Kaikki kirjoittajan erkmat artikkelit

Poliittinen uskottavuus hyvässä ja pahassa

Helsingin Sanomat julkaisi tänään viimeisimmät mielipidemittaukset. Olennaista eivät ole viimeisen kuukauden aikana tapahtuneet muutokset, vaan pidemmät trendit. Niistä ilmenee, että keskustan kannatus on ollut tasaisessa laskussa suurin piirtein vuoden alusta lähtien. Samana aikana kokoomuksen kannatus on selvästi kasvanut.

Näiden kuukausien aikana olemme saaneet kuulla jatkuvia hyviä uutisia voimistuvasta taloudesta. Miksi hyvät talousuutiset näyttävän hyödyttävän kokoomusta, mutta eivät keskustaa? Eikö luulisi, että pääministeripuolueena juuri keskusta saisi suurimman kiitoksen Suomen taloudellisen tilanteen kääntämisestä nousuun?

Vastaus on, että puolueen uskottavuus vaikuttaa myös siihen, mistä puolue saa kiitoksen. Kaikilla puolueilla on uskottavuutta tietyillä ydinalueilla. Esimerkiksi SDP:een luotetaan hyvinvointivaltion puolustamisessa, vihreisiin ympäristökysymyksissä ja kokoomukseen talouspolitiikassa. Uskottavuus vaikuttaa siihen, minkä takia puoluetta vaaleissa äänestetään ja epäsuorasti myös siihen, mikä puolue vaaleissa voittaa. Yksinkertaistaen sanottuna, jos kansalaiset ovat vaalien alla huolissaan ennen muuta taloudesta, heistä useampi äänestää kokoomusta.

Uskottavuus on samalla sekä voimavara että ongelma. Jos asiat menevät puolueen uskottavuusalueella hyvin, puolue saa kiitosta, mutta jos asiat menevätkin huonosti, kannattajat kääntävät selkänsä. Nyt näyttää siltä, että koska kokoomuksella on ollut uskottavuutta talouskysymyksissä ja talouskasvu on lähtenyt vauhtiin, kansalaiset kiittävät sitä maan kohentuneesta taloustilanteesta.

Keskustalla on käynyt päinvastoin.

Keskustalla on ollut tyypillisesti eniten uskottavuutta suurten kaupunkien ulkopuolisten alueiden palveluiden ja elinvoiman puolustajana. Huoli näistä alueista lienee yksi tärkeimmistä syistä, miksi äänestäjät antoivat keskustalle vaalivoiton vuonna 2015. Kuten Sirkka-Liisa Anttila sanoo, keskustan kannattajat eivät ole vakuuttuneita siitä, että maakuntamalli on heille hyvä ratkaisu: sosiaali- ja terveyspalveluista päättämisen siirtäminen pois kunnista tuntuu herättävän huolta ja tyytymättömyyttä keskustan potentiaalisissa kannattajissa.  Siinä missä kokoomus näyttää lunastaneen puolueen talouspoliittiseen uskottavuuteen sisältyvän lupauksen, keskusta näyttää pettäneen omansa.

Tilanne on keskustan kannalta huolestuttava. Voimistuva talouskasvu sataa kasvavan kannatuksen muodossa juuri kokoomuksen laariin. Maakuntavaaleihin on vain runsas puoli vuotta. Jos nykyinen kannatuksen kehityksen trendi jatkuu, kokoomus menee kohti vaalivoittoa. Keskustalla tulee kiire vakuuttaa äänestäjät siitä, että nykyiset uudistukset ovat heidän etunsa mukaisia.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Vihreiden voitto – ja tappio

Viimeisimmät mielipidemittaukset osoittavat, että vihreät on hurjassa vedossa. Kannatus on noussut peräti 14,6 prosenttiin. Vihreät ovat ymmärrettävästi riemuissaan.

Menestys sisältää kuitenkin myös ongelman. Kuten kuntavaaleissa kävi ilmi, vihreiden kannatuksen kasvu tulee ennen muuta SDP:n entisten kannattajien piiristä.

Tämä on luonnollista. Vihreät on Ville Niinistön johdolla asemoinut itsensä talouspolitiikassa selkeästi vasemmistolaiseksi puolueeksi. Tämän seurauksena vasemmistolaisesti asennoituvien ihmisten äänet on jaettu SDP:n ja vihreiden välillä uudestaan. Tämä heikentää SDP:tä ja vahvistaa vihreitä.

SDP:n heikkoudesta ei kuitenkaan ole vihreille pelkkää hyötyä. Itse asiassa vihreiden näkökulmasta siitä on myös haittaa, sillä SDP:n heikkouden myötä seuraavissa eduskuntavaaleissa suurin puolue on näillä näkymin kokoomus. Tämä on vihreille suurempi ongelma, kuin he näyttävät ymmärtävän.

Vihreille olisi paljon parempi tilanne, jos suurin puolue seuraavissa eduskuntavaaleissa olisi SDP. Ensinnäkin SDP ottaisi vihreät paljon todennäköisemmin mukaan samaan hallitukseen kanssaan kuin kokoomus, koska vihreiden vasemmistolaisuus tekee siitä luontevan hallituskumppanin. Toiseksi SDP:n johtamassa vasemmistohallituksessa vihreillä olisi vahvempi asema kuin kokoomuksen johtamassa porvarihallituksessa, jossa mukana olisivat kokoomus ja keskusta.

Vihreillä onkin tukalampi tilanne, kuin mitä mielipidemittaukset antavat ymmärtää. Viemällä kannatusta SDP:ltä vihreät petaa itselleen joko paikkaa oppositiossa tai heikkoa asemaa kokoomuksen johtamassa oikeistohallituksessa.  Suurempi menestys edellyttäisi kannattajien saamista myös muualta.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Väärin meni.

Viikko sitten ryhtyessäni kirjoittamaan uutta Kalevan aliota ajattelin, että maahanmuuttopoliittiseen keskusteluun osallistuminen on niin hurjaa hommaa, että se miltei täyttää itsetuhoisen käyttäytymisen tunnusmerkit.  Siinä olin oikeassa.

Perjantaina (21.4.) Kaleva julkaisi turvapaikkapolitiikkaa käsittelevän kirjoitukseni.

http://www.kaleva.fi/mielipide/vieras/kuka-on-voitolla-pakolaiskeskustelussa/757775/

Kolumnin keskeinen viesti oli, että nykyisen hallituksen maahanmuuttopolitiikan kiristykset eivät ole johtaneet myönnettyjen turvapaikkojen suhteellisen osuuden merkittävään laskuun Suomessa. Kolumnini keskeinen sanoma tiivistyi tähän lauseeseen:

”Tilastojen perusteella nämä päätökset eivät ole kuitenkaan johtaneet mihinkään dramaattiseen muutokseen myönnettyjen turvapaikkojen määrässä. Päinvastoin kansainvälisen suojelun statuksen saaneiden suhteellinen osuus on korkeampi kuin kaksi vuotta sitten.”

Valitettavasti olin väärässä.

En osannut lukea maahanmuuttoviraston taulukoita oikein. Laskin mukaan rauenneet ja käsittelemättä jääneet hakemukset, minkä seurauksena Suomen turvapaikkapolitiikasta syntyy olennaisesti myönteisempi kuva kuin muuten.

Todellisuudessa keväällä 2015 (ennen turvapaikanhakijoiden määrän merkittävää nousua) runsas 60 % turvapaikanhakijoista sai turvapaikan Suomesta. Vuonna 2016, jolloin turvapaikanhakijoiden määrä oli korkeimmillaan, myönnettyjen turvapaikkojen suhteellinen osuus laski noin 35 prosenttiin. Kun käsiteltyjen hakemusten määrä on vuoden 2017 alussa tippunut kolmannekseen vuodenvaihteessa 2015–2016 saavutetusta huipusta, myönnettyjen turvapaikkojen suhteellinen osuus ei ole olennaisesti palautunut, vaan on jäänyt vajaaseen 40 prosenttiin. Ero on tosiaan, kuten vastineen minulle Kalevaan kirjoittanut tutkija Erna Bodström huomautti, noin 25 prosenttiyksikköä.

Toisin sanoen alkuvuonna 2015 – aikana ennen nykyistä hallitusta ja turvapaikanhakijoiden määrän voimakasta kasvua – turvapaikan sai merkittävästi helpommin kuin nyt. Maahanmuuttovirasto myöntää tämän, mutta väittää että syynä on ennen kaikkea hakijoiden profiilin muutos, eikä poliittinen päätös tai painostus turvapaikkapolitiikan kiristämisestä.

http://www.migri.fi/medialle/tiedotteet/lehdistotiedotteet/lehdistotiedotteet/1/0/paatoksenteon_lahtokohta_kansainvalista_suojelua_niille_jotka_sita_tarvitsevat_69682

Maahanmuuttovirasto siis yhtäältä kiistää poliittisen ohjailun, mutta toisaalta toteaa, että turvapaikan saaminen on nykyisin vaikeampaa, koska hallitus velvoitti viraston laatimaan ”turvapaikkapäätöksenteon kansainvälisen vertailun”, mikä johti turvapaikan saamisen kriteereiden tiukentumiseen. Viimeistään tässä kohtaa hallituksen poliittinen ohjaus ja maahanmuuttoviraston itsenäiset arviot turvapaikkakriteereistä liukenevat yhteen tavalla, jossa asianosaistenkin voi olla vaikea osoittaa, missä yksi päättyy ja toinen alkaa.

Vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, että pelkällä turvapaikanhakijoiden profiilin muutoksella tai lähtömaiden turvallisuustilanteen kohenemisella ei näin suurta ja äkillistä muutosta voi selittää.

Joka tapauksessa linjan kiristyminen on tosiasia ja minä erehdyin kolumnissani.

Pyydän anteeksi. Yritän olla tarkempi jatkossa.

Suurimman vahingon kärsivät tietysti lukijani ja Kaleva, joilla on oikeus olettaa, että kolumneissani sanotut asiat pitävät paikkansa. Voin vain todeta, että voitte aina luottaa siihen, että jos huomaan erehtyneeni tai antaneeni väärää informaatiota, kerron sen varmasti jälkikäteen. Minulle ei yliopistossa makseta maineeni suojelemisesta, vaan totuuteen pyrkimisestä.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia niitä, jotka osallistuivat aiheesta käytyyn vilkkaaseen keskusteluun Twitterissä ja muualla julkisuudessa sekä lukijoitani kaikesta saamastani palautteesta.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Kommentti: Politiikan uusi tarina

Politiikassa voittaa se, jolla on paras tarina.

Muutaman vuoden ajan Euroopassa ja Yhdysvalloissa on seurattu politiikan tarinaa, jossa on paljon hyviä aineksia jännittävään käsikirjoitukseen. Kutsun sitä populismin tarinaksi. Populismin tarinassa konnan roolissa on ollut kansasta vieraantunut korruptoitinut ja ylikansallinen eliitti, joka on kahminut itselleen kohtuuttomia etuja. Tarinan mukaan kansa ensin kyllästyi perinteisiin puolueisiin ja näitä edustaviin poliitikkoihin. Kansa halusi muutosta ja äänesti sen mukaan vaaleissa. Suomessa tuli jytky, Iso-Britanniassa Brexit ja Yhdysvalloissa Trumpista tuli presidentti. Populismin tarinassa kansojen tuli vapautua ylikansallisten organisaatioiden kahleista.

Kesästä 2017 lähtien julkisuudessa on kuitenkin alkanut hahmottua myös toinen tarina, kutsuttakoon sitä vaikka liberalismin tarinaksi. Siinä tarinassa populististen johtajien ja puolueiden voitot Euroopassa ovat uhka demokratialle.  Liberalismin tarinassa populistiset puolueet edustavat äärioikeistoa, jonka pääsy valtaan voisi hajottaa Euroopan unionin ja äärimmillään ajaa maanosan samanlaisen sodan ja vihan kierteeseen kuin kävi 1900-luvulla. Liberalismin tarinassa kansaa kutsutaan puolustamaan demokratiaa ja kansojen välistä yhteistyöta, jota EU:n kaltaiset instituutiot tarinan mukaan ilmentävät.

Kutsun näitä kahta tarinaa tarinoiksi juuri sen vuoksi, että kuten tarinat aina, ne ovat kärjistyksiä, jotka sisältävät totuuksien lisäksi myös liioittelua, jopa suoranaisia “vaihtoehtoisia totuuksia”. Tarinoiden valta on kuitenkin niiden kyvyssä luoda uhkakuvia ja mobilisoida suurin piirtein samalla tavalla ajattelevat ihmiset jonkun poliittisen liikkeen ja sen johtajan taakse. Vielä syksyllä näytti siltä, että populismin tarina vie voiton. Ranskan ja Hollannin vaalien jälkeen asia on kaikkea muuta kuin selvä.

Nyt varmaa on vain se, että populismin ja liberalismin tarinat ovat edelleen kesken.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Pakolaispolitiikasta pitääkin välillä kohista – mutta siinä on vaaransa

Tiesin jo ennalta, että maahanmuuttopoliittiset kannanotot saavat ihmiset riehaantumaan.

Tiistaina lähetin pari twiittiä, joissa muistutin Suomen historian kahdesta kipukohdasta: vuoden 1918 vankileireistä ja jatkosodan aikana natsi-Saksaan lähetetyistä ihmisistä.

Twiittien tarkoitus oli varoittaa siitä mahdollisuudesta, että tulevaisuudessa nykyinen maahanmuuttopoliittinen linjamme saattaisi vaikuttaa epäeettiseltä samalla tavalla kuin Suomen ja suomalaisten käyttäytyminen historiassa ei aina ole kestänyt jälkikäteistä kriittistä tarkastelua. Tarkennettakoon, että tarkoitukseni EI ollut rinnastaa Afganistania ja natsi-Saksaa, kuten muutama keskustelija tulkitsi.

Sain twiiteistäni paljon monenlaista palautetta. Kriittinen ja asiallinen palaute on minusta aina tervetullutta. Se pakottaa miettimään, olenko oikeassa ja olenko ylireagoinut. Pitäisikö omia mielipiteitä muuttaa ja mihin suutaan?

Ehkäpä kaikkein terävin kritiikki oli kysymys, miten kykenen ottamaan kantaa afganistanilaisten palauttamiseen. Tunnenko heidän tapauksensa? Olenko sitä mieltä, että heille olisi pitänyt antaa oikeus jäädä Suomeen? Kysymys oli hyvä, vaikka en twiiteissäni ottanut kantaa yksittäisiin palautuksiin.

Lyhyt vastaus tietysti on, etten osaa sanoa, olisiko näille afganistanilaisille pitänyt myöntää turvapaikka. Ei sitä voi tietää, koska en tunne, enkä edes voi tuntea heidän henkilökohtaisia tapauksiaan.

Mutta juuri yksityiskohtien puutteen vuoksi julkisuudessa keskustelu näyttää siltä, että ihmiset jakautuvat kahteen ryhmään: niihin, jotka haluavat ottaa Suomeen kaikki turvapaikanhakijat ja niihin, jotka eivät halua ottaa Suomeen ketään. Koska konkreettisiin tapauksiin ja noudatetun politiikan yksityiskohtiin ei pysty ottamaan kantaa, keskustelussa tehdään todella rajuja yksinkertaistuksia.

Ei ihme, että keskustelu tällaisesta lähtökohdasta on kauniisti sanottuna värikästä.

Se on kuitenkin myös pahasti vääristynyttä, koska se ei anna kansalaisten enemmistön mielipiteistä oikeaa kuvaa. Kuten ajatuspaja e2 kesällä 2016 julkaistussa raportissaan huomautti, suurin osa suomalaisista vieroksuu keskustelua, jota ihmisten mielestä hallitsevat räyhäkkäät ”ääripäät”.

Pidän itsestäänselvyytenä, että valtaosa ihmisistä sijoittuu kahden edellä mainitun ryhmän väliin. Suurin osa halunnee antaa turvapaikan niille, jotka sitä aidosti tarvitsevat. On toistaalta vaikea uskoa, että kovin moni haluaisi ottaa Suomeen kaikki turvapaikkaa hakevat – en minä ainakaan – ja ymmärtääkseni vain pieni vähemmistö haluaisi sulkea rajat turvapaikanhakijoilta kokonaan.

Onko tällaisesta julkisesta keskustelusta sitten mitään hyötyä?

Ajattelen, että on. On tärkeää, että palautuksista ajoittain keskustellaan ja että niitä tarkastellaan kriittisesti. Ihmisten on hyvä ymmärtää, millaista politiikkaa Suomen valtio toteuttaa ja mitkä ovat sen inhimilliset seuraukset. Se ei välttämättä tarkoita, että politiikkaa pitäisi aina muuttaa, kuten ei muutakaan politiikkaa pidä välttämättä heti muuttaa ensimmäisen epäkohdan tullessa ilmi, mutta maahanmuuttopolitiikastakin on hyvä keskustella. Se voi myös tarkoittaa, että välillä tulee vääriin tietoihin perustuvia kohuja, kuten muutenkin käy, mutta on tärkeämpää että keskustellaan kuin että vaietaan.

Toisaalta aggressiivinen julkinen keskustelu sisältää vaaroja myös suvaitsevampaa maahanmuuttopolitiikkaa ajaville. Jos viranomaisten ja oikeusjärjestelmän päätökset kyseenalaistetaan väärin perustein tai jos virkatehtävissä olevien poliisien vastustamiseen suhtaudutaan hyväksyvästi, niin sallivamman pakolaispolitiikan kannattajat menettävät asiansa oikeutuksen edellä mainitun enemmistön silmissä. Ja se enemmistö viime kädessä päättää, mihin suuntaan suomalainen pakolaispolitiikka menee.

On ilmeistä, että pakolaispolitiikkaan ja maahanmuuttoon liittyy monien suomalaisten mielissä paljon uhkia. Uhkat voivat olla todellisia tai kuviteltuja, mutta jos syntyy vaikutelma, että niitä ei oteta vakavasti, suvaitsevampaa maahanmuuttopolitiikkaa ajavien tahojen peli on menetetty. Se ei välttämättä tarkoita tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa, mutta silloin huolia täytyy jotenkin rauhoitella tai lieventää.

On helppo torjua ihmiset, jotka hakevat jonkinlaista kompromissia keskustelussa maahanmuutossa, kuten esimerkiksi tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe ”tolkun” ihmisistä, mutta tosiasiassa tässäkin asiassa kamppailu ratkaistaan siellä, mikä ihmisten mielestä asettuu poliittiseen keskustaan. Jos pitäisi veikata, arvaisin, että maahanmuuttopolitiikassa vahvoilla on se puolue tai poliitikko, joka pystyy uskottavasti ottamaan ihmisten asiaa koskevat huolet huomioon samalla kun tarjoaa inhimillisesti kestävää pakolaispolitiikkaa.

Erkka Railo
Poliittisen historian dosentti

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Kommentti: “Vahva mandaatti”

Viikonloppuna SDP:n puoluekokous valitsi Antti Rinteen jatkamaan puolueen puheenjohtajana. Rinne sai 281 ääntä, mikä oli noin 57 % äänistä. Tulos oli jopa yllättävän lähellä ennen vaaleja tehtyjä mielipidemittauksia.

Antti Rinne itse arvoi saaneensa “vahvan mandaatin” omalle puheenjohtajuudelleen.

Tiedotusvälineet kautta linjan jakoivat Rinteen tulkinnan. Niin Helsingin Sanomat,  Yleisradio kuin MTV toistivat arvion “vahvasta mandaatista”.

Olisi hyvät perusteet väittää, että 57 % äänistä ei ole kovin vahva mandaatti. Ylipäänsä se, että istuva puheenjohtaja haastetaan ja joutuu kamppailemaan omasta asemastaan olisi tulkittavissa myös heikkoudeksi.

Mutta se ei ole enää tärkeää. Tärkeämpää on tulkinta. Kukaan ei todennäköisesti enää muista, että useat politiikan toimittajat arvioivat kolme vuotta sitten Antti Rinteen olevan vain välikauden puheenjohtaja. MIelikuva heikosta puheenjohtajasta on elänyt aina näihin päiviin asti. Nyt se näyttää muuttuneen. Se on tärkeää Rinteelle ja ennen muuta se on tärkeää SDP:lle, kun edessä on todellinen vaalien suma.

Usein politiikan johtajat joutuvat käymään läpi kauden, jolloin heidän johtajaominaisuuksiaan epäillään. Kaikkea, mitä he yrittävät, kritisoidaan julkisuudessa ankarasti. Heidän uskottavuutensa vaikuttaa vähäiseltä ja johtajuutensa heikolta. Jos siitä prässistä selviää, on hyvät mahdollisuudet johtaa puolue menestykseen ja nostaa itsensä valtiomiesten joukkoon.

Olisiko Antti RInne vihdoin selvinnyt omasta kiirastulestaan?

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Historioitsijan lohdutus

Vuosi 2016 on tosiaan ollut karmea, ainakin minunkaltaiselleni liberaalille, länsimieliselle henkilölle.

Liberaalilla, länsimielisellä henkilöllä tarkoitan, että kannatan Euroopan unionia, yksilönvapauksia ja tasa-arvoa sekä vapaata kansainvälistä kauppaa.

Ensimmäiseksi vuoden 2016 hirveyksistä tulee mieleen Nizzan järkyttävä terrori-isku. Jätetään se kuitenkin hetkeksi syrjään ja puhutaan poliittisista muutoksista.

Niistä päällimmäisenä tulevat tietysti mieleen brexit ja Donald Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi. Iso-Britannian päätös erota Euroopan unionista heikensi unionia merkittävästi ja Trump on puolestaan ajanut ”Yhdysvallat ensin” -politiikkaa, joka saattaa heikentää NATO:a ja aiheuttaa kauppasotia USA:n ja Euroopan välillä.

Venäjän aseman vahvistuminen on jo useamman vuoden jatkunut ilmiö. Vuonna 2016 Venäjä puuttui Syyrian sotaan, esti Assadin hallinnon kaatumisen ja käänsi sodan kulun oppositiota vastaan. Tuloksena oli raakalaismainen Aleppon piiritys ja uusi pakolaisten vyöry Turkkiin. Suomessa kehitys näkyy Suomen ja Venäjän entistä jännittyneimmissä suhteissa.

Pahalta näyttää.

Historioitsija, jollainen minäkin olen, tarjoaa tässä tilanteessa hiukan kehnoa lohtua: asiat voisivat olla vielä paljon huonommin.

Totta se silti on. Viimeisten parin vuoden aikana koetut vastoinkäymiset ovat pientä, jos muistetaan, että niitä edelsi ainakin 25 vuotta kestänyt liberalismin jatkuva voittojen sarja. Suuri osa entisen itäblokin ja Neuvostoliiton tasavalloista muuttui demokratioiksi. Venäjälläkin demokratia näytti hetken voittavan, kunnes Putinin valtakausi vähitellen jäädytti myönteisen kehityksen.

Noihin vuosiin verrattuna nyt menee huonosti, mutta se olikin poikkeuksellisen hyvää aikaa.

Huono kehitys saattaa vielä jatkua. Ensi vuonna Euroopan unionin ja vapaakaupan vastustajilla on mahdollisuus yllättää ainakin Saksan, Alankomaiden ja Ranskan vaaleissa. Siinä riittää jännitettävää.

Historioitsija minussa tarjoaa toisenkin lohdutuksen. Historialla on taipumus edetä sykäyksittäin tai heiluriliikkeenä. Osittain tämä johtuu uusien sukupolvien kasvamisesta, mutta osittain muista tekijöistä. Vanhat opit yksinkertaisesti unohtuvat tai niihin kyllästytään ja halutaan kokeilla jotain uutta. Tämä voi näyttää aika ajoin melkoiselta sekoilulta, mutta se on usein myös yhteiskuntien dynaamisuuden perusta.  Autoritääriset valtion näyttävät vahvoilta ja yksituumaisilta, koska ne eivät salli keskustelua tai muutosta. Tosiasiassa juuri se tekee niistä heikkoja.

Nykyaikaisen sananvapauden käsitteen uranuurtaja John Stuart Mill painotti, että huonoillakin mielipiteillä on oikeus tulla kuulluiksi. Ne auttavat yhteiskuntia monella tapaa. Ensinnäkin mistään ajatuksista ei voi ennalta tietää, ovatko ne huonoja tai hyviä ennen kuin ne on kokeiltu. Huonoina pidetyt ajatukset saattavatkin osoittautua hyviksi.

Toiseksi huonot ajatukset muistuttavat siitä, miksi hyvät ajatukset ovat hyviä. Ovatko Euroopan Unioni ja vapaakauppa todellakin huonoja asioita? Se selviää, kun yritetään tulla toimeen ilman. Toivon vain, että sinä aikana ei rikota mitään korvaamatonta.

Kolmanneksi historioitsija tietää, että viime kädessä suuret kehityslinjat ratkaisevat  valtioiden väliset voimasuhteet. Tällaisia ovat esimerkiksi demografia, valtion instituutioiden vahvuus, talouden kehitys ja rakenne, teknologian kehitys ja yhteiskuntien valmius omaksua se käyttöönsä sekä tietysti globaalit ympäristötekijät, ennen muuta ilmastonmuutos.

Nämä tekijät vaikuttavat valtioiden voimasuhteisiin kymmenien vuosien kuluessa – vaivihkaa, mutta vääjäämättä. Ne tekevät Intian ja Kiinan kaltaisista valtioista supervaltoja yhdessä sukupolvessa edellyttäen, että niiden valtion instituutiot kestävät muutoksen. Ne heikentävät Venäjää, joka toistaa kylmän sodan lopun aikaisia virheitään. Sen talous nojaa liikaa raaka-aineisiin, se ylläpitää liian suurta armeijaa ja yrittää jähmettää yhteiskuntansa kyvyn muuttua. Pitkällä, yli kymmenen vuoden tähtäimellä Venäjä voi vain hävitä nykyisen vastakkainasettelun.

Globalisaation taustalla on viime kädessä teknologian nopea kehitys ja ihmisten halu ottaa se käyttöön. Se tekee maailmasta jatkuvasti pienemmän ja rajoista aikaisempaa keinotekoisempia. Yhä useampi ihminen löytää joko puolisonsa ulkomailta tai on töissä ulkomailla. Sellaisessa maailmassa rajat ovat vain tiellä. Nykyinen nationalismin nousu tarjoaa ihmisille mukavaa tuulensuojaa ajatukselta, että asioiden on pakko muuttua, mutta valitettavasti tai onneksi tämä toive vaikuttaa epärealistiselta.

Teknologian kehitys ja talouskasvu ovat samalla luonteet haasteita, joihin kansallisvaltiot eivät kykene vastaamaan ilman monimutkaista kansainvälistä koordinaatiota. Ilmastonmuutos on tästä hyvä esimerkki ja merien saastuminen on toinen. Nekin ovat asioita, joilta sinnikkäimmätkään meistä eivät voi pitkään sulkea silmiään.

Historioitsijan viimeinen lohdun sana on mukaelma Winston Churchillin amerikkalaisista esittämästä arvioista. Voit aina luottaa siihen, että ihmiset lopulta valitsevat oikein – kokeiltuaan ensin kaikkia muita vaihtoehtoja.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Kalevassa 30.12.2016.

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Tehoton yliopisto?

 

Erkka-Railo-44Syksy on yliopistolla aina poikkeuksellisen jännittävää aikaa. Silloin laaditaan rahoitushakemuksia ja odotetaan niiden tuloksia.

Pari viikkoa sitten Alfred Kordelinin säätiö ilmoitti, että se oli saanut 5232 apurahahakemusta. Apurahan sai 6 % hakijoista.

Raivokas kilpailu rahasta palautti mieleeni alkusyksyn keskustelun Suomen yliopistojen tehokkuudesta.

Tuolloin Aalto yliopiston professor of practice Pekka Mattila kohahdutti toteamalla, ettei hän ”ole koskaan nähnyt niin tehottomia työpaikkoja kuin yliopistot”. Se loi mielikuvan, että yliopistoissa työskentelevät ihmiset löysäilevät helpon rahan turvin.

Olen sitä mieltä, että organisaation ulkopuolelta tulevaa kritiikkiä on syytä kuunnella herkällä korvalla. Siinä saattaa olla totuuden siemen, eikä omien toimintatapojen  ajoittaisessa kyseenalaistamisessa voi hävitä mitään. Joka tapauksessa toimintaa on tietysti koko ajan kehitettävä ja tehostettava.

Silti uskon, että yliopistojen tutkijoiden enemmistöstä Mattilan kommentit tuntuivat käsittämättömiltä. Näin on jo sen vuoksi, että  kansainvälisten tieteellisten artikkeleiden määrässä ja laadussa suomalaiset yliopistot pärjäävät kansainvälisessä kilpailussa erittäin hyvin ottaen huomioon kuinka pieni maa Suomi on.

Vaikuttaa siltä, että Mattila ei tiedä, kuinka kovaa kilpailu akateemisessa maailmassa on.

Enemmistö yliopistojen tutkijoista on tällaisia kuin minä: meidän työuramme koostuu apurahoista, pätkätöistä ja sijaisuuksista. Esimerkiksi Eduskuntatutkimuksen keskuksessa ei ole periaatteessa yhtään pysyvää työpaikkaa. Johtajan pesti on viisi vuotta. Me muut kahdeksan tutkijaa saamme tulomme erilaisista sijaisuuksista, apurahoista ja hankkeista. Itse olen määräaikainen yliopistolehtori ja erikoistutkija. Työsuhteeni on katkolla vuoden 2017 lopussa. Me kaikki haemme rahaa käytännössä koko ajan. Jos sitä ei tule, työt loppuu siihen.

Ihmiset hakevat apurahoja ansaitakseen elantonsa. Siinä tilanteessa kaikki yrittävät varmasti kaikkensa.

On mahdoton ajatus, että kilpailussa rahasta tai työpaikasta olisi löysää, koska silloin kuka tahansa voisi hankkia itselleen kilpailuedun olemalla tehokas. Ei sellaista ole. Päinvastoin Suomen Akatemian hakemuksista ilmenee toistuvasti, että ihmiset saavat parhaat mahdolliset arvosanat, mutta rahaa ei tule, koska sitä ei ole tarpeeksi edes huipuille.

Jos tutkijoilta itseltään kysyy, mikä on tehotonta, niin sitä on jatkuva rahan hakeminen. Nuoremmat tutkijat tekevät hakemuksia ja vanhemmat tutkijat, kuten professorit, arvioivat niitä. Kordelinin säätiön saamien viidentuhannen hakemuksen kirjoittamiseen ja arvioimiseen on käytetty yhteensä vuosia tehokasta työaikaa. Se on kaikki pois tutkimuksesta ja opetuksesta.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Voittajan vankkureilla kohti kuntavaaleja

Erkka-Railo-44Puolen vuoden päästä Suomessa pidetään kuntavaalit. Sitä ennen ehditään julkaista useita mielipidemittauksia, joissa tarkastellaan puolueiden kannatuksen kehitystä. Tavallisesti ainakin MTV, Yleisradio ja Helsingin Sanomat julkaisevat kerran kuussa oman mielipidemittauksensa tulokset. Onko näillä mittauksilla vaikutusta puolueiden kannatukseen? Usein vastausta pidetään itsestään selvänä.

Suomessa puhutaan ”voittajan vankkurit” -ilmiöstä, joka on taidokas suomennos ilmauksesta ”bandwagon effect”. Sillä viitataan psykologiseen ilmiöön, jossa ihmiset haluavat olla voittajan puolella. Voittajan vankkurit -teorian mukaan mielipidemittauksissa menestyneen puolueen kannatuksen kasvu johtaa kierteeseen, jossa yhä uudet äänestäjät siirtyvät todennäköisen voittajan puolelle.

Voittajan vankkurit -ilmiö on yksi kiistellyimpiä aiheita vaalitutkimuksen saralla. Sitä on tutkittu ensimmäisen kerran jo ennen toista maailmansotaa, mutta sen olemassaoloa ei ole kyetty aivan kiistattomasti osoittamaan. Vaikuttaa ilmeiseltä, että se vaikuttaa joissakin vaaleissa, mutta toisissa ei.

Jo mielipidemittausten uranuurtaja George Gallup harmitteli, että voittajan vankkurit -ilmiöstä oli helppo puhua, mutta sitä oli vaikea tutkia. Tutkimukset eivät antaneet johdonmukaisesti merkkiä siitä, että ilmiö olisi vaikuttanut ihmisten käyttäytymiseen.

Kaikkein selkeimmin voittajan vankkurit ilmenee Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian kaltaisissa enemmistövaalitapaa käyttävissä maissa. Näissä maissa vain vaalipiirin eniten ääniä saanut ehdokas pääsee läpi.

Tällaisessa järjestelmässä voittajana pidetyllä ehdokkaalla on selkeä etulyöntiasema. Ennakkosuosikin asemaan päässyt ehdokas innostaa menestyksellään liikkuvia äänestäjiä ja toisaalta häviäjäksi leimatulla ehdokkaalla on todennäköisesti vaikeuksia motivoida omia kannattajiaan. Erityisen voimakkaasti voittajan vankkurit -ilmiö vaikuttaa kaksivaiheisessa vaalissa. Henkilö, joka voittaa vaalien ensimmäisen kierroksen lähtee miltei aina vahvana ennakkosuosikkina toiselle kierrokselle.

Sen sijaan suhteellista vaalitapaa käyttävissä maissa ja niiden vaaleissa, kuten Suomen eduskunta- ja kuntavaaleissa, voittajan vankkurit -ilmiötä on ollut vaikea havaita johdonmukaisesti. Kun äänestäjillä on kokonainen kirjo erilaisia puolueita joista valita, voittajan vankkurit -ilmiö supistuu vain yhdeksi vaikuttimeksi monista.

Samaan suuntaan vaikuttaa, että suhteellista vaalitapaa käyttävissä maissa puolueiden erot ovat usein suuret ja niiden kannatus perustuu edelleen osittain luokkapohjaan. Tosin liikkuvien äänestäjien määrän kasvu heikentää luokkapohjaista äänestämistä ja lisää voittajan vankkurit -ilmiön voimakkuutta.

Suomessa puhuttiin voittajan vankkurit -ilmiöstä vuosina 2010–11, jolloin perussuomalaiset puolueen kannatus nousi noin 10 prosenttiyksikköä vuodessa. Menestys kannatusmittauksissa tuntui ruokkivan aina uutta ennätystä seuraavassa mittauksessa. Miksei näin tapahdu aina? Miksei puolueiden kannatus lähde aina nousukiitoon, kun se pärjää mielipidemittauksissa?

Tutkimusten mukaan pienet puolueet kärsivät siitä, että äänestäjät kokevat niille annetun äänen menevän hukkaan. Koetaan, että kun ”kukaan ei niitä kuitenkaan äänestä”, niin omallakaan äänellä ei ole vaikutusta. Kun mielipidemittaukset osoittivat, että muutkin aikovat äänestää perussuomalaisia, niin potentiaaliset kannattajat rohkaistuivat. Lisäksi Suomessa on monessa vaalipiirissä korkea piilevä äänikynnys, mikä vahvistaa äänestäjien kokemusta siitä, ettei pieniä puolueita kannata äänestää.

Näemmekö nyt saman ilmiön käänteisen puolen? Kun perussuomalaisten kannatus on valunut alle kymmenen prosentin, sen kannattajat saattavat kokea, ettei sitä kannata äänestää. Toisaalta, onko vihreiden nousu pysyvällä pohjalla, kun se on noussut jo useissa mittauksissa selkeästi yli 10 prosentin?

Tutkimuksissa havaitaan, että voittajan vankkurit -ilmiötä tulisi tarkastella samanaikaisen politiikan julkisuuden kanssa. Mielipidemittaukset eivät sellaisenaan näytä vaikuttavan kansalaisten mielipiteisiin, mutta tiedotusvälineiden tulkinnat tekevät niin. Kun keskustan kannatus 2012 kuntavaalien jälkeen nousi, se liitettiin mediassa Juha Sipilän taitoihin puheenjohtajana. Puhe taitavasta puheenjohtajasta on omiaan houkuttelemaan puolueelle lisää kannattajia. Sama toimii myös toisin päin. Kun mielipidemittauksissa tulee takkiin, media toteaa puolueen epäonnistuneen, mikä voi ruokkia heikkoa kannatuskehitystä.

Voimakkaimmin voittajan vankkurit –ilmiö näkyy Suomessa vaalien jälkeen. Kun vaalit on pidetty, kesän mielipidemittauksissa puolueiden kannatus jatkaa vaalien tulosta. Jos puolue voitti vaalit, kesällä sen kannatus nousee. Sen sijaan vaalit hävinneiden puolueiden kannatus tyypillisesti niiaa kesällä. Syksyyn mennessä ilmiö on tavallisesti jo tasaantunut.

Kirjoittaja Erkka Railo on erikoistutkija Turun yliopistossa.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Kalevassa 4.11.2016.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Voittiko vuoden 2015 vaalit valtiovarainministeriö?

Erkka-Railo-44Viime viikolla julkaistiin kirjamme Kamppailu vallasta – Eduskuntavaalikampanjat 1945–2015. Yksi kirjan väitteistä herätti erityistä kiinnostusta SDP:n Demokraatti-lehdessä. Väitämme Sini Ruohosen kanssa, että valtiovarainministeriön maaliskuussa 2015 julkaisema raportti Talouspolitiikan lähtökohdat 2015–2019 vaikutti eduskuntavaalien tulokseen.

Tässä blogissa vastaan kahteen erilliseen, mutta helposti toisiinsa sekoittuvaan kysymykseen:

Ensinnäkin, vaikuttiko valtiovarainministeriön puheenvuoro vaalitulokseen, ja toiseksi, onko valtiovarainministeriöllä oikeus osallistua julkiseen keskusteluun eduskuntavaalien alla?

Väite valtiovarainministeriön raportin vaikutuksesta vaalitulokseen ei itse asiassa ole uusi. Esitimme saman väitteen jo kesällä 2016 julkaistussa raportissa Poliittisen osallistumisen eriytyminen – Eduskuntavaalitutkimus 2015. Väite ei tuolloin saanut juurikaan huomiota, koska raportin toimittajat Hanna Wass ja Kimmo Grönlund halusivat perustellusti keskittyä raportin paljon tärkeämpään havaintoon eli eri yhteiskuntaryhmien äänestysaktiivisuuden suuriin eroihin.

Julkisuudella on taipumus karata käsistä siten, että yksittäisiin väitteisiin liitetään paljon suurempia asioita, kuin mistä alun perin on kysymys. Mitä siis väitimme?

Väitimme, että valtiovarainministeriön täsmälleen kuukautta ennen vaalipäivää julkaisema raportti Talouspolitiikan lähtökohdat 2015–2019 kehysti vaalikamppailun aikana käydyn julkisen keskustelun siten, että Suomen talouden tilaa tarkasteltiin erityisesti valtiontalouden velkaantumisen näkökulmasta ja että tämä asetti suomalaiset puolueet eriarvoiseen asemaan vaalikamppailussa.

Emme väittäneet, että valtiovarainministeriö olisi tarkoituksellisesti ”pilannut” Suomen vaalit (mitä Demokraatin artikkelin otsikossa kysyttiin). Emme myöskään väittäneet, että valtiovarainministeriö ryhtyi määrätietoiseen yritykseen estää SDP:n vaalivoitto tuhoamalla Antti Rinteen uskottavuuden, vaikka näinkin sanomaamme jo ehdittiin tulkita. Sen sijaan analysoimme, että Rinteen uskottavuus selvästi joutui kovalle koetukselle hänen yrittäessään pitää kiinni SDP:n talouspolitiikasta, joka poikkesi merkittävästi valtiovarainministeriön suosittelemasta linjasta.

Vaalien tutkimuksen itsestäänselvyys kuitenkin on, että politiikan julkisuus vaikuttaa vaalitulokseen. Jos joku taho onnistuu vaikuttamaan vaalien julkisuuteen, niin hän vaikuttaa samalla myös vaalitulokseen.

Puolueilla oli olemassa vaihtoehtoja, millä tavalla reagoida valtiovarainministeriön ulostuloon. SDP:n ei olisi ollut pakko pitää kiinni linjastaan, vaan se olisi voinut yrittää vastata valtiovarainministeriön raporttiin toisella tavalla kuin se teki. Tosin silloin valtiovarainministeriö olisi joka tapauksessa ”voittanut” julkisen keskustelun, koska se olisi pakottanut SDP:n linjalleen.

Jos tuntuu siltä, että minun ja Sini Ruohosen väite valtiovarainministeriön raportin vaikutuksesta julkiseen keskusteluun on uskalias, niin Eduskuntavaalitutkimus 2015 -kirjaan kirjoitti myös Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen johtaja, professori Juri Mykkänen, joka päätyi itsenäisesti vielä askelta rohkeampaan loppupäätelmään. Hän toteaa laajan haastatteluaineiston pohjalta, että valtiovarainministeriö oli jo pitkään pyrkinyt lisäämään omaa vaikutusvaltaansa hallituksen työskentelyssä. Raportin julkistamista Mykkänen pitää ”harvinaislaatuisena vaikuttamisoperaationa”, jonka seurauksena ministeriö ”pystyi kehystämään vaalitaistelun aikaisen keskustelun valtiotalouden tilasta omien näkemystensä mukaisesti”.

Mykkänen näkee Talouspolitiikan lähtökohdat -raportin siis osana laajempaa valtiovarainministeriön operaatiota, jonka tavoitteena oli, että hallituspuolueet sitoutuvat aikaisempaa tiukemmin ministeriön suosittelemaan talouspolitiikkaan. Mykkänen päättelee jopa, että valtiovarainministeriön asettamat vaatimukset johtivat käytännössä myös nykyiseen hallituskokoonpanoon. Kun hallitusneuvotteluiden pohjaksi otettiin valtiovarainministeriön talouspoliittiset linjaukset, SDP joutui neuvotteluissa sivuraiteille.

Pyynnöstä soitin valtiovarainministeriön osastopäällikölle Markus Sovalalle ja kysyin hänen mielipidettään näistä väitteistä. Hän kiisti tällaisen suunnitelmallisuuden. Sovalan mukaan raportin julkaisun tarkka ajankohta oli sattumaa: raportti julkaistaan, kun se tulee valmiiksi. Sen tarkka ajoittaminen olisi mahdotonta sen monimutkaisuuden vuoksi. Lisäksi Sovala muistutti, että ministeriö laatii samantyyppisiä katsauksia säännöllisin väliajoin ja on julkaissut niitä toistuvasti myös vaalien alla.

Sovalan puolustuspuhe ei kuitenkaan muuta itse asiaa: Valtiovarainministeriön raportti vaikutti vaalitulokseen.

Tämä vastaus on selvästi ärsyttänyt eri tahoja, koska valtiovarainministeriön ei periaatteessa kuuluisi osallistua poliittiseen vaikuttamiseen vaan olla puolueeton asiantuntijataho. On kuitenkin sisäisesti ristiriitaista väittää osallistuvansa vaalien alla käytävään keskusteluun, mutta ei vaikuttaa vaalitulokseen. Osallistuminen keskusteluun on vaikuttamista vaalitulokseen.

Kaikki julkiseen keskusteluun osallistuvat tahot vaikuttavat vaalitulokseen. On hyvä myös muistaa, että kaikkihan sitä tekevät. Tällaisia tahoja ovat puolueiden lisäksi esimerkiksi virkamiehet ja viranomaistahot, työmarkkinajärjestöt, erilaiset lobbarit, yliopistot ja tutkijat sekä tietysti toimittajat. Valtiovarainministeriö ei erotu tästä joukosta oikeastaan muuten, kuin että sillä on herkästi enemmän vaikutusvaltaa kuin muilla.

Tämä antaa jo vastauksen toiseen kysymykseen: totta kai valtiovarainministeriöllä on oikeus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ihan ongelmatonta se ei toki ole.

Tässä nimenomaisessa tapauksessa valtiovarainministeriön kommentit olivat demokratian näkökulmasta jännitteisiä sen vuoksi, että puolueiden näkökulmasta niillä oli selvä ideologinen painotus. Tämä ilmenee siinä, että oikeistopuolueiden oli selvästi helpompi hyväksyä virkamiesten suositukset kuin vasemmistopuolueiden. Vasemmistopuolueet olisivat ehkä voineet hyväksyä ministeriön suositukset, mutta se puolestaan olisi merkittävästi rajoittanut kansalaisten vaihtoehtoja näissä vaaleissa. Ennen vaaleja tätä oli vaikea nähdä, mutta vaalien jälkeen katsottuna näyttää siltä, että valtiovarainministeriö oli vaalien suurin voittaja.  Jos valtiovarainministeriö ei halua näyttää siltä, että se vaikuttaa vaalikamppailun kulkuun, sen ei kannata julkaista asiaa koskevia näyttäviä raportteja vaalikamppailun ollessa kuumimmillaan.

Tämä ei ole kannanotto harjoitettuun talouspolitiikkaan.

Vielä on jäljellä kysymys, minkä vuoksi valtiovarainministeriöllä oli vuoden 2015 vaaleissa niin paljon vaikutusvaltaa? Niin ei toki aina ole. Kuten Kampanja vallasta –kirjassa toteamme, vuoden 2011 vaaleissa valtiovarainministeriön legendaarisen kansliapäällikön Raimo Sailaksen julkiset varoitukset poliitikoille kaikuivat kuuroille korville.

Vuoden 2015 vaaleissa valtiovarainministeriön vaikutusvalta syntyi ensinnäkin siitä, että ministeriön raportti oli poikkeuksellisen mittava työ, joka julkaistiin kirjana päivälleen kuukausi ennen vaaleja. Toiseksi, siinä missä vuonna 2011 kaikki poliitikot torjuivat valtiovarainministeriön neuvot, vuonna 2015 erityisesti kokoomus asettui näyttävästi niitä kannattamaan. Kolmanneksi, vuonna 2015 monet toimittajat omaksuivat valtiovarainministeriön näkemykset oman kriittisen journalismin lähtökohdaksi.

Vaikuttaa siltä, että puolueiden toistuvat talouspoliittiset epäonnistumiset olivat vuosina 2011–2015 syöneet poliitikkoja kohtaan tunnetun luottamuksen, mikä antoi valtiovarainministeriölle erityistä uskottavuutta.

On poliittinen päätös, halutaanko valtiovarainministeriön ottavan vaalien alla kantaa myös jatkossa vaalien jälkeen harjoitettavaan talouspolitiikkaan. Jos valtiovarainministeriön profiilia julkisessa keskustelussa ei haluta rajoittaa, voi vaihtoehto olla muiden toimijoiden suositusten näkyvämpi esilletuonti. Tällainen taho voisi olla vaikka talouspolitiikan arviointineuvosto, joka sekin osallistui vuoden 2015 yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta jonka puheenvuorot tuolloin jäivät paljon vähäisemmälle huomiolle kuin valtiovarainministeriön.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Suomalainen vaalijärjestelmä kaipaa remonttia

Erkka-Railo-44Suomessa on tapana olla huolissaan eduskuntavaalien äänestysaktiivisuudesta.

Eikä ihme. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa äänestysaktiivisuus oli vain 66,9 prosenttia. Se on vähän. Vuonna 1962 saavutettiin sodanjälkeisten eduskuntavaalien äänestysaktiivisuuden huippu. Tuolloin 85,1 prosenttia äänioikeutetuista osallistui vaaleihin. Äänestysaktiivisuus on laskenut melko tasaisesti vaaleista toiseen. Perussuomalaisten vaalivoitto 2011 ja torjuntavoitto 2015 keskeyttivät laskevan trendin. Jos äänestäjät pettyvät perussuomalaisiin, lasku voi alkaa uudelleen.

Äänestysaktiivisuuden alhaisuus on itsessään huono uutinen, mutta vielä huonompi asia on, että eri väestöryhmissä innokkuus osallistua vaaleihin vaihtelee rajusti. Kesällä julkaistu Poliittisen osallistumisen eriytyminen –tutkimus (toim. Kimmo Grönlund ja Hanna Wass) kertoo tästä karua kieltä.

Vaaleihin osallistuminen korreloi selvästi iän ja koulutuksen kanssa. Kaikkein innokkaimmin äänestävät 55–69 -vuotiaat korkeasti koulutetut henkilöt. Heidän äänestysprosenttinsa oli jopa 92 prosenttia. Kaikkein vähiten äänestävät 25–34 vuotiaat pelkän peruskoulun käyneet  naiset ja miehet. Heistä vain 30 ja 31 prosenttia vaivautui uurnille vaaleissa. Ero on kansainvälisestikin katsottuna todella huomattava.

Kuten yhteiskunnallisen tietoarkiston johtaja Sami Borg tutkimuksen julkistamistilaisuudessa totesi, vaalijärjestelmää on yritetty uudistaa jo 1990-luvulta lähtien ja suomalaiset politiikan tutkijat ovat toistuvasti ehdottaneet siihen samansuuntaisia uudistuksia, joita ei kuitenkaan ole toteutettu. Jostain syystä poliitikot eivät ole ottaneet tutkijoiden ehdotuksia juurikaan huomioon.

Suomalaisen vaalijärjestelmän keskeinen ongelma on, että se ei ole pysynyt muuttoliikkeen mukana. Kun Suoman vaalijärjestelmän peruspiirteet otettiin käyttöön yli sata vuotta sitten, suomalaiset asuivat suhteellisen tasaisesti koko Suomen alueella. Nyt suomalaiset asuvat ennen muuta pääkaupunkiseudulla samalla kun laajat alueet Suomessa ovat hyvin harvaan asutettuja. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa monet vaalipiirit ovat asukasmäärältään liian pieniä. Lapin vaalipiiristä valittiin eduskuntaan vuoden 2015 vaaleissa seitsemän kansanedustajaa ja Satakunnan vaalipiirissä kahdeksan.

Kun kansanedustajia valitaan vaalipiiristä näin vähän, nousee vaalipiirien niin kutsuttu piilevä äänikynnys kohtuuttoman korkeaksi. Lapin ja Satakunnan vaalipiirissä puolueiden oli saatava vähintään 14,2 ja 12,5 prosenttia kaikista äänistä saadakseen edes yhden kansanedustajan eduskuntaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että pienten puolueiden äänestäminen ei ole aina mielekästä, koska niiden mahdollisuus saada edustaja eduskuntaan voi olla todella pieni.

Eikä asia koske aina edes niin kutsuttuja pieniä puolueita. Vuoden 2015 vaaleissa kokoomus menetti ainoan kansanedustajansa Lapin vaalipiirissä. Tämä merkitsi, että Lapissa kokoomuksen saamat yli 10000 ääntä menivät hukkaan, mikä oli yli 10 prosenttia vaalipiirissä annetuista äänistä. Ei ihme, että Lapin vaalipiirissä äänestysaktiivisuus oli vain vajaat 63 prosenttia.

Suomessa asiaa on yritetty korjata yhdistämällä vaalipiirejä. Vuoden 2015 vaaleissa Etelä-Savon ja Kymen vaalipiiri yhdistettiin Kaakkois-Suomen vaalipiiriksi ja Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan vaalipiiri Savo-Karjalan vaalipiiriksi. Tämä toki laski piilevää äänikynnystä merkittävästi.

Suomen vaalijärjestelmän korjaaminen yhdistämällä vaalipiirejä on kuitenkin kehno tapa yrittää korjata olemassa olevia ongelmia. Vaalipiirien kasvattaminen johtaa tilanteeseen, jossa vaalikampanjan käyminen on kohtuuttoman hankalaa ja kallista. Lisäksi suuremmat vaalipiirit uhkaavat alueellista edustavuutta. Eduskuntaan pääsy on verrattomasti helpompaa sellaisille ehdokkaille, jotka ovat kotoisin vaalipiirien suurista asutuskeskuksista kuin niiden ulkopuolelta. Esimerkiksi Varsinais-Suomen vaalipiiristä kolmea lukuun ottamatta kaikki 17 kansanedustajaa olivat joko Turusta tai sen lähialueilta.

Tilanne on helposti korjattavissa. Suomessa tulisi ottaa käyttöön Ruotsin mallin mukainen tasauspaikkajärjestelmä. Tasauspaikkajärjestelmä tarkoittaa, että kaikki vaalipiireissä annetut äänet vaikuttaisivat vaalitulokseen. Kansanedustajapaikat jaettaisiin puolueiden valtakunnallisen äänituloksen ja vaalipiireissä saatujen henkilökohtaisten äänien mukaan. Ääniä ei enää menisi hukkaan, kuten nykyjärjestelmässä helposti käy. Se tekisi äänestämisestä mielekkäämpää.

Samalla alueellinen edustavuus kohenisi, kun vaalipiirejä voitaisiin pienentää. Vaalikamppailut olisivat yksittäisille ehdokkaille helpompia ja huokeampia, kun ne käytäisiin pienemmillä alueilla. Kansanedustajat tulisivat lähemmäs oman alueensa asukkaita, eivätkä suurten asutuskeskusten ehdokkaat saisi suhteetonta etulyöntiasemaa verrattuna muihin ehdokkaisiin.

(Kirjoitus on julkaistu aiemmin Kaleva-lehdessä)

Dosentti, VTT Erkka Railo on eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkija

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Presidentinvaali on kulttuurikamppailu

Erkka-Railo-44Vuoden 2018 alussa Suomessa järjestetään presidentinvaalit.

Niissä Suomen Keskusta kokeilee uudenlaista taktiikkaa.

Normaalisti puolueet valitsevat ehdokkaansa vaalipäivää edeltävän vuoden keväällä tai kesällä.

Keskustassa suunnitellaan, että kesäkuun puoluekokous nimittää entisen pääministerin Matti Vanhasen keskustan ehdokkaaksi presidentinvaaleihin.

Päätös valita ehdokas jo nyt on rohkea. Kun vaaleihin on yli puolitoista vuotta aikaa, ehtii ehdokas unohtua ihmisten mielistä monta kertaa. Keskustassa ehkä toivotaan, että presidenttiehdokkuus tuo Vanhasen lausuntoihin uudenlaista arvovaltaa.

Voi olla, varsinkin jos muita presidenttiehdokkaita ei vielä valita liki vuoteen. Tosin entisen pääministerin ja Juha Sipilän luottomiehen näkemyksillä on päässyt julkisuuteen melko vaivattomasti jo nyt.

Matti Vanhanen on itse sanonut, että hän haluaa osallistua aikaisempaa aktiivisemmin Suomen turvallisuuspoliittisesta asemasta käytävään keskusteluun. Venäjän uhittelun, Ukrainan sodan ja Krimin valtauksen myötä Suomen turvallisuuspoliittinen asema vaatii avointa keskustelua. Presidentinvaalit on tällaiseen keskusteluun luonteva paikka, koska ulkopolitiikassa presidentillä on edelleen valtaa.

Keskustan lähtökohta presidentinvaaleihin ei kuitenkaan ole helppo.

Istuva presidentti Sauli Niinistö on selkeä ennakkosuosikki.

Vanhasen kannalta suurempi ongelma kuitenkin on, että nykyisenkaltaisilla vuodesta 1994 järjestetyillä presidentinvaaleilla on ollut taipumus kääntyä aina samanlaiseksi vastakkainasetteluksi.

Suomen presidentinvaaleille on ollut tyypillistä äänestäjien taktikointi, jossa kansalaiset valitsevat vaalien toiselle kierrokselle ennakkosuosikin lisäksi sellaisen ehdokkaan, jolla he uskovat olevan parhaat mahdollisuudet lyödä ennakkosuosikki. Toisin sanoen äänestäjät eivät välttämättä äänestä sitä henkilöä, jota pitävät itse parhaana, vaan henkilöä, joka kykenee yhdistämään ennakkosuosikin vastustajat.

Käytännössä tämä on merkinnyt esimerkiksi sukupuolten vastakkainasettelua: kolmissa vaaleissa neljästä toiselle kierrokselle on mennyt nainen. Perinteinen oikeiston ja vasemmiston välinen vastakkainasettelu on ollut presidentinvaaleissa lievempi kuin eduskuntavaaleissa, mutta silläkin ollut suuri merkitys. Jos vihreät lasketaan vasemmistopuolueeksi, kuten on mahdollista tehdä, vaaleissa on ollut kolme kertaa vasemmisto vastaan oikeisto -asetelma.

Ratkaisevassa asemassa vaaleissa on kuitenkin aina ollut niin sanottu kulttuurikamppailu. Kaikissa tähän asti pidetyissä vaaleissa toisella kierroksella on ollut kaksi sellaista ehdokasta, joista toinen on mielletty konservatiiviksi ja toinen arvoliberaaliksi. Painotus on sanalla ”mielletty”, sillä Elisabeth Rehn oli varsin konservatiivinen poliitikko, vaikka häntä vuonna 1994 pidettiin ennen muuta naisten tasa-arvon kannattajana. Sauli Niinistön kutsuminen konservatiiviksi on sekin yksinkertaistus, mutta edellisissä vaaleissa Niinistö nimenomaan ajateltiin konservatiivisten arvojen edustajana.

Suomen presidentinvaaleissa on siis aina keskusteltu viimeisestä konservatiivien ja arvoliberaalien voimien yhteenotosta. Vaikka presidentin valtaoikeudet ovat ulkopolitiikassa, itse vaalit ovat symboloineet ajankohtaista valintaa konservatiivisten ja liberaalien arvojen välillä.

Vuosina 1994, 2000 ja 2006 tämä aihe oli sukupuolten tasa-arvo. Vuonna 2012 se oli seksuaalisten vähemmistöjen asema. Avoimesti homoseksuaalinen Pekka Haavisto symboloi Suomessa seksuaalisten vähemmistöjen vapautumista ja tasa-arvoa, josta oli juuri käynnissä raivoisa julkinen keskustelu. Toki vaaleissa on keskusteltu muistakin asioista, mutta tämä vastakkainasettelu on toistuvasti ratkaissut toisen kierroksen ehdokkaat.

Puoluepolitiikka on jäänyt siinä keskustelussa normaalia vähemmälle huomiolle. Haaviston puoluekannasta ei ollut vaaleissa selkeää haittaa. Toisaalta suurten puolueiden presidenttiehdokkuus ei tuonut Väyryselle tai Lipposelle ratkaisevaa etua.

On melkoista arpapeliä veikata, mikä teema on pinnalla vuoden 2018 vaaleissa. Rohkenen kuitenkin arvioida, että maahanmuutto on juuri tällainen ajankohtainen konservatiivien ja arvoliberaalien kiistan aihe, joka jakaa myös puoluekenttää voimakkaasti.

Sauli Niinistö on profiloitunut poliitikkona, joka suhtautuu maahanmuuttoon pari piirua kielteisemmin kuin edeltäjänsä. Aikaisempien vaalien perusteella todennäköinen kilpakumppani olisi henkilö, joka uskottavasti symboloisi maahanmuuttoon myönteisemmin suhtautuvia arvoja.

Tällainen asetelma ei kuitenkaan lupaa erityisen hyvää menestystä Matti Vanhaselle. Mutta ehkäpä turvallisuuspoliittiseen keskusteluun osallistuminen riittää vaalien saldoksi hänelle ja keskustalle.

(Kirjoitus on julkaistu Kalevassa 21.5.2016)

Dosentti, VTT Erkka Railo on Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Kokoomuksen kapina ja konsensuksen päättyminen

 

Erkka-Railo-44Kokoomus on erikoisessa tilanteessa.

Elina Lepomäki, vuonna 2014 eduskuntaan noussut kansanedustaja, on ilmoittanut haastavansa kesän puoluekokouksessa nykyisen puheenjohtajan Alexander Stubbin. On erittäin poikkeuksellista, että istuva puheenjohtaja yritetään pakottaa syrjään.

Se on myös kummallista, sillä Stubbin kautta puheenjohtajana ei voi pitää erityisen
epäonnistuneena.

Stubb ei ole mikään perintöprinssi, kuten Ville itälä. Stubb voitti tiukassa ja rehdissä kamppailussa Jan Vapaavuoren ja Paula Risikon.

Eduskuntavaaleissa toki menetettiin muutama paikka, mutta kokoomus pärjäsi kuitenkin odotettua paremmin ja pääsi hallitukseen. Puolue sai mieluisan hallitusohjelman ja monia tärkeitä ministeripaikkoja, ennen muuta valtiovarainministerin salkun.

Haaste Stubbille ei ole kuitenkaan yksittäistapaus.

Vuonna 2008 Jutta Urpilainen nousi sosiaalidemokraattien puheenjohtajaksi ankaran kamppailun jälkeen. SDP sai vuoden 2011 eduskuntavaaleissa kuuluisan torjuntavoiton, jolla se pääsi hallitukseen. Puheenjohtaja Urpilainen sai tärkeän valtiovarainministeriön salkun Jyrki Kataisen hallituksessa.

SDP:lle se ei riittänyt.

Vuonna 2014 Antti Rinne haastoi Urpilaisen puheenjohtajavaalissa. Rinne väitti, että Urpilainen oli antanut hallituksessa liikaa periksi kokoomukselle. Erityisesti yhteisöveron lasku oli jäänyt kismittämään. Puoluekokouksessa Rinne voitti istuvan puheenjohtajan muutaman äänen erolla. Täytyy mennä 1950-60 -lukujen taitteeseen ja SDP:n suureen hajaannukseen saakka, ennen kuin vastaavanlaisia kamppailuita on käyty puolueen johdosta.

SDP:n kapinaliikkeen ja Lepomäen kampanjan taustalla voi nähdä saman syyn: suomalaisen yhteiskunnan luokkaerot ovat kärjistyneet.

Sosiaalidemokraateissa oireili vasen laita, joka ei sulattanut Urpilaisen myönnytyksiä kokoomukselle.

Kokoomuksessa puolestaan kipuilee sen oikeistosiipi, jonka mielestä Stubb on antanut liikaa periksi muulle hallitukselle ja erityisesti AY-liikkeelle. Elina Lepomäki on avoimesti toivonut, että yhteiskuntasopimus epäonnistuisi ja hallitus toteuttaisi Suomen kilpailukyvyn parantamiseen tähtäävät lait normaalia lainsäädäntötietä.

Lisäksi Stubbin asemaa on hankaloittanut Jan Vapaavuoren kannattajien mutina toimittajille pitkin talvea. Ehkäpä tämän julkisuuteen vuotaneen sapen takia Lepomäki rohkaistui kokeilemaan voimiaan puoluekokouksessa. Olisi kuitenkin yllätys, jos Vapaavuorta kannattanut joukko kääntyisi laajemmin Lepomäen tukijoiksi.

Kapinat muistuttavat, että vuosituhannen vaihteen konsensuksen kausi on ohi. Kataisen ja Stubbin hallitukset osoittivat, että oikeisto ja vasemmisto eivät enää mahdu samaan hallitukseen kuten vuosina 1987-2011. Samalla kokoomuksessa ja SDP:ssä on sisäinen oppositionsa, joka vaatii puolueen johdolta jyrkempää linjaa. Erityisesti kokoomuksessa näyttää taustalla olevan vielä sukupolvikapina ja kulttuurimurros. 1980-luvulla ja sen jälkeen syntyneet eivät enää koe hyvinvointivaltiota saavutuksena vaan pikemminkin taakkana. Näkemykset siitä, mihin suuntaan suomalaista yhteiskuntaa olisi hyvä kehittää eroavat puolueiden välillä selkeämmin kuin vuosikymmeniin.

Luokkaerojen kärjistymisen myötä sekä oikealla että vasemmalla laidalla vaaditaan puhdasoppisuutta pragmaattisuuden ja kompromissien sijaan. Tämä tietää hikisiä paikkoja puheenjohtajille myös jatkossa. Asioiden saaminen aikaan edellyttää kompromisseja hallituskumppaneiden kanssa, mutta samaan aikaan oman puolueen reuna pitäisi pitää mukana.

 

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkija ja yliopistonlehtori.

Kirjoituksen suppeampi versio on julkaistu Etelä-Suomen median lehdissä 17.4.2016.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Ei syytä huoleen

(Kirjoitus on julkaistu Etelä-Suomen median kolumnina 23. tammikuuta 2015.)

SuomalaErkka_Railo-282_lowresiset ovat nyt huolissaan.

Jotkut ovat huolissaan maahanmuuttajista, toiset katupartioista. Hallitus on huolissaan valtion velasta ja monet ovat huolissaan suomalaisesta hyvinvointivaltiosta.

Jos näitä huolia tarkastelee historiallisesta näkökulmasta, kuinka vakava paikka tämä on?

Jos asetamme nykyisen tilanteemme asteikolle yhdestä kymmeneen siten, että kymmenen on taivas ja ykkönen on täysi katastrofi, nykyinen tilanne sijoittunee kohtaan 8. Jos oikein synkistelee, 7,5 voi olla kohdallaan.

En vähättele yksittäisten ihmisten hätää tai onnettomuutta, esimerkiksi työttömyyttä. Mutta valtiona Suomella on usein ollut suurempia ongelmia kuin nyt. Ja meillä on nyt paremmat resurssit ongelmista selviämiseen.

Suomalaisilla on perspektiiviharha.

Vertaamme nykytilannetta siihen, joka oli kymmenen vuotta sitten. Silloin Suomi oli keskellä rauhallista taloudellista nousukautta. Valtakunnan politiikan tärkein uutinen oli pääministeri Vanhasen uusin heila. Nokia palkkasi jokaisen, joka selvisi Keilaniemen pääkonttorin pyöröovista sisään. Venäjä oli vielä rauhallinen.

Se aika ei välttämättä heti palaa. Mutta se olikin poikkeus.

Suomi on selvinnyt sisällissodasta, toisesta maailmansodasta ja vieläpä kylmästä sodasta.

Muutama rasistinen katupartio on vielä pientä verrattuna Lapuan liikkeeseen tai IKL:een.

Suomi antanee turvapaikan noin kymmenelle tuhannelle ihmiselle viime ja tämän vuoden aikana. Sellainen määrä ei hetkauta Suomea vielä suuntaan tai toiseen.

Netissä vellova vihapuhe on ikävä ilmiö, mutta vaikka joku yksittäinen kansanedustaja siihen vetoaakin, todellisuudessa sen poliittinen vaikutusvalta on lähellä nollaa.

Venäjä on ärhäköitynyt, mutta uuteen kylmään sotaan on vielä matkaa. Toisin kuin kylmän sodan aikana, EU:n jäsenenä Suomi kuuluu yksiselitteisesti länsimaihin.

Jotkut hallituksen leikkaussuunnitelmista ovat huonosti harkittuja, mutta hyvinvointivaltiota ne eivät vielä riitä tuhoamaan.

Ongelmamme ovat toki todellisia, mutta välillä kannattaa asettaa ne oikeaan mittakaavaan.

Pahemmastakin on selvitty.

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkija ja poliittisen historian dosentti.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Perussuomalaisten jatkuva mediahuomio ei ole itsestäänselvyys

Erkka_Railo-282_lowresPerussuomalaisten mediasuhteesta on keskusteltu viime päivinä kiivaasti. Suhtautuuko media liian kriittisesti perussuomalaisiin? Suhtautuvatko perussuomalaiset liian herkkänahkaisesti arvosteluun ja erityisesti median kritiikkiin?

Vuonna 2012 Eduskuntatutkimuksen keskus laati laajan tutkimuksen Eduskuntavaalien 2011 mediajulkisuus, jossa mittavan materiaalin avulla tarkasteltiin Jytky-vaaleja edeltävää politiikan julkisuutta. Tutkimuksessa perehdyttiin erityisesti kysymykseen, hyödyttikö mediajulkisuus perussuomalaisten nousua vai ei. Samalla siinä tarkasteltiin laajemminkin sitä, millä tavoin media kohteli perussuomalaisia.

Ensimmäiseksi on sanottava, että näihin kysymyksiin ei ole yksiselitteistä vastausta. Syyn ja seurauksen suhdetta on tällaisessa monimutkaisessa tilanteessa vaikea selkeästi osoittaa, varsinkin kun samassakin mediassa saattoi olla monenlaisia kirjoituksia perussuomalaisista. Muutamia keskeisiä havaintoja kannattaa kuitenkin tuoda esille.

Ensinnäkin median perussuomalaisiin kohdistama valtava huomio oli seurausta perussuomalaisten kannatuksen voimakkaasta kasvusta. Tämä näkyi erityisen selkeästi maakuntien johtavissa lehdissä. Kun perussuomalaisten kannatus kasvoi tarpeeksi korkealle, tyypillisesti lähelle tai ohi Sdp:n, lehdet ryhtyivät kirjoittamaan perussuomalaisista erityisen kiivaasti. Tästä syystä olisi vaikea yksiselitteisesti väittää, että mediahuomio aiheutti perussuomalaisten kannatuksen kasvun. On pikemminkin todennäköistä, että vahvalla jalkatyöllä oli suurempi merkitys kannatuksen kasvussa kuin median huomiolla.

Samalla on kuitenkin todettava, että Timo Soini on jo useissa vaaleissa ollut politiikan julkisuuden väriläikkä, jota toimittajat eivät ole voineet ohittaa. Puolueen puheenjohtaja on saanut enemmän huomiota kuin puolueen koko olisi antanut aihetta. Tämä epäilemättä on tukenut perussuomalaisia.

Media siis kiinnitti paljon huomiota perussuomalaisiin erityisesti kun puolueen kannatus saavutti Sdp:n kannatuksen. Tässä ei ole mitään yllättävää. Kun politiikan valtarakenteissa tapahtuu merkittävä muutos, tiedotusvälineet reagoivat siihen. Yhtälailla nyt näemme tilanteen, jossa valtasuhteissa on jälleen tapahtunut olennainen muutos: protestipuolue perussuomalaisista on tullut hallituspuolue. Totta kai se kiinnostaa.

Toiseksi havaitsimme tutkimuksessa, että tiedotusvälineiden perussuomalaisiin kohdistama huomio oli voittopuolisesti erittäin kriittistä. Kuten tutkija Niko Hatakka on ansiokkaassa artikkelissaan yksityiskohtaisesti kuvaillut, perussuomalaiset haukuttiin pystyyn kaikin mahdollisin tavoin kaikissa tutkituissa tiedotusvälineissä kautta maan. Oma arvioni on, että tällä oli vaikutusta perussuomalaisten kannatukseen ennen vaaleja. Kannatus kääntyi helmikuussa saavutetun huipun jälkeen laskuun, kunnes Portugalin hallituksen kaatuminen maaliskuun loppupuolella jälleen nosti perussuomalaisten kannatusta.

Perussuomalaiset saattavat kokea voitonriemua siitä ajatuksesta, että media on todellakin ja jopa tutkijoiden mielestä arvostellut heitä ankarasti. Ennen kuin Putkonen avaa samppanjan, muistutan kuitenkin, että samalla havainto osoittaa ajatuksen punavihreästä kuplasta perusteettomaksi. Perussuomalaisia kritisoitiin ankarasti niin Helsingin Sanomissa kuin Lapin Kansassa ja pohjalaisessa Ilkassa. Maakuntalehdillä on todistetusti vahva kontakti oman alueensa valtapuolueisiin ja totta kai esimerkiksi perinteisesti keskustan vahvoilla alueilla perussuomalaisten nousu herätti kiukkua. Tutkimuksessa vastaamatta jäi myös kysymys, oliko median kritiikissä ehkä jotain perää.

Samanaikaisesti perussuomalaisten arvostelussa oli yksi tärkeä poikkeus: Timo Soinia kohdeltiin melko varovaisesti. Yleisesti ottaen voi todeta, että Soini hyväksyttiin ”tavallisen kansan” edustajaksi ja Suomen köyhien puolustajaksi. Samalla Soiniin asetettiin toiveita, että hän pitäisi kurissa puolueensa maahanmuuttovastaiset tahot. Toimittajat korostivat, että Soini ei hyväksy rasismia. Soinin väitettä, että puolueessa ei ole rasisteja, ei kyseenalaistettu.

Tilanne on vuodesta 2011 hiukan muuttunut, mutta perusasetelma näyttää edelleen olevan sama. Monet toimittajat näyttävät ajattelevan, että puolueessa on sellainen maahanmuuttovastainen siipi, jonka ajatuksia perussuomalaisten valtaosa ei hyväksy ja jonka maltillinen Soini pitää kurissa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että puolue on yhteisesti hyväksynyt maahanmuuttopoliittisen ohjelman. Ainakaan tässä mielessä puolueessa ei ole sellaisia linjaerimielisyyksiä, jotka johtaisivat puolueen hajaannukseen. Soini ei ole myöskään ottanut minkäälaista selkää kantaa tapaus Immoseen “kunnollisesta harjauksesta” puhumattakaan.

Professori Anu Koivunen tuonut todennut, että populistinen puolue tarvitsee ”hyviä vihollisia” erityisesti nyt kun puolue on hallituksessa. Vaikeiden poliittisten kompromissien myötä puolueen kannatukseen kohdistuu kovia paineita, joita se haluaa lievittää syyttämällä mediaa vainosta. Tutkija Mari K. Niemi on puolestaan muistuttanut, että populistiset puolueet pyrkivät provosoivilla heitoilla muokkaamaan julkista keskustelua haluamaansa suuntaan. Provokaatioista tietysti seuraa runsaasti mediahuomiota. Ne myös ruokkivat sitä vastakkainasettelua, jonka perusteella perussuomalaiset voivat syyttää toimittajia, poliitikkoja ja tutkijoita vainoamisesta.

On kuitenkin hyvä pitää mielessä, ettei populistien mediahuomio ole itsestäänselvyys tai jatku ikuisesti. Julianne Stewartin, Gianpietro Mazzolenin ja Bruce Horsfieldin vertailevassa tutkimuksessa on havaittu, että eri maissa populistien mediahuomio etenee kolmessa samankaltaisessa vaiheessa. Ensimmäisessä populistinen puolue on pieni ja media kiinnittää siihen vain vähän huomiota. Samanaikaisesti tiedotusvälineet saattavat kuitenkin arvostella valtapuolueita kipakastikin, mikä syö näiden puolueiden uskottavuutta ja tukee epäsuorasti populistien kannatusta. Toisessa vaiheessa populistien kannatus alkaa kasvaa. Kasvava kannatus luo kierteen, jossa kannatuksen kasvu lisää huomiota, mikä lisää kannatusta kunnes tietty raja on saavutettu. Kolmannessa vaiheessa populistipuolueet ovat menettäneet uutuuden viehätyksensä. Niiden provokaatioihin on kyllästytty ja niistä on jopa saattanut tulla vakiintunut osa poliittista järjestelmää. Silloin kiinnostus niihin lopahtaa, kunnes ne ryhtyvät uudelleen provosoimaan tai saavuttavat uuden valta-aseman.

Suomessa eletään selvästi nyt intensiivisen kiinnostuksen vaihetta, mutta median jatkuva huomio ei ole itsestäänselvyys. Osa puolueen kansanedustajista ja johtohenkilöistä voi yrittää uusien provokaatioiden kautta säilyttää median kiinnostuksen ja siihen liittyvän “me vastaan muut” -vastakkainasettelun. Toisaalta osa puolueen johdosta varmaan mielellään tyytyisi “tavallisen” hallituspuolueen arkeen ilman jatkuvia kohuja.

 

 

  • Erikoistutkija Erkka Railo

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Vaalikesän gallupit ja voittajan vankkurit

Erkka_Railo-282_lowresViime viikolla Helsingin Sanomat julkaisi viimeisen teettämänsä mielipidemittausten tulokset. Niiden mukaan SDP:n, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten kannatus on kevään eduskuntavaaleihin verrattuna laskenut. Sen sijaan Keskustan ja Vihreiden kannatus on noussut. Vasemmistoliiton kannatus on puolestaan suurin piirtein samoissa lukemissa kuin kevään eduskuntavaaleissa.

Mielipidemittausten tuloksia voi tarkastella monesta eri näkökulmasta. Tässä blogissa osoitan, että muutamaa merkittävää poikkeusta lukuun ottamatta vaalit voittaneiden puolueiden kannatuksella on taipumus nousta vaalien jälkeisenä kesänä, kun taas vaalit hävinneiden puolueiden kannatuksella on ollut selvä taipumus taittua laskuun.

Katsotaanpa oheista taulukkoa. Siihen on kerätty kuuden suurimman puolueen kannatus eduskuntavaaleissa sekä sitä seuraavan elokuun kannatusmittaus. Kuten taulukosta ilmenee, vaalit voittaneet puolueet ovat lisänneet kannatustaan miltei säännönmukaisesti vaalien jälkeisenä kesänä. Näin kävi esimerkiksi vuonna 2003. SDP voitti vaalit nostaen kannatustaan edellisiin vaaleihin verrattuna 1,6 prosenttiyksikköä. Kesällä sen kannatus nousi Taloustutkimuksen mittauksessa liki 28 prosenttiin. Samoissa vaaleissa Kokoomus kärsi tappion. Sen kannatus laski vuoden 1999 vaaleihin verrattuna 2,5 prosenttiyksikköä. Vuoden 2003 kesällä sen kannatus jatkoi edelleen laskuaan päätyen 17 prosentin pintaan. Yhteensä taulukon 24 tapauksesta 19 noudattaa tätä sääntöä. Kahdessa tapauksessa muutokset ovat erittäin pieniä: Vuoden 2011 vaalien jälkeen vihreiden ja vasemmistoliiton kannatuksen muutokset olivat hyvin vähäisiä. Jäljelle jää kolme selkeää poikkeusta.

taulukko1

Kuten tavallista, poikkeukset ovat kaikkein mielenkiintoisimpia. Vaikka keskusta voitti vuoden 2003 vaalit komeasti, sen kannatus oli painunut selvään laskuun saman vuoden kesällä. Syynä on tietysti Anneli Jäätteenmäen eroon johtanut tapahtumasarja, jota kaikki Suomen tiedotusvälineet tiiviisti seurasivat.

Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Sdp:n kannatus otti mielipidemittausten mukaan eräänlaisen pohjakosketuksen juuri vaalien aikaan. Ennen vaaleja kannatus oli pari prosenttiyksikköä korkeammalla kuin vaaleissa, ja pian kesän jälkeen puolueen kannatus toipui aavistuksen verran. On mahdotonta sanoa varmasti, mikä tämän kannatuksen notkahduksen aiheutti, mutta vuoden 2007 vaalit muistetaan Sdp:n poikkeuksellisen epäonnistuneesta vaalikampanjasta, jossa Oiva Lohtanderin esittämä ”porvari” söi hummeria ja haukkui työläisiä. Vaikka vaalimainos ei koskaan päässyt julkiseen levitykseen, siitä syntyi laaja julkinen kohu juuri Sdp:n kannalta pahimpaan aikaan.

Kolmas poikkeus on kokoomuksen kannatuksen muutos vuoden 2011 vaalien jälkeen. Periaatteessa kokoomus hävisi vaalit, koska sen kannatus laski verrattuna vuoden 2007 vaaleihin. Käytännössä vuoden 2011 eduskuntavaalien tulos oli kokoomukselle valtava voitto. Koska muut puolueet pärjäsivät vielä huonommin, kokoomuksesta tuli ensimmäisen kerran Suomen suurin puolue ja samalla sen puheenjohtajasta Jyrki Kataisesta Suomen pääministeri. Todennäköisesti tämän historiallisen tapahtuman myötä kokoomuksen kannatus mielipidemittauksissa lähti kesällä 2011 selvään nousuun.

Ilmiö, jossa puolueen kannatus nousee, koska sen kannatus on noussut, tunnetaan nimellä bandwagon tai suomeksi voittajan vankkurit. Ilmiö kertoo siitä, että ihmiset haluavat olla voittajan puolella. Kun puolueella näyttää menevän hyvin, liikkuvat äänestäjät ilmoittavat kannattavansa puoluetta. Ilmiö jatkuu, kunnes politiikan julkisuus keskittyy jälleen muihin aiheisiin kuin siihen, kuka voitti vaalit ja kuka hävisi.

Voittajan vankkurit -ilmiö selittää yhtä lailla myös tämän kevään eduskuntavaalien ja sitä seuraavan kesän mielipidemittausten tuloksia. Mielenkiintoista on, että vaikka perussuomalaisten vaalitulos on laajalti tulkittu vaalivoitoksi, ei perussuomalaisten kannatus kuitenkaan kesällä osoittanut nousun merkkejä. Päinvastoin, miinusmerkkinen tulos verrattuna vuoden 2011 vaaleihin ennakoi täysin normaalia kannatuksen niiausta kesällä.

Mutta miten hyvin vaalien jälkeiset mielipidemittaukset ennustavat liki neljän vuoden pidettävien eduskuntavaalien tuloksia? Lyhyt vastaus on: eivät mitenkään. Verrattuna vaalikesän mielipidemittauksiin, puolueiden kannatukset ovat menneet ylös, tulleet alas ja jopa pysyneet suurin piirtein paikallaan. Vaalien jälkeisen kesän mielipidemittaukset ovat hauskaa luettavaa, mutta tulevista vaaleista ne eivät kerro mitään.

– Erkka Railo

Erikoistutkija

PS: Joku voi ehtiessään kysyä Taloustutkimukselta, miksi elokuun 2011 mielipidemittauksen mukaan puolueiden yhteenlaskettu kannatus oli 100,2 prosenttia.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Tuleeko Perussuomalaisista tavallinen puolue?

Erkka_Railo-282_lowresPerussuomalaisten yksimielinen päätös hyväksyä Kreikan kolmas tukipaketti on herättänyt laajaa arvostelua.

Tämä on ymmärrettävää. Perussuomalaisten menestyksen yksi kulmakivi on, että se on tarjonnut väylän Euroopan integraatiota vastustavien suomalaisten protestille. Se on ainoa puolue, joka on johdonmukaisesti vastustanut Euroopan unionia ja arvostellut kärkevästi euroa. Toki myös vasemmistoliitto ja kristillisdemokraatit ovat aika ajoin kritisoineet Euroopan integraatiota, mutta erotuksena niistä perussuomalaiset ei ole osallistunut EU-myönteisiin hallituksiin.

Nyt tämä on muuttunut.

Hyväksymällä Kreikka-paketin perussuomalaiset otti ison askelen protestipuolueesta ”tavalliseksi” suomalaiseksi puolueeksi. Paradoksi on, että muutos ”tavalliseksi” puolueeksi on edellytys puolueen menestykselle myös jatkossa. Protestipuolueena voi olla mukavaa kun kannatusluvut kasvavat, mutta todellinen vaikuttaminen ja vallan vakiinnuttaminen edellyttää jossain vaiheessa muuttumista protestipuolueesta ”tavalliseksi” puolueeksi. Osallistuminen hallitukseen vaatii ”tavallisen” puolueen valmiutta kompromisseihin. Se edellyttää myös kykyä sietää haukkuja, kun vaalilupauksia ei pystytäkään pitämään.

Kompromissien tekeminen ei välttämättä johda puolueen tuhoon, kuten se ei ole johtanut muillakaan puolueilla. Perussuomalaisten kannatuksen taustalla olevat ristiriitaulottuvuudet eivät ole todennäköisesti katoamassa mihinkään. Osa suomalaisista on vastustanut Euroopan unionia jo yli 20 vuotta ja tulee varmasti vastustamaan myös jatkossa. Globalisoituvassa maailmassa myös monikulttuurisuudelle (mitä sillä kulloinkin tarkoitetaankaan) riittää vastustajia. Suomeen suuntautuu monenlaisia paineita ottaa lisää maahanmuuttajia, niin pakolaisia kuin muitakin, ja osa suomalaisista vastustaa näitä paineita hyvin ponnekkaasti. Perussuomalaisilla on mahdollisuus säilyä vähintään keskikokoisena suomalaisena puolueena vielä pitkään, ehkä pysyvästi.

Tästä huolimatta muutos protestipuolueesta ”tavalliseksi” puolueeksi ei ole perussuomalaisille helppo, eikä onnistuminen varmaa. Onnistuminen edellyttää, että puolue pysyy yhtenäisenä. Kreikka-paketin yksimielinen hyväksyminen saattaa olla merkki siitä, että näin on. Todellinen koitos puoluejohdolle tulee kuitenkin silloin, kun päätös näkyy kannatusluvuissa. Silloin houkutus irtiottoihin on suuri.

Perussuomalaisten päätös tukea Kreikka-pakettia osoittaa, mikä on parasta ja kauheinta suomalaisessa politiikassa. Koska puolueet ovat suhteellisen pieniä, hallitukset ovat monen puolueen koalitiohallituksia. Se merkitsee puolueille ankeiden myönnytysten tekemistä. Se tarkoittaa syötyjä vaalilupauksia, median pilkkaa ja muiden puolueiden kritiikkiä. Se merkitsee miltei aina myös laskevia kannatuslukuja. Sitä on ”tavallisen” puolueen arki.

Toisaalta kyky ja valmius kompromisseihin on parasta suomalaista politiikkaa: Se on vastuunkantoa, jossa toiset otetaan huomioon, ja jossa venettä ei keikuteta vaikkeivat päätökset itseä miellyttäisikään. Se merkitsee yhdessä saavutetun neuvottelutuloksen asettamista oman kannatuksen kasvattamisen tai säilyttämisen edelle. Onko perussuomalaiset tähän valmis?

– Erkka Railo
Erikoistutkija

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

The Finns Party – party like any other?

Erkka_Railo-282_lowresEver since the decision to take the Finns Party in the Finnish government, the international media has repeatedly put a question forward to me: how on earth was it possible to let a populist party to participate in the Finnish government?

To put it briefly, the Finns Party was able to participate in the government, because in Finland the Finns Party is seen to be more or less alike all the other parties. In other words, it is understood to be a legitimate representative of a group of people who have acceptable grievances and have the right to make their voice heard through democratic process. Indeed, the Finns Party was already invited to join the government after the landslide victory in 2011, but at the time the National Coalition Party and the Finns Party were not able to agree on EU policy.

The Finns Party stands on two feet, so to speak. Looking at its party programme, it is a European populist party broadly similar to its counterparts in many other countries such as UKIP and Swedish Democrats. It is anti-European Union, anti-immigration and anti-elite protest party. Its policy on the European Union is not as hostile as it was a couple of years ago, but it still wants Finland to take distance from the EU. It has been particularly critical towards the environmental regulation coming from Brussels.

The Finns Party wants to limit the amount of immigrants to Finland and make it harder to obtain residence permits and asylum status. The Finns Party thinks that the political, cultural and economic elites have diverted from the real people of Finland and it wants to return the power to the common man.

There is the second foot as well, however. In Finland one often emphasizes the national roots of the Finns Party. The Finns Party was founded on the ruins of the Finnish Rural Party that went bankrupt in 1995. The Finnish Rural Party was a protest movement against the modernization of Finland in the 1970s and 1980s. It too was a populist movement though anti-immigration rhetoric played a very small role in the politics of the party, most likely because there was hardly any immigration to speak of. At the time Finland stood outside the European Community and did not even dream of joining it as a full member so there was no need to protest against it either. Instead the Rural Party concentrated on its populist anti-establishment rhetoric.

Importantly, however, though the other parties did not particularly like the Rural Party and the press ridiculed its populist promises (like abolition of unemployment in 6 months), everybody accepted it as a legitimate representative of certain group of people. Indeed, in the 1980s the Rural Party was invited to join the government as a minority partner and at the time there was a general understanding that the party was more or less similar to all the other parties.

This basic understanding applies to the Finns Party today. It calls itself the largest workers party in Finland (as opposed to the Social Democrats and the Left Alliance) and indeed the core of its supporters consists of workers who feel that they have been forced to feel the brunt of the side-effects of globalization: restructurings and layoffs. The media has emphasized the working class habitus of Timo Soini while simultaneously hoping that he would keep the anti-immigration wing of his party in check. Although the Finns Party has been criticized heavily, the leader of the party has escaped the most difficult questions.

One has also to keep in mind that the anti-immigration policy of the Finns Party is actually not that different from the policy of the other parties. There has been a wide consensus among Finnish parties that the amount of immigrants accepted from outside Europe and North America should be minimal. In particular, the Finnish asylum quota and residence permit policy has always been strict. A good example of this thinking is the fact that the first thing the new Minister of the Interior from the National Coalition Party did, was to announce that he seeks to cut the asylum quota from the current 1050 even though the government programme does not necessitate him to do so.

In sum, the press and the other parties accept the Finns Party as a legitimate representative of people that have real grievances in the society. The party has clearly moderated its stance on the European Union in recent years. The immigration policy of the Finns Party is indeed very strict, but Finnish immigration policy has always been strict by international standards. The party has promised to change Finnish politics beyond recognition and now it has the opportunity to do so. We shall see how that works out.

Dr. Erkka Railo

The writer works as a Senior Research Fellow at the Centre for Parliamentary Studies, the University of Turku

 

.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Osoittavatko viimeiset gallupit vaalituloksen?

Erkka_Railo-282_lowresVaalipäivään on enää muutama päivä ja jokaisen puolueen kampanjatoimistossa tutkitaan silmät verestäen viimeisiä mielipidemittauksia miettien, voiko niihin luottaa. Tässä blogissa tarkastelen ennustuksia, joita Taloustutkimus oy on tarjonnut muutamaa päivää ennen vaaleja. Ovatko ennusteet pitäneet paikkansa ja kuinka paljon ne ovat heittäneet?

Tarkoituksena ei ole kritisoida Taloustutkimuksen tekemiä mielipidemittauksia, vaan lähinnä osoittaa se itsestäänselvyys, että mielipidemittausten tekeminen on vaikeaa ja epävarmaa hommaa. Itse pidän Taloustutkimuksen ennusteita varsin luotettavina, koska niiden otos on suuri, mutta kuten jäljempänä osoittautuu, myös niihin sisältyy epävarmuuksia.

Ohessa on taulukko, johon on koottu vuosien 1999-2011 eduskuntavaalien viimeisten mielipidemittausten tulokset sekä varsinaisten vaalien kannatus kuuden puolueen osalta. Tilanpuutteen vuoksi RKP ja kristillisdemokraatit on jätetty tästä vertailusta sivuun.

Vuosi 1999 Maaliskuu Vaalitulos Erotus
Kokoomus 21,6 21,0 -0,6
Keskusta 22,1 22,4 +0,3
Sdp 21,5 22,9 +1,4
PS 1,0 1,0 0
Vihreät 9,7 7,3 -1,4
Vasemmistoliitto 8,6 10,9 +2,3
Vuosi 2003 Maaliskuu Vaalitulos Erotus
Kokoomus 18,9 18,6 -0,3
Keskusta 23,8 24,7 +0,9
Sdp 22,9 24,5 +1,6
PS 1,1 1,6 +1,6
Vihreät 8,0 8,0 0
Vasemmistoliitto 9,4 9,9 -0,5
Vuosi 2007 Maaliskuu Vaalitulos Erotus
Kokoomus 20,4 22,3 +1,9
Keskusta 24,7 23,1 -1,6
Sdp 21,3 21,4 +0,1
PS 2,5 4,1 +1,6
Vihreät 9,7 8,5 -1,2
Vasemmistoliitto 9,3 8,8 -0,5
Vuosi 2011 Huhtikuu Vaalitulos Erotus
Kokoomus 21,2 20,4 -0,8
Keskusta 18,6 15,8 -2,8
Sdp 18,0 19,1 +1,1
PS 15,4 19,1 +3,7
Vihreät 9,0 7,3 -1,7
Vasemmistoliitto 8,2 8,1 -0,1

Tilasto osoittaa, että mielipidemittausten tekeminen on vaikeaa hommaa, mikäli onnistumisen mittarina on se, kuinka lähelle oikeaa vaalitulosta pääsee.

Parhaiten Taloustutkimus on onnistunut Kokoomuksen kannatuksen ennakoimisessa. Tulos sisältää kuitenkin merkittäviä heittoja: vuoden 2007 vaaleissa kokoomus teki liki 2 prosenttiyksikköä paremman tuloksen kuin ennusteet olettivat.

Keskustan potentiaalisten kannattajien aatoksia on ollut erityisen vaikea tulkita vuoden 2007 ja 2011 vaaleissa. Ehkä konservatiiviset keskustan kannattajat ovat jo pelkästä kansalaisvelvollisuudesta väittäneet äänestävänsä keskustaa, mutta jääneetkin vaalipäivänä kotiin.

SDP:n vaalituloksen ennakointi on sujunut Taloustutkimukselta korkeintaan keskinkertaisesti. Mittauksissa pistää silmään se, että Taloustutkimus on johdonmukaisesti arvioinut työväenpuolueen kannatuksen alakanttiin. Käykö jälleen näin?

Myös perussuomalaisten äänestäjien käyttäytymisen ennustaminen on ollut hankalaa. Vuosina 1999 ja 2003 tämä oli toki ymmärrettävää, kun puolueen äänestäjiä oli muutenkin kourallinen. Otokseen oli todennäköisesti vaikea saada tarpeeksi perussuomalaisten kannattajia, jotta tulokset olisivat luotettavia. On kuitenkin pakko huomauttaa, että perussuomalaiset ovat viimeisissä neljässä eduskuntavaaleissa saaneet toistuvasti paremman tuloksen kuin mitä mittaukset ovat olettaneet. Niin voi käydä myös nyt.

Jos olisin vihreä, olisin todella huolissani Taloustutkimuksen tavasta arvioida vihreiden kannatusta. Lukuun ottamatta vuotta 2003 Taloustutkimus on arvioinut vihreiden kannatuksen toista prosenttiyksikköä yläkanttiin.

Sen sijaan Vasemmistoliiton kannatuksen Taloustutkimus näyttää kyenneen arvioimaan varsin tarkkaan 2000-luvulla. Heitto on ollut kolmissa viimeisissä vaaleissa vain prosentin kymmenyksen luokkaa.

Yhteenvetona voi todeta, että puolueiden puheenjohtajat ovat oikeassa muistuttaessaan, etteivät gallupit äänestä. Yli kahden prosenttiyksikön heitot puolueiden kannatuksissa verrattuna viimeisiin mielipidemittauksiin ovat täysin mahdollisia, jopa todennäköisiä. Kaikkein toiveikkaimmin mittauksiin voivat suhtautua SDP:n ja perussuomalaisten kannattajat. Kokoomuksella ja vasemmistoliitolla on suurin todennäköisyys, että tulos vastaa ennustetta. Vihreiden ja keskustan puoluetoimistoilla suhtautuisin Taloustutkimuksen arvioihin sen sijaan pessimistisimmin.

On kuitenkin todettava, että Taloustutkimus toki tietää tämän kaiken hyvin ja pyrkii näihinkin vaaleihin korjaamaan sitä, millä tavoin materiaalia kerätään ja käsitellään, jotta siitä saadaan mahdollisimman tarkka kuva kansalaisten mielipiteistä. Kuten Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Jari Pajunen kiteytti: ”Mittaus on sinänsä hyvin luotettava, mutta se on aina epävarmaa, miten ihmiset käyttäytyvät.” Äänestäjä on ailahtelevainen ja epäluotettava olento.

 

Erkka Railo

Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Onko vaalipiiriuudistuksella vaikutusta?

Erkka_Railo-282_lowresVuoden 2015 vaaleihin käydään kolmellatoista vaalipiirillä entisten viidentoista sijaan. Vaalipiirien määrä väheni kahdella, kun Kymen ja Etelä-Savon vaalipiiri yhdistettiin Kaakkois-Suomen vaalipiiriksi ja Pohjois-Savon ja Savo-Karjalan vaalipiiri yhdistettiin Savo-Karjalan vaalipiiriksi. Miten vaalipiirien yhdistäminen vaikuttaa vaalitulokseen?

Yhdistämisen tavoitteena oli saada kansalaisten ääni paremmin kuuluviin. Vuonna 2011 Etelä-Savon ja Pohjois-Karjalan vaalipiireistä valittiin vain 6 kansanedustajaa kummastakin, minkä seurauksena ns. piilevä äänikynnys oli näissä vaalipiireissä noin 14 %. Se merkitsi, että vain suurimmilla puolueilla oli mahdollisuuksia saada edustajansa läpi. Vaalipiirien yhdistäminen on laskenut piilevän äänikynnyksen 5,5 %:in Kaakkois-Suomen vaalipiirissä ja Savo-Karjalan vaalipiirissä 5,9 %:in.

Vaalipiirien yhdistämistä on vastustettu sillä perusteella, että kansalaisten alueellinen edustavuus saattaa kärsiä, kun kaksi asukasluvultaan erikokoista aluetta yhdistetään. Esimerkiksi vuoden 2011 vaaleissa Pohjois-Karjalan vaalipiirissä annettiin 87 185 ääntä ja Pohjois-Savon vaalipiirissä 131 369 ääntä. Pelkästään näitä lukuja tuijottamalla voi päätyä ajatukseen, että pohjoissavolaiset ehdokkaat jyräävät pohjoiskarjalaiset. Tämä on kuitenkin epätodennäköistä. Vaalitilastoista ilmenee, että kansalaiset äänestävät ennen muuta oman alueensa ehdokkaita. Ei ole perusteita olettaa, että joensuulaiset ryhtyisivät sankoin joukoin äänestämään kuopiolaista ehdokasta tai päinvastoin. Vanha maakuntaidentiteetti turvannee jatkossakin – ainakin toistaiseksi – alueellisen edustuksen.

Tämä saattaa lohduttaa myös ehdokkaita, jotka tuskailevat uusien vaalipiirien kokojen kanssa. Vain valtakunnallisesti tunnettujen ehdokkaiden kannattaa panostaa kampanjointiin oman kotiseudun ulkopuolella. Muille kansanedustajaehdokkaille on mielekästä keskittää voimansa kampanjointiin omalla asuinpaikkakunnalla tai sen lähiympäristössä.

Tarkastelemalla vuoden 2011 vaalituloksia on mahdollista arvioida, millä tavoin alueellinen edustavuus muuttuu vuoden 2015 vaaleissa, kun vaalipiirejä on yhdistetty. Periaatteessa viimeisenä kansanedustajaksi päässeiden edustajien ns. vertausluku on jokaisessa vaalipiirissä suurin piirtein sama. Vuoden 2011 tilastoista näkyy, että Pohjois-Karjalan vaalipiirissä viimeinen läpimenijä oli Eero Reijonen vertausluvulla 11406,5 ja Pohjois-Savossa Erkki Virtanen vertausluvulla 11092,0. Kummassakin vaalipiirissä ensimmäinen varasijalle valittu on saanut pienemmän vertausluvun kuin edellä mainitut. Tästä voi varovasti arvioida, että merkittäviä muutoksia alueelliseen edustavuuteen tuskin tulee.

Tilanne Etelä-Savon ja Kymen vaalipiirissä on toinen. Etelä-Savossa alhaisin läpimennyt vertausluku oli vuoden 2011 vaaleissa 9992,0 ja Kymessä 10386,0. Kymessä ensimmäisellä varasijalla oli Anu Urpalainen vertausluvulla 10131,3. Näin ollen Urpalainen olisi ohittanut Pauliina Viitamiehen, mikäli vaalipiirit olisivat olleet yhdistettyinä jo vuonna 2011. Ero vertausluvussa selittyy sillä, että Kymessä oli hiukan enemmän äänestäjiä suhteessa valittavien edustajien määrään. (Äänestysaktiivisuudessa ei ollut merkittäviä eroja). Se puolestaan antaa olettaa, että Kymen alueen ehdokkaat hyötyvät vaalipiirin yhdistämisestä Etelä-Savon kustannuksella.

Näihin laskelmiin täytyy kuitenkin suhtautua varauksella, koska puolueiden kannatukset ovat muuttuneet merkittävästi neljän vuoden aikana, mikä varmasti vaikuttaa tulokseen enemmän kuin vaalipiiriuudistus. Mielipidemittausten perusteella Keskustan nousu ja muiden puolueiden lasku johtaa useiden paikkojen siirtymiin yhdeltä puolueelta toiselle.

Vaalipiirien yhdistäminen muuttaa ehdokasasettelun logiikkaa. Yhdistetystä vaalipiiristä hyötyvät ehdokkaat, joilla on tunnettuutta koko vaalipiirin alueella. Tällaisia henkilöitä ovat tyypillisesti puolueiden johtohenkilöt, jotka saavat näkyvyyttä esimerkiksi televisiossa ja muissa kansallisen tason tiedotusvälineissä: esimerkiksi Kaakkois-Suomen vaalipiirissä Jouni Backman (sd.) tai Kimmo Tiilikainen (kesk.) ja Savo-Karjalan vaalipiirissä Seppo Kääriäinen (kesk.). Kristillisdemokraatit yrittää ottaa vaalipiirien yhdistämisestä hyödyn irti asettamalla ehdolle hyvin tunnetun entisen urheilijan ja pitkän linjan poliitikon Sari Essayahin Savo-Karjalan vaalipiirissä. Vaalipiiriuudistus lisää painetta löytää lisää tällaisia ehdokkaita listoille. Jos ajattelee optimistisesti, paine koko vaalipiirissä tunnettujen ehdokkaiden löytämiseen kehittää vähitellen vaalipiirien yhteishenkeä. Toisaalta laajalti tunnettuja ehdokkaita on olemassa rajallisesti. Sen vuoksi puolueorganisaatiot pyrkivät jatkossakin löytämään listoille ehdokkaita eri puolilta vaalipiiriä, mikä vähentänee vaalipiirien yhdistämisestä aiheutuvaa kipuilua.

Todennäköisimmin vaalipiirien yhdistämisestä hyötyvät eniten keskisuuret puolueet vihreät ja vasemmistoliitto, joilla on nyt realistinen mahdollisuus ylittää vajaan 6 % äänikynnys. Savo-Karjalan vaalipiirissä suuret puolueet kokoomus, SDP, keskusta ja perussuomalaiset jyräävät edelleen, mutta Kaakkois-Suomen vaalipiirissä Ylen taannoinen mittaus ennustaa vihreille ja vasemmistoliitolle yhtä lisäpaikkaa. Vuoden 2011 vaaleissa vihreiden Heli Järvinen (vihr.) jäi niukalti Eduskunnan ulkopuolelle Etelä-Savossa ja samalla tavalla kävi Kymessä Pentti Tiusaselle (vas.). Nyt heillä on paremmat mahdollisuudet nousta kansanedustajiksi.

Vaalipiiriuudistuksen seurauksia analysoidaan todennäköisesti tarkkaan. Uudistuksen jälkeen Suomessa on edelleen vaalipiirejä, joissa äänikynnys on pienempien puolueiden näkökulmasta kohtuuton. Satakunnasta valitaan tänä vuonna 8 kansanedustajaa ja Lapista 7. Kataisen hallitus aloitti perustuslain uudistuksen, jonka tavoitteena oli mahdollistaa  vaalipiirien yhdistäminen. Sen toimeenpaneminen edellyttää kuitenkin hyväksyntää myös seuraavalta, todennäköisesti keskustan vetämältä hallitukselta. Keskusta ei ole lämmennyt uudistukselle, joka tosiasiallisesti heikentää sen valtaa pienemmissä vaalipiireissä, joten sen toteutuminen on epävarmaa.

Erkka Railo

VTT, dosentti, Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather