Kaikki kirjoittajan siparu artikkelit

Brexit ja Little Englander – miksi käsitehistoria on tärkeää?

AinomaijaIson-Britannian lippua muistuttava perhonen nousi kohti korkeuksia EU:n symbolilla merkitystä laatikosta. Kuva koristi viime kesäkuussa The Spectator-lehden kantta, jonka teksti kuului ”Out – and into the world”.

Lehden samannimisen pääkirjoituksen viesti oli selkeä: itsenäinen, EU:sta irrallinen Britannia olisi unionin jäsenvaltiota kykeneväisempi osallistumaan globalisoituvaan maailmaan. Lehden retoriikan voi katsoa olleen vastaus syytöksille, joiden mukaan brexitin kannattajat olivat ahdasmielisiä äärinationalisteja, niin kutsuttaja Little Englandereita

Käsite Little Englander on brexitiä vanhempi. Sitä alettiin käyttää jo 1800-luvun loppupuolella. Tuolloin Little Englander oli haukkumasana, jolla viitattiin Britti-imperiumin laajentumista vastustaneisiin rauhanaktivisteihin. Heihin lukeutui brittiläinen C. E. Maurice, jonka kriittinen kirjoitus imperialismista julkaistiin Concord-lehdessä tammikuussa 1901.

Artikkelissa Maurice korosti Little Englanderin symboloivan kansainvälistä yhteistyötä ja olevan vastakohta imperialismille, jonka aiheuttamat siirtomaasodat eristivät Britannian muusta Euroopasta.

Little Englanderin kaksi päinvastaista määritelmää on hyvä esimerkki käsitehistoriasta, jossa huomio kiinnittyy käyttämiimme käsitteisiin, niille annettuihin merkityksiin sekä siihen, miten tulkitsemme ympäröivää maailmaa käsitteiden kautta.

Miksi tämä on tärkeää?

Käsitteet eivät ole milloinkaan yksiselitteisiä. Käsitehistoria osoittaa todellisuuden rakentuvan monitulkintaisuudelle tyhjentävien määritelmien sijaan. Näin oli sekä vuonna 1901 että viime kesänä.

Maurice ja muut rauhanaktivistit olivat 115 vuotta sitten nationalisteja muiden aikalaisten tavoin. Heille Britannia oli maista parhain ja brittiläisen sivistyksen viljeleminen maailmalla tavoiteltavaa, joskus jopa sodan keinoin.

thespectatorkansi

The Spectatorin viesti on taas esimerkki siitä, että brexitin kannattajille ero EU:sta ei merkinnyt piiloutumista maailmalta. Heille brexit ja kansainvälinen vaikuttaminen olivat toisensa mahdollistavia, ei poissulkevia.

Usein on helpompi huomata menneisyyden rönsyt kuin nykyisyyden eri näkökulmat. Tämä nähtiin brexitin kohdalla, kun asiantuntijat syrjäytettiin päätöksenteosta. Oli vaivattomampaa rinnastaa pakolaiset ja työväenluokka kuin puhua EU:n vaikutuksesta Britannian lainsäädäntöön.

Vastakkainasettelun korvaaminen käsitehistorian painottamalla moniäänisyydellä olisi yhteiskuntamme kannalta hedelmällistä. Keskustelukulttuuristamme tulisi rakentavampaa ja mustavalkoisten esitysten sijaan tapahtumia katsottaisiin osana laajempaa taustaa.

Tieteelliset näkökulmat ovat tässä avainasemassa niin Britanniassa kuin Suomessa, kunhan niitä kuunnellaan.

 

Ainomaija Rajoo, HuK

Kirjoittaja on työskennellyt Kamppailu vallasta. Eduskuntavaalikampanjat 1945-2015 -teoksen toimitussihteerinä Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Kamppailu vallasta

Mari_K_Niemi-11Tästä kirjassamme on kyse

Kamppailu vallasta – eduskuntavaalikampanjat 1945–2015 on tarina politiikan valtakamppailuista Suomessa. Kamppailu poliittisesta päätösvallasta on ollut erilaisten aatteiden, puolueiden ja ihmisten kilvoittelua. Pelissä ovat olleet niin suomalaisen yhteiskunnan suunta ja puolueiden voimasuhteet kuin yksittäisten ehdokkaiden urat ja elämänpolut.

Eduskuntavaalikampanjoinnin historia on osa suomalaisen kansanvallan historiaa. Millaiset aatteet, ihmiset ja puolueet ovat eri aikoina vedonneet suomalaisiin? Miten luottamus on voitettu ja menetetty?

Poliittisen kampanjoinnin tarina nivoutuu puoluehistoriaan, mediahistoriaan, sukupuolentutkimukseen ja laajasti ottaen suomalaisen yhteiskunnan tutkimukseen ja historiaan. Kampanjat olivat aikansa tuotteita, ja samalla kun yhteiskunta vaikutti kampanjoihin, vaikuttivat kampanjat yhteiskuntaan.

Puolueilla on politiikassa keskeinen rooli portinvartijoina. Puolueet hoitavat vaaleissa ehdokasasettelun, ja niiden järjestötyössä hankittu kokemus ja verkostot ovat olleet pohjustamassa monen kansalaisen nousua eduskuntaan ja politiikan huipulle. Siksi kirjamme valottaa myös puoluetoimintaa, puolueiden sisäisiä ja keskinäisiä voimasuhteita ja niiden muutoksia.

Tärkeä kysymys on kansanedustajaksi valikoitumisen ehtojen muuttuminen: Millaiset ehdokkaiden ominaisuudet ovat eri aikoina vedonneet kansalaisiin? Kuinka naiset raivasivat puolueissa tiensä politiikan eturiviin? Miten median ja politiikan suhteiden muutos vaikutti siihen, keille avautui väylä valtaan?

Kirjamme osoittaa, että vuosien kuluessa murroksessa oli myös kansanedustajan työnkuva, mitä osan politiikan konkareista oli vaikea hyväksyä. Puolueiden toiminnassa oli muutoinkin enemmän sisäisiä ristiriitoja kuin julkisuudesta olisi voinut päätellä.

Toisinaan esimerkiksi runsas rahankäyttö kampanjaan tai väärin valitut sloganit suututtivat puolueiden omaakin väkeä. Lisäksi esimerkiksi puoluejohdon toimet saivat toisinaan kentältä terävää kritiikkiä: miten mielekästä oli ahkera kampanjointi, jos puoluejohto omalla toiminnallaan pilasi menestymisen mahdollisuuksia?

Politiikan pintavaahdon ja valtakunnallisen vaalikampanjoinnin tarkastelun ohella teemme kirjassa retkiä yksittäisten edustajien ja heidän tukiryhmiensä kampanja-arkeen, tutustumme uusiin yrittäjiin ja opimme konkareiden niksejä.

Kamppailu vaaleissa on ollut aatteiden mittelön lisäksi myös aivan konkreettista kilpajuoksua parhaille mainospaikoille (tätä kuvaa kirjamme kansi), taistelua resursseista ja tukijoista sekä median ja suuren yleisön huomiosta.

Teoksemme pitkä aikaperspektiivi oli meille kirjoittajille suuri haaste mutta myös mahdollisuus. Vaikeutena oli yhtäältä näkökulmien ja aineistojen runsaus: 70 vuoteen mahtuu valtavasti puolueita, sadoittain poliitikkoja, kymmeniä kiinnostavia kampanjoita sekä lukemattomia episodeja ja herkullisia tarinoita kerrottavaksi

Vaikka monet asiat ovat vuosien 1945 ja 2015 eduskuntavaalien välillä muuttuneet, on vaaleissa myös runsaasti entisellään säilyneitä elementtejä. Kun 1940-luvulla hiihtotaito saattoi olla kampanjoinnissa valttia, oli 2000-luvun vaaleissa etua ketteryydestä sosiaalisen median areenoilla. Toisaalta perusasia, ihmisten tavoittamisen tärkeys, on säilynyt kampanjoinnin ytimessä.

Vaalikampanjoinnin historian kirjoittaminen osoittautui vaikeaksi ja hauskaksi. Mietimme usein, ettei kukaan ole niin kekseliäs kuin eduskuntaan haluava suomalainen.

Huomasimme, että vaalikampanjan historia on tarina aatteista ja uupumattomasta työstä, tukiverkostoista ja yhteen hiileen puhaltamisesta. Mutta se on myös kertomus pettymyksistä, puolueiden sisäisistä kähinöistä ja likaisistakin tempuista.

Joskus valtaan haluava ihminen voi olla ahnas ja keinoja kaihtamaton, vaikka hänen omassa mielessään hyvät aikeet ehkä antavat tälle oikeutuksen.

VTT, erikoistutkija Mari K. Niemi, Eduskuntatutkimuksen keskus

Kirjoitus on lyhennelmä 12.10. klo 14.00 julkaistavan Kamppailu vallasta – eduskuntavaalikampanjat 1945–2015 (Docendo) kirjan johdantoluvista: Mari K. Niemi, Ville Pitkänen, Erkka Railo, Sini Ruohonen: Vaalikampanjoinnin historiasta ja sen tutkimisesta.

Blogin kirjoittaja ei valitettavasti pääse teoksen julkistustilaisuuteen Yhdysvaltojen vaalikentille suuntautuvan työmatkansa vuoksi, mutta on tavattavissa Helsingin Kirjamessuilla 27.–28.10.2016.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Uskottavuus koetuksella kuntavaaleissa

Sini-Ruohonen_ekeskusEnsi kevään kuntavaaleissa käydään kamppailua julkisuuden määrästä, laadusta ja hallinnasta, mikä vaikuttaa osaltaan puolueiden vaalimenestykseen.

Pääministeripuolue on positionsa puolesta esillä mediassa paljon vaalien aikaan – mitä todennäköisimmin eniten kaikista puolueista. Toisekseen puolueiden näkyvyyteen vaikuttaa niiden gallup-menestys. Ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja syntyi mielipidemittausten siivittämänä ilmiö, joka lopulta johti perussuomalaisten historialliseen vaalivoittoon.

Kolmas puolueiden näkyvyyteen vaikuttava  tekijä on, miten kärkipoliitikot keskustelevat vaalien ykkösaiheista.

Vuoden 2012 kuntavaaleissa kuntapalvelut oli ylivoimaisesti näkyvin puheenaihe journalistisessa julkisuudessa[1]. Talouspolitiikka voi kuitenkin nousta ensi keväänä merkittäväksi teemaksi – varsinkin, jos tapahtuu jotain ennakoimatonta.

Vuoden 2015 eduskuntavaalien agenda painottui vahvasti talouspolitiikkaan, jonka hallitsevaksi kehykseksi muodostui huoli julkisen talouden velkaantumisesta.[2]

Vuoden 2015 vaalijulkisuuden erityinen piirre oli se, että valtiovarainministeriö (myöh. VM) otti poikkeuksellisen aktiivisesti osaa talouspoliittisen keskusteluun. Perinteisesti VM laatii taloudellisen katsauksen neljännesvuosittain. Vaalikeväänä VM:n kansantalousosasto julkaisi kuitenkin ylimääräisen raportin, jossa seuraavalle hallitukselle suositeltiin hyvin tiukkaa talouspolitiikkaa.

Valtiovarainministerinä toiminut Antti Rinne ei yhtynyt oman ministeriönsä kuuden miljardin sopeutustavoitteeseen. SDP esitti sen sijaan neljää miljardia. Samaan aikaan Stubbin johtama kokoomus ilmoitti kannattavansa nimenomaan VM:n laskelmia.

SDP:lle ja Antti Rinteelle syntyi uskottavuusongelma. Tilanne heijastui vaalien aikaiseen journalistiseen julkisuuteen: varsinkin talousaiheisissa uutisissa SDP näkyi selvästi vähemmän kuin muut suuret puolueet. Ero oli merkittävä verrattuna myös vuoden 2011 eduskuntavaaleihin ja silloisen valtiovarainministeripuolueen kokoomuksen medianäkyvyyteen.

Vuoden 2011 eduskuntavaalien julkisuudessa puhuttiin eniten Euroopan Unionin talouskriisistä ja valtiontalouden tasapainottamisesta. Uskottavuusongelmasta kärsi tuolloin istuva pääministeri, keskustan Mari Kiviniemi. Hänen kantansa Suomen osuuksiin EU:n vakausrahastoissa osoittautui vaalikamppailun aikana kestämättömäksi.[3]

Kiviniemen uskottavuusongelma johti siihen, että hänen näkyvyytensä määrä julkisuudessa romahti vaalikamppailun viimeisillä viikoilla.

Kuntavaaleissa talouspoliittinen keskustelu liittyy ennen muuta kuntien valtionosuuksiin ja verotukseen. Toisaalta valtiontalouden tila ja talouden kansainvälinen kehitys vaikuttavat myös vaalikeskustelun sisältöön ja näkökulmiin.

Syyskuussa alkavissa eduskunnan budjettikeskusteluissa puolueet pyrkivät saamaan omat linjauksensa kuuluviin. Jos ei sano mitään, ei myöskään saa näkyvyyttä. Jos taas lausuu varomattomasti, voi myöhemmin kärsiä uskottavuusongelmasta ja joutua sen vuoksi paitsioon mediassa.

Puolueiden talouspoliittista uskottavuutta koetellaan ensi kevään vaalikeskusteluissa. Kenen ääni pääsee kuuluviin?

VTM Sini Ruohonen

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettava.

 

[1] Kuntavaalit mediassa -tutkimusjulkaisu, Kunnallisalan kehittämissäätiö, KAKS

[2] Poliittisen osallistumisen eriytyminen – Eduskuntavaalitutkimus 2015, Oikeusministeriö

[3] Jytky. Eduskuntavaalien 2011 mediajulkisuus, Kirja-Aurora

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Punakynäterveisiä

AinomaijaMaalaisliitto rakensi 1940-luvulta 1950-luvulle Suomen suurimman ja parhaiten järjestäytyneen puolueorganisaation, jolla oli parhaimmillaan satoja tuhansia jäseniä. Miten tämä toteutettiin?

Aloittaessani harjoittelijana Eduskuntatutkimuksen keskuksella vajaa kuukausi sitten pohdin, joudunko huutelemaan tyhjille seinille kesäkuukausien ajan. Luuloni on osoittautunut vääräksi. Vaikka vaalivankkureita ei Suomen suvessa näy, uurastetaan Eduskuntatutkimuksen keskuksella vaalikampanjoinnin parissa täyttä höyryä. Syynä tähän on Mari K. Niemen, Ville Pitkäsen, Erkka Railon ja Sini Ruohosen kirjoittama Kamppailu vallasta. Eduskuntavaalikampanjat Suomessa 1945–2015, joka paneutuu nimensä mukaisesti eduskuntavaalien kampanjoinnin historiaan. 70 vuoteen mahtuu sekä pitkiä linjoja että erillisiä kehityspolkuja ja runsaasti yksittäisiä kuvauksia kampanjoinnista.

Minun tehtäväni on kesänä aikana editoida kirjan tekstiä. Oikoluvun lisäksi työ pitää sisällään muun muassa lähdeviitteiden yhdenmukaistamista, hakemistojen laadintaa ja kuvaoikeuksien selvittämistä. Työnkuvaan kuuluu myös tutkimusavustajan töitä eli tiedonhakua, -käsittelyä ja -tuottamista.

Erityisen herkullisia yksityiskohtia kirjassa ovat veteraanikansanedustajien haastattelut, jotka kertovat vaalikampanjoinnin arjesta: kuinka vielä 1950-luvulla vaalityö saattoi tarkoittaa useiden kilometrien jalkapatikkaa talvipakkasessa tai miten puolueiden oli vaikeaa löytää ehdokkaita 1960- ja 1970-luvuilla yleistyneisiin television vaaliväittelyihin, sillä moni vieroksui tai jopa pelkäsi uutta mediaa. Teoksessa syvennytään myös muun muassa naisten läpimurtoon eduskuntavaaleissa ja puolueorganisaatioiden rooliin tässä prosessissa. Uusimpana ilmiönä kirjassa käsitellään sosiaalisen median vaikutusta vaalikampanjoihin – miten uusi yhteisöllinen media on ollut sekä ponnahduslauta että kompastuskivi 2010-luvun ehdokkaille.

Veteraanikansanedustajien haastatteluiden lisäksi kirjassa on käytetty runsaasti erilaista materiaalia puoluearkistoista ja pienpainatekokoelmista, sanoma- ja aikakausilehtiä, kansanedustajien muistelmateoksia sekä lukematon määrä tutkimuskirjallisuutta. Erilaiset lähdemateriaalit ja tutkimukset ovat tekstille rikkaus, mutta editoijalle haaste, sillä tarkistettavia ja yhdenmukaistettavia lähdeviitteitä riittää.

Ison osan editointiajasta on vienyt oikoluku. Tekstien lukeminen punakynä kädessä oudoksutti aluksi, olihan kyse omiakin tenttejä tarkistaneiden henkilöiden kirjoituksista. Väkisinkin tuli kyseenalaistettua oma osaaminen aiheesta sekä kyky huomata tekstin seasta mahdolliset faktavirheet. Alkujännitystä lisäsi myös tieto siitä, että kaupallisella kustantajalla Docendolla ilmestyvää kirjaa tullaan lukemaan kannesta kanteen.

Alun varovaisuus kuitenkin hävisi hetkessä teksteihin uppoutuessa. Sopiva vieraus tekstiin ja sen teemoihin ovat editoijalle eduksi. Kokonaisuutta tulee katsottua eri näkökulmasta, mikä auttaa tunnistamaan epäjohdonmukaisuudet. Toisaalta editoinnin tiimellyksessä on muistettava, ettei toisen kirjoitustyyliä voi liiaksi muuttaa.

Erilaisten äänien näkyminen ja kuuluminen ovat tekstissä usein rikkaus. Toisistaan poikkeavat, mutta keskenään limittyneet näkökulmat ovat tämänkin teoksen etu. Lukija saa samalla kertaa useamman katsantokannan eduskuntavaalien kampanjointiin.

Editoinnissa terävöityvät huomaamatta monet yliopisto-opinnoissa karttuneet taidot. Toisten tuotosten tarkastelu vaatii kriittistä otetta samalla kun tulee pysyä uskollisena tekstin alkuperäiselle idealle. Aivan kuten opinnäytetyötä tehdessä, joutuu editoijakin etsimään isosta tekstimassasta olennaisimman, joka lukijalle tulisi terävöittää. Myöskään järjestelmällisyydestä, tieteellisen tekstin tuottamisen ja tiedonhaun taidoista ei ole työn edetessä ollut haittaa. Antoisinta harjoittelussa onkin tähän mennessä ollut, että tunnen hyötyväni opinnoistani ja pääsen käyttämään taitojani.

Ja kuka ei nauttisi edes hieman itselle tutun tentaattorin tekstien korjailusta?

Niin ja mitä maalaisliittoon tulee, sai se apua Maataloustuottajien Keskusliitolta (MTK). 1950-luvulla MTK kirjasi maatiloilta kaikki täysi-ikäiset maalaisliiton jäseniksi maidon ja viljan haun yhteydessä. Lisää sekä maalaisliiton erilaisista tempauksista että muiden puolueiden toiminnasta pääsette lukemaan syksyllä!

Ainomaija Rajoo, HuK

Kirjoittaja on harjoittelijana Eduskuntatutkimuksen keskuksella kesän 2016.

 

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Maltillisten historiasta mallia?

kuva_jenniKMaltti on valttia, sanotaan. Vanha kansanviisaus jää kuitenkin ajankohtaisessa keskustelussa varsin usein lapsipuolen asemaan, kun parhaan argumentin sijaan väittely käydään herkästi vain äänekkäimpien kesken.

Maltillista asennoitumista muun muassa talous- tai maahanmuuttopolitiikasta käytävään keskusteluun peräänkuuluttavat kuitenkin niin asiantuntijat kuin maan hallitus. Viimeisin avaus maltin ja suvaitsevaisuuden puolesta hallitustasolta lienee opetusministeri Grahn-Laasosen vetoomus vihapuhetta ja rasismia vastaan.

Myös kansan syvät rivit tunnustavat kansanviisauden oikeaksi. Ajatuspaja e2:sen hiljattain julkaistu tutkimus osoittaa, että kansalaisista suurin osa ei tunnista itseään etenkään sosiaalisessa mediassa vellovasta ”someraivosta”. Ääripäiden hallitsema keskusteluilmapiiri on saanut puolet suomalaisista harkitsemaan yhteiskunnallisesta keskustelusta vetäytymistä.

Vaikka äänekkäintä keskustelua käy ja hallitsee vain pieni poliittisen kentän ja arvoulottuvuuden ääripäihin sijoittuva vähemmistö, on vaarana, että maltilliset passivoituvat. Mainittu e2:sen tutkimus osoittikin, että juuri poliittiseen keskustaan sijoittuvat ovat herkempiä vetäytymään kuin oikeisto–vasemmisto-ulottuvuuden laidat.

Maltillisten kiinnostusta poliittiseen toimintaan ja vaikuttamiseen ei kuitenkaan ole varaa menettää, sillä silloin suuri osa kansasta jättäytyisi poliittisen päätöksen teon ulkopuolelle. Tätä ei varmasti monikaan halua.

Kysymys kuuluukin, onko maltillisten keskitien kulkijoiden ja sovittelijoiden historiasta mahdollista ottaa mallia. Olisiko sieltä löydettävissä rohkaisua niille, joita nykyhetken keskusteluilmapiiri lannistaa.

Totta kuitenkin on, että maltillisilla voimilla on ollut keskeinen rooli suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa. Itsenäisen Suomen ensivuosikymmeniltä voi nostaa esiin esimerkiksi sosiaaliliberaalin Kansallisen edistyspuolueen, jonka tavoitteena oli kansallisen yhtenäisyyden saavuttaminen aikana jolloin yhteiskuntaa halkoivat nykypäivääkin kipeämmät haavat. Poliittisen kentän laidat olivat vielä kauempana toisistaan ja retoriikka vähintäänkin yhtä värikästä.

Kontekstin huomioon ottaen edistyspuolue edusti varsin maltillista asennetta suhteessa sotien välisen aikakauden keskeisiin kiistakysymyksiin, kuten esimerkiksi sisällissodan seurausten selvittelyyn. Puolue sijoittui poliittiseen keskustaan ja sen identiteetti rakentui voimakkaasti ristiriitojen tasoittajan ja sovittelijan roolin ympärille. Edistyspuoluelaiset totesivat jo varsin varhain, että jos sisällissodan viholliskuvista ei päästetä irti, eivät maa ja kansakunta eheydy.

Kansallisen edistyspuolueen sisäpolitiikka pyrki sovintoon menneiden tapahtumien kanssa ja kansalliseen eheytymiseen tulevaisuudessa. Kansan yhtenäisyys merkitsi eri yhteiskuntaluokkien ja puolueiden sopua ja rinnakkaiseloa. Liian tiukka sitoutuminen ideologiaan tai ryhmään oli uhka demokratialle, kun taas kansakunnan kyky sovitella ja ratkaista konfliktit poliittisen järjestämän sisällä oli demokratian ja kansakunnan olemassaolon edellytys.

Maltillisten politiikka menestyi. Tie, joka monissa muissa Euroopan maissa johti oikeistodiktatuureihin, ei toteutunut Suomessa, vaikka maailmansotien välinen sisäpoliittinen kehitys noudatti monessa suhteessa eurooppalaista esimerkkiä. Porvariston tiukka antikommunismi, porvaripuolueiden parlamentaarinen enemmistö sekä oikeistoradikalismin vuodet olivat linjassa kansainvälisen kehityksen kanssa.

Yksi tekijä, miksi Suomi viime kädessä pitäytyi parlamentaarisen demokratian ja kansanvallan tiellä, olikin keskustan ja maltillisen vasemmiston noudattama sisäpoliittiseen integraatioon tähdännyt linja: Cajanderin punamultahallitus vuonna 1937 ylitti ylittämättömän ja särki sallitun rajat.

Syyt, joiden vuoksi kansakunnan eheys ja yhtenäisyys koettiin 1920- ja 1930-luvuilla tärkeäksi, ovat edelleen samoja. Suomi oli – ja on edelleen – pieni kansakunta eikä sen geopoliittinen asema ole muuttunut. Vaikka edistyspuoluelaisten uhkakuva varsin konkreettisesta itsenäisyyden menettämisestä on vaihtunut 2000-luvulla globaalin talouden haasteisiin, on tilannekuvasta tehtävä johtopäätös edelleen sama: Pienen kansakunnan ei sovi olla kovin riitaisa pärjätäkseen suuressa maailmassa.

Pitäisikö siis ottaa maltillisten historiasta mallia ja pyrkiä sopuun ja rinnakkaiseloon tiukan ideologian, ryhmäajattelun ja vastakkainasettelun sijaan?

 

VTT Jenni Karimäki

Kirjoittaja on väitellyt Kansallisen edistyspuolueen maailmansotien välisen ajan sisäpoliittisesta linjasta ja työskentelee tällä hetkellä Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijana. Työn alla on tutkimus Suomen vihreiden aatehistoriallisesta taustasta ja sijoittumisesta kansainväliseen vihreiden puolueiden kenttään.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Brexit-kampanjointi vilkastuu Britanniassa: Mikä on Boris Johnsonin merkitys?

Mika Suonpää (2)Konservatiivipuoluetta edustava Lontoon pormestari Boris Johnson on ollut näkyvästi esillä kansainvälisessä mediassa sen jälkeen, kun hän helmikuun lopulla sitoutui kannattamaan Brexitiä, eli Britannian eroa EU:sta, ja kampanjoimaan eron puolesta ennen kesäkuun lopulla järjestettävää kansanäänestystä.

On povattu, että Johnson on heti pääministeri David Cameronin jälkeen tärkein yksittäinen henkilö, joka saattaa vaikuttaa äänestäjien päätökseen.

Johnson on hyvin kiistanalainen ja värikäs hahmo brittiläisessä politiikassa. Tultuaan valituksi Lontoon pormestariksi vuonna 2008 hän totesi toimittajajoukolle, joka kyseenalaisti hänen kykynsä toimia pormestarina, suunnilleen näin: ”Olen opiskellut klassikkoja Oxfordissa, pystyn mihin tahansa.”

Johnson on suosittu ehkäpä juuri siksi, että hän on siniverisestä eliitti- ja yksityiskoulutaustastaan huolimatta kyennyt luomaan itselleen kansanomaisen väriläiskän imagon. Tästä huolimatta Johnsonia on pidetty ”huru-ukkona”, hänen poliittisia kykyjään on kyseenalaistettu laajasti ja hän on pitkään kärsinyt suhteellisen vakavasta uskottavuusvajeesta.

Se, että Johnson päätyi kannattamaan Brexitiä, ei ollut suuri yllätys kenellekään brittipolitiikkaa vähänkin tarkemmin seuraavalle. Siksi on kummallista, että media, poliitikot ja ehkäpä äänestäjätkin odottivat hänen päätöstään jännittyneinä. Johnson nousi Brexit-keskustelun keskiöön valtavan mediakuohunnan tahattomana sivutuotteena.

Cameron on tuntenut Johnsonin jo Etonin koulupoika-ajoista lähtien, ja on hyvin epätodennäköistä, että Cameron tosissaan odotti Johnsonin asettuvan kyllä -kampanjan puolelle. Miksi näin on?

Johnson on jo pitkään vaikuttanut euroskeptisyyden valjastamiseen uskottavaksi poliittiseksi käyttövaraksi brittiläisen oikeiston piirissä. Työskennellessään The Telegraph -lehden Brysselin kirjeenvaihtajana 1989–1994, hän omalta osaltaan voimisti jo 1980-luvun alussa Rupert Murdochin omistukseen tuleen The Sunday Times -lehden aloittamaa eurokriittistä ja populistista retoriikkaa.

Kritiikin kohteina olivat erityisesti Brysselin byrokratia, ranskalaiset maanviljelijät ja kansallisen itsemääräämisoikeuden väheneminen Euroopan integraation seurauksena. Johnsonilla on siis pitkä eurokriittinen historia. On sanomattakin selvää, että Cameron on ollut tästä tietoinen.

Johnsonin kuherruskuukausi Brexitistien keulakuvana on saanut jo tahran, jota voi olla vaikea hangata irti. BBC:lle vuodetussa Johnsonin henkilöstöpäällikön lähettämässä sähköpostissa varapormestaria ja pormestarin keskeisiä neuvonantajia ohjeistettiin julkisuudessa tukemaan pormestarin Brexit-näkemystä. Johnson sanoutui täysin irti tästä ja painotti olevansa avoimen keskustelun puolustaja.

Hänen mukaansa sähköposti ei koskaan ollut ”operatiivinen” ja se on nyt ”pyyhitty pois historian lehdiltä”. Vaikka sähköposti ei tullutkaan suoraan Johnsonilta, hän on joutunut selittelemään sitä mediassa. Kulttuurissa, jossa pienikin virhe saattaa olla kohtalokas, kohulla voi olla merkitystä Johnsonin suosioon.

Myös Johnsonin esiintymistä vaikutusvaltaisessa BBC:n sunnuntai-aamujen Andrew Marr Show -keskusteluohjelmassa on saanut kritiikkiä osakseen. Esiintymistä on kuvattu ”vaappuvaksi” ja ohjelman juontaja Andrew Marr joutui useaan otteeseen keskeyttämään Johnsonin, toteamalla ”tämä on Andrew Marr Show, ei Boris Johnson Show”.

Johnson on tällä hetkellä mahdollisesti Britannian suosituin poliitikko. Epävarmaa on, luottavatko äänestäjät häneen niin paljon, että olisivat valmiita seuraamaan häntä Brexit-kyltille saakka.

Äänestyspäätökseen vaikuttavat monet tekijät. Yksi asia, joka saattaa nousta ylitse muiden on epävarmuus tulevasta, joka ei-äänen antamiseen liittyy. Ovatko äänestäjät halukkaita lisäämään epävarmuutta jo nykyiseltään sotien, pakolaiskriisin ja talouden ongelmien värjäämässä maailmassa? Sen näemme juhannuksen tienoilla.

Mika Suonpää

Kirjoittaja työskentelee yliopistonlehtorina Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineessa. Kirjoittaja on asunut Britanniassa pitkään ja tutkii maan ulkosuhteiden historiaa sekä sisäpolitiikkaa.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Ponnistuslautana Eduskuntatutkimuksen keskus – vaikkei minusta tutkijaa tullutkaan

Tuomas PulsaVuoden 2013 joulukuussa istuin Turun yliopistolla poliittisen historian oppiaineen kirjastossa naputtamassa tietokonetta, kun Eduskuntatutkimuksen keskuksen Villet, Pernaa ja Pitkänen, ilmestyivät selkäni taakse. Keskuksella oli alkamassa kaksi suurempaa tutkimushanketta, joihin tarvittiin lisätyövoimaa. Minulle tarjottiin puolen vuoden pestiä tutkimusavustajana.

Keskuksen tutkijat olivat minulle ennestään tuttuja paitsi opettajina, myös poliittisen historian oppiaineessa suoritetusta harjoittelusta. Lisäksi median ja politiikan suhteiden tutkimus oli kiinnostanut minua opintojeni alusta alkaen. Niinpä vaikka tiesinkin työn tarkoittavan oman valmistumiseni viivästymistä, kyseessä oli tarjous, josta en voinut kieltäytyä.

Seuraavan puolen vuoden aikana uppouduin hankkeisiin, joissa tutkittiin eduskuntavaalikampanjoiden historiaa sekä asiantuntijuuden käyttöä mediassa. Tutkimus oli varsin alkuvaiheessa ja oma työni koostuikin pitkälti tutkimusaineiston kartoituksesta ja keruusta.

Eduskuntavaalikampanjoinnin historian selvittely kysyi perinteisen historiantutkimuksen keinojen, eli arkistotyön hallintaa. Tutkimusaineistoon kuului esimerkiksi poliitikkojen muistelmia, vaalimainoksia sekä puolueiden kampanjasuunnitelmia. Lähtöpisteenä oli usein nolla, eikä materiaalin sisällöstä tai sijainnista tiedetty etukäteen mitään. Salapoliisityö veikin minut niin yliopiston kirjastolle, eduskuntaan kuin myös eri puolueiden arkistoihin.

Asiantuntijuutta mediassa pääsin lähestymään kyselytutkimuksen kautta. Olin mukana muotoilemassa tutkijoille suunnattua kysymyspatteria sekä vastasin tutkimuksessa käytetyn Webropol-kyselyn luomisesta ja hallinnoinnista.

Nämä esimerkit kuvaavat hyvin sitä luottamusta, jota tutkimusavustajana keskuksella kohtasi. Huolimatta siitä, että olin vasta loppuvaiheen opiskelija, työtehtäväni olivat itsenäisiä ja pystyin myös vaikuttamaan työn sisältöön. Arkistoissa oli luotettava omaan arviointikykyyn ja koko keskukselle vieraan Webropolin haltuunotossa taitoon omaksua nopeasti uusia asioita. Mistään kahvinkeittoharjoittelusta ei siis todellakaan ollut kyse.

Työn mielekkyyden ohella erityisenä mieleen jäi keskuksen tutkijoiden poikkeuksellinen yhteishenki. Vaikka työ oli itsenäistä, ketään ei jätetty yksin. Hankkeita suunniteltiin yhdessä, ja mahdollisissa ongelmatilanteissa kaikki tukivat toisiaan: olipa kyseessä sitten dosentti tai harjoittelija.

Poikkeuksellista oli myös se, miten helppoa porukkaan oli päästä mukaan. Yleensä tiiviisti yhteen hitsautunut työyhteisö on vaikein juuri uudelle tulokkaalle, mutta keskuksessa minut suorastaan vedettiin ryhmään mukaan. On yksinkertaisesti vaikea muistaa toista työpaikkaa, jossa ilmapiiri olisi ollut yhtä hyvä. Kun lounastunneilla vuoroteltiin uusia tutkimusideoita ja omaa huumoria, ei yksinäisen tutkijan norsunluukammiosta olisi voitu kauempana olla.

Kaikista kehuista huolimatta oma aikani Eduskuntatutkimuksen keskuksessa jäi puoleen vuoteen. Journalismi poltteli tutkijan uraa enemmän, joten päädyin jättämään haikeat jäähyväiset keskuksen väelle. Missään vaiheessa en kuitenkaan ole ajatellut hukanneeni aikaani.

Opin kantamaan vastuuta laajoista itsenäisistä hankkeista, sekä etsimään olennaista suurista tietomassoista. Näistä taidoista on hyötyä työssä kuin työssä, eikä vähiten toimittajana. Haittaa tuskin on siitäkään, että nyt haastatteluja tehdessään ymmärtää paremmin, miten tutkijat median yhteydenotot kokevat.

Ja myönnetään, kun vuoden alussa aloitin työharjoittelun Suomen Kuvalehdessä, lievensi alkujännitystä kummasti se, että päätoimittajan huoneessa istuva esimies oli ennestään tuttu.

Tuomas Pulsa, VTM

Kirjoittaja opiskelee medianomiksi Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa. Kirjoitus julkaistaan osana blogi-sarjaa, jossa Eduskuntatutkimuksen keskuksen entiset työntekijät kertovat työkokemuksistaan keskuksessa ja urapoluistaan sen jälkeen. Harjoittelijahaku kesälle 2016 on nyt käynnissä.REKRY2016_logo

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Kosketuksiin tutkimuksen kanssa

REKRY2016_logoAlkukeväästä 2014 pohdin pitkään, minkälaisessa työssä haluaisin suorittaa opintoihini kuuluvan harjoittelun. Harjoittelu yliopistolla ei ollut aluksi ensimmäisiä vaihtoehtojani, mutta tovin pohdittuani erityisesti Eduskuntatutkimuksen keskus alkoi näyttää entistä kiinnostavalta paikalta harjoittelun suorittamiseen.

Keskuksen rooli historiaa ja nykypäivän politiikan tutkimusta yhdistelevänä tutkimusyhteisönä tekee siitä poikkeuksellisen yksikön Suomessa ja koin, että se tarjosi siten muista yliopiston historianalan harjoittelupaikoista selkeimmin osaamista, joka oli kosketuksissa käytännön kanssa. Lisäksi Eduskuntatutkimuksen keskus ja sen tutkijat olivat jo tuolloin saaneet selkeän roolin suomalaisen päivänpolitiikan ykköskommentaattoreina, joten myös siitä näkökulmasta oli kiinnostavaa päästä tutustumaan siellä tehtävään tutkimukseen.

Tarjotuista harjoittelupaikoista Eduskuntatutkimuksen keskuksen valinta omaksi paikaksi oli oikea, sillä työskentely keskuksen palveluksessa on ollut yksi parhaista työkokemuksistani. Työtehtävät sekä työyhteisö ovat erinomaisia yhteiskunnallisesta ja poliittisesta keskustelusta kiinnostuneelle opiskelijalle.

Omat työtehtäväni kesällä 2014 olivat pitkälti aineistojen keruuta sekä koodaamista analyysin tekoa varten, sillä keskuksella oli tuolloin käynnissä useampia eri projekteja. Työtehtävät olivat varsin mielekkäitä, sillä ne veivät minut aina yliopistonmäen kallioon louhittujen kirjavarastojen uumenista historianopiskelijalle vieraalle määrällisen tutkimuksen kentälle. Kokeilemaan pääsi siis varsin erityyppisiä työtehtäviä ja uutta osaamista kertyi talteen siinä samalla.

Käytännön työtehtävien lisäksi jopa kiinnostavampaa ja silmiä avartavampaa olivat ne pitkät ja lähes päivittäiset keskustelut niin päivänpoliittisista kysymyksistä kuin historiaan liittyvistä aiheista keskuksen tutkijoiden kanssa. Näissä keskusteluissa oma ajattelu sekä ymmärrys politiikkaa, historiaa sekä yhteiskunnallisia kysymyksiä kohtaan kehittyivät valtavasti.

Itselleni jäi harjoittelusta käteen valtavasti osaamista ja hyviä kokemuksia. Tutkimuksen tekoon liittyviä käytännön taitoja tuli luonnollisesti opittua niin aineistoja kerätessä kuin seuraamalla keskuksen tutkijoiden työskentelyä ja tutkimuksen suunnittelua. Tärkeitä olivat myös ne mielenkiintoiset keskustelut, joita pääsi tutkijoiden kanssa käymään aiheesta kuin aiheesta.

Nyt valmistumisen jälkeistä työnhakua tehdessäni olen useaan otteeseen palannut miettimään, mitä asioita ja taitoja opin kesän 2014 harjoittelusta ja lähes joka kerta huomaan löytäväni jonkin uuden ajatuksen, näkökulman tai taidon, joka tuosta kesästä jäi käteen. Harjoittelu keskuksessa osoitti minulle, että vaikka ei tutkijan uralle pyrkisikään, on kokemuksen hankkiminen tutkimuksen teosta kannattavaa.

Samuli Maxenius, VTM

Kirjoittaja työskenteli harjoittelijana eduskuntatutkimuksen keskuksessa kesällä 2014. Kirjoitus julkaistaan osana blogi-sarjaa, jossa Eduskuntatutkimuksen keskuksen entiset työntekijät kertovat työkokemuksistaan keskuksessa ja urapoluistaan sen jälkeen. Harjoittelijahaku kesälle 2016 on nyt käynnissä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Miten päädyin Eduskuntatutkimuksen keskuksen naapuriksi?

REKRY2016_logoTietääkseni rikoin yhdenlaisen lasikaton vuonna 2010 olemalla ensimmäinen Eduskuntatutkimuksen keskuksen harjoittelija, jonka tausta oli valtio-opissa.

Jälkeenpäin ajatellen keskukselta oli rohkea veto pestata harjoittelija, jonka pisin sivuaine oli taloustiede ja kandidaatintutkielman aiheena listavaalimenetelmien suhteellisuuspoikkeamat.

Harjoittelijaksi hakeutuessani olin jo jonkin aikaa tuntenut vetoa tutkimustyöhön ja pohtinut jatko-opintojen aloittamista maisteriksi valmistumisen jälkeen.

Harjoittelujakso oli tässä suhteessa erittäin opettavainen, sillä osallistuin varsin eri vaiheissa olevien hankkeiden toteuttamiseen. Hankkeet olivat myös poikkitieteellisiä, minkä myötä myös useat eri lähestymistavat ja aihepiirit tulivat tutuiksi.

Tehtävät vaihtelivat sanomalehtiaineiston keräämisestä pääkirjaston kellarissa valmiin väitöskirjan käsikirjoituksen oikolukemiseen, ja näiden välille mahtui muun ohella lähdekirjallisuuden ja vieraskielisen aineiston kartoittamista.

Kaikki toimeksiannot kehittivät taitoja, joita on hankala omaksua ilman käytännön kokemusta.

Vuotta myöhemmin olin saanut VTM-todistuksen lisäksi ensimmäisen väitöskirja-apurahani, ja tälle tielle lähtemisessä harjoittelujaksolla erinomaisessa työympäristössä oli oleellinen merkitys. Tätä kirjoittaessani uskaltanen myös todeta, että väitöskirjaprojektini loppusuora alkaa häämöttää.

Monipuoluepolitiikan taloudellisia seurauksia käsittelevän väitöstutkimukseni myötä olen etupäässä harrastanut turkulaisten valtio-oppineiden perinnelajeja, poliittisten instituutioiden tutkimusta ja julkisen valinnan teoriaa. Olen kuitenkin pyrkinyt välttämään yhteen lähestymistapaan tai metodiin linnoittautumista, mikä osaltaan lienee keskuksessa viettämäni kesän peruja.

Konkreettista hyötyä siitä, että tulin aikoinaan kehittäneeksi oman oikolukurutiinini, oli toimiessani valtio-opillisen Politiikka-lehden toimitussihteerinä kahden vuoden ajan.

Tällä hetkellä työskentelen tohtorikoulutettavan nimikkeellä Suomen Akatemian rahoittamassa Demokraattinen järkeily -hankkeessa, jonka teemoina ovat tilivelvollisuus, luottamus ja deliberaatio eli kollektiivinen harkinta ja argumentaatio edustuksellisissa demokratioissa. Hankkeessa teemme muun muassa päätöksentekokokeita laboratorioympäristössä, jossa todellisen maailman monimutkaisuudet pyritään häivyttämään tarkoin rajattujen poliittisen prosessin osien tutkimiseksi.

Metodologisessa mielessä harppaus poliittisen historian puutalosta tähän projektiin on siis jokseenkin maksimaalisen pitkä. Fyysisestihän olen laitoksen uusien tilajärjestelyjen myötä päätynyt saman käytävän varrelle entisen harjoittelupaikkani kanssa. Kenties tämä johtaa jatkossa hedelmälliseen yhteistyöhön.

 

Juha Ylisalo, VTM

 Kirjoittaja on valtio-opin tohtorikoulutettava Turun yliopistossa. Kirjoitus julkaistaan osana blogi-sarjaa, jossa Eduskuntatutkimuksen keskuksen entiset työntekijät kertovat työkokemuksistaan keskuksessa ja urapoluistaan sen jälkeen. Harjoittelijahaku kesälle 2016 on nyt käynnissä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather