Aihearkisto: Vaalit 2015

Voittiko vuoden 2015 vaalit valtiovarainministeriö?

17 lokakuun, 2016Eduskuntavaalit, Kansanvalta, Kokoomus, Leikkaukset, Politiikka, Puolueet, SDP, Tiedotusvälineet, Vaalikeskustelu, Vaalit 2015erkmat

Erkka-Railo-44 Viime viikolla julkaistiin kirjamme Kamppailu vallasta – Eduskuntavaalikampanjat 1945–2015. Yksi kirjan väitteistä herätti erityistä kiinnostusta SDP:n Demokraatti-lehdessä. Väitämme Sini Ruohosen kanssa, että valtiovarainministeriön maaliskuussa 2015 julkaisema raportti Talouspolitiikan lähtökohdat 2015–2019 vaikutti eduskuntavaalien tulokseen.

Tässä blogissa vastaan kahteen erilliseen, mutta helposti toisiinsa sekoittuvaan kysymykseen:

Ensinnäkin, vaikuttiko valtiovarainministeriön puheenvuoro vaalitulokseen, ja toiseksi, onko valtiovarainministeriöllä oikeus osallistua julkiseen keskusteluun eduskuntavaalien alla?

Väite valtiovarainministeriön raportin vaikutuksesta vaalitulokseen ei itse asiassa ole uusi. Esitimme saman väitteen jo kesällä 2016 julkaistussa raportissa Poliittisen osallistumisen eriytyminen – Eduskuntavaalitutkimus 2015. Väite ei tuolloin saanut juurikaan huomiota, koska raportin toimittajat Hanna Wass ja Kimmo Grönlund halusivat perustellusti keskittyä raportin paljon tärkeämpään havaintoon eli eri yhteiskuntaryhmien äänestysaktiivisuuden suuriin eroihin.

Julkisuudella on taipumus karata käsistä siten, että yksittäisiin väitteisiin liitetään paljon suurempia asioita, kuin mistä alun perin on kysymys. Mitä siis väitimme?

Väitimme, että valtiovarainministeriön täsmälleen kuukautta ennen vaalipäivää julkaisema raportti Talouspolitiikan lähtökohdat 2015–2019 kehysti vaalikamppailun aikana käydyn julkisen keskustelun siten, että Suomen talouden tilaa tarkasteltiin erityisesti valtiontalouden velkaantumisen näkökulmasta ja että tämä asetti suomalaiset puolueet eriarvoiseen asemaan vaalikamppailussa.

Emme väittäneet, että valtiovarainministeriö olisi tarkoituksellisesti ”pilannut” Suomen vaalit (mitä Demokraatin artikkelin otsikossa kysyttiin). Emme myöskään väittäneet, että valtiovarainministeriö ryhtyi määrätietoiseen yritykseen estää SDP:n vaalivoitto tuhoamalla Antti Rinteen uskottavuuden, vaikka näinkin sanomaamme jo ehdittiin tulkita. Sen sijaan analysoimme, että Rinteen uskottavuus selvästi joutui kovalle koetukselle hänen yrittäessään pitää kiinni SDP:n talouspolitiikasta, joka poikkesi merkittävästi valtiovarainministeriön suosittelemasta linjasta.

Vaalien tutkimuksen itsestäänselvyys kuitenkin on, että politiikan julkisuus vaikuttaa vaalitulokseen. Jos joku taho onnistuu vaikuttamaan vaalien julkisuuteen, niin hän vaikuttaa samalla myös vaalitulokseen.

Puolueilla oli olemassa vaihtoehtoja, millä tavalla reagoida valtiovarainministeriön ulostuloon. SDP:n ei olisi ollut pakko pitää kiinni linjastaan, vaan se olisi voinut yrittää vastata valtiovarainministeriön raporttiin toisella tavalla kuin se teki. Tosin silloin valtiovarainministeriö olisi joka tapauksessa ”voittanut” julkisen keskustelun, koska se olisi pakottanut SDP:n linjalleen.

Jos tuntuu siltä, että minun ja Sini Ruohosen väite valtiovarainministeriön raportin vaikutuksesta julkiseen keskusteluun on uskalias, niin Eduskuntavaalitutkimus 2015 -kirjaan kirjoitti myös Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen johtaja, professori Juri Mykkänen, joka päätyi itsenäisesti vielä askelta rohkeampaan loppupäätelmään. Hän toteaa laajan haastatteluaineiston pohjalta, että valtiovarainministeriö oli jo pitkään pyrkinyt lisäämään omaa vaikutusvaltaansa hallituksen työskentelyssä. Raportin julkistamista Mykkänen pitää ”harvinaislaatuisena vaikuttamisoperaationa”, jonka seurauksena ministeriö ”pystyi kehystämään vaalitaistelun aikaisen keskustelun valtiotalouden tilasta omien näkemystensä mukaisesti”.

Mykkänen näkee Talouspolitiikan lähtökohdat -raportin siis osana laajempaa valtiovarainministeriön operaatiota, jonka tavoitteena oli, että hallituspuolueet sitoutuvat aikaisempaa tiukemmin ministeriön suosittelemaan talouspolitiikkaan. Mykkänen päättelee jopa, että valtiovarainministeriön asettamat vaatimukset johtivat käytännössä myös nykyiseen hallituskokoonpanoon. Kun hallitusneuvotteluiden pohjaksi otettiin valtiovarainministeriön talouspoliittiset linjaukset, SDP joutui neuvotteluissa sivuraiteille.

Pyynnöstä soitin valtiovarainministeriön osastopäällikölle Markus Sovalalle ja kysyin hänen mielipidettään näistä väitteistä. Hän kiisti tällaisen suunnitelmallisuuden. Sovalan mukaan raportin julkaisun tarkka ajankohta oli sattumaa: raportti julkaistaan, kun se tulee valmiiksi. Sen tarkka ajoittaminen olisi mahdotonta sen monimutkaisuuden vuoksi. Lisäksi Sovala muistutti, että ministeriö laatii samantyyppisiä katsauksia säännöllisin väliajoin ja on julkaissut niitä toistuvasti myös vaalien alla.

Sovalan puolustuspuhe ei kuitenkaan muuta itse asiaa: Valtiovarainministeriön raportti vaikutti vaalitulokseen.

Tämä vastaus on selvästi ärsyttänyt eri tahoja, koska valtiovarainministeriön ei periaatteessa kuuluisi osallistua poliittiseen vaikuttamiseen vaan olla puolueeton asiantuntijataho. On kuitenkin sisäisesti ristiriitaista väittää osallistuvansa vaalien alla käytävään keskusteluun, mutta ei vaikuttaa vaalitulokseen. Osallistuminen keskusteluun on vaikuttamista vaalitulokseen.

Kaikki julkiseen keskusteluun osallistuvat tahot vaikuttavat vaalitulokseen. On hyvä myös muistaa, että kaikkihan sitä tekevät. Tällaisia tahoja ovat puolueiden lisäksi esimerkiksi virkamiehet ja viranomaistahot, työmarkkinajärjestöt, erilaiset lobbarit, yliopistot ja tutkijat sekä tietysti toimittajat. Valtiovarainministeriö ei erotu tästä joukosta oikeastaan muuten, kuin että sillä on herkästi enemmän vaikutusvaltaa kuin muilla.

Tämä antaa jo vastauksen toiseen kysymykseen: totta kai valtiovarainministeriöllä on oikeus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ihan ongelmatonta se ei toki ole.

Tässä nimenomaisessa tapauksessa valtiovarainministeriön kommentit olivat demokratian näkökulmasta jännitteisiä sen vuoksi, että puolueiden näkökulmasta niillä oli selvä ideologinen painotus. Tämä ilmenee siinä, että oikeistopuolueiden oli selvästi helpompi hyväksyä virkamiesten suositukset kuin vasemmistopuolueiden. Vasemmistopuolueet olisivat ehkä voineet hyväksyä ministeriön suositukset, mutta se puolestaan olisi merkittävästi rajoittanut kansalaisten vaihtoehtoja näissä vaaleissa. Ennen vaaleja tätä oli vaikea nähdä, mutta vaalien jälkeen katsottuna näyttää siltä, että valtiovarainministeriö oli vaalien suurin voittaja. Jos valtiovarainministeriö ei halua näyttää siltä, että se vaikuttaa vaalikamppailun kulkuun, sen ei kannata julkaista asiaa koskevia näyttäviä raportteja vaalikamppailun ollessa kuumimmillaan.

Tämä ei ole kannanotto harjoitettuun talouspolitiikkaan.

Vielä on jäljellä kysymys, minkä vuoksi valtiovarainministeriöllä oli vuoden 2015 vaaleissa niin paljon vaikutusvaltaa? Niin ei toki aina ole. Kuten Kampanja vallasta –kirjassa toteamme, vuoden 2011 vaaleissa valtiovarainministeriön legendaarisen kansliapäällikön Raimo Sailaksen julkiset varoitukset poliitikoille kaikuivat kuuroille korville.

Vuoden 2015 vaaleissa valtiovarainministeriön vaikutusvalta syntyi ensinnäkin siitä, että ministeriön raportti oli poikkeuksellisen mittava työ, joka julkaistiin kirjana päivälleen kuukausi ennen vaaleja. Toiseksi, siinä missä vuonna 2011 kaikki poliitikot torjuivat valtiovarainministeriön neuvot, vuonna 2015 erityisesti kokoomus asettui näyttävästi niitä kannattamaan. Kolmanneksi, vuonna 2015 monet toimittajat omaksuivat valtiovarainministeriön näkemykset oman kriittisen journalismin lähtökohdaksi.

Vaikuttaa siltä, että puolueiden toistuvat talouspoliittiset epäonnistumiset olivat vuosina 2011–2015 syöneet poliitikkoja kohtaan tunnetun luottamuksen, mikä antoi valtiovarainministeriölle erityistä uskottavuutta.

On poliittinen päätös, halutaanko valtiovarainministeriön ottavan vaalien alla kantaa myös jatkossa vaalien jälkeen harjoitettavaan talouspolitiikkaan. Jos valtiovarainministeriön profiilia julkisessa keskustelussa ei haluta rajoittaa, voi vaihtoehto olla muiden toimijoiden suositusten näkyvämpi esilletuonti. Tällainen taho voisi olla vaikka talouspolitiikan arviointineuvosto, joka sekin osallistui vuoden 2015 yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta jonka puheenvuorot tuolloin jäivät paljon vähäisemmälle huomiolle kuin valtiovarainministeriön.

Vaalikesän gallupit ja voittajan vankkurit

17 elokuun, 2015Eduskuntavaalit, Mielipidemittaukset, Politiikka, Vaalit 2015erkmat

Viime viikolla Helsingin Sanomat julkaisi viimeisen teettämänsä mielipidemittausten tulokset. Niiden mukaan SDP:n, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten kannatus on kevään eduskuntavaaleihin verrattuna laskenut. Sen sijaan Keskustan ja Vihreiden kannatus on noussut. Vasemmistoliiton kannatus on puolestaan suurin piirtein samoissa lukemissa kuin kevään eduskuntavaaleissa.

Mielipidemittausten tuloksia voi tarkastella monesta eri näkökulmasta. Tässä blogissa osoitan, että muutamaa merkittävää poikkeusta lukuun ottamatta vaalit voittaneiden puolueiden kannatuksella on taipumus nousta vaalien jälkeisenä kesänä, kun taas vaalit hävinneiden puolueiden kannatuksella on ollut selvä taipumus taittua laskuun.

Katsotaanpa oheista taulukkoa. Siihen on kerätty kuuden suurimman puolueen kannatus eduskuntavaaleissa sekä sitä seuraavan elokuun kannatusmittaus. Kuten taulukosta ilmenee, vaalit voittaneet puolueet ovat lisänneet kannatustaan miltei säännönmukaisesti vaalien jälkeisenä kesänä. Näin kävi esimerkiksi vuonna 2003. SDP voitti vaalit nostaen kannatustaan edellisiin vaaleihin verrattuna 1,6 prosenttiyksikköä. Kesällä sen kannatus nousi Taloustutkimuksen mittauksessa liki 28 prosenttiin. Samoissa vaaleissa Kokoomus kärsi tappion. Sen kannatus laski vuoden 1999 vaaleihin verrattuna 2,5 prosenttiyksikköä. Vuoden 2003 kesällä sen kannatus jatkoi edelleen laskuaan päätyen 17 prosentin pintaan. Yhteensä taulukon 24 tapauksesta 19 noudattaa tätä sääntöä. Kahdessa tapauksessa muutokset ovat erittäin pieniä: Vuoden 2011 vaalien jälkeen vihreiden ja vasemmistoliiton kannatuksen muutokset olivat hyvin vähäisiä. Jäljelle jää kolme selkeää poikkeusta.

Kuten tavallista, poikkeukset ovat kaikkein mielenkiintoisimpia. Vaikka keskusta voitti vuoden 2003 vaalit komeasti, sen kannatus oli painunut selvään laskuun saman vuoden kesällä. Syynä on tietysti Anneli Jäätteenmäen eroon johtanut tapahtumasarja, jota kaikki Suomen tiedotusvälineet tiiviisti seurasivat.

Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Sdp:n kannatus otti mielipidemittausten mukaan eräänlaisen pohjakosketuksen juuri vaalien aikaan. Ennen vaaleja kannatus oli pari prosenttiyksikköä korkeammalla kuin vaaleissa, ja pian kesän jälkeen puolueen kannatus toipui aavistuksen verran. On mahdotonta sanoa varmasti, mikä tämän kannatuksen notkahduksen aiheutti, mutta vuoden 2007 vaalit muistetaan Sdp:n poikkeuksellisen epäonnistuneesta vaalikampanjasta, jossa Oiva Lohtanderin esittämä ”porvari” söi hummeria ja haukkui työläisiä. Vaikka vaalimainos ei koskaan päässyt julkiseen levitykseen, siitä syntyi laaja julkinen kohu juuri Sdp:n kannalta pahimpaan aikaan.

Kolmas poikkeus on kokoomuksen kannatuksen muutos vuoden 2011 vaalien jälkeen. Periaatteessa kokoomus hävisi vaalit, koska sen kannatus laski verrattuna vuoden 2007 vaaleihin. Käytännössä vuoden 2011 eduskuntavaalien tulos oli kokoomukselle valtava voitto. Koska muut puolueet pärjäsivät vielä huonommin, kokoomuksesta tuli ensimmäisen kerran Suomen suurin puolue ja samalla sen puheenjohtajasta Jyrki Kataisesta Suomen pääministeri. Todennäköisesti tämän historiallisen tapahtuman myötä kokoomuksen kannatus mielipidemittauksissa lähti kesällä 2011 selvään nousuun.

Ilmiö, jossa puolueen kannatus nousee, koska sen kannatus on noussut, tunnetaan nimellä bandwagon tai suomeksi voittajan vankkurit. Ilmiö kertoo siitä, että ihmiset haluavat olla voittajan puolella. Kun puolueella näyttää menevän hyvin, liikkuvat äänestäjät ilmoittavat kannattavansa puoluetta. Ilmiö jatkuu, kunnes politiikan julkisuus keskittyy jälleen muihin aiheisiin kuin siihen, kuka voitti vaalit ja kuka hävisi.

Voittajan vankkurit -ilmiö selittää yhtä lailla myös tämän kevään eduskuntavaalien ja sitä seuraavan kesän mielipidemittausten tuloksia. Mielenkiintoista on, että vaikka perussuomalaisten vaalitulos on laajalti tulkittu vaalivoitoksi, ei perussuomalaisten kannatus kuitenkaan kesällä osoittanut nousun merkkejä. Päinvastoin, miinusmerkkinen tulos verrattuna vuoden 2011 vaaleihin ennakoi täysin normaalia kannatuksen niiausta kesällä.

Mutta miten hyvin vaalien jälkeiset mielipidemittaukset ennustavat liki neljän vuoden pidettävien eduskuntavaalien tuloksia? Lyhyt vastaus on: eivät mitenkään. Verrattuna vaalikesän mielipidemittauksiin, puolueiden kannatukset ovat menneet ylös, tulleet alas ja jopa pysyneet suurin piirtein paikallaan. Vaalien jälkeisen kesän mielipidemittaukset ovat hauskaa luettavaa, mutta tulevista vaaleista ne eivät kerro mitään.

– Erkka Railo

Erikoistutkija

PS: Joku voi ehtiessään kysyä Taloustutkimukselta, miksi elokuun 2011 mielipidemittauksen mukaan puolueiden yhteenlaskettu kannatus oli 100,2 prosenttia.

General election 2015: the most unpredictable in history?

5 toukokuun, 2015Iso-Britannia, Politiikka, Puolueet, Vaalit 2015mtaval

On Thursday, 7 May the people of Britain go to the polls in what promises to be one of the most exhilarating and tense elections in recent memory. An enduring theme of the election emerged early on in the campaign, the idea that this is a highly unpredictable election, and that the result is more uncertain than any vote in recent times. Unlike previously, so the story goes, simply no one knows what the state of British politics will be.

This, it is doubtless true, is not 1997. For at least a year before the New Labour landslide Tony Blair managed consistently to poll impressive double-digit leads over his rival, Conservative leader and Prime Minister John Major. Nor indeed is this 2001, when a New Labour victory was so widely expected that the popular vote fell below 60 per cent for the first time. In fact, this is not really a repeat of 2010, when Gordon Brown’s unpopularity made a Conservative victory of some kind more likely, even if the end result was by no means an overwhelming vindication of ‘Cameronism’.

All that said, I take some issue with this notion of unpredictability. To be clear, I am a historian – I am in the business of examining the past, not predicting the future. But the opinion polls do give us a glimpse of what will likely happen.

First, the ‘big two’ will once again reign supreme. A hung parliament is all but inevitable. But despite the rise of the Greens, the Scottish National Party (SNP) and the United Kingdom Independence Party (UKIP), the fight over who will become prime minister will remain a two-way one between Cameron and Miliband.

Second, I would be willing to bet that the Conservatives will emerge as the largest party. The vote, it is certainly true, will be extremely close. But as Lynton Crosby, Cameron’s election ‘guru’, recently said in a briefing to Conservative MPs, in England the party is in fact in a fairly healthy state. According to Crosby, it only needs to gain around 11,200 votes in fewer than 70 seats to win the election outright. This of course is easier said than done. But the likelihood of Labour emerging as the biggest party does appear less than the Conservatives coming out as victors.

Third, Labour will lose big in Scotland – but Miliband may still become prime minister. In one of the quirks of the British electoral system, the largest party, in either seats or number of votes, does not automatically become the party of government. It is the party that can command the confidence of the House of Commons that the monarch invites to establish a government. Take the February 1974 election. Harold Wilson’s Labour party actually won fewer votes than the Conservatives under Edward Heath – some 200,000 votes in all – but gained four more seats and, with it, the ability to create a minority government. And based on the current polls, a centre-left coalition, or a ‘confidence and supply’ arrangement – where there is no formal coalition between parties but a case-by-case arrangement to support key pieces of legislation, such as the government’s budget – may well prove easier for Labour to arrange than the Conservatives.

Fourth, the Liberal Democrats will lose big everywhere. If the 2010 election was the one where everybody agreed with Nick Clegg, the 2015 election will almost certainly be his last as Lib Dem leader. The party is on course to lose around half of its seats and some reports suggest that the tussle over who will replace him is already well underway.

Fifth, the Lib Democrats will make way for the Scottish nationalists, and the SNP will become the ‘third party’ of British politics. Ever since the September 2014 independence referendum the polls have consistently shown that the SNP will probably gain anywhere between 40 and 50 seats in this election, mostly at the expense of Labour. A lot of talk over the last year has been about the rise of UKIP in England, but it is politics north of the border that will decide the fate of parties in Westminster.

Talking of which, lastly, UKIP will not make the breakthrough that some might think. It will almost certainly be the case that the party will increase its current number of MPs. And compared to the last election they will massively improve their returns. But the polls suggest that UKIP’s vote – much like the Green party – is getting squeezed. A ComRes poll found the fall to be a remarkable 9 per cent. Of course, the usual advice applies here: it is the trend that is important, not an individual poll. Yet even the trend seems to be against Nigel Farage. The average monthly support for UKIP of nine main pollsters had UKIP support falling three percentage points. For a small party this is huge.

There is, then, a good deal more certainty than many argues. At the very least, the polls tell us the likely parliamentary arithmetic. But needless to say, anything could change between now and polling day. The interesting thing will likely be not so much who will emerge as king but rather who the king makers will be, the concessions they demand for their acquiescence and the type of system that they employ to support the new monarch. And the polls are unable to show this. It is, to paraphrase Donald Rumsfeld, therefore more a matter of known unknowns than complete unpredictability. Whatever the result, it promises to be an interesting one.

Dr Matthew Broad is currently a Lecturer in Modern History at the University of Reading, UK, and will from January 2016 be a Marie Curie Individual Fellow at the University of Turku, Finland. His areas of research interests are European integration, Anglo-Nordic relations and post-1945 British politics. He blogs at matthewbroad.com

Vuoroin vieraissa

24 huhtikuun, 2015Eduskuntavaalit, Keskusta, Kokoomus, Mielipidemittaukset, Perussuomalaiset, Puolueet, SDP, Vaalit 2015mtaval

Neljät vaalivalvojaiset viidessä tunnissa tarjoilivat kahdelle Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettavalle mainion kurkistusaukon puolueiden tapoihin vastaanottaa eduskuntavaalien tulokset.

Millaisia odotuksia oman puolueen kannatukseen latautui? Kuinka tulosten kehittyminen vaikutti tunnelmiin? Miten paikallaolijat reagoivat muuttuviin lukemiin?

Maltillinen SDP

SDP:n vaalivalvojaiset olivat juuri käynnistyneet Paasitornissa Hakaniemessä. Baari oli auki, toimittajat asemissaan ja väkeä valui hiljalleen sisään. Puolta tuntia myöhemmin ihmisiä oli paikalla ehkä 40 – naisia ja miehiä suunnilleen saman verran, iältään keskimäärin nelikymppisiä.

Kolme päivää ennen vaaleja Yle julkaisi viimeisen kannatusmittauksensa, jossa SDP oli sijoittunut neljänneksi ja 15,1 prosentin lukema oli laskenut 1,1 prosenttiyksikköä edellisestä mittauksesta. Samaisena iltana Yle esitti kolmen tunnin vaalikeskustelun, johon osallistuivat eduskuntapuolueiden puheenjohtajat. Antti Rinne kertoi vaalien jälkeen, ettei tuo viimeisin tentti mennyt hänen osaltaan täysin maaliin.

Paasitornissa oli jännittynyt ja odottava tunnelma ennen ensimmäisten ennakkoäänten lävähtämistä näkyville. Antti Rinne saapui paikalle salakavalasti, ei punaista mattoa pitkin tai suoraan estradille, vaan porukkaansa sulautuen. Puoluejohtajalle taputettiin asiaankuuluvasti. Hurmoksellisuutta ei ollut havaittavissa.

Alkumetrit SDP:n vaalivalvojaisissa eivät heijastaneet suurta urheilujuhlan tuntua tai ounastelleet vaalivoittoa. Suomelle Suunta -slogan ei välttämättä ollut iskevin mahdollinen helsinkiläisille äänestäjille, ja juuri niitä pääkaupunkiseudun tuloksia täällä, kuten muissakin tilaisuuksissa jännitettiin kiihkeästi valtakunnallisen kannatuksen rinnalla.

Jännittynyt kokoomus

Kokoomuksen vaalivalvojaiset löytyivät Kampin huipulta. Väkeä oli isohkossa ravintolassa paljon, lähes kaikki istumapaikat oli täytetty. Keskellä oli lava, jonne odotettiin saapuvaksi Alexander Stubbia vastaanottamaan ennakkoäänien tulokset. Kun tulokset paljastuivat ruudulla, seurasi hetkellinen tauko ennen taputusten aloittamista. Oltiinko tulokseen – joka siinä vaiheessa näytti 17,9 prosenttia – sittenkään tyytyväisiä, vai hämääntyikö yleisö siitä, että SDP:n palkki oli kokoomuksen edellä, vaikka puolueen prosenttiosuus (17,7 prosenttia) oli pienempi?

Stubb kehui puheessaan kokoomuslaisten tehneen viimeisellä viikolla kovan loppukirin. Useat paikallaolijat vakuuttelivatkin ystävilleen ja itselleen, että vaalipäivän äänet tulevat vielä nostamaan puolueen kannatusta. Epävarmuutta oli kuitenkin ilmassa, eikä tilaisuuden tunnelma ollut järin vapautunut.

Paikalla oli useita nimekkäitä kokoomuspoliitikkoja ja -ehdokkaita, kuten Jan Vapaavuori, Ben Zyskowicz, Juhana Vartiainen ja Sari Sarkomaa, jotka saivat osakseen toimittajien jatkuvan mielenkiinnon. Monet paikallaolijoista olivat olleet mukana vaalityössä ja jännittivät ennen muuta oman ehdokkaan menestymistä. Kokoomuksen vaalivalvojaisissa pukeutuminen oli muihin puolueisiin verrattuna hieman juhlavampaa ja yhtenäisempää. Meno ei ollut ainakaan tässä vaiheessa iltaa kuplivaa kuin korkeintaan kokoomuslaisten kuohuviinilaseissa.

Riehakas perussuomalaiset

Iltayhdeksältä perussuomalaisten vaalivalvojaiset olivat jo odotetusti hyvin käynnissä. Bottan salin täyttäneet juhlijat seurasivat tuloksia kuumeisesti. Ennakkoäänet lupasivat perussuomalaisille 15,8 prosentin kannatuksen ja neljännen sijan, mutta useimmat paikallaolijat uhosivat tilanteen vielä kohentuvan. SDP:n päihittäminen oli monille erityisen tärkeä tavoite.

Perussuomalaisten tilaisuudessa ei peitelty tunteita, eikä salattu janoa. Ihmiset puhuivat vapautuneesti ja käyttäytyivät hyvin aidon oloisesti. Paikalla oli useita nimekkäitä perussuomalaisia poliitikkoja kuten Jussi Niinistö, Sampo Terho, Hanna Mäntylä, Pirkko Ruohonen-Lerner ja Jussi Halla-aho. Miehiä oli enemmän kuin naisia, ja pukeutumiskoodi vaihteli tummasta puvusta aina kampanjavarusteena käytettyyn huomioliiviin.

Perussuomalaisten kannatuksen noustessa marginaali kerrallaan kaikuivat salissa taputukset ja huudot. Vajaassa kahdessa tunnissa puolue nousi neljänneltä sijalta toiseksi. Hurmokselliseksi tilaisuus muuttui, kun paikalle saapui Timo Soini. Juontajana toiminut Matti Putkonen pyysi väkeä tekemään tilaa puolueen keulahahmolle, jotta tämä saisi rauhassa kävellä lavalle. Kunniakujan kuljettuaan Soini nousi puhujanpönttöön ja summasi vaalituloksen. Perussuomalaisten kannattajat huusivat ”jatko-jytkyä” ja osoittivat suosiotaan silmin nähden onnelliselle Soinille.

Jäähdyttelevä keskusta

Keskustan vaalivalvojaiset puolueen omissa tiloissa Apollonkadun päämajassa olivat kello 23 jo loppusuoralla. Tarjoilupöydät olivat tyhjentyneet, Sipilä antoi vielä viimeisiä haastattelujaan median edustajille ja väki oli siirtymässä hiljalleen eteistä kohti.

Vaalivoittajien juhlissa oli hiipuva, jopa vaisu tunnelma, mikä saattoi johtua kahdesta seikasta. Gallupit ennustivat keskustan ykköspaikkaa jo edellisestä elokuusta lähtien, joten 49 kansanedustajaa ei tainnut yllättää ketään. Toisekseen Helsingin ja Uudenmaan piireissä keskustan tulos jäi muusta maasta selvästi. Olli Rehn ei vetänyt toista ehdokasta mukanaan, ja ex-ministeri Paula Lehtomäki jäi näissä vaaleissa rannalle. Puolueaktiivit käänsivätkin jo vaali-iltana keskustelun tuleviin hallitusneuvotteluihin.

Puheenjohtajan lisäksi paikalla olivat tunnetuista keskustapoliitikoista Anneli Jäätteenmäki, Mikko Alatalo ja Juha Rehula. Puolueen sisällä erittäin suosituksi henkilöksi paljastui Antti Kaikkonen, joka sai saapuessaan osakseen raikuvat kannatushuudot.

– –

Neljän suurimman puolueen vaalivalvojaisissa tunnelmat heijastelivat vaali-illan tuloksia, mutta ne kertoivat ennen muuta gallupien myötä syntyneistä ennakkoasetelmista ja odotuksista.

SDP:n tilaisuudessa vierailu ajoittui ennakkoäänien paljastumisen edelle aikaan, jolloin tunnelmia leimasi se, että puolueen käyrä oli viimeisissä mittauksissa laskussa. Vastaavasti kokoomusväki valoi toisiinsa uskoa gallupeista. Puolueessa oletettiin, että vaaliviikolla povattu hienoinen loppukiri tulisi nostamaan kannatusosuutta illan aikana. Perussuomalaisten kannattajat riehaantuivat toki varmasti siitä, että sijoittuivat paikkamäärällään toiseksi, mutta olivat selvästi innostuneita varsinkin kannatuskyselyjen selättämisestä. Keskustassa vaalivoitto taidettiin ottaa annettuna, mistä kertoo jo Sipilänkin kohtuullisen lakoninen ilmaisu juhlapuheensa alussa: ”Me taidettiin voittaa vaalit.”

VTM Sini Ruohonen ja VTM, HuK Matti Välimäki

Eduskuntatutkimuksen keskus

Jähmeät tv-keskustelut

17 huhtikuun, 2015Eduskuntavaalit, Kansanvalta, Tiedotusvälineet, Vaalikeskustelu, Vaalit 2015mtaval

MTV3 esitti keskiviikkona Pääministeritentin ja eilen nähtiin Yleisradion Suuri puheenjohtajatentti. Näiden kanavien tärkeimpien tv-keskustelujen toteutuksessa oli jonkin verran eroja, mutta aihevalikoima oli hyvin samanlainen ja erot puolueiden linjojen välillä jäivät kovin epäselviksi.

Molemmissa tenteissä kaksi toimittajaa kyseli puoluejohtajilta, jotka vastasivat, tai pyysivät puheenvuoroa ja odottivat useimmiten kohteliaasti vuoroaan. Edettiin aiheesta toiseen, niin että jokainen keskustelija esitti useimmiten korkeintaan muutaman näkemyksen kustakin. Käsiteltiin verotusta, työllisyyttä, rakenneuudistusten tarvetta, Venäjään ja NATO:on suhtautumista sekä maahanmuuttoa.

Näkemyseroja tuntui olevan kanssakilpailijoiden sijaan useammin toimittajien tai Ylen tapauksessa paikalle opponoimaan kutsuttujen talousasiantuntijoiden kanssa. Keskustelukumppanien haastamista tapahtui lähinnä arvokysymyksissä, joiden käsittely oli kuitenkin pienessä roolissa. Suurimmaksi osaksi keskustelut etenivät sujuvasti, eikä ilmassa ollut suurta ristiriitojen tai vaaran tuntua.

Puheenjohtajien tv-keskustelujen konsepti on pysynyt perusperiaatteiltaan samanlaisena jo vuosia. Olisivatko muutokset paikallaan? Miten voitaisiin saada ohjelmista kiinnostavampia, informatiivisempia, ja miksei yleisöystävällisempiäkin? Kuinka palveltaisiin parhaiten äänestäjää ja kansanvaltaa?

Joissain tenteissä on otettu mukaan katsojien kysymyksiä ja mielipiteitä, millä on pyritty interaktiivisuuteen. Tässä lienee vielä pohtimisen aihetta, sillä yksittäisten twiittien ilmaantuminen ruudun alalaitaan ei vielä kovin kummoisesti tuo dialogisuutta keskustelijoiden ja yleisön välille.

Keskittyminen vain tiettyyn politiikan sektoriin tarjoaisi mahdollisuuden syventyä aiheeseen ja puolueiden kantojen erilaisuuteen. Esimerkiksi EU-politiikkaa, koulutuspolitiikkaa tai pakolaispolitiikkaa on käsitelty paneeleissa vaalien alla, mutta johtavat tiedotusvälineet uskovat puoluejohtajatenteissään useita aihealueita ruotiviin yleiskeskusteluihin.

Puhe puoluejohtajien tenteissä on ollut teknistä, abstraktia ja pitkälti samoja aiheita kiertävää jo monta viikkoa. Tällainen keskustelu ei tarjoa paljoa tavalliselle äänestäjälle. Tiedotusvälineissä vaikuttaa olevan yhteisymmärrys siitä, mitkä ovat tulevan hallituksen tärkeimmät haasteet ensi vaalikaudella: taloustilanne, ulko- ja turvallisuuspolitiikka, hallituksen johtaminen ja kesken jääneet rakenteelliset uudistukset.

Monet varmasti haluaisivat, että käsiteltäisiin enemmän kansalaisten arkeen liittyviä aiheita, kuten perhepolitiikkaa, vanhuspalveluita tai syrjäytymistä. Myös kulttuuri-, koulutus-, sivistys- tai ympäristöpolitiikka on pitkälti rajattu keskusteluista sivuun.

Puoluejohtajat ovat toistaneet päälinjauksensa keskustelusta toiseen useiden viikkojen ajan. Muutama päivä ennen vaaleja tavoitteet tulevat jo miettimättä kuin nauhuri pyöräytettäisiin käyntiin. Puoluejohtajat osaavat suunnata lauseensa todennäköisen vastaan väittäjän suuntaan ja jopa täydentää toistensa lauseita. Keskustelu vaikuttaa ulkoa opetellun toistamiselta.

Myös julkinen keskustelu kyllääntyi jo muutama viikko ennen vaalipäivää. Puolueiden tärkeimmät erimielisyydet ja erottautumistavat oli käyty niin moneen kertaan tiedotusvälineissä läpi, että uutisointi tv-tenteistä on johtanut usein muun kuin asiakysymysten huomiointiin. Tyylit ja tunteet puhuttavat.

Jähmeissä tv-keskusteluissa on osaltaan kyse eriskummallisesta poliittisesta tilanteesta, jota mielipidemittaustulokset pönkittävät.

Pienempien puolueiden johtajat pyrkivät kyllä ponnekkaasti haastamaan suurempia vastapelureitaan tai saman äänestäjäkunnan osan äänistä kamppailevaa kilpakumppaniaan. Pienet puolueet ovat kuitenkin ikään kuin näytelmän sivuroolissa. Tämä kävi ilmi kuvaavasti Ylen tentin keskivaiheilla, kun neljä kannatukseltaan pienimmän puolueen johtajaa ohjattiin taustalle, jotta neljä kannatukseltaan suurinta saivat rauhassa suorittaa ”mini-hallitustunnustelut” keskenään.

”Neljä suurta” eivät kuitenkaan ole juuri antautuneet väittelemään muiden kanssa. Puolueet ovat lakaisseet erimielisyytensä sivuun ja asettuneet odottamaan hallitusneuvotteluja. Suurimmat ristiriidat näkyvät kahden johtavan hallituspuolueen, kokoomuksen ja Sdp:n välillä, mikä on poikkeuksellista. Hallituspuolueet on totuttu vaalikeskusteluissa näkemään kehumassa kautensa aikaansaannoksia, mutta tällä kertaa itsekehulle on ollut niukemmin aineksia.

Gallup-johtaja keskusta sen sijaan tyytyy liukumaan pääministeripuolueeksi pysyttelemällä taka-alalla. Yleensä oppositio on räksyttänyt estoitta hallituspuolueille, mutta myös toisen, neljä vuotta hallitusvastuusta sivussa olleen perussuomalaisten Timo Soini on valinnut aiempaa rauhallisemman, valtiomiesmäisen lähestymistavan.

Mihin himmennetyin lyhdyin ja kortit lähellä rintaa vaaleihin eteneminen johtaa?

Kun puolueiden väliset erot asia-aiheissa eivät ole selvemmin esillä, äänestäjä joutuu luottamaan aiempiin käsityksiinsä, tai henkilöihin ja tunteisiin perustuviin motiiveihin äänestyspäätöstä tehdessään.

Matti Välimäki

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Osoittavatko viimeiset gallupit vaalituloksen?

16 huhtikuun, 2015Eduskuntavaalit, Mielipidemittaukset, Politiikka, Puolueet, Vaalit 2015Eduskuntavaalit, Mielipidemittaukset, puolueeterkmat

Vaalipäivään on enää muutama päivä ja jokaisen puolueen kampanjatoimistossa tutkitaan silmät verestäen viimeisiä mielipidemittauksia miettien, voiko niihin luottaa. Tässä blogissa tarkastelen ennustuksia, joita Taloustutkimus oy on tarjonnut muutamaa päivää ennen vaaleja. Ovatko ennusteet pitäneet paikkansa ja kuinka paljon ne ovat heittäneet?

Tarkoituksena ei ole kritisoida Taloustutkimuksen tekemiä mielipidemittauksia, vaan lähinnä osoittaa se itsestäänselvyys, että mielipidemittausten tekeminen on vaikeaa ja epävarmaa hommaa. Itse pidän Taloustutkimuksen ennusteita varsin luotettavina, koska niiden otos on suuri, mutta kuten jäljempänä osoittautuu, myös niihin sisältyy epävarmuuksia.

Ohessa on taulukko, johon on koottu vuosien 1999-2011 eduskuntavaalien viimeisten mielipidemittausten tulokset sekä varsinaisten vaalien kannatus kuuden puolueen osalta. Tilanpuutteen vuoksi RKP ja kristillisdemokraatit on jätetty tästä vertailusta sivuun.

Vuosi 1999	Maaliskuu	Vaalitulos	Erotus
Kokoomus	21,6	21,0	-0,6
Keskusta	22,1	22,4	+0,3
Sdp	21,5	22,9	+1,4
PS	1,0	1,0	0
Vihreät	9,7	7,3	-1,4
Vasemmistoliitto	8,6	10,9	+2,3

Vuosi 2003	Maaliskuu	Vaalitulos	Erotus
Kokoomus	18,9	18,6	-0,3
Keskusta	23,8	24,7	+0,9
Sdp	22,9	24,5	+1,6
PS	1,1	1,6	+1,6
Vihreät	8,0	8,0	0
Vasemmistoliitto	9,4	9,9	-0,5

Vuosi 2007	Maaliskuu	Vaalitulos	Erotus
Kokoomus	20,4	22,3	+1,9
Keskusta	24,7	23,1	-1,6
Sdp	21,3	21,4	+0,1
PS	2,5	4,1	+1,6
Vihreät	9,7	8,5	-1,2
Vasemmistoliitto	9,3	8,8	-0,5

Vuosi 2011	Huhtikuu	Vaalitulos	Erotus
Kokoomus	21,2	20,4	-0,8
Keskusta	18,6	15,8	-2,8
Sdp	18,0	19,1	+1,1
PS	15,4	19,1	+3,7
Vihreät	9,0	7,3	-1,7
Vasemmistoliitto	8,2	8,1	-0,1

Tilasto osoittaa, että mielipidemittausten tekeminen on vaikeaa hommaa, mikäli onnistumisen mittarina on se, kuinka lähelle oikeaa vaalitulosta pääsee.

Parhaiten Taloustutkimus on onnistunut Kokoomuksen kannatuksen ennakoimisessa. Tulos sisältää kuitenkin merkittäviä heittoja: vuoden 2007 vaaleissa kokoomus teki liki 2 prosenttiyksikköä paremman tuloksen kuin ennusteet olettivat.

Keskustan potentiaalisten kannattajien aatoksia on ollut erityisen vaikea tulkita vuoden 2007 ja 2011 vaaleissa. Ehkä konservatiiviset keskustan kannattajat ovat jo pelkästä kansalaisvelvollisuudesta väittäneet äänestävänsä keskustaa, mutta jääneetkin vaalipäivänä kotiin.

SDP:n vaalituloksen ennakointi on sujunut Taloustutkimukselta korkeintaan keskinkertaisesti. Mittauksissa pistää silmään se, että Taloustutkimus on johdonmukaisesti arvioinut työväenpuolueen kannatuksen alakanttiin. Käykö jälleen näin?

Myös perussuomalaisten äänestäjien käyttäytymisen ennustaminen on ollut hankalaa. Vuosina 1999 ja 2003 tämä oli toki ymmärrettävää, kun puolueen äänestäjiä oli muutenkin kourallinen. Otokseen oli todennäköisesti vaikea saada tarpeeksi perussuomalaisten kannattajia, jotta tulokset olisivat luotettavia. On kuitenkin pakko huomauttaa, että perussuomalaiset ovat viimeisissä neljässä eduskuntavaaleissa saaneet toistuvasti paremman tuloksen kuin mitä mittaukset ovat olettaneet. Niin voi käydä myös nyt.

Jos olisin vihreä, olisin todella huolissani Taloustutkimuksen tavasta arvioida vihreiden kannatusta. Lukuun ottamatta vuotta 2003 Taloustutkimus on arvioinut vihreiden kannatuksen toista prosenttiyksikköä yläkanttiin.

Sen sijaan Vasemmistoliiton kannatuksen Taloustutkimus näyttää kyenneen arvioimaan varsin tarkkaan 2000-luvulla. Heitto on ollut kolmissa viimeisissä vaaleissa vain prosentin kymmenyksen luokkaa.

Yhteenvetona voi todeta, että puolueiden puheenjohtajat ovat oikeassa muistuttaessaan, etteivät gallupit äänestä. Yli kahden prosenttiyksikön heitot puolueiden kannatuksissa verrattuna viimeisiin mielipidemittauksiin ovat täysin mahdollisia, jopa todennäköisiä. Kaikkein toiveikkaimmin mittauksiin voivat suhtautua SDP:n ja perussuomalaisten kannattajat. Kokoomuksella ja vasemmistoliitolla on suurin todennäköisyys, että tulos vastaa ennustetta. Vihreiden ja keskustan puoluetoimistoilla suhtautuisin Taloustutkimuksen arvioihin sen sijaan pessimistisimmin.

On kuitenkin todettava, että Taloustutkimus toki tietää tämän kaiken hyvin ja pyrkii näihinkin vaaleihin korjaamaan sitä, millä tavoin materiaalia kerätään ja käsitellään, jotta siitä saadaan mahdollisimman tarkka kuva kansalaisten mielipiteistä. Kuten Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Jari Pajunen kiteytti: ”Mittaus on sinänsä hyvin luotettava, mutta se on aina epävarmaa, miten ihmiset käyttäytyvät.” Äänestäjä on ailahtelevainen ja epäluotettava olento.

Erkka Railo

Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Onko vaalipiiriuudistuksella vaikutusta?

27 maaliskuun, 2015Eduskuntavaalit, Politiikka, Vaalipiirit, Vaalit 2015erkmat

Vuoden 2015 vaaleihin käydään kolmellatoista vaalipiirillä entisten viidentoista sijaan. Vaalipiirien määrä väheni kahdella, kun Kymen ja Etelä-Savon vaalipiiri yhdistettiin Kaakkois-Suomen vaalipiiriksi ja Pohjois-Savon ja Savo-Karjalan vaalipiiri yhdistettiin Savo-Karjalan vaalipiiriksi. Miten vaalipiirien yhdistäminen vaikuttaa vaalitulokseen?

Yhdistämisen tavoitteena oli saada kansalaisten ääni paremmin kuuluviin. Vuonna 2011 Etelä-Savon ja Pohjois-Karjalan vaalipiireistä valittiin vain 6 kansanedustajaa kummastakin, minkä seurauksena ns. piilevä äänikynnys oli näissä vaalipiireissä noin 14 %. Se merkitsi, että vain suurimmilla puolueilla oli mahdollisuuksia saada edustajansa läpi. Vaalipiirien yhdistäminen on laskenut piilevän äänikynnyksen 5,5 %:in Kaakkois-Suomen vaalipiirissä ja Savo-Karjalan vaalipiirissä 5,9 %:in.

Vaalipiirien yhdistämistä on vastustettu sillä perusteella, että kansalaisten alueellinen edustavuus saattaa kärsiä, kun kaksi asukasluvultaan erikokoista aluetta yhdistetään. Esimerkiksi vuoden 2011 vaaleissa Pohjois-Karjalan vaalipiirissä annettiin 87 185 ääntä ja Pohjois-Savon vaalipiirissä 131 369 ääntä. Pelkästään näitä lukuja tuijottamalla voi päätyä ajatukseen, että pohjoissavolaiset ehdokkaat jyräävät pohjoiskarjalaiset. Tämä on kuitenkin epätodennäköistä. Vaalitilastoista ilmenee, että kansalaiset äänestävät ennen muuta oman alueensa ehdokkaita. Ei ole perusteita olettaa, että joensuulaiset ryhtyisivät sankoin joukoin äänestämään kuopiolaista ehdokasta tai päinvastoin. Vanha maakuntaidentiteetti turvannee jatkossakin – ainakin toistaiseksi – alueellisen edustuksen.

Tämä saattaa lohduttaa myös ehdokkaita, jotka tuskailevat uusien vaalipiirien kokojen kanssa. Vain valtakunnallisesti tunnettujen ehdokkaiden kannattaa panostaa kampanjointiin oman kotiseudun ulkopuolella. Muille kansanedustajaehdokkaille on mielekästä keskittää voimansa kampanjointiin omalla asuinpaikkakunnalla tai sen lähiympäristössä.

Tarkastelemalla vuoden 2011 vaalituloksia on mahdollista arvioida, millä tavoin alueellinen edustavuus muuttuu vuoden 2015 vaaleissa, kun vaalipiirejä on yhdistetty. Periaatteessa viimeisenä kansanedustajaksi päässeiden edustajien ns. vertausluku on jokaisessa vaalipiirissä suurin piirtein sama. Vuoden 2011 tilastoista näkyy, että Pohjois-Karjalan vaalipiirissä viimeinen läpimenijä oli Eero Reijonen vertausluvulla 11406,5 ja Pohjois-Savossa Erkki Virtanen vertausluvulla 11092,0. Kummassakin vaalipiirissä ensimmäinen varasijalle valittu on saanut pienemmän vertausluvun kuin edellä mainitut. Tästä voi varovasti arvioida, että merkittäviä muutoksia alueelliseen edustavuuteen tuskin tulee.

Tilanne Etelä-Savon ja Kymen vaalipiirissä on toinen. Etelä-Savossa alhaisin läpimennyt vertausluku oli vuoden 2011 vaaleissa 9992,0 ja Kymessä 10386,0. Kymessä ensimmäisellä varasijalla oli Anu Urpalainen vertausluvulla 10131,3. Näin ollen Urpalainen olisi ohittanut Pauliina Viitamiehen, mikäli vaalipiirit olisivat olleet yhdistettyinä jo vuonna 2011. Ero vertausluvussa selittyy sillä, että Kymessä oli hiukan enemmän äänestäjiä suhteessa valittavien edustajien määrään. (Äänestysaktiivisuudessa ei ollut merkittäviä eroja). Se puolestaan antaa olettaa, että Kymen alueen ehdokkaat hyötyvät vaalipiirin yhdistämisestä Etelä-Savon kustannuksella.

Näihin laskelmiin täytyy kuitenkin suhtautua varauksella, koska puolueiden kannatukset ovat muuttuneet merkittävästi neljän vuoden aikana, mikä varmasti vaikuttaa tulokseen enemmän kuin vaalipiiriuudistus. Mielipidemittausten perusteella Keskustan nousu ja muiden puolueiden lasku johtaa useiden paikkojen siirtymiin yhdeltä puolueelta toiselle.

Vaalipiirien yhdistäminen muuttaa ehdokasasettelun logiikkaa. Yhdistetystä vaalipiiristä hyötyvät ehdokkaat, joilla on tunnettuutta koko vaalipiirin alueella. Tällaisia henkilöitä ovat tyypillisesti puolueiden johtohenkilöt, jotka saavat näkyvyyttä esimerkiksi televisiossa ja muissa kansallisen tason tiedotusvälineissä: esimerkiksi Kaakkois-Suomen vaalipiirissä Jouni Backman (sd.) tai Kimmo Tiilikainen (kesk.) ja Savo-Karjalan vaalipiirissä Seppo Kääriäinen (kesk.). Kristillisdemokraatit yrittää ottaa vaalipiirien yhdistämisestä hyödyn irti asettamalla ehdolle hyvin tunnetun entisen urheilijan ja pitkän linjan poliitikon Sari Essayahin Savo-Karjalan vaalipiirissä. Vaalipiiriuudistus lisää painetta löytää lisää tällaisia ehdokkaita listoille. Jos ajattelee optimistisesti, paine koko vaalipiirissä tunnettujen ehdokkaiden löytämiseen kehittää vähitellen vaalipiirien yhteishenkeä. Toisaalta laajalti tunnettuja ehdokkaita on olemassa rajallisesti. Sen vuoksi puolueorganisaatiot pyrkivät jatkossakin löytämään listoille ehdokkaita eri puolilta vaalipiiriä, mikä vähentänee vaalipiirien yhdistämisestä aiheutuvaa kipuilua.

Todennäköisimmin vaalipiirien yhdistämisestä hyötyvät eniten keskisuuret puolueet vihreät ja vasemmistoliitto, joilla on nyt realistinen mahdollisuus ylittää vajaan 6 % äänikynnys. Savo-Karjalan vaalipiirissä suuret puolueet kokoomus, SDP, keskusta ja perussuomalaiset jyräävät edelleen, mutta Kaakkois-Suomen vaalipiirissä Ylen taannoinen mittaus ennustaa vihreille ja vasemmistoliitolle yhtä lisäpaikkaa. Vuoden 2011 vaaleissa vihreiden Heli Järvinen (vihr.) jäi niukalti Eduskunnan ulkopuolelle Etelä-Savossa ja samalla tavalla kävi Kymessä Pentti Tiusaselle (vas.). Nyt heillä on paremmat mahdollisuudet nousta kansanedustajiksi.

Vaalipiiriuudistuksen seurauksia analysoidaan todennäköisesti tarkkaan. Uudistuksen jälkeen Suomessa on edelleen vaalipiirejä, joissa äänikynnys on pienempien puolueiden näkökulmasta kohtuuton. Satakunnasta valitaan tänä vuonna 8 kansanedustajaa ja Lapista 7. Kataisen hallitus aloitti perustuslain uudistuksen, jonka tavoitteena oli mahdollistaa vaalipiirien yhdistäminen. Sen toimeenpaneminen edellyttää kuitenkin hyväksyntää myös seuraavalta, todennäköisesti keskustan vetämältä hallitukselta. Keskusta ei ole lämmennyt uudistukselle, joka tosiasiallisesti heikentää sen valtaa pienemmissä vaalipiireissä, joten sen toteutuminen on epävarmaa.

Erkka Railo

VTT, dosentti, Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Kuin kaksi pappia

17 maaliskuun, 2015Eduskuntavaalit, Politiikka, Puolueet, Uskonto, Vaalit 2015mtaval

Eduskuntatutkimuksen keskuksen järjestämän väittelysarjan neljäs ja viimeinen tilaisuus pidettiin eilen. Väittelijöiksi saapuivat SDP:n kansanedustaja Ilkka Kantola ja KD:n riveistä ehdolla oleva Ville Auvinen. Kumpikin heistä on väitellyt teologian tohtoriksi, ja niinpä pappismiesten välisen debatin aiheeksi oli valittu uskonto ja politiikka.

Varsinkin väittelyn alkupuolisko muistutti ennemmin kahden miehen yhteistä luennointia kirkon ja valtion suhteesta historiallisine kertauksineen kuin kuumottavaa poliittista vaalikeskustelua. Auvinen ja Kantola pyysivät toisiaan täydentämään omia puheenvuorojaan ja väistelivät toistensa haastamista. Tilaisuuden vetäjä Erkka Railo ottikin pian ohjat käsiinsä, ja ryhtyi tenttaamaan ehdokkaita aktiivisemmin kuin edellisissä debateissa. Näin loppua kohden väittelijöiden väliltä löytyi eriäviä mielipiteitä, vaikka toki nekin esitettiin maltillisesti ja korostettiin toisen kannan ymmärtämistä. Auvinen esimerkiksi vastasi köyhyyteen liittyvässä kysymyksessä Kantolan puheenvuoroon: ”Kaikki se on totta, mitä Ilkka sanoi, ja allekirjoitan sen.” Papit eivät toistensa päälle puhuneet.

Uskonto ja politiikka oli kuitenkin kiinnostava aihe, ja tilaisuuden edetessä kuulijat saivat asiantuntevaa tietoa esimerkiksi kirkollislain säätämisestä ja pappien virkatehtävistä. Mitä syvemmälle teeman käsittelyssä päästiin, sitä selvemmäksi kävi, että kristinuskon ja valtion suhdetta on loppujen lopuksi käsitelty julkisuudessa hyvin pinnallisesti siihen nähden, kuinka paljon puhuttavaa riittäisi.

Aihepiiristä keskustelu on viime vuosina jäänyt useimmiten tasolle, jossa arvioidaan kristillisten puheenjohtaja Päivi Räsäsen kannanottojen vaikutusta kirkon jäsenmäärään. Tai sitten on nostettu esiin yksittäisten kansanedustajien kantoja yksittäisiin kysymyksiin, kuten avioliittolakiin tai aborttiin. Keskustelusta kävi ilmi, että uskonto vaikuttaa kuitenkin osaltaan edustajien arvopohjaan, sekä liittyy esimerkiksi koulutus- ja sosiaalipolitiikkaan.

Media nousi kummankin ehdokkaan puheissa tikunnokkaan siinä, kuinka kristinuskon ja politiikan suhde vääristyy julkisessa keskustelussa. Tällaisella väitteellä on varmasti osittain perusteensa, mutta puolueet voisivat myös itse katsoa peiliin. Uskontoaihetta ei ole nostettu esiin, ehkä jopa päinvastoin, ja syykin on melko ilmeinen. Kietomalla uskonnon poliittiseen puheeseen ei todennäköisesti tule saavuttamaan yhtään uutta äänestäjää, mutta sen sijaan on riskinä menettää muutama uskollinen kannattaja.

Varsinkin suurimpien puolueiden peruskannattajakunnasta löytyy varmasti paljon sellaista väkeä, joka suhtautuu uskonasioihin perin konservatiivisesti. Turvallisinta on, kun vallitseviin asiantiloihin ei esitetä radikaaleja muutoksia. Tämän puolesta puhuu myös se, mitä Kantola kertoi SDP:sta: Puoluekokous oli asettanut työryhmän selvittämään kirkon erottamista valtiosta, mutta minkäänlaisia linjauksia ei asiasta ole tehty.

Tästä näkökulmasta avioliittolain käsittely eduskunnassa oli suurimpien puolueiden kannalta järkevää tehdä hyvissä ajoin syksyllä. Vaaliteemana uskontoon liittyvä yksittäinen aihe olisi korostanut puolueiden sisäistä hajanaisuutta ja toisaalta saattanut sysätä äänestäjiä esimerkiksi kristillisiin, vihreisiin ja vasemmistoliittoon, joissa kannat ovat yksiselitteisempiä.

Kantolan ja Auvisenkin samanmielisyys johtui pitkälti siitä, että he ovat molemmat pappeja ja siinä mielessä kristillisen arvopohjan omaksuneita poliitikkoja kuin siitä, että heidän edustamansa puolueet olisivat erityisen lähellä toisiaan. Uskonto ja politiikka on aihe, jonka käsitteleminen vaaliagendalla tuottaa todennäköisesti enemmän haittaa kuin hyötyä, ja niinpä valtapuolueet eivät halua nostaa sitä esiin.

Media pureutuu herkästi yksittäisiin kohuja synnyttäviin kysymyksiin, eikä haasta puolueita laajempaan ja syvällisempään keskusteluun. Tässä voisi olla vaaliteema, jossa muut kuin suurimmat puolueet saisivat itse määritellä keskustelun lähtökohdat. Tarjolla olisi hieno mahdollisuus sysätä puheenjohtajat vaalikeskusteluissa todelliselle epämukavuusalueelle.

Sini Ruohonen

VTM, tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Oppitunti vaaliväittelystä: yleisön kosinta

3 maaliskuun, 2015Eduskuntavaalit, Keskusta, Vaalikeskustelu, Vaalit 2015, Vihreätmtaval

Eduskuntatutkimuksen keskuksen vaaliväittelyjen sarja jatkui eilen maanantaina. Keskustan varapuheenjohtaja, kansanedustaja Annika Saarikko ja vihreiden puheenjohtaja, kansanedustaja Ville Niinistö asettuivat haastamaan toinen toisensa yliopistonlehtori VTT Erkka Railon heiluttaessa tahtipuikkoa.

Turun yliopistoon oli kummankin eduskuntavaaliehdokkaan selvästi mielekästä tulla paikalle. Saarikko kertoi, että hänen vaaliperinteisiinsä kuuluu osallistua E-keskuksen vaalikurssille joko opiskelijana tai sitten ehdokkaana. Niinistö myhäili olevansa ”kotona taas” ja muisteli esittelynsä alkumetreillä tehneensä pro gradunsa nimenomaan poliittisen historian oppiaineeseen aiheenaan jälleen ajankohtainen Venäjä-politiikka. Osaavat ja kokeneet poliitikot huomioivat kunkin tilaisuuden erityispiirteet ja pyrkivät ottamaan yleisönsä haltuun heti alkumetreiltä alkaen.

Siinä missä viikko sitten Maria Lohela (ps.) ja Stefan Wallin (r.) olivat lähtökohtaisesti eri kannoilla aiheessa kuin aiheessa, löytyi Niinistön ja Saarikon välillä nyökyttelevää sopusointua useissa eri kysymyksissä. Biotalous kirvoitti alussa kunnollisen väittelyn aineksia, mutta loppujen lopuksi ehdokkaiden esittämät konkreettiset keinot energiapolitiikan ratkaisuiksi eivät sittenkään eronneet radikaalisti toisistaan.

Ensimmäisen aihealueen parissa vierähti 45 minuuttia, koska asiantuntemusta löytyi molemmilta esiintyjiltä ja puheenvuorot venyivät suhteellisen pitkiksi. Niinistö oli retorisesti taitava, sillä hän pystyi esittämään tulevaisuudenkuvat väistämättöminä lopputuloksina. Siinä missä poliitikot kuvailevat usein omia tai puolueensa tavoitteita, kertoi vihreiden puheenjohtaja sen, miten asiat on välttämättä ratkaistava, jotta Suomi ja maailma eivät suistu täydelliseen (ympäristö)katastrofiin.

Saarikko moitti vihreitä ylimielisyydestä kuvailemalla kilpailevaa puoluetta ”the luonto” -puolueeksi, joka arvostelee muita sen mukaan, ovatko ne samaa vai eri mieltä vihreiden kanssa. Samaan hengenvetoon Saarikko tosin totesi, että onneksi vihreät ovat olemassa ja vaikuttamassa myös muiden puolueiden ajamaan ympäristöpolitiikkaan. Niin Saarikko kuin Niinistö onnistuivat osoittamaan olevansa myös huumorintajuisia poliitikkoja, sillä yleisöä heidän heittonsa nauratti pariinkin kertaan. Hauskuus ja heittäytymiskyky vaativat esiintyjältä enemmän, kuin pelkästään asialinjassa pysyminen.

Taisteluparin samanmielisyys korostui entisestään, kun siirryttiin puimaan perhepolitiikkaa. Kumpikin väittelijöistä ymmärsi ottaa yleisön haltuun siirtämällä keskustelun nopeasti ns. perinteisestä perhepolitiikasta laajempiin kehyksiin. Tämän laventamisen myötä perhepolitiikka olikin pääasiallisesti yksinasuvien palveluja ja elämää koskevaa politiikkaa. Pääosin lapsettomista opiskelijoista koostunut yleisö oli varmaankin mielissään saadessaan kuulla varhaiskasvatuksen hoitopäivärajoitusten sijaan poliitikkojen huolen yksin elämisen hintavuudesta.

Niinistö oli väittelijänä nopeatempoinen ja asiantunteva. Hän käytti sujuvasti hyväkseen lukuja ja osoitti perehtyneisyytensä asiakysymyksiin. Niinistön miinukseksi luettakoon toisaalta se, että jos kuulijalla ei ole valmiiksi substanssipuolta hallussa, saattaa tämän vihreiden puheenjohtajan kärryiltä pudota nopeastikin. Voiko perusteellinen ja nopeatempoinen esiintymistapa tehdä poliitikosta etäisen, jopa vaikeasti ymmärrettävän?

Saarikko pyristeli kaikin voimin irti perinteisistä keskustaan kohdistuvista ennakkoluuloista haja-asutusalueiden puolueena, joka puhuttelee vain ydinperheeseen kuuluvia äänestäjiä. Nämä stereotypiat eivät todennäköisesti houkuttele opiskelijoita. Keskustan varapuheenjohtaja toi esiin henkilökohtaisia kipupisteitään puolueen politiikassa (esim. ydinvoima) ja kuvaili sitä, kuinka puolueen perhepolitiikkaan oli tärkeää päästä vaikuttamaan osallistumalla henkilökohtaisesti ohjelmatyöhön. Saarikko oli puheenvuoroissaan maanläheisempi kuin vastapuolensa, muttei ehkä osannut tai uskaltanut keskeyttää Niinistöä siten, kuin debatissa voisi.

Lohelan ja Wallinin viimekertaisessa debatissa väittelijät keskittyivät argumentoimaan nimenomaan toisiaan vastaan. Tämä oli luonnollisesti helppoa, koska perussuomalaiset ja RKP ovat lähtökohtaisesti eri mieltä lähes kaikesta.

Niinistön ja Saarikon samanmielisyys lieneekin syy siihen, että tällä kertaa esiin nostettiin myös muita puolueita. Niinistö arvosteli entistä hallituskumppania kokoomusta varsinkin energiapolitiikan osalta. Saarikko ei lähtenyt tähän mukaan, vaikka nelivuotinen oppositioasema olisi antanut kritisointiin aineksia. Saarikko myös painotti puheessaan, että vastustamalla politiikassa ei päästä eteenpäin, vaan on löydettävä ja esitettävä ratkaisuja.

Vihreät ovat lähteneet kokoomusvetoisesta hallituksesta kesken kauden, joten on hyvin luontevaa, että he korostavat myös kampanjoinnissaan puolueiden välisiä erimielisyyksiä. Saarikon varovaisuudesta voidaan päätellä, että keskustassa ei haluta vastakkainasetteluja, koska se voisi hankaloittaa keskustavetoisen hallituksen syntyä ja toimintaa.

Poliittisen viestinnän dilemma on siinä, että yhtäältä pitäisi osoittaa olevansa jonkun asian puolesta, mikä johtaa väistämättä kilpailijoiden vastustamiseen, ja toisaalta pukea sanomansa mahdollisimman positiiviseen muotoon. Korostamalla vastakkainasettelua saatat leimautua änkyräksi, olemalla yltiöpositiivinen vaikutat helposti mitäänsanomattomalta. Tasapainoilu ärhäkkyyden ja myönteisyyden välillä onkin taitolaji.

Ensi viikolla debatoimaan asettuvat vasemmistoliiton Li Andersson ja kokoomuksen Petteri Orpo. Tervetuloa seuraamaan väittelyä Turun yliopiston Arcanumiin saliin Arc1 maanantaina klo 14 alkaen. Ja osallistuminen sosiaalisessa mediassa onnistuu tunnisteella #edebatti.

Ps. Kaikki väittelyt on mahdollista katsoa livena tai jälkeenpäin TYYn Youtube-kanavalla.

Sini Ruohonen

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Nyt alkoi #edebatti!

24 helmikuun, 2015Eduskuntavaalit, Politiikka, Vaalit 2015nthata

Eduskuntatutkimuksen keskuksen yhteistyössä TYY:n kanssa järjestämä väittelysarja alkoi eilen Turun yliopistossa. Tilaisuuksia on yhteensä neljä, ja niihin on kutsuttu varsinaissuomalaisia kansanedustajaehdokkaita kaikista eduskuntapuolueista. Väittelyssä on vastakkain kaksi ehdokasta, ja debatin pääaiheet on annettu tietoon etukäteen.

Ensimmäisenä taisteluparina olivat perussuomalaisten Maria Lohela ja RKP:n Stefan Wallin aiheinaan maahanmuutto ja ”pakkoruotsi”. Tilaisuuden vetäjänä toimi E-keskuksen erikoistutkija VTT Ville Pitkänen.

Vaalipaneeleissa on usein täysi rivi ehdokkaita. Tällöin kilpailu keskittyy helposti siihen, kuka saa eniten puheaikaa tai ylipäätänsä välitettyä viestinsä yleisölle. Kahdenvälisen debatin tarkoituksena on tarjota sellainen asetelma, jossa kumpikin osallistuja saa varmasti tarpeeksi puheaikaa, ja näin ollen taistelu keskittyy argumentointiin ja asianhallintaan.

Lohela ja Wallin osoittautuivat vanhoiksi tutuiksi Turun kaupunginvaltuustosta. Kaksikon lämpimät välit heijastuivat keskusteluun – kumpikin kuunteli toista, henkilökohtaisuuksiin ei menty ja lopuksi halattiin kiitokseksi. Vaikka maahanmuutto ja ruotsin kielen opetus olivat asioita, joista yhteistä säveltä oli mahdotonta löytää, ei keskustelukumppania ylenkatsottu, vähätelty tai keskeytetty.

Väittely oli etiketin noudattamisen lisäksi muutenkin lähellä mallisuoritusta. Tästä kertoo jo sekin, ettei juontajan tarvinnut ottaa puheenvuoroja itselleen juuri lainkaan vaan debatointi eteni sujuvasti osallistujien omasta toimesta.

Maahanmuutto oli Lohelalle tuttu aihe, ja hänen puheenvuoronsa olivat retorisesti harkittuja terrorismin uhan esilletuomisesta suomalaisten hyödyn korostamiseen. Wallin tarttui ärhäkästi Lohelan väitteisiin nostamalla esiin havaitsemiaan ristiriitoja.

”Pakkoruotsi”-kysymyksessä retoriikan valomiekka oli Wallinin kädessä – suomenruotsalainen oli selvästi saanut treenata esitystään joskus aiemminkin. Wallin korosti, ettei kielikysymys ole tunneasia, mutta toi kuitenkin puheessaan esiin useita omakohtaisia kokemuksia ja uskalsi syyttää vastapuolta vihan lietsomisesta kansanryhmää kohtaan.

Lohelan vastine kielikysymykseen oli taitava. Hän ei suinkaan ryhtynyt puolustelemaan vihasyytöksiä vaan päinvastoin tunnusti rakastavansa kieliä. Lohela korosti puheessaan valinnanvapauden tärkeyttä, mikä sai hänet näyttämään enemmän demokratian ritarilta kuin yksittäisen kysymyksen vastustajalta.

Kaiken kaikkiaan kumpikin väittelijä osasi tarttua toisen avauksiin, tuoda esiin omat poliittiset päämääränsä ja luomaan itsestään positiivisen kuvan.

Kahdenvälisen väittelyn järjestäminen oli ensituntumalta menestys, ja meidän kaikkien iloksemme näitä yleisölle avoimia tapahtumia on luvassa vielä kolmena seuraavana maanantaina (Turun yliopistossa Arcanumin salissa Arc1 alkaen klo 14).

Ensi viikolla 2.3. debatoivat Annika Saarikko (kesk.) ja Ville Niinistö (vihr.) aiheenaan mm. perhepolitiikka.

Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan. Twitterissä voi osallistua tunnisteella #edebatti.

Sini Ruohonen

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Miten puhua maahanmuutosta kevään vaaleissa

20 tammikuun, 2015Eduskuntavaalit, Maahanmuutto, Puolueet, Vaalit 2015mtaval

Eduskuntavaalien lähestyessä puolueet, toimittajat ja asiantuntijat esittävät arvioitaan kevään kiistelyn ja politikoinnin aiheista. Monet ovat nostaneet maahanmuuton esille mahdollisena teemana. Etenkin perussuomalaisten poliitikot ovat käsitelleet maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä viime viikkoina haastatteluissa, blogeissa ja tiedotustilaisuuksissa.

Perussuomalaisten meppi Jussi Halla-aho ja puheenjohtaja Timo Soini sanailivat edellisviikolla sopuisasti julkisuudessa maahanmuuttoteeman roolista puolueen agendalla. Pikaisimmissa arvioissa Halla-ahon nähtiin näin ilmoittautuvan puolueen hamassa tulevaisuudessa käytävään puheenjohtajakilpaan. Niin tai näin, maahanmuuton nostamisessa etualalle on vähintään kyse perussuomalaisten kääntämisestä vaaliasentoon. Perussuomalaiset ymmärtävät, että Eurooppa- ja maahanmuuttopoliittisen keskustelun toisinajattelijoiksi asemoituminen on neljä vuotta läpimurtovaalien jälkeenkin olennaista menestymiselle.

2010-luvun linjauksissaan esimerkiksi keskusta, kokoomus ja sosiaalidemokraatit ovat johdonmukaisesti liputtaneet eurooppalaisen liikkumavapauden, ulkomaisen työvoiman lisäämisen ja turvapaikanhakijoista huolehtimisen puolesta. Samalla ne ovat esittäneet, että muuttoliikkeiden lieveilmiöihin, kuten harmaaseen talouteen tai kansainväliseen rikollisuuteen, puuttuminen on niin ikään tärkeää.

Viime vuonna käydyissä europarlamenttivaaleissa muut puolueet eivät painottaneet maahanmuuttokysymyksiä niin paljon kuin perussuomalaiset. Tämä näkyi niiden vaaliohjelmien suppeammista aihetta käsittelevistä osuuksista. Myös niiden ehdokkaat ja puheenjohtajat ottivat harvemmin maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä oma-aloitteisesti esille julkisuudessa.

Miten käy näissä vaaleissa?

Uskontoon liittyvät näkökohdat ovat viime vuosikymmeninä nousseet maahanmuuttokeskustelussa esille vain harvoin. On kuitenkin mahdollista, että muutaman viikon takainen Pariisin tragedia nostaa osaltaan maahanmuuttotaustaisten henkilöiden kulttuuriin tai uskontoon sekä kotoutumiseen liittyviä aiheita keskusteluun.

Myös turvallisuusnäkökulmat saattavat korostua paitsi puolustus- ja ulkopolitiikan käsittelyssä myös maahanmuuttopoliittisessa keskustelussa. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana kansainvälisen rikollisuuden, terrorismin ja yleisen turvattomuuden uhka on kerta toisensa jälkeen nostettu esille suomalaisessa maahanmuuttajia käsittelevässä keskustelussa ja puoluelinjauksissa.

Oletettavasti esille nousevat, eurooppalaisia teemoja noudatellen myös kysymykset yhteiskunnallisen osallistamisen ja integroitumisen parantamisesta sekä kriisialueille matkustavien valvonnan kehittämisestä.

Vaalien alla soisi keskusteltavan ilman turhaa yleistämistä. Maahanmuutto tai maahanmuuttajat eivät ole selvärajainen, yksittäinen kokonaisuus, vaan tuhansia ihmiselämiä eri tavoin määrittävä tekijä. Maahanmuuttajien eri ryhmiä koskevat erilaiset kysymykset ja haasteet. Esimerkiksi Suomessa asuvan eteläkorealaisen vaihto-opiskelijan, eteläsudanilaisen turvapaikanhakijan tai eteläskånelaisen perheenisän kohtaamat haasteet ja merkitys suomalaiselle yhteiskunnalle ovat hyvin erilaisia.

Vaalienaluskeskustelu kaipaa ehdokkaiden konkreettisia, toteuttamiskelpoisia ja käytännön tasolla liikkuvia ehdotuksia. Tässä muutama esimerkki konkretiasta:

Jos te ehdokkaana olette ulkomaisen työvoiman tai korkeakouluopiskelijoiden määrän lisäämisen tai vähentämisen kannalla, perustelkaa kantanne. Kertokaa myös, kuinka muuttoa voidaan kannustaa tai hillitä lainsäädännön kautta.

Jos katsotte, että kotouttamispolitiikassa on parantamisen varaa, kertokaa, minkälaisia käytännön muutoksia pitäisitte toivottavina. Miten edistäisitte näitä kansanedustajana?

Jos taas olette turvapaikanhakijoiden määrän supistamisen tai lisäämisen kannalla, kertokaa kuinka tähän päästään käytännön toimilla. Mihin näkemyksenne ja ratkaisuehdotustenne toimivuus perustuu?

Suomeen suuntautuva muutto ja Suomessa asuvat sadattuhannet maahanmuuttotaustan omaavat ihmiset tulevat puhuttamaan puolueita, mutta teema tuskin nousee ratkaisevimmaksi ohi talouteen tai työllisyyteen liittyvien aiheiden. Maahanmuuttajakysymysten seuraajalle on luvassa kutkuttava kevät. Oletuksena on, että yksi puolue korostaa aihepiiriä jälleen muita enemmän. Syynä ovat erot puolueiden vaalitaktiikoissa ja käsityksissä merkittävimmistä Suomea kohtaavista haasteista.

Matti Välimäki

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Välimäki valmistelee suomalaisten puolueiden ulkomaalaispoliittisia linjauksia 1970-luvulta 2010-luvulle tarkastelevaa väitöskirjaa.

Voiko kokoomus vielä kiriä keskustan kiinni?

3 tammikuun, 2015Eduskuntavaalit, Mielipidemittaukset, Politiikka, Puolueet, Vaalit 2015vaalikampanja, vaalit 2015erkmat

Viimeisten mielipidemittausten mukaan keskusta on saavuttamassa huhtikuun eduskuntavaaleissa hätkähdyttävän vaalivoiton: 26,8 % äänistä. Mikäli ennuste osapuilleenkaan toteutuu, keskustan ääniosuus voi nousta jopa 10 prosenttiyksikköä edellisistä vaaleista – todella järisyttävä nousu. Etumatkaa mielipidemittausten kakkoseen kokoomukseen on jopa 8 prosenttiyksikköä.

Mutta voiko keskustan vaalivoiton jo kuuluttaa kirkossa? Kuten kaikki puoluejohtajat kilvan hokevat, gallupit eivät äänestä. Voiko tulos tästä olennaisesti vielä muuttua? Onhan vaaleihin yli kolme kuukautta matkaa, jona aikana käydään kiihkeä vaalikamppailu. Kuinka paljon puolueiden ääniosuudet ovat vaalikamppailun aikana muuttuneet?

Katsotaanpa Yleisradion tuottamia mielipidemittauksia ennen eduskuntavaalikampanjan alkua ja verrataan niitä eduskuntavaalien tuloksiin 2000-luvuilla pidetyissä vaaleissa. Oheiseen taulukkoon on koottu Yleisradion Taloustutkimus oy:llä tuottamien mielipidemittausten tulokset kolmen suurimman puolueen osalta marras-, joulu ja tammikuussa ennen eduskuntavaaleja vuonna 2003, 2007 ja 2011 sekä vaalien tulokset. Vuoden 2011 vaaleissa on lisäksi otettu mukaan Perussuomalaiset, joka ansaitsee oman rivinsä ”jytkyn” takia.

Olen laskenut kolmen mielipidemittauksen tuloksen keskiarvon ja verrannut niitä kunkin puolueen vaalitulokseen. Näin laskettuna mielipidemittauksiin sisältyvien vaihteluiden merkitys vähenee ja saamme luotettavamman arvion siitä, pystyvätkö puolueet vaikuttamaan omaan kannatukseensa vaalikeväänä ja kuinka paljon.

Mielipidemittaukset ennen vaalikampanjoita sekä vaalitulokset 2003, 2007 ja 2011:

Vuosi 2003	marras	joulu	tammi	KA	Vaalitulos	Laskua/nousua
Kokoomus	19,6	18,9	18,3	18,9	18,6	-0,3
Keskusta	24,0	23,0	24,4	23,8	24,7	+0,9
Sdp	25,4	24,1	24,7	24,7	24,5	-0,2

Vuosi 2007	marras	joulu	tammi	KA	Vaalitulos	Laskua/nousua
Kokoomus	20,0	19,8	20,5	20,1	22,3	+2,2
Keskusta	23,7	23,3	23,6	23,5	23,1	-0,4
Sdp	24,6	24,8	25,2	24,9	21,4	-3,5

Vuosi 2011	marras	joulu	tammi	KA	Vaalitulos	Laskua/nousua
Kokoomus	21,7	21,1	21,1	21,3	20,4	-0,9
Keskusta	17,6	18,6	18,8	18,3	15,8	-2,5
Sdp	19,1	18,4	18,1	18,5	19,1	+0,6
PS	14,3	14,9	15,3	14,8	19,1	+4,3

Taulukko osoittaa, että kymmenestä vertailuun valikoidusta kohteesta kuudessa puolueen kannatuksen muutos vuodenvaihteesta vaaleihin oli alle yhden prosenttiyksikön verran: vähemmän kuin mielipidemittausten virhemarginaali. Toisin sanoen, puolueiden kannatus pysyi käytännössä ennallaan. Neljässä tapauksessa kymmenestä muutokset ovat olleet enemmän kuin yksi prosenttiyksikkö. Näihin palaan kohta.

On hyvä pitää mielessä, että arvioiden mukaan juuri 2000-luvulla liikkuvien äänestäjien määrä on kasvanut ja luokkaperusteisten äänestyspäätösten määrä vastaavasti pienentynyt. Toisin sanoen vaalikampanjalla pitäisi 2000-luvulla olla enemmän vaikutusta kuin aiemmin. Aikasarja on perin lyhyt, mutta näyttää tukevan ajatusta siitä, että liikkuvien äänestäjien määrä on kasvanut. Varovasti voi arvioida, että puolueiden kannatuksen muutokset vaalikampanjan aikana näyttävät 2000-luvulla hiukan suurentuneen.

Tarkasteltuihin kolmeen eduskuntavaaliin mahtuu yksi tapaus, jossa puolueen kannatuksen muutos viimeisten kuukausien aikana on ollut yli 4 prosenttia (Perussuomalaiset 2011) ja yksi, jossa muutos on ollut yli 3 prosenttiyksikköä (SDP 2007). Vuonna 2007 Sdp:n romahdusta selitettiin julkisuuteen vuotaneella pahasti epäonnistuneella SAK:n tv-mainoskampanjalla, jossa Oiva Lohtanderin esittämä porvarin irvikuva söi hummeria ja kehotti vasemmistolaisia äänestäjiä jäämään kotiin vaalipäivänä.

Perussuomalaisten kannatuksen kasvu vuonna 2010–2011 hakee puolestaan vertaistaan Suomen poliittisessa historiassa. Taustalla oli ennen muuta protesti, joka kohdistui muiden puolueiden EU-politiikan konsensukseen. Protestille oli kysyntää tilanteessa, jossa Portugalin hallitus saapui hattu kourassa pyytämään apua muilta EU-mailta juuri Suomen vaalien alla.

Vuosien 2003–2011 eduskuntavaaleihin mahtuu lisäksi kaksi tilannetta, joissa puolueen kannatuksen muutos on ollut yli kaksi prosenttiyksikköä. Vuonna 2007 oppositiopuolue kokoomus kykeni nostamaan kannatustaan vaalikampanjassa kahdella prosenttiyksiköllä, mitä voi pitää hyvänä tuloksena kun sitä vertaa normaaleihin muutoksiin puolueiden kannatusluvuissa.

Vuonna 2011 keskustan kannatus romahti 2,5 prosenttiyksikköä, kun puolueen kannattajat jäivät sankoin joukoin kotiin. Tuolloin kaikki tuntui menevän keskustaa vastaan. Vaalikampanjan aikana kannatukseen eniten vaikutti todennäköisesti se, että Suomi joutui sittenkin kasvattamaan osallistumistaan Portugalin apupakettiin, toisin kuin Mari Kiviniemi lupasi, kun Portugalin hallitukselta loppuivat rahat kolme viikkoa ennen Suomen vaaleja.

Kiinnostavin taulukon havainto on kuitenkin, ettei yksikään hallitusvastuussa oleva ”suuri” puolue ole onnistunut nostamaan kannatustaan vaalikampanjan aikana 2000-luvun eduskuntavaaleissa. Se ei tietenkään tarkoita, että vaalikampanja olisi tarpeetonta ajanhukkaa. Todennäköisesti puolueilla olisi mennyt vielä huonommin, mikäli ne olisivat heittäneet kirveen kaivoon ja päättäneet jäädä kotiin kampanjan ajaksi.

Voiko kokoomus siis kiriä keskustan kiinni keväällä 2015? Tuskin. Mennyt ei ole tietenkään tae tulevasta, mutta 2000-luvun vaalikampanjoiden historia osoittaa, että kokoomuksen mahdollisuudet kiriä keskustan 8 prosentin etumatka kiinni keväällä 2015 ovat häviävän pienet.

Erkka Railo

Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija