Keskustelu tutkijoiden julkisesta roolista on ollut tänä syksynä poikkeuksellisen vilkasta. Aihetta on pohdiskeltu julkisuudessa pääministeriä ja ulkoministeriä myöten ja poliitikkojen ohella keskusteluun ovat osallistuneet myös tutkijat. Voimakkain kritiikki on kohdistunut erityisesti sellaisiin tutkijoiden ulostuloihin, joiden on katsottu sisältävän perusteltujen analyysien lisäksi myös mielipiteellisiä kannanottoja.

Kenties räväkimmin kantaa otti alkusyksystä valtio-opin professori Matti Wiberg, joka kritisoi blogi-kirjoituksessaan median pitävän yllä hölöttäjien kuplaa. Wibergin mielestä media välittää yleisölle pätevien näkemysten sijaan subjektiivisia mielipiteitä ja tutkimustulosten sijaan ennakkoluuloja – pätevien tieteilijöiden sijaan toimittajat eivät haastattele ”akateemisesti pätevöityneitä tutkijoita, vaan tyypillisesti ansioita vailla olevia pop-up-velhoja”.

Suurelle osalle tutkijoista tämänkaltainen keskustelu voi olla hämmentävää. Viime vuosina yliopistoilla on alettu aikaisempaa voimakkaammin korostaa yliopistojen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja tärkeä osa tätä kolmatta tehtävää on tutkijoiden osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun mediajulkisuudessa.

Iso kysymys onkin, leimautuuko toimittajien kanssa yhteistyötä tekevä tutkija ”päivystäväksi dosentiksi”, ja millä tavoin julkiset esiintymiset vaikuttavat tutkijan akateemiseen uskottavuuteen. Kun toimittaja ottaa yhteyttä tutkijaan, pitäisikö tutkijan pitäytyä tiukasti omien tutkimusteemojensa avaamisessa vai voiko tutkija ottaa yleisemminkin kantaa oman osaamisalueensa kysymyksiin? Entä pitäisikö tutkijan esittää julkisuudessa myös omia näkemyksiään ja mielipiteitään vai pitäytyä tiukasti faktoissa?

Tutkijoiden näkökulmasta nämä kysymykset ovat tärkeitä, sillä omia ja usein ristiriitaisia odotuksia tutkijoille asettavat niin poliitikot, toimittajat kuin yliopistoyhteisö. Näihin kysymyksiin on haettu vastausta Eduskuntatutkimuksen keskuksen Asiantuntijuus mediassa –tutkimushankkeessa, jossa aihetta tarkastellaan sekä tutkijoiden että toimittajien näkökulmista.

Tutkimuksemme osoittaa, että toimittajien mielestä ihanteellinen tutkija on entuudestaan tunnettu, yhteistyökykyinen ja asiansa tunteva henkilö, joka uskaltaa kommentoida, analysoida ja ottaa rohkeasti kantaa haastattelun aihepiiriin liittyviin kysymyksiin. Hyvä ulosanti ja taito tiivistää ovat plussaa.

Media-aineistot vahvistivat, että tutkijoilta odotetaan mediassa nimenomaisesti ajankohtaisten aiheiden kommentointia. Uutisjutuissa tavallisin tutkijoille annettu rooli oli toimiminen kommentaattorina. Lähes yhtä usein tutkijat antoivat taustatietoja uutisjutun aihepiiriin liittyen. Huomattavasti harvemmin tutkijat raportoivat julkisuudessa omista tutkimuksistaan. Eniten uutisissa haastateltiin eri alojen professoreita ja tutkimusjohtajia eli akateemisesti kaikkein meritoituneimpia tutkijoita. Lisäksi aineisto osoitti, että asiantuntijuus on julkisuudessa voimakkaan sukupuolittunutta. Mediassa haastatelluista tutkijoista peräti 71 prosenttia oli miehiä.

Entä mitä tutkijat ajattelivat yhteistyöstä median kanssa? Yli 90 prosenttia tutkijoista suhtautui toimittajien yhteydenottoihin myönteisesti ja piti osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeänä. Tutkijoiden käsitykset yhteistyön sisällöstä eivät kuitenkaan vastanneet toimittajien odotuksia. Itselleen luontevimpina tapoina osallistua julkiseen keskusteluun tutkijat pitivät esitelmien pitämistä, asiantuntijahaastatteluiden antamista uutismedioille, vieraskynien yms. kirjoittamista ja tutkimustuloksista raportoimista mediassa. Enemmistö tutkijoista ei kuitenkaan pitänyt itselleen luontevana ajankohtaisten aiheiden kommentointia julkisuudessa. Tulokset osoittavat, etteivät toimittajien ja tutkijoiden käsitykset yhteistyön sisällöstä kohtaa. Mediassahan tutkijoilta kaivattiin nimenomaisesti vahvoja kannanottoja ja ajankohtaisten aiheiden kommentointia.

Lisäksi kyselytutkimus nosti esiin monia tekijöitä, joiden tutkijat kokivat vähentäneen tai vaikeuttaneen omaa yhteistyötään median kanssa. Tällaisia tekijöitä olivat muun muassa toimittajien taipumus kärjistää asioita,  julkaista lausuntoja eri muodossa kuin ne on annettu ja kysyä asioita haastateltavan tutkimusaiheen ulkopuolelta.

Oma merkityksensä oli myös yhteyttä ottavalla tiedotusvälineellä. Yli puolet vastaajista suhtautui kielteisesti iltapäivälehtien haastattelupyyntöihin, kun taas päivälehtien yhteydenottoihin suhtautuivat myönteisesti lähes kaikkia vastaajat. Lisäksi mediassa esiintymisen koettiin vievän liikaa aikaa yliopistoyhteisön enemmän arvostamilta tehtäviltä kuten julkaisemiselta. Merkittävin este julkisuudessa esiintymiselle oli kuitenkin se, että 80% vastaajista kertoi median pyytäneen heiltä haastattelua vain muutamia kertoja vuodessa tai harvemmin.

Kuten tutkimustulokset osoittavat, tutkijoiden ja median väliseen yhteistyöhön liittyy monia ongelmakohtia, joista kenties keskeisin on rooliodotusten kohtaamattomuus. Toimittajat kaipaavat rohkeita analyyseja ja mielipiteitä, kun taas moni tutkija kokee kommentaattorin roolissa esiintymisen itselleen vieraaksi. Osaa tutkijoista arveluttavat myös median toimintatavat. Näistä erilaisista odotuksista ja ongelmakohdista huolimatta valtaosa tutkijoista pitää kuitenkin osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeänä – siitäkin huolimatta, että astuessaan julkisuuteen tutkija siirtyy epämukavuusalueelleen.

Mitä näiden havaintojen perusteella sitten pitäisi ajatella viimeaikaisista, tutkijoiden media-esiintymisiä kritisoivista puheenvuoroista? Vaatimus tutkimukseen perustuvien analyysien esittämisestä julkisuudessa osoittaa jonkinasteista tietämättömyyttä median toimintatavoista. Tutkijat eivät määrittele haastatteluiden kysymyksenasetteluja vaan toimittajat. Toimittajia kiinnostaa varsin usein olemassa olevien tutkimustulosten sijaan rohkeat analyysit tulevasta. Tutkijan vaihtoehdoiksi siis jää joko kieltäytyä haastattelusta tai pyrkimys analysoida ajankohtaisia kysymyksiä parhaan tietämyksensä valossa. Sitä tosiseikkaa tutkija ei kuitenkaan pääse karkuun, että käynnissä olevia prosesseja kommentoitaessa operoidaan aina puutteellisin tiedoin.

Toisinaan päätös kieltäytyä yhteistyöstä median kanssa on perusteltu. Jos aihetta ei tunne, kannattaa toimittaja ohjata aiheeseen paremmin perehtyneen tutkijan juttusille. Itsekriittisyys on tärkeää, mutta äärimmilleen vietynä siihen voi kuitenkin liittyä ongelmia. Mikäli tutkijat kieltäytyvät osallistumasta julkiseen keskusteluun, tarjoavat toimittajat kommentaattorin roolin muille yhteiskunnallisille toimijoille – henkilöille, joilla on kyllä rohkeutta osallistua ajankohtaiseen keskusteluun, mutta joiden asiantuntemus on suurella todennäköisyydellä heikompi kuin aihepiirin parissa vuosia viettäneen tutkijan.

Erikoistutkija Ville Pitkänen

Lisätietoja hankkeesta:

VTT Ville Pitkänen
email: ville.pitkanen@utu.fi, puh: 040 7770869

VTT Mari K. Niemi
email: makani@utu.fi, puh: 0417099666

Hankkeen on rahoittanut Helsingin Sanomain Säätiö

by

by