Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman opiskelijoiden, henkilökunnan ja yhteistyökumppaneiden näkemyksiä kulttuurista, yhteiskunnasta ja yliopistoelämästä.
Uudet opiskelijat orientaatioluennolla. Syyslukukauden opetus tapahtuu lähes yksinomaan etänä. Kuva: Eeva Raike.
Pori, syyskuun ensimmäinen päivä sata vuotta sitten. Kaupunki on savun vallassa. Valtavat metsäpalot Venäjällä ovat tuottaneet niin paljon savua, että se tuntuu lähes kaikkialla Kokkolan eteläpuolella. Espanjantautitilanne on onneksi kohentunut keväästä. Koululaiset aloittavat tänään innokkaina kouluvuottaan: Porin kaupungin kansakouluissa on 1676 oppilasta. Lyseoon astelee keskipäivällä 36 uutta poikaa, tyttölyseoon 57 uutta tyttöä.
Pitkäkyntisetkin ovat liikkeellä. Kasvatuslautakunnan lasten kasvitarhamaalta on varasteltu ahkeran työn hedelmiä pienten viljelijöiden suureksi murheeksi. Elokuun pimenevät illat ovat tarjonneet varkaille houkuttelevan tilaisuuden poimia herkkuja matkaansa. Pomarkussa on puolestaan tuon tuostakin käyty kukkavarkaissa hautausmaalla, viimeksikin on viety kaikkein parhaimmat kukat juurineen. Luvialla on varastettu hevonen, ruunikimon värinen humma, jonka harja kaatuu oikealle ja jonka oikeassa lautasessa on arpi. Sitä kannattaa pitää silmällä, sillä varkaan kiinniottajalle tarjotaan peräti tuhatta markkaa palkkioksi.
Arkielämää, arjen murheita, riemua ja jännitystä, arkisia asioita hyvässä ja pahassa. Elämää.
Kun lukee Satakunnan Kansaa sadan vuoden takaa, historioitsijan mieleen nousee väistämättä ajatus tuttuudesta, jatkuvuudesta, murheidemme laadun pysyvyydestä, ilojemme yhtäläisyydestä. Taas on uusi lukuvuosi edessä! Sata vuotta sitten oli juuri koettu taas uusi espanjantaudin aalto keväällä 1920. Tauti oli tappanut etenkin nuoria ihmisiä, valtavia määriä, kysymättä heiltä lupaa. Mitään selitystä taudille ei osattu antaa, saatettiin vain toivoa, että se jättäisi ihmiset jo rauhaan.
Samaa tietysti toivomme mekin uuden lukuvuotemme alkaessa: että covid-19 jättäisi meidät jo rauhaan. Olisi mukava palata normaaliin, lähiopetukseen, kunnolliseen inhimilliseen kontaktiin. Mutta niin se vain on, että vaikka olemme menneet eteenpäin ajassa sata vuotta, joudumme yhä nostamaan kätemme pystyyn: uusi koronavirus on viedä meidät konkurssiin ja lamaan niin taloudellisesti kuin henkisestikin, saamme tartunnan tai emme. Vaikka aloitamme lukuvuoden voittopuolisesti kodeistamme etätyön ja etäopiskelun merkeissä, on tärkeä olla lannistumatta, luoda yhteyksiä ihmisiin. Suuren laitoksemme molemmissa osissa, niin Porissa kuin Turussa, on tärkeää ja järkevää ja monta hyvää syytä uskoa lukuvuoden tarjoavan valtavasti kaikkea hienoa, jännittävää ja palkitsevaa.
Homo sapiens on kekseliäs eläinlaji. Me kyllä löydämme keinot selvitä ja selvittää. Tuleva lukuvuosi tuottaa paljon oivalluksia ja ratkaisuja ongelmiin, niin tieteellisiin kuin käytännöllisiin, siitä olen varma. Vaikka meille tulevat tänä vuonna Zoomin breakout roomit tutummiksi kuin toivoisimmekaan, etäyhteyksien yksinäisyyttä voi liennyttää ajatuksella, että joskus tämä aivan varmasti loppuu. Joskus tämä helpottaa. Tähän voimme luottaa, koska historia toistaa itseään ja taudit menevät ja tulevat. Ja koska rokotteita kehitetään. Sadan vuoden kuluttua joku historioitsija ehkä kirjoittaa innostuneena siitä, kuinka 2020 porilainen yliopisto-opettaja opetti ekavuotisia visiiri kasvoilla mutta opetti kumminkin. Kaikessa kauheassakin on aina jotain, joka vie meitä eteenpäin. Pidetään kiinni siitä.
Lukuvuosi alkaa muutoinkin historiallisissa merkeissä. Yliopistomme on satavuotias arvokas ja ryhdikäs instituutio, joka on jo nähnyt kaikenlaista. Tuo yliopisto olemme me ja on meidän tehtävämme huolehtia siitä, että juhlavuosi on muistamisen arvoinen muutenkin kuin koronaviruksesta, myös siitä, että sisukkaasti selvisimme ehkä hurjimmasta haasteesta sitten sotavuosien, koronapandemian seurauksista yliopistossa ja sen ulkopuolella. Se on taatusti muistamisen arvoinen ennen kaikkea siitä hienosta ja pysyvästä, mitä tänä vuonna teemme, opimme, luemme, kirjoitamme, julkaisemme ja ideoimme.
Hyvää alkavaa lukuvuotta!
Marjo Kaartinen
Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen johtaja
Myös sata vuotta sitten lukuvuosi alkoi porilaisissa oppilaitoksissa poikkeuksellisissa oloissa. Kuva: Kansallisarkisto/Satakunnan Kansa.
Minä ja raha. Raha ja minä. Vaikka tutkin yli 12 vuotta kulttuurin rahoitusta ja vastaavia kylmänkitkeriä aiheita, en osannut muodostaa ajatusta, jossa esiintyisin itse samanaikaisesti rahan kanssa. Leimaannuin kutsumukseen niin varhain, ettei rahan haalimisen ammattiunelmat ehtineet istahtaa identiteettiini ja arvojärjestelmiini.
Yhteiskunta kuiski nuorelle Suville kysymyksiä siitä, mitä hän haluaisi olla kaikkein eniten maailmassa, mikä hänen suurenmoisin intohimonsa oli ja miten hän voisi aivan parhaimmin toteuttaa itseään. Vau, kun olet luova ja taitava, ole nyt tarkkana, että valitset sellaisen ammatin, missä varmasti viihdyt ja loistat. Olet mahtava. Olet erityinen. Älä tee kompromisseja. Mutta valitse tarkoin. Opin lopulta kysymään itseltäni pelkästään näitä syviä ja ylhäisiä kysymyksiä. Kysyin niitä niin paljon, että unohdin tehdä sen kuuluisan valinnan. Säntäilin siellä täällä, ajauduin ja surin jatkuvasti ajan jalkoihin jääviä mahdollisuuksiani.
Unohdin lisäksi kokonaan sen leivän hankkimisen tärkeyden, ne Maslowin alhaiset arvot. Olen humanisti. Olen taiteilija. Olen köyhä ja nälkäinen. Tää on tätä. Näin kuuluu olla. Seuraan kutsumusta, en rahaa. Kun vaan kuulisi kunnolla, kuka kutsuu ja mistä päin huhuillaan! Säntäilystä kuuluu yllättävän kova kahina, vaikkei pitäisikään tuulihousuja.
En halunnut kiillottaa kelloani samalla kun huudan hiostavassa jakkupuvussa televisioruudun numeroille tungoksessa. Sitähän ne rahaihmiset tekevät. Näytä menestyneeltä, pöhise, teeskentele kunnes lyöt läpi. Ei. Tämä ei ole minulle. Haluan mieluummin olla köyhä ja nälkäinen. Ehkä vähän höpsö. Siten saan olla myös rento ja samalla vähän leikillisesti hiertää näihin turhan totisiin raha-ihmisiin sellaista tervettä itseironiaa.
Kun valmistuin tohtoriksi pysähdyin ensimmäistä kertaa aikuisten oikeasti pohtimaan, miksi pidän itseäni köyhyyden arvoisena. Miksi nuo, jotka tietävät ja osaavat minua vähemmän, ja joilla on vaikkapa vähemmän meriittejä, näyttävät niin paljon menestyneemmiltä ja ovat niin paljon uskottavampia työnantajien ja yhteiskunnan silmissä. Eikö se substanssi olekaan habitusta tärkeämpää?
Miten omaa osaamista voi tuotteistaa? – What!? Mikä kysymys tää nyt on? Minunhan pitäisi vain tulla paikalle, ja ihmisten pitäisi olla sillä lailla, että ”Oooh! Oletpa erityinen ja hieno!”
Ylpeys käy opin edellä. Hyväksyin, että minun on mietittävä myös järkevästi. Miten osaamiseni voi valjastaa käytäntöön? Miten sitä voi myydä? Millä elän vanhuksena, kun tästä vapaan tutkijan urasta ei ole kertynyt eläkettäkään, säästöjä tai turvaverkkoja?
Tutustuin rahaan. Vau. Tämähän käy sittenkin järkeen. Sijoittaminen on tarkoitettu myös (ja varsinkin) köyhille. Rahan laskeminen onkin mielekästä ja mahdollista. Rahalla pystyykin juuri saavuttamaan niitä mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen. Voin jopa hyödyntää tätä ainetta muiden kutsumusten tukemiseen. Raha ei olekaan vain muita kuin hapuilevia humanisteja ja unelmoivia taiteilijoita varten. Se ei olekaan kaikkia muita kuin minua varten.
Viime viikon maanantaina perustin asiantuntijayritys Indome Oy:n. Valmennan sen avulla muita hapuilijoita ja unelmamummoja omissa pyrkimyksissään. Kunhan saan tuotteet tiskiin ja asiakkaat sisään.
Humanistina raha kuuluu myös sinulle. Ole avoin! Opi puhumaan rahaa! Se ei ole pois sinusta ja arvostasi. – Ja jännitä kanssani, tuoko yritykseni minulle tätä kutsumuksen tuotantovälinettä, vai etsinkö sitä seuraavaksi jostain muualta. Aika näyttää!
P.S. Kysyin itseltäni myös, mitä todella haluaisin tehdä, jos saisin tehdä tämän syksyn työpäivissäni ihan mitä tahansa. Mikä olisi luovan vaelteluni joutsenlaulu? – Vastaus löytyy perustamastani joukkorahoituskampanjasta: puoli vuotta hautuneen romaanin laskeminen päästä ulos. Jos kampanja ottaa tuulta alleen, rahoittajat pääsevät muun muassa lukemaan päivittäin uunituoretta tekstiäni ja keskustelemaan kanssani kirjoittamisesta, kirjailijuudesta ja julkaisuprosesseista. Mukaan pääsee jo kympillä, kahdella. Käy tutustumassa: https://mesenaatti.me/1734/seuraa-miten-romaani-valmistuu/
Heinäkuussa ympäri maailmaa avaruustutkimuksesta kiinnostunut yleisö oli kerääntynyt some-kanaville seuraamaan Mars 2020 -luotaimen lähtöä Floridasta. Operaatio on toistaiseksi onnistunut hyvin, ja suunnitelmien mukaan luotaimen Perseverance-kulkijan ja Ingenuity-droonikopterin pitäisi laskeutua Mars-planeetan pinnalle 18. helmikuuta 2021. Mars 2020 -operaatioon tiivistyy monia unelmia ja toiveita, joita on kohdistunut punaisen planeetan valloittamiseen viimeisten vuosikymmenien aikana. Yhtenä kunnianhimoisimmista tulevaisuuden päämääristä on yhä suunnitteluvaiheessa oleva miehitetty Mars-lento.
Mars 2020 -operaation reunaehdot luotiin jo joulukuussa 2012, jolloin NASA teki päätöksen uudesta, entistä kunnianhimoisemmasta Mars-operaatiosta. Avaruusjärjestön näkökulmasta päätös oli hyvin looginen ja se perustui useisiin onnistuneisiin luotainoperaatioihin. Näistä ylivoimaisesti tärkein oli elokuussa 2012 laskeutunut Curiosity-kulkija, joka jatkaa yhä toimintaansa. NASA:n alkuperäinen tavoite oli, että Curiosity pysyisi toimintakuntoisena 687 päivää, mutta tällä hetkellä kulkija on toiminut ongelmitta lähes 3000 päivää. Robotit ovat tarjonneet korvaamatonta perustutkimuksellista tietoa planeetan olosuhteista ja historiasta. Viime vuosina tutkijoiden mielenkiinto on kohdistunut Marsin pinnan alla löytyviin valtaviin jäämuodostumiin, joista osa voi olla edelleen nestemäisessä muodossa. Veden olemassaolo puolestaan pitää yllä toiveita siitä, että planeetalla voisi esiintyä myös elämää – ainakin bakteerien muodossa.
NASA:n virallisen live-lähetyksen alkukuva. Lähde: NASA:n YouTube -kanava.
Mars 2020 -operaation lähtölaukauksen seuranta ja sen saavuttama vastaanotto oli toimiva esimerkki nykyaikaisen mediamaiseman toimintalogiikasta. Erityisesti some-kanavat olivat pitkälti linkittyneet toisiinsa – avainjäsentäjänä #CountdownToMars – ja tarjosivat osallistavaa ja reaaliaikaista seurantaa ympäri maapalloa. Tällä hetkellä yleisön mielenkiinto on pitkälti rauhoittunut, mutta korkeimman seurantapiikin aikaan 30. heinäkuuta paikallista aikaa some-postauksia tehtiin eri kanavilla tuhansittain yhden minuutin aikana. Yleisön huolellinen aktivoiminen oli tietenkin aloitettu hyvissä ajoin ennen varsinaisen Mars-lennon alkua. Tunnetuimpia välivaiheita olivat kulkijan nimen valinta koululaisille suunnatussa essee-kilpailussa sekä Send Your Name to Mars -kampanja, jonka aikana kerättiin rekisteröityneitä nimiä lähetettäväksi punaiselle planeetalle. Lopulta nimiä kertyi lähes 11 miljoonaa kappaletta, ja ne tallennettiin erilliselle mikrosirulle, joka kiinnitettiin Perseverance-kulkijan runkoon. Mediatempaukset loivat näin operaatiolle NASA:n kaipaamaa inhimillistä ja arkipäiväistä ulottuvuutta.
Inhimillinen ulottuvuus näkyi myös ajankohtaisessa kriisiviestinnässä. Medialähetysten aikana NASA:n edustajat käyttivät kasvomaskeja, ja he antoivat kannanottoja, miten korona-aika vaikutti avaruustutkimukseen. Kriisin huomioiminen rakensi laajemmin myönteistä kuvaa avaruusjärjestöstä, joka suhtautui riittävällä vakavuudella maailmalla riehuvaan epidemiaan. Viestiä korostaakseen NASA asensi Perseverance-kulkijan runkoon maailman lääketieteen työntekijöille osoitetun kunnianosoituslaatan.
NASA:lle globaali pandemia oli hyvin konkreettinen uhka. Varsinkin asiantuntijatehtävissä työskennelleiden laajamittainen sairastuminen kevään ja kesän aikana olisi johtanut tehtävän siirtymiseen tuleville vuosille. Uhka perustui siihen, että Maan ja Marsin väliset kiertoradat ovat onnistuneiden laukaisujen kannalta optimaalisia vain noin 2 vuoden ja 2 kuukauden välein. Siksi Cape Canaveralin käytävillä kului valtoimenaan käsidesiä ja turvavälejä valvottiin kameroilla.
NASA:n työntekijät sonnustautuvat maskeihin live-lähetyksen aikana. Lähde: NBC News / YouTube.Asentaja ruuvaamassa epidemiaan viittaava kunnianosoituslaattaa luotaimeen. NASA:lla on pitkät perinteet tässä toiminnassa, esimerkiksi Apollo-lentojen yhteydessä Kuuhun jääneiden laskeutujien alustoihin kiinnitettiin muistolaattoja. Luotainten matkassa avaruuteen on lähetetty useita vastaavia terveisiä Maasta. Lähde: NASA / YouTube.
Mediaseurannan perinteet ulottuvat pitkälle NASA:n historiaan. Nykyisin käytössä olevien some-kanavien perusta luotiin jo 1980-luvulla, kun käyttöön otettiin yhä toiminnassa oleva NASA TV, joka aloitti aluksi analogisena televisiokanavana ja laajentui myöhemmin digitaaliseksi verkkolähetysformaatiksi. Pr-toiminnan merkitys ymmärrettiin NASA:ssa jo siinä vaiheessa, kun järjestö perustettiin kylmän sodan aikakaudella vuonna 1958 kilpailemaan Neuvostoliiton kanssa. Varsinkin 1960-luvulta alkaen NASA tarjosi systemaattisesti eri maiden viestintävälineille käyttöön media-aineistoja, joissa perusinformaation tarjoamisen lisäksi rakennettiin myönteistä kuvaa avaruusjärjestöstä. NASA-vetoisen globaalin mediahuomion tunnetuimpia tapauksia olivat vuosina 1968-1972 toteutetut miehitetyt kuulennot. Näiltä osin järjestö osasi hyödyntää aikansa huipputeknologiaa. Saturn V -rakettien laukaisuja seurattiin suorissa televisiolähetyksissä, joista osa välitettiin myös Yhdysvaltojen ulkopuolelle.
Myöhemmin vastaavaa medianostetta rakennettiin erityisesti avaruussukkula-ohjelman aikana (1971–2011). Some-nosteissa näkyy edelleen välähdyksiä avaruuskisan aikaisesta ideologisesta tarpeesta korostaa Yhdysvaltojen roolia tieteen ja teknologian johtavana suurvaltana. On kuitenkin korostettava, että NASA:lle intensiivisestä ja reaaliaikaisesta mediaseurannasta ja -tarjonnasta rakentui kaksiteräinen miekka. Tunnetuimmat mediakatastrofit olivat Challenger-sukkulan räjähtäminen nousukiidon aikana vuonna 1986 sekä Columbia-sukkulan hajoaminen laskeutumisen yhteydessä vuonna 2003. Onnettomuudet vaativat 14 astronautin hengen, ja johtivat laajoihin, julkisiin syytöksiin.
NASA:n johdon kannalta toistaiseksi 2 miljardia euroa maksanut Mars 2020 on valtaisa riski. Laukaisussa käytetty Atlas V -raketin hajoaminen kappaleiksi Atlantin valtamereen oli epätodellinen, mutta mahdollinen vaaratekijä. Toistaiseksi onnistuneesta tehtävästä revitään kaikki julkisuushyöty irti, mutta avaruusjärjestön työntekijöillä on vielä paljon jännitettävää ennen kuin luotain ja droonikopteri ovat onnistuneesti Mars-planeetan pinnalla. Avaruustutkimuksen lähihistoria muistuttaa meitä siitä, että vasta 2000-luvulla Mars-tehtävissä on saavutettu riittävä toimintavarmuus – varsinkin ennen 1990-lukua lähetyistä luotaintehtävistä valtaosa on epäonnistunut.
NASA:n saavuttama medianoste on jättänyt ainakin länsimaissa pitkälti varjoonsa sen, että Kiina on nousemassa vauhdilla uudeksi avaruustutkimuksen suurvallaksi. Viikkoa ennen Mars 2020 -lentoa lähetty Tianwen-1 -luotain kantaa mukanaan laskeutumiseen suunnitellun laskeutujan ja kulkijan. Uusimpana toimijana mukana on myös Arabiemiirikuntien Hope-luotain, jonka tarkoituksena on asettua Marsia kiertävälle radalle. Varsinkin länsimaissa näihin operaatioihin on kiinnitetty huomattavasti vähemmän huomiota.
Vaikka Mars 2020 on hyvä esimerkki siitä, miten NASA on onnistunut rakentamaan myönteistä mediajulkisuutta, avaruustutkimuksen historia muistuttaa meitä myös kritiikistä, joita huippukalliit avaruushankkeet ovat nostaneet eri vuosikymmeninä. Esimerkiksi vuosina 1961–1972 toteutettua Apollo-hanketta on systemaattisesti esitetty julkisuudessa NASA:n ja Yhdysvaltojen suurena teknologisena riemuvoittona. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että valtaosa amerikkalaisista suhtautui hankkeeseen välinpitämättömästi tai kriittisesti. Vasta vuosina 1968 ja 1969 mielipiteissä tapahtui liikahdusta myönteisempään suuntaan ennen kuin suosio taittui uudelleen 1970-luvulla. Kritiikki näkyi suoraan poliittisella tasolla, ja se vaikutti NASA:n laajoihin budjettileikkauksiin.
Arvostelijat nostivat toistuvasti esiin kysymyksen siitä, että miksi suurvalta käytti valtaisia taloudellisia resursseja avaruuden valloittamiseen, kun vastaavat summat olisi voinut käyttää muiden ongelmien ratkaisemiseen. Pontta näkemyksille ruokki myös se, että Yhdysvallat oli samaan aikaan sekaantunut Vietnamin konfliktiin ja muut yhteiskunnalliset vastakkainasettelut kärjistyivät 1960-luvun loppua lähestyttäessä. Erityisesti afroamerikkalaisilla oli hyvä syy nostaa esille räikeitä epäkohtia. Apollo 11 -lennon aattona, heinäkuussa 1969, afroamerikkalaiset etujärjestöt korostivat, että samaan aikaan kun huippukallista teknologiaa lähetettiin matkalle kohti kuuta, miljoonilta amerikkalaisilta puuttuivat edelleen kunnolliset asuinolosuhteet ja terveydenhuolto.
Apollo-lentojen aikana esitetyn kritiikin perusteet eivät ole oikeastaan hävinneet minnekään. Päinvastoin maailman tilannetta seuraamalla monet tähän liittyvät kriisit ovat kärjistyneet ja aiheuttavat yhä laajempia ongelmia. Valtaisista teknologisista harppauksista huolimatta, joista avaruustutkimus edustaa mediakentällä hyvin näkyvää osa-aluetta, ihmiskunta on edelleen monissa ongelmissa aivan peruskysymysten äärellä.
Mars-tutkimuksen uutta vaihetta käsittelevissä Zoom-konferensseissa maskien takana esiintyvät avaruus-asiantuntijat ilmentävät globaalien kriisien jatkuvaa läsnäoloa. NASA:lle mediakuvastolla on tietenkin suora linkki ydintoiminnan jatkuvuuteen. Vahvoille osallistavuuden symboleille on siis todellista tarvetta, kun jatkossa poliittiset päättäjät pohtivat avaruusjärjestön rahoituksen reunaehtoja.
Petri Saarikoski
Kirjoittaja on digitaalisen kulttuurin yliopistonlehtori
Lähteitä
NASA TV, https://www.youtube.com/user/NASAtelevision.
Kesti-Helia, Jere: ”Our program is moving with rapid momentum”. Sanomalehtikeskustelu liittyen NASAn edistymiseen Apollo-avaruusohjelmassa vuosina 1967–1969. Pro gradu -tutkielma, digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto 2019.
Porin Toejoki tulvii 1950-luvulla. Kuva: Sven Raita / Satakunnan museo
I
Turun yliopiston kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelma järjesti heinäkuussa 2019 Koneen säätiön rahoittamaan tutkimushankkeeseen perustuneen Kokkeli-seminaarin, jonne Maunu Häyrynen kutsui minut panelistiksi. Koin tilaisuuden eräänlaiseksi jatkumoksi Porin taidemuseon 1995 järjestämälle Alan Sonfistin ja työryhmänsä Porin kerrostumia -installaatiolle ja siihen kytkeytyneelle Turun yliopiston Satakunnan ympäristöntutkimuslaitoksen Luonnon ja kulttuurin kerrostumia -seminaarille. Kirjoitin tuolloin Marketta Seppälän toimittamaan ja Porin taidemuseon julkaisemaan kirjaan Kokemäenjoen merkityksestä Porille.
Nyt Marjo Heino, Maunu Häyrynen, Vuokko Kemppi-Vienola, Kati Kunnas-Holmström ovat toimittaneet viime heinäkuun tilaisuudesta kirjan Joen taju. He eivät konkretisoi mitä joen tajulla tarkoittavat, vaan jättävät asian pohdiskelun ja oivaltamisen lukijalle ja Kokemäenjoen – eli Kokkelin – kokijoille. Yleensä taju (engl. sense) viittaa tietoisuuteen, eräänlaiseen esiymmärrykseen tai ainakin jonkinlaisen tietoiseksi tulleen tuntemuksen kokemukseen. Kirjassa joki onkin nimenomaan ihmisen paikantajun (engl. sense of place) paikka, esteettisen, eettisen ja tiedollisen kokemuksen tyyssija. Kirjan teksteissä joki, ihminen ja taju nivoutuvat tilanne- ja kirjoittajakohtaisesti toisiinsa.
Lähestyn joen tajua kokemuksellisesti. Muutin alakoulun toisella luokalla Porin Toejoelle. Kaupunginosa oli saanut nimensä läpivirtaavasta Kokemäenjoen sivuhaarasta, joka oli kuitenkin jo 60-luvun alussa täytetty ja päällystetty tieksi. Oli outoa pyöräillä kouluun jokea pitkin. Varmaan päivääkään ei mennyt, ettei Kokemäenjoen amputoitu raaja olisi tullut mieleeni. Oliko joesta tuntunut pahalta? Oliko sillä haamusärkyä? Miksi Toejoki hävitettiin? Sen verran ymmärsin edistyksestä, että täyttöön oli täytynyt olla järkiperäiset syynsä. Ei Toejoessa tainnut olla kunnon virtaamaa. Vettä Toejoella kyllä oli mutta vääränlaista, väärään aikaan ja väärä määrä. Wikipedia tietää, että ”Toejoen erityisongelmana oli vesi: tulvavettä oli joka paikassa, mutta juomavettä maaperästä ei löytynyt lainkaan; lähin juomavesikaivo sijaitsi Porin kaupungin alueella, Kokemäenjoen toisella puolella.” Toejokea ei siis tarvittu maankuivatukseen tai tulvasuojeluun. Penkereet hoitivat tulvasuojelua ja juopaverkosto maankuivatuksen. Toejoen uoma saattoi olla liian leveä juovaksi, vei ihmisiltä tilaa, kenties se löyhkäsi kesällä. Tokeetkin oli korjattu pois. Nakkilan Ruskilassa oli toekalastukselle paremmat apajat, kuten Kari Ylikoski Joen tajussa kirjoittaa. Kai uusi ja leveä Toejoenrantatie ajateltiin jonkinlaisena sosiaalisena vetovoimatekijänä. Sellaista Toejoki kipeästi tarvitsikin, sillä Ulvila oli yrittänyt antaa Toejokea Porille, mutta turhaan. Lopulta Porin oli pakko se valtioneuvoston määräyksellä ottaa itselleen vuonna 1939. Porilaiseen vastahakoisuuteen oli ilmiselvästi syynsä, mutta noita kaupunkipoliittisia asioista en koulutielläni miettinyt; joen täyttämistä kyllä.
II
Joen tajussa Daniel Nagy kuvaa viehättävästi Porin maankäytön suunnittelukulttuurin ja luontosuhteen kehittymisestä. Kuvauksesta ei voisi mitenkään päätellä, ettei Toejoen emojoki Kokemäenjoki ollut sekään mitenkään häävissä kunnossa 70-luvulla. Kokkelin puolesta tuolloin ei juuri murehdittu, niin itsestään selvää ja luonnollista sen saastuttaminen oli. Murhe alkoi myöhemmin, ja kun se alkoi, oli yhteiskunta jo laajemminkin ehtinyt herätä luonnonsuojelun merkitykseen. Lainsäädäntö ja ympäristöpolitikka tekivät hiljalleen tehtävänsä ja joen ekologinen tila kohentui, ollen tänä päivänä aivan eri luokkaa kuin raskaan teollisuuden kulta-aikaan. Nagyn Pori on rouvina patasydämenä tuttu, raskas rautakoura on jo unohtumassa.
Niin kuin Maunu Häyrynen Joen tajun johdantotekstissään muistuttaa, Kokemäenjoki on yksi Suomen suurista, kesytetyistä joista. Mutta samalla kun sitä kesytettiin ihmisen tahtoon, sitä myös nöyryytettiin, laitettiin toimimaan luontonsa vastaisesti: täytettiin, kaivettiin, padottiin ja sotkettiin. Kaiken kohtelun jälkeenkin se kuitenkin pysyi olemuksellisesti ja toiminnallisesti jokena. Se on kuljettanut valuma-alueensa vettä mereen, mahdollistanut toimeentulon ja laaksonsa vihreän infrastruktuurin sekä tarjonnut elinympäristön mitä moninaisimmalle elonkirjolle, erityisesti suistossaan.
Kokemäenjoen ekohistorialliset kaudet ovat viimeisten sadan vuoden aikana olleet nopeatempoiset. Yrjö Haila (s.18) kirjoittaa Joen tajussa, että ”sekä organismien että yhteisöjen tarvitsemat ravinteet ja raaka-aineet ovat peräisin niiden ulkopuolelta… Organismit ja ihmisyhteisöt muuttavat ympäristöään aineenvaihduntansa välityksellä sekä muokkaamalla sitä aktiivisesti.” Tämä pätee myös Kokemäenjokeen, sillä erolla, että jokea paitsi muutettiin, sen oli tultava toimeen myös kaikkien niiden ravinteiden ja raaka-aineiden kanssa, joita ihmisyhteisöjen aineenvaihdunta tuotti ja joita ihminen tai joki ei tarvinnut. Osan joki otti itseensä ja osan kuljetti Selkämereen. Joen onni oli, ettei väkimäärä sen ympärillä ollut suurempi tai teollisuus väkevämpää.
Joella on eittämättä toimijuus (engl. agency), mutta joelta nähdäkseni puuttuu kyky tavoitteellisesti uusintaa itselleen suotuisia olosuhteita ja reunaehtoja. Elävät organismit, kuten vuollejokisimpukat ja ihmiset, pystyvät tähän. Jos joella tuo kyky olisi, voisimme ajatella, että Kokemäenjoki tavoitteellisesti pyrkii pitämään itsensä kunnossa ja hengissä, ja nyt sen parantuneesta tilasta voisimmekin päätellä sen taas päässeen niskan päälle. Mutta ei Kokkeli ole tuollainen tavoitteellinen ”itse” (engl. self). Kirjan nimi kuitenkin vihjaa, että joella voisi toimijuuden lisäksi olla jonkinlainen taju, ehkä jonkinlainen ”esi-itse”. Kenties tätä voisi ajatella niin, että Kokemäenjoki itseensä ja ympäristöönsä vaikuttavana materiaalisena toimijana on olemassa, koska kyseisenä tunnistettuna ja tunnustettuna oliona saa ihmiset reagoimaan vaikutuksiinsa tietyillä, vaikkakin alati muuttuvilla tavoilla. Tässä epäilyä, uskomuksia, toivoa ja ymmärrystä luovassa työssään joki on ollut vahva. Ihmissukupolvet ovat menneet, mutta joki on palautunut ja voimistunut.
Harjavallan vuoden 2014 nikkelipäästö aiheutti tuhoa Kokemäenjoen simpukkakannassa. Kuva: Wikimedia Commons.
III
Tarkoitus luonnossa on hankala kysymys. Luonnon tarkoitus voi olla hiukan helpompi. Nähdäkseni joen kohdalla ihmisen on autettava tarkoituksen synnyssä – määriteltävä ja nimettävä olennaiset ja tärkeät toiminnot, suunniteltava ohjaimet ja pantava ne toimeen. Ensimmäistä kokonaisnäkemystä jokialueen toimintoihin ja tarkoitukseen ryhdyttiin hahmottamaan sotien välissä, kun A. Ahlström oy:n toimitusjohtaja Harry Gullichsenin aloitteesta Porin kauppakamari kutsui Alvar Aallon tekemään Kokemäenjokilaakson aluesuunnitelmaa syksyllä 1940.
Susanna Roslöf ja Anne Savola nostavat Joen tajussa kiinnostavasti esiin sen, miten Kokemäenjokilaakson aluesuunnitelman mukana ei saanut alkuansa vain suomalainen aluesuunnittelu vaan – ja kenties vielä mielenkiintoisemmin – prosessi toimi suunnannäyttäjänä vapaaehtoiselle alueelliselle organisoitumiselle maankäyttösuunnitelmien laatimiseksi Satakunnassa ja muualla. Vuorovaikutus ja vapaaehtoisuus ovat edelleen – ainakin satakuntalaisten itsensä mukaan – satakuntalaisen maankäytön suunnittelun ja luonnonvara- ja ympäristöasioiden hallinnan vahvuuksia. Kenties Aallon orgaaninen funktionalismi oli sopiva alkusysäys tällaisen paikallisen rohkeuden ja kekseliäisyyden kehittymiseen. Toisaalta käynnissä oleva maankäyttö- ja rakennuslain uudistaminen antaa viitteitä siitä, että Aallon aluesuunnitelmalla on saattanut olla myös ylipaikallista ja -ajallisia merkityksiä. Alueidenkäytön suunnittelujärjestelmää koskevissa alustavissa pykäläluonnoksissa korostuvat strategisuus, vapaaehtoisuus, yhteistyö kaupunkiseutujen ja alueiden kehittämisessä.
Aallon Kokemäenjokilaakson aluesuunnitelma oli oman aikansa kulttuurisuunnitelma. Aalto ei korostanut rajaa luonnon ja kulttuurin välillä. Humanistisella otteella hän kiinnitti huomiota niiden välillä tapahtuvaan materian ja merkityksen vaihtoon sekä teknologioiden vaikutuksiin. Aalto korosti Kokemäenjokilaakson aluesuunnitelmassa niin inhimillisten toimintojen arkisuutta kuin maiseman orgaanisuutta ja rytmiä. Jokilaaksoa voidaan hänen mukaansa (s. 12) pitää ”yhtenä ainoana yhteiskunnallisena elimenä” ja olisi ”epäedullista kehittää Porin asemakaava-alueesta katkeamaton, perifeerisesti jokisuuntaan kasvava asuntoalue”.
Kokemäenjokilaakso oli Aallolle yhteiskunnallinen elin, ei paikka, toimija muiden joukossa tai toimijaverkosto. Se oli ihmisten, luonnon ja yhteiskunnan kanssa toimiva jäsen, eräänlainen orgaani. Aluesuunnitelman mukaan Porin ja naapurikuntien olisi hajautettava asutusta niin, että se muodostaisi asuntoalueiden ja peltojen rytmisen vaihtelun. Näin jokivarren asutus, pellot, metsäiset alueet, tiet ja naapurikunnat vuorottelevat ja muodostavat orgaanisen kokonaisuuden ja lopulta uudenlaisen yhdyskuntakehityksen tason. Aivan näin kehitys Kokemäenjokilaaksossa ei ole edennyt.
IV
Vuokko Kemppi-Vienola ja Jaana Simula kirjoittavat Joen tajun artikkeleissaan kulttuurisuunnittelusta Kokemäenjoella. Kemppi-Vienolan katse on Kokemäenjokilaakson maaseudussa, siinä miten luonto ja kulttuuri kietoutuvat toisiinsa, ja Simulan edustaman Cultural Planning Finlandin tarkoitus on ajaa kulttuurin etua tuomalla se aluesuunnittelun ja kehittämisen sisään.
Kulttuurisuunnittelu nostaa esiin sen, mikä on vaikeasti sanoitettavaa, mutta perustellun tärkeää. Kulttuurisuunnittelua ei voi mitenkään toteuttaa ilman kansalaisten ja sidosryhmien aktiivista panosta, ilman heille tarjottua mahdollisuutta paljastaa tärkeitä luonnon piirteitä, paikkoja ja niiden konkreettista merkitystä. Kulttuurisuunnittelun tarkoituksena on kansalaisten tekojen ja tapojen avulla tunnistaa konkreettisia kulttuurisia merkityksiä ja resursseja, ja ymmärtää ja turvata niiden taustalla olevia näkymättömiä kulttuurisia toimintoja. Kulttuurisuunnittelu on taitolaji; osa kulttuurisista toiminnoista täytyy jättää näkymättömäksi. Kulttuurisuunnittelu on myös taidelaji; osa kulttuurisista toiminnoista täytyy paljastaa osaksi kokemuksellista kasvuprosessia. Näin kriittisen kulttuurisuunnittelun keinoin voidaan hahmottaa Alvar Aallonkin esiin nostamaa rationalismin sivujuonnetta, inhimillistä virhettä.
Riikka Haapalainen osoittaa Joen tajun tekstillään hienosti sen, miten vaikeaa nimenomaan suunnittelu on kulttuurinsuunnittelussa. Kulttuuri – taiteesta puhumattakaan – on yllätyksille altista ja jaetun kokemuksen kenttä ottaa helposti uutta suuntaa. Tämä toki on tarkoituskin osallistavassa taiteessa. Haapalaisen esimerkissä performanssitaitelija Antti Laitisen soudettava palmusaari Thamesjoella kutsui paikallisen poliisin luomaan teokselle merkityksiä, joita Laitinen ei ollut teokselleen alun perin ennakoinut. Hän vain souti ja odotti mitä tuleman pitää. Laitisen teos on esimerkki väliintulevista vaikutuksista, joita ei tavata vain taiteessa tai kulttuurissa vaan inhimillisessä elämässä ja arjessa yleisemminkin. Arjessa väliintuloa ei seurata aivan yhtä lumoutuneesti ja tietoisen merkityksellistäen kuin taideteoksen äärellä, yleensä ne vain eletään ja niiden yli yritetään päästä. Haapalaisen tekstin vahvuus on siinä, miten se muistuttaa taidekokemuksen kasvattavasta voimasta, joka ei vain heilauta ja uudista yksilöä, vaan luo uudenlaista yhteisöä ympärilleen. Taide, kulttuuri ja elämä ovat yhteisluomista.
Kulttuurisuunnittelun asialla on myös Ilona Hankonen, joka kirjoittaa Joen tajussaVesikansa-hankkeen löydöksistä. Kulttuurikartoituksen keinoin hanke tuotti kokemustietoa jokivarsista ja paikkojen kulttuurisista merkityksistä. Erityisen ansiokkaasti teksti osoittaa, miten ja millaisin kulttuurisin resurssein ja käytännöin ihmiset merkityksellisiä paikkoja luovat. Hankonen näkee joen ja sen kansan oivaltavasti sommittumana, eräänlaisena rihmastona, jossa joen toimijuus ja ihmisille merkitykselliset paikat näyttäytyvät ja tulevat kouriintuntuviksi erilaisin tilannekohtaisin tavoin, esimerkiksi jokivarsi itsetuotuine penkkeineen Pormestarinluodossa. Hankosen tulkinnan mukaan jokirannat ovat porilaisille reittejä itsessään; ne ovat elimellinen osa tulossa olevaa seikkailua. Hiukan niin kuin koulutieni Toejoen ala-asteelle.
Droonien muuttuminen jokapaikan teknologiaksi viimeisen parin kolmen vuoden aikana on tuonut mediaan oman uudenlaisen kuvastonsa. Sotilaat ovat olleet droonikuvan edelläkävijöitä, mutta nyt drooneja käytetään ammattimaisesti viranomaistoiminnassa, journalismissa, matkailussa ja viihteessä. Uusi väline on luonut lyhyessä ajassa oman kuvaustekniikkansa, joka osin perustuu aiempiin, osin ei. Kalliit helikopteriajot kattojen tai puunlatvojen tasalla voidaan korvata drooniajolla, joka ei matalallakaan puhalla kaikkea tieltään. Sillä pääsee tietyin rajoituksin myös katukuiluihin ja muihin helikoptereille turhan riskialttiisiin paikkoihin. Ennen puomia tai nostolavaa vaatinut kameran nosto maanpinnasta yläilmoihin hoituu sillä niin ikään kätevämmin. Oma lukunsa ovat Youtubea kansoittavat amatöörien droonihurjasteluvideot.
Jumalansilmäretoriikka on tuttua jo ajoilta ennen ilmakuvia. Viranomaisten ja journalismin droonikuva voidaan nähdä jatkumona panoptiselle ja normaalistavalle vallankäytölle, joka Foucault’ta mukaillen vertaa, luokittelee, järjestää ja yhdenmukaistaa kohteitaan. Sitä ovat edustaneet myös kartat ja lintuperspektiivikuvat. Samaan tapaan droonikuvaa käytetään kansallisen maisemakuvaston jatkeena, mitä meilläkin on tehty Ylen Suomi100-hankkeessa. Yhtenäisen kansallisen tilan mielikuvaa rakennetaan siinä alueellisesti näennäisen edustavan ja yhdenmukaisesti esitetyn kohdevalikoiman avulla. Vastaavia drooneilla kuvattuja maisemakavalkadeja on kuvattu ympäri maailman sekä matkailumarkkinointiin että isänmaalliseen hengennostatukseen. Leikkaamattomina tällaiset droonikollaasit muistuttavat ”hidasta televisiota”, jota katsoo kuin laastin kuivumista.
Normalisointi ja tylsyys ovat perua varhaisemmasta droonimaailmassa. Sotilaallinen droonikuvasto pyrki tietoisesti ottamaan etäisyyttä sodan todellisuudesta ja muuttamaan sen siistiksi ”kevyeksi sodaksi”, jossa yksitoikkoiseen maisemaan ilmestyi aina välistä pieni tupsahdus droonista etälaukaistun ohjuksen osuessa kirurgisen tarkasti maaliinsa. Suomen Puolustusvoimienkin viestintä on mieltynyt drooneihin, joilla saa maassa lampsivan varusmiesryhmänkin näyttämään tarpeeksi ylhäältä ammattiarmeijan erikoisjoukolta.
Journalistista objektiivisuutta drooni on puolestaan saatu palvelemaan etäännyttämällä näkökulmaa tapahtumien, kuten vaikkapa rajun mielenosoituksen, keskeltä neutraalin yksityiskohdattomaan kokonaiskuvaan. Samalla toimittajan fyysinen läsnäolo on häivytetty kerronnasta ja korvattu se ruumiittomalla konekatseella. Riittävä etäisyys voidaan toki nähdä etuna myös kuvattavien yksityisyyden säilyttämiselle.
Koronakeväällä suoratoistopalvelu Netflixiä katselleet saattoivat törmätä eksoottisiin eurooppalaisiin periferioihin – Ranskan tai Belgian metsäisille rajaseuduille, Puolan Sleesiaan ym. – sijoittuvia noir-henkisiä rikossarjoja, joita yhdisti runsas ja keskenään samankaltainen droonin käyttö kuvakerronnassa. Sarjoissa annettiin ymmärtää syrjäseutujen metsissä jylläävän outoja ja vain osin ihmisen hallinnassa olevia voimia, myyttisiä olentoja tai menneisyyden peikkoja. Narratiivi ei tietenkään ole uusi sarjaviihteessäkään, drooni sen esittämisen välineenä sitä vastoin on. Aiempien hämärien ja klaustrofobisten metsäinteriöörien rinnalle ilmestyivät alku- tai siirtymäkuvina drooniajot metsän latvuston tuntumassa, jonka alta saattoi oksien seasta erottua epämääräisiä hahmoja. Toistuva tehokeino oli myös nostaa drooni ilmaan kohtauksen päätteeksi ja näyttää ylhäältä käsin tapahtumapaikkaa saartava metsämeri.
Droonikuvan yleistyvä käyttö sarjaviihteessä on sen verran uutta, ettei sitä ole ehditty juuri analysoida. Epäilemättä sillä tuotetaan todenkaltaisuutta mielleyhtymin droonien aiempien sotilas- tai viranomaiskäyttöjen näkymiseen esimerkiksi uutiskuvissa tai dokumenteissa. Niillä tuotetut katsoja-asemat muuttavat kuitenkin sarjoissa luonnettaan. Tarkkailtu alue muuttuu kontrollia vastustavaksi, vain osaksi katseen läpäisemäksi latvusnäkymäksi, jonka alla tapahtuvan voi nähdä enintään vilaukselta. Näin käytettynä droonikuva rakentaa metsän ihmisestä riippumatonta ja ennakoimatonta toimijuutta, jota tuetaan visuaalisilla vihjeillä ja juonen mytologiaviittauksilla. Droonikuva auttaa myös vaihtelemaan kerronnan mittakaavoja ja korostamaan henkilöiden pienuutta suhteessa luontoon. Juonikuvioissa tähän voidaan yhdistellä moralisoivaa ympäristöhuolta tai metsää kunnioittavan paikallisyhteisön vastakkainasettelua ymmärtämättömien ulkopuolisten (usein kaupunkilaisten) kanssa. Droonin silmä ei esiinny sarjoissa kaikkinäkevänä normalisoivan vallankäytön välineenä vaan sille ulkopuolisena ja sitä kyseenalaistavana katsoja-asemana.
Vaikka Netflix-sarjojen droonikuvasto onkin suurelta osin vanhojen teemojen kierrätystä ja uudelleenpaketointia, se kertoo samalla kyseen olevan aidosti uudesta välineestä, jolle on syntymässä omia edelleen siirtyviä kuvakerronnan konventioitaan ja merkityssisältöjään. Kun droonikuvaus edelleen yleistyy ja tulee teknisesti ja taloudellisesti yhä useampien ulottuville, sille voi käydä kuin aiemmin käsivaravideolle tai kännykkäkuvalle eli se muuttuu niiden tapaan kansalaisen näkökulmaksi, jolla voi haastaa tai syrjäyttää viranomaisten jumalankatseen. Silloin myös droonikuvan käyttötavat ja merkitykset moninaistuvat ja niihin kiinnittyy uudenlaisia identiteettejä. Tarkkailuun, yhdenmukaistamiseen ja väkivaltaan luotu teknologia voi muuttua laajemmin vastarinnan välineeksi kamppailussa tilasta ja sen merkityksistä. Seuraavaksi droonikerrontaa saattaakin sotilaan, poliisin, tutkijan ja filmiryhmän droonikuvaajan jälkeen laittaa uuteen uskoon taiteilija-aktivisti.
Maunu Häyrynen
Kirjoittaja on maisemantutkimuksen professori
Kirjallisuutta
Blaagaard, B. B., 2015. The Aesthetics of Posthuman Experience: The Presence of Journalistic, Citizen-generated and Drone Imagery. Westminster Papers in Communication and Culture, 10 (1), 51-65. http://doi.org/10.16997/wpcc.212
Mangold, E. B. & Charles Goehring, 2018. The visual rhetoric of the aerial view: From surveillance to resistance. Quarterly Journal of Speech 105 (1), 25-41. https://doi.org/10.1080/00335630.2018.1553305
Ohl, J. J., 2016. Nothing to See or Fear: Light War and the Boring Visual Rhetoric of U. S. Drone Imagery. Quarterly Journal of Speech 101 (4), 621-632. https://doi.org/10.1080/00335630.2015.1128115
Onko Saunatutkija Seesmeri? Puhelin soi kesken kauppareissun. Puhelin soi kesken soutumatkan, kesken perunankuorinnan, kesken apurahahakemuksen tutkimussuunnitelman laadinnan loppuspurttia. Haluanko rimpuilla tämän viitan harteiltani? Välillä harmittelen, mitä tuli tehdyksi. Miksi tutkin saunaa, joka ainakin näin kesän kynnyksellä kiinnostaa kaikkia ja jolla on yli viisi miljoonaa muutakin asiantuntijaa tässä maassa. Lyhyen rimpuilun jälkeen tajuan, että juuri tämä on mahtavaa: kanssasaunojat, kanssatietäjät.
Saunatutkija ei ole koskaan yksin. Saunan kautta voi nähdä maailman. Se ei ole pelkkää hirsisalvosperinnettä, jankutusta vihta-vai-vasta, tervan tuoksua, avantoon juoksua ja mökkirantaa. Saunan kautta voi tarkastella vaikka kokemusta ja sitä, miten henkilökohtainen, muistot ja perinne kietoutuvat yhteen. Näin tein väitöskirjassani ”Sauno itsellesi menneisyys”, joka julkisesti tarkistettiin Porissa kaksi kesää sitten.
Ai ny vai, ai mää vai? Niin, miten tässä näin kävi? Muutin liki kymmenen vuotta sitten Poriin. Tarkkaa syytä en osaa sanoa. Kaupunki ei ollut vieras, vaan koin olevani sukuni paluumuuttaja. Sukuni on myös niin läpensä tarinallistettu, että kaupunki ei ollut vieras lapsillenikaan, vaan nyt he näkivät paikat, joissa heillekin tutut tarinat olivat tapahtuneet. Koin oman mielen sisäistä renessanssia. Vapautta tehdä kaikkea, mitä halusin ja kaikkea, minkä koin jääneen kesken. Helmoissa pyöri kolme lasta, mutta silti oli aikaa ja mahdollisuutta moneen. Kiitos Porin.
Pienenä pianonsoittaja aikoinaan halusin ryhtyä soittamaan myös viulua. Pianonsoitonopettajani varoitteli: ”Älä hajota itseäsi”. Koko elämässäni olen pyrkinyt elämään vastoin tuota oppia. Folkloristiikan lisäksi opiskelin markkinointia, valmistuin mainosgraafikoksi, julkaisin runokirjan, ylläpidin merimuseota… Porissa olen jatkanut ”aikuistasolla” tätä omaksi kokemaani elämäntyyliä. Väitöskirjan kirjoittamisen lisäksi olen ehtinyt olla monessa mukana; yliopistokeskukselle on sanoitettu kantaatti, viulu on vaihtunut alttoviuluun, melodraamakiertue järjestetty, soutuvene muuttanut Selkämerelle… Kiitos Porin.
Saunaa tutkimalla olen löytänyt itseni maisemantutkijana. Sauna yhtenä esimerkkinä moniaistisesta kokemuksesta, itsestä ja maisemasuhteesta sekä kulttuuriperinnön roolista osana kokemuksellisuutta on avannut minulle uusia teoreettisia näkökulmia ja oman polun maisemantutkimukseen. Minulle tutkijana maisema on moniaistinen ja monimerkityksinen. Tällaiselle itsensä sekoittajalle se sopii hyvin. Maisema ei ole vain sitä mitä näemme, muistamme tai joka meille on maisemaksi julistettua. Se on myös ääntä, kutinaa ja kuvittelua. Saunan rinnalla toisena tutkimuskohteenani on jo pitkään ollut meri ja merellisyys (täytyyhän saunatutkijankin välillä vilvoitella). Mereen ja sen pinnan alaisen maailman maisemaan liittyy, aivan kuten saunaankin, vahvoja metaforia ja tunnesiteitä. Ne ovat molemmat jännitteisiä välitiloja, joissa kokija on vain vierailulla ja joissa näköaisti on alisteinen muille aisteille. Tällainen maisemakokemus on hankala kielellistää ja koenkin, että sählärin taustani runouden, kuvataiteen ja musiikin parissa auttaa minua tässä. Odottakaa, en ole keksinyt tätä pyörää vielä uudestaan, mutta kun tarpeeksi uppoudun teorioiden laskoksiin, kuvioihin ja rihmastoihin, saattaa tämäkin ajattelutyö tulla vielä joskus valmiiksi. Porin yliopistokeskuksen innovatiivisessa ja avoimessa ilmapiirissä olen onnekseni voinut kasvaa omaääniseksi tutkijaksi. Kiitos Porin.
Kun nousen kirjoituspöydän äärestä en useinkaan halua saunaan. Uimassa käyn mieluusti joka päivä. Nyt poikkeuskeväänä se on ollut haastavampaa, kun on täytynyt etsiytyä avovesiin. Kylmääkin on ollut. Mutta hauskaa. Retkillä on avautunut esimerkiksi yksi kielellistynyt maisema; paikannimet. Jos et vielä ole ajanut Vaadespakan ahteen yli, kiivennyt Niälpäkin kalliolle, rantautunut Pimppuskerille tai ohittanut Åkerbakan kuolemaa saariryhmän viimeisenä, on sinulla ehkä vielä jotain uutta koettavaa edessä. Ennen avomerta ja seuraavaa rantaa, joka on Ruotsissa, voi vielä jäädä tähyilemään horisonttia Seesperin kallioilta. Minulla oli erityisen kotoisa olo siellä termoskahvit juodessa.
Palataan vielä hetkeksi saunatutkimuksen pariin, joka kuitenkin on tutkimukseni ydintä. Kuten totesin, saunan läpi voidaan tarkastella lähes kaikkea. Tänä keväänä sauna on ollut esillä mm. kulkutautitartunnoissa. Voiko saunassa sairastua? Voiko saunomalla parantua? Oli niin tai näin, moni yleinen sauna on ollut suljettu mutta moni on rauhoittunut omaan saunaansa, jos mahdollista. Nyt on kuitenkin aika avata räppänät ja tarkastella maailmaa muutenkin kuin oman napanöyhtän, oman löylykauhan mitan päästä. Seuraavaksi aion uppoutua ulkosuomalaisten saunasuhteeseen, median saunapuheeseen, outoihin saunoihin ja saunan kitsiin. Tutkimusaiheideni hybridikin on jo löytynyt: Vaasassa on vedenalainen sauna. Sinne on päästävä.
Kirjoittaja Laura Seesmeri on maisemantutkimuksen tutkijatohtori ynnä vapaa tutkija-taiteilija
Mustekynä Seurasaaren ulkomuseon kokoelmista. Kuva: Kansallismuseo, CC BY 4.0.
Yksi koulutusohjelmamme kevään 2020 etäkursseista oli aineopintojen kurssi Kulttuuriperinnön toimijat. Harjoittelimme Moodle-pohjaisella verkkokurssilla eläytymistä eri rooleihin, joissa kulttuuriperintöä tuotetaan, vaalitaan ja käytetään. Toimija, jota kulttuuriperinnöstä keskusteltaessa ei voi ohittaa, ovat tietysti KAMUT eli kirjastot, arkistot ja museot –muistiorganisaatiomme. KAMUT-kerralla yksi tehtävistä oli sukeltaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisiin tietokantoihin, koronakevään vuoksi avoimesti saataville tuotuun Kansallisbiografiaan sekä Kynällä Kyntäjät-hankkeessa tuotettuun kansankirjoittajia esittelevään kokonaisuuteen.
Elämäkerrallisia verkkoaineistoja hyödyntämällä opiskelijat harjoittelivat tieteellisen tiedon yleistajuistamista laatimalla valitsemastaan henkilöstä kuvitteellisen, tähän päivään tuodun haastattelun tai henkilökuvauksen. Kirjoittajien luvalla Humanistina Porissa-blogi julkaisee muutamia näytteitä kurssitöistä. Haastattelujen kohteena on sekä kansallisia merkkihenkilöitä että harvan tuntemia kiinnostavia henkilöitä. Tavoittelimme tunnelmaa, jossa historiallinen henkilö istuisi haastattelijaa ja lukijaa vastapäätä. Lue linkeistä, millaisia aikakoneita tällä kurssilla rakennettiin.
Sarjassa julkaistaan näytteitä kevään 2020 Kulttuuriperinnön toimijat etäkurssin harjoituksista, joissa tuotettiin kuvitteellisia henkilöhaastatteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisten tietokantojen pohjalta.
Beautiful sisters, come high up on to the strongest rocks, we are all warriors, heroines, horsewomen, eyes of innocence, heavenly foreheads, rose masks, heavy breakers and birds flown by, we are the least expected and the deepest red, stripes of tigers, taut strings, stars without vertigo.
— Violet Dusks (1916), Edith Södergran
“I do not write poems, I create myself,” Finnish poet Edith Södergran explains when asked about her poetry. She looks pensive, then continues, “my poems are the way to myself.”
Edith Södergran sitting with a bear statue in her hand, photo: The Society of Swedish Literature in Finland
You’re a Swedish-speaking Finn, correct?
– Yes. I grew up in a town in Eastern Finland called Raivola, but my parents were Swedish-Finnish. Swedish was the language we spoke at home, but Finnish was the language we spoke when we were in town.
So your writing is done in Swedish.
– And German, and French, and sometimes Russian. I attended a girls’ school in St. Petersburg for seven years, where instruction was in German, so my first poems were written in German. But, yes. A large collection of my poems has been written in Swedish.
Has this multicultural background and studying in St. Petersburg influenced your writing? If so, how?
– It has, to some extent. Many of my earlier poems were influenced by my surroundings. For example, when I was living in Raivola, nature played a big part in my poems, but when I was attending school in St. Petersburg, the focus was no longer on nature, but on the Russian urban life.
My poetry has evolved a lot since then. Falling ill also showed in my writing.
Indeed. Diagnosed with tuberculosis in 1908, you travelled to Switzerland to deal with this disease. How was this experience different from living in Finland?
– My stay in Swiss sanatoriums lasted for six years, until 1914. During this time, while I was being treated for tuberculosis, a disease that my father died of, I had access to a lot of literature through the sanatorium reading-rooms. It helped my intellect and to improve my writing.
Your book “The September Lyre” was published in 1918, and you received some criticism for it.
– Yes… I wrote most of the poems included in “The September Lyre” during the Finnish Civil War, an event that completely changed my and my mother’s lives.
I have been told I’m too self-assertive, and that this book is the mere proof of it. And I get it. This book is not intended to be for everyone, only for those few individuals who stand closest to the boundary of the future. I am self-critical about my own writing, and I am sure that, looking back, I will regret having written some of the poems written during the war.
Talking about looking back, and to wrap this up, do you think poetry has changed your life?
– Absolutely. Through poetry I can escape, I can create, I can be. I do not write poems, I create myself; my poems are the way to myself.
Sarjassa julkaistaan näytteitä kevään 2020 Kulttuuriperinnön toimijat etäkurssin harjoituksista, joissa tuotettiin kuvitteellisia henkilöhaastatteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisten tietokantojen pohjalta.
Pöydän ääressä minua vastapäätä istuu melkein kaikkien suomalaisten tuntema kirjailija, juoden vahvaa mustaa kahvia ja polttaen tupakkaa. Nimi on varmasti monelle tuttu. Mies jolle perhe, ystävät, työtoverit sekä vierellä taistelleet sotilaat merkitsivät paljon. Torpparin poika, monessa mukana ollut, paljon kokenut, arkisen aherruksen hyvät ja huonot puolet nähnyt sekä suomalaista elämää uudella tavalla rehellisesti, joskus raa’asti, kirjoissaan kuvannut mies. Toisten rakastama, toisten parjaama – Väinö Linna.
– Teistä tuli nopeasti sodanjälkeisen Suomen ja samalla tavallisen työläisen kokemusten kertoja romaanienne kautta, uskallan kysyä.
– Olen romaaneissani palannut niille alueille, jotka tunnen läpikotaisesti: yhteiskunnan alempien kerrostumien elämäntavan ja kulttuuripiiriin. Ehkä ne kuvasivat sitä elämää, jolla oli lukijoiden kokemusmaailmassa oma paikkansa. Tunnustin kansanomaisuuden omaksi luonnolliseksi olotilakseni, lähtökohdakseni, Linna kertoo.
– Mitkä olivat ne lähtökohdat, jotka saivat teidät kirjoittamaan paljon kohua aiheuttaneen Täällä Pohjantähden alla -trilogian ja samalla vaaransitte oman terveytenne?
-Olen aina ollut intohimoinen lukija ja minua on kiinnostanut Suomen historian merkittävät ja dramaattiset tapahtumat. Pitkään mielessäni oli pyörinyt ajatus oman lapsuuden ajan ympäristöön sijoittuvasta romaanista. Tuo ajatus syveni pitemmälle menneisyyteen ja samalla se laajeni suunnitelmaksi kirjoittaa suomalaista yhteiskuntaa kuvaava historiallinen eepos. Prosessi edellytti mittavaa taustaselvitystyötä: tutustumista kaunokirjallisuuteen, kansankulttuuriin, paikallishistoriaan ja arkistomateriaaliin ja se söi miestä, Linna kertoo.
Väinö Linna ravisteli romaaneillaan historiantutkimuksen kenttää, nostaen esiin aiemmin vaietun, muistissa eletyn ja koetun julkiseksi. Romaaneille oli sosiaalinen ja yhteiskuntapoliittinen tilaus ja Linna sovelsi tuotannossaan kansalliskirjallisuuden teemoja, tyyppejä sekä rakenteita. Samalla hän ravisteli yhteiskuntaa trilogian Tolstoilaiseen historianfilosofiaan perustuvan ”historiaan projisoidun elämännäkemyksen kautta”, kuten Linna asian ilmaisi.
”Tunnustin kansanomaisuuden omaksi luonnolliseksi olotilakseni, lähtökohdakseni.”
Väinö linna
-Trilogia kuvaa arkista elämää ja kansanomaista tapakulttuuria sekä siinä hitaasti muuttuvaa maailmankuvaa, Linna toteaa.
-Romaani on siis tavallaan kuvaus myös omasta elämästänne ja kokemuksistanne, kysyn.
-Trilogian keskiössä oleva Pentinkulman kylän elämä edustaa suurten historiallisten voimien katvealuetta, elämänpiiriä, joka yleensä jää historiantutkimuksen ulkopuolelle. Romaanin keskiössä on jatkuvasti suurten historiallisten muutosten kannalta merkityksetön ja vähäpätöinen arkinen elämä. Ehkä juuri tästä syystä se aiheutti kiivasta keskustelua, Linna toteaa.
Linnan kansallinen maisema on leimallisesti sosiaalinen: se on yhteisö, yhteiskunta, kansakunta. Näkökulma yhteiskuntaan on suunnattu alaviistosta. Siksi sen etualaa hallitsee kansanomainen maailmankuva. Kirjallisuus, kansallisuus ja yhteiskunta muodostavat Linnalle kiinteän aihepiirin; hän on modernin demokraattisen yhteiskunnan puolestapuhuja mutta samalla sen kriitikko, ja aivan erityisestä suunnasta: hän toi kansalliseen keskusteluun näkökulman alhaalta. Linnalle oli ajassaan poliittinen, kulttuurinen ja kirjallinen tilaus.
Sarjassa julkaistaan näytteitä kevään 2020 Kulttuuriperinnön toimijat etäkurssin harjoituksista, joissa tuotettiin kuvitteellisia henkilöhaastatteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisten tietokantojen pohjalta.
Tässä henkilöhaastattelussa tutustumme yhteen varmasti Suomen tunnetuimmista taiteilijoista, sekä kirjailijoista, Tove Janssoniin. Hänet tunnetaan Muumien luojana, mutta millainen oli hänen lapsuutensa?
Hei Tove, kiitos, että pääsit ottamaan osaa tähän haastatteluun. Ensimmäisenä, lukijoitamme kiinnostaa, miten päädyit uravalintaasi? Miksi sinusta tuli taiteilija?
– Totta puhuakseni, en koskaan edes harkinnut mitään muuta, kuin taiteilijan uraa. Kasvoin ateljeekodissa, ja molemmat vanhempani olivat taiteilijoita. En koskaan opiskellut uraani varten, enkä edes ryhtynyt taiteilijaksi. Olin sitä lapsesta saakka. Minulla on myös kaksi pikkuveljeä, ja hekin ovat molemmat taiteilijoita.
Todella kiinnostavaa. Millaiseksi muuten kuvailisit lapsuuttasi?
– Vanhempieni ammattien vuoksi elämä lapsuudenkodissani oli pakostakin vuorottelua taiteellisten tempausten ja arkielämän kompromissien välillä. Isäni elämä hallitsi kotioloja, hänen, joskus vuorokausiakin kestävät, juhlansa muiden artistien kanssa pakotti äitini huolehtimaan yksin meistä lapsista. Vaikka meillä olikin joskus taloudellisesti vaikeaa, äitini hoiti perheen taloutta, eikä meillä lapsilla ollut koskaan mistään puutetta. Äitini oli minulle aina todella läheinen, ja hän ymmärsi minua paremmin kuin kukaan muu. Kannoin myös huolta äidistäni, sillä perheeni elannon ansaitseminen oli lähes kokonaan hänen vastuulla.
Äitisi oli siis sinulle erittäin tärkeä ihminen?
– Kyllä. Hän inspiroi minua. Hänen luova selviytymiskyky ja ilmeinen tyytyväisyys elämän perusasioihin olivat kerrassaan ihmeellisiä. Äitini antoi minulle lähtökohdat pitkään, monipuoliseen ja tuotteliaaseen uraan. Halusin aina muistuttaa häntä, ja oppia piirtämään kuten hän. Äitini kuoleman jälkeen päädyin ratkaisuun lopettaa muumikirjojen kirjoittamisen. Tein surutyötä kirjoittaessani viimeisen muumikirjani, Muumilaakson marraskuu.
Vietit suuren osan urastasi poissa julkisuudesta. Miksi?
– Taiteilijan urallani minulle tärkeintä ei ollut massojen suosio. Halusin vain lähimpien, vertaisten ymmärryksen sekä hyväksynnän. Taiteeni on ainutlaatuista, enkä ole tehnyt sitä miellyttääkseni muita.
Kiitos Tove. Elämäsi ja urasi on ollut todella mielenkiintoinen ja värikäs, on hienoa tietää, että äitisi oli merkittävä henkilö urallasi.
Kuva: Tove Jansson ja Yngve Bäck ystävineen Taitelijaseuran 80-vuotisjuhlissa Taidehallissa 1944. Kuva: F. E. Fremling. Museovirasto, Historian kuvakokoelma CC BY 4.0.
Viimeisimmät kommentit