Vuoden 2013 joulukuussa istuin Turun yliopistolla poliittisen historian oppiaineen kirjastossa naputtamassa tietokonetta, kun Eduskuntatutkimuksen keskuksen Villet, Pernaa ja Pitkänen, ilmestyivät selkäni taakse. Keskuksella oli alkamassa kaksi suurempaa tutkimushanketta, joihin tarvittiin lisätyövoimaa. Minulle tarjottiin puolen vuoden pestiä tutkimusavustajana.
Keskuksen tutkijat olivat minulle ennestään tuttuja paitsi opettajina, myös poliittisen historian oppiaineessa suoritetusta harjoittelusta. Lisäksi median ja politiikan suhteiden tutkimus oli kiinnostanut minua opintojeni alusta alkaen. Niinpä vaikka tiesinkin työn tarkoittavan oman valmistumiseni viivästymistä, kyseessä oli tarjous, josta en voinut kieltäytyä.
Seuraavan puolen vuoden aikana uppouduin hankkeisiin, joissa tutkittiin eduskuntavaalikampanjoiden historiaa sekä asiantuntijuuden käyttöä mediassa. Tutkimus oli varsin alkuvaiheessa ja oma työni koostuikin pitkälti tutkimusaineiston kartoituksesta ja keruusta.
Eduskuntavaalikampanjoinnin historian selvittely kysyi perinteisen historiantutkimuksen keinojen, eli arkistotyön hallintaa. Tutkimusaineistoon kuului esimerkiksi poliitikkojen muistelmia, vaalimainoksia sekä puolueiden kampanjasuunnitelmia. Lähtöpisteenä oli usein nolla, eikä materiaalin sisällöstä tai sijainnista tiedetty etukäteen mitään. Salapoliisityö veikin minut niin yliopiston kirjastolle, eduskuntaan kuin myös eri puolueiden arkistoihin.
Asiantuntijuutta mediassa pääsin lähestymään kyselytutkimuksen kautta. Olin mukana muotoilemassa tutkijoille suunnattua kysymyspatteria sekä vastasin tutkimuksessa käytetyn Webropol-kyselyn luomisesta ja hallinnoinnista.
Nämä esimerkit kuvaavat hyvin sitä luottamusta, jota tutkimusavustajana keskuksella kohtasi. Huolimatta siitä, että olin vasta loppuvaiheen opiskelija, työtehtäväni olivat itsenäisiä ja pystyin myös vaikuttamaan työn sisältöön. Arkistoissa oli luotettava omaan arviointikykyyn ja koko keskukselle vieraan Webropolin haltuunotossa taitoon omaksua nopeasti uusia asioita. Mistään kahvinkeittoharjoittelusta ei siis todellakaan ollut kyse.
Työn mielekkyyden ohella erityisenä mieleen jäi keskuksen tutkijoiden poikkeuksellinen yhteishenki. Vaikka työ oli itsenäistä, ketään ei jätetty yksin. Hankkeita suunniteltiin yhdessä, ja mahdollisissa ongelmatilanteissa kaikki tukivat toisiaan: olipa kyseessä sitten dosentti tai harjoittelija.
Poikkeuksellista oli myös se, miten helppoa porukkaan oli päästä mukaan. Yleensä tiiviisti yhteen hitsautunut työyhteisö on vaikein juuri uudelle tulokkaalle, mutta keskuksessa minut suorastaan vedettiin ryhmään mukaan. On yksinkertaisesti vaikea muistaa toista työpaikkaa, jossa ilmapiiri olisi ollut yhtä hyvä. Kun lounastunneilla vuoroteltiin uusia tutkimusideoita ja omaa huumoria, ei yksinäisen tutkijan norsunluukammiosta olisi voitu kauempana olla.
Kaikista kehuista huolimatta oma aikani Eduskuntatutkimuksen keskuksessa jäi puoleen vuoteen. Journalismi poltteli tutkijan uraa enemmän, joten päädyin jättämään haikeat jäähyväiset keskuksen väelle. Missään vaiheessa en kuitenkaan ole ajatellut hukanneeni aikaani.
Opin kantamaan vastuuta laajoista itsenäisistä hankkeista, sekä etsimään olennaista suurista tietomassoista. Näistä taidoista on hyötyä työssä kuin työssä, eikä vähiten toimittajana. Haittaa tuskin on siitäkään, että nyt haastatteluja tehdessään ymmärtää paremmin, miten tutkijat median yhteydenotot kokevat.
Ja myönnetään, kun vuoden alussa aloitin työharjoittelun Suomen Kuvalehdessä, lievensi alkujännitystä kummasti se, että päätoimittajan huoneessa istuva esimies oli ennestään tuttu.
Tuomas Pulsa, VTM
Kirjoittaja opiskelee medianomiksi Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa. Kirjoitus julkaistaan osana blogi-sarjaa, jossa Eduskuntatutkimuksen keskuksen entiset työntekijät kertovat työkokemuksistaan keskuksessa ja urapoluistaan sen jälkeen. Harjoittelijahaku kesälle 2016 on nyt käynnissä.
by 
by