Suomessa on tapana olla huolissaan eduskuntavaalien äänestysaktiivisuudesta.

Eikä ihme. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa äänestysaktiivisuus oli vain 66,9 prosenttia. Se on vähän. Vuonna 1962 saavutettiin sodanjälkeisten eduskuntavaalien äänestysaktiivisuuden huippu. Tuolloin 85,1 prosenttia äänioikeutetuista osallistui vaaleihin. Äänestysaktiivisuus on laskenut melko tasaisesti vaaleista toiseen. Perussuomalaisten vaalivoitto 2011 ja torjuntavoitto 2015 keskeyttivät laskevan trendin. Jos äänestäjät pettyvät perussuomalaisiin, lasku voi alkaa uudelleen.

Äänestysaktiivisuuden alhaisuus on itsessään huono uutinen, mutta vielä huonompi asia on, että eri väestöryhmissä innokkuus osallistua vaaleihin vaihtelee rajusti. Kesällä julkaistu Poliittisen osallistumisen eriytyminen –tutkimus (toim. Kimmo Grönlund ja Hanna Wass) kertoo tästä karua kieltä.

Vaaleihin osallistuminen korreloi selvästi iän ja koulutuksen kanssa. Kaikkein innokkaimmin äänestävät 55–69 -vuotiaat korkeasti koulutetut henkilöt. Heidän äänestysprosenttinsa oli jopa 92 prosenttia. Kaikkein vähiten äänestävät 25–34 vuotiaat pelkän peruskoulun käyneet  naiset ja miehet. Heistä vain 30 ja 31 prosenttia vaivautui uurnille vaaleissa. Ero on kansainvälisestikin katsottuna todella huomattava.

Kuten yhteiskunnallisen tietoarkiston johtaja Sami Borg tutkimuksen julkistamistilaisuudessa totesi, vaalijärjestelmää on yritetty uudistaa jo 1990-luvulta lähtien ja suomalaiset politiikan tutkijat ovat toistuvasti ehdottaneet siihen samansuuntaisia uudistuksia, joita ei kuitenkaan ole toteutettu. Jostain syystä poliitikot eivät ole ottaneet tutkijoiden ehdotuksia juurikaan huomioon.

Suomalaisen vaalijärjestelmän keskeinen ongelma on, että se ei ole pysynyt muuttoliikkeen mukana. Kun Suoman vaalijärjestelmän peruspiirteet otettiin käyttöön yli sata vuotta sitten, suomalaiset asuivat suhteellisen tasaisesti koko Suomen alueella. Nyt suomalaiset asuvat ennen muuta pääkaupunkiseudulla samalla kun laajat alueet Suomessa ovat hyvin harvaan asutettuja. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa monet vaalipiirit ovat asukasmäärältään liian pieniä. Lapin vaalipiiristä valittiin eduskuntaan vuoden 2015 vaaleissa seitsemän kansanedustajaa ja Satakunnan vaalipiirissä kahdeksan.

Kun kansanedustajia valitaan vaalipiiristä näin vähän, nousee vaalipiirien niin kutsuttu piilevä äänikynnys kohtuuttoman korkeaksi. Lapin ja Satakunnan vaalipiirissä puolueiden oli saatava vähintään 14,2 ja 12,5 prosenttia kaikista äänistä saadakseen edes yhden kansanedustajan eduskuntaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että pienten puolueiden äänestäminen ei ole aina mielekästä, koska niiden mahdollisuus saada edustaja eduskuntaan voi olla todella pieni.

Eikä asia koske aina edes niin kutsuttuja pieniä puolueita. Vuoden 2015 vaaleissa kokoomus menetti ainoan kansanedustajansa Lapin vaalipiirissä. Tämä merkitsi, että Lapissa kokoomuksen saamat yli 10000 ääntä menivät hukkaan, mikä oli yli 10 prosenttia vaalipiirissä annetuista äänistä. Ei ihme, että Lapin vaalipiirissä äänestysaktiivisuus oli vain vajaat 63 prosenttia.

Suomessa asiaa on yritetty korjata yhdistämällä vaalipiirejä. Vuoden 2015 vaaleissa Etelä-Savon ja Kymen vaalipiiri yhdistettiin Kaakkois-Suomen vaalipiiriksi ja Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan vaalipiiri Savo-Karjalan vaalipiiriksi. Tämä toki laski piilevää äänikynnystä merkittävästi.

Suomen vaalijärjestelmän korjaaminen yhdistämällä vaalipiirejä on kuitenkin kehno tapa yrittää korjata olemassa olevia ongelmia. Vaalipiirien kasvattaminen johtaa tilanteeseen, jossa vaalikampanjan käyminen on kohtuuttoman hankalaa ja kallista. Lisäksi suuremmat vaalipiirit uhkaavat alueellista edustavuutta. Eduskuntaan pääsy on verrattomasti helpompaa sellaisille ehdokkaille, jotka ovat kotoisin vaalipiirien suurista asutuskeskuksista kuin niiden ulkopuolelta. Esimerkiksi Varsinais-Suomen vaalipiiristä kolmea lukuun ottamatta kaikki 17 kansanedustajaa olivat joko Turusta tai sen lähialueilta.

Tilanne on helposti korjattavissa. Suomessa tulisi ottaa käyttöön Ruotsin mallin mukainen tasauspaikkajärjestelmä. Tasauspaikkajärjestelmä tarkoittaa, että kaikki vaalipiireissä annetut äänet vaikuttaisivat vaalitulokseen. Kansanedustajapaikat jaettaisiin puolueiden valtakunnallisen äänituloksen ja vaalipiireissä saatujen henkilökohtaisten äänien mukaan. Ääniä ei enää menisi hukkaan, kuten nykyjärjestelmässä helposti käy. Se tekisi äänestämisestä mielekkäämpää.

Samalla alueellinen edustavuus kohenisi, kun vaalipiirejä voitaisiin pienentää. Vaalikamppailut olisivat yksittäisille ehdokkaille helpompia ja huokeampia, kun ne käytäisiin pienemmillä alueilla. Kansanedustajat tulisivat lähemmäs oman alueensa asukkaita, eivätkä suurten asutuskeskusten ehdokkaat saisi suhteetonta etulyöntiasemaa verrattuna muihin ehdokkaisiin.

(Kirjoitus on julkaistu aiemmin Kaleva-lehdessä)

Dosentti, VTT Erkka Railo on eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkija

by

by