Arkistot kuukauden mukaan: maaliskuu 2015

Onko vaalipiiriuudistuksella vaikutusta?

27 maaliskuun, 2015Eduskuntavaalit, Politiikka, Vaalipiirit, Vaalit 2015erkmat

Vuoden 2015 vaaleihin käydään kolmellatoista vaalipiirillä entisten viidentoista sijaan. Vaalipiirien määrä väheni kahdella, kun Kymen ja Etelä-Savon vaalipiiri yhdistettiin Kaakkois-Suomen vaalipiiriksi ja Pohjois-Savon ja Savo-Karjalan vaalipiiri yhdistettiin Savo-Karjalan vaalipiiriksi. Miten vaalipiirien yhdistäminen vaikuttaa vaalitulokseen?

Yhdistämisen tavoitteena oli saada kansalaisten ääni paremmin kuuluviin. Vuonna 2011 Etelä-Savon ja Pohjois-Karjalan vaalipiireistä valittiin vain 6 kansanedustajaa kummastakin, minkä seurauksena ns. piilevä äänikynnys oli näissä vaalipiireissä noin 14 %. Se merkitsi, että vain suurimmilla puolueilla oli mahdollisuuksia saada edustajansa läpi. Vaalipiirien yhdistäminen on laskenut piilevän äänikynnyksen 5,5 %:in Kaakkois-Suomen vaalipiirissä ja Savo-Karjalan vaalipiirissä 5,9 %:in.

Vaalipiirien yhdistämistä on vastustettu sillä perusteella, että kansalaisten alueellinen edustavuus saattaa kärsiä, kun kaksi asukasluvultaan erikokoista aluetta yhdistetään. Esimerkiksi vuoden 2011 vaaleissa Pohjois-Karjalan vaalipiirissä annettiin 87 185 ääntä ja Pohjois-Savon vaalipiirissä 131 369 ääntä. Pelkästään näitä lukuja tuijottamalla voi päätyä ajatukseen, että pohjoissavolaiset ehdokkaat jyräävät pohjoiskarjalaiset. Tämä on kuitenkin epätodennäköistä. Vaalitilastoista ilmenee, että kansalaiset äänestävät ennen muuta oman alueensa ehdokkaita. Ei ole perusteita olettaa, että joensuulaiset ryhtyisivät sankoin joukoin äänestämään kuopiolaista ehdokasta tai päinvastoin. Vanha maakuntaidentiteetti turvannee jatkossakin – ainakin toistaiseksi – alueellisen edustuksen.

Tämä saattaa lohduttaa myös ehdokkaita, jotka tuskailevat uusien vaalipiirien kokojen kanssa. Vain valtakunnallisesti tunnettujen ehdokkaiden kannattaa panostaa kampanjointiin oman kotiseudun ulkopuolella. Muille kansanedustajaehdokkaille on mielekästä keskittää voimansa kampanjointiin omalla asuinpaikkakunnalla tai sen lähiympäristössä.

Tarkastelemalla vuoden 2011 vaalituloksia on mahdollista arvioida, millä tavoin alueellinen edustavuus muuttuu vuoden 2015 vaaleissa, kun vaalipiirejä on yhdistetty. Periaatteessa viimeisenä kansanedustajaksi päässeiden edustajien ns. vertausluku on jokaisessa vaalipiirissä suurin piirtein sama. Vuoden 2011 tilastoista näkyy, että Pohjois-Karjalan vaalipiirissä viimeinen läpimenijä oli Eero Reijonen vertausluvulla 11406,5 ja Pohjois-Savossa Erkki Virtanen vertausluvulla 11092,0. Kummassakin vaalipiirissä ensimmäinen varasijalle valittu on saanut pienemmän vertausluvun kuin edellä mainitut. Tästä voi varovasti arvioida, että merkittäviä muutoksia alueelliseen edustavuuteen tuskin tulee.

Tilanne Etelä-Savon ja Kymen vaalipiirissä on toinen. Etelä-Savossa alhaisin läpimennyt vertausluku oli vuoden 2011 vaaleissa 9992,0 ja Kymessä 10386,0. Kymessä ensimmäisellä varasijalla oli Anu Urpalainen vertausluvulla 10131,3. Näin ollen Urpalainen olisi ohittanut Pauliina Viitamiehen, mikäli vaalipiirit olisivat olleet yhdistettyinä jo vuonna 2011. Ero vertausluvussa selittyy sillä, että Kymessä oli hiukan enemmän äänestäjiä suhteessa valittavien edustajien määrään. (Äänestysaktiivisuudessa ei ollut merkittäviä eroja). Se puolestaan antaa olettaa, että Kymen alueen ehdokkaat hyötyvät vaalipiirin yhdistämisestä Etelä-Savon kustannuksella.

Näihin laskelmiin täytyy kuitenkin suhtautua varauksella, koska puolueiden kannatukset ovat muuttuneet merkittävästi neljän vuoden aikana, mikä varmasti vaikuttaa tulokseen enemmän kuin vaalipiiriuudistus. Mielipidemittausten perusteella Keskustan nousu ja muiden puolueiden lasku johtaa useiden paikkojen siirtymiin yhdeltä puolueelta toiselle.

Vaalipiirien yhdistäminen muuttaa ehdokasasettelun logiikkaa. Yhdistetystä vaalipiiristä hyötyvät ehdokkaat, joilla on tunnettuutta koko vaalipiirin alueella. Tällaisia henkilöitä ovat tyypillisesti puolueiden johtohenkilöt, jotka saavat näkyvyyttä esimerkiksi televisiossa ja muissa kansallisen tason tiedotusvälineissä: esimerkiksi Kaakkois-Suomen vaalipiirissä Jouni Backman (sd.) tai Kimmo Tiilikainen (kesk.) ja Savo-Karjalan vaalipiirissä Seppo Kääriäinen (kesk.). Kristillisdemokraatit yrittää ottaa vaalipiirien yhdistämisestä hyödyn irti asettamalla ehdolle hyvin tunnetun entisen urheilijan ja pitkän linjan poliitikon Sari Essayahin Savo-Karjalan vaalipiirissä. Vaalipiiriuudistus lisää painetta löytää lisää tällaisia ehdokkaita listoille. Jos ajattelee optimistisesti, paine koko vaalipiirissä tunnettujen ehdokkaiden löytämiseen kehittää vähitellen vaalipiirien yhteishenkeä. Toisaalta laajalti tunnettuja ehdokkaita on olemassa rajallisesti. Sen vuoksi puolueorganisaatiot pyrkivät jatkossakin löytämään listoille ehdokkaita eri puolilta vaalipiiriä, mikä vähentänee vaalipiirien yhdistämisestä aiheutuvaa kipuilua.

Todennäköisimmin vaalipiirien yhdistämisestä hyötyvät eniten keskisuuret puolueet vihreät ja vasemmistoliitto, joilla on nyt realistinen mahdollisuus ylittää vajaan 6 % äänikynnys. Savo-Karjalan vaalipiirissä suuret puolueet kokoomus, SDP, keskusta ja perussuomalaiset jyräävät edelleen, mutta Kaakkois-Suomen vaalipiirissä Ylen taannoinen mittaus ennustaa vihreille ja vasemmistoliitolle yhtä lisäpaikkaa. Vuoden 2011 vaaleissa vihreiden Heli Järvinen (vihr.) jäi niukalti Eduskunnan ulkopuolelle Etelä-Savossa ja samalla tavalla kävi Kymessä Pentti Tiusaselle (vas.). Nyt heillä on paremmat mahdollisuudet nousta kansanedustajiksi.

Vaalipiiriuudistuksen seurauksia analysoidaan todennäköisesti tarkkaan. Uudistuksen jälkeen Suomessa on edelleen vaalipiirejä, joissa äänikynnys on pienempien puolueiden näkökulmasta kohtuuton. Satakunnasta valitaan tänä vuonna 8 kansanedustajaa ja Lapista 7. Kataisen hallitus aloitti perustuslain uudistuksen, jonka tavoitteena oli mahdollistaa vaalipiirien yhdistäminen. Sen toimeenpaneminen edellyttää kuitenkin hyväksyntää myös seuraavalta, todennäköisesti keskustan vetämältä hallitukselta. Keskusta ei ole lämmennyt uudistukselle, joka tosiasiallisesti heikentää sen valtaa pienemmissä vaalipiireissä, joten sen toteutuminen on epävarmaa.

Erkka Railo

VTT, dosentti, Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Gallupien syöksyt ja romahdukset – ylitulkintaa ja virheellisiä päätelmiä

19 maaliskuun, 2015Eduskuntavaalit, Journalismi, Politiikkavipepi

Kenties tärkeimpinä vaalisään ilmapuntareina toimivat tasaisin väliajoin julkistettavat vaaligallupit, jotka tarjoavat niin puolueille, äänestäjille kuin toimittajillekin ajantasaista tietoa puolueiden sen hetkisistä voimasuhteista. Kuukausittain julkaistavien mielipidemittausten kannatusmuutokset ovat tavallisesti maltillisia, vaikkei tätä aina uskoisikaan tiedotusvälineiden uutisotsikoita lukiessa.

Vaaligallupien tärkeimpänä funktiona on tuottaa tietoa tutkimusajankohdan poliittisista suhdanteista ja samalla ne ovat tärkeä osa suurten tiedotusvälineiden uutiskoneistoa; vaaligallupien tulokset ovat niitä teettäville välineille varmoja skuuppeja. Uutislogiikassa kaikkein herkullisin gallup on sellainen, joka ilmentää suuria muutoksia puolueiden kannatuksissa, kun taas voimasuhteiden säilyminen ennallaan latistaa tutkimuksen uutisarvoa.

Valtaosassa tänäkin keväänä julkaistuissa gallupeista muutokset ovat olleet verrattain maltillisia. Yleisradion gallupeissa suurimmat muutokset mitattiin tammikuun lopulla, kun SDP:n kannatus oli noussut 1,9 prosenttiyksikköä ja perussuomalaisten 1,5 prosenttiyksikköä. Sekä joulukuun että helmikuun mittauksissa suurimmat muutokset olivat prosenttiyksikön luokkaa.

Tiedotusvälineiden näkökulmasta ei kuitenkaan ole olemassa niin vähäistä muutosta, etteikö siitä saisi laadittua raflaavaa otsikkoa. ”Perussuomalaiset syöksyy alaspäin”, ”Kokoomus romahti kolmoseksi” ja ”Keskustan kannatus kääntyi selvään laskuun” uutisoi Yleisradio viimeisimmät gallupinsa. Perussuomalaisten ”syöksyn” taustalla oli yhden prosenttiyksikön muutos, kokoomuksen ”romahdukseen” riitti 0,8 prosenttiyksikköä miinusta ja keskustan kannatuksen ”selvän laskun” taustalla oli 1,1 prosenttiyksikköä.

Toinen mielenkiintoinen piirre gallupuutisissa liittyy tulkintoihin, joita tehdään haastateltujen taustoihin liittyen. Galluptutkimuksissa tutkittava perusjoukko koostuu äänestysikäisistä Suomen kansalaisista. Tavallisesti tutkimukset perustuvat väestötietojärjestelmistä tehtäviin satunnaisotantoihin, joissa huomioidaan joukko kansalaisten taustamuuttujia kuten ikä, sukupuoli, asuinalue ja ammattitausta. Lopuksi tuloksia vielä painotetaan taustamuuttujien osalta siten, että ne mahdollisimman edustavia.

Huomionarvoista on se, että tutkimuksissa esitetty virhemarginaali pätee ainoastaan tarkasteltaessa koko otantaa, kun taas yksittäisten taustamuuttujien kohdalla virhemarginaalien suuruus kasvaa merkittävästi, kuten emeritusprofessori Pertti Suhonen Helsingin Sanomissa kritisoi.

Kun Yleisradio uutisoi helmikuun gallupiinsa pohjautuen etenkin työntekijämiesten kyllästyneen keskustaan, on aiheellista kysyä, kuinka luotettavalla pohjalla tämänkaltainen tulkinta todellisuudessa on. Tutkimuksessa oli haastateltu 3420 henkilöä, joista puoluekantansa oli kertonut 1965 henkilöä. Tutkimuksen yksityiskohtaisia taustatietoja ei lukijoille kerrottu, mutta karkean arvion mukaan haastatelluista noin 500–600 henkilöä lukeutui ammattitaustansa perusteella työntekijöihin ja heistä ehkä noin 200–300 oli miehiä.

Sen paremmin uutisesta kuin verkkouutiseen liitetyistä taustamateriaaleista ei käynyt ilmi, kuinka moni työntekijämies oli vaihtanut puoluekantaansa eli millaisten kannatusheilahtelujen pohjalta tulkinta oli tehty. Selvää kuitenkin on, ettei kyseessä ollut edustava otanta suomalaisista työntekijämiehistä.

Perinteinen tulkintaohje gallupeihin on se, että yksittäisen gallupin antamille tuloksille ei kannata virhemarginaaleista johtuen antaa liikaa painoarvoa ja huomio kannattaa kiinnittää pidemmän aikavälin trendeihin. Tällöin muutoksista puhuminen on vakaammalla pohjalla. Median lukija- ja katsojakilpailussa nämä perusperiaatteet tuppaavat kuitenkin unohtumaan.

Ville Pitkänen

VTT, erikoistutkija, Eduskuntatutkimuksen keskus

Kuin kaksi pappia

17 maaliskuun, 2015Eduskuntavaalit, Politiikka, Puolueet, Uskonto, Vaalit 2015mtaval

Eduskuntatutkimuksen keskuksen järjestämän väittelysarjan neljäs ja viimeinen tilaisuus pidettiin eilen. Väittelijöiksi saapuivat SDP:n kansanedustaja Ilkka Kantola ja KD:n riveistä ehdolla oleva Ville Auvinen. Kumpikin heistä on väitellyt teologian tohtoriksi, ja niinpä pappismiesten välisen debatin aiheeksi oli valittu uskonto ja politiikka.

Varsinkin väittelyn alkupuolisko muistutti ennemmin kahden miehen yhteistä luennointia kirkon ja valtion suhteesta historiallisine kertauksineen kuin kuumottavaa poliittista vaalikeskustelua. Auvinen ja Kantola pyysivät toisiaan täydentämään omia puheenvuorojaan ja väistelivät toistensa haastamista. Tilaisuuden vetäjä Erkka Railo ottikin pian ohjat käsiinsä, ja ryhtyi tenttaamaan ehdokkaita aktiivisemmin kuin edellisissä debateissa. Näin loppua kohden väittelijöiden väliltä löytyi eriäviä mielipiteitä, vaikka toki nekin esitettiin maltillisesti ja korostettiin toisen kannan ymmärtämistä. Auvinen esimerkiksi vastasi köyhyyteen liittyvässä kysymyksessä Kantolan puheenvuoroon: ”Kaikki se on totta, mitä Ilkka sanoi, ja allekirjoitan sen.” Papit eivät toistensa päälle puhuneet.

Uskonto ja politiikka oli kuitenkin kiinnostava aihe, ja tilaisuuden edetessä kuulijat saivat asiantuntevaa tietoa esimerkiksi kirkollislain säätämisestä ja pappien virkatehtävistä. Mitä syvemmälle teeman käsittelyssä päästiin, sitä selvemmäksi kävi, että kristinuskon ja valtion suhdetta on loppujen lopuksi käsitelty julkisuudessa hyvin pinnallisesti siihen nähden, kuinka paljon puhuttavaa riittäisi.

Aihepiiristä keskustelu on viime vuosina jäänyt useimmiten tasolle, jossa arvioidaan kristillisten puheenjohtaja Päivi Räsäsen kannanottojen vaikutusta kirkon jäsenmäärään. Tai sitten on nostettu esiin yksittäisten kansanedustajien kantoja yksittäisiin kysymyksiin, kuten avioliittolakiin tai aborttiin. Keskustelusta kävi ilmi, että uskonto vaikuttaa kuitenkin osaltaan edustajien arvopohjaan, sekä liittyy esimerkiksi koulutus- ja sosiaalipolitiikkaan.

Media nousi kummankin ehdokkaan puheissa tikunnokkaan siinä, kuinka kristinuskon ja politiikan suhde vääristyy julkisessa keskustelussa. Tällaisella väitteellä on varmasti osittain perusteensa, mutta puolueet voisivat myös itse katsoa peiliin. Uskontoaihetta ei ole nostettu esiin, ehkä jopa päinvastoin, ja syykin on melko ilmeinen. Kietomalla uskonnon poliittiseen puheeseen ei todennäköisesti tule saavuttamaan yhtään uutta äänestäjää, mutta sen sijaan on riskinä menettää muutama uskollinen kannattaja.

Varsinkin suurimpien puolueiden peruskannattajakunnasta löytyy varmasti paljon sellaista väkeä, joka suhtautuu uskonasioihin perin konservatiivisesti. Turvallisinta on, kun vallitseviin asiantiloihin ei esitetä radikaaleja muutoksia. Tämän puolesta puhuu myös se, mitä Kantola kertoi SDP:sta: Puoluekokous oli asettanut työryhmän selvittämään kirkon erottamista valtiosta, mutta minkäänlaisia linjauksia ei asiasta ole tehty.

Tästä näkökulmasta avioliittolain käsittely eduskunnassa oli suurimpien puolueiden kannalta järkevää tehdä hyvissä ajoin syksyllä. Vaaliteemana uskontoon liittyvä yksittäinen aihe olisi korostanut puolueiden sisäistä hajanaisuutta ja toisaalta saattanut sysätä äänestäjiä esimerkiksi kristillisiin, vihreisiin ja vasemmistoliittoon, joissa kannat ovat yksiselitteisempiä.

Kantolan ja Auvisenkin samanmielisyys johtui pitkälti siitä, että he ovat molemmat pappeja ja siinä mielessä kristillisen arvopohjan omaksuneita poliitikkoja kuin siitä, että heidän edustamansa puolueet olisivat erityisen lähellä toisiaan. Uskonto ja politiikka on aihe, jonka käsitteleminen vaaliagendalla tuottaa todennäköisesti enemmän haittaa kuin hyötyä, ja niinpä valtapuolueet eivät halua nostaa sitä esiin.

Media pureutuu herkästi yksittäisiin kohuja synnyttäviin kysymyksiin, eikä haasta puolueita laajempaan ja syvällisempään keskusteluun. Tässä voisi olla vaaliteema, jossa muut kuin suurimmat puolueet saisivat itse määritellä keskustelun lähtökohdat. Tarjolla olisi hieno mahdollisuus sysätä puheenjohtajat vaalikeskusteluissa todelliselle epämukavuusalueelle.

Sini Ruohonen

VTM, tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Populismin rehellisin muoto

11 maaliskuun, 2015Eduskuntavaalit, Internet, Perussuomalaiset, Politiikka, Populismi, Tiedotusvälineetnthata

Yle on lähtenyt hullun (hienoon) hommaan haastatellessaan jokaisen eduskuntavaaliehdokkaan. Viime vuonna samalla formaatilla toteutetun Meppigallerian videoiden suosituimmiksi teemoiksi nousivat esimerkiksi suuhun oksentaminen, sianranskanpuhunta ja – ihan noin näppituntumalta – kaikenlainen kiusallinen epäpätevyys.

Kuriositeettien vetovoima ei ole näköjään jäänyt hyödyntämättä, sillä kirjoitushetkellä ehdokasgallerian ylivoimaisella ykköspaikalla on piraattien Hansi Harjunharja. Haastattelu on erittäin hauska, vaikka sen taianomaisuutta vähentääkin shown opportunistinen tarkoitushakuisuus. Joka tapauksessa harmittaa, ettei ohjaaja saanut kuvaan pilvenpolttoon kuolleen lemmikkigerbiilin polttohautausta.

Samaan tapaan kuin voi olla antitaidetta, voi myös olla antipolitiikkaa. Dadaismilla on politiikassa tärkeä tehtävänsä, erityisesti jos se pitäytyy sisällöttömyydessään täysin vilpittömänä.

Suomalaisen politiikan edelleen aktiivisten dadaistien kuningas lienee videomuotoista kansantaidetta Youtubessa julkaiseva Kari Tykkyläinen (PS). Siinä missä Harjunharjan näennäinen sekoilu muistuttaa mainostemppua, Tykkyläinen on tehnyt hankalasti ymmärrettävästä toiminnastaan manifestin. Tykylevits-nimimerkillä paremmin tunnetun taiteilijan videoita on katsottu yli 26 miljoonaa kertaa; viime eduskuntavaaleissa Tykkyläisen lähes kolmetuhatta ääntä olisivat Oulua pienemmässä vaalipiirissä riittäneet läpimenoon.

Dadailulla on myös päästy valtaan.

Neuvostoajan jälkeisen Puolan ensimmäisten vaalien yllättäjä oli Polska Partia Przyjaciół Piwa – suomalaisittain ehkäpä ”Puolalainen Oluen Rakastajain Puolue” – joka sai kuusitoista paikkaa ensimmäisestä demokraattisesti valitusta parlamentista sitten 1920-luvun alun. Televisiomainoksessa vuodelta 1991 puolueen johtaja, satiristi ja koomikko Janusz Rewinski, nauttii ilmeisen vastentahtoisesti maitoa kehuen sen terveydellisiä vaikutuksia. Spotin lopussa hän tarttuu huomattavasti innostuneemmin tuopilliseen olutta, kehottaa hymy huulillaan puolalaisia pysymään maidonjuonnissa ja tyhjentää lasin yhdellä janoisella siemauksella. Parlamentissa puolue muodosti kaksi ryhmää: Iso- ja Pikku-bissen.

Viime vuoden lopussa paikastaan luopunut Reikjavikin pormestari, koomikko Jon Gnarr, on puolestaan hämmmentänyt islantilaista politiikkaa. Vuoden 2010 kunnallisvaaleissa hänen johtamansa ”Paras puolue” sai yli kolmasosan pääkaupungin äänistä. Puolue oli ohjelmassaan vaatinut kaupungin eläintarhaan hankittavaksi jääkarhua ja maauimaloihin ilmaisia pyyhkeitä. Gnarr totesi kampanjan aikana voivansa luvata enemmän kuin muut puolueet, koska hänen puolueensa ”ei missään nimessä aikonut pitää lupauksiaan”.

Älyvapaudella menestyneet ehdokkaat ja poliittiset liikkeet ovat ennen kaikkea vastalauseita, joilla pyritään enemmän tai vähemmän onnistuneesti satirisoimaan poliittista järjestelmää. Humoristisen protestiperformanssin kehyksessä esimerkiksi Tero-gerbiilin polttaminen, itsensä folioon kääriminen tai tuuban soittaminen puussa eivät vaadi poliittista agendaa ollakseen politiikka- ja yhteiskuntakriittisiä tekoja.

Janusz Rewinski totesi eräässä haastattelussa, ”meidän puolueemme myötä asiat eivät muutu paremmiksi, mutta ehkä hauskemmiksi”. Dadaismi on populismin rehellisin alakategoria – siinä sisällöttömyys on sanoma mitään peittelemättä.

Niin Rewinski, Tykkyläinen kuin Gnarr ovat sanomansa merkityksettömyydessä eettisempiä kuin sellaiset populistit, jotka pyrkivät naamioimaan sisällöttömyytensä ontoksi ohjelmallisuudeksi. Dadaistiset populistit kiinnittävät huomiota järjestelmän ja kulttuurin ongelmiin viemättä elintilaa toteutuskelpoisilta poliittisilta ratkaisuilta.

Tykylevits on ilmaissut halunsa seuraavan hallituksen kulttuuriministeriksi. Olen täysin hänen pyrkimyksensä takana – ikään kuin osana performanssia.

Niko Hatakka

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Talouspolitiikka – tärkeä, vaikea aihe

10 maaliskuun, 2015Politiikkanthata

Vaaliväittelyt jatkuivat maanantaina Turun yliopistolla. Tällä kertaa vastakkain olivat Vasemmistonuorten puheenjohtaja, kansanedustajaehdokas Li Andersson ja maa- ja metsätalousministeri, Kokoomuksen kansanedustajaehdokas Petteri Orpo. Valtakunnallisesti tunnetut poliitikot vetivät salin täyteen kiinnostuneita kuulijoita, ja tehtiinpä tilaisuudesta juttu myös tiistain Turun Sanomiin.

Tilaisuuden aiheeksi oli valittu talouspolitiikka ja väittelijöille voikin nostaa hattua siitä, että aiheessa pysyttiin tiukasti koko tunnin ajan. Ruusuja voi antaa myös siitä, että väittelijät olivat aidosti hyvin eri mieltä ”tilannekuvasta” alkaen, joten minkäänlaista keskinäistä selkääntaputtelua ei debatissa päässyt syntymään.

Risuja annettakoon väittelijöiden taipumuksesta pitkiin monologeihin, mikä teki keskustelun seuraamisesta välillä puuduttavaa. Puheenvuoroissa nostettiin selvästi esille puolueiden ja ideologioiden väliset perustavanlaatuiset eroavaisuudet, mutta väittelijät eivät juuri tarttuneet toistensa argumentteihin. Sanottavaa ja erimielisyyttä riitti vaikka muille jakaa, mutta debatointitaidot jäivät tässä väittelyssä taka-alalle.

Talouspolitiikka tulee olemaan varmasti vaalien käsitellyimpiä aiheita. Asiantuntijat ja tiedotusvälineet ovat painottaneet talousasioiden ajankohtaisuutta, ja leikkauslistojen perään on kyselty ensimmäisestä vaaliohjelman julkaisusta lähtien.

Anderssonin ja Orpon väittelyn perusteella voi todeta, että talouspolitiikka on varmasti mieluinen puheenaihe niin vasemmistoliitolle kuin kokoomukselle. Molemmilla puolueilla on selvät, toisistaan selkeästi erottuvat, näkemykset ja toimenpide-ehdotukset. Vaalijulkisuudessa selkeät vastakkainasettelut saavat helposti tilaa, ja muilla puolueilla onkin tekemistä, jotta ne pystyvät löytämään oman paikkansa tässä keskustelussa.

Talouspolitiikka on sinällään monimutkainen ja vaativa asiakokonaisuus, josta puhuminen vaatii poliitikolta sekä asiantuntemusta että esiintymistaitoja. Varsinkin kun puolueet kamppailevat suuresta liikkuvien äänestäjien joukosta, tulisi viesti pystyä pukemaan sellaiseen muotoon, että se on mahdollisimman helposti ymmärrettävissä. Poliitikon talouspuheen on pystyttävä puhuttelemaan niitäkin, joille elvytys, sopeutus, kilpailukyky ja julkinen talous eivät sinällään ole itsestään selviä käsitteitä. Tästä näkökulmasta populistinen retoriikka saattaa olla valttia. Vai kukapa ei muistaisi Timo Soinin lippalakki-vertausta liittyen viime vaalien puhutuimpaan aiheeseen, EU:n talouskriisiin?

Maanantain debatissa puhuttiin tiukkaa talouspolitiikkaa, eikä retoriselle tykitykselle – sen paremmin kuin huumorillekaan – avattu luentosalin ovea.

Ensi viikon maanantaina 16.3. klo 14 alkaen järjestetään väittelysarjan päätösosa. Tällöin vastakkain ovat Ilkka Kantola (sd.) ja Ville Auvinen (kd.). Tervetuloa. #edebatti

Sini Ruohonen

VTM, tohtorikoulutettava

Oppitunti vaaliväittelystä: yleisön kosinta

3 maaliskuun, 2015Eduskuntavaalit, Keskusta, Vaalikeskustelu, Vaalit 2015, Vihreätmtaval

Eduskuntatutkimuksen keskuksen vaaliväittelyjen sarja jatkui eilen maanantaina. Keskustan varapuheenjohtaja, kansanedustaja Annika Saarikko ja vihreiden puheenjohtaja, kansanedustaja Ville Niinistö asettuivat haastamaan toinen toisensa yliopistonlehtori VTT Erkka Railon heiluttaessa tahtipuikkoa.

Turun yliopistoon oli kummankin eduskuntavaaliehdokkaan selvästi mielekästä tulla paikalle. Saarikko kertoi, että hänen vaaliperinteisiinsä kuuluu osallistua E-keskuksen vaalikurssille joko opiskelijana tai sitten ehdokkaana. Niinistö myhäili olevansa ”kotona taas” ja muisteli esittelynsä alkumetreillä tehneensä pro gradunsa nimenomaan poliittisen historian oppiaineeseen aiheenaan jälleen ajankohtainen Venäjä-politiikka. Osaavat ja kokeneet poliitikot huomioivat kunkin tilaisuuden erityispiirteet ja pyrkivät ottamaan yleisönsä haltuun heti alkumetreiltä alkaen.

Siinä missä viikko sitten Maria Lohela (ps.) ja Stefan Wallin (r.) olivat lähtökohtaisesti eri kannoilla aiheessa kuin aiheessa, löytyi Niinistön ja Saarikon välillä nyökyttelevää sopusointua useissa eri kysymyksissä. Biotalous kirvoitti alussa kunnollisen väittelyn aineksia, mutta loppujen lopuksi ehdokkaiden esittämät konkreettiset keinot energiapolitiikan ratkaisuiksi eivät sittenkään eronneet radikaalisti toisistaan.

Ensimmäisen aihealueen parissa vierähti 45 minuuttia, koska asiantuntemusta löytyi molemmilta esiintyjiltä ja puheenvuorot venyivät suhteellisen pitkiksi. Niinistö oli retorisesti taitava, sillä hän pystyi esittämään tulevaisuudenkuvat väistämättöminä lopputuloksina. Siinä missä poliitikot kuvailevat usein omia tai puolueensa tavoitteita, kertoi vihreiden puheenjohtaja sen, miten asiat on välttämättä ratkaistava, jotta Suomi ja maailma eivät suistu täydelliseen (ympäristö)katastrofiin.

Saarikko moitti vihreitä ylimielisyydestä kuvailemalla kilpailevaa puoluetta ”the luonto” -puolueeksi, joka arvostelee muita sen mukaan, ovatko ne samaa vai eri mieltä vihreiden kanssa. Samaan hengenvetoon Saarikko tosin totesi, että onneksi vihreät ovat olemassa ja vaikuttamassa myös muiden puolueiden ajamaan ympäristöpolitiikkaan. Niin Saarikko kuin Niinistö onnistuivat osoittamaan olevansa myös huumorintajuisia poliitikkoja, sillä yleisöä heidän heittonsa nauratti pariinkin kertaan. Hauskuus ja heittäytymiskyky vaativat esiintyjältä enemmän, kuin pelkästään asialinjassa pysyminen.

Taisteluparin samanmielisyys korostui entisestään, kun siirryttiin puimaan perhepolitiikkaa. Kumpikin väittelijöistä ymmärsi ottaa yleisön haltuun siirtämällä keskustelun nopeasti ns. perinteisestä perhepolitiikasta laajempiin kehyksiin. Tämän laventamisen myötä perhepolitiikka olikin pääasiallisesti yksinasuvien palveluja ja elämää koskevaa politiikkaa. Pääosin lapsettomista opiskelijoista koostunut yleisö oli varmaankin mielissään saadessaan kuulla varhaiskasvatuksen hoitopäivärajoitusten sijaan poliitikkojen huolen yksin elämisen hintavuudesta.

Niinistö oli väittelijänä nopeatempoinen ja asiantunteva. Hän käytti sujuvasti hyväkseen lukuja ja osoitti perehtyneisyytensä asiakysymyksiin. Niinistön miinukseksi luettakoon toisaalta se, että jos kuulijalla ei ole valmiiksi substanssipuolta hallussa, saattaa tämän vihreiden puheenjohtajan kärryiltä pudota nopeastikin. Voiko perusteellinen ja nopeatempoinen esiintymistapa tehdä poliitikosta etäisen, jopa vaikeasti ymmärrettävän?

Saarikko pyristeli kaikin voimin irti perinteisistä keskustaan kohdistuvista ennakkoluuloista haja-asutusalueiden puolueena, joka puhuttelee vain ydinperheeseen kuuluvia äänestäjiä. Nämä stereotypiat eivät todennäköisesti houkuttele opiskelijoita. Keskustan varapuheenjohtaja toi esiin henkilökohtaisia kipupisteitään puolueen politiikassa (esim. ydinvoima) ja kuvaili sitä, kuinka puolueen perhepolitiikkaan oli tärkeää päästä vaikuttamaan osallistumalla henkilökohtaisesti ohjelmatyöhön. Saarikko oli puheenvuoroissaan maanläheisempi kuin vastapuolensa, muttei ehkä osannut tai uskaltanut keskeyttää Niinistöä siten, kuin debatissa voisi.

Lohelan ja Wallinin viimekertaisessa debatissa väittelijät keskittyivät argumentoimaan nimenomaan toisiaan vastaan. Tämä oli luonnollisesti helppoa, koska perussuomalaiset ja RKP ovat lähtökohtaisesti eri mieltä lähes kaikesta.

Niinistön ja Saarikon samanmielisyys lieneekin syy siihen, että tällä kertaa esiin nostettiin myös muita puolueita. Niinistö arvosteli entistä hallituskumppania kokoomusta varsinkin energiapolitiikan osalta. Saarikko ei lähtenyt tähän mukaan, vaikka nelivuotinen oppositioasema olisi antanut kritisointiin aineksia. Saarikko myös painotti puheessaan, että vastustamalla politiikassa ei päästä eteenpäin, vaan on löydettävä ja esitettävä ratkaisuja.

Vihreät ovat lähteneet kokoomusvetoisesta hallituksesta kesken kauden, joten on hyvin luontevaa, että he korostavat myös kampanjoinnissaan puolueiden välisiä erimielisyyksiä. Saarikon varovaisuudesta voidaan päätellä, että keskustassa ei haluta vastakkainasetteluja, koska se voisi hankaloittaa keskustavetoisen hallituksen syntyä ja toimintaa.

Poliittisen viestinnän dilemma on siinä, että yhtäältä pitäisi osoittaa olevansa jonkun asian puolesta, mikä johtaa väistämättä kilpailijoiden vastustamiseen, ja toisaalta pukea sanomansa mahdollisimman positiiviseen muotoon. Korostamalla vastakkainasettelua saatat leimautua änkyräksi, olemalla yltiöpositiivinen vaikutat helposti mitäänsanomattomalta. Tasapainoilu ärhäkkyyden ja myönteisyyden välillä onkin taitolaji.

Ensi viikolla debatoimaan asettuvat vasemmistoliiton Li Andersson ja kokoomuksen Petteri Orpo. Tervetuloa seuraamaan väittelyä Turun yliopiston Arcanumiin saliin Arc1 maanantaina klo 14 alkaen. Ja osallistuminen sosiaalisessa mediassa onnistuu tunnisteella #edebatti.

Ps. Kaikki väittelyt on mahdollista katsoa livena tai jälkeenpäin TYYn Youtube-kanavalla.

Sini Ruohonen

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus