Kaikki kirjoittajan anemper artikkelit

Nuoret tarvitsevat rahaa menestyäkseen

Vaalikahvit hypermarketin edessä, rintanappeja ohikulkijoille, lentolehtisiä naapuristoon, somemarkkinoinnin kohdentamista, mainos lehteen tai ehkä jopa televisioon..

Hyvä vaalikampanja maksaa. Suurella vaalibudjetilla kampanjoivat saavat tutkitusti etulyöntiaseman muihin ehdokkaisiin nähden. Osalle ehdokkaista vaalirahoituksen kerääminen on kuitenkin huomattavasti helpompaa kuin toisille.

Yksi vaikeassa asemassa oleva ryhmä ovat nuoret ehdokkaat, joilla on käytössään keskimääräistä vähemmän rahaa, mutta jotka tarvitsisivat rahaa mahdollisesti kaikkein kipeimmin.

Nuorilla muita vähemmän kampanjarahaa

Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa oli ehdolla yhteensä 521 alle 35-vuotiasta henkilöä. Lähes joka neljäs ehdokas oli alle 35-vuotias.

Kuvio 1. Kaikkien eduskuntavaaliehdokkaiden vaalibudjetit ikäryhmittäin vuoden 2015 eduskuntavaaleissa (%). Lähde: MTV 3:n vaalikonevastaukset. (Kuvio suurenee klikkaamalla sitä.)

74 prosenttia oman vaalibudjettinsa ilmoittaneista alle 35-vuotiaista ehdokkaista kampanjoi alle 10 000 euron budjetilla. Vanhemmista ehdokkaista taas noin 40 prosenttia käytti vaaleihin yli 10 000 euroa. Edellisvaaleissa läpimenneiden kansanedustajien keskibudjetti oli puolestaan yli 38 000 euroa.

Nuorten ehdokkaiden enemmistö raportoi kampanjoivansa alle 5 000 eurolla. Samaisissa vaaleissa näin pienellä budjetilla eduskuntaan pääsi vain kolme kansanedustajaa. Yksi heistä oli silloin 28-vuotias Tiina Elovaara (ps, myöh. sin), joka valittiin eduskuntaan ensimmäistä kertaa.

Nuoret kansanedustajat eivät ole tyhjätaskuja

Kuvio 2 Valittujen kansanedustajien keskibudjetit ja ulkoisten lahjoitusten määrä vuoden 2015 eduskuntavaaleissa (€). Lähde: Vaalirahailmoitukset. (Kuvio suurenee klikkaamalla sitä)

Vuoden 2015 vaaleissa valittiin yhteensä 35¹ alle 35-vuotiasta kansanedustajaa. Jokainen heistä käytti vaalikampanjaansa keskimäärin 40 300 euroa (mediaani 36 200).

Nuoret kansanedustajat käyttivät siis keskimäärin 2 300 euroa enemmän kuin heidän vanhemmat kollegansa, joiden keskibudjetti oli 38 000 (mediaani 34 900).

Nuoret kansanedustajat eivät myöskään joutuneet turvautumaan yhtä usein omiin säästöihinsä tai ottamaan henkilökohtaista lainaa kuin vanhemmat kansanedustajat. Nuorten kansanedustajien kampanjarahoituksesta keskimäärin 70 prosenttia oli peräisin ulkopuolisilta lahjoittajilta, yli 35-vuotiailla noin puolet.

Rahan ei siis voi sanoa olevan ongelma kaikille nuorille. Menestyksekkäät nuoret poliitikot ovat keränneet rahaa kaiken kaikkiaan kiitettävästi. Vuoden 2015 vaaleissa eduskuntaan nousi useita silloisia tai entisiä nuorisojärjestöjohtajia, joilla voidaan olettaa olevan monipuolisia kontakteja ja verkostoja, mikä helpottaa varainhankintaa.

On myös mahdollista, että nuorille haastajille suuri vaalibudjetti on erityisen tärkeä heidän kampaillessaan vanhempia ja tunnetumpia ehdokkaita vastaan. [Lue lisää nuorten kampanjointiedellytyksistä esimerkiksi täältä.]

Sosiaalinen media apuun?

Sosiaalisesta mediasta on odotettu vaalirahoituksen demokratisoijaa, sillä verkossa taitava ehdokas voi tavoittaa suuriakin ihmisryhmiä pienellä rahalla. Sosiaalinen media ei kuitenkaan ole siinä mielessä lunastanut tätä lupausta, sillä vaaleihin käytetyn rahan määrä on trendinomaisesti kasvanut vuosien saatossa.

Tämän kertaisissa vaaleissa huomattavaa on kuitenkin ollut, että useampi nuori ehdokas on pyrkinyt kerryttämään kampanjakirstuaan sosiaalisessa mediassa lanseeratuilla varainkeruukampanjoilla. Tarkoituksena on kerätä pienlahjoituksia yksityishenkilöiltä käyttäen apuna esimerkiksi MobilePayn kaltaisia mobiilimaksusovelluksia.

Nähtäväksi jää, tuovatko pienlahjoitukset ja muut uudet varainkeruumuodot helpotusta nuorten ehdokkaiden vaalirahatuskaan. Rahalla olisi taatusti käyttöä.

¹Mukaan on laskettu myös valintahetkellä 34-vuotias Mikko Kärnä (kesk), joka nousi eduskuntaan Paavo Väyrysen siirryttyä Europaan parlamenttiin kesällä 2015.

YTM Annu Perälä

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettava

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Kuinka paljon valtaa äänestäjillä on eri Euroopan maissa?

Suomessa on tunnetusti erittäin henkilökeskeinen vaalijärjestelmä. Itse asiassa yleinen trendi koko Euroopassa on viimeisen 25 vuoden aikana ollut se, että vaalit ovat muuttuneet henkilövalintoja korostavaan suuntaan.

Tarkoittaako tämä sitä, että muualla Euroopassa äänestetään samalla tavalla kuin Suomessa?

Ei aivan. Suomessa on yhä eurooppalaisittain hyvin ainutlaatuinen vaalijärjestelmä. Eurooppalaiset maat ylipäänsä eroavat toisistaan suuresti siinä, kuinka paljon yksittäinen äänestäjä voi vaikuttaa siihen, ketkä henkilöt tulevat valituksi kansallisiin parlamentteihin.

Valittavana vain yksi voittaja

Valtaosassa Euroopan maita parlamentaarikot valitaan suhteellista vaalitapaa noudattaen. Suhteellinen vaalitapa tarkoittaa sitä, että puolue saa 30 prosentin kannatuksella noin 30 prosenttia jaossa olevista edustajanpaikoista.

Kuvio Euroopan maissa käytössä olevat vaalijärjestelmät (49) 

(Klikkaa kuvaa suuremmaksi)

Enemmistövaalitapa on käytössä vain neljässä Euroopan maassa, tunnetuimpana Isossa-Britanniassa. Enemmistövaalitavan maissa vaalit käydään pääsääntöisesti yhden hengen vaalipiireissä. Jokainen puolue asettaa yhden ehdokkaan, ja eniten ääniä saanut ehdokas tulee valituksi.

Enemmistövaalitapa antaa puolueille paljon valtaa määrittää valittavan ehdokkaan henkilöllisyys, sillä puolue asettaa vain yhden ehdokkaan – joka joko tulee valituksi tai sitten ei.

Tämän lisäksi enemmistövaalitavan maissa on usein niin sanottuja turvallisia vaalipiirejä, eli sellaisia vaalipiirejä, joissa toinen kahdesta valtapuolueesta voittaa poikkeuksetta äänten enemmistön. Valitessaan ehdokasta ”turvalliseen vaalipiiriin” puolue-eliitti tosiasiallisesti päättää kenestä tulee seuraava kansanedustaja.

Äänestäjillä on mahdollisuus valita eri puolueita edustavien ehdokkaiden väliltä. Mikäli äänestäjälle on kuitenkin ensisijaista äänestää tiettyä puoluetta, ei hänelle jää mahdollisuutta ottaa kantaa ehdokkaan henkilöön.

Suhteellisen vaalitavan ja enemmistövaalitavan rinnalla kaiken kaikkiaan 11:ssä Euroopan maassa on käytössä niin sanottu hybridivaalijärjestelmä. Hybridijärjestelmissä osa parlamentaarikoista valitaan enemmistövaalitapaa soveltamalla ja osa listavaalia.

Puolue osoittaa läpimenojärjestyksen

Listavaalit ovat suosituin vaalijärjestelmä niin Euroopassa kuin maailmalla. Listavaalit voidaan jakaa edelleen suljettuihin, joustaviin ja avoimiin listavaaleihin. Kolmessa Euroopan maassa kansanedustajat valitaan eri listavaalityyppejä yhdistämällä.

Suljetuissa ja joustavissa listavaaleissa puolueilla on huomattavaa valtaa määrittää, keillä sen ehdokkaista on tosiasiallinen mahdollisuus nousta parlamenttiin.

Suljetuissa listavaaleissa puolue asettaa ehdokkaat läpimenojärjestykseen, ja äänestäjän tehtäväksi jää valita pelkästään itselleen mieluisa puolue. Mikäli puolueelle on tiedossa vaalikannatusta, vaalilistan kärkeen sijoitettujen nimien läpimenoa voidaan pitää käytännössä itsestäänselvyytenä.

Joustavissa listavaaleissa äänestäjillä on mahdollisuus antaa preferenssiääni yhdelle tai usealle ehdokkaalle. Mikäli ehdokkaan henkilökohtainen äänisaalis ylittää ennalta määrätyn äänikynnyksen, tulee hän valituksi. Loput edustajat valitaan vaalilistalta puolueen asettaman läpimenojärjestyksen mukaisessa järjestyksessä.

Preferenssiäänten käytännön merkitys on tavallisesti hyvin rajallinen, sillä vain pieni osa edustajista lunastaa mandaattinsa henkilökohtaisten äänten turvin. Etenkään puoluelistan häntäpäähän asetetut ehdokkaat tulevat vain harvoin valituksi henkilökohtaisilla äänillä.

Tästä syystä joustavia vaalilistoja onkin kutsuttu valeasuun pukeutuneiksi suljetuiksi listoiksi.

Henkilökohtainen kampanjointi ei kuitenkaan mene täysin hukkaan, vaikka ovet parlamenttiin aukenevatkin vain harvoin. Puolueet nimittäin palkitsevat hyvin ääniä keränneitä ehdokkaita antamalla heille parempia listasijoituksia seuraavissa vaaleissa.

Preferenssiäänten kerääminen toimii siis eräänlaisena esivaalina seuraavien vaalien listasijoitusta ajatellen.

Avoimet listavaalit eivät ole veljiä keskenään

Avoimia listavaaleja yhdistää se, että äänestäjät valitsevat sen järjestyksen, jossa ehdokkaat tulevat valituksi. Erot avoimien listavaalien kesken ovat kuitenkin suuria.

Yksi keskeinen ero on preferenssiäänen antamisen pakollisuus. Suomesta poiketen vain harvassa muussa avointa listavaalia soveltamassa maassa yksittäisen ehdokkaan valitseminen on pakollista. Muualla äänestäjä voi siis halutessaan antaa äänensä pelkälle puoluelistalle.

Myöskään äänten määrä ei ole vakio, vaan useat maat antavat äänestäjilleen mahdollisuuden lunastaa useita preferenssiääniä. Esimerkiksi Sveitsin suurimmassa kantonissa äänestäjä voi jättää kaiken kaikkiaan 34 preferenssiääntä. Lähimpänä Suomen äänestysmallia on Puola, jossa jokaisen äänestäjän pitää valita yksi – ja vain yksi – ehdokas.

Poliittisten mieltymyksien ilmaiseminen ei rajoitu vain äänimäärään. Osassa maita äänestäjä voi äänestää samaa ehdokasta useampaan kertaan tai vastaavasti antaa miinusääniä epämieluisalle kandidaatille. Myöskään äänten jakaminen eri puolueita edustavien ehdokkaiden kesken ei ole ennen kuulumatonta.

Avoimissa listavaaleissa voidaan myös hyödyntää suljetuista listavaaleista tuttua listajärjestystä, vaikkei se vaikutakaan äänten laskemiseen. Esimerkiksi Latviassa, Puolassa ja Sveitsissä puolueet asettavat ehdokkaansa preferenssijärjestykseen ja antavat näin äänestäjille epäsuoria äänestysehdotuksia.

Tämän kaltaisilla listasijoituksella on merkitystä, sillä listan kärkipäähän sijoitetut ehdokkaat keräävät enemmän ääniä kuin muut. Tosin on mahdotonta sanoa saavatko listan kärkeen asetetut ehdokkaat paljon ääniä listasijoituksensa vuoksi, vai sijoitetaanko listan kärkeen sellaisia ehdokkaita, jotka keräävät paljon ääniä.

Suomeen on vakiintunut käytäntö, jossa ehdokkaat asetetaan vaalilistalle aakkosjärjestyksessä. Viime eduskuntavaaleissa ainoastaan SDP sovelsi toisenlaista listajärjestystä osassa vaalipiirejä. Puolueen ehdokkaat sijoitettiin vaalilistalle ehdokasjäsenäänestyksen tulosten mukaisessa järjestyksessä.

Kun ehdokkaat asetetaan vaalilistalle aakkosjärjestyksessä, listasijoitus ei vaikuta ehdokkaan saamiin ääniin. Jäsenäänestystuloksen mukaisella listajärjestyksellä taas on vaikutusta ehdokkaiden saamiin äänimääriin.

Tämä voi tosin johtua siitä, että puolueen jäsenet suosivat ehdokkaissa samanlaisia ominaisuuksia kuin puolueen äänestäjät ja siitä, että jäsenäänestyksessä menestyneet ehdokkaat panostavat vaalikampanjointiin muita ehdokkaita enemmän.

Tarjolla valtaa, muttei ilman kustannuksia

Eurooppalaiset maat poikkeavat toisistaan siinä, kuinka paljon valtaa yksittäisellä äänestäjällä on vaikuttaa siihen, ketkä tulevat valituiksi. Vaikka yleinen trendi on korostanut vaalijärjestelmien henkilöitymistä, puolueilla on yhä usein vahvasti näppinsä pelissä määrittämässä ketkä voivat nousta vallan huipulle ja ketkä eivät.

Vaikka erilaisten preferenssien ilmaiseminen lisää kansalaisten vaikutusvaltaa, se myös vaatii paljon. Preferenssiääniin pohjautuvan vaalijärjestelmän lähtöoletuksena on, että kansalainen pystyy vertailemaan keskenään suurta joukkoa ehdokkaita ja valitsemaan heistä itselleen sopivimman.

Esimerkiksi Belgiassa, jossa preferenssiäänten antaminen on vapaaehtoista, on havaittu, että politiikasta kiinnostuneet ja poliitikkoja joko henkilökohtaisesti tai median välityksellä tuntevat äänestävät todennäköisemmin yksittäistä henkilöä kuin politiikkaa vähemmän seuraavat.

Samasuuntaisia havaintoja on tehty myös vertailevassa tutkimuksessa. Politikan tutkija Aina Gallego havaitsi, että äänestyserot koulutettujen ja vähemmän koulutettujen välillä ovat suurempia siellä, missä äänestäminen on monimutkaisempaa. Kognitiiviset kyvyt eivät kuitenkaan kummassakaan tutkimuksessa yksin selittäneet äänestämisen todennäköisyyttä, vaan olivat yksi osatekijä.

Preferenssiäänien ilmaiseminen siis sekä antaa – mutta myös vaatii.

YTM Annu Perälä

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettava

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Sinisten tulevaisuus on suurten puolueiden käsissä

Vuoden 2019 eduskuntavaalit tulevat olemaan Sinisen tulevaisuuden kohtalonhetki. Sinisten gallup-kannatus on laahannut muutamassa prosentissa aina puolueen perustamisesta lähtien. Puuttuvien kannattajien lisäksi puolueen vaaliponnisteluja vaikeuttavat rahanpuute, heikko kenttäorganisaatio – ja ehdokasrekrytointi.

Mikäli puolue haluaa jättää täydet vaalilistat kaikissa Manner-Suomen vaalipiireissä, ehdokkaita tarvitaan yhteensä 216. Sinisten ääneen lausuttu tavoite on solmia vaaliliittoja muiden puolueiden kanssa, sillä silloin puolue tarvitsisi vain muutamia kärkiehdokkaita. Mutta miltä näyttää sinisten potentiaali rekrytoida ehdokkaita ilman vaaliliittoja?

Istuvat kansanedustajat ovat tunnettuina kasvoina haluttuja ehdokkaita ja menestyvät vaaleissa kaikista ehdokkaista parhaiten. Helsingin Sanomien juuri tekemän kyselyn mukaan vain kahdeksan sinisten 18 kansanedustajasta lähtee varmasti ehdolle kevään vaaleissa. Varsinaisia kieltäytyjiä oli vain kaksi, loput kahdeksan joko vielä harkitsevat tai jättivät ottamatta kantaa.

Toinen suuri potentiaalisten ehdokkaiden ryhmä on kunnanvaltuutetut. Yleisesti ottaen kaikista kunnanvaltuutetuista vain pieni osa tavoittelee eduskuntaan valintaa, mutta eduskuntavaaliehdokkaista suuri osa on myös kunnanvaltuutettuja. Valittujen keskuudessa kunnanvaltuutettujen osuus on vielä ehdokasjoukkoakin suurempi, ja uuden kansanedustajan tie eduskuntaan käykin tyypillisesti juuri valtuuston kautta.

Sinisellä tulevaisuudella on 56 kunnanvaltuutettua ympäri Suomen, kuten alla olevasta listauksesta ilmenee. Ero kilpailijoihin on suuri: suurimmilla eduskuntapuolueilla kunnanvaltuutettuja on tuhansia ja pienemmilläkin satoja. Esimerkiksi eduskunnan tämän hetken pienimmällä puolueella, kristillisdemokraateilla, on 316 valtuutettua.

Sinisten kunnanvaltuutetut eduskuntavaalipiireittäin (kansanedustajien määrä suluissa) verrattuna eduskuntavaalien vaalipiirikohtaisiin ehdokkaiden maksimimääriin ilman vaaliliittoja

Helsinki 2(1) – 22

Uusimaa 9(3*) – 36

Varsinais-Suomi 4(1) – 17

Satakunta 1(1) – 14

Häme 1(1) – 14

Pirkanmaa 10(3) – 19

Kaakkois-Suomi 5(1) – 17

Savo-Karjala 11(3**) – 15

Vaasa 6(2**) – 16

Keski-Suomi 0(0) – 14

Oulu 3(1) – 18

Lappi 4(1) – 14

Yhteensä 56(18) – 216

*Jussi Niinistö on Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen, mutta Uudenmaan kansanedustaja.

**Kansanedustajat Pentti Oinonen (Kaakkois-Suomi) ja Vesa-Matti Saarakkala (Vaasa) eivät ole kunnanvaltuutettuja, kaikki muut kansanedustajat toimivat samanaikaisesti myös kunnanvaltuutettuina.

Sinisten valtuutettujen ja kansanedustajien yhteismäärä on niin pieni, että ainoastaan Savo-Karjalan vaalipiirissä he voisivat keskenään päästä edes lähelle vaalipiirikohtaista ehdokkaiden maksimimäärää. Muissa vaalipiireissä tästä jäädään hyvin kauas.

Puoluejäseniä sinisillä on oman ilmoittaman mukaan noin 800, eli periaatteessa puolue voi pyrkiä täyttämään ehdokaslistansa myös muilla aktiiveilla. Tämä kuitenkin edellyttäisi noin joka neljännen jäsenen aktivointia ehdokkaaksi, mitä voidaan pitää erittäin kunnianhimoisena tavoitteena. Ja vaikka aktivointi onnistuisi, voi rivijäsenien yleinen tunnettavuus nousta ongelmaksi. Äänestäjät painottavat puolueen ohella vahvasti myös ehdokasta, jolloin ehdokkaan henkilö on hyvin keskeisessä roolissa.

Sinisten ainoaksi selviytymisstrategiaksi jää siis vaaliliittojen solmiminen. Vaaliliitot ovatkin erityisen suosittuja juuri pienten puolueiden keskuudessa, sillä niiden on yksinään vaikea saada edustajiaan läpi. Vaaliliittoja solmittaessa sinisten etuna on se, että puolueella on istuvia kansanedustajia kaikissa vaalipiireissä Keski-Suomea lukuun ottamatta, joskaan ei ole vielä selvää ketkä kaikki aikovat asettua ehdolle myös seuraavissa vaaleissa.

Ei ole siis ihme, että siniset mielellään solmisivat vaaliliittoja toisten puolueiden kanssa, mutta löytääkö puolue halukkaita kumppaneita? Sami Borgin ja Heikki Paloheimon laskelmien mukaan vaaliliitot ovat olleet hyödyllisiä juuri pienille puolueille, kun taas verrattain ahkerasti vaaliliittoja solminut keskusta on hävinnyt vaaliliittojen myötä kaikista eduskuntapuolueista eniten. Sinisten tulevaisuus onkin siis merkittäviltä osin suurempien puolueiden käsissä.

YTM Annu Perälä

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettava

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Pakko on uusi musta

”Pakkolaki”, ”pakkoyhtiöittäminen” ja kiinteistöveron ”pakkokorotukset”. Viime viikkojen sote-kiistan ja -ratkaisun aikaan uutis- ja some-virtaan ilmestyi uusin tulokas: ”pakkoseteli”. Mitä nämä poliittiseen kieleen pesiytyneet pakko-alkuiset sanat kertovat tämänhetkisistä käsitekamppailuista ja poliittisesta julkisuudesta Suomessa?

Sosiaali- ja terveysuudistuksen takaraja meinasi jälleen kerran ylittyä, mutta hallitus pääsi kuin pääsikin sopuun viime viikon torstai-iltaan mennessä.

Suurin erimielisyys syntyi odotetusti valinnanvapautta koskevista kysymyksistä. Hallituspuolueista erityisesti kokoomus on halunnut edistää valinnanvapautta eli sitä, että myös yksityiset yritykset pääsisivät jatkossa tuottamaan sote-palveluita laajemmin kuin nykyisin on ollut mahdollista.

Valinnanvapauden – ja toisaalta keskustan hellimän maakuntauudistuksen – keskeinen asema on muodostunut jo kliseeksi keskustan ja kokoomuksen välisessä köydenvedossa: ”ei maakuntauudistusta ilman sotea, ei sotea ilman valinnanvapautta”, kuten Ben Zyskovicz (kok.) asian ilmaisi.

Poliittisen julkisuuden kannalta on erityisen mielenkiintoista, miten hallituksen sote-esitykset ja -päätökset on otettu vastaan oppositiossa.

SDP:n ryhmyri Antti Lindtman arvioi 9. lokakuuta Helsingin Sanomissa, että ”markkina-ajattelu voitti” hallituksessa sote-ratkaisua tehtäessä. Lindtman kiitteli, että ”pakkoyhtiöittäminen saatiin pois” sote-ratkaisusta. Samalla hän kuitenkin arvosteli ”pakkoseteleitä”, joita maakuntien olisi annettava asukkailleen tiettyihin palveluihin, kun hoidontarve on todettu.

Perjantaina vihreiden Outi Alanko-Kahiluoto osallistui keskusteluun Ylen Politiikkaradiossa ja Twitterissä tiivistämällä, että ”Pakkoyhtiöittäminen korvataan pakkoseteleillä. Sotepalvelut heitetään markkinoille.”

”Yhtiöittämisvelvoite” vai ”pakkoyhtiöittäminen, ”asiakasseteli” vai ”pakkoseteli”?

Pakko-alkuiset muunnokset ovat olleet ensisijaisesti oppositiopuolueiden ja -poliitikkojen käyttämiä käsitteitä.

Hallituksen esityksissä ja hallituspuolueiden edustajien puheissa on käytetty käsitteitä ”yhtiöittämisvelvoite” ja ”asiakasseteli”. Samanlainen käsitepaini on nähty aikaisemmin muun muassa työmarkkinapolitiikassa ”pakkolakien” (pakottava lainsäädäntö) ja viime vuoden budjettiriihen kiinteistöveron ”pakkokorotuksen” (lisäkorotuksen) yhteydessä.

Kun pakko-alkuisia käsitteitä tarkastelee politiikan tai historiantutkijan näkökulmasta, huomaa nopeasti, että kyseessä on ilmiö tai käsitekamppailun muoto, jota tutkija Quentin Skinner on kuvannut paradiastole-käsitteen avulla.

Skinneriä mukaillen paradiastole on klassisessa retoriikassa uudelleenkuvailun muoto, jonka keinoin positiivisena miellettyyn käsitteeseen liitetään sellaisia merkityksiä ja arvotuksia, että käsitteen mielleyhtymä muuttuu negatiiviseksi tai moraalisesti vääräksi.

Suomalaisessa julkisessa keskustelussa tällainen uudelleenkuvailu on toteutettu varsinkin Juha Sipilän pääministerikaudella pakko-sanan avulla.

Osaltaan syynä voi olla se, että Sipilän hallitus on alusta lähtien halunnut luoda mielikuvaa itsestään päämäärätietoisena hallituksena, jolle tärkeintä ovat tavoitteet, eivät keinot niiden toteuttamiseksi.

Esimerkiksi työmarkkinapolitiikan pattitilanteessa vuonna 2015 hallitus yritti härkäpäisesti toteuttaa suunnitelmiaan, vaikka keinona olisi ollut työmarkkinaosapuolet sivuuttava lainsäädäntö eli ay-liikkeen ja opposition kielellä ”pakkolait”.

Hallituksen esityksille on annettu kielellinen kuolemansuudelma – pakko-etuliite

Tämä mielikuva härkäpäisestä hallituksesta on jäänyt elämään ainakin ay-liikkeen ja eduskunnan opposition keskuuteen, koska hallituksen esityksille ja päätöksille on annettu hyvin usein kielellinen kuolemansuudelma – pakko-etuliite.

Käsitehistoriallisin termein kuvattuna vaikuttaa siltä, että edellä mainituissa käsitekamppailuissa ay-liikkeen ja opposition määrittelyt ovat nousseet julkisessa keskustelussa valta-asemaan.

”Pakkolaki” ja ”pakkoseteli” ovat hyviä esimerkkejä käsitteistä, jotka jäävät ihmisten mieliin ja joiden kielteinen arvolataus tunnistetaan helposti.

Opposition ja ay-liikkeen ääntä on vahvistanut myös media, jolle ytimekkäät ja arvottavat käsitteet ovat arvokasta valuuttaa – etenkin otsikoita laadittaessa. Media ei tietenkään ole monoliitti. On mielenkiintoista huomata, että esimerkiksi Helsingin Sanomien toimittaja Marjukka Liiten kirjoitti Lindtman-osuudessaan ”pakkosetelit” lainausmerkeissä.

Lindtman, Alanko-Kahiluoto ja esimerkiksi Iltalehti kirjoittivat ”pakkosetelit” sujuvasti ilman lainausmerkkejä.

HS:n toimituksessakaan ei luultavasti jakseta ikuisuuksiin olla tarkkoja käsitteistä, vaan lainausmerkit liudentuvat pois ajan myötä. Uudelleenkuvailtu muoto jää lopulta elämään, ja mielikuvakamppailun voittajaksi selviytyy ”pakkoseteli”-käsitettä pönkittänyt taho.

Jos katsoo ainoastaan pakko-alkuisia käsitteitä, voidaan todeta, että hajanaiseksi moitittu oppositio on ollut paljon yhtenäisempi ja tehokkaampi kuin muu maine antaisi olettaa.

 

VTM Topi Houni

Kirjoittaja työskentelee  Eduskuntatutkimuksen keskuksessa projektitutkijana

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Onko politiikka kiinnostunut nuorista?

Usein kuulee todettavan, etteivät nuoret ole kiinnostuneet politiikasta. Perinteisen poliittisen osallistumisen – äänestäminen, puoluejäsenyys ja ehdokkaaksi asettuminen – osalta nuoret näyttäytyvätkin melko passiivisilta. Myös uudet poliittisen osallistumisen muodot kasaantuvat pääasiassa niille, jotka ovat jo muutenkin aktiivisia.

Samaan aikaan nuorisobarometrit osoittavat, että nuorten kiinnostus politiikkaa kohtaan on ollut kasvussa koko 2000-luvun. Kasvanut mielenkiinto ei kuitenkaan kanavoidu perinteiseksi osallistumiseksi. Tästä voi vetää johtopäätöksen, että poliitikoissa ja puoluepolitiikassa on joitain vikaa. Kääntäen voisikin kysyä, onko politiikka kiinnostunut nuorista?

Tähän kysymykseen pureutuu Eduskuntatutkimuksen keskuksen ja Nuorten kansanedustajien yhteinen SuomiAreena-paneeli. Paneelissa tutkijajuontajat ja kuuden eduskuntaryhmän nuoret kansanedustajat pohtivat rennossa ja rakentavassa hengessä, miten poliitikot ja puoluepolitiikka voisivat puhutella nuoria paremmin.

Paneelissa pohditaan niin politiikan asialistaa ja poliittista viestintää, poliittisten puolueiden toimintatapoja ja uusia ideologisia jakolinjoja kuin vaalikampanjointiakin. Panelistit pääsevät myös kertomaan, mikä sai heidät innostumaan politiikasta.

Tervetuloa!

#NuPo #SuomiAreena

Onko politiikka kiinnostunut nuorista? -paneeli järjestetään 11.7. klo 17–18.15 BEPOP-lavalla, Porissa. Paneelia voi seurata myös MTV:n Katsomo-palvelusta, josta se on löydettävissä myös paneelin jälkeen.

Panelisteina toimivat kansanedustaja Petri Honkonen (kesk.), Simon Elo (uv.), Susanna Koski (kok.), Ilmari Nurminen (sd.), Hanna Sarkkinen (vas.) sekä varapuheenjohtaja Maria Ohisalo (vihr.). Tilaisuuden juontavat Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkijat Mari K. Niemi ja Erkka Railo.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Miten valta jakaantuu maakuntavaaleissa?

Suomen ensimmäiset maakuntavaalit järjestetään yhdeksän kuukauden päästä, tammikuussa 2019. Maakuntavaalit toimitetaan 18 maakunnan alueella, ja maakuntavaltuustoihin valitaan tuolloin 59–99 valtuutettua riippuen maakunnan koosta.

Tässä blogissa tarkastelen, miltä maakuntien poliittiset valtasuhteet näyttäisivät, jos ääniä annettaisiin samalla tavalla kuin parin viikon takaisissa kuntavaaleissa. Kaikkien 18 maakunnan tulokset on koottu alta löytyvään taulukkoon.

Kuntavaalituloksien perusteella maakuntavaalit ovat keskustan juhlaa. Se olisi suurin puolue peräti yhdeksässä maakunnassa. Keskustan vahvimmat alueet sijoittuisivat Itä- ja Pohjois-Suomeen. Kuntavaalien 17,5 prosentin kokonaiskannatuksella keskusta saisi lähes neljänneksen maakuntavaltuustojen paikkamäärästä. Tämä selittyy sillä, että keskustan ydinkannatusalueet levittäytyvät maantieteellisesti suurimmalle alueelle.

Kaksi seuraavaksi suurinta puoluetta tulisi olemaan SDP ja kokoomus. SDP tulisi olemaan suurin puolue kuudessa maakunnassa. SDP:n vahvimmat alueet löytyisivät Hämeen ja Itä-Suomen suunnalta. Kokoomus tulisi olemaan vahvoilla Etelä-Suomen suurimmissa maakunnissa. Kokoomus nousisi suurimmaksi puolueeksi Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa. Toiseksi suurin puolue olisi muun muassa Pirkanmaalla. Kokoomuksella tulee siis olemaan paljon valtaa suurimmissa maakunnissa.

Vihreät onnistuivat kuntavaaleissa erinomaisesti isoissa kaupungeissa, kuten Helsingissä ja Tampereella, mutta tämä ei heijastu maakuntien voimasuhteisiin. Tämä johtuu siitä, että maakuntatasolla tarvittavat äänimäärät ovat niin suuria, että onnistuminen yksittäisissä kaupungeissa ei vielä takaa menestystä maakuntatasolla. Kuntavaalituloksen perusteella vihreät sijoittuu Uudellamaalla toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja Pirkanmaalla kolmen kärkeen.

Perussuomalaisten vahvin maakunta tulisi olemaan Keski-Pohjanmaa, missä puolue sijoittuisi kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Muissa maakunnissa perussuomalaiset ei näyttäisi mahtuvan kolmen suurimman puolueen joukkoon.

Vasemmistoliitto sijoittuisi toiseksi isoimmaksi puolueeksi sekä Kainuussa että Lapissa. Lisäksi puolue sijoittuisi kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi Pohjois-Pohjanmaalla. RKP puolestaan tulisi hallitsemaan Pohjanmaata, jossa puolue saisi lähes puolet maakunnan äänistä.

Täytyy lopuksi kuitenkin muistaa, että maakuntavaalit tulevat olemaan oma vaalinsa. Maakuntavaalien voittajan ratkaisee ajankohdan poliittinen tilanne ja maakuntavaalien erityiskysymykset. Puolueiden ehdokasasettelulla tulee niin ikään olemaan suuri merkitys vaalien lopputuloksen kannalta. Lisäjännityksensä maakuntavaaliin tuo se, että sekä kuntavaalien suurin voittaja, vihreät, että suurin häviäjä, perussuomalaiset, on vaihtamassa puheenjohtajaansa kesäkuussa.

Klikkaa kuvaa suuremmaksi

Jussi Aaltonen

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen harjoittelija

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Nuorisojärjestöjen jäsenkato heijastuu nuorten kuntavaaliehdokkaiden määrään

Vuoden 2017 kuntavaaleissa alle 30-vuotiaden ehdokkaiden määrä on alhaisin koko 2000-luvulla.

Nuorten ehdokkaiden määrä on pudonnut niin absoluuttisesti kuin suhteellisesti. Yhteensä alle 30-vuotiaita ehdokkaita on hieman alle 3 000, eli 8,9 prosenttia kaikista ehdokkaista. Edellisissä neljissä vaaleissa nuorten ehdokkaiden osuus on ollut 10–11 prosentin välillä.

Nuorten ehdokkaiden osuus on ollut laskussa lähes kaikissa eduskuntapuolueissa. Keskustan, kokoomuksen ja SDP:n nuorten ehdokkaiden määrä on laskenut noin sadan ehdokkaan verran vaali vaalilta. Vihreillä, vasemmistoliitolla ja kristillisdemokraateilla nuorten osuus kaikista ehdokkaista on niin ikään laskenut vuosituhannen mittaan. Perussuomalaisten nuorisoehdokkaiden määrä nousi aluksi, mutta notkahti sekin 2017 vaaleissa.

Ainoa puolue, jossa nuorten ehdokkaiden osuus on pysynyt tasaisena ja jopa noussut, on RKP.

Klikkaa kuvaa suuremmaksi

Ilmeisimpänä syynä nuorten ehdokkaiden katoon on ohentunut rekrytointipohja. Poliittisten nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen jäsenmäärät ovat laskeneet emopuolueiden jäsenmääriäkin nopeammin 2000-luvun aikana.

Klikkaa kuvaa suuremmaksi

Suurimpien nuorisopuolueiden, eli keskustan, kokoomuksen ja SDP:n, nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen yhteenlasketut jäsenmäärät ovat pienentyneet noin puolella – ja SDP:ssa vielä tätäkin enemmän. Trendi heijastuu suoraviivaisesti nuorten ehdokkaiden määrään: alle 30-vuotiaiden ehdokkaiden määrä on lähes puolittunut kaikissa näissä kolmessa puolueessa.

Myös RKP:n nuorisojärjestön jäsenmäärä on puolittunut 2000-luvun aikana. Tästä huolimatta puolue on kyennyt aktivoimaan nuoria ehdolle. Päinvastainen kehityssuunta on ollut KD:n parissa: puolueen nuorisojärjestön jäsenmäärä on kasvanut, mutta nuorten ehdokkaiden osuus laskenut.

Vihreiden ja perussuomalaisten nuorisojärjestöjen jäsenmäärät ovat kasvaneet joistakin sadoista tuhannen ja kahden tuhannen paremmalle puolelle. Myös vasemmistonuorten jäsenmäärä on kasvanut sadoilla jäsenillä. Huomattavaa on, että näiden järjestön emopuolueidenkin jäsenmäärät ovat kasvaneet. Vihreät ja PS aloittivat kasvun jo 2000-luvun alussa ja vasemmistoliitto 2010-luvulla. Emopuolueiden jäsenmäärän kasvu on ollut absoluuttisin luvuin mitattuna huomattavasti nopeampaa kuin nuorisojärjestöjen.

Miksi ehdokkaiden iällä on merkitystä? Ehdokastarjonta määrittelee valitut edustajat. Esimerkiksi naisten määrä niin kunnanvaltuustoissa  kuin eduskunnassa  on kasvanut sitä mukaa kun ehdokkaaksi on saatu enemmän naisia. Naisten nousua on tosin avittanut myös naisten kohonnut äänestysinto. Nuorten äänestysaktiivisuus sen sijaan on muuta väestöä huomattavasti laimeampaa.

Nuorten osallisuus kuntapolitiikassa edistää kunnanvaltuustojen edustavuutta ja tuo päätöksentekoon uusia ääniä ja näkökulmia. Kunnanvaltuustot toimivat myös tärkeinä välietappeina matkalla kohti ylintä päätöksentekoelintä, eduskuntaa.

YTM Annu Perälä

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettava

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather