Aihearkisto: Journalismi

Pakko on uusi musta

24 lokakuun, 2017Journalismi, Politiikka, Puheanemper

”Pakkolaki”, ”pakkoyhtiöittäminen” ja kiinteistöveron ”pakkokorotukset”. Viime viikkojen sote-kiistan ja -ratkaisun aikaan uutis- ja some-virtaan ilmestyi uusin tulokas: ”pakkoseteli”. Mitä nämä poliittiseen kieleen pesiytyneet pakko-alkuiset sanat kertovat tämänhetkisistä käsitekamppailuista ja poliittisesta julkisuudesta Suomessa?

Sosiaali- ja terveysuudistuksen takaraja meinasi jälleen kerran ylittyä, mutta hallitus pääsi kuin pääsikin sopuun viime viikon torstai-iltaan mennessä.

Suurin erimielisyys syntyi odotetusti valinnanvapautta koskevista kysymyksistä. Hallituspuolueista erityisesti kokoomus on halunnut edistää valinnanvapautta eli sitä, että myös yksityiset yritykset pääsisivät jatkossa tuottamaan sote-palveluita laajemmin kuin nykyisin on ollut mahdollista.

Valinnanvapauden – ja toisaalta keskustan hellimän maakuntauudistuksen – keskeinen asema on muodostunut jo kliseeksi keskustan ja kokoomuksen välisessä köydenvedossa: ”ei maakuntauudistusta ilman sotea, ei sotea ilman valinnanvapautta”, kuten Ben Zyskovicz (kok.) asian ilmaisi.

Poliittisen julkisuuden kannalta on erityisen mielenkiintoista, miten hallituksen sote-esitykset ja -päätökset on otettu vastaan oppositiossa.

SDP:n ryhmyri Antti Lindtman arvioi 9. lokakuuta Helsingin Sanomissa, että ”markkina-ajattelu voitti” hallituksessa sote-ratkaisua tehtäessä. Lindtman kiitteli, että ”pakkoyhtiöittäminen saatiin pois” sote-ratkaisusta. Samalla hän kuitenkin arvosteli ”pakkoseteleitä”, joita maakuntien olisi annettava asukkailleen tiettyihin palveluihin, kun hoidontarve on todettu.

Perjantaina vihreiden Outi Alanko-Kahiluoto osallistui keskusteluun Ylen Politiikkaradiossa ja Twitterissä tiivistämällä, että ”Pakkoyhtiöittäminen korvataan pakkoseteleillä. Sotepalvelut heitetään markkinoille.”

”Yhtiöittämisvelvoite” vai ”pakkoyhtiöittäminen, ”asiakasseteli” vai ”pakkoseteli”?

Pakko-alkuiset muunnokset ovat olleet ensisijaisesti oppositiopuolueiden ja -poliitikkojen käyttämiä käsitteitä.

Hallituksen esityksissä ja hallituspuolueiden edustajien puheissa on käytetty käsitteitä ”yhtiöittämisvelvoite” ja ”asiakasseteli”. Samanlainen käsitepaini on nähty aikaisemmin muun muassa työmarkkinapolitiikassa ”pakkolakien” (pakottava lainsäädäntö) ja viime vuoden budjettiriihen kiinteistöveron ”pakkokorotuksen” (lisäkorotuksen) yhteydessä.

Kun pakko-alkuisia käsitteitä tarkastelee politiikan tai historiantutkijan näkökulmasta, huomaa nopeasti, että kyseessä on ilmiö tai käsitekamppailun muoto, jota tutkija Quentin Skinner on kuvannut paradiastole-käsitteen avulla.

Skinneriä mukaillen paradiastole on klassisessa retoriikassa uudelleenkuvailun muoto, jonka keinoin positiivisena miellettyyn käsitteeseen liitetään sellaisia merkityksiä ja arvotuksia, että käsitteen mielleyhtymä muuttuu negatiiviseksi tai moraalisesti vääräksi.

Suomalaisessa julkisessa keskustelussa tällainen uudelleenkuvailu on toteutettu varsinkin Juha Sipilän pääministerikaudella pakko-sanan avulla.

Osaltaan syynä voi olla se, että Sipilän hallitus on alusta lähtien halunnut luoda mielikuvaa itsestään päämäärätietoisena hallituksena, jolle tärkeintä ovat tavoitteet, eivät keinot niiden toteuttamiseksi.

Esimerkiksi työmarkkinapolitiikan pattitilanteessa vuonna 2015 hallitus yritti härkäpäisesti toteuttaa suunnitelmiaan, vaikka keinona olisi ollut työmarkkinaosapuolet sivuuttava lainsäädäntö eli ay-liikkeen ja opposition kielellä ”pakkolait”.

Hallituksen esityksille on annettu kielellinen kuolemansuudelma – pakko-etuliite

Tämä mielikuva härkäpäisestä hallituksesta on jäänyt elämään ainakin ay-liikkeen ja eduskunnan opposition keskuuteen, koska hallituksen esityksille ja päätöksille on annettu hyvin usein kielellinen kuolemansuudelma – pakko-etuliite.

Käsitehistoriallisin termein kuvattuna vaikuttaa siltä, että edellä mainituissa käsitekamppailuissa ay-liikkeen ja opposition määrittelyt ovat nousseet julkisessa keskustelussa valta-asemaan.

”Pakkolaki” ja ”pakkoseteli” ovat hyviä esimerkkejä käsitteistä, jotka jäävät ihmisten mieliin ja joiden kielteinen arvolataus tunnistetaan helposti.

Opposition ja ay-liikkeen ääntä on vahvistanut myös media, jolle ytimekkäät ja arvottavat käsitteet ovat arvokasta valuuttaa – etenkin otsikoita laadittaessa. Media ei tietenkään ole monoliitti. On mielenkiintoista huomata, että esimerkiksi Helsingin Sanomien toimittaja Marjukka Liiten kirjoitti Lindtman-osuudessaan ”pakkosetelit” lainausmerkeissä.

Lindtman, Alanko-Kahiluoto ja esimerkiksi Iltalehti kirjoittivat ”pakkosetelit” sujuvasti ilman lainausmerkkejä.

HS:n toimituksessakaan ei luultavasti jakseta ikuisuuksiin olla tarkkoja käsitteistä, vaan lainausmerkit liudentuvat pois ajan myötä. Uudelleenkuvailtu muoto jää lopulta elämään, ja mielikuvakamppailun voittajaksi selviytyy ”pakkoseteli”-käsitettä pönkittänyt taho.

Jos katsoo ainoastaan pakko-alkuisia käsitteitä, voidaan todeta, että hajanaiseksi moitittu oppositio on ollut paljon yhtenäisempi ja tehokkaampi kuin muu maine antaisi olettaa.

VTM Topi Houni

Kirjoittaja työskentelee Eduskuntatutkimuksen keskuksessa projektitutkijana

Gallupien syöksyt ja romahdukset – ylitulkintaa ja virheellisiä päätelmiä

19 maaliskuun, 2015Eduskuntavaalit, Journalismi, Politiikkavipepi

Kenties tärkeimpinä vaalisään ilmapuntareina toimivat tasaisin väliajoin julkistettavat vaaligallupit, jotka tarjoavat niin puolueille, äänestäjille kuin toimittajillekin ajantasaista tietoa puolueiden sen hetkisistä voimasuhteista. Kuukausittain julkaistavien mielipidemittausten kannatusmuutokset ovat tavallisesti maltillisia, vaikkei tätä aina uskoisikaan tiedotusvälineiden uutisotsikoita lukiessa.

Vaaligallupien tärkeimpänä funktiona on tuottaa tietoa tutkimusajankohdan poliittisista suhdanteista ja samalla ne ovat tärkeä osa suurten tiedotusvälineiden uutiskoneistoa; vaaligallupien tulokset ovat niitä teettäville välineille varmoja skuuppeja. Uutislogiikassa kaikkein herkullisin gallup on sellainen, joka ilmentää suuria muutoksia puolueiden kannatuksissa, kun taas voimasuhteiden säilyminen ennallaan latistaa tutkimuksen uutisarvoa.

Valtaosassa tänäkin keväänä julkaistuissa gallupeista muutokset ovat olleet verrattain maltillisia. Yleisradion gallupeissa suurimmat muutokset mitattiin tammikuun lopulla, kun SDP:n kannatus oli noussut 1,9 prosenttiyksikköä ja perussuomalaisten 1,5 prosenttiyksikköä. Sekä joulukuun että helmikuun mittauksissa suurimmat muutokset olivat prosenttiyksikön luokkaa.

Tiedotusvälineiden näkökulmasta ei kuitenkaan ole olemassa niin vähäistä muutosta, etteikö siitä saisi laadittua raflaavaa otsikkoa. ”Perussuomalaiset syöksyy alaspäin”, ”Kokoomus romahti kolmoseksi” ja ”Keskustan kannatus kääntyi selvään laskuun” uutisoi Yleisradio viimeisimmät gallupinsa. Perussuomalaisten ”syöksyn” taustalla oli yhden prosenttiyksikön muutos, kokoomuksen ”romahdukseen” riitti 0,8 prosenttiyksikköä miinusta ja keskustan kannatuksen ”selvän laskun” taustalla oli 1,1 prosenttiyksikköä.

Toinen mielenkiintoinen piirre gallupuutisissa liittyy tulkintoihin, joita tehdään haastateltujen taustoihin liittyen. Galluptutkimuksissa tutkittava perusjoukko koostuu äänestysikäisistä Suomen kansalaisista. Tavallisesti tutkimukset perustuvat väestötietojärjestelmistä tehtäviin satunnaisotantoihin, joissa huomioidaan joukko kansalaisten taustamuuttujia kuten ikä, sukupuoli, asuinalue ja ammattitausta. Lopuksi tuloksia vielä painotetaan taustamuuttujien osalta siten, että ne mahdollisimman edustavia.

Huomionarvoista on se, että tutkimuksissa esitetty virhemarginaali pätee ainoastaan tarkasteltaessa koko otantaa, kun taas yksittäisten taustamuuttujien kohdalla virhemarginaalien suuruus kasvaa merkittävästi, kuten emeritusprofessori Pertti Suhonen Helsingin Sanomissa kritisoi.

Kun Yleisradio uutisoi helmikuun gallupiinsa pohjautuen etenkin työntekijämiesten kyllästyneen keskustaan, on aiheellista kysyä, kuinka luotettavalla pohjalla tämänkaltainen tulkinta todellisuudessa on. Tutkimuksessa oli haastateltu 3420 henkilöä, joista puoluekantansa oli kertonut 1965 henkilöä. Tutkimuksen yksityiskohtaisia taustatietoja ei lukijoille kerrottu, mutta karkean arvion mukaan haastatelluista noin 500–600 henkilöä lukeutui ammattitaustansa perusteella työntekijöihin ja heistä ehkä noin 200–300 oli miehiä.

Sen paremmin uutisesta kuin verkkouutiseen liitetyistä taustamateriaaleista ei käynyt ilmi, kuinka moni työntekijämies oli vaihtanut puoluekantaansa eli millaisten kannatusheilahtelujen pohjalta tulkinta oli tehty. Selvää kuitenkin on, ettei kyseessä ollut edustava otanta suomalaisista työntekijämiehistä.

Perinteinen tulkintaohje gallupeihin on se, että yksittäisen gallupin antamille tuloksille ei kannata virhemarginaaleista johtuen antaa liikaa painoarvoa ja huomio kannattaa kiinnittää pidemmän aikavälin trendeihin. Tällöin muutoksista puhuminen on vakaammalla pohjalla. Median lukija- ja katsojakilpailussa nämä perusperiaatteet tuppaavat kuitenkin unohtumaan.

Ville Pitkänen

VTT, erikoistutkija, Eduskuntatutkimuksen keskus

Piiri pieni pyörii?

24 helmikuun, 2015Eurovaalit, Internet, Journalismi, Kansalaisliikkeet, Perussuomalaiset, Politiikka, Populismi, Tiedotusvälineetnthata

Hatakka150x200 Kun arabikevät on kuivunut käsiin ja Occupy Wall Streetin hipit ovat joutuneet menemään töihin, digi-emansipaatiosta pääsevät nauttimaan lähinnä venäläiset trollimaakarit ja NSA. Jos yhteiskunnallisten keskustelunaiheiden painavuutta arvotettaisiin muoti-ilmausten käyttötiheydellä, ”sosiaalisen median demokratisoivan voiman” hautajaiskulkueessa arkunkantajilla olisi pian helppo homma. Ehkä kuoppajaisia ei kuitenkaan tarvitse vieläkään järjestää.

Osallistuin eilen Helsingin Sanomain Säätiön järjestämään Tviittien politiikkaa -seminaariin. Tilaisuuden antoisimmaksi keskustelunaiheeksi nousi suomalaisten politiikan ja journalismin eliittien suhde Twitterissä.

Eliisa Vainikan ja Jukka Huhtamäen mielenkiintoisen ja jo huomiota saaneen verkostoanalyysin mukaan edellisten eurovaalien aikaan suomalaiset korkean tason poliitikot ja politiikan toimittajat paitsi seurasivat enimmäkseen toisiaan myös kommunikoivat ennen kaikkea toistensa kanssa. Toimittajat ja heidän lähteinään toimivat poliitikot siis näyttäisivät olevan voimakkaimmin verkostoituneet keskenään. Järkeenkäypä tulos kertoo palvelun matalan käyttöasteen lisäksi suomalaisten poliittisten piirien kotikutoisesta pienuudesta ja ammatillisesti läheisistä väleistä.

Käytössäni olevan toisen, EU-vaalien Twitter-viestintää tarkastelevan, aineiston perusteella viime vaaleissa EU-politiikasta keskustelleiden suomalaisten verkosto oli kohtalaisen tiivis. Tätä selittää ainakin se, että neljä viidestä keskusteluun osallistuneesta tilistä oli ammatillisesti suoraan tekemisissä joko EU-instituutioiden tai vaalien kanssa. Siinä missä EP-vaaleista keskustelleista tileistä vain joka kymmenes kuului kansalaisille, reippaasti yli puolet oli yksittäisiä toimittajia ja poliitikkoja.

Vainikan ja Huhtamäen tutkimus oli metodologisesti rakennettu niin, että esimerkiksi oppositio- ja pienpuolueiden sekä kansalaisyhteiskunnan edustajien sijoittuminen suomalaiseen Twitter-kenttään jäi tarkastelun ulkopuolelle tai ainakin voimakkaasti syrjään. Myös toimittajien valinnassa oli painotettu perinteikkäitä mediainstituutioita. Tulos kertoo parlamentaarisista eliiteistä, koska tutkimus käsitteli parlamentaarisia eliittejä. Tutkijat eivät muuta väittäneetkään.

Vallitsevaksi tulkinnaksi niin tiedotusvälineissä kuin tutkimuksen uutisointia ruotineissa nettikeskusteluissa kuitenkin tuntui jääneen, että pienen piirin pyörittämänä sosiaalinen media vähintään ylläpitää, ellei jopa vahvista, yhteiskunnan vakiintuneita valtasuhteita. Joissain puheenvuoroissa tämä tulkittiin merkkinä verkkoteknologioiden lähtökohtaisesta kyvyttömyydestä demokratisoida politiikan julkisuutta. ”Eliittien eliitin foorumista” puhuttaessa alkaa itse teknologiakin vaikuttaa epädemokraattiselta.

Jos etabloituneet yhteiskunnalliset valtasuhteet toistuvat myös verkossa, näytetäänkö digitaalisille vastarannankiiskille peukun ja voitonmerkin sijaan eliitin manikyroitua keskisormea?

Kysymys tuo kaikuja ajalta, jolloin twittersfäärin elitistisyyden sijaan puhuttiin eliitin blogosfääristä. Kuten sittemmin on huomattu, yhteiskunta on olemassa myös eliittijulkisuuksien ulkopuolella – etenkin jos elonmerkkejä etsii. Valtaa ja sen käyttäjiä nimittäin lymyää myös muualla kuin perinteisen parlamentaarisen demokratian ja sen valvonnan ylimmillä tasoilla, myös sosiaalisessa mediassa.

Vaikka eliitillä on Twitterissä oma piirinsä, nettivälitteinen ihmisten vuorovaikutus mahdollistaa myös eriytyneitä maailman selittämisen verkostoja ja vastajulkisuuksia. Näissä julkisuuksissa organisoituvien ihmisjoukkojen tavoitteet, heidän esittämänsä ongelmat sekä yhteiskunnallisen vaikuttamisen motivaatiot kumpuavat usein muualta kuin institutionalisoituneista parlamentaarisista ja ideologisista perinteistä.

Suomea suuremmissa eurooppalaisissa Twitter-julkisuuksissa on ollut merkkejä populististen puolueiden ja kansalaisliikkeiden eriytymisestä kansallisten kuplien sisällä. Podemos, Syriza, halla-aholainen perussuomalaisuus ja miksei vaikkapa #gamergate ovat erilaisuudestaan huolimatta esimerkkejä merkittäviltä osin verkossa organisoituneista kansalaislähtöisistä vaihtoehtoliikkeistä. Valtajulkisuudessa ne ovat tulleet huomatuiksi vasta saavutettuaan merkittävää valtaa – tai aiheutettuaan eliiteissä riittävästi pahennusta.

Poliittisen spektrin monissa väreissä näyttäytyvien uusien nettiliikkeiden nousu osaksi yhteiskunnallisen keskustelun ydintä vaatii eliitin ja kansalaisyhteiskunnan välistä keskustelua uusien tulokkaiden sanomasta ja toimintatavoista. Noteeratuksi tuleminen onkin useimmiten johtanut liikkeiden toimintakulttuurien, puhetapojen ja tietynlaisen yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden julkiseen ruotimiseen.

Meillä perussuomalaiset ovat olleet tämänkaltaisen tarkastelun alla aina vuoden 2011 vaaleista, jolloin Arkadianmäelle nousi joukko ennen kaikkea verkossa profiloituneita edustajia. Nyt Timo Soini on jo kaksi kuukautta ennen vaaleja joutunut esittämään retorisista tempuistaan näyttävimpiä, vaikka erityisen tarkassa syynissä ollut Jussi Halla-aho ei ole tällä kertaa edes ehdolla.

Toimittaja Janne Zareff totesi eilisen tilaisuuden kommenttipuheenvuorossaan, että eliittien kanssakäyminen muistuttaa performanssia. Puheviestinnän professori Pekka Isotalus täydensi lausuntoa tweetissään: Kaikki julkinen keskustelu ON performanssia. Ja kuten performansseilla on seuraajansa, meillä on kansalaisina mahdollisuus osallistua niin eliittien kuin vaihtoehtoisten liikkeiden määrittelykamppailuihin sekä seuraajina että kommentaattoreina.

Netti ei ole pelkkä eliitin leikkikenttä, mutta parlamentaarisen demokratian käytännön toteuttaminen ja sen julkinen valvonta pitkälti on. Se on hyvä asia siihen asti kunnes poliittiset ja journalistiset eliitit kategorisesti kieltävät suostuvansa ottamaan uusien – esimerkiksi netissä ilmaantuvien – yhteiskunnallisten voimien tavoitteita ja ajatusmaailmaa asiallisesti aukirevittäviksi. Tämä on välttämätöntä paitsi hyvien ideoiden löytämiseksi myös pahimpien foliohattujen tunnistamiseksi.

Niko Hatakka

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Why media relies on men’s expertise?

3 joulukuun, 2014Hankkeet, Journalismi, Politiikka, Sukupuoli, Tiedotusvälineetmtaval

“This is appalling. It is impossible to explain away these results”, said Marko Junkkari, the Editor of the business, economics and politics news desk of Helsingin Sanomat newspaper after the results of our research project ‘Expertise in the Media’ were revealed in November.

In our study we had scrutinised the use of academic and other experts in Finnish news journalism. Indeed, the results were disconcerting and disappointing. According to our study, less than 30 per cent of the experts interviewed in Finnish news journalism were women.

Finns are used to seeing themselves as forerunners in gender equality. This is why the research results showing how little foothold women have in public expertise may be difficult to accept.

Whether one looks back in history or evaluates the current situation in Finnish society, there are good grounds for viewing Finland as a country that supports gender equality.

Finnish women were the first in the world to fully exercise the right both to vote and to stand as a candidate in elections. Today, the amount of women in the national parliament exceeds 40 per cent, and since early 2000 the cabinet portfolios have been shared equally between male and female politicians. Also, when it comes to family life, Finland has been named the best country in the world to be a mother.

In working life, the employment rate of Finnish women is almost as high as men. In terms of full time employment, Finnish women score highest in Europe. Women in Finland are also highly educated. With regards to the level of university degrees, working age women have already bypassed men.

So why is it that women’s expertise appears less valued in public debate and in news journalism than that of men?

One could easily suggest that this is because there are fewer female experts available or that such women are less inclined to appear in the media, but the answer is more complicated.

Firstly, male and female employees are fairly evenly matched among university researchers and lecturers in Finland. In some universities, women even constitute a majority. It is true, there are less female than male professors in Finnish academia, but the media are not confined to interviewing only professors. Individuals interviewed include junior academics and other experts who hold a variety of positions in the society.

In fact, men dominate also the field of public expertise outside academia: more than 70 per cent of all interviewed and named experts in the news were male. Furthermore, even among professors, male scholars are interviewed more frequently than their female colleagues.

Secondly, our survey of social scientists in the three largest Finnish universities proved that women scholars were just as willing as their male counterparts to appear as experts in the media. They just were contacted far less often by media organisations.

When editorial staff are making decisions on whom to interview, gender is not given much thought. In the often hectic reality of the media houses, journalists tend to rely on experts that have been interviewed before and are known to be knowledgeable, quick-witted and familiar to journalistic practices. And, when gender is not actively considered, journalists are likely to turn to male experts.

The results of our study may be disappointing, but its reception has brought more than just a glimmer of hope. Several columnists, journalists and academics, both men and women, have shared their views on the topic and offered suggestions on how to improve the situation.

Some of the actions have been purely practical yet brilliant. The day after the results were published the Head of Communications in the Bank of Finland, Jenni Hellström, sent out a press release listing all women experts working for her organisation.

Most notably, Marko Junkkari, of Helsingin Sanomat, and his colleague Mauri Liukkonen, from Savon Sanomat, have publicly announced that their newspapers will revise their practises in order to narrow down the groundless gender gap revealed in the study.

Junkkari’s and Liukkonen’s responses were more than welcome. If things were to change, it is the readers who will benefit the most.

A narrow range of interviewed experts may be convenient to journalists but it has several negative consequences. If only a very limited group of academic and other experts get their voices heard, the perspectives provided by the media are likely to remain restricted. Finding the best experts and achieving a multi-voiced public debate is likely to benefit us all. And more importantly, by giving women academics a platform to become visible, to be seen and heard, media will contribute to a more equal and accurate picture of Finnish society.

Mari K. Niemi

Senior Researcher, Centre for Parliamentary Studies, University of Turku

Visiting Scholar, University of Strathclyde, Glasgow

The Project in a Nutshell

’Expertise in the Media’ project was based on three separate research materials. The first set of data was gathered in 2013 and included 1,131 news stories (from Helsingin Sanomat newspaper, national broadcasting corporation YLE and news agency STT) in which individuals were given expert positions. The second set of research material included 11 semi-structured interviews with experienced journalists and managing editors (from Helsingin Sanomat, Iltalehti and Ilta-Sanomat newspapers, YLE, STT and commercial broadcaster MTV3). Seven of the interviewees were women, five were men. These interviews were conducted in the spring of 2014. The third set of research data included a survey that was sent out in spring 2014 to 1,125 researchers working in the fields of social sciences in the University of Helsinki, University of Tampere and University of Turku. In total, there were 293 respondents, of which 146 were women and 147 men.

The study was carried out by Senior Researcher, Dr. Ville Pitkänen, and Senior Researcher, Dr. Mari K. Niemi, and it was funded by Helsingin Sanomat Foundation.