikanhakijana, eikä varmastikaan ole rinnastettavissa pakolaisiin ellei saa myönteistä päätöstä. Mutta ilmeisesti juristit ovat onnistuneet tätäkin periaatetta venyttämään poliittisesti kestämättömiin.
Presidentti on sekä poliitikko että juristi, joten kai hän ymmärtää pakolaisoikeutta, vaikka yrittää rauhoitella kansalaisia kansan kielellä. Uusia ratkaisumalleja tuskin kuitenkaan voi odottaa siltä sukupolvelta, joka loi nykyjärjestelmän ja teki siitä niin kankean, että vaihtoehdoiksi tarjotaan vain sokkohyppyä anarkistiseen vapaan liikkuvuuden maailmaan tai yhä mutkikkaampaa byrokraattista maahanmuuton sääntelyä, joka ei palvele sen enempää hädänalaisten kuin muidenkaan siirtolaisten eikä vastaanottavien maiden intressejä. Olisi mielenkiintoista kokeilla, millainen olisi ennakkoluuloton kestävän kehityksen ulkomaalaispolitiikka, joka rakennettaisiin aivan alusta, sitoutumatta kansainvälisten sopimusten moderneihin tulkintoihin. Toivoisin, ettei sellaisen rakentamista jätettäisi niiden tahojen monopoliksi, joita nykyinen kriisi nostattaa valtaan kaikkialla Euroopassa. Siksi ajatusten herättäminen on tärkeää ja niissä pitäisi ottaa rohkeasti huomioon sekä arvot (teoria) että resurssit (käytäntö), mutta kumpiakaan ennakolta ovenpieleen naulaamatta.