Aihearkisto: tutkimus

Puoluehistorian mieli

2 helmikuun, 2017Kokoomus, Politiikka, Puolueet, tutkimus, Vaalipiirithistoriantutkimus, kokoomus, Poliittinen historia, puolueet, puoluehistoriajenkar

Menneisyydessä oli aika, jolloin puolueiden, suurmiesten ja valtaapitävien edesottamukset olivat historiantutkimuksen keskeisintä työsarkaa. Nuo päivät ovat kuitenkin kaukana – ja poliittisen historian tutkijana rohkenen todeta, että hyvä niin.

Nykyään mikään elämän osa-alue ei ole historiantutkimukselle vieras. Katto on korkealla ja seinät leveällä.

Uudet aluevaltaukset eivät kuitenkaan ole tehneet puolueiden ja niiden historian tutkimista tarpeettomaksi, sillä edustuksellinen demokratia rakentuu kaikesta kritiikistä ja puolueiden kuolemaa vuosikymmenet povanneista puheista huolimatta edelleen puolueiden varaan.

Poliittinen järjestelmämme edellyttää puolueiden olemassaoloa. Ne asettavat ehdokkaat, joista kansa valtaansa käyttäen valitsee edustajansa, ja ne luovat ideologiset reunaehdot, joiden valossa edustajat kansakunnan asioita hoitavat.

Puolueen historian tuntemus on luonnollisesti arvo myös puolueelle itselleen. On tärkeää tuntea jo kuljettu tie, ja juhlapäivänä on mukava muistella menneitä. Tämän kirjoituksen taustalla onkin yhden organisaation, Satakunnan Kokoomuksen, halu tuntea oma historiansa ja juhlistaa lähes 100 vuotista taivaltaan.

Miten puoluehistoria sitten asettuu aikaan, jossa politisoitunutta keskustelua tulvii ovista ja ikkunoista, mutta perinteinen puoluepoliittinen vaikuttaminen ei innosta tai tuntuu osasta jopa vastenmieliseltä? Mikä on puoluehistorian mieli, kun hahmotetaan vakiintuneen poliittisen järjestelmän kohtaamia haasteita ja pyritään vastaamaan niihin?

Puoluehistoria tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää, mistä puolueet ja niiden poliittinen ideologia ovat tulleet. Miten ne ovat sovittaneet omat periaatteensa kulloinkin vallinneen ajan yleisiin tendensseihin ja virtauksiin.

Puolue – kuten ihminen – on aina aikansa lapsi.

Pidemmän aikavälin tarkastelu paljastaa sen, millaisen lapsen kukin aikakausi on kasvattanut – ja antaa kenties viitteitä siitä, millaisen lapsen oma aikamme tuottaa. Esimerkiksi Vihreiden värikäs puheenjohtajakamppailu tai Keskustan tavoittelema maakuntahallinto asettuvat luontevasti puolueiden historian jatkumoon.

Puolueen piirijärjestön historian kirjoittaminen lähes vuosisadan ajalta tarjoaa tekijälle ainutlaatuisen näköalapaikan puoluehistorian ja poliittisen järjestötoiminnan pitkään linjaan.

Usean vuosikymmenen perspektiivi osoittaa tapahtuneet muutokset, mutta myös monessa suhteessa pysyvyyden. Ihmisten halu ja tarve vaikuttaa oman kuntansa, maakuntansa ja kansakuntansa asioihin omien arvojensa pohjalta on pysyvää. Periaatteet kohtaavat vuosikymmen toisensa jälkeen uudet tekijät.

Painotukset vaihtelevat, mutta pohja pysyy.

Pitkä tarkastelujakso – ja rajallinen sivumäärä – johtaa toisaalta myös siihen, että monta mielenkiintoista yksityiskohtaa tai kehityskulkua jää vaille ansaitsemaansa analyysiä. Ovi on kuitenkin avattu muiden tutkijoiden käydä sisään.

Kohteena piirijärjestö on mielenkiintoinen, sillä sen tutkiminen avaa horisontin kahteen suuntaan: paikallisyhdistyksien ruohonjuuritasolle ja valtakunnan politiikkaan. Piirijärjestö onkin kuin kahden tulen välissä. Se välittää viestit niin alhaalta ylös kuin ylhäältä alas, ja toimii eri osapuolten tuntojen tulkkina ja suodattimena.

Jos puoluehistorioiden synniksi on ajoittain laskettu keskittyminen puolueen yläkerroksen historian kirjoittamiseen, laskeutuu tutkija piirijärjestön historiaa tarkastellessaan piirun verran alaspäin, kohti poliittisen järjestötoiminnan tyveä.

Tällainen tarkastelu vahvistaa käsitystä, ettei puoluehistoria ole vain vaalitaisteluiden tai ministerien historiaa. Siinä nostetaan esiin myös toimintamuotojen ja -edellytysten kehitys ja järjestön sisäinen dynamiikka kulloinkin vallinneiden olosuhteiden paineessa ja nosteessa.

Sen hahmottaminen, miten kohdattuja onnistumisia ja haasteita on käsitelty ja mitä niistä on opittu, on puoluehistorian mieli ja anti.

Vaikka politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan koettu epäluulo värittää aikaamme, ei politiikka, yhteisten asioiden hoitaminen, kuitenkaan ole katoamassa mihinkään. Voisi jopa sanoa, että päinvastoin.

Vuoden kuluttua on edessä mittava muutos, mitä tulee edustukselliseen demokratiaan ja politiikan arkeen: maakuntauudistus. Maakuntavaltuustoista muodostuu poliittiseen päätöksentekoon yksi porras ja maakuntavaltuutetuista yksi vallankäyttäjäryhmä lisää.

Tuleva hallintorakenne on uusi, mutta kuntien ja puolueiden välistä yhteistyötä on maakuntatasolla tehty jo pitkään. Maakuntapolitiikalla on pitkät perinteet.

Piirijärjestön historian tarkastelu osoittaa, että yhteistyöhön oman maakunnan hyväksi on kyetty. Ei aina yksimielisesti tai helpolla, mutta kuitenkin. Yksi maakuntatason yhteistyön haasteista oli poliittisissa voimasuhteissa tapahtuneiden muutosten välittyminen maakunnan yhteistyöelimien ja -organisaatioiden tasolle. Menestystä oli ajoittain haastavaa saada muutettua todelliseksi vaikutusvallaksi.

Uuteen maakuntahallintoon muodostuvat virat, toimet ja luottamuspaikat jaetaan ensimmäisen valtuustokauden aikana, joten, edellä todettu silmällä pitäen, ensimmäisten maakuntavaltuustojen kokoonpanolla voikin olla yhtä valtuustokautta pidemmälle ulottuvia vaikutuksia.

Jenni Karimäki

Kirjoittaja on eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Blogitekstin pohdintoihin on innoittanut kirjoittajan joulukuussa 2016 valmistunut ja 10.2.2017 julkaistava tilaushistoria Karhun kämmenellä – Satakunnan Kokoomus 1919-2016.

Tehoton yliopisto?

18 marraskuun, 2016Leikkaukset, Politiikka, Tiede, tutkimus, Yliopistoerkmat

Erkka-Railo-44 Syksy on yliopistolla aina poikkeuksellisen jännittävää aikaa. Silloin laaditaan rahoitushakemuksia ja odotetaan niiden tuloksia.

Pari viikkoa sitten Alfred Kordelinin säätiö ilmoitti, että se oli saanut 5232 apurahahakemusta. Apurahan sai 6 % hakijoista.

Raivokas kilpailu rahasta palautti mieleeni alkusyksyn keskustelun Suomen yliopistojen tehokkuudesta.

Tuolloin Aalto yliopiston professor of practice Pekka Mattila kohahdutti toteamalla, ettei hän ”ole koskaan nähnyt niin tehottomia työpaikkoja kuin yliopistot”. Se loi mielikuvan, että yliopistoissa työskentelevät ihmiset löysäilevät helpon rahan turvin.

Olen sitä mieltä, että organisaation ulkopuolelta tulevaa kritiikkiä on syytä kuunnella herkällä korvalla. Siinä saattaa olla totuuden siemen, eikä omien toimintatapojen ajoittaisessa kyseenalaistamisessa voi hävitä mitään. Joka tapauksessa toimintaa on tietysti koko ajan kehitettävä ja tehostettava.

Silti uskon, että yliopistojen tutkijoiden enemmistöstä Mattilan kommentit tuntuivat käsittämättömiltä. Näin on jo sen vuoksi, että kansainvälisten tieteellisten artikkeleiden määrässä ja laadussa suomalaiset yliopistot pärjäävät kansainvälisessä kilpailussa erittäin hyvin ottaen huomioon kuinka pieni maa Suomi on.

Vaikuttaa siltä, että Mattila ei tiedä, kuinka kovaa kilpailu akateemisessa maailmassa on.

Enemmistö yliopistojen tutkijoista on tällaisia kuin minä: meidän työuramme koostuu apurahoista, pätkätöistä ja sijaisuuksista. Esimerkiksi Eduskuntatutkimuksen keskuksessa ei ole periaatteessa yhtään pysyvää työpaikkaa. Johtajan pesti on viisi vuotta. Me muut kahdeksan tutkijaa saamme tulomme erilaisista sijaisuuksista, apurahoista ja hankkeista. Itse olen määräaikainen yliopistolehtori ja erikoistutkija. Työsuhteeni on katkolla vuoden 2017 lopussa. Me kaikki haemme rahaa käytännössä koko ajan. Jos sitä ei tule, työt loppuu siihen.

Ihmiset hakevat apurahoja ansaitakseen elantonsa. Siinä tilanteessa kaikki yrittävät varmasti kaikkensa.

On mahdoton ajatus, että kilpailussa rahasta tai työpaikasta olisi löysää, koska silloin kuka tahansa voisi hankkia itselleen kilpailuedun olemalla tehokas. Ei sellaista ole. Päinvastoin Suomen Akatemian hakemuksista ilmenee toistuvasti, että ihmiset saavat parhaat mahdolliset arvosanat, mutta rahaa ei tule, koska sitä ei ole tarpeeksi edes huipuille.

Jos tutkijoilta itseltään kysyy, mikä on tehotonta, niin sitä on jatkuva rahan hakeminen. Nuoremmat tutkijat tekevät hakemuksia ja vanhemmat tutkijat, kuten professorit, arvioivat niitä. Kordelinin säätiön saamien viidentuhannen hakemuksen kirjoittamiseen ja arvioimiseen on käytetty yhteensä vuosia tehokasta työaikaa. Se on kaikki pois tutkimuksesta ja opetuksesta.

Oodi puoluearkistoille

30 toukokuun, 2016Arkistot, Puolueet, Tiede, tutkimusmtaval

Arkistotyöskentely on sietämätöntä uurastusta; pettymyksiä ja toivottomuutta. Kuin pitääkseen tutkijaa koukussa, se tarjoaa kuitenkin myös yksittäisiä löytöjä ja älynväläyksiä. Saman voi todennäköisesti sanoa kaikesta tutkimustyöstä.

Historiantutkija ei monesti tiedä, mitä etsii.

Hän on pakotettu selailemaan, kokeilemaan onneaan, ampumaan tyhjyyteen ja löytämään sattumalta. Ajoittain hän onnistuu löytämään myös tarkoituksella. Etsiminen tapahtuu usein arkistojen kautta ja löydöt potkivat tutkijaa eteenpäin ja koukuttavat etsimään edelleen.

Haluan kiittää arkistojen henkilökuntaa avusta – näitä alati avuliaita, kiinnostuneita ja asiantuntevia tukihenkilöitä. Te selvitätte, jos ette tiedä, ja työskentelette tutkijan vierellä.

Kaikki omalle tutkimukselleni tärkeät aineistot sijaitsevat Helsingissä ja Espoossa. Kulutan ennen muuta Keskustan ja maaseudun arkiston, Porvarillisen työn arkiston ja Työväen arkiston penkkejä.

Varsinkin ulkopaikkakuntalaiselle palvelun joustavuus ja nopeus ovat elinehto. Muutaman päivän vierailulla tulisi käydä mahdollisimman paljon aineistoa läpi ja kerätä oleelliset talteen. Pääkaupunkiseudun ulkopuolella työskentelevälle tämä tarkoittaa huolellista valmistautumista etukäteen. On selvitettävä, mitä tulee tässä vaiheessa tutkimusta käydä läpi, mitä ehtii käytössä olevassa ajassa arkistossa tehdä, ja millä tarkkuudella aineisto kammataan. Onko edessä asiakirjojen läpiluku, silmäily vai mahdollisesti päätöspöytäkirjojen läpikäynti?

Osittain joustavuutta rajoittaa se, että useat puoluearkistoista ovat korkeintaan seitsemän tuntia päivässä auki. Motivoitunut tutkija voisi työskennellä pidempäänkin. Toki esimerkiksi Työväen arkisto on muutamina päivinä pidempään auki ja neuvotteluvaraa työskentelyajoista kerrotaan muissakin olevan.

Palvelun joustavuuden lisäksi toinen kauempaa arkistoja hyödyntämään pyrkivälle tutkijalle hyödyllinen seikka ovat digitoidut aineistot. Se, että on mahdollista käydä aineistoa läpi etäyhteyden avulla helpottaa tutkimustyötä. Puoluearkistojen digitaalisten aineistojen lisäksi muun muassa valtiopäiväasiakirjojen digitoinnin ulottuminen yhä pidemmälle on otettu poliittisen historian piirissä tyytyväisinä vastaan. Kannustamme arkistojen sähköistämisen jatkamiseen! Se helpottaa tutkijoita vuosikymmenten ajan.

Monen Suomen poliittisen historian aiheen selvittäminen ei olisi mahdollista ilman puoluearkistoja.

Puoluehistorian lukuisat aiheet, kuten itseäni kiinnostava puolueiden maahanmuuttolinjausten, ja niistä puolueissa käydyn mielipiteenvaihdon, kehitys jäisi pimentoon.

Moni asia on selvittämättä, ja mikään aihepiiri ei tule loppuun tulkituksi. Historiantutkimus on loputtomasti tarkentuva ala, jossa uudet tulkinnat syntyvät aiempien vierelle ja päälle, olemassa oleviin näkemyksiin nojautuen ja aiempaa viilaten. Näin tarkentuu kokonaiskuva menneestä.

Pohjimmiltaan menneisyyden jäänteet ovat mykkiä ja tutkija saa ne puhumaan kysymyksillään kuin perinnetiedon kyllästämän kylän vanhimman. Samalla eettisesti toimivan tutkijan tulee kuitenkin turvautua mahdollisimman vähän kallisarvoisten, työnsä mahdollistavien, aineistojensa kiduttamiseen mieluisia vastauksia saadakseen.

Kun historioitsija maalaa kuvaa menneestä, arkistot ovat hänen pyyteettömänä tukenaan.

Matti Välimäki

Työstää väitöstutkimusta Eduskuntatutkimuksen keskuksessa eduskuntapuolueiden maahanmuuttolinjausten kehityksestä

Minne katosivat tutkijat?

20 toukokuun, 2016Eduskuntavaalit, Hankkeet, Harjoittelu, tutkimusmtaval

Muistatteko te kun olette ensimmäistä kertaa astuneet toimistoon? Harjoittelijana Eduskuntatutkimuksen keskus oli minulle ensimmäinen toimistoympäristö, jossa työskentelen. Hämmentävä käytävä, jossa jokaisella on omalla nimellä merkitty koppi. Huomasin koputtelevani ovia, jotka eivät aina auenneet. Ketään ei ollutkaan paikalla. Missä tutkijat tekevät työtään, jos eivät omassa toimistossaan?

Kysyin neljältä keskuksen tutkijalta Matilta, Marilta, Jenniltä ja Erkalta missä he ovat, ja mitä he tekevät.

Tohtorikoulutettava Matti Välimäki oli lähtenyt mökille. Ensimmäinen ajatus oli: ”Ahaa, lomailemaanko?” Ei kuitenkaan. Matti vetäytyi metsän ja meren ääreen hakemaan todellista keskittymistä kolmeksi päiväksi. Hänen on tarkoitus saada valmiiksi artikkeli, joka käsittelee kolmen puolueen pakolaispoliittisia linjauksia 1970-luvulta 2000-luvulle.

Mari K. Niemeä sai etsiä hieman kauempaa – nimittäin Skotlannista. Mari on vierailevana tutkijana Strathclyden yliopistossa Glasgowssa. Hänellä on työnalla kahden kirjan käsikirjoitukset. Toivottavasti Mari ei kuitenkaan tartu kuvan tarjoamaan uravaihtoehtoon.

Erikoistutkija Jenni Karimäen tavoitin junasta. Hän oli lukemassa artikkelia, joka käsittelee globalisaation vaikutuksia eurooppalaisiin vihreisiin puolueisiin. Jenni työstää tällä hetkellä tutkimusta Suomen vihreiden aatehistoriallisesta taustasta ja sijoittumisesta kansainväliseen vihreiden puolueiden kenttään.

Erikoistutkija Erkka Railo olikin ainoa, jonka löysin omasta toimistostaan. Hän oli ohjaamassa opiskelijaa poliittisen historian esseen kirjoittamisessa. Opetustyön lisäksi Erkka laatii parhaillaan kolmen muun keskuksen tutkijan kanssa syksyllä ilmestyvää Kamppailu vallasta -teosta, joka käsittelee eduskuntavaalikampanjoiden historiaa.

Tutkimus ei tapahdukaan pelkästään ruudun ääressä toimistossa. Muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen olen tehnyt kolme olennaista havaintoa. Ensinnäkin tutkija on siellä missä tieto on. Joskus tieto on sidottu paikkaan ja sen luokse on mentävä. Minäkin sain mahdollisuuden päästä tutustumaan puoluearkistoihin. Mikä tunne olikaan pidellä kädessä asiakirjaa, jonka joku on laatinut vuosikymmeniä sitten.

Toiseksi suhtautuminen työhön on intohimoista. Kaikkea ohjaa tiedonjano: halu saada tietää, selvittää ja kertoa eteenpäin. Työ ei ole jotain, mikä tapahtuu joka arkipäivä kello 9-17, vaan se sekoittuu muuhun elämään. Tiedon perässä lähdetään maailmalle, seminaareihin ja tapahtumiin. Ja usein matkustusaikakin saattaa kulua tutkimusaiheen parissa.

Kolmanneksi tutkija ei ole yksin. Silloin kun tutkijat ovat paikalla, he saattavat istua yksin kopeissaan, mutta heidän ovensa ovat auki. Tutkijat tekevät yhteistyötä, antavat vinkkejä ja esitarkastavat toistensa tekstejä. Ajatuksia voidaan jalostaa yhdessä vaikkapa lounastauolla ja seuraavana iltana ne lausutaan ääneen A-studiossa. Tutkijat työstävät omaa työtään, mutta ovat silti osa yhteisöä. Kaikki ovat valtavan ystävällisiä ja avuliaita täällä Eduskuntatutkimuksen keskuksella. Aikamoinen ensikokemus toimistosta harjoittelijalle.

Iida Laurila

Kirjoittaja työskentelee tutkimusavustajan tehtävissä Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Tutkijana ajatuspajassa

16 maaliskuun, 2016Ajatuspajat, Politiikka, tutkimusmtaval

Tehdäänkö ajatuspajoissa riippumatonta tutkimusta? Kenelle? Millaisella aikataululla? Miten työ ajatuspajassa eroaa yliopistotyöstä? Nämä kysymykset muuttuivat omalla kohdallani ajankohtaisiksi muutama viikko takaperin, kun vaihdoin työpaikkaa ja siirryin Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksesta e2-ajatuspajan tutkijaksi.

Ymmärrettävistä syistä kysymys riippumattomudesta on keskeinen, sillä useat suomalaiset ajatuspajat ovat joko vahvasti aatteellisia tai toimivat lähellä puolueita. Tämä kysymys esitettiin minulle ja kollegoilleni myös ajatuspajamme lanseeraustilaisuudessa; tuottaako e2 tutkimuksia, jotka palvelevat yksittäisen puolueen tai yhteiskunnallisen toimijan poliittisia intressejä?

Vastaus tähän kysymykseen on kielteinen. Samalla tavoin kuin yliopistoille, myös ajatuspajoille tutkimuksen riippumattomuus on ennen kaikkea uskottavuuskysymys. Poliittisesti motivoituneella tutkimuksella ei ole vaikuttavuutta, joten on vahvasti ajatuspajojen intresseissä tehdä laadukasta ja tieteelliset kriteerit täyttävää tutkimusta. Ajatuspajat toki tuottavat analyyseja myös tilauksesta, mutta ennakkoon sovitut tutkimustulokset eivät sisälly työnkuvaan. Kuvaavaa on, ettei uusi työnantajani ole ollut missään vaiheessa kiinnostunut puoluekannastani.

Entä kenelle tutkimusta tehdään? Tämän kysymyksen kohdalla yliopistot ja ajatuspajat eroavat toisistaan olennaisella tavalla. Ajatuspajojen fokuksessa on tieteen intressien sijaan päätöksentekijöiden arki ja pyrkimys vastata nopeasti yhteiskunnalliseen tiedontarpeeseen. Tämä painotusero merkitsee käytännön tutkimustyön kannalta pyrkimystä ennakointiin, nopeaan reagointiin ja yleistajuiseen ilmaisuun. Tutkimusten arvoa ei ratkaise julkaisufoorumin korkeatasoisuus, vaan tutkimustulosten hyödynnettävyys, tavoittavuus ja vaikuttavuus.

Yliopistollisten tutkimusten tärkeimpiä julkaisufoorumeita ovat sen sijaan tieteelliset, vertaisarvioidut journaalit, joiden lukijakunta koostuu pääasiassa muista tutkijoista. Vaikka tieteellisen tiedon yleistajuistaminen ja popularisoiminen ovat yhä tärkeämpiä myös yliopistotutkijoille, on tieteen intressi kuitenkin ensisijainen.

Erilaiset tiedon intressit näkyvät myös tutkimustyön aikatauluissa. Yliopistolla olin tottunut siihen, että tutkimusidean jalostuminen tutkimusraportiksi vei tavallisesti vuosia. Tutkimussuunnitelman laatimisen ja myönteisen rahoituspäätöksen välillä kului hieman rahoittajasta riippuen muutamista kuukausista yli puoleen vuoteen.

Tutkimusprojektit kestivät tyypillisesti yhdestä kahteen vuoteen, mutta hankkeen päättyminen ei kuitenkaan aina tarkoittanut sitä, että tutkimustulokset olisivat valmiita raportoitaviksi. Viimeisimmässä hankkeessamme tutkimuksen lopulliset tulokset julkaistiin vertaisarvioiduissa journaaleissa lähes vuosi hankkeen päättymisen jälkeen. Vertaisarviointi on akateemisen maailman tapa ylläpitää korkeaa tieteellistä tasoa, mutta järjestelmä kiistatta hidastaa tutkimustiedon raportointia.

Ajatuspajoissa tutkimustoimintaa suunnitellaan vuosien sijaan kuukausissa. Nopeat aikataulut merkitsevät luonnollisesti sitä, ettei meidän tutkimuksiamme altisteta vertaisarviointiin, mutta muilta osin tutkimuksen tekemisessä noudatetaan samoja periaatteita kuin yliopistollakin.

Lisäksi iso osa ajatuspajojen työstä on olemassa olevan tutkimustiedon jatkojalostamista, täydentämistä ja saattamista helpommin omaksuttavampaan muotoon. Tämä tarkoittaa sitä, että yliopistoissa tehtävä perustutkimus ja teoriat luovat merkittävän pohjan myös ajatuspajoissa tehtäville analyyseille.

Kuten esimerkit osoittavat, yliopistotutkijan ja ajatuspajatutkijan työssä on joitain olennaisia eroja, mutta myös runsaasti samankaltaisuuksia. Henkilökohtaisesti muutos työnkuvassani on ollut yllättävän vähäinen. Tutkimustyö yliopistolla oli omalla kohdallani paitsi kirjoittamista, myös tutkimushankkeiden suunnittelua, ajatustenvaihtoa, ihmisten tapaamista ja palaveeraamista. Näitä asioita sain tehdä yli kymmenen vuotta loistavan porukan kanssa Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Nyt ympäristö on vaihtunut, mutta perusteiltaan työnkuva on säilynyt ennallaan. Ja onnekseni voin jo lyhyen kokemuksen perusteella todeta, että Eduskuntatutkimuksen keskuksesta tuttu innostunut ja positiivinen ilmapiiri vallitsee myös uudessa työyhteisössäni.

Ville Pitkänen
Tutkija
e2

Vuosi 2016: politiikan tutkimusta, seurantaa ja kommentointia

14 tammikuun, 2016Hankkeet, tutkimusmtaval

Vuonna 2016 Suomessa ei käydä vaaleja, mutta politiikassa ja politiikan tutkimuksessa tämä ei suinkaan tarkoita ilmapatjalla loikoilua. Turbulenssien on povattu jatkuvan eduskunnassa muun muassa vaikean työmarkkinatilanteen, maahanmuuttokysymysten ja myös heilahtelevien puolue-gallupien vuoksi. Juha Sipilän (kesk.) hallituksella riittänee töitä niin ikään sote-uudistuksen eteenpäinviemisessä.

Politiikan kommentointi eri näkökulmista tulee tänäkin vuonna kuulumaan oleellisena osana Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijoiden työnkuvaan. Turun yliopiston strategiassakin mainitun yliopiston kolmannen tehtävän – yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen – suorittamiseen suhtaudutaan vakavasti ja haastattelupyyntöihin vastataan tarmokkaasti.

Tässä blogikirjoituksessa kerrotaan Eduskuntatutkimuksen keskuksessa työskentelevien asiantuntijoiden kiinnostuksen kohteista politiikan rintamalla vuonna 2016: Millaisia tutkimusintressejä tutkijoillamme on? Mitkä kotimaan ja ulkomaan tapahtumat seurataan erityisellä pieteetillä? Mitä aiheita ja ilmiöitä olemme valmiit kommentoimaan osana julkista keskustelua?

Eduskuntatutkimuksen johtaja VTT Markku Jokisipilän työnsarkaan sisältyy tulevana vuonna muun muassa Suomen itsenäistymisen 100-vuotisjuhlaan liittyvän eduskunnan historiaa käsittelevän teoksen kirjoittaminen yhdessä erikoistutkija VTT Erkka Railon kanssa.

Hallinnollisten ja tutkimuksellisten tehtävien lisäksi Jokisipilän työhön kuuluu suomalaisen politiikan laaja-alainen seuraaminen ja päivänpolitiikan ilmiöiden sijoittaminen osaksi pidempää Suomen poliittisen historian jatkumoa.

Vuonna 2016 Railon tutkimukset liittyvät edellä mainitun eduskuntaa käsittelevän hankkeen lisäksi menneiden vuosien vaalikampanjointiin Suomessa. Tutkimustyön ohessa Railo seuraa jatkossakin intensiivisesti puolue-gallupeja sekä mahdollisia politiikan tantereella tapahtuvia skandaaleja ja kohuja.

Erikoistutkija VTT Mari K. Niemen vuodessa painottuvat kotimaan politiikan osalta kesän puoluekokoukset, joihin hänen on tarkoitus päästä myös paikan päälle. Niemi seuraa intensiivisesti Ison-Britannian EU-kansanäänestyksestä käytävää keskustelua ja keväisiä Skotlannin paikallisvaaleja. Lisäksi Niemi lähtee seuraamaan syksyllä Yhdysvaltoihin sikäläistä presidentinvaalikampanjointia. Niemen johtaman HS-säätiön rahoittaman tutkimushankkeen tiimoilta hän seuraa rasismista käytävää keskustelua kansainvälisestä perspektiivistä.

Erikoistutkija VTT Ville Pitkäsen tutkimukselliset intressit painottuvat kevään osalta suomalaisen vaalikampanjoinnin historian tutkimiseen sekä Asiantuntijuus mediassa -tutkimusprojektin artikkelien viimeistelyyn.

Opetuspuolella Pitkänen järjestää yhdessä VTM Niko Hatakan kanssa Eurooppalaisen demokratian ja julkisen tilan haasteita ja ongelmia tarkastelevan kurssin, joka on tänä vuonna talouden ongelmien ja pakolaiskriisin myötä kenties ajankohtaisempi ja relevantimpi kuin aikoihin.

Tohtorikoulutettava VTM Niko Hatakka tutkii väitöskirjassaan verkkopopulismin suhdetta journalismiin. Väitöstyön ohella Hatakka seuraa erityisesti populistisia puolueita ja kansalaisliikkeitä sekä internetiin liittyviä politiikan ilmiöitä.

Turun yliopiston tutkijakoulussa työskentelevä VTM Matti Välimäki jatkaa väitöstutkimuksensa parissa. Työssä analysoidaan puolueiden maahanmuuttopolitiikkaa 1970-luvulta 2010-luvulle. Tutkimusintresseihin pohjautuen Välimäki seuraa aktiivisesti julkista keskustelua myös nykypäivän maahanmuuttopolitiikasta.

Viime kesänä Eduskuntatutkimuksen keskuksen harjoittelijaksi rekrytoitu YTM Annu Perälä työskentelee kuluvana vuonna projektitutkijana ainakin kahdessa hankkeessa.

Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijat tutkivat politiikkaa vuonna 2016 sekä yhdessä että erikseen useissa eri projekteissa. Ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä kommentoidaan ja analysoidaan tutkimusintressien pohjalta.

Haluamme pitää akateemisen asiantuntijuuden jatkossakin julkisessa keskustelussa vahvasti esillä. Historian tuntemus ja tieteellinen analyyttisyys tuovat uusia näkökulmia politiikasta käytäviin debatteihin.

Verkon puolella Eduskuntatutkimuksen keskuksen vauhdikkaassa kyydissä pysyy parhaiten seuraamalla tämän blogin lisäksi keskuksen Facebook-sivua sekä tutkijakaartimme henkilökohtaisia profiileja Twitterissä.

Tohtorikoulutettava, VTM Sini Ruohonen

Kirjoittaja työstää Eduskuntatutkimuksen keskuksessa vuonna 2016 väitöskirjaansa, jossa tarkastellaan puoluelehtien merkitystä puolueiden viestinnässä 1991–2011. Myös nykyhetken poliittista journalismia ja puolueiden viestintäratkaisuja Ruohonen seuraa tarkalla silmällä.

Vuoden tieteentekijä 2015 -puhe

20 lokakuun, 2015Puhe, Sukupuoli, Tiede, Tiedotusvälineet, tutkimus, Vuoden tieteentekijämtaval

“Arvoisat professorit, tutkijat, kollegat ja ystävät

Honoured professors, researchers, colleagues and friends

Kun aloin miettiä tätä puhetta, yksi ensimmäisistä ajatuksistani oli: muista antaa ihmisille lupa twiitata.

Annan sen luvan nyt!

Puhelimia saa räplätä, saa twiitata ja feisbookata.

Jos kukaan ei kumarru puhelimensa puoleen, minä huolestun.

Enkö ole sanonut mitään tarpeeksi tärkeää, hauskaa tai hätkähdyttävää, että se olisi tviitin arvoinen?

Minulle on suuri ilo ja kunnia saada puhua teille tänään.

Ehdotan, että jaamme tämän päivän ajatukset myös suuren yleisön kanssa.

Kerrotaan myös sosiaalisessa mediassa, mikä meitä tutkijoita askarruttaa.

Hashtag: tieteentekijä2015

Arvoisat läsnäolijat!

Kun kuulin Vuoden tieteentekijä-ehdokkuudestani, mietin, mikä yhdistää tämänvuotisia ehdokkaita.

Vappu Sunnari, Juhana Aunesluoma ja Saara Särmä ovat rohkeasti ja sitkeästi raivanneet tietään tutkijoina niin kotimaassa kuin ulkomailla.

Tämä on tarkoittanut myös tarttumista tutkimusaiheisiin, joihin kohdistuu tavallista enemmän paineita. Sukupuolen ja tasa-arvon tutkimus on yksi tällaisista. Vappu Sunnari on alan uranuurtajia Suomessa.

Rohkeus on tarkoittanut myös uusia otteita, esimerkiksi huumorin ja taiteen ennakkoluulotonta yhdistämistä tieteeseen, kuten Saara Särmä on tehnyt.

Hänen tiedemaailman miesvoittoisuutta huumorin keinoin kuvaavasta all male panelistaan tuli maailmankuulu.

Usein tienraivaajan rooli on tarkoittanut myös vahvaa kansainvälistä vaikuttamista niin akateemisessa maailmassa kuin sen ulkopuolella.

Juhana Aunesluoma on aidosti, perustavalla tavalla kansainvälinen suomalainen tutkija, jolle myös mediaesiintymiset ovat luonteva osa työtä.

Uskallan sanoa, että Vuoden tieteentekijä -ehdokkuus oli meille kaikille odottamaton ilo ja suuri kunnia. Näin on siksi, että usein juuri kollegoilta tuleva palaute on meille tutkijoille kaikkein arvokkainta.

Tieto ehdokkuudesta oli minulle pysäyttävä, syvästi onnelliseksi tekevä hetki.

Tulkitsen tämän tunnustuksena kaikille julkiseen keskusteluun osallistuville tutkijoille.

Lämpimät kiitokset minua Vuoden tieteentekijäksi 2015 ehdottaneille.

Suuret kiitokset tästä tunnustuksesta.

Honoured friends, I am very happy to be standing here right now.

Speaking in front of different audiences—be it a university lecture or a scientific presentation at a conference—is part of a researcher’s job.

To me, participating in public discussions in the media has become a rewarding aspect of my everyday life as a researcher.

Finding my own voice, and using it, has been an empowering experience.

Of course, sitting down to be interviewed on a TV talk show doesn’t make anyone a better researcher.

But it doesn’t make them any worse either.

Answering calls from journalists doesn’t make anyone’s research superficial, nor does it express a desire for publicity.

It surprises me how often you can still hear researchers saying that appearing in the media takes too much time away from real work.

To me, explaining your area of expertise to the public is an important, valuable part of a researcher’s real work.

Dear friends! I am completely and utterly interested in politics. Studying it is my job, and following it is my hobby.

My own actions stem from two underlying convictions.

First, I think that politics belongs to everyone. However, it is not interesting or accessible to everyone.

I do my best to change this. I wish that others would see how fascinating, important, exciting and even entertaining politics is.

Second, politics and political commentary are mainly male territory both in Finland and elsewhere.

But I think it’s also important for women and girls to embrace politics as their own.

Politics belongs to us, too, even though the all-male political panels don’t always give us that impression.

These are some of the reasons why I return journalists’ phone calls.

This way of understanding my role as a researcher stems from the work community in which I became a researcher.

This happened at the Centre for Parliamentary Studies at the University of Turku, where my career as an academic began about 10 years ago.

The topics being researched by the centre’s young researchers interested both journalists and the general public.

Our team was led by Ville Pernaa, whose phone started ringing more and more. When he couldn’t meet the demand, he began to delegate responsibility to his research group.

Sometimes, when I hesitated to give an interview, Ville nearly wrote it into my job description. He also accompanied me to my first live television broadcast on Yle’s morning TV.

Soon, my colleagues Erkka Railo, Ville Pitkänen, and I appeared quite often in different interviews.

This supportive, safe work community has played an important role in our development as commentators in the media.

Many funny incidents have occurred during this journey. One of the most peculiar ones was a live broadcast on Czech television a couple of years ago.

I can’t remember actually agreeing to appear on this particular programme.

I had been invited to give a presentation on populism at a conference taking place at the Czech parliament. The inviter said he would arrange a few interviews to go with it.

“Sure, why not?” I said.

It turned out that, on top of meeting print journalists, I would spend an evening being grilled by the general public on TV.

Citizens were able to participate in the live TV broadcast by sending their questions to the researcher.

I was the only interviewee, and the programme was entirely in Czech.

But there was nothing to worry about!

Two lovely ladies translated the studio host’s comments into my earpiece, and my replies in English were dubbed to the viewers in Czech.

Having survived that tense, almost hour-long broadcast, I thought to myself, “After this, there’s no need to get nervous about anything.”

Especially, if that “anything” happens to be in Finnish!

Arvoisat kuulijat! Tutkijoiden viestinnästä puhuttaessa on tärkeätä sanoa ääneen sekin, että kaikki tutkijat eivät ole samanlaisia. Ei tarvitse ollakaan.

Kaikki tutkijat eivät halua lähteä päiväkohtaisten uutisten kommentointiin. Osa tutkimusaiheista on myös vaikeammin viestittävissä suurelle yleisölle.

Kuten kaikki muutkin tutkijan työn osat, myös tiedeviestintä ja esimerkiksi politiikan analysointi julkisuudessa, vaativat myös omia, erityisiä taitojaan.

Politiikan kommentoinnin osalta noihin taitoihin kuuluvat esimerkiksi kyky arvioida osapuolten vaikuttimia, syvällinen ymmärrys puolueista ja niiden keskinäisistä suhteista, stressinsietokyky ja taito reagoida nopeasti, esittää asioita selkeästi ja erottaa olennainen epäolennaisesta.

Paljon esillä oleva tutkija tarvitsee kanttia, rohkeutta ja lyhyen muistin.

Pitää uskaltaa sanoa, mutta palautteen vuoksi ei kannata menettää yöuniaan.

Hyvät kuulijat!

Meidän on tärkeätä yhteisönä puolustaa tutkijoiden äänen kuulumista yhteiskunnassa.

Tutkijoiden ja tieteen ääntä tarvitaan julkisessa keskustelussa, jossa esillä ovat suuret, yhteiskunnan suuntaan vaikuttavat linjaratkaisut ja myös koulutukseen, tieteeseen ja innovaatioihin kohdistuvat leikkaukset.

Tutkijoiden kriittisille, perustelluille ja rohkeille ajatuksille on mediassa myös kysyntää.

Samalla meidän on tärkeätä hyväksyä sekin, että tutkijoilla on jatkossakin erilaisia profiileja myös julkisten esiintymisten suhteen.

Aina kun tutkijayhteisö itse ryhtyy määrittelemään, millaisia tutkijoiden tulee olla tai ei tule olla, tai kuka saa tehdä mitäkin, me kavennamme omaa vapauttamme.

Tämä koskee ajatusta siitä, että jokaisen tutkijan pitäisi jatkuvasti viestiä kaikilla mahdollisilla alustoilla ja olla tavoitettavissa aina, kun joku toimittaja jossain tarttuu puhelimeen.

Mutta se koskee myös yhteisön sisältä toisinaan kuuluvaa toppuuttelua ja jopa paheksuntaa siitä, kenen sopii esiintyä, missä ja miten.

Yliopistojen rahoituksen niukkenemisesta on tänä syksynä keskusteltu paljon. Tilannetta pahentaa se, että taloudellisesti vaikeat ajat koettelevat myös monille tieteenaloille elintärkeiden säätiöiden mahdollisuuksia tukea tiedettä.

Yliopistoihin kohdistuvat leikkaukset voivat luoda painetta arvottaa toinen toisiamme.

Olipa kyse eri tieteenalojen arvosta tai tavoista olla tutkija, olemme vaarassa lähteä osoittelemaan keskuudestamme niitä, joita ei ihan niin välttämättä tarvita.

Katsomme ympärillemme ja mietimme, kuka joutaa jäädä pois kyydistä.

Onko se aikaansa mediassa kuluttava turhan puhuja, vai esimerkiksi joutavaa, taloudellisesti kannattamatonta humanistista tutkimusta tuottava sukupuolentutkija?

Yhteisönä meidän tutkijoiden ei ole syytä lähteä leikkiin, jossa itse kavennamme omaa liikkumavaraamme.

Harvassa muussa työssä kuin tutkijana on samanlainen sanomisen vapaus.

Meidän on pidettävä tästä kiinni.

Kaikki viisaus ei asu professoreissa. Kaikki viisaus ei myöskään asu miehissä tai tietyillä aloilla.

Minusta suomalainen yhteiskunnallinen keskustelu kaipaa enemmän myös humanistien ja luonnontieteilijöiden ääntä.

Se kaipaa tutkijanaisten asiantuntemusta, heidän yhteiskuntakritiikkiään ja ajatteluaan.

Myös meidän yliopistojen helmassa roikkuvien pätkätyöläisten panosta kaivataan. Me voimme esimerkiksi osaltamme kertoa, millaista työ tutkijana Suomessa nyt on.

Honoured listeners!

I encourage us as researchers to keep it clear in our minds that our enemies are not other researchers whose choices differ from ours and who fulfil their roles in different ways, at different universities and in different areas of expertise.

Our enemies are ignorant cuts in education, science and innovation.

Our enemies are also the insecurity, short-sightedness and lack of future prospects that are characteristic of the careers of temping researchers.

We are in danger of losing not only many talented researchers but also the pull of science and research as an appealing career choice.

If this happens, the results may be detrimental, far-reaching and costly.

Our particular enemy is the loss of respect for science—in other words, studied facts—in our society.

Taloudellisesti vaikeat ajat vaativat paljon meiltä kaikilta, sanotaan.

Annetaan siis mekin omalta osaltamme. Annetaan äänemme kuulua, osallistutaan keskusteluun.

Jos päättäjiltä on unohtunut, mihin meitä yliopistoissa työskenteleviä oikein tarvitaan, kerrotaan se heille.

Tehdään se yhdessä.

Kiitos!

Thank you!”

Vuoden tieteentekijäksi valitun Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Mari K. Niemen puhe Communicate, Influence and Internationalize -seminaarissa 19.10.2015.

Valokuva: Veikko Somerpuro

VAU! Onko tieteellisten artikkeleiden julkaisu näitä outoja vinkkejä noudattamalla lasten leikkiä?

4 syyskuun, 2015Tiede, tutkimusnthata

Ei. Hatakka150x200 Vertaisarvioitujen journaaliartikkeleiden julkaisuun vaadittavien taitojen oppiminen on vaikeaa ja se vie paljon aikaa. Korkeatasoinen tiede puhuu puolestaan, mutta töiden julkaistuksi saamiseen kuitenkin sisältyy useita piirteitä, joita tutkija ei välttämättä edes tule ajatelleeksi.

Osallistuin viime viikolla Tanskassa järjestettyyn eurooppalaisten poliittisen viestinnän tutkijoiden vuosittaiseen konferenssiin. Sen yhteydessä järjestettiin erinomainen paneeli- ja keskustelutilaisuus journaaleissa julkaisemisesta. Kovatasoista keskustelua vetivät Political Communication -lehden päätoimittaja, professori Claes de Vreese; varapäätoimittaja, professori Jesper Strömbäck sekä useiden journaaleiden arvioitsija, apulaisprofessori Katharina Kleinen-von Königslöw.

Tilaisuuden laadukkuudesta johtuen koin lähes velvollisuudekseni muita väitöskirjailijoita ja vanhempia tieteentekijöitä kohtaan pyrkiä muistamani mukaan referoimaan keskustelun parasta antia. Osa pointeista saattaa vanhoista kehäketuista haiskahtaa itsestäänselvyydeltä, mutta toivon että jo pitkällekin urallaan ehtineet tieteilijät voisivat viimeviikkoisen keskustelun pohjalta oivaltaa jotain paitsi julkaisukynnyksen ylittämisestä myös julkaisemisesta hyötymisestä.

MISSÄ JULKAISTA?

Ensimmäinen askel julkaisuprosessissa on lehden valinta. Akateemista tutkimusta työkseen tekevät todennäköisesti tuntevat alansa keskeisimmät julkaisut. Kuitenkin etenkin poikkitieteellisissä hankkeissa julkaisualustan valinta ei välttämättä ole mitenkään päivänselvää. Panelistien mukaan journaalin ranking tai aiheen istuvuus lehden yleiseen profiiliin eivät aina ole kaikki kaikessa. Tutkijan urakehityksen näkökulmasta voi olla hyödyllisempää tarjota työtään matalatasoisempaan julkaisuun, jos sitä kautta onnistuu tavoittamaan oikean kohderyhmän ja oman uran kannalta merkittävimpiä ihmisiä.

Panelisteista Königslöw jakoi mielenkiintoisen kokemuksen ensimmäisestä kv-artikkelistaan, joka julkaistiin politologian ja taloustieteen aloilla arvostetussa Common Market Studies -journaalissa. Julkaisu oli periaatteessa erittäin meritoiva, mutta suurelle osalle hänelle merkityksellisistä viestinnäntutkimuksen kollegoistaan Euroopan integraatiopolitiikkaa käsittelevä kolmostason journaali jäi lukematta ja näin ollen artikkeli hyödyntämättä.

Yhä kilpaillummilla akateemisilla työmarkkinoilla julkaisutasosta tinkiminen täsmälleen oikeiden ihmisten tavoittamiseksi voi kuitenkin olla ylellisyyttä, johon monella tutkijalla ei ole varaa. Tieteen edistymisen näkökulmasta journaalirankingien tuijottamisen ja tutkimustulosten saavuttavuuden ristiriita on epäilemättä ongelma. Tieteenalojen rajat ylittävää temaattista kohtaavuutta on kuitenkin jossain määrin helpottanut esimerkiksi tietokantojen hakuominaisuuksien kehittyminen ja tutkijoiden nettivälitteinen verkostoituminen.

Nykypäivän akateemisessa työnhaussa kansainväliset kovan tason artikkelit peittoavat parhaimmatkin pienten kielialueiden yleistajuiset julkaisut. Alueellisesti suppeita mutta merkittäviä aiheita ei silti kannata etenkään yhteiskuntatieteilijöiden väheksyä. Kansallisiin keskusteluihin osallistumalla tutkijat toteuttavat yliopistojen yhteiskunnallista palvelutehtävää, mikä erityisesti suomalaisten tutkijoiden on häviävän pienen kielialueen edustajina hyvä muistaa. Kyky soveltaa korkeimman tason tieteellistä osaamista kansallisesti merkittäviin keskusteluihin on osoitus ammattitaidosta, josta hyötyvät paitsi yhteiskunta myös tutkija itse esimerkiksi hakeutuessaan töihin akateemisen maailman ulkopuolelle.

Tutkijoille eniten harmaita hiuksia tuntuu julkaisemisessa aiheuttavan käsittelyprosessien hitaus; artikkelin ensimmäisestä lähetyksestä voi julkaisuun kulua pahimmissa tapauksissa jopa vuosia. Paras tapa selvittää eri julkaisuiden prosessien pituutta on kysellä kollegoiden kokemuksista. Nopeimmat lehdet vastaavat niinkin nopeasti kuin parissa kuukaudessa, mutta osa julkaisuista elää panelistien mukaan edelleen ajassa, jolloin sähköpostia ei ollut keksitty. Jos journaali pyytää ainoastaan postitettua fyysistä versiota, voi olla järkevää harkita lähettämistä jonnekin muualle – jos ei ole valmis varautumaan pitkään odotteluun.

Tutkijaa voi myös mietityttää, miten journaalien erikoisnumerot vaikuttavat prosessin nopeuteen ja läpipääsyn mahdollisuuksiin. Yleisesti erikoisnumeroita pidetään erinomaisina ponnahduslautoina juuri oman tutkimusalan asiantuntijoiden tietoisuuteen. Erikoisnumeroilla on yleensä oma toimituskuntansa, ja niiden prosessit saattavat olla verrattain nopeita. Hyvin spesifisissä erikoisnumeroissa julkaisukynnyksen ylittämisen mahdollisuudet voivat olla tavallisia julkaisuita korkeammat, olettaen että tarjottu tutkimus sopii numeron tematiikkaan.

Toisaalta rajaukseltaan löyhiin erikoisnumeroihin saatetaan tarjota niin suuria määriä papereita, että vaarana on oman artikkelin hukkuminen muiden yrittäjien massaan. Panelistit suosittelivatkin, että jos erikoisnumeron arvioitsijat hylkäävät käsikirjoituksen, kannattaa paperi lähettää palaute huomioiden uudelleen emojulkaisuun. Ei myöskään kannata lannistua lähettämästä paperia sellaiseen varteenotettavaan lehteen, joka on julkaisemassa seuraavat pari numeroaan erikoisnumeroina, joihin oma artikkeli ei mitenkään tunnu sopivan. Siinä vaiheessa, kun artikkeli mahdollisesti pääsee kierrokseen, kyseiset tukkona olleet erikoisnumerot ovat jo menneen talven lumia.

MITÄ TARJOTA JULKAISTAVAKSI?

Mikään ei ärsytä arvioitsijaa enemmän kuin hiomattoman käsikirjoituksen lukeminen. Vaikka tutkimus olisi periaatteessa erinomainen, mutta erinomaisuuden viestittäminen ontuu, tulevat ontumaan myös mahdollisuudet julkaistuksi tulemisesta. Käsikirjoitusta palautettaessa on ehdottoman tärkeää, että joka ikinen käsikirjoituksen osa vastaa täsmälleen kirjoittajille osoitettua ohjeistusta. Perusteellinen kielenhuolto kannattaa tehdä jo ensimmäiseen arvioitsijoille lähetettävään versioon. Kielen ja esitystavan puutteet antavat arvioitsijalle mahdollisuuden päätyä ajatukseen, että ehkä myöskään artikkelin tieteellistä sisältöä ei ole loppuun asti mietitty.

Jos käsikirjoitus hylätään, useimmissa tapauksissa ei kannata lähettää samaa artikkelia muokkaamattomana johonkin muuhun lehteen. Pahimmassa tapauksessa uusi journaali asettaa artikkelille saman arvioitsijan, joka paitsi polttaa päreensä myös copy-pastettaa jo aiemmin lähettämänsä vastauksen – kettuilulla varustettuna. Hylkäämisestä kannattaa aina ottaa opikseen, ja usein onkin suotavaa muokata artikkelia saadun palautteen pohjalta ja vasta sitten tarjota sitä jonnekin muualle. Myönteisiä kokemuksia kuultiin esimerkiksi tapauksista, joissa arvioitsija oli saanut pöydälleen jo aiemmin toisessa journaalissa hylkäämänsä paperin jopa siinä määrin parannettuna versiona, että julkaisukynnys oli ylittynyt.

Vain harvoissa tapauksissa käy niin, että arvioitsija on tehnyt selvän virheen tai on ansaitsemattomasti ymmärtänyt jonkun keskeisen pointin täysin väärin. Julkaisijat ja arvioitsijatkin ovat kuitenkin vain ihmisiä, ja joskus virheitä sattuu. Käsikirjoitukset saattavat hautautua papereiden alle, metodologisesti tärkeitä yksityiskohtia saatetaan lukea väärin ja kommentteja voidaan vahingossa jättää liittämättä hylkäyskirjeeseen. Kustantajan ja erityisesti arvioitsijan virheitä osoitettaessa kannattaa kuitenkin olla mahdollisimman diplomaattinen.

Vielä harvinaisemmissa tapauksissa arvioitsija on ammattitaidoton kusipää – mutta näinkin panelistien mukaan valitettavasti joskus käy. Eräs kulttuurintutkimuksen tohtoriopiskelija jakoikin osallistujille saamansa kuvaavan yhden lauseen mittaisen hylkäyksen: ”Nobody cares about semiotics anymore”. Tämänkaltaisissa tapauksissa uudelleenlähetys uuteen lehteen ilman korjauksia saattaa olla jopa suositeltavaa. Sopimattomien ja tökeröiden palautteiden tapauksessa Claes de Vreese rohkaisi olemaan asiallisesti yhteydessä lehden päätoimittajaan, jotta epäammattimaisesti käyttäytyvien arvioitsijoiden käyttöä saadaan lehdissä karsittua.

Erittäin tärkeää on, että käsikirjoitus lähetetään ainoastaan yhteen julkaisuun kerrallaan. Näin yksinkertaisen asian voisi luulla olevan itsestäänselvyys, mutta keskustelijoiden kokemusten mukaan sarjalähettely on yllättävän yleistä. Suurimmissa kustantamoissa arvioitsijalta nykyään kysytäänkin heti ensimmäisenä, onko hän mahdollisesti nähnyt saman paperin jossain muualla.

MITEN VASTATA KORJAUSPYYNTÖIHIN?

Korjausten tekeminen on yhtä oleellinen osa julkaisuprosessia kuin ensimmäisen lähetettävän version laatiminen. Menestyksellinen korjauspyyntöihin vastaaminen edellyttää reagointia jokaiseen arvioitsijan esille nostamaan kritiikkiin. Reagointi ei kuitenkaan tarkoita kaikkien korjausehdotusten sokeaa toteuttamista. Tämän vuoksi arvioitsijalle lähetettävä vastauskirje on julkaistuksi tulemisen näkökulmasta lähes yhtä tärkeä dokumentti kuin itse käsikirjoitus.

Vastauskirje ei ole ainoastaan lista artikkeliin toteutetuista muutoksista. Panelistien mukaan se on pikemminkin suostutteleva teksti, jolla pyritään osoittamaan, että käsikirjoituksen lähettäjä arvostaa arvioijan tekemää työtä ottamalla tarkkaan huomioon kunkin korjausehdotuksen. Toisin kuin artikkelin merkkimäärää, vastauskirjeen pituutta ei ole rajoitettu. Tätä ilmaisullista vapautta on mahdollista hyödyntää esimerkiksi kierrettäessä arvioijien usein vaatimien lisäysten ja laajennusten aiheuttamia ongelmia. Kuvaavaa onkin, että de Vreese kertoi lähettäneensä arvioitsijoille jopa alkuperäisiä käsikirjoituksia mittavampia vastauskirjeitä.

Miten sitten laajentaa käsittelyä, kun sanamäärät paukkuvat jo valmiiksi? Ilmaisullisesti virtaviivaistetun artikkelin kaventamisen kivuttomin polku on kirjallisuusviitteiden karsiminen, mutta senkin tuottamat sanasäästöt ovat varsin maltillisia. Laajojen lisäysten toteuttamisen sijaan suotavaa onkin käyttää vastauskirjettä alustana osoittaa arvioitsijalle, että tutkija on tutustunut hänen esittämäänsä problematiikkaan tai kirjallisuuteen, ja ennen kaikkea vakuuttavasti perustella, miksi muutosehdotusten toteuttaminen ei arvioitsijan ehdottamassa laajuudessa ole ehdottoman pakollista. Koska yhä useammat julkaisijat ovat siirtäneet julkaisutoimintaansa nettiin, journaalit eivät nykyään aina kuitenkaan ole korjausvaiheessa enää ole niin tarkkoja lopullisesta sanamäärästä.

Koska julkaisuprosessit ovat erittäin pitkiä ja akateemiset tekstit usein ovat eläviä kokonaisuuksia, tutkijan ajatusprosessi on saattanut edetä pidemmälle korjausehdotusten ilmestyessä sähköpostiin. Tehtäessä omaehtoisia muutoksia julkaistavaksi esitettyyn artikkeliin kannattaa kuitenkin käyttää malttia. Esimerkiksi keskeisen terminologian tai teoreettisen viitekehyksen muuttaminen saattaa viedä artikkelia suuntaan, jonka hyödyllisyydestä arvioitsija ei välttämättä ole samaa mieltä.

MITEN SELVIYTYÄ TORJUTUKSI TULEMISESTA?

Sekä Jesper Strömbäck että Claes de Vreese saivat heti ensimmäisellä yrittämällään julkaistua artikkelin maailman parhaissa lehdissä. Tästä rohkaistuneina miehet lähtivät ennakkoluulottomasti tavoittelemaan tempun toistamista. Kummankin julkaisulista kertoo, että kyseisessä tempussa on useammin onnistuttu kuin epäonnistuttu.

Suurella osalle tutkijoita kansainvälisen julkaisulistan kartuttamisen alkuun pääseminen on kuitenkin huomattavasti kivisempi tie. Valtaosa käsikirjoituksen lähettäjistä tulee joko heti tai – mikä raskaampaa – jopa useampien korjauskierrosten jälkeen lopulta hylätyiksi. Tilanne voi olla henkisesti musertava. Panelistit korostivat, että hylätyksi tulemisen sietäminen ja vastoinkäymisistä oppiminen ovat merkittävä osa tieteellistä työtä. Erityisen tärkeää on välttää tieteellisen identiteetin liiallista sitomista omaan minuuteen ja arvoon ihmisenä.

Ehkä parhaiten kiteytetyn ohjeistuksen torjutuksi tulemisesta selviytymiseen kuitenkin antoi eräs Turun yliopiston psykologian emeritusprofessori pari vuotta sitten. Jos muistan oikein, musertavaa palautetta vastaanotettaessa kannattaa toimia jotenkuten näin:

Vaihe 1: Vedä kännit.

Vaihe 2: Kuvittele miltä arvioitsija näyttää kuolleena.

Vaihe 3: Kun olet saanut tilanteeseen riittävästi etäisyyttä, omaksu palaute ja tee artikkelistasi parempi.

Voimia työhön!

Niko Hatakka

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus