Konservatiivipuoluetta edustava Lontoon pormestari Boris Johnson on ollut näkyvästi esillä kansainvälisessä mediassa sen jälkeen, kun hän helmikuun lopulla sitoutui kannattamaan Brexitiä, eli Britannian eroa EU:sta, ja kampanjoimaan eron puolesta ennen kesäkuun lopulla järjestettävää kansanäänestystä.
On povattu, että Johnson on heti pääministeri David Cameronin jälkeen tärkein yksittäinen henkilö, joka saattaa vaikuttaa äänestäjien päätökseen.
Johnson on hyvin kiistanalainen ja värikäs hahmo brittiläisessä politiikassa. Tultuaan valituksi Lontoon pormestariksi vuonna 2008 hän totesi toimittajajoukolle, joka kyseenalaisti hänen kykynsä toimia pormestarina, suunnilleen näin: ”Olen opiskellut klassikkoja Oxfordissa, pystyn mihin tahansa.”
Johnson on suosittu ehkäpä juuri siksi, että hän on siniverisestä eliitti- ja yksityiskoulutaustastaan huolimatta kyennyt luomaan itselleen kansanomaisen väriläiskän imagon. Tästä huolimatta Johnsonia on pidetty ”huru-ukkona”, hänen poliittisia kykyjään on kyseenalaistettu laajasti ja hän on pitkään kärsinyt suhteellisen vakavasta uskottavuusvajeesta.
Se, että Johnson päätyi kannattamaan Brexitiä, ei ollut suuri yllätys kenellekään brittipolitiikkaa vähänkin tarkemmin seuraavalle. Siksi on kummallista, että media, poliitikot ja ehkäpä äänestäjätkin odottivat hänen päätöstään jännittyneinä. Johnson nousi Brexit-keskustelun keskiöön valtavan mediakuohunnan tahattomana sivutuotteena.
Cameron on tuntenut Johnsonin jo Etonin koulupoika-ajoista lähtien, ja on hyvin epätodennäköistä, että Cameron tosissaan odotti Johnsonin asettuvan kyllä -kampanjan puolelle. Miksi näin on?
Johnson on jo pitkään vaikuttanut euroskeptisyyden valjastamiseen uskottavaksi poliittiseksi käyttövaraksi brittiläisen oikeiston piirissä. Työskennellessään The Telegraph -lehden Brysselin kirjeenvaihtajana 1989–1994, hän omalta osaltaan voimisti jo 1980-luvun alussa Rupert Murdochin omistukseen tuleen The Sunday Times -lehden aloittamaa eurokriittistä ja populistista retoriikkaa.
Kritiikin kohteina olivat erityisesti Brysselin byrokratia, ranskalaiset maanviljelijät ja kansallisen itsemääräämisoikeuden väheneminen Euroopan integraation seurauksena. Johnsonilla on siis pitkä eurokriittinen historia. On sanomattakin selvää, että Cameron on ollut tästä tietoinen.
Johnsonin kuherruskuukausi Brexitistien keulakuvana on saanut jo tahran, jota voi olla vaikea hangata irti. BBC:lle vuodetussa Johnsonin henkilöstöpäällikön lähettämässä sähköpostissa varapormestaria ja pormestarin keskeisiä neuvonantajia ohjeistettiin julkisuudessa tukemaan pormestarin Brexit-näkemystä. Johnson sanoutui täysin irti tästä ja painotti olevansa avoimen keskustelun puolustaja.
Hänen mukaansa sähköposti ei koskaan ollut ”operatiivinen” ja se on nyt ”pyyhitty pois historian lehdiltä”. Vaikka sähköposti ei tullutkaan suoraan Johnsonilta, hän on joutunut selittelemään sitä mediassa. Kulttuurissa, jossa pienikin virhe saattaa olla kohtalokas, kohulla voi olla merkitystä Johnsonin suosioon.
Myös Johnsonin esiintymistä vaikutusvaltaisessa BBC:n sunnuntai-aamujen Andrew Marr Show -keskusteluohjelmassa on saanut kritiikkiä osakseen. Esiintymistä on kuvattu ”vaappuvaksi” ja ohjelman juontaja Andrew Marr joutui useaan otteeseen keskeyttämään Johnsonin, toteamalla ”tämä on Andrew Marr Show, ei Boris Johnson Show”.
Johnson on tällä hetkellä mahdollisesti Britannian suosituin poliitikko. Epävarmaa on, luottavatko äänestäjät häneen niin paljon, että olisivat valmiita seuraamaan häntä Brexit-kyltille saakka.
Äänestyspäätökseen vaikuttavat monet tekijät. Yksi asia, joka saattaa nousta ylitse muiden on epävarmuus tulevasta, joka ei-äänen antamiseen liittyy. Ovatko äänestäjät halukkaita lisäämään epävarmuutta jo nykyiseltään sotien, pakolaiskriisin ja talouden ongelmien värjäämässä maailmassa? Sen näemme juhannuksen tienoilla.
Mika Suonpää
Kirjoittaja työskentelee yliopistonlehtorina Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineessa. Kirjoittaja on asunut Britanniassa pitkään ja tutkii maan ulkosuhteiden historiaa sekä sisäpolitiikkaa.
by 
by 
