Vuoden 2018 alussa Suomessa järjestetään presidentinvaalit.

Niissä Suomen Keskusta kokeilee uudenlaista taktiikkaa.

Normaalisti puolueet valitsevat ehdokkaansa vaalipäivää edeltävän vuoden keväällä tai kesällä.

Keskustassa suunnitellaan, että kesäkuun puoluekokous nimittää entisen pääministerin Matti Vanhasen keskustan ehdokkaaksi presidentinvaaleihin.

Päätös valita ehdokas jo nyt on rohkea. Kun vaaleihin on yli puolitoista vuotta aikaa, ehtii ehdokas unohtua ihmisten mielistä monta kertaa. Keskustassa ehkä toivotaan, että presidenttiehdokkuus tuo Vanhasen lausuntoihin uudenlaista arvovaltaa.

Voi olla, varsinkin jos muita presidenttiehdokkaita ei vielä valita liki vuoteen. Tosin entisen pääministerin ja Juha Sipilän luottomiehen näkemyksillä on päässyt julkisuuteen melko vaivattomasti jo nyt.

Matti Vanhanen on itse sanonut, että hän haluaa osallistua aikaisempaa aktiivisemmin Suomen turvallisuuspoliittisesta asemasta käytävään keskusteluun. Venäjän uhittelun, Ukrainan sodan ja Krimin valtauksen myötä Suomen turvallisuuspoliittinen asema vaatii avointa keskustelua. Presidentinvaalit on tällaiseen keskusteluun luonteva paikka, koska ulkopolitiikassa presidentillä on edelleen valtaa.

Keskustan lähtökohta presidentinvaaleihin ei kuitenkaan ole helppo.

Istuva presidentti Sauli Niinistö on selkeä ennakkosuosikki.

Vanhasen kannalta suurempi ongelma kuitenkin on, että nykyisenkaltaisilla vuodesta 1994 järjestetyillä presidentinvaaleilla on ollut taipumus kääntyä aina samanlaiseksi vastakkainasetteluksi.

Suomen presidentinvaaleille on ollut tyypillistä äänestäjien taktikointi, jossa kansalaiset valitsevat vaalien toiselle kierrokselle ennakkosuosikin lisäksi sellaisen ehdokkaan, jolla he uskovat olevan parhaat mahdollisuudet lyödä ennakkosuosikki. Toisin sanoen äänestäjät eivät välttämättä äänestä sitä henkilöä, jota pitävät itse parhaana, vaan henkilöä, joka kykenee yhdistämään ennakkosuosikin vastustajat.

Käytännössä tämä on merkinnyt esimerkiksi sukupuolten vastakkainasettelua: kolmissa vaaleissa neljästä toiselle kierrokselle on mennyt nainen. Perinteinen oikeiston ja vasemmiston välinen vastakkainasettelu on ollut presidentinvaaleissa lievempi kuin eduskuntavaaleissa, mutta silläkin ollut suuri merkitys. Jos vihreät lasketaan vasemmistopuolueeksi, kuten on mahdollista tehdä, vaaleissa on ollut kolme kertaa vasemmisto vastaan oikeisto -asetelma.

Ratkaisevassa asemassa vaaleissa on kuitenkin aina ollut niin sanottu kulttuurikamppailu. Kaikissa tähän asti pidetyissä vaaleissa toisella kierroksella on ollut kaksi sellaista ehdokasta, joista toinen on mielletty konservatiiviksi ja toinen arvoliberaaliksi. Painotus on sanalla ”mielletty”, sillä Elisabeth Rehn oli varsin konservatiivinen poliitikko, vaikka häntä vuonna 1994 pidettiin ennen muuta naisten tasa-arvon kannattajana. Sauli Niinistön kutsuminen konservatiiviksi on sekin yksinkertaistus, mutta edellisissä vaaleissa Niinistö nimenomaan ajateltiin konservatiivisten arvojen edustajana.

Suomen presidentinvaaleissa on siis aina keskusteltu viimeisestä konservatiivien ja arvoliberaalien voimien yhteenotosta. Vaikka presidentin valtaoikeudet ovat ulkopolitiikassa, itse vaalit ovat symboloineet ajankohtaista valintaa konservatiivisten ja liberaalien arvojen välillä.

Vuosina 1994, 2000 ja 2006 tämä aihe oli sukupuolten tasa-arvo. Vuonna 2012 se oli seksuaalisten vähemmistöjen asema. Avoimesti homoseksuaalinen Pekka Haavisto symboloi Suomessa seksuaalisten vähemmistöjen vapautumista ja tasa-arvoa, josta oli juuri käynnissä raivoisa julkinen keskustelu. Toki vaaleissa on keskusteltu muistakin asioista, mutta tämä vastakkainasettelu on toistuvasti ratkaissut toisen kierroksen ehdokkaat.

Puoluepolitiikka on jäänyt siinä keskustelussa normaalia vähemmälle huomiolle. Haaviston puoluekannasta ei ollut vaaleissa selkeää haittaa. Toisaalta suurten puolueiden presidenttiehdokkuus ei tuonut Väyryselle tai Lipposelle ratkaisevaa etua.

On melkoista arpapeliä veikata, mikä teema on pinnalla vuoden 2018 vaaleissa. Rohkenen kuitenkin arvioida, että maahanmuutto on juuri tällainen ajankohtainen konservatiivien ja arvoliberaalien kiistan aihe, joka jakaa myös puoluekenttää voimakkaasti.

Sauli Niinistö on profiloitunut poliitikkona, joka suhtautuu maahanmuuttoon pari piirua kielteisemmin kuin edeltäjänsä. Aikaisempien vaalien perusteella todennäköinen kilpakumppani olisi henkilö, joka uskottavasti symboloisi maahanmuuttoon myönteisemmin suhtautuvia arvoja.

Tällainen asetelma ei kuitenkaan lupaa erityisen hyvää menestystä Matti Vanhaselle. Mutta ehkäpä turvallisuuspoliittiseen keskusteluun osallistuminen riittää vaalien saldoksi hänelle ja keskustalle.

(Kirjoitus on julkaistu Kalevassa 21.5.2016)

Dosentti, VTT Erkka Railo on Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija.

by

by