Viime vuosina niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa rasismin kanssa enemmän tai vähemmän avoimesti flirttailevat oikeistopopulistiset liikkeet ovat nostaneet kannatustaan. Etenkin tilanteissa, joissa nationalistiset populistipuolueet ovat saavuttaneet merkittävää valtaa, on niitä vastaan hyökätty voimakkaasti niiden suhteesta rasistiseen puheeseen, rasistisiin liikkeisiin ja rasistisiin ideologioihin. Tiukasta journalistisesta ja kansalaisyhteiskunnan aikaansaamasta julkisuuspaineesta ja esimerkiksi jatkuvista rasismiskandaaleista huolimatta oikeistopopulistiset liikkeet eivät juuri ole menettäneet toimintamahdollisuuksiaan tai kannatustaan. Mistä tämä voi johtua?

Miksi antirasistinen puhe ja rasismin poliittisen hyödyntämisen journalistinen valvonta on niin tehotonta?

Lähestyn kysymystä erityisesti populistipuolueiden rasistisista piirteistä käytävän julkisen keskustelun ja rasismin institutionalisoitumisen näkökulmista. Esitän seuraavassa neljä kriittistä huomiota, jotka provosoivat pohtimaan, onko kaikenlainen rasismin vastustus aina hyödyllistä.

Ensimmäinen huomioni liittyy rasismin vastustamisen tavoitteiden ja tulosten väliseen ristiriitaan. Jos rasisminvastaisen puheen tavoite on lähinnä kiinnittää huomiota rasismin olemassaoloon, on vaarana lisätä rasistisen puheen ja rasististen agendojen näkyvyyttä ja legitimiteettiä. Vaikka rasismin ilmi tuominen kylläkin saa suuret yleisöt tietoisemmiksi esimerkiksi populistipuolueiden edustamista ideologisista sisällöistä, se myös mahdollistaa puolueiden tavoittaa sellaisia henkilöitä ja kannattajajoukkoja, joita rasistinen retoriikka kutkuttaa.

Oikeistopopulistiset toimijat ovat hyvinkin tietoisia siitä herkkyydestä, jolla rasistisiin provokaatioihin julkisuudessa tartutaan, ja tätä herkkyyttä myös epäröimättä käytetään hyväksi. Kysyn siis, mihin rasismin vastaisella puheella pyritään ja ovatko sen tavoitteet mahdollisesti ristiriidassa sen tosiallisten vaikutusten kanssa. Tullaanko rasismia vastaan puhuttaessa tahattomasti lisättyä rasististen toimijoiden painoarvoa yhteiskunnallisina keskustelijoina?

Toinen huomioni liittyy rasisminvastaisen puheen argumentaatioon. Rasismisyytöksiä esitetään julkisuudessa usein epämääräisin argumentein tuettuna tai pahimmassa tapauksessa kokonaan ilman pitävää todistusaineistoa. Rasismisyytökset eivät välttämättä edes pyri kumoamaan esitettyjä argumentteja tai korjaamaan julkisuudessa esiintyviä virhekäsityksiä, vaan ne pikemminkin pyrkivät invalidoimaan rasismista syytettyjen argumentit sellaisinaan arvottomina. Näin ollen rasismin vastustus on usein luonteeltaan voimakkaan ulossulkevaa.

Huonosti perustellut ja lähtökohtaisesti ulossulkevat rasismisyytökset on helppo ohittaa, ne ovat helposti valjastettavissa retorisiin vastahyökkäyksiin ja kaiken lisäksi ne myös syövät muun rasisminvastaisen puheen tehokkuutta ja uskottavuutta. Esitän siis toisen kriittisen kysymyksen: Onko rasisminvastainen puhe aina riittävän hyvin argumentoitua? Tämän kautta päästäänkin kolmanteen näkökulmaan.

Hyvin harva rasismista syytetty henkilö tuntee itsensä rasistiseksi, ja yksilötasolla meillä ihmisillä on vakavia syytöksiä kohdatessamme taipumus turvautua voimakkaisiin puolustusreaktioihin. Jos rasismisyytökset kohdennetaan koskemaan suuria ihmisjoukkoja, esimerkiksi kokonaista puoluetta tai kansanliikettä, onko vaarana että rasismin aggressiivinen vastustus vieraannuttaa yksilöitä, jotka kokevat tulleensa syytetyksi rasismista perusteetta?

Voiko olla, että rasismin aggressiivinen vastustus saattaa jopa radikalisoida tekemällä yksilöistä alttiimpia hyväksymään polarisoivia maailmanselityksiä esimerkiksi siitä, miten eliitit ohittavat heidän aitoina kokemansa huolenaiheet perusteetta?

Neljäntenä ja viimeisenä selityksenä rasisminvastaisen puheen tehottomuuteen tarjoan journalismin hampaattomuutta rasismin institutionalisoitumisen käsittelyssä. Rasismisyytökset vähentävät populistipuolueiden mahdollisuuksia hyödyntää rasistisia äänestäjäjoukkoja vain ja ainoastaan silloin kun rasismisyytöksen yhteydessä puolueen johto on pakotettu ottamaan julkisesti ja yksiselitteisesti ottamaan etäisyyttä rasistisiksi syytettyihin toimijoihin ja heidän lausuntoihinsa. Tätä kuitenkin tapahtuu erittäin harvoin.

Nyt rasismin ilmentymien journalistisessa käsittelyssä keskitytään ehkä liiaksi yksilöiden tikunnokkaan nostamiseen, ja samalla annetaan poliittisille johtajille turhan paljon siimaa käyttää esimerkiksi viestintästrategioita, joiden avulla heidän on mahdollista ylläpitää kaksijakoista ja epämääräistä suhdetta rasismiin.

Tiivistääkseni haluan siis peräänkuuluttaa itsekriittisempää, empaattisempaa, inklusiivisempaa, faktapohjaisempaa ja keskustelevampaa mutta poliittisten eliittien suhteen huomattavasti kriittisempää rasismin haastamista. Ja ehkä eniten peräänkuulutan empatiaa, vaikka se tässä yhteydessä voi vaikealta tuntuakin.

Tohtorikoulutettava Niko Hatakka

Teksti perustuu esitelmään, jonka pidin Allianssin ja Mediakasvatusseuran järjestämässä disinformaatiota ja vihapuhetta käsitelleessä seminaarissa 2.12.2016. Jos kirjoituksen teemat kiinnostavat, suosittelen tutustumaan artikkeliini ”When logics of party politics and online activism collide: The populist Finns Party’s identity under negotiation” sekä Mari K. Niemen ja Matti Välimäen kanssa laatimaani tutkimukseen ”Confrontational yet submissive: Calculated ambivalence and populist parties’ strategies of responding to racism accusations in the media”.

by

by