Vierailin keskiviikkona 24.9. YLEn A-Studio -ohjelmassa keskustelemassa syyskuun puolivälin valtiopäivävaaleissa ennätykselliset 12.86 prosenttia äänistä ja 49 paikkaa 349 edustajan joukossa saavuttaneen Sverigedemokraterna-puolueen (SD) eli ruotsidemokraattien ja perussuomalaisten (PS) eroista ja yhtäläisyyksistä. Koska aika televisiossa on aina kortilla ja käytössä olleen lyhyen ajan puitteissa oli mahdollista käsitellä vain perusasiat, jatkan pohdintaa tässä.
Perussuomalaisiin kuuluva Euroopan parlamentin jäsen Jussi Halla-aho on todennut, että jos Sverigedemokraterna toimisi missä tahansa muualla kuin Ruotsissa, sitä pidettäisiin täysin normaalina puolueena. Jos tarkastelee ruotsidemokraattien 2011 julkaistua periaateohjelmaa, Halla-aho on pitkälti oikeassa. Siitä nimittäin löytyy hyvin vähän sellaista, mikä oikeuttaisi puolueen täydellisen eristämisen, joka on ollut muiden puolueiden ruotsidemokraatteja kohtaan valitsema linja. Korostaessaan nationalismia ja ruotsalaiskansallista identiteettiä sekä kritisoidessaan monikulttuurisuusajattelua ja maahanmuuttopolitiikkaa ohjelma toki haastaa Ruotsissa vallitsevia poliittisen korrektiuden rajoja, mutta mitään lainvastaista tai normaalin demokraattisen poliittisen kilvoittelun käytäntöjen kanssa ristiriidassa olevaa sieltä ei löydy.
Puoluejohtaja Jimmie Åkesson on tehnyt hartiavoimin töitä tuodakseen puolueensa valtavirtaan ja tehdäkseen siitä poliittisesti salonkikelpoisen. Hänen johdollaan puolueessa on toteutettu reipasotteinen sisäinen puhdistus, jossa riveistä on siivottu rasistisia ja muukalaisvihamielisiä kannanottoja julkisuudessa esittäneitä jäseniä. Omissa esiintymisissään hän on toistuvasti torjunut syytökset puolueen rasistisuudesta. Tämä ei kuitenkaan vielä ole riittänyt murtamaan saartorengasta puolueen ympärillä.
Ruotsidemokraatit tekee ongelmalliseksi puolueen tausta. Sen perustivat vuonna 1988 joukko aiemmin Bevara Sverige Svensktin, Framstegspartietin ja Sverigepartietin kaltaisissa äärinationalistisissa, oikeistoradikaaleissa, maahanmuuttovastaisissa ja rasistisissa liikkeissä toimineita henkilöitä. Tässä SD:n ensimmäisessä versiossa vaikuttivat esimerkiksi ruotsalaisen uusnatsismin johtohahmoihin kuulunut Robert Vesterlund ja kansallissosialistisessa Nordisk Rikspartietissa aiemmin toiminut Anders Klarström. Juuri nämä ulkoparlamentaarisissa rasistisissa äärijärjestöissä piilevät juuret saavat muut puolueet karttamaan ruotsidemokraatteja kuin ruttoa.
SD ei pääse pakoon menneisyyttään. Muiden puolueiden keskuudessa ollaan vakuuttuneita, että kaikesta julkisesta kasvojenpesusta ja päinvastaisista vakuutteluista huolimatta nyt Riksdagetiin valitun 49 ruotsidemokraatin joukossa on rasistisesti ja islamofobisesti ajattelevia henkilöitä. Näitä epäilyjä ruokkii se, että monen tuoreen SD-parlamentaarikon kampanja rakentui lähes yksinomaan maahanmuuton ja monikulttuurisuuden vastustamiselle. Voimakkaat vastareaktiot selittyvät sillä, että Ruotsissa monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus ja inklusiivisuus kuuluvat suorastaan valtiolliseen identiteettiin. Moni ruotsalainen tulkitsee niiden avoimen haastamisen suorana hyökkäyksenä kansankodin arvomaailman keskeisimpiä pilareita vastaan.
Suomessa on luonnollisesti seurattu tarkkaan, mitä naapurimaassa tapahtuu. Ruotsidemokraattien nousussa on nähty samoja piirteitä kuin perussuomalaisten vuonna 2011 ottamassa jytkyssä. Esimerkiksi Södertörnin yliopiston tutkija Ann-Cathrin Jungar on niputtanut SD:n ja PS:n yhdessä Tanskan työväenpuolueen kanssa samaksi oikeistopopulistiseksi puolueperheeksi. Tällainen näkemys ei kuitenkaan tee oikeutta perussuomalaisten ruotsidemokraateista olennaisella tavalla eroavalle historialliselle kehitykselle ja ideologiselle taustalle.
Siinä missä SD:n kasvualustana oli maahanmuuttokriittinen tai oikeammin suoran muukalaisvihamielinen ulkoparlamentaariseen toimintaan suuntautunut yhden asian liike, perussuomalaiset on alusta saakka profiloitunut parlamentaarisen järjestelmän kautta vaikuttamaan pyrkivänä ja politiikkavaihtoehtoja laajalla rintamalla tarjoavana puolueena. Perussuomalaisiin on toki vuosien saatossa syntynyt vahva maahanmuuttokriittinen siipi, mutta puolueen eksistentiaalinen perusolemus on löydettävissä muualta. Maahanmuuttokriittisyyttä tärkeämpiä määrittäviä tekijöitä perussuomalaisille ovat EU-kriittisyys ja ns. vanhojen puolueiden eli entisen kolmen suuren (SDP, Keskusta, Kokoomus) haastaminen.
Perussuomalaisten ideologiset juuret löytyvät agraaripopulistisesta SMP:stä, joka aikanaan kelpuutettiin maan hallitukseenkin. Vuoden 2011 vaaleissa saavuttamansa 19 prosentin kannatuksen ja 39 eduskuntapaikan kautta perussuomalaisten yleinen poliittinen uskottavuus ja kansanvaltainen mandaatti ovat olleet aivan toista luokkaa kuin vuoteen 2010 Ruotsin neljän prosentin valtakunnallisen äänikynnyksen alle jääneiden ruotsidemokraattien. Toisin kuin 15 vuoden parlamentaarisen kokemuksen puolueena omaavat perussuomalaiset, ruotsidemokraatit ovat vasta institutionalisoitumistaipaleensa alussa.
Toisin kuin ruotsalaisessa kahteen blokkiin (sosialidemokraattien johtama punavihreä ryhmittymä ja maltillisen kokoomuksen johtama porvarillinen allianssi) perustuvassa parlamentaarisessa käytännössä, Suomen puoluekentässä ei perinteisesti ole ollut sellaisia raja-aitoja, joita ei hallituskoalitiota muodostettaessa olisi voitu ylittää. Meillä on ollut SDP:n ja Maalaisliitto-Keskustan yhteistyöhön nojanneita punamultahallituksia, kokoomuksen ja SDP:n muodostamia sinipunakoalitioita sekä koko oikeisto-vasemmisto-spektrin läpäisseitä sateenkaarihallituksia. Toisin kuin Ruotsissa, Suomessa äänestäjät eivät ole päässeet päättämään hallituspohjasta, vaan sen ratkaisemisen puolueet ovat varanneet omaksi oikeudekseen.
Vaalivoittonsa jälkeenkään ruotsidemokraatit eivät vielä ole aivan samoissa lukemissa perussuomalaisten kanssa. Nyt puolueen kannatus on kuitenkin jo niin suurta, että sen eristäminen kokonaan yhteiskunnallisen keskustelun ja parlamentaarisen yhteistyön ulkopuolelle on yhä hankalampaa ja demokratian kannalta entistä ongelmallisempaa. Puolueen omana lähiajan tavoitteena on päästä käymään kauppaa hallituskoalitiolle antamallaan tuella, mutta hallitusvastuuseen se ei suoranaisesti pyri. Perussuomalaisille taas hallitukseen meno on julkilausuttu tavoite ja lähitulevaisuudessa oikeastaan väistämätönkin askel, mikäli puolue haluaa säilyttää uskottavuutensa aitona poliittisena vaihtoehtona, ei pelkkänä pysyvästi oppositiossa istuvana protestipuolueena.
Perinteinen vasemmisto-oikeisto –jaottelu on puutteellinen työkalu SD:n ja PS:n analysoinnissa. Oikeistolaista niiden agendalla on kansallismielisyys, maahanmuuttokriittisyys, lain ja järjestyksen korostaminen sekä yleinen arvokonservatismi, mutta talouspolitiikassa ne ovat lähempänä keskustavasemmistoa. Varsinkin perussuomalaisilla mutta myös ruotsidemokraateilla on vahvasti perinteiseen pohjoismaiseen sosialidemokratiaan nojaavia talouspoliittisia näkemyksiä. Ne haluavat säilyttää hyvinvointivaltion, puolustavat valtion oikeutta säädellä markkinoiden toimintaa ja haluavat tukea pienyrittäjien toimintaa.
Markku Jokisipilä
Johtaja, Eduskuntatutkimuksen keskus
by 
by 
