Europarlamentista pudonnut SDP:n Mitro Repo harmitteli vaalituloksen selvittyä sitä, miten vähän suomalainen media on kiinnostunut europarlamentaarikoista ja heidän työstään. Revon kommentit olisi helppo tuomita vaalitappion aiheuttamaksi katkeruudeksi, mutta samalla niissä on totuutta enemmän kuin siemeneksi. Vaikka ääniä menettäneiden tilalle saatiin toki uusia äänikuninkaallisia, ei pidä unohtaa, että 60 %:lle äänioikeutetuista vaalien mieluisin vaihtoehto oli jälleen kerran “ei kiinnosta”.
Äänestäjien vähäistä mielenkiintoa eurovaaleja kohtaan on usein selitetty puhumalla ns. toisen asteen vaaleista. EU-politiikka on niin monimutkaista ja etäistä, ettei tavallisen kansalaisen voi olettaakaan kiinnostuvan siitä. Lisäksi vaalituloksen ei nähdä vaikuttavan harjoitettavan politiikan suuntaan, vaan toimivan lähinnä istuvan hallituksen suosion mittarina.
Tällainen meriselitys on kuitenkin liian helppo pakotie todellisen ongelman ääreltä. Monimutkainen ja vaikeaselkoinen politiikka ei ole mikään EU:n yksinoikeus, vaan näkyvissä kaikilla politiikan tasoilla. Kuinka monesta esimerkiksi oheinen “sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislain valmisteluryhmän loppuraportti” on yksinkertainen ja helppolukuinen?
Kyse ei siis ole niinkään EU-politiikan monimutkaisuudesta, vaan sen saaman huomion vähäisyydestä. Vaikka esimerkiksi eurokriisi on hallinnut otsikoita viime vuosina, on unionin instituutioiden toiminta ja niissä tapahtuva politiikka jäänyt hämärän peittoon. Muutama valistava kirjoitus ei riitä herättämään ihmisten mielenkiintoa, jos niitä edeltää viiden vuoden hiljaisuus.
Matala äänestysprosentti ei siis ole mikään väistämättä Euroopan unioniin liittyvä ilmiö. Mikäli eduskuntavaaleja ja kotimaan politiikkaa käsiteltäisiin samanlaisella otteella kuin EU:ta, saataisiin myös eduskuntavaalien äänestysaktiivisuus tiputettua varsin vaivatta samoihin lukemiin.
Havainnollistetaanpa pienellä ajatusleikillä, miltä eduskuntavaalien ja kotimaan politiikan julkisuus voisivat näyttää, mikäli puolueet ja media kohtelisivat niitä yhtä välinpitämättömästi kuin eurovaaleja.
Aluksi tiedotusvälineet laskevat eduskuntataloon akkreditoitujen toimittajien määrän nykyisestä 125:stä neljääntoista. Sen verran suomalaistoimittajia, freelancerit mukaan lukien, on koko Brysselin kaupungissa tällä hetkellä. Lisäksi eduskunnan toiminnasta uutisoidaan jatkossa ainoastaan muodossa “Suomi päättää” tai “Suomi kieltää”. Samalla ohitetaan erilaisten poliittisten ryhmien sekä vaihtoehtojen olemassaolo ja kilpailu eduskunnan sisällä.
Arvioidessaan kansanedustajien työtä media keskittyy ainoastaan siihen, miten hyvin nämä ajavat vaalipiirinsä etua verrattuna muihin vaalipiireihin. Tämä etu lasketaan ynnäämällä plus- ja miinusmerkkisiä rahavirtoja vaalipiirien välillä. Nettomaksajuus määrittäköön koko poliittisen järjestelmän hyödyllisyyden.
Puolueet rakentavat eduskuntavaalien kampanjat niin teemoiltaan kuin vaaliorganisaatioiltaan täysin piirivetoisiksi, sekä vaikenevat siitä, että Helsingissä puolueet järjestäytyvät valtakunnalliselta pohjalta eduskuntaryhmiksi, joiden yhteinen nimittäjä ei ole edustajan kotipaikka. Kampanjoinnin määrässä tähdätään siihen, että ilman omaa aktiivisuuttaan äänestäjä huomaa vaalit vasta ennakkoäänestyksen jo alettua.
Media kutsuu television vaalitentteihin lähinnä puolueiden piirijärjestöjen puheenjohtajia, jotka eivät ole ehdolla vaaleissa. Tenteissä keskustellaan joko piiri- ja kuntatasoilla päätettävistä asioista tai hyvin abstrakteista kysymyksistä kuten “tarvitaanko Suomessa enemmän vai vähemmän Helsinkiä?”.
Näiden toimien lisäksi vähintään pari puoluetta voisi järjestää puoluekokouksen ja vaihtaa puoluejohtoaan parin viikon sisällä vaalipäivästä. Näin saadaan sekä kansalaisten että omien aktiivien huomio kätevästi vaaleista oleellisempien asioiden äärelle. Äänestäjien mielenkiinnon nujertaminen taataan lopullisesti vaali-iltana keskittämällä analyysi siihen, millaiset lähtöasetelmat tulos antaa seuraaviin kuntavaaleihin.
Leikki sikseen. Olisi toki helppoa kysyä, miksi EU-politiikasta pitää väkisin kirjoittaa, jos se ei kerran kiinnosta sen enempää ihmisiä kuin suurinta osaa puolueista tai mediasta. Totuus kuitenkin on, että maailmassa on suuria, kansallisvaltioiden rajat ylittäviä ongelmia, joiden ratkaisemiseksi jopa eurooppalainen yhteistyö voi olla liian pientä.
Euroopan unioni on järjestelmänä kaukana täydellisestä, mutta samalla se on ainoa ylikansallisten ongelmien ratkaisuun rakennettu mekanismi, jossa on mukana myös ylikansallista demokratiaa. Unionin tulevaisuus ei kuitenkaan näytä kovin valoisalta, kun sekä puolueet että media näyttävät suhtautuvan sen toimintaan varsin välinpitämättömästi.
Tuomas Pulsa
Kirjoittaja työskentelee tutkimusavustajana Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.
by 
by 
