Kaikki kirjoittajan vipepi artikkelit

Säilyykö hallitus yhtenäisenä koko nelivuotiskauden?

Ville_pitkanen_25_low-resSujuvasti edenneet hallitusneuvottelut antavat myönteiset lähtökohdat keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten yhteistyölle, mutta helppoa nelivuotiskautta ei hallitukselle voi silti povata.

Hallitusohjelma pitää sisällään runsaasti kipeitä leikkauksia ja uudistuksia, joiden perusteleminen omille kannattajille ei tule olemaan helppoa. Hallitusohjelman julkistamisen jälkeen voikin pitää hienoisena yllätyksenä, kuinka ristiriidattomilta neuvottelut ulospäin näyttivät tai saatiin ainakin näyttämään.

Ministerivalintojen jälkeen eduskuntaryhmien neuvotteluista poistui monia pettyneitä kansanedustajia, joiden tärkeimmäksi tehtäväksi jää tulevalla vaalikaudella puolustaa hallituksen leikkauksia. Hallituksen kannalta olennainen kysymys tulee liittymään siihen, kuinka sitoutuneita ohjelmaan ovat hallituspuolueiden eduskuntaryhmät ja millaista palautetta puolueet saavat toimistaan kentältä.

Hallitusohjelman perustelu omalle eduskuntaryhmälle ja omille kannattajille on kenties helpointa kokoomukselle. Elinkeinoelämän eri osapuolet ovat kilvan kiitellet hallitusohjelman linjakkuutta ja leikkauksille riittää ymmärrystä myös puolueen kannattajakunnassa. Koulutussäästöt voivat nostattaa kritiikkiä, mutta kokonaisuudessaan hallitusohjelma vastaa varsin hyvin puolueen vaalikampanjassaankin tekemää tilannearviota tarvittavista sopeutuksista.

Keskustan osalta hallitusohjelma vastannee hyvin erityisesti pääministeri Sipilän näkemystä Suomen ongelmista ja tarvittavista toimenpiteistä. Sipilä on henkilökohtaisesti hyvin sitoutunut yritysten kilpailukykyä vahvistavaan ohjelmaan, mutta perinteiselle perusturvapuolueelle ja sen kannattajille monet leikkaukset voivat olla vaikeammin sulatettavia.

Kuvaavaa on, että ennen vaaleja tehdyissä mielipidemittauksissa selvä enemmistö keskustan kunnallispoliitikoista ja puoluevaltuutetuista piti punamultayhteistyötä tavoiteltavimpana vaihtoehtona. Kyselyiden mukaan punamultapohja oli suosituin myös äänestäjien keskuudessa. Vaikka hallitusohjelmassa huomioitiinkin monia maataloustuottajien kannalta tärkeitä kysymyksiä ja sote-uudistusta lähdetään viemään eteenpäin keskustan viitoittamaa tietä, löytyy ohjelmasta runsaasti kohtia, jotka voivat herättää ärtymystä puolueen kannattajakunnassa.

Kenties haastavin tilanne on kuitenkin perussuomalaisille. Oppositiossa perussuomalaisten oli vielä mahdollista kritisoida hallitusta monesta eri suunnasta, mutta tuleva hallituskausi tulee varmuudella leimaamaan puoluetta voimakkaammin kuin aikaisemmat oppositiokaudet yhteensä. Joutuuhan puolue nyt ensimmäistä kertaa historiassaan tekemään todellisia arvovalintoja ja vieläpä taloudellisesti huonoina aikoina, jolloin jaettavaa on vähän.

Perussuomalaiset sai hallitusneuvotteluissa edistettyä joitain itselleen tärkeitä asioita, mutta ohjelman suuri linja vaikuttaisi kuitenkin olevan eniten ristiriidassa perussuomalaisten tavoitteiden kanssa. Puolue profiloitui edeltävällä vaalikaudella hallituksen vankkumattomana kriitikkona ja oli mukana muun muassa koulutukseen, talouspolitiikkaan ja perhepolitiikkaan liittyvissä välikysymyksissä. Nämä keskustelut tullaan varmuudella kaivamaan esiin, kun hallitus tuo ohjelmansa eduskunnan käsiteltäväksi.

Lisäksi hallitus löytää edestään lähes varmuudella Kreikan taloudelliseen tukemiseen liittyvät neuvottelut, joiden yhteydessä perussuomalaisten toimia tullaan seuraamaan suurennuslasilla.

Matti Putkonen on puolestaan luonnehtinut perussuomalaisia Suomen ”ainoaksi todelliseksi työväenpuolueeksi”. Hallitusohjelmaan kirjatun yhteiskuntasopimuksen sisällöstä ei ole vielä tarkkaa tietoa, mutta on ennakoitu, että se pitää sisällään lukuisia työtekijöiden etuuksien heikennyksiä ja työajan pidennyksiä. Mielenkiintoista nähdä, kuinka työväenpuolue perustelee uudistuksia työmarkkinoiden turvattomuuteen kyllästyneelle kannattajakunnalleen.

Hallitusneuvotteluiden iskulauseeksi muodostui yhteisen tilannekuvan jakaminen. Nähtäväksi jää, säilyykö osapuolten yhtenäisyys hallituskauden loppuun saakka. Vastaansa hallitus saa kenties yhtenäisimmän opposition vuosikymmeniin, ja kuten hallitusohjelman herättämät ensireaktiot osoittavat, kriittisistä puheenvuoroista ei tule olemaan pulaa.

Hallitustaipaleen ensi metreillä tunnelma on korkealla, mutta toden teolla hallituksen yhtenäisyys ja Sipilän johtajuus mitataan siinä vaiheessa, kun puolueiden kannatuskäyrissä tapahtuu heilahteluja ja paine kentältä kasvaa.

 

Ville Pitkänen

Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Artikkeli on julkaistu Kalevassa 3.6.2015

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Gallupien syöksyt ja romahdukset – ylitulkintaa ja virheellisiä päätelmiä

Ville_pitkanen_25_low-resKenties tärkeimpinä vaalisään ilmapuntareina toimivat tasaisin väliajoin julkistettavat vaaligallupit, jotka tarjoavat niin puolueille, äänestäjille kuin toimittajillekin ajantasaista tietoa puolueiden sen hetkisistä voimasuhteista. Kuukausittain julkaistavien mielipidemittausten kannatusmuutokset ovat tavallisesti maltillisia, vaikkei tätä aina uskoisikaan tiedotusvälineiden uutisotsikoita lukiessa.

Vaaligallupien tärkeimpänä funktiona on tuottaa tietoa tutkimusajankohdan poliittisista suhdanteista ja samalla ne ovat tärkeä osa suurten tiedotusvälineiden uutiskoneistoa; vaaligallupien tulokset ovat niitä teettäville välineille varmoja skuuppeja. Uutislogiikassa kaikkein herkullisin gallup on sellainen, joka ilmentää suuria muutoksia puolueiden kannatuksissa, kun taas voimasuhteiden säilyminen ennallaan latistaa tutkimuksen uutisarvoa.

Valtaosassa tänäkin keväänä julkaistuissa gallupeista muutokset ovat olleet verrattain maltillisia. Yleisradion gallupeissa suurimmat muutokset mitattiin tammikuun lopulla, kun SDP:n kannatus oli noussut 1,9 prosenttiyksikköä ja perussuomalaisten 1,5 prosenttiyksikköä. Sekä joulukuun että helmikuun mittauksissa suurimmat muutokset olivat prosenttiyksikön luokkaa.

Tiedotusvälineiden näkökulmasta ei kuitenkaan ole olemassa niin vähäistä muutosta, etteikö siitä saisi laadittua raflaavaa otsikkoa. ”Perussuomalaiset syöksyy alaspäin”, ”Kokoomus romahti kolmoseksi” ja ”Keskustan kannatus kääntyi selvään laskuun” uutisoi Yleisradio viimeisimmät gallupinsa. Perussuomalaisten ”syöksyn” taustalla oli yhden prosenttiyksikön muutos, kokoomuksen ”romahdukseen” riitti 0,8 prosenttiyksikköä miinusta ja keskustan kannatuksen ”selvän laskun” taustalla oli 1,1 prosenttiyksikköä.

Toinen mielenkiintoinen piirre gallupuutisissa liittyy tulkintoihin, joita tehdään haastateltujen taustoihin liittyen. Galluptutkimuksissa tutkittava perusjoukko koostuu äänestysikäisistä Suomen kansalaisista. Tavallisesti tutkimukset perustuvat väestötietojärjestelmistä tehtäviin satunnaisotantoihin, joissa huomioidaan joukko kansalaisten taustamuuttujia kuten ikä, sukupuoli, asuinalue ja ammattitausta. Lopuksi tuloksia vielä painotetaan taustamuuttujien osalta siten, että ne mahdollisimman edustavia.

Huomionarvoista on se, että tutkimuksissa esitetty virhemarginaali pätee ainoastaan tarkasteltaessa koko otantaa, kun taas yksittäisten taustamuuttujien kohdalla virhemarginaalien suuruus kasvaa merkittävästi, kuten emeritusprofessori Pertti Suhonen Helsingin Sanomissa kritisoi.

Kun Yleisradio uutisoi helmikuun gallupiinsa pohjautuen etenkin työntekijämiesten kyllästyneen keskustaan, on aiheellista kysyä, kuinka luotettavalla pohjalla tämänkaltainen tulkinta todellisuudessa on. Tutkimuksessa oli haastateltu 3420 henkilöä, joista puoluekantansa oli kertonut 1965 henkilöä. Tutkimuksen yksityiskohtaisia taustatietoja ei lukijoille kerrottu, mutta karkean arvion mukaan haastatelluista noin 500–600 henkilöä lukeutui ammattitaustansa perusteella työntekijöihin ja heistä ehkä noin 200–300 oli miehiä.

Sen paremmin uutisesta kuin verkkouutiseen liitetyistä taustamateriaaleista ei käynyt ilmi, kuinka moni työntekijämies oli vaihtanut puoluekantaansa eli millaisten kannatusheilahtelujen pohjalta tulkinta oli tehty. Selvää kuitenkin on, ettei kyseessä ollut edustava otanta suomalaisista työntekijämiehistä.

Perinteinen tulkintaohje gallupeihin on se, että yksittäisen gallupin antamille tuloksille ei kannata virhemarginaaleista johtuen antaa liikaa painoarvoa ja huomio kannattaa kiinnittää pidemmän aikavälin trendeihin. Tällöin muutoksista puhuminen on vakaammalla pohjalla. Median lukija- ja katsojakilpailussa nämä perusperiaatteet tuppaavat kuitenkin unohtumaan.

Ville Pitkänen

VTT, erikoistutkija, Eduskuntatutkimuksen keskus

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Mitä tutkija saa julkisuudessa sanoa?

Ville_pitkanen_25_low-resKeskustelu tutkijoiden julkisesta roolista on ollut tänä syksynä poikkeuksellisen vilkasta. Aihetta on pohdiskeltu julkisuudessa pääministeriä ja ulkoministeriä myöten ja poliitikkojen ohella keskusteluun ovat osallistuneet myös tutkijat. Voimakkain kritiikki on kohdistunut erityisesti sellaisiin tutkijoiden ulostuloihin, joiden on katsottu sisältävän perusteltujen analyysien lisäksi myös mielipiteellisiä kannanottoja.

Kenties räväkimmin kantaa otti alkusyksystä valtio-opin professori Matti Wiberg, joka kritisoi blogi-kirjoituksessaan median pitävän yllä hölöttäjien kuplaa. Wibergin mielestä media välittää yleisölle pätevien näkemysten sijaan subjektiivisia mielipiteitä ja tutkimustulosten sijaan ennakkoluuloja – pätevien tieteilijöiden sijaan toimittajat eivät haastattele ”akateemisesti pätevöityneitä tutkijoita, vaan tyypillisesti ansioita vailla olevia pop-up-velhoja”.

Suurelle osalle tutkijoista tämänkaltainen keskustelu voi olla hämmentävää. Viime vuosina yliopistoilla on alettu aikaisempaa voimakkaammin korostaa yliopistojen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja tärkeä osa tätä kolmatta tehtävää on tutkijoiden osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun mediajulkisuudessa.

Iso kysymys onkin, leimautuuko toimittajien kanssa yhteistyötä tekevä tutkija ”päivystäväksi dosentiksi”, ja millä tavoin julkiset esiintymiset vaikuttavat tutkijan akateemiseen uskottavuuteen. Kun toimittaja ottaa yhteyttä tutkijaan, pitäisikö tutkijan pitäytyä tiukasti omien tutkimusteemojensa avaamisessa vai voiko tutkija ottaa yleisemminkin kantaa oman osaamisalueensa kysymyksiin? Entä pitäisikö tutkijan esittää julkisuudessa myös omia näkemyksiään ja mielipiteitään vai pitäytyä tiukasti faktoissa?

Tutkijoiden näkökulmasta nämä kysymykset ovat tärkeitä, sillä omia ja usein ristiriitaisia odotuksia tutkijoille asettavat niin poliitikot, toimittajat kuin yliopistoyhteisö. Näihin kysymyksiin on haettu vastausta Eduskuntatutkimuksen keskuksen Asiantuntijuus mediassa –tutkimushankkeessa, jossa aihetta tarkastellaan sekä tutkijoiden että toimittajien näkökulmista.

Tutkimuksemme osoittaa, että toimittajien mielestä ihanteellinen tutkija on entuudestaan tunnettu, yhteistyökykyinen ja asiansa tunteva henkilö, joka uskaltaa kommentoida, analysoida ja ottaa rohkeasti kantaa haastattelun aihepiiriin liittyviin kysymyksiin. Hyvä ulosanti ja taito tiivistää ovat plussaa.

Media-aineistot vahvistivat, että tutkijoilta odotetaan mediassa nimenomaisesti ajankohtaisten aiheiden kommentointia. Uutisjutuissa tavallisin tutkijoille annettu rooli oli toimiminen kommentaattorina. Lähes yhtä usein tutkijat antoivat taustatietoja uutisjutun aihepiiriin liittyen. Huomattavasti harvemmin tutkijat raportoivat julkisuudessa omista tutkimuksistaan. Eniten uutisissa haastateltiin eri alojen professoreita ja tutkimusjohtajia eli akateemisesti kaikkein meritoituneimpia tutkijoita. Lisäksi aineisto osoitti, että asiantuntijuus on julkisuudessa voimakkaan sukupuolittunutta. Mediassa haastatelluista tutkijoista peräti 71 prosenttia oli miehiä.

Entä mitä tutkijat ajattelivat yhteistyöstä median kanssa? Yli 90 prosenttia tutkijoista suhtautui toimittajien yhteydenottoihin myönteisesti ja piti osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeänä. Tutkijoiden käsitykset yhteistyön sisällöstä eivät kuitenkaan vastanneet toimittajien odotuksia. Itselleen luontevimpina tapoina osallistua julkiseen keskusteluun tutkijat pitivät esitelmien pitämistä, asiantuntijahaastatteluiden antamista uutismedioille, vieraskynien yms. kirjoittamista ja tutkimustuloksista raportoimista mediassa. Enemmistö tutkijoista ei kuitenkaan pitänyt itselleen luontevana ajankohtaisten aiheiden kommentointia julkisuudessa. Tulokset osoittavat, etteivät toimittajien ja tutkijoiden käsitykset yhteistyön sisällöstä kohtaa. Mediassahan tutkijoilta kaivattiin nimenomaisesti vahvoja kannanottoja ja ajankohtaisten aiheiden kommentointia.

Lisäksi kyselytutkimus nosti esiin monia tekijöitä, joiden tutkijat kokivat vähentäneen tai vaikeuttaneen omaa yhteistyötään median kanssa. Tällaisia tekijöitä olivat muun muassa toimittajien taipumus kärjistää asioita,  julkaista lausuntoja eri muodossa kuin ne on annettu ja kysyä asioita haastateltavan tutkimusaiheen ulkopuolelta.

Oma merkityksensä oli myös yhteyttä ottavalla tiedotusvälineellä. Yli puolet vastaajista suhtautui kielteisesti iltapäivälehtien haastattelupyyntöihin, kun taas päivälehtien yhteydenottoihin suhtautuivat myönteisesti lähes kaikkia vastaajat. Lisäksi mediassa esiintymisen koettiin vievän liikaa aikaa yliopistoyhteisön enemmän arvostamilta tehtäviltä kuten julkaisemiselta. Merkittävin este julkisuudessa esiintymiselle oli kuitenkin se, että 80% vastaajista kertoi median pyytäneen heiltä haastattelua vain muutamia kertoja vuodessa tai harvemmin.

Kuten tutkimustulokset osoittavat, tutkijoiden ja median väliseen yhteistyöhön liittyy monia ongelmakohtia, joista kenties keskeisin on rooliodotusten kohtaamattomuus. Toimittajat kaipaavat rohkeita analyyseja ja mielipiteitä, kun taas moni tutkija kokee kommentaattorin roolissa esiintymisen itselleen vieraaksi. Osaa tutkijoista arveluttavat myös median toimintatavat. Näistä erilaisista odotuksista ja ongelmakohdista huolimatta valtaosa tutkijoista pitää kuitenkin osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeänä – siitäkin huolimatta, että astuessaan julkisuuteen tutkija siirtyy epämukavuusalueelleen.

Mitä näiden havaintojen perusteella sitten pitäisi ajatella viimeaikaisista, tutkijoiden media-esiintymisiä kritisoivista puheenvuoroista? Vaatimus tutkimukseen perustuvien analyysien esittämisestä julkisuudessa osoittaa jonkinasteista tietämättömyyttä median toimintatavoista. Tutkijat eivät määrittele haastatteluiden kysymyksenasetteluja vaan toimittajat. Toimittajia kiinnostaa varsin usein olemassa olevien tutkimustulosten sijaan rohkeat analyysit tulevasta. Tutkijan vaihtoehdoiksi siis jää joko kieltäytyä haastattelusta tai pyrkimys analysoida ajankohtaisia kysymyksiä parhaan tietämyksensä valossa. Sitä tosiseikkaa tutkija ei kuitenkaan pääse karkuun, että käynnissä olevia prosesseja kommentoitaessa operoidaan aina puutteellisin tiedoin.

Toisinaan päätös kieltäytyä yhteistyöstä median kanssa on perusteltu. Jos aihetta ei tunne, kannattaa toimittaja ohjata aiheeseen paremmin perehtyneen tutkijan juttusille. Itsekriittisyys on tärkeää, mutta äärimmilleen vietynä siihen voi kuitenkin liittyä ongelmia. Mikäli tutkijat kieltäytyvät osallistumasta julkiseen keskusteluun, tarjoavat toimittajat kommentaattorin roolin muille yhteiskunnallisille toimijoille – henkilöille, joilla on kyllä rohkeutta osallistua ajankohtaiseen keskusteluun, mutta joiden asiantuntemus on suurella todennäköisyydellä heikompi kuin aihepiirin parissa vuosia viettäneen tutkijan.

Erikoistutkija Ville Pitkänen

Lisätietoja hankkeesta:

VTT Ville Pitkänen
email: ville.pitkanen@utu.fi, puh: 040 7770869

VTT Mari K. Niemi
email: makani@utu.fi, puh: 0417099666

Hankkeen on rahoittanut Helsingin Sanomain Säätiö

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Nouseeko äänestysaktiivisuus eurovaaleissa?

Erkka_Railo-282_lowresViime päivinä olen saanut toimittajilta runsaasti huolestuneita soittoja: ”Uskotko, että äänestysaktiivisuus tällä kertaa nousee?” Se on hyvä kysymys.

Euroopan parlamentin vaaleihin on aikaa vajaat kolme viikkoa, mutta toimittajien ja poliitikkojen huoli on yhteinen. Ensimmäisissä europarlamenttivaaleissa vuonna 1996 uurnille vaivautui 57,6 prosenttia kansalaisista, vuonna 1999 äänestysaktiivisuus laski 31,4 prosenttiin ja sen jälkeisissä vaaleissa äänestysaktiivisuus on ollut 40 prosentin luokkaa. Hyvältä ei näytä nytkään. Kansalaisten kiinnostus vaaleja kohtaan vaikuttaa valjulta.

Suomi ei kuitenkaan ole mikään poikkeus EU-maiden joukossa. Vuonna 2009 äänestysaktiivisuus oli koko EU-alueella 43,0 prosenttia (Suomessa 40,3) ja monessa maassa vielä selvästi alhaisempi kuin Suomessa. Näin oli esimerkiksi Tshekissä, jossa 28,2 prosenttia äänioikeutetuista osallistui vaaleihin tai vaikkapa Alankomaissa, jossa 36,75 prosenttia kansalaisista kävi antamassa äänensä.

Miksi europarlamenttivaalien äänestysaktiivisuus on niin alhainen?

Syitä on monta. Aloitetaan vaikka laajoista rakenteellisista syistä. Kaikille länsimaisille yhteiskunnille on yhteistä, että puoluepoliittinen osallistuminen on jatkuvasti vähentynyt ja puolueiden jäsenmäärät ovat laskeneet. Äänestysaktiivisuus on kaikissa länsimaissa laskenut 1970-luvulta lähtien. Kansalaiset eivät koe puoluepoliittista toimintaa tehokkaana välineenä vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Muutoksen taustalla on länsimaisten yhteiskuntien individualisoituminen ja luokkaidentiteettien hämärtyminen. Nyt koetaan mielekkäämmäksi yhden asian liikkeissä toimiminen. Monissa itäisen Keski-Euroopan maissa puoluepolitiikka kärsii laajemminkin sellaisista vaikeuksista – lyhytikäisistä puolueista ja hallituksista – jotka heikentävät kansalaisten kiinnostusta ja sitoutumista politiikkaan.

Myös mediaa on syytetty äänestäjien apatiasta. On totta, että tiedotusvälineet seuraavat Euroopan unionin asioita pinnallisesti. Median huomio kiinnittyy vain suurimpiin Euroopan unionin tapahtumiin, kuten Eurooppa-neuvoston huippukokouksiin, jossa unionin jäsenvaltioiden johtajat tapaavat. Muut Euroopan unionin instituutiot mukaan lukien Euroopan parlamentti näkyvät julkisuudessa erittäin vähän. Kuten jokainen meppi tietää, kotimaan median huomion herättäminen on kovan työn takana. Seurauksena on, että Euroopan parlamentti vaikuttaa kansalaisten mielestä etäiseltä tai jopa tarpeettomalta instituutiolta. ”Kai se näkyisi uutisissa useammin, jos sillä olisi jotain merkitystä?” ajattelevat äänestäjät.

Tokihan on nähtävissä, että tiedotusvälineet tekevät vaalien alla hartiavoimin töitä herättääkseen kansalaiset äänestämään. Esimerkiksi Yleisradio panostaa tämän vuoden vaaleihin näyttävästi ja haastattelee kaikki ehdokkaat. Tämä on tietysti hyvä asia. Samalla se muistuttaa kuitenkin tilannetta, jossa koululainen jättää läksyt toistuvasti tekemättä ja yrittää paikata laiminlyöntinsä pänttäämällä kirjan kokeita edeltävänä iltana. Onhan sekin jotain, mutta kymppejä on turha odottaa.

Alhaista äänestysaktiivisuutta voi selittää myös sillä, että Euroopan unionin julkisuuskuva on tunnetusti huono monessa jäsenmaassa. Tutkimukset osoittavat, että toimittajat ja poliitikot puhuvat toistuvasti Euroopan unionista jäsenmaiden kilpakumppanina. Uutisissa ja poliitikkojen puheissa Euroopan unioni on instituutio, jonka kanssa kukin jäsenmaa käy nollasummapeliä resursseista. Jos jotain saadaan, toimittajat ja poliitikot kehuvat jäsenmaan voittaneen, ja jos ei saada, syypää on Euroopan unioni. Euroopan unionin talouskriisin kärjistyessä vuosina 2010–11 Irlannissa ihmeteltiin, minkä takia EU ei suostu auttamaan pulaan joutunutta jäsenmaata. Samaan aikaan Suomessa kauhisteltiin, miten Euroopan unioni voi suunnitella avustuspaketteja asioitaan vastuuttomasti hoitaneille jäsenmaille. Olitpa sitten Irlannissa tai Suomessa, monien toimittajien ja poliitikkojen mielestä syypää oli Euroopan unioni. Kuka sellaiselle äänensä haluaisi antaa?

Myös politiikan rakenteelliset syyt alentavat äänestysaktiivisuutta. Parlamenttivaalien ongelma on, että Euroopan parlamentin puolueryhmien ja kansallisten puolueiden välillä on melkoinen etäisyys. Vaalikampanjoita käyvät kansalliset puolueet, mutta Euroopan parlamentissa valtaa käyttävät puolueryhmät, joiden jäsenet valitaan jokaisen jäsenmaan puolueiden listoilta. Kunkin maan vaaleissa puolueryhmät näkyvät kuitenkin erittäin vähän. Todennäköisesti harva suomalainen osaisi mainita edes kahta parlamentin puolueryhmää. Kansallisten puolueiden ja puolueryhmien välinen etäisyys luo vaikutelman, että äänen antamisesta on todella pitkä matka konkreettiseen poliittiseen päätöksentekoon Euroopan parlamentissa. Enkä vielä maininnut edes sitä, että Euroopan parlamentin valtaoikeudet ovat edelleen rajalliset ainakin verrattuna kansallisiin parlamentteihin.

Asiaan liittyy se, että eurooppalaisten parlamenttiryhmien sisäinen koheesio on heikompi kuin kansallisten tai esimerkiksi suomalaisten poliittisten puolueiden. Tämä tosin vaihtelee parlamenttiryhmästä toiseen. Euroopan kansanpuolue (EPP), jossa kokoomuksen ja kristillisdemokraattien mepit ovat, on hajanaisempi kuin esimerkiksi Euroopan sosialistien parlamenttiryhmä PES, jossa sosiaalidemokraatit ovat. Parlamenttiryhmien koheesio on vuosien ja vuosikymmenien saatossa vähitellen kohentunut, kun mepit ovat ymmärtäneet yhteistyön merkityksen. Tästä huolimatta monet merkittävät jakolinjat kulkevat puolueryhmien sisällä, eikä niiden välillä. Esimerkiksi EPP äänesti taannoin niukalti veroparatiisien lopettamisen puolesta.

Tämä hajanaisuus hankaloittaa yhteiseurooppalaisen vaalikampanjan käymistä, mikä toisi puolueryhmät selkeämmin kansalliseen julkisuuteen ja konkretisoisi kontaktia kansallisten vaalien ja Euroopan parlamentin välillä.

Alhaiseen äänestysaktiivisuuteen vaikuttavat siis monet syyt. Euroopan unionin yleisesti heikko julkisuuskuva sekä parlamentin, puolueryhmien ja poliitikkojen vähäinen näkyvyys kansallisessa julkisuudessa ovat yksi syy ja kansallisten puolueiden ja poliitikkojen heikko kytkeytyminen Euroopan parlamentin puolueryhmien toimintaan on toinen. Näin ollen ehdolle asettautuneista ministereistä huolimatta äänestysaktiivisuus jäänee edelleen kauaksi esimerkiksi eduskuntavaalien tai presidentinvaalien tasosta.

Erkka Railo

Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja
Politiikan tutkimuksen laitos
Turun yliopisto

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Presidentintekijät – mitä jäi leikkauspöydälle?

Ville_pitkanen_25_low-resSauli Niinistön kampanjatiimin työskentelystä kertova Presidentintekijät -dokumenttielokuva sai ensi-iltansa viime perjantaina. Elokuva sai jo ennakkoon runsaasti julkisuutta, kun kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen syytti elokuvan ohjannutta Tuukka Temosta sopimusrikosta. Tujusen mukaan elokuvan piti kertoa Niinistöstä ja presidentti-instituutiosta, ei kampanjatiimistä. Julkisuudessa Temosta kritisoivat myös kampanjatyöhön osallistuneet ja elokuvassa esiintyneet Kirsi Piha ja Hjallis Harkimo.

Katsoin elokuvan tuoreeltaan viime viikolla. Vaikka elokuva oli mielenkiintoinen ja tarjosi kurkistusaukon kulissien taakse, ei se pitänyt sisällään suuria yllätyksiä. Poliittinen kampanjointi on usein raadollista myyntityötä, jossa kampanjatuotteeksi pelkistyvään ehdokkaaseen pyritään liittämään myönteisiä mielikuvia. Kampanjaväen ruotiessa oman ehdokkaan ja kilpailijoiden heikkouksia ja vahvuuksia suorapuheisuus kuuluu asiaan. Mistä osapuolet siis lopulta riitelivät?

Useissa aihetta käsitelleissä lehtijutuissa huomio on kiinnittynyt yksinomaan elokuvan sisältöön ja kampanjatiimin jäsenten elokuvassa esittämiin värikkäisiin puheenvuoroihin. Dokumentin nähtyäni aloin kuitenkin pohtia, olisiko syy tunteiden kuumenemiseen sittenkin jossain muualla kuin itse elokuvassa.

Huomion arvoista on ensinnäkin se, ettei Tujunenkaan halunnut ainakaan Ilta-Sanomien uutisen mukaan estää elokuvan levitystä.

– Riita ei sinänsä liity elokuvaan, vaan siihen, kenellä on ollut oikeus jaella sitä aineistoa, Tujunen kertoi lehden haastattelussa.

Samassa haastattelussa hän kertoi ihmetelleensä erityisesti elokuvan tuottaneen Helsinki-filmin roolia projektissa. Kokoomuksessa kun elettiin Tujusen mukaan käsityksessä, että sopimuksen osapuolia olivat ohjaaja Temonen sekä kampanjatiimi, ei suinkaan ulkopuolinen filmiyhtiö.

Kenties Tujusen voimakkaalta tuntunut reaktio liittyikin elokuvan sijaan Temosen hallussa oleviin videoaineistoihin, joiden käyttöoikeuksiin liittyi ulkopuolisen tuottajan myötä epäselvyyksiä ja joita ohjaajalla on väistämättä hallussaan useamman täyspitkän elokuvan verran. Tämä ajatus sai vahvistusta, kun minulle viime viikolla tarjoutui mahdollisuus vaihtaa muutama sana Temosen kanssa.

Temonen vahvisti, että iso osa filmimateriaalista jäi leikkauspöydälle. Käyttämättä jäi muun muassa maakuntien miesten ja naisten pyyteetön vaalityö Niinistön puolesta sekä lähes kokonaan kampanjantiimin markkinointiviestintään liittyneet pohdiskelut, kuten mainonnan analyysit sekä vaalitentteihin liittyvät keskustelut. Tutkijan näkökulmasta kaikkein mielenkiintoisin materiaali oli siis jätetty elokuvasta pois.

Lisäksi Temonen kertoi, että elokuvaan on valittu vain päivänvalon kestäviä kohtauksia. Hänen mukaansa dokumentti oli leikattu siten, etteivät ihmiset joudu kiusalliseen tilanteeseen elokuvan julkaisemisen jälkeen.

Vaikuttaa siis selvältä, että Temosen leikkauspöydälle on jäänyt runsaasti värikästä ja kiusallistakin materiaalia. Oma arvaukseni on, että ruotiessaan vaalijulkisuutta suorapuheinen kampanjatiimi on saattanut arvioida monen muunkin kuin Niinistön ”läpättäneen paskaa”. Juuri nämä puheet ja niiden mahdollinen päätyminen julkisuuden riepoteltaviksi ovat kenties herättäneet kuumotusta niin Tujusessa kuin kampanjatiimissäkin.

Viime viikolla Temonen kuitenkin vakuutti, että aineistot jäävät hänen henkilökohtaiseen arkistoonsa, eivät esimerkiksi Helsinki-filmin edustajien haltuun. Ehkä kokoomuksen puoluetoimistolla voidaan tämän tiedon myötä huokaista helpotuksesta.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather