Naiset vastatuulessa

Erkka_Railo-282_lowres

Elina Grundström esitti kaksi viikkoa sitten, että Suomen politiikassa on käynnissä ”puhdistus”: naisia vaihdetaan miehiin politiikan korkeilla johtopaikoilla. Antti Rinne haastaa Jutta Urpilaisen, keskustan sisäpiiri lakkasi tukemasta Mari Kiviniemeä ja perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja vaihtui Pirkko Ruohonen-Lerneristä Jari Lindströmin. Listaa voisi jatkaa toteamalla, ettei viimeisissä presidentinvaaleissa yhdelläkään naisella ollut realistisia mahdollisuuksia voittoon.

Grundström on havainnut mielenkiintoisen trendin. Vuoden päästä on eduskuntavaalit ja jos Urpilainen joutuu luovuttamaan Sdp:n puheenjohtajuuden, niin vaaleissa vain yhden puolueen puheenjohtaja on nainen, kristillisdemokraattien Päivi Räsänen. Tilanne on aivan erilainen kuin vuonna 2011, jolloin kahdeksasta eduskuntapuolueen puheenjohtajasta neljä oli naisia. Toisaalta on muistettava, että kansanedustajista liki puolet on naisia kuten ministereistäkin (9/19), eikä tässä ole todennäköisesti tapahtumassa suuria muutoksia. Suomalainen politiikka säilynee tässä mielessä varsin tasa-arvoisena tulevaisuudessakin.

Grundströmiä voi kritisoida siitä, että hän tuntuu näkevän jonkinlaisen salaliiton vainoavan politiikan huipulla olevia naisia. Jokainen edellä mainittu tapahtuma on kuitenkin myös erillinen yksittäistapaus, johon vaikuttavat muutkin tekijät kuin toimijoiden sukupuoli. On selvää, että kuka tahansa Sdp:n puheenjohtaja olisi pulassa, jos hän olisi hävinnyt neljät vaalit putkeen. Toisaalta asiassa on myös se puoli, että äänestäjät ovat saattaneet kokea epäluuloa naisjohtajaa kohtaan ja siinä mielessä Urpilaisen sukupuoli on vaikuttanut tulokseen.

Naisilta puuttuu toistaiseksi yksi merkittävä saavutus suomalaisessa politiikassa: Nousu suuren puolueen johtoon, vaalien voittaminen ja sitä seuraava normaali kausi pääministerinä. Anneli Jäätteenmäki voitti vaalit niukasti, mutta ei kyennyt vakiinnuttamaan asemaansa. Urpilainen puolestaan ei ole voittanut yksiäkään vaaleja vaikka on ollut puheenjohtaja kohta kuusi vuotta.  Kokoomuksella ei ole edes ollut naispuolista johtajaa, perussuomalaisista puhumattakaan.

Mistä naisten vastoinkäymiset johtuvat?

Yksinkertaistaen voi todeta, että naisista ja miehistä politiikassa vallitsee kaksi erilaista ja ristiriistaista käsitystä. Kutsun niitä samanlaisuusajatteluksi ja täydentävyysajatteluksi. Hallitseva puhetapa 2000-luvun Suomessa on samanlaisuusajattelu: miehet ja naiset ovat lähtökohtaisesti tasa-arvoisia ja pohjimmiltaan samankaltaisia. Niin miehet kuin naisetkin voivat hoitaa mitä tahansa poliittisia tehtäviä. Samanlaisuusajattelun historialliset juuret ulottuvat länsimaisen ihmisoikeuskäsityksen syntyyn, valistuksen ajalle: kaikki ihmiset on luotu samanarvoisiksi.

Täydentävyysajattelun keskeinen idea on, että miehillä ja naisilla on politiikassa erilaiset ja toisiaan täydentävät tehtävät, jotka samalla asettuvat hierarkkiseen asemaan suhteessa toisiinsa. Naisille sopivat luontevasti politiikan ”pehmeät” tehtävät: sosiaalipolitiikka ja terveydenhoito ja muut hyvinvointivaltioon liittyvät toimet sekä koulutus, kulttuuri ja ympäristönsuojelu. Tämä käsitys pohjautuu viime kädessä tulkintaan, että naisten kyky synnyttää tekee heistä empaattisempia ja soveliaampia hoitamaan sellaisia politiikan sektoreita, joissa huolehditaan muista. Tälläkin ajattelutavalla on pitkä historiansa, joka yltää Suomessa 1800-luvulle saakka. Tutkijat ovat puhuneet äitikansalaisuudesta. Se tarkoittaa, että naisilla on oma erityinen paikkansa yhteisen kansallisvaltion kehittämisessä. Heidän tehtävänään oli huolehtia kansakunnan hyvinvoinnista ja moraalista hoitamalla perhettä, kasvattamalla lapsista kunnon kansalaisia ja osallistumalla yhteiskunnallisesti valveutuneisiin liikkeisiin, kuten esimerkiksi raittiusliikkeeseen. Tämä ajattelutapa on eri muodoissa säilynyt näihin päiviin asti.

Jälkimmäiseen käsitykseen sukupuolten suhteista liittyy ajatus, että politiikan ”kovat” alat, erityisesti talous-, ulko- ja puolustuspolitiikka sopivat paremmin miehille kuin naisille. Tätä miesten ja naisten erilaisuuteen perustuvaa ajattelutapaa näkee politiikassa avoimesti ääneen lausuttuna harvoin. Se kuitenkin ilmenee esimerkiksi siinä, että naisilla on sosiaali- ja terveysvaliokunnassa toistuvasti yliedustus ja menestyneimmät naispoliitikot painottavat julkisuudessa sosiaali- ja terveyspolitiikan osaamistaan.

Keskeistä on, että käsitykset sukupuolten ”luonnollisista” tehtävistä ovat historiallisesti määrittyneitä. Toisin sanoen eri aikoina ihmiset ovat tulkinneet miesten ja naisten ”luonnolliset” tehtävät eri tavoin ja sen seurauksena naisten asema politiikassa on vaihdellut.  Miehet sen sijaan on tähän saakka mielletty politiikan tekemisen normiksi ja ovat sitä edelleen.

Aikanaan, kun hyvinvointivaltiota ei vielä ollut, naisia oli politiikassa erittäin vähän. Tuolloin kansalaisjärjestöt olivat naisille luontevaksi mielletty toiminnan piiri. Kun hyvinvointivaltiota alettiin toden teolla rakentaa 1960-luvulla, politiikkaan syntyi heille luontevaksi ymmärretty toimintasektori, joka alkoi vähitellen kasvaa. Kylmän sodan päätyttyä Suomen ulkopolitiikassa ryhdyttiin painottamaan ihmisoikeuksia ja demokratian rakentamista, minkä seurauksena myös naiset saattoivat toimia niin puolustusministerinä kuin ulkoministerinäkin.

Tietysti myös ajatus sukupuolten tasa-arvosta ja samankaltaisuudesta vaikutti näihin saavutuksiin. Hiukan kärjistäen voi todeta, että niin kauan kuin elettiin taloudellista nousukautta ja kylmän sodan jälkeistä rauhanaikaa, jossa suurvaltojen sotilaallinen vastakkainasettelu vaikutti epätodennäköiseltä, naisilla oli mahdollisuus korkeimpiinkin suomalaisen politiikan asemiin. Kun kaikki meni hyvin, Suomella oli ikään kuin varaa tasa-arvoiseen, sukupuolten samankaltaisuutta korostavaan ajattelutapaan: naiset nousivat pääministereiksi, tasavallan presidentiksi ja suurten puolueiden puheenjohtajiksi.

Nyt tilanne ei naisten näkökulmasta vaikuta enää yhtä hyvältä. Kun kansainvälisessä politiikassa otteet kovenevat ja kun talouspolitiikassa on ryhdytty vaatimaan hyvinvointivaltion supistamista ja julkisen sektorin rajuja leikkauksia, tila naisten ”pehmeälle” politiikalle kapenee. Sukupuolten erilaisuutta painottava näkökulma on nyt myötätuulessa ja sen myötä naisten on vaikea esiintyä yhtä uskottavasti talous-, ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kuin miesten. Muutos ei ole suuri, mutta politiikan huippupaikoilla pienikin muutos näykyy voimakkaasti. Naiset näyttävät edelleen olevan omaan ruumiiseensa liitettyjen käsitysten vankeja.

Erkka Railo

Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja
Politiikan tutkimuksen laitos
Turun yliopisto

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *