Kaikki kirjoittajan tmpuls artikkelit

Kuinka äänestysinto tapetaan?

Tuomas PulsaEuroparlamentista pudonnut SDP:n Mitro Repo harmitteli vaalituloksen selvittyä sitä, miten vähän suomalainen media on kiinnostunut europarlamentaarikoista ja heidän työstään. Revon kommentit olisi helppo tuomita vaalitappion aiheuttamaksi katkeruudeksi, mutta samalla niissä on totuutta enemmän kuin siemeneksi. Vaikka ääniä menettäneiden tilalle saatiin toki uusia äänikuninkaallisia, ei pidä unohtaa, että 60 %:lle äänioikeutetuista vaalien mieluisin vaihtoehto oli jälleen kerran “ei kiinnosta”.

Äänestäjien vähäistä mielenkiintoa eurovaaleja kohtaan on usein selitetty puhumalla ns. toisen asteen vaaleista. EU-politiikka on niin monimutkaista ja etäistä, ettei tavallisen kansalaisen voi olettaakaan kiinnostuvan siitä. Lisäksi vaalituloksen ei nähdä vaikuttavan harjoitettavan politiikan suuntaan, vaan toimivan lähinnä istuvan hallituksen suosion mittarina.

Tällainen meriselitys on kuitenkin liian helppo pakotie todellisen ongelman ääreltä. Monimutkainen ja vaikeaselkoinen politiikka ei ole mikään EU:n yksinoikeus, vaan näkyvissä kaikilla politiikan tasoilla. Kuinka monesta esimerkiksi oheinen “sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislain valmisteluryhmän loppuraportti” on yksinkertainen ja helppolukuinen?

Kyse ei siis ole niinkään EU-politiikan monimutkaisuudesta, vaan sen saaman huomion vähäisyydestä. Vaikka esimerkiksi eurokriisi on hallinnut otsikoita viime vuosina, on unionin instituutioiden toiminta ja niissä tapahtuva politiikka jäänyt hämärän peittoon. Muutama valistava kirjoitus ei riitä herättämään ihmisten mielenkiintoa, jos niitä edeltää viiden vuoden hiljaisuus.

Matala äänestysprosentti ei siis ole mikään väistämättä Euroopan unioniin liittyvä ilmiö. Mikäli eduskuntavaaleja ja kotimaan politiikkaa käsiteltäisiin samanlaisella otteella kuin EU:ta, saataisiin myös eduskuntavaalien äänestysaktiivisuus tiputettua varsin vaivatta samoihin lukemiin.

Havainnollistetaanpa pienellä ajatusleikillä, miltä eduskuntavaalien ja kotimaan politiikan julkisuus voisivat näyttää, mikäli puolueet ja media kohtelisivat niitä yhtä välinpitämättömästi kuin eurovaaleja.

Aluksi tiedotusvälineet laskevat eduskuntataloon akkreditoitujen toimittajien määrän nykyisestä 125:stä neljääntoista. Sen verran suomalaistoimittajia, freelancerit mukaan lukien, on koko Brysselin kaupungissa tällä hetkellä. Lisäksi eduskunnan toiminnasta uutisoidaan jatkossa ainoastaan muodossa “Suomi päättää” tai “Suomi kieltää”. Samalla ohitetaan erilaisten poliittisten ryhmien sekä vaihtoehtojen olemassaolo ja kilpailu eduskunnan sisällä.

Arvioidessaan kansanedustajien työtä media keskittyy ainoastaan siihen, miten hyvin nämä ajavat vaalipiirinsä etua verrattuna muihin vaalipiireihin. Tämä etu lasketaan ynnäämällä plus- ja miinusmerkkisiä rahavirtoja vaalipiirien välillä. Nettomaksajuus määrittäköön koko poliittisen järjestelmän hyödyllisyyden.

Puolueet rakentavat eduskuntavaalien kampanjat niin teemoiltaan kuin vaaliorganisaatioiltaan täysin piirivetoisiksi, sekä vaikenevat siitä, että Helsingissä puolueet järjestäytyvät valtakunnalliselta pohjalta eduskuntaryhmiksi, joiden yhteinen nimittäjä ei ole edustajan kotipaikka. Kampanjoinnin määrässä tähdätään siihen, että ilman omaa aktiivisuuttaan äänestäjä huomaa vaalit vasta ennakkoäänestyksen jo alettua.

Media kutsuu television vaalitentteihin lähinnä puolueiden piirijärjestöjen puheenjohtajia, jotka eivät ole ehdolla vaaleissa. Tenteissä keskustellaan joko piiri- ja kuntatasoilla päätettävistä asioista tai hyvin abstrakteista kysymyksistä kuten “tarvitaanko Suomessa enemmän vai vähemmän Helsinkiä?”.

Näiden toimien lisäksi vähintään pari puoluetta voisi järjestää puoluekokouksen ja vaihtaa puoluejohtoaan parin viikon sisällä vaalipäivästä. Näin saadaan sekä kansalaisten että omien aktiivien huomio kätevästi vaaleista oleellisempien asioiden äärelle. Äänestäjien mielenkiinnon nujertaminen taataan lopullisesti vaali-iltana keskittämällä analyysi siihen, millaiset lähtöasetelmat tulos antaa seuraaviin kuntavaaleihin.

Leikki sikseen. Olisi toki helppoa kysyä, miksi EU-politiikasta pitää väkisin kirjoittaa, jos se ei kerran kiinnosta sen enempää ihmisiä kuin suurinta osaa puolueista tai mediasta. Totuus kuitenkin on, että maailmassa on suuria, kansallisvaltioiden rajat ylittäviä ongelmia, joiden ratkaisemiseksi jopa eurooppalainen yhteistyö voi olla liian pientä.

Euroopan unioni on järjestelmänä kaukana täydellisestä, mutta samalla se on ainoa ylikansallisten ongelmien ratkaisuun rakennettu mekanismi, jossa on mukana myös ylikansallista demokratiaa. Unionin tulevaisuus ei kuitenkaan näytä kovin valoisalta, kun sekä puolueet että media näyttävät suhtautuvan sen toimintaan varsin välinpitämättömästi.

 

Tuomas Pulsa

Kirjoittaja työskentelee tutkimusavustajana Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

“Yritän päästä mukaan twitter maailmaan”

Sinin kuva_tyohuone_lowres

Otsikko on lainaus erään eurovaaliehdokkaan ensimmäisestä, ja toistaiseksi ainoasta, twiitistä. Valittu sitaatti kuvaa osuvasti sitä, kuinka Twitterissä on kyse muustakin kuin äänestäjien tavoittamisesta. Poliitikot tiedostavat, että suomalaisiin twiittaajiin, joita on eri arvioiden mukaan 60 000 – 300 000, kuuluu paljon toimittajia ja politiikan ammattilaisia. Perustamalla profiilin ja osallistumalla keskusteluun voi päästä piireihin. Parhaimmillaan toimittajat noteeraavat twiittisi, ja julkisuutta alkaa sataa laajemmilla foorumeilla.

Tässä bloggauksessa ei analysoida 140 merkin pituisten viserrysten sisältöä laadullisesti, vaan tarkastellaan määrällisesti sitä, miten paljon ehdokkaita Twitteristä löytyy, ketkä ovat aktiivisimpia twiittaajia ja kenellä on eniten seuraajia. Eurovaaleissa sosiaalisen median merkitys korostuu, sillä koko maa on vaalipiirinä. Tuhansien äänestäjien tavoittaminen pelkällä jalkatyöllä on mahdoton tehtävä.

Suomen eduskuntapuolueilla – kokoomuksella, SDP:llä, perussuomalaisilla, keskustalla, vasemmistoliitolla, vihreillä, RKP:llä ja kristillisdemokraateilla – on täydet ehdokaslistat eli yhteensä 160 eurovaaliehdokasta. Lisäksi 91 henkilöä on ehdolla muista puolueista, mutta tämä joukko on rajattu nyt tarkastelun ulkopuolelle. Kaikki ehdokkaat löytyvät esimerkiksi tästä Ylen jutusta, ja oikeusministeriö vahvistaa listat tänään 24.4..

Olen kerännyt 14.–16.4.2014 ehdokkaiden Twitter-tileistä tiedot twiittien ja seuraajien määristä. Heti alkuun kerrottakoon, että yhteensä 37 ehdokkaalla ei ollut tunnistettavaa ja/tai nimihaulla löydettävissä olevaa Twitter-profiilia. Ehdokkaana olevista kansanedustajista Twitteriin ei ole kirjautunut esim. Merja Kyllönen (vas.), Jörn Donner (r.), Elsi Katainen (kesk.), Tapani Mäkinen (kok.) eikä Juho Eerola (ps.).

Parhaiten on kunnostautunut SDP:n joukko, jonka kaikki 20 ehdokasta löytyvät Twitteristä. Hyvänä kakkosena tulee vihreät 18 ehdokkaalla. Mutta kaikilla muilla puolueilla vähintään viisi, RKP:llä jopa yhdeksän, meppikandidaattia ei visertele lainkaan.

Ylivoimaisesti eniten seuraajia on Alexander Stubbilla. Kakkossijalle yltää SDP:n Mikael Jungner, jonka jälkeen seuraavaksi sijoittuvat vihreiden Anni Sinnemäki ja Jyrki Kasvi. Yli 10 000 seuraajan kerhoon yltävät myös Mikael Pentikäinen (kesk.), Oras Tynkkynen (vihr.) ja Heidi Hautala (vihr.).

Taulukko 1. Twitterin seuratuimmat eurovaaliehdokkaat.

Ehdokkaat Seuraajat
Alexander Stubb (kok.) 107 500
Mikael Jungner (sd.) 31 031
Anni Sinnemäki (vihr.) 21 707
Jyrki Kasvi (vihr.) 21 556
Mikael Pentikäinen (kesk.) 11 769
Oras Tynkkynen (vihr.) 11 413
Heidi Hautala (vihr.) 10 741
Johanna Sumuvuori (vihr.) 9 202
Henna Virkkunen (kok.) 9 126
Silvia Modig (vas.) 8 959

 

Silmiinpistävää on, ettei eniten seurattujen ehdokkaiden joukosta löydy juuri lainkaan istuvia europarlamentaarikkoja. Parhaiten sijoittuu Sirpa Pietikäinen, jonka 7700 seuraajaa riittää 11. sijaan. Yli 2 000 seuraajaa on vuonna 2009 valituista mepeistä Pietikäisen lisäksi Eija-Riitta Korholalla (kok.), Liisa Jaakonsaarella (sd.), Petri Sarvamaalla (kok.), Anneli Jäätteenmäellä (kesk.) ja Tarja Cronbergillä (vihr.).

Vihreiden ehdokkaat loistavat ahkerimpien twiittajien kärkikymmenikössä. Yli 10 000 kertaa on twiitannut Johanna Sumuvuori (vihr.), Alexander Stubb ja Jyrki Kasvi (vihr.). Istuvista kansanedustajista aktivoituneimpia ovat Stubbin lisäksi Anni Sinnemäki (vihr.), Oras Tynkkynen (vihr.) ja Mikael Jungner (sd.). Vuonna 2009 europarlamenttiin valituista edustajista eniten twiittauksia on Sirpa Pietikäisellä ja Mitro Repolla (sd.).

Taulukko 2. Eniten twiittaneet eurovaaliehdokkaat.

Ehdokkaat Twiitit
Johanna Sumuvuori (vihr.) 12947
Alexander Stubb (kok.) 12533
Jyrki Kasvi (vihr.) 10975
Anne Bland (vihr.) 4801
Anni Sinnemäki (vihr.) 4547
Sirpa Pietikäinen (kok.) 3633
Oras Tynkkynen (vihr.) 3553
Mikael Jungner (sd.) 3353
Mitro Repo (sd.) 3251
Pia Lohikoski (vas.) 2448

 

Siinä missä seuratuimpien ehdokkaiden joukkoon ei juuri mahtunut kuin ammattipoliitikkoja, löytyy aktiivisimpien twiittaajien joukosta myös ei-niin-nimekkäitä parlamenttiin pyrkijöitä, kuten vihreiden Anne Bland ja vasemmistoliiton Pia Lohikoski. Sosiaalinen media tarjoaa ilmaisen kampanjointikanavan, joten on varsin älykästä hyödyntää Twitteriä täysimääräisesti varsinkin silloin, kun näkyvyys journalistisissa tiedotusvälineissä on vähäistä. Toki 140 merkin twiittiin pitää saada myös todellista sisältöä, jotta kampanjaan syntyy aidosti lisäarvoa.

Twiittien ja seuraajien määrän korrelaatio onkin kiinnostava kysymys. Miltä kärkijoukko näyttää, kun seuraajien määrä jaetaan twiittien määrällä? Eli kenellä on paras Twitter-kerroin? Tällä mittarilla ykkössijaa hallitsee Jussi Halla-aho (ps.), joka on 20 twiitillään kerännyt lähes 2000 seuraajaa. Olli Rehnin (kesk.) lähes 3 300 seuraajaa on saatu 49:llä twiittauksella, ja Päivi Räsäsen (kd.) lähes 1000 seuraajan joukko on saavutettu 22 twiitillä. Kärkikymmenikössä on myös useita alle viiden twiitin ehdokkaita.

Taulukko 3. Eurovaaliehdokkaiden seuraajamäärät jaettuna twiittien määrällä.

Ehdokkaat Seuraajat/twiitit
Jussi Halla-aho (ps.) 99,6
Riitta Myller (sd.) 74,0
Nils Torvalds (r.) 68,0
Olli Rehn (kesk.) 67,1
Anne Louhelainen (ps.) 46,7
Päivi Räsänen (kd.) 42,9
Laura Huhtasaari (ps.) 33,5
Pirkko Ruohonen-Lerner (ps.) 25,9
Björn Månsson (r.) 22,5
Johannes Koskinen (sd.) 20,5

 

Valtakunnallisesti tunnetut poliitikot keräävät Twitterissä seuraajia, vaikka eivät käytännössä osallistu some-keskusteluun millään tavalla. Sen sijaan ahkerimpien twiittajien joukosta löytyvien tuntemattomampien ehdokkaiden seuraajamäärät nousevat hitaasti. Esimerkiksi lähes 2000 kertaa twiitanneen Piritta Poikosen (ps.) jokainen twiittaus on kerryttänyt tilille keskimäärin 0,06 uutta seuraajaa.

Twitter on vaaleissa teoriassa ilmainen kaikille, mutta selvästi työllistävämpi niille ehdokkaille, joilla ei ole entuudestaan tunnettuutta. Toisaalta kyynisimmät saattavat tässä kohtaa muistuttaa, että Twitterissä voi myös ostaa seuraajia.

Loppukevennyksenä vielä laskelma vaalituloksesta ehdokkaiden Twitter-aktiivisuuteen perustuen. Euroopan parlamenttiin pääsisi seuraajamäärien perusteella d’Hondtin suhteellista laskutapaa käyttäen seuraavat 13 henkilöä (suluissa vertailuluku):

  1. Alexander Stubb (kok.) (137 508)
  2. Anni Sinnemäki (vihr.) (87 756)
  3. Henna Virkkunen (kok.) (68 754)
  4. Mikael Jungner (sd.) (49 834)
  5. Sirpa Pietikäinen (kok.) (45 836)
  6. Jyrki Kasvi (vihr.) (43 878)
  7. Eija-Riitta Korhola (kok.) (34 377)
  8. Mikael Pentikäinen (kesk.) (29820)
  9. Oras Tynkkynen (vihr.) (29 252)
  10. Petri Sarvamaa (kok.) (27 502)
  11. Timo Harakka (sd.) (24 917)
  12. Anne-Mari Virolainen (kok.) (22 918)
  13. Heidi Hautala (vihr.) (21 939)

 

Sini Ruohonen

VTM Sini Ruohonen laatii väitöskirjaa puolueiden äänenkannattajien historiasta 1990-luvulta 2010-luvulle.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Kolmas tehtävä ja neljäs valtiomahti

64754_10151328529293041_587925677_n (1)Eduskuntatutkimuksen keskuksessa alkanut Asiantuntijuus mediassa ‑tutkimushanke tarkastelee asiantuntijatiedon hyödyntämistä mediajulkisuudessa tutkijoiden ja toimittajien vuorovaikutuksen näkökulmasta.

Tutkijoiden kannalta kyse on yliopistojen niin sanottuun kolmanteen tehtävään kuuluvasta tiedeviestinnästä, joka voi pitää sisällään esimerkiksi tutkimustuloksista tiedottamista, tieteen popularisointia ja ajankohtaisten kysymysten kommentointia. Mediatalojen ja toimittajien vinkkelistä kyse on tärkeiden, paikkansapitävien, ajankohtaisten ja kiinnostavien uutissisältöjen tuottamisesta erilaisille yleisöille, joiden huomiosta ja kukkaroista myös kiivaasti kilpaillaan.

Tutkimushankkeessamme selvitetään niin suomalaisen tiedeviestinnän tilaa kuin toimittajien ja tutkijoiden kokemuksia ja näkemyksiä yhteistyöstä. Miten paljon, millaisten aiheiden yhteydessä ja millaisissa rooleissa tutkijat mediassa esiintyvät? Millaiseksi yhtäältä yliopistoissa ahertavat tutkijat ja toisaalta toimituksissa työskentelevät journalistit yhteistyösuhteen kokevat? Mikä edesauttaisi viimeisimmän tutkimustiedon ja muun akateemisen asiantuntijuuden saamista entistä luontevammin osaksi uutissisältöjä?

Hankkeen ideointi sai alkunsa aihetta käsitelleestä Yle Radio 1:n Ykkösaamun ”Kaappitutkijoita ja mediatyrkkyjä” (13.12.2012) ‑kolumnistani. Sekä monet tutkijakollegat että minua vuosien saatossa haastatelleet toimittajat olivat kertoneet minulle kokemuksiaan ja ajatuksiaan median ja tutkijoiden yhteistyöstä. Kipukohtia näytti löytyvän puolin ja toisin.

Tutkijoiden ja toimittajien vuorovaikutuksen pulmat palautuvat usein akateemisen ja journalistisen työkulttuurin eroihin. Aiheeseensa syvällisesti perehtyneen tutkijan voi olla vaikeata tiivistää tuloksiaan muutamaan vetävään virkkeeseen. Jos esimerkiksi annettujen haastatteluiden ei koeta tekevän oikeutta tutkimuskohteelle, voi tutkija vetäytyä yhteistyöstä – tutkimuskohteet kun harvoin ovat niin sävyttömiä ja suoraviivaisia, kuin millaisiksi journalistinen prosessi ne toisinaan muovaa. Kollegoilleen ja opiskelijoilleen esiintymään tottuneen tutkijan voi myös olla vaikea käsitellä aihettaan tavalla, joka avautuisi siihen entuudestaan perehtymättömälle lehden lukijalle tai television katsojalle.

Tärkeitä kysymyksiä liittyy myös ajankäyttöön ja yliopistoissa tarjotun esiintymiskoulutuksen niukkuuteen. Tutkijoilta odotetaan aktiivisuutta yliopistojen kolmannen tehtävän hoitamisessa, mutta jos tätä työtä ei sen paremmin konkreettisesti tueta kuin siitä palkitakaan, voi moni keskittyä hyödyllisemmiksi katsomiinsa tehtäviin.

Kiireessä työtään tekevällä, monimutkaista maailmaa yleisölleen selittämään pyrkivällä toimittajalla ei luonnollisesti ole mahdollisuutta perehtyä kaikkiin uutisaiheisiinsa syvällisesti. Uutiskilpailu ajaa tavoittelemaan nopeutta ja vetäviä näkökulmia, mikä heijastuu myös tutkijoihin kohdistettuihin odotuksiin. Paitsi napakkaa ja selkeää esiintymistä, tutkijoilta toivotaan usein myös suorapuheisuutta, valmiutta ottaa reippaasti kantaa tutkimansa aihepiirin ilmiöihin. Toimitusten näkökulmasta polttava kysymys näyttäisikin olevan, miten löytää sopivia, päteviä ja haastatteluihin suostuvia tutkijoita ja samalla pitää hyödynnettyjen asiantuntijoiden joukko monipuolisena.

Vaikka tutkijoiden ja toimittajien yhteistyö on monille luonteva osa työarkea, näppituntuma osoittaa pulmiakin siis olevan. Aihe on meillä niukasti tutkittu, mutta ajankohtainen niin tiedeyhteisössä kuin mediataloissa työskenteleville. Samalla kun yliopistoissa kannustetaan tutkijoita entistä enemmän yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen, mietitään etenkin sanomalehdistössä keinoja ylläpitää yleisön kiinnostusta ja Suomessa perinteisesti vahvoja lukijasuhteita.

Asiantuntijuus mediassa ‑hankkeessa lähestymme aihetta tutkijakollegani Ville Pitkäsen kanssa monipuolisen aineiston kautta. Tutkimuksemme perustan muodostavat laaja uutisaineisto ja tutkijoille suunnattava kysely. Näitä täydennetään eri vaiheessa uraansa olevien tutkijoiden ja toimittajien haastatteluin. Hankkeessa selvitämme, millaisia käytäntöjä eri toimituksissa on asiantuntijoiden valinnassa, ja miten yksittäiset toimittajat löytävät käyttämänsä asiantuntijat. Millaisissa aiheissa ja rooleissa heitä hyödynnetään? Millainen on median näkökulmasta hyvä asiantuntija? Entä millaiset tekijät motivoivat tutkijoita esiintymään julkisuudessa asiantuntijoina tai vastaavasti jarruttavat heidän haluaan tehdä yhteistyötä tiedotusvälineiden kanssa?

Jos sähköpostiisi tipahtaa kutsu osallistua Asiantuntijuus mediassa -hankkeen haastatteluihin, tai sinua pyydetään täyttämään aihetta koskeva sähköinen kysely, osallistuhan ihmeessä!

Hankkeen rahoittaa Helsingin Sanomain Säätiö.

Mari K. Niemi

Tutkija, Eduskuntatutkimuksen keskus, Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulu, University of Strathclyde, Glasgow.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather