Onko Suomen politiikka “rikki”?

Erkka_Railo-282_lowres”Politiikka on rikki”, totesi kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen suomalaisesta politiikasta Helsingin Sanomien mukaan (5.1.2014). Tujusen kiteytys perustunee Jyrki Kataisen puheeseen, jonka hän piti kokoomuksen ministeriryhmän kokouksessa Joensuussa syksyllä 2013.

Puheessaan Katainen arvioi, että ihmisten yksilöllistymiskehitys on perustavalla tavalla muuttanut politiikan toimintaympäristöä. 2000-luvun ihmiset ajattelevat itse, eivät luota perinteisiin auktoriteetteihin tai poliitikkoihin ja kuuntelevat mieluummin vertaisiaan kuin asiantuntijoita.

Politiikassa tämä ilmenee siten, että puolueiden kannattajakunnat ovat eriytyneet. Puolueita on aikaisempaa enemmän, niiden väliset kannatuserot ovat pienentyneet ja mielipide-erot ovat kasvaneet. Vaikka Katainen ei sitä puheessaan suoraan sanokaan, pääministerin sanomana tämä kuulostaa selitykseltä sille, miksei hallitus ole kyennyt viemään läpi Suomen tulevaisuuden kannalta keskeisiä rakenteellisia uudistuksia. Hallituksen johtaminen on poikkeuksellisen vaikeaa, koska hallituksessa on enemmän puolueita kuin koskaan ja ne ovat mielipiteiltään niin hajallaan.

Mutta onko suomalainen politiikka ”rikki”? Jyrki Katainen tuntuu väittävän, että suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä on laajoja rakenteellisia virheitä, yli vaalikausien ulottuvia ongelmia, jotka vaatisivat Suomen poliittisen järjestelmän perusteellista muutosta. Tällaisiin ongelmiin viittaaminen ikään kuin ottaa vastuun pois hallituksen harteilta. Eihän ole hallituksen vika, jos Suomen politiikka on rikki!

Poliittisen historian tutkijana on kuitenkin suuri houkutus todeta, että millä tahansa historiallisella mittapuulla suomalainen politiikka voi hyvin, jopa erinomaisesti.  Esimerkiksi maailmansotien välisellä kaudella sekä äärioikeisto että äärivasemmisto pyrkivät määrätietoisesti horjuttamaan suomalaista demokratiaa.

Demokratian haasteet jatkuivat toisen maailmansodan jälkeen, jolloin ulkopoliittiset syyt määräsivät sen, mitkä puolueet saattoivat osallistua hallitukseen. SKDL joutui 18 vuoden hallituspaitsioon vuonna 1948, kun sen pelättiin olevan liiaksi viereisen suurvallan talutushihnassa. 1960-luvun puolivälissä oli Kokoomuksen vuoro joutua ulkopoliittiseen oppositioon yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Pahimmillaan näiden ongelmien päälle tuli vielä maltillisen vasemmiston eli SDP:n hajaannus 1950-luvun lopulta 1960-luvun puoliväliin. Ajoittain suomalainen politiikka oli todellakin rikki.

Asiat eivät juuri parantuneet 1970-luvulla. Kokoomusta ei edelleenkään voitu päästää hallitukseen, SKDL oli sisäisten riitojensa rampauttama, populistinen SMP romahdutti Keskustapuolueen kannatuksen ja UKK valittiin presidentiksi tavalla, jota nykyään ETYJ:n vaalitarkkailijat pääsevät näkemään lähinnä Keski-Aasian maissa. Silloinkin politiikka oli aika lailla pahemmin rikki kuin nykyään. Ihme kyllä ihmiset jaksoivat äänestää, vaikka äänestystuloksella ei aina ollut merkittävää vaikutusta hallituksen kokoonpanoon.

Näistä ongelmista huolimatta Suomea kuitenkin hallittiin tavalla, joka jälkikäteen arvioituna on menestystarina. Suomi teollistui, loi hyvinvointivaltion ja integroitui kansainväliseen talouteen. On kuitenkin vaikea vedota historiaan ja väittää, että Suomi nyt olisi sellaisella tavalla rikki, ettei menestyksekäs hallitseminen olisi mahdollista.

Voi toki väittää politiikan menneen rikki, jos vertaa nykymenoa vuosituhannen vaihteen politiikkaan. Jälkikäteen katsoen vuodet 1987–2010 näyttävät ajanjaksolta, jolloin poliittinen järjestelmä toimi sutjakkaasti. Kolme suurta (SDP, Kesk ja Kok) olivat selkeästi suurimpia ja niiden välillä vallitsi väljä yhteisymmärrys siitä, mihin suuntaan Suomea tulisi kehittää.

2000-luvulla Perussuomalaiset on noussut jakamaan työväestön ääniä SDP:n kanssa, mikä vaikeuttaa demarien asemaa. Kuten syksyllä julkaistu EVA:n raportti osoittaa, kokoomuksen kannattajat ovat pettyneitä hyvinvointivaltioon, mikä rajoittaa kokoomuksen liikkumavaraa. Tottahan tällaiset seikat vaikeuttavat hallituspuolueiden yhteistyötä, mutta eivät ne vielä ”riko” suomalaista politiikkaa. Kataiselle tämä saattaa olla laiha lohtu, mutta historiallisessa mittakaavassa Suomen poliittisen järjestelmän ongelmat ovat vielä pieniä.

Tämä herättää kysymyksen, uskooko pääministeri Katainen itse, että suomalainen politiikka on ”rikki” sellaisella tavalla, ettei Suomen hallitseminen ole mahdollista? Jos Katainen ei sitä usko, kyseessä on eräänlainen julkisuustemppu, jossa haetaan kansalaisten ja median myötätuntoa vaikeuksissa kamppailevaa hallitusta kohtaan. Taitava temppu ainakin siinä mielessä, että Hesari nielaisi tämän syötin innokkaasti.  Draaman kaari on valmis: kykeneekö pääministeri luotsaamaan hallituksen maaliin vaikeuksista huolimatta?

On kuitenkin olemassa myös toinen vaihtoehto. Katainen saattaa itse uskoa, että Suomen hallitseminen on muuttunut ylivoimaiseksi tehtäväksi. Silloin Kataisen tilitys näyttää lannistumiselta vaikeuksien edessä. Jos näin on, hallitus ja sen myötä Suomi on pahassa pulassa. Tosin tämä ongelma ratkeaa runsaan vuoden päästä vaaleissa, koska tappiomielialan valtaama poliitikko ei tule vaaleja voittamaan. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin poliittisen johtajan kantti mitataan.

Lannistuminen ei ole vaihtoehto. Kansalaisten luottamus politiikkaan palautetaan osoittamalla, että politiikalla ratkaistaan ongelmia.

Erkka Railo

VTT, poliittisen historian dosentti

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *