Visuaalisen informaation ja totuuden suhde on internetissä ongelmallinen. Valokuvat kertovat maailmasta myös kuvan rajauksen ulkopuolella, mutta ilman oikeaa taustatietoa valokuvan informaatio saattaa viedä harhaan. Mediakuluttajilla on netissä kuvien tulkkeina ja tulkintojen kriitikoina erityisen paljon vastuuta.
Kun Suomi voitti Venäjän olympialaisten puolivälierässä, Twitterissä alkoi levitä valokuva federaation ylimmästä johdosta masentuneena lätkäkatsomossa. Putinin ja Medvedevin ilmeiden myrtyneisyyden tulkittiin tietysti johtuneen leijonien voitokkaista otteista. Vaikka kuva paljastuikin huijaukseksi, suomalainen kollektiivinen hymynkare alkoi karista vasta välierässä. Sillä, että kuva oli otettu jo kolme päivää aiemmin, ei juuri ollut merkitystä. Ähäkutti, Vladimir!
Olemme taipuvaisia unohtamaan, että verkossa sisältöjen paikkansapitävyys ja vetovoima eivät aina korreloi keskenään.
Twitterissä ovat tänä vuonna olleet erityisessä nosteessa valokuvatilit, joissa julkaistaan esteettisesti miellyttäviä ja vaikuttavia kuvia esimerkiksi historian tapahtumista, luonnonilmiöistä tai astronomiasta. Suosituin esimerkki lienee kahden yhdysvaltalaisen teinipojan perustama HistoryInPics, joka sai muutamassa kuukaudessa yli miljoona seuraajaa ja lukuisia jäljittelijöitä.
Historian esittäminen sievänä kuvakavalkadina on kuitenkin herättänyt kiitosten ja ihailun lisäksi myös kritiikkiä. Erityisesti historioitsijoita on vaivannut, että tilin ylläpitäjät eivät aina ilmoita julkaisemiensa historiakuvien kontekstia, kuvien ottajaa tai edes ottamisvuotta. Vastaavanlaisia luonnontieteisiin keskittyviä kuvatilejä on syytetty ilmeisen tieteellisen epätarkkuuden lisäksi esimerkiksi kuvamuokkausten kritiikittömästä julkaisemisesta.
HistoryInPics julkaisi 5.4. Twitter-tilillään oheisen kuvan saateviestillä ”Mahatma Gandhi dancing”. Tanssiva herrasmies osoittautui kuitenkin australialaiseksi näyttelijäksi. Kuva poistettiin myöhemmin.
Pahimmillaan eri aiheita popularisoivat kuvavirrat typistävät aiheensa pinnalliseksi silmäniloksi, jota ihastellessa pyrkimys kuvattavien ilmiöiden ymmärtämiseen on vain sivuroolissa. HistoryInPics alistaa menneisyyden ja sen ihmiset osaksi yksilölähtöistä tunnepohjaista mediakuluttamista, jossa sisällön totuudenmukaisuutta ja kontekstia tärkeämpää on oman kuvatulkinnan välittämä fiilis.
Monitahoisten ilmiöiden esittäminen toisiinsa liittymättömien ja taustoittamattomien kuvien välähdyksenomaisina sarjoina on ilmeisistä syistä ongelmallista – erityisesti kun otetaan huomioon verkossa leviävien kuvien kasvanut rooli uutistapahtumien avaamisessa.
Journalistisissa medioissa kuvitusta ei juuri julkaista ilman kontekstoivaa leipätekstiä toisin kuin esimerkiksi twitterissä, jossa kuvan tulkintakehys määrittyy pitkälti julkaisukontekstin ja lyhyen saateviestin perusteella. Verkossa pinnalla olevan informaation hetkellisyys, ohilipuvuus ja unohdettavuus paitsi vähentävät käyttäjien alttiutta lähdekritiikkiin myös lisäävät mahdollisuuksia uutis- ja kuvavirran poliittiseen selittämiseen. Puolueellista kuvien konstekstointia ja tekstuaalista avaamista tietysti vauhdittaa, jos käsiteltävään ilmiöön liittyy voimakkaita ideologisia intohimoja.
Mielenosoittajat tekivät ilmakiväärein kiusaa Kiovan katoilta tainnutuskranaatteja heitelleille poliiseille. Twitterissä ilma-aseita luultiin oikeiksi kivääreiksi ja mielenosoitusten tulkittiin muuttuneen aseelliseksi kansannousuksi. Ilma-aseiden kuvat olivat suosittuja myös mielenosoittajien väkivaltaisuutta korostaneiden venäläismedioiden raporteissa. Mielenosoittajien keskuudessa eri tavoin aseistautuneiden mielenosoittajien kuvat puolestaan toimivat osoituksena yhtenäisyydestä ja vankkumattomasta taistelutahdosta.
Tweetit Ukrainan mielenosoituksista ovat osoittaneet, kuinka erilaisia tulkintoja samat tai samankaltaiset valokuvat ovat onnistuneet herättämään vastakkaisissa leireissä. Kriisin myöhemmissä näytöksissä on myös nähty, kuinka kuvavirtoja on käytetty niin kansalais- ja valtiojohtoisen propagandan levitykseen kuin disinformaation kumoamiseen.
Mielenosoitusten muututtua väkivaltaisemmiksi Janukovitshin hirmuvaltaa pyrittiin havainnollistamaan jakamalla kuvaa Kiovan ulkopuolelta löytyneestä miehen ruumiista, jonka kerrottiin kuuluneen Euromaidan-aktivistille. Todellisuudessa vuosia vanha kuva esitti venäläisen huumerikollisuuden uhria.
Miksi olemme niin auliisti valmiit nielemään verkossa leviävää varmistamatonta tietoa, virheellisiä tulkintoja ja suoranaista pajunköyttä?
Arvelisin mediakritiikin hankaluuden liittyvän siihen, että meillä on kognitiivinen tarve arvostaa mediasisältöjen paikkansapitävyyden sijaan enemmän sitä, vahvistaako sisällön tulkinta omaa käsitystämme maailmasta. Koska suhteutamme näkemäämme aiemmin keräämäämme tietoon ja rakentamaamme maailmakuvaan, rekisteröimme mediatuotteista voimakkaimmin sen, miten oletamme tai haluaisimme asioiden olevan. Kynnys pilata hyvä juttu totuudella voi olla yllättävän korkea. Mediakritiikissä vaikeinta ei siis taida olla itse sisältöjen vaan oman ajatuksenjuoksumme kyseenalaistaminen.
Journalisteille ja tutkijoille maksetaan siitä, että he pyrkivät selittämään maailmaa jäsennetysti asettumalla omien ennakko-oletuksiensa, toiveidensa ja ajatuksellisten automaatioidensa ulkopuolelle. Ei olisi kuitenkaan haitaksi, että jo median kuluttajina pystyisimme asettamaan omat tulkintamme kyseenalaisiksi. Pajunköyden maistelu ei välttämättä ole mieluista, mutta sen nielaisemisen ehkäisemiseksi sitäkin tärkeämpää.
Niko Hatakka
Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus
by 
by