Kaikki kirjoittajan erkmat artikkelit

Visertämällä valtaan?

Erkka_Railo-282_lowresOn väitetty, että Twitter ja muut sosiaalisen median sovellukset murtavat yhteiskunnallisia hierarkioita. Suurten puolueiden ammattipoliitikoilla oli aikaisemmin ylilyöntiasema vaaleissa, mutta sosiaalinen media tarjoaa välineen saavuttaa tuhansia ihmisiä helposti, nopeasti ja ilmaisesti. Ilmeneekö tämä mahdollisuus vaaleissa? Tarjoaako Twitter tehokkaan keinon tuntemattomille ehdokkaille tehdä läpimurto vaaleissa?

Helmikuun 23. päivä julkaistiin Eduskuntatutkimuksen keskuksen ja Tampereen yliopiston journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskuksen Cometin yhteisen tutkimushankkeen tulokset. Hankkeen yhdessä osassa tarkasteltiin sitä, millä tavoin ehdokkaat hyödynsivät Twitteriä vaalikampanjassaan Euroopan parlamentin vaaleissa keväällä 2014. Tutkimuksen tulokset kertovat, tarjosiko Twitter keinon ohittaa jo ennestään tunnetut ehdokkaat.

Oheisessa taulukossa on nähtävissä, ketkä ehdokkaat lähettivät eniten twiittejä Euroopan parlamentin vaaleja edeltävän kahden kuukauden aikana. Siinä on eritelty 20 eniten twiittejä lähettäneiden ehdokkaiden ikä, sukupuoli, puolue, asema ja asuinpaikka.

Visertämällä valtaan, taul1

Taulukkoa hallitsevat tunnetut ammattipoliitikot. Kahdestakymmenestä eniten twiittejä lähettäneestä henkilöstä vain neljä oli politiikan aloittelijoita: Lisa Sounio, Tom Himanen, Antero Vartia ja Pia Lohikoski. Kuitenkin vain yksi näistä oli todellinen politiikan amatööri, kristillisdemokraattien Tom Himanen. Lisa Sounio on menestynyt yrittäjä, julkisuuden henkilö ja presidentti Martti Ahtisaaren miniä. Antero Vartia on yhtälailla menestynyt yrittäjä ja entinen tv-tähti. Pia Lohikoski on osallistunut jo vuosien ajan kunnallispolitiikkaan. Kaikilla kolmella viimeksi mainitulla oli siis käytössään merkittäviä resursseja, vaikka eivät olekaan tehneet politiikkaa aikaisemmin työkseen.

Entä ketkä ehdokkaat saivat Twitterissä eniten vastauksia? Vaikka joku ehdokas ei olisi aktiivisimpien twiittaajien joukkoon mahtunutkaan, ehkä hän on twiiteillään saanut kuitenkin paljon huomiota ja kannatusta?

Toisessa taulukossa on nähtävissä 20 eniten vastauksia saanutta parlamenttiehdokasta. Lista on hyvin samankaltainen kuin 20 eniten twiittejä lähettäneen ehdokkaan joukko. Ainoastaan yksi henkilö, Antero Vartia, ei ole politiikan ammattilainen.

Visertämällä valtaan, taul2

Taulukot osoittavat, että Twitteriä vaalikampanjan välineenä käyttivät tehokkaimmin hyödykseen politiikan vakiintuneet ammattilaiset. Toisin sanoen Twitter ei kyennyt korvaamaan vaalikampanjan muita resursseja, vaan pikemminkin täydensi niitä. Tunnettuus ja merkittävä yhteiskunnallinen asema vetivät äänestäjiä puoleensa.

Twitteristä on muodostunut suomalaisten poliitikkojen työkalu, jolla osallistutaan poliittiseen keskusteluun. Sellaisena se täydentää niitä muita välineitä, kuten puheita, lehtikirjoituksia, televisioesiintymisiä, joiden avulla vakiintuneilla poliitikoilla on johtava asema julkisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Vaadittaisiin aivan poikkeuksellisia taitoja tai muita resursseja saavuttaa vastaava näkyvyys ja vuorovaikutuksen taso Twitterissä, kuin mitä ammatikseen politiikkaa tekevillä ihmisillä on.

VTT Erkka Railo

Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Voiko kokoomus vielä kiriä keskustan kiinni?

Erkka_Railo-282_lowresViimeisten mielipidemittausten mukaan keskusta on saavuttamassa huhtikuun eduskuntavaaleissa hätkähdyttävän vaalivoiton: 26,8 % äänistä. Mikäli ennuste osapuilleenkaan toteutuu, keskustan ääniosuus voi nousta jopa 10 prosenttiyksikköä edellisistä vaaleista – todella järisyttävä nousu. Etumatkaa mielipidemittausten kakkoseen kokoomukseen on jopa 8 prosenttiyksikköä.

Mutta voiko keskustan vaalivoiton jo kuuluttaa kirkossa? Kuten kaikki puoluejohtajat kilvan hokevat, gallupit eivät äänestä. Voiko tulos tästä olennaisesti vielä muuttua? Onhan vaaleihin yli kolme kuukautta matkaa, jona aikana käydään kiihkeä vaalikamppailu. Kuinka paljon puolueiden ääniosuudet ovat vaalikamppailun aikana muuttuneet?

Katsotaanpa Yleisradion tuottamia mielipidemittauksia ennen eduskuntavaalikampanjan alkua ja verrataan niitä eduskuntavaalien tuloksiin 2000-luvuilla pidetyissä vaaleissa. Oheiseen taulukkoon on koottu Yleisradion Taloustutkimus oy:llä tuottamien mielipidemittausten tulokset kolmen suurimman puolueen osalta marras-, joulu ja tammikuussa ennen eduskuntavaaleja vuonna 2003, 2007 ja 2011 sekä vaalien tulokset. Vuoden 2011 vaaleissa on lisäksi otettu mukaan Perussuomalaiset, joka ansaitsee oman rivinsä ”jytkyn” takia.

Olen laskenut kolmen mielipidemittauksen tuloksen keskiarvon ja verrannut niitä kunkin puolueen vaalitulokseen. Näin laskettuna mielipidemittauksiin sisältyvien vaihteluiden merkitys vähenee ja saamme luotettavamman arvion siitä, pystyvätkö puolueet vaikuttamaan omaan kannatukseensa vaalikeväänä ja kuinka paljon.

 Mielipidemittaukset ennen vaalikampanjoita sekä vaalitulokset 2003, 2007 ja 2011:

Vuosi 2003 marras joulu tammi KA Vaalitulos Laskua/nousua
Kokoomus 19,6 18,9 18,3 18,9 18,6 -0,3
Keskusta 24,0 23,0 24,4 23,8 24,7 +0,9
Sdp 25,4 24,1 24,7 24,7 24,5 -0,2
Vuosi 2007 marras joulu tammi KA Vaalitulos Laskua/nousua
Kokoomus 20,0 19,8 20,5 20,1 22,3 +2,2
Keskusta 23,7 23,3 23,6 23,5 23,1 -0,4
Sdp 24,6 24,8 25,2 24,9 21,4 -3,5
Vuosi 2011 marras joulu tammi KA Vaalitulos Laskua/nousua
Kokoomus 21,7 21,1 21,1 21,3 20,4 -0,9
Keskusta 17,6 18,6 18,8 18,3 15,8 -2,5
Sdp 19,1 18,4 18,1 18,5 19,1 +0,6
PS 14,3 14,9 15,3 14,8 19,1 +4,3

Taulukko osoittaa, että kymmenestä vertailuun valikoidusta kohteesta kuudessa puolueen kannatuksen muutos vuodenvaihteesta vaaleihin oli alle yhden prosenttiyksikön verran: vähemmän kuin mielipidemittausten virhemarginaali. Toisin sanoen, puolueiden kannatus pysyi käytännössä ennallaan. Neljässä tapauksessa kymmenestä muutokset ovat olleet enemmän kuin yksi prosenttiyksikkö. Näihin palaan kohta.

On hyvä pitää mielessä, että arvioiden mukaan juuri 2000-luvulla liikkuvien äänestäjien määrä on kasvanut ja luokkaperusteisten äänestyspäätösten määrä vastaavasti pienentynyt. Toisin sanoen vaalikampanjalla pitäisi 2000-luvulla olla enemmän vaikutusta kuin aiemmin. Aikasarja on perin lyhyt, mutta näyttää tukevan ajatusta siitä, että liikkuvien äänestäjien määrä on kasvanut. Varovasti voi arvioida, että puolueiden kannatuksen muutokset vaalikampanjan aikana näyttävät 2000-luvulla hiukan suurentuneen.

Tarkasteltuihin kolmeen eduskuntavaaliin mahtuu yksi tapaus, jossa puolueen kannatuksen muutos viimeisten kuukausien aikana on ollut yli 4 prosenttia (Perussuomalaiset 2011) ja yksi, jossa muutos on ollut yli 3 prosenttiyksikköä (SDP 2007). Vuonna 2007 Sdp:n romahdusta selitettiin julkisuuteen vuotaneella pahasti epäonnistuneella SAK:n tv-mainoskampanjalla, jossa Oiva Lohtanderin esittämä porvarin irvikuva söi hummeria ja kehotti vasemmistolaisia äänestäjiä jäämään kotiin vaalipäivänä.

Perussuomalaisten kannatuksen kasvu vuonna 2010–2011 hakee puolestaan vertaistaan Suomen poliittisessa historiassa. Taustalla oli ennen muuta protesti, joka kohdistui muiden puolueiden EU-politiikan konsensukseen. Protestille oli kysyntää tilanteessa, jossa Portugalin hallitus saapui hattu kourassa pyytämään apua muilta EU-mailta juuri Suomen vaalien alla.

Vuosien 2003–2011 eduskuntavaaleihin mahtuu lisäksi kaksi tilannetta, joissa puolueen kannatuksen muutos on ollut yli kaksi prosenttiyksikköä. Vuonna 2007 oppositiopuolue kokoomus kykeni nostamaan kannatustaan vaalikampanjassa kahdella prosenttiyksiköllä, mitä voi pitää hyvänä tuloksena kun sitä vertaa normaaleihin muutoksiin puolueiden kannatusluvuissa.

Vuonna 2011 keskustan kannatus romahti 2,5 prosenttiyksikköä, kun puolueen kannattajat jäivät sankoin joukoin kotiin. Tuolloin kaikki tuntui menevän keskustaa vastaan. Vaalikampanjan aikana kannatukseen eniten vaikutti todennäköisesti se, että Suomi joutui sittenkin kasvattamaan osallistumistaan Portugalin apupakettiin, toisin kuin Mari Kiviniemi lupasi, kun Portugalin hallitukselta loppuivat rahat kolme viikkoa ennen Suomen vaaleja.

Kiinnostavin taulukon havainto on kuitenkin, ettei yksikään hallitusvastuussa oleva ”suuri” puolue ole onnistunut nostamaan kannatustaan vaalikampanjan aikana 2000-luvun eduskuntavaaleissa. Se ei tietenkään tarkoita, että vaalikampanja olisi tarpeetonta ajanhukkaa. Todennäköisesti puolueilla olisi mennyt vielä huonommin, mikäli ne olisivat heittäneet kirveen kaivoon ja päättäneet jäädä kotiin kampanjan ajaksi.

Voiko kokoomus siis kiriä keskustan kiinni keväällä 2015? Tuskin. Mennyt ei ole tietenkään tae tulevasta, mutta 2000-luvun vaalikampanjoiden historia osoittaa, että kokoomuksen mahdollisuudet kiriä keskustan 8 prosentin etumatka kiinni keväällä 2015 ovat häviävän pienet.

Erkka Railo

Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Naiset vastatuulessa

Erkka_Railo-282_lowres

Elina Grundström esitti kaksi viikkoa sitten, että Suomen politiikassa on käynnissä ”puhdistus”: naisia vaihdetaan miehiin politiikan korkeilla johtopaikoilla. Antti Rinne haastaa Jutta Urpilaisen, keskustan sisäpiiri lakkasi tukemasta Mari Kiviniemeä ja perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja vaihtui Pirkko Ruohonen-Lerneristä Jari Lindströmin. Listaa voisi jatkaa toteamalla, ettei viimeisissä presidentinvaaleissa yhdelläkään naisella ollut realistisia mahdollisuuksia voittoon.

Grundström on havainnut mielenkiintoisen trendin. Vuoden päästä on eduskuntavaalit ja jos Urpilainen joutuu luovuttamaan Sdp:n puheenjohtajuuden, niin vaaleissa vain yhden puolueen puheenjohtaja on nainen, kristillisdemokraattien Päivi Räsänen. Tilanne on aivan erilainen kuin vuonna 2011, jolloin kahdeksasta eduskuntapuolueen puheenjohtajasta neljä oli naisia. Toisaalta on muistettava, että kansanedustajista liki puolet on naisia kuten ministereistäkin (9/19), eikä tässä ole todennäköisesti tapahtumassa suuria muutoksia. Suomalainen politiikka säilynee tässä mielessä varsin tasa-arvoisena tulevaisuudessakin.

Grundströmiä voi kritisoida siitä, että hän tuntuu näkevän jonkinlaisen salaliiton vainoavan politiikan huipulla olevia naisia. Jokainen edellä mainittu tapahtuma on kuitenkin myös erillinen yksittäistapaus, johon vaikuttavat muutkin tekijät kuin toimijoiden sukupuoli. On selvää, että kuka tahansa Sdp:n puheenjohtaja olisi pulassa, jos hän olisi hävinnyt neljät vaalit putkeen. Toisaalta asiassa on myös se puoli, että äänestäjät ovat saattaneet kokea epäluuloa naisjohtajaa kohtaan ja siinä mielessä Urpilaisen sukupuoli on vaikuttanut tulokseen.

Naisilta puuttuu toistaiseksi yksi merkittävä saavutus suomalaisessa politiikassa: Nousu suuren puolueen johtoon, vaalien voittaminen ja sitä seuraava normaali kausi pääministerinä. Anneli Jäätteenmäki voitti vaalit niukasti, mutta ei kyennyt vakiinnuttamaan asemaansa. Urpilainen puolestaan ei ole voittanut yksiäkään vaaleja vaikka on ollut puheenjohtaja kohta kuusi vuotta.  Kokoomuksella ei ole edes ollut naispuolista johtajaa, perussuomalaisista puhumattakaan.

Mistä naisten vastoinkäymiset johtuvat?

Yksinkertaistaen voi todeta, että naisista ja miehistä politiikassa vallitsee kaksi erilaista ja ristiriistaista käsitystä. Kutsun niitä samanlaisuusajatteluksi ja täydentävyysajatteluksi. Hallitseva puhetapa 2000-luvun Suomessa on samanlaisuusajattelu: miehet ja naiset ovat lähtökohtaisesti tasa-arvoisia ja pohjimmiltaan samankaltaisia. Niin miehet kuin naisetkin voivat hoitaa mitä tahansa poliittisia tehtäviä. Samanlaisuusajattelun historialliset juuret ulottuvat länsimaisen ihmisoikeuskäsityksen syntyyn, valistuksen ajalle: kaikki ihmiset on luotu samanarvoisiksi.

Täydentävyysajattelun keskeinen idea on, että miehillä ja naisilla on politiikassa erilaiset ja toisiaan täydentävät tehtävät, jotka samalla asettuvat hierarkkiseen asemaan suhteessa toisiinsa. Naisille sopivat luontevasti politiikan ”pehmeät” tehtävät: sosiaalipolitiikka ja terveydenhoito ja muut hyvinvointivaltioon liittyvät toimet sekä koulutus, kulttuuri ja ympäristönsuojelu. Tämä käsitys pohjautuu viime kädessä tulkintaan, että naisten kyky synnyttää tekee heistä empaattisempia ja soveliaampia hoitamaan sellaisia politiikan sektoreita, joissa huolehditaan muista. Tälläkin ajattelutavalla on pitkä historiansa, joka yltää Suomessa 1800-luvulle saakka. Tutkijat ovat puhuneet äitikansalaisuudesta. Se tarkoittaa, että naisilla on oma erityinen paikkansa yhteisen kansallisvaltion kehittämisessä. Heidän tehtävänään oli huolehtia kansakunnan hyvinvoinnista ja moraalista hoitamalla perhettä, kasvattamalla lapsista kunnon kansalaisia ja osallistumalla yhteiskunnallisesti valveutuneisiin liikkeisiin, kuten esimerkiksi raittiusliikkeeseen. Tämä ajattelutapa on eri muodoissa säilynyt näihin päiviin asti.

Jälkimmäiseen käsitykseen sukupuolten suhteista liittyy ajatus, että politiikan ”kovat” alat, erityisesti talous-, ulko- ja puolustuspolitiikka sopivat paremmin miehille kuin naisille. Tätä miesten ja naisten erilaisuuteen perustuvaa ajattelutapaa näkee politiikassa avoimesti ääneen lausuttuna harvoin. Se kuitenkin ilmenee esimerkiksi siinä, että naisilla on sosiaali- ja terveysvaliokunnassa toistuvasti yliedustus ja menestyneimmät naispoliitikot painottavat julkisuudessa sosiaali- ja terveyspolitiikan osaamistaan.

Keskeistä on, että käsitykset sukupuolten ”luonnollisista” tehtävistä ovat historiallisesti määrittyneitä. Toisin sanoen eri aikoina ihmiset ovat tulkinneet miesten ja naisten ”luonnolliset” tehtävät eri tavoin ja sen seurauksena naisten asema politiikassa on vaihdellut.  Miehet sen sijaan on tähän saakka mielletty politiikan tekemisen normiksi ja ovat sitä edelleen.

Aikanaan, kun hyvinvointivaltiota ei vielä ollut, naisia oli politiikassa erittäin vähän. Tuolloin kansalaisjärjestöt olivat naisille luontevaksi mielletty toiminnan piiri. Kun hyvinvointivaltiota alettiin toden teolla rakentaa 1960-luvulla, politiikkaan syntyi heille luontevaksi ymmärretty toimintasektori, joka alkoi vähitellen kasvaa. Kylmän sodan päätyttyä Suomen ulkopolitiikassa ryhdyttiin painottamaan ihmisoikeuksia ja demokratian rakentamista, minkä seurauksena myös naiset saattoivat toimia niin puolustusministerinä kuin ulkoministerinäkin.

Tietysti myös ajatus sukupuolten tasa-arvosta ja samankaltaisuudesta vaikutti näihin saavutuksiin. Hiukan kärjistäen voi todeta, että niin kauan kuin elettiin taloudellista nousukautta ja kylmän sodan jälkeistä rauhanaikaa, jossa suurvaltojen sotilaallinen vastakkainasettelu vaikutti epätodennäköiseltä, naisilla oli mahdollisuus korkeimpiinkin suomalaisen politiikan asemiin. Kun kaikki meni hyvin, Suomella oli ikään kuin varaa tasa-arvoiseen, sukupuolten samankaltaisuutta korostavaan ajattelutapaan: naiset nousivat pääministereiksi, tasavallan presidentiksi ja suurten puolueiden puheenjohtajiksi.

Nyt tilanne ei naisten näkökulmasta vaikuta enää yhtä hyvältä. Kun kansainvälisessä politiikassa otteet kovenevat ja kun talouspolitiikassa on ryhdytty vaatimaan hyvinvointivaltion supistamista ja julkisen sektorin rajuja leikkauksia, tila naisten ”pehmeälle” politiikalle kapenee. Sukupuolten erilaisuutta painottava näkökulma on nyt myötätuulessa ja sen myötä naisten on vaikea esiintyä yhtä uskottavasti talous-, ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kuin miesten. Muutos ei ole suuri, mutta politiikan huippupaikoilla pienikin muutos näykyy voimakkaasti. Naiset näyttävät edelleen olevan omaan ruumiiseensa liitettyjen käsitysten vankeja.

Erkka Railo

Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja
Politiikan tutkimuksen laitos
Turun yliopisto

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Poliittisen journalismin loistava tulevaisuus

Sinin kuva_tyohuone_lowresTuntuvatko vallan vahtikoiran puremat ikäviltä? Haluaisitko keskittyä mielikuvien luomisen sijasta asiakysymysten esille tuomiseen? Kyllästyttääkö politiikan julkisuuden viihteellisyys ja henkilökeskeisyys? Jos vastasit kyllä, ratkaisu on panostaa poliittiseen journalismiin.

Keskustan puoluevaltuusto teki vuoden vaihteessa päätöksen, että puolueen pää-äänenkannattajan Suomenmaan ilmestymiskertoja paperisena harvennetaan ja verkkolehteä vahvistetaan: ”Päivittäinen uutisointi siirtyy verkkoon, lehteen tulee taustoittavampia juttuja.” Tilauskanta tullaan jatkossa sitomaan puolueen jäsenyyteen. Malli on sama kuin esimerkiksi kokoomuksen Nykypäivällä / Verkkouutisilla ja vasemmistoliiton Kansan Uutisilla.

Äkkiseltään paperisten puoluelehtien katoaminen yhdistettynä puoluelehtien määrän kaventumiseen voisi tuntua poliittisesti sitoutuneen journalismin lopulliselta päätepisteeltä. Puoluelehdet näyttäisivät olevan katoavaa kansanperinnettä – museotavaraa.

Levikkitilastojen seuraaminen on kuitenkin vanhentunut tapa punnita median trendejä. Painokoneet eivät enää määrittele painoarvoa, vaan verkossa viestin sisältö ratkaisee keskustelun syntymisen ja levityksen volyymin.  Paperisen äänenkannattajan 10 000 kappaleen levikit kalpenevat verkkojournalismin tarjoamien mahdollisuuksien rinnalla.

Tiedonvälityksen uusin aikakausi sisältääkin useita sellaisia piirteitä, jotka tarjoavat nimenomaan poliittiselle journalismille erinomaiset edellytykset toteuttaa omaa tehtäväänsä mediakentässä.

Internetissä perinteisten uutiskriteereiden täyttäminen ei enää tule riittämään, kun käyttäjien odotetaan maksavan lehdestä. Ajankohtaisuuden, yllätyksellisyyden ja dramaattisuuden lisäksi tiedonvälitykseen kaivataan syvällisyyttä ja asiantuntemusta.

Poliittisella journalismilla on oma toimintaympäristönsä, jolla se pystyy tuottamaan uutisiin erityistä sisältöä. Puolueet ja poliitikot ovat lähellä toimituksia, jolloin tiedottamisessa ja asioiden käsittelyssä pystytään eksklusiivisuuteen. Monimutkaisten poliittisten asiakysymysten avaaminen lukijakunnalle on mahdollista, jos toimituskunta on perehtynyt valmisteluun, ja jos keskeiset poliitikot haluavat saada oman työnsä puolueen viestintävälineessä esille.

Verkko tarjoaa myös ainutlaatuisen foorumin journalismin vuorovaikutuksen lisäämiseen. Politiikka, jos mikä, on aihepiirinä sellainen, josta riittää kommentoitavaa. Laadukas poliittinen journalismi toimii parhaimmillaan alustana keskustelulle, johon voivat osallistua sekä kansalaiset, poliitikot, toimittajat että asiantuntijat.

Jos tiedotusvälineet ovat viime vuosikymmenet pyrkineet riippumattomuuteen ja korostettuun tasapuolisuuteen, tarkoittaa objektiivisuus tänä päivänä helposti samankaltaisuutta ja tylsyyttä. Esimerkiksi  Twitterissä ja Facebookissa jaetaan mielellään pääkirjoituksia ja kolumneja, eli tekstejä, joihin sisältyy argumentteja ja mielipiteitä.

Puoluesidonnaisuus tuo journalismiin nimenomaan näkökulmia. Puolueiden aatteet ja arvot sisältyvät journalistisiin valintoihin ja tekstisisältöihin, ja journalismin käyttäjät pystyvät lisäämään tietoisuutta sekä samanmielisten että toisin ajattelevien maailmankuvasta.

Puoluesidonnaisen tiedonvälityksen ehdoton valttikortti on julkinen rahoitus. Siinä missä markkinalogiikalla toimivat mediakonsernit joutuvat ponnistelemaan mainoseurojen eteen, saavat puolueet valtiolta viestintätukea, joka esimerkiksi vuonna 2013 oli yhteensä 15,9 miljoonaa euroa.

Ja toisaalta, verkkolehden ylläpitäminen on paperilehden painamiseen ja levittämiseen verrattuna niin edullista, että puoluelähtöisen journalismin alasajoon ei olisi perusteita, vaikka tukia vähän leikattaisiinkin.

Ennen vuotta 2008 tuki oli korvamerkitty puoluelehdistölle, mutta nykyään puolueet saavat käyttää rahan valitsemallaan tavalla tiedotukseen ja viestintään. Näin ollen puolueilla on mahdollisuus joko ylläpitää ja kehittää poliittista journalismia tai vaihtoehtoisesti ajaa puoluelehti-instituutio lopullisesti alas.

Kun verkko on median keskeisin väline ja journalismiin kaivataan enemmän asiantuntemusta sekä näkökulmia, on puoluelähtöisellä tiedonvälityksellä erinomaiset edellytykset pitää pintansa – tai olla jopa edelläkävijä.

Mutta poliittisen journalismin tulevaisuus on loistava vain, jos puolueet näin tahtovat. Puolueiden eduksi on puoluelähtöisen vaikuttamisen ja koko puolueinstituution vahvistaminen – puolueeseen sitoutunut professionaalinen toimitustyö on tähän kiistatta erinomainen väline.

Sini Ruohonen

VTM Sini Ruohonen laatii väitöskirjaa puolueiden äänenkannattajien historiasta 1990-luvulta 2010-luvulle.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Onko Suomen politiikka “rikki”?

Erkka_Railo-282_lowres”Politiikka on rikki”, totesi kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen suomalaisesta politiikasta Helsingin Sanomien mukaan (5.1.2014). Tujusen kiteytys perustunee Jyrki Kataisen puheeseen, jonka hän piti kokoomuksen ministeriryhmän kokouksessa Joensuussa syksyllä 2013.

Puheessaan Katainen arvioi, että ihmisten yksilöllistymiskehitys on perustavalla tavalla muuttanut politiikan toimintaympäristöä. 2000-luvun ihmiset ajattelevat itse, eivät luota perinteisiin auktoriteetteihin tai poliitikkoihin ja kuuntelevat mieluummin vertaisiaan kuin asiantuntijoita.

Politiikassa tämä ilmenee siten, että puolueiden kannattajakunnat ovat eriytyneet. Puolueita on aikaisempaa enemmän, niiden väliset kannatuserot ovat pienentyneet ja mielipide-erot ovat kasvaneet. Vaikka Katainen ei sitä puheessaan suoraan sanokaan, pääministerin sanomana tämä kuulostaa selitykseltä sille, miksei hallitus ole kyennyt viemään läpi Suomen tulevaisuuden kannalta keskeisiä rakenteellisia uudistuksia. Hallituksen johtaminen on poikkeuksellisen vaikeaa, koska hallituksessa on enemmän puolueita kuin koskaan ja ne ovat mielipiteiltään niin hajallaan.

Mutta onko suomalainen politiikka ”rikki”? Jyrki Katainen tuntuu väittävän, että suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä on laajoja rakenteellisia virheitä, yli vaalikausien ulottuvia ongelmia, jotka vaatisivat Suomen poliittisen järjestelmän perusteellista muutosta. Tällaisiin ongelmiin viittaaminen ikään kuin ottaa vastuun pois hallituksen harteilta. Eihän ole hallituksen vika, jos Suomen politiikka on rikki!

Poliittisen historian tutkijana on kuitenkin suuri houkutus todeta, että millä tahansa historiallisella mittapuulla suomalainen politiikka voi hyvin, jopa erinomaisesti.  Esimerkiksi maailmansotien välisellä kaudella sekä äärioikeisto että äärivasemmisto pyrkivät määrätietoisesti horjuttamaan suomalaista demokratiaa.

Demokratian haasteet jatkuivat toisen maailmansodan jälkeen, jolloin ulkopoliittiset syyt määräsivät sen, mitkä puolueet saattoivat osallistua hallitukseen. SKDL joutui 18 vuoden hallituspaitsioon vuonna 1948, kun sen pelättiin olevan liiaksi viereisen suurvallan talutushihnassa. 1960-luvun puolivälissä oli Kokoomuksen vuoro joutua ulkopoliittiseen oppositioon yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Pahimmillaan näiden ongelmien päälle tuli vielä maltillisen vasemmiston eli SDP:n hajaannus 1950-luvun lopulta 1960-luvun puoliväliin. Ajoittain suomalainen politiikka oli todellakin rikki.

Asiat eivät juuri parantuneet 1970-luvulla. Kokoomusta ei edelleenkään voitu päästää hallitukseen, SKDL oli sisäisten riitojensa rampauttama, populistinen SMP romahdutti Keskustapuolueen kannatuksen ja UKK valittiin presidentiksi tavalla, jota nykyään ETYJ:n vaalitarkkailijat pääsevät näkemään lähinnä Keski-Aasian maissa. Silloinkin politiikka oli aika lailla pahemmin rikki kuin nykyään. Ihme kyllä ihmiset jaksoivat äänestää, vaikka äänestystuloksella ei aina ollut merkittävää vaikutusta hallituksen kokoonpanoon.

Näistä ongelmista huolimatta Suomea kuitenkin hallittiin tavalla, joka jälkikäteen arvioituna on menestystarina. Suomi teollistui, loi hyvinvointivaltion ja integroitui kansainväliseen talouteen. On kuitenkin vaikea vedota historiaan ja väittää, että Suomi nyt olisi sellaisella tavalla rikki, ettei menestyksekäs hallitseminen olisi mahdollista.

Voi toki väittää politiikan menneen rikki, jos vertaa nykymenoa vuosituhannen vaihteen politiikkaan. Jälkikäteen katsoen vuodet 1987–2010 näyttävät ajanjaksolta, jolloin poliittinen järjestelmä toimi sutjakkaasti. Kolme suurta (SDP, Kesk ja Kok) olivat selkeästi suurimpia ja niiden välillä vallitsi väljä yhteisymmärrys siitä, mihin suuntaan Suomea tulisi kehittää.

2000-luvulla Perussuomalaiset on noussut jakamaan työväestön ääniä SDP:n kanssa, mikä vaikeuttaa demarien asemaa. Kuten syksyllä julkaistu EVA:n raportti osoittaa, kokoomuksen kannattajat ovat pettyneitä hyvinvointivaltioon, mikä rajoittaa kokoomuksen liikkumavaraa. Tottahan tällaiset seikat vaikeuttavat hallituspuolueiden yhteistyötä, mutta eivät ne vielä ”riko” suomalaista politiikkaa. Kataiselle tämä saattaa olla laiha lohtu, mutta historiallisessa mittakaavassa Suomen poliittisen järjestelmän ongelmat ovat vielä pieniä.

Tämä herättää kysymyksen, uskooko pääministeri Katainen itse, että suomalainen politiikka on ”rikki” sellaisella tavalla, ettei Suomen hallitseminen ole mahdollista? Jos Katainen ei sitä usko, kyseessä on eräänlainen julkisuustemppu, jossa haetaan kansalaisten ja median myötätuntoa vaikeuksissa kamppailevaa hallitusta kohtaan. Taitava temppu ainakin siinä mielessä, että Hesari nielaisi tämän syötin innokkaasti.  Draaman kaari on valmis: kykeneekö pääministeri luotsaamaan hallituksen maaliin vaikeuksista huolimatta?

On kuitenkin olemassa myös toinen vaihtoehto. Katainen saattaa itse uskoa, että Suomen hallitseminen on muuttunut ylivoimaiseksi tehtäväksi. Silloin Kataisen tilitys näyttää lannistumiselta vaikeuksien edessä. Jos näin on, hallitus ja sen myötä Suomi on pahassa pulassa. Tosin tämä ongelma ratkeaa runsaan vuoden päästä vaaleissa, koska tappiomielialan valtaama poliitikko ei tule vaaleja voittamaan. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin poliittisen johtajan kantti mitataan.

Lannistuminen ei ole vaihtoehto. Kansalaisten luottamus politiikkaan palautetaan osoittamalla, että politiikalla ratkaistaan ongelmia.

Erkka Railo

VTT, poliittisen historian dosentti

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Verkkojournalisti on usein populistin liittolainen

Hatakka150x200Loppuvuonna 2013 käytiin poikkeuksellisen voimakasta keskustelua suomalaisen yhteiskuntatieteen laadusta ja rahoituksesta. Syynä tähän poikkeukselliseen intoon oli Pekka Himasen tutkimushankkeen sisällön ja rahoituskuvioiden julkinen suolistus. Brutaalin reippaaksi luonnehdittavaan keskusteluun otti osaa esimerkiksi perussuomalaisten kansanedustaja Pentti Oinonen, joka tiedotusvälineille lähettämässään tiedotteessa vaati ”hutaisemalla tehdystä” tutkimushankkeesta ”vahingonkorvauksia” ja kehotti ”harkitsemaan vakavasti uudelleen” Suomen Akatemian rahoittamista verovaroin.

Oinosen tiedote nähtiin raportoimisen arvoisena useammassa verkkotoimituksessa. Kansanedustajan esittämää radikaalia ehdotusta valtiorahoitteisen tutkimusrahoituksen kaventamisesta (tai jopa lakkauttamisesta) ei jutuissa juuri problematisoitu ja toimittajat tyytyivät lähinnä populistisen heiton välittämiseen. Ehdotus sai kaikessa suoraviivaisuudessaan varmasti aikaan klikkimäärää kasvattaneita tunnereaktioita, joita tavoittelevat niin verkkotoimituksien johto kuin ilmaisjulkisuudesta nauttivat populistipoliitikotkin.

Perussuomalaisten vastustajat tulkitsivat Oinosen ehdotuksen todennäköisesti järjettömänä, mikä saattoi entisestään vahvistaa heidän keskuudessaan kovin yleistä stereotypiaa perussuomalaisesta retoriikasta idiotismia lähentelevänä populismina. Ehkäpä jotkut verkkokirjoittajat nostivat esiin, että Suomen Akatemia perii rahoja takaisin tukemistaan tutkimuksista äärimmäisen harvoin – puhumattakaan siitä, ettei edustaja Oinosella välttämättä ole optimaaliset lähtökohdat tieteen laadun arvioimiseksi. Tietyissä netin julkisuuskuplissa uutisjutut Oinosen tiedotteesta siis täyttivät tietynlaisen naureskelun funktion, vaikka journalistit eivät liittäneet Oinosen kommenttiin minkäänlaisia kriittisiä tulkintakehyksiä. Mutta voivatko politiikan verkkotoimittajat täysin ulkoistaa vastuunsa populististen kommenttien sisällön analyysistä esimerkiksi kansalaisjournalisteille tai pääkirjoitustoimituksiin?

Mikseivät toimittajat kysyneet Oinoselta, miten tiedettä jatkossa rahoitettaisiin jos valtio vetäytyisi akatemian rahoituksesta? Entä miten arvioitaisiin, milloin tehty tiede on niin heikkotasoista että Akatemia on ”oikeutettu vahingonkorvauksiin”? Tehtäisiinkö tieteen laadun jälkiarviointi kaikille tutkimuksille vai ainoastaan osalle tutkimuksista? Millä tavoin nykyinen akatemiahankkeen johtajalta vaadittava raportointi on käytäntönä riittämätön? Entä mitkä Pekka Himasen tutkijaryhmän argumenteista olivat Oinosen mielestä niin erityisen heikkotasoisia, että rahat olisi tullut palauttaa? Ja mikä olisi ollut perussuomalaisten seuraava toimenpide akatemian rahoituspohjan muuttamiseksi?

Nämä kysymykset tietysti olisivat olleet oleellisia sen havaitsemiseksi, että tiederahoituksen uudelleenjärjestämisen ehdottamisen sijaan edustaja Oinonen mitä todennäköisimmin pyrki lähinnä keräämään poliittisia pisteitä omalta kannattajakunnaltaan. Populismin elinehto on, että populistiset argumentit pääsevät sellaisinaan julkisuuteen. Kunnollisten argumenttien vaatiminen on toimittajan tehtävä jo ensiraportoinnin yhteydessä. Mikään ei vedä järjettömiltä ehdotuksilta mattoa alta niin hyvin kuin altistaa sekä ehdotuksen esittäjät että yleisö aidosti arvioimaan ehdotusten sisältöä. Jos näin ei tehdä, toimittajat luovuttavat kehystysvaltansa populisteille. Tämän tapahtuessa nettijournalismin käytänteet tekevät toimittajista ja populisteista liittolaisia.

Se perussuomalainen kansa, jolle Oinonen oman heittonsa osoitti, ei välttämättä itse eritellyt ehdotuksen sisältöä tai perehtynyt toimittajien ja kansalaisjournalistien myöhempiin jatkoanalyyseihin. Populismille vastaanottavaisille yleisöille nettifeedissä vilahtanut ehdotus tiederahoituksen kaventamisesta ainoastaan vahvisti mielikuvaa perussuomalaisista tavallisen veronmaksajan puolustajina hutiloiden työnsä tekeviä apurahaelättejä vastaan: ”Hyvä Pena anna palaa!”, kannusti kommenttikansa.

Journalistisen kriteereiden typistyminen jako- klikkaus ja kävijämäärien tavoitteluun ohjaa mahdollisimman löyhiin ja helposti polarisoitaviin uutiskehystyksiin. Tämänkaltainen journalismi ei ole pelkästään populismin polttoainetta vaan keskeinen syy populismin suosioon.

Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettava, VTM Niko Hatakka

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Jotain on tehty oikein

PernaaKun haarukoidaan Suomesta kaikkien eri alojen nuoren ja keskipolven tohtoriksi väitelleet tutkijat ja kysytään heiltä, miten käyttäisitte arkullisen tutkimusrahaa, saadaan kuvaus Emil Aaltosen säätiön projektiapurahojen haun lähtötilanteesta.

Tänä keväänä Suomessa kaikkiaan 374 tohtorin tai dosentin johdolla tutkimusryhmät ahkeroivat kehitellessään täydellistä tutkimushanketta ja lähettivät projektiapuraha-anomuksen säätiölle. Kesän korvalla noin kaksikymmentä ryhmää sai iloisia uutisia, kun säätiö ilmoitti heidän päässeen haun toiseen vaiheeseen ja pyysi tarkemman tutkimussuunnitelman.

Noin viisi vuotta sitten pääsimme Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijaryhmän kanssa tähän vaiheeseen ja se tuntui todella kovalta tunnustukselta. Silloin hakijoita oli noin kolmesataa, joista siis 280 jäi taakse.

Tänä kesänä säätiöltä tuli postia: olimme uudemman kerran loppuvaiheeseen valittujen joukossa. Kehittelimme suunnitelmaa, täsmensimme aineistoja ja muokkasimme osatutkimuksia: miten kaikki osat parhaiten palvelisivat pääteemaamme.

Sitten syksyllä jysähti: olimme mukana kymmenen rahoitetun hankkeen joukossa. Kun viime viikolla istuin yhdessä muiden hankkeiden vetäjien kanssa säätiön järjestämässä tilaisuudessa olin samaan aikaan hyvin otettu, mutta nöyrä.

Laajasti tieteen eri aloja edustavat asiantuntijat olivat valinneet Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijaryhmän ja aiheemme, joka on suomalaisten vaalikamppailuiden historia tämän vuoden terävimpien huippujen joukkoon.

Säätiön näkökulmasta tässä on kymmenen tutkimusryhmää ja hanketta, jotka vievät tänä vuonna parhaiten suomalaista tiedettä eteenpäin. Joukossa on lääketiedettä, luonnontieteitä ja tekniikkaa, mutta myös kolme niin sanottuja pehmeitä tieteitä edustavia hankkeita.

Meidän ryhmämme lisäksi näitä olivat tohtori Lena Näreen sosiologinen tutkimushanke maahanmuuttajataustaisten nuorten työllistymisestä sekä dosentti Auli Vähänkankaan tapaustutkimus syrjäytymisvaarassa olevista nuorista.

**

Ylipäätään nyt lopuilleen kääntyvästä vuodesta 2013 en keksi valittamisen aihetta. Eduskuntatutkimuksen keskus on ollut kaikkien aikojen vedossa ja se on näkynyt tutkimusrahoituksen saamisessa, kahdessa loppumetreille saatetussa väitöskirjatyössä ja yhteiskunnan kiinnostuksessa työtämme kohtaan. Olemme nousseet kurkkimaan isojen ikkunoista sisään.

Keskuksessa tehtävä työ on myös huomattu valtakunnan huipulla. Presidentin kutsu itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolle kertoo siitä, että paljon on tehty oikein. Huomenna on mukava suunnata Tampereelle. Hyvää itsenäisyyspäivää!

– Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja, dosentti Ville Pernaa

Linkit: Eduskuntatutkimuksen keskus, Poliittinen historia, Politiikan tutkimuksen laitos, Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, Turun yliopisto, Emil Aaltosen säätiö

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather