Avainsana-arkisto: puolueet

Puoluehistorian mieli

Menneisyydessä oli aika, jolloin puolueiden, suurmiesten ja valtaapitävien edesottamukset olivat historiantutkimuksen keskeisintä työsarkaa. Nuo päivät ovat kuitenkin kaukana – ja poliittisen historian tutkijana rohkenen todeta, että hyvä niin.

Nykyään mikään elämän osa-alue ei ole historiantutkimukselle vieras. Katto on korkealla ja seinät leveällä.

Uudet aluevaltaukset eivät kuitenkaan ole tehneet puolueiden ja niiden historian tutkimista tarpeettomaksi, sillä edustuksellinen demokratia rakentuu kaikesta kritiikistä ja puolueiden kuolemaa vuosikymmenet povanneista puheista huolimatta edelleen puolueiden varaan.

Poliittinen järjestelmämme edellyttää puolueiden olemassaoloa. Ne asettavat ehdokkaat, joista kansa valtaansa käyttäen valitsee edustajansa, ja ne luovat ideologiset reunaehdot, joiden valossa edustajat kansakunnan asioita hoitavat.

Puolueen historian tuntemus on luonnollisesti arvo myös puolueelle itselleen. On tärkeää tuntea jo kuljettu tie, ja juhlapäivänä on mukava muistella menneitä. Tämän kirjoituksen taustalla onkin yhden organisaation, Satakunnan Kokoomuksen, halu tuntea oma historiansa ja juhlistaa lähes 100 vuotista taivaltaan.

Miten puoluehistoria sitten asettuu aikaan, jossa politisoitunutta keskustelua tulvii ovista ja ikkunoista, mutta perinteinen puoluepoliittinen vaikuttaminen ei innosta tai tuntuu osasta jopa vastenmieliseltä? Mikä on puoluehistorian mieli, kun hahmotetaan vakiintuneen poliittisen järjestelmän kohtaamia haasteita ja pyritään vastaamaan niihin?

Puoluehistoria tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää, mistä puolueet ja niiden poliittinen ideologia ovat tulleet. Miten ne ovat sovittaneet omat periaatteensa kulloinkin vallinneen ajan yleisiin tendensseihin ja virtauksiin.

Puolue – kuten ihminen – on aina aikansa lapsi.

Pidemmän aikavälin tarkastelu paljastaa sen, millaisen lapsen kukin aikakausi on kasvattanut – ja antaa kenties viitteitä siitä, millaisen lapsen oma aikamme tuottaa. Esimerkiksi Vihreiden värikäs puheenjohtajakamppailu tai Keskustan tavoittelema maakuntahallinto asettuvat luontevasti puolueiden historian jatkumoon.

Puolueen piirijärjestön historian kirjoittaminen lähes vuosisadan ajalta tarjoaa tekijälle ainutlaatuisen näköalapaikan puoluehistorian ja poliittisen järjestötoiminnan pitkään linjaan.

Usean vuosikymmenen perspektiivi osoittaa tapahtuneet muutokset, mutta myös monessa suhteessa pysyvyyden. Ihmisten halu ja tarve vaikuttaa oman kuntansa, maakuntansa ja kansakuntansa asioihin omien arvojensa pohjalta on pysyvää. Periaatteet kohtaavat vuosikymmen toisensa jälkeen uudet tekijät.

Painotukset vaihtelevat, mutta pohja pysyy.

Pitkä tarkastelujakso – ja rajallinen sivumäärä – johtaa toisaalta myös siihen, että monta mielenkiintoista yksityiskohtaa tai kehityskulkua jää vaille ansaitsemaansa analyysiä. Ovi on kuitenkin avattu muiden tutkijoiden käydä sisään.

Kohteena piirijärjestö on mielenkiintoinen, sillä sen tutkiminen avaa horisontin kahteen suuntaan: paikallisyhdistyksien ruohonjuuritasolle ja valtakunnan politiikkaan. Piirijärjestö onkin kuin kahden tulen välissä. Se välittää viestit niin alhaalta ylös kuin ylhäältä alas, ja toimii eri osapuolten tuntojen tulkkina ja suodattimena.

Jos puoluehistorioiden synniksi on ajoittain laskettu keskittyminen puolueen yläkerroksen historian kirjoittamiseen, laskeutuu tutkija piirijärjestön historiaa tarkastellessaan piirun verran alaspäin, kohti poliittisen järjestötoiminnan tyveä.

Tällainen tarkastelu vahvistaa käsitystä, ettei puoluehistoria ole vain vaalitaisteluiden tai ministerien historiaa. Siinä nostetaan esiin myös toimintamuotojen ja -edellytysten kehitys ja järjestön sisäinen dynamiikka kulloinkin vallinneiden olosuhteiden paineessa ja nosteessa.

Sen hahmottaminen, miten kohdattuja onnistumisia ja haasteita on käsitelty ja mitä niistä on opittu, on puoluehistorian mieli ja anti.

Vaikka politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan koettu epäluulo värittää aikaamme, ei politiikka, yhteisten asioiden hoitaminen, kuitenkaan ole katoamassa mihinkään. Voisi jopa sanoa, että päinvastoin.

Vuoden kuluttua on edessä mittava muutos, mitä tulee edustukselliseen demokratiaan ja politiikan arkeen: maakuntauudistus. Maakuntavaltuustoista muodostuu poliittiseen päätöksentekoon yksi porras ja maakuntavaltuutetuista yksi vallankäyttäjäryhmä lisää.

Tuleva hallintorakenne on uusi, mutta kuntien ja puolueiden välistä yhteistyötä on maakuntatasolla tehty jo pitkään. Maakuntapolitiikalla on pitkät perinteet.

Piirijärjestön historian tarkastelu osoittaa, että yhteistyöhön oman maakunnan hyväksi on kyetty. Ei aina yksimielisesti tai helpolla, mutta kuitenkin. Yksi maakuntatason yhteistyön haasteista oli poliittisissa voimasuhteissa tapahtuneiden muutosten välittyminen maakunnan yhteistyöelimien ja -organisaatioiden tasolle. Menestystä oli ajoittain haastavaa saada muutettua todelliseksi vaikutusvallaksi.

Uuteen maakuntahallintoon muodostuvat virat, toimet ja luottamuspaikat jaetaan ensimmäisen valtuustokauden aikana, joten, edellä todettu silmällä pitäen, ensimmäisten maakuntavaltuustojen kokoonpanolla voikin olla yhtä valtuustokautta pidemmälle ulottuvia vaikutuksia.

Jenni Karimäki

Kirjoittaja on eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Blogitekstin pohdintoihin on innoittanut kirjoittajan joulukuussa 2016 valmistunut ja 10.2.2017 julkaistava tilaushistoria Karhun kämmenellä – Satakunnan Kokoomus 1919-2016.

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Osoittavatko viimeiset gallupit vaalituloksen?

Erkka_Railo-282_lowresVaalipäivään on enää muutama päivä ja jokaisen puolueen kampanjatoimistossa tutkitaan silmät verestäen viimeisiä mielipidemittauksia miettien, voiko niihin luottaa. Tässä blogissa tarkastelen ennustuksia, joita Taloustutkimus oy on tarjonnut muutamaa päivää ennen vaaleja. Ovatko ennusteet pitäneet paikkansa ja kuinka paljon ne ovat heittäneet?

Tarkoituksena ei ole kritisoida Taloustutkimuksen tekemiä mielipidemittauksia, vaan lähinnä osoittaa se itsestäänselvyys, että mielipidemittausten tekeminen on vaikeaa ja epävarmaa hommaa. Itse pidän Taloustutkimuksen ennusteita varsin luotettavina, koska niiden otos on suuri, mutta kuten jäljempänä osoittautuu, myös niihin sisältyy epävarmuuksia.

Ohessa on taulukko, johon on koottu vuosien 1999-2011 eduskuntavaalien viimeisten mielipidemittausten tulokset sekä varsinaisten vaalien kannatus kuuden puolueen osalta. Tilanpuutteen vuoksi RKP ja kristillisdemokraatit on jätetty tästä vertailusta sivuun.

Vuosi 1999 Maaliskuu Vaalitulos Erotus
Kokoomus 21,6 21,0 -0,6
Keskusta 22,1 22,4 +0,3
Sdp 21,5 22,9 +1,4
PS 1,0 1,0 0
Vihreät 9,7 7,3 -1,4
Vasemmistoliitto 8,6 10,9 +2,3
Vuosi 2003 Maaliskuu Vaalitulos Erotus
Kokoomus 18,9 18,6 -0,3
Keskusta 23,8 24,7 +0,9
Sdp 22,9 24,5 +1,6
PS 1,1 1,6 +1,6
Vihreät 8,0 8,0 0
Vasemmistoliitto 9,4 9,9 -0,5
Vuosi 2007 Maaliskuu Vaalitulos Erotus
Kokoomus 20,4 22,3 +1,9
Keskusta 24,7 23,1 -1,6
Sdp 21,3 21,4 +0,1
PS 2,5 4,1 +1,6
Vihreät 9,7 8,5 -1,2
Vasemmistoliitto 9,3 8,8 -0,5
Vuosi 2011 Huhtikuu Vaalitulos Erotus
Kokoomus 21,2 20,4 -0,8
Keskusta 18,6 15,8 -2,8
Sdp 18,0 19,1 +1,1
PS 15,4 19,1 +3,7
Vihreät 9,0 7,3 -1,7
Vasemmistoliitto 8,2 8,1 -0,1

Tilasto osoittaa, että mielipidemittausten tekeminen on vaikeaa hommaa, mikäli onnistumisen mittarina on se, kuinka lähelle oikeaa vaalitulosta pääsee.

Parhaiten Taloustutkimus on onnistunut Kokoomuksen kannatuksen ennakoimisessa. Tulos sisältää kuitenkin merkittäviä heittoja: vuoden 2007 vaaleissa kokoomus teki liki 2 prosenttiyksikköä paremman tuloksen kuin ennusteet olettivat.

Keskustan potentiaalisten kannattajien aatoksia on ollut erityisen vaikea tulkita vuoden 2007 ja 2011 vaaleissa. Ehkä konservatiiviset keskustan kannattajat ovat jo pelkästä kansalaisvelvollisuudesta väittäneet äänestävänsä keskustaa, mutta jääneetkin vaalipäivänä kotiin.

SDP:n vaalituloksen ennakointi on sujunut Taloustutkimukselta korkeintaan keskinkertaisesti. Mittauksissa pistää silmään se, että Taloustutkimus on johdonmukaisesti arvioinut työväenpuolueen kannatuksen alakanttiin. Käykö jälleen näin?

Myös perussuomalaisten äänestäjien käyttäytymisen ennustaminen on ollut hankalaa. Vuosina 1999 ja 2003 tämä oli toki ymmärrettävää, kun puolueen äänestäjiä oli muutenkin kourallinen. Otokseen oli todennäköisesti vaikea saada tarpeeksi perussuomalaisten kannattajia, jotta tulokset olisivat luotettavia. On kuitenkin pakko huomauttaa, että perussuomalaiset ovat viimeisissä neljässä eduskuntavaaleissa saaneet toistuvasti paremman tuloksen kuin mitä mittaukset ovat olettaneet. Niin voi käydä myös nyt.

Jos olisin vihreä, olisin todella huolissani Taloustutkimuksen tavasta arvioida vihreiden kannatusta. Lukuun ottamatta vuotta 2003 Taloustutkimus on arvioinut vihreiden kannatuksen toista prosenttiyksikköä yläkanttiin.

Sen sijaan Vasemmistoliiton kannatuksen Taloustutkimus näyttää kyenneen arvioimaan varsin tarkkaan 2000-luvulla. Heitto on ollut kolmissa viimeisissä vaaleissa vain prosentin kymmenyksen luokkaa.

Yhteenvetona voi todeta, että puolueiden puheenjohtajat ovat oikeassa muistuttaessaan, etteivät gallupit äänestä. Yli kahden prosenttiyksikön heitot puolueiden kannatuksissa verrattuna viimeisiin mielipidemittauksiin ovat täysin mahdollisia, jopa todennäköisiä. Kaikkein toiveikkaimmin mittauksiin voivat suhtautua SDP:n ja perussuomalaisten kannattajat. Kokoomuksella ja vasemmistoliitolla on suurin todennäköisyys, että tulos vastaa ennustetta. Vihreiden ja keskustan puoluetoimistoilla suhtautuisin Taloustutkimuksen arvioihin sen sijaan pessimistisimmin.

On kuitenkin todettava, että Taloustutkimus toki tietää tämän kaiken hyvin ja pyrkii näihinkin vaaleihin korjaamaan sitä, millä tavoin materiaalia kerätään ja käsitellään, jotta siitä saadaan mahdollisimman tarkka kuva kansalaisten mielipiteistä. Kuten Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Jari Pajunen kiteytti: ”Mittaus on sinänsä hyvin luotettava, mutta se on aina epävarmaa, miten ihmiset käyttäytyvät.” Äänestäjä on ailahtelevainen ja epäluotettava olento.

 

Erkka Railo

Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Kuinka äänestysinto tapetaan?

Tuomas PulsaEuroparlamentista pudonnut SDP:n Mitro Repo harmitteli vaalituloksen selvittyä sitä, miten vähän suomalainen media on kiinnostunut europarlamentaarikoista ja heidän työstään. Revon kommentit olisi helppo tuomita vaalitappion aiheuttamaksi katkeruudeksi, mutta samalla niissä on totuutta enemmän kuin siemeneksi. Vaikka ääniä menettäneiden tilalle saatiin toki uusia äänikuninkaallisia, ei pidä unohtaa, että 60 %:lle äänioikeutetuista vaalien mieluisin vaihtoehto oli jälleen kerran “ei kiinnosta”.

Äänestäjien vähäistä mielenkiintoa eurovaaleja kohtaan on usein selitetty puhumalla ns. toisen asteen vaaleista. EU-politiikka on niin monimutkaista ja etäistä, ettei tavallisen kansalaisen voi olettaakaan kiinnostuvan siitä. Lisäksi vaalituloksen ei nähdä vaikuttavan harjoitettavan politiikan suuntaan, vaan toimivan lähinnä istuvan hallituksen suosion mittarina.

Tällainen meriselitys on kuitenkin liian helppo pakotie todellisen ongelman ääreltä. Monimutkainen ja vaikeaselkoinen politiikka ei ole mikään EU:n yksinoikeus, vaan näkyvissä kaikilla politiikan tasoilla. Kuinka monesta esimerkiksi oheinen “sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislain valmisteluryhmän loppuraportti” on yksinkertainen ja helppolukuinen?

Kyse ei siis ole niinkään EU-politiikan monimutkaisuudesta, vaan sen saaman huomion vähäisyydestä. Vaikka esimerkiksi eurokriisi on hallinnut otsikoita viime vuosina, on unionin instituutioiden toiminta ja niissä tapahtuva politiikka jäänyt hämärän peittoon. Muutama valistava kirjoitus ei riitä herättämään ihmisten mielenkiintoa, jos niitä edeltää viiden vuoden hiljaisuus.

Matala äänestysprosentti ei siis ole mikään väistämättä Euroopan unioniin liittyvä ilmiö. Mikäli eduskuntavaaleja ja kotimaan politiikkaa käsiteltäisiin samanlaisella otteella kuin EU:ta, saataisiin myös eduskuntavaalien äänestysaktiivisuus tiputettua varsin vaivatta samoihin lukemiin.

Havainnollistetaanpa pienellä ajatusleikillä, miltä eduskuntavaalien ja kotimaan politiikan julkisuus voisivat näyttää, mikäli puolueet ja media kohtelisivat niitä yhtä välinpitämättömästi kuin eurovaaleja.

Aluksi tiedotusvälineet laskevat eduskuntataloon akkreditoitujen toimittajien määrän nykyisestä 125:stä neljääntoista. Sen verran suomalaistoimittajia, freelancerit mukaan lukien, on koko Brysselin kaupungissa tällä hetkellä. Lisäksi eduskunnan toiminnasta uutisoidaan jatkossa ainoastaan muodossa “Suomi päättää” tai “Suomi kieltää”. Samalla ohitetaan erilaisten poliittisten ryhmien sekä vaihtoehtojen olemassaolo ja kilpailu eduskunnan sisällä.

Arvioidessaan kansanedustajien työtä media keskittyy ainoastaan siihen, miten hyvin nämä ajavat vaalipiirinsä etua verrattuna muihin vaalipiireihin. Tämä etu lasketaan ynnäämällä plus- ja miinusmerkkisiä rahavirtoja vaalipiirien välillä. Nettomaksajuus määrittäköön koko poliittisen järjestelmän hyödyllisyyden.

Puolueet rakentavat eduskuntavaalien kampanjat niin teemoiltaan kuin vaaliorganisaatioiltaan täysin piirivetoisiksi, sekä vaikenevat siitä, että Helsingissä puolueet järjestäytyvät valtakunnalliselta pohjalta eduskuntaryhmiksi, joiden yhteinen nimittäjä ei ole edustajan kotipaikka. Kampanjoinnin määrässä tähdätään siihen, että ilman omaa aktiivisuuttaan äänestäjä huomaa vaalit vasta ennakkoäänestyksen jo alettua.

Media kutsuu television vaalitentteihin lähinnä puolueiden piirijärjestöjen puheenjohtajia, jotka eivät ole ehdolla vaaleissa. Tenteissä keskustellaan joko piiri- ja kuntatasoilla päätettävistä asioista tai hyvin abstrakteista kysymyksistä kuten “tarvitaanko Suomessa enemmän vai vähemmän Helsinkiä?”.

Näiden toimien lisäksi vähintään pari puoluetta voisi järjestää puoluekokouksen ja vaihtaa puoluejohtoaan parin viikon sisällä vaalipäivästä. Näin saadaan sekä kansalaisten että omien aktiivien huomio kätevästi vaaleista oleellisempien asioiden äärelle. Äänestäjien mielenkiinnon nujertaminen taataan lopullisesti vaali-iltana keskittämällä analyysi siihen, millaiset lähtöasetelmat tulos antaa seuraaviin kuntavaaleihin.

Leikki sikseen. Olisi toki helppoa kysyä, miksi EU-politiikasta pitää väkisin kirjoittaa, jos se ei kerran kiinnosta sen enempää ihmisiä kuin suurinta osaa puolueista tai mediasta. Totuus kuitenkin on, että maailmassa on suuria, kansallisvaltioiden rajat ylittäviä ongelmia, joiden ratkaisemiseksi jopa eurooppalainen yhteistyö voi olla liian pientä.

Euroopan unioni on järjestelmänä kaukana täydellisestä, mutta samalla se on ainoa ylikansallisten ongelmien ratkaisuun rakennettu mekanismi, jossa on mukana myös ylikansallista demokratiaa. Unionin tulevaisuus ei kuitenkaan näytä kovin valoisalta, kun sekä puolueet että media näyttävät suhtautuvan sen toimintaan varsin välinpitämättömästi.

 

Tuomas Pulsa

Kirjoittaja työskentelee tutkimusavustajana Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather