Brexit ja Little Englander – miksi käsitehistoria on tärkeää?

27 lokakuun, 2016Politiikkasiparu

Ainomaija Ison-Britannian lippua muistuttava perhonen nousi kohti korkeuksia EU:n symbolilla merkitystä laatikosta. Kuva koristi viime kesäkuussa The Spectator-lehden kantta, jonka teksti kuului ”Out – and into the world”.

Lehden samannimisen pääkirjoituksen viesti oli selkeä: itsenäinen, EU:sta irrallinen Britannia olisi unionin jäsenvaltiota kykeneväisempi osallistumaan globalisoituvaan maailmaan. Lehden retoriikan voi katsoa olleen vastaus syytöksille, joiden mukaan brexitin kannattajat olivat ahdasmielisiä äärinationalisteja, niin kutsuttaja Little Englandereita.

Käsite Little Englander on brexitiä vanhempi. Sitä alettiin käyttää jo 1800-luvun loppupuolella. Tuolloin Little Englander oli haukkumasana, jolla viitattiin Britti-imperiumin laajentumista vastustaneisiin rauhanaktivisteihin. Heihin lukeutui brittiläinen C. E. Maurice, jonka kriittinen kirjoitus imperialismista julkaistiin Concord-lehdessä tammikuussa 1901.

Artikkelissa Maurice korosti Little Englanderin symboloivan kansainvälistä yhteistyötä ja olevan vastakohta imperialismille, jonka aiheuttamat siirtomaasodat eristivät Britannian muusta Euroopasta.

Little Englanderin kaksi päinvastaista määritelmää on hyvä esimerkki käsitehistoriasta, jossa huomio kiinnittyy käyttämiimme käsitteisiin, niille annettuihin merkityksiin sekä siihen, miten tulkitsemme ympäröivää maailmaa käsitteiden kautta.

Miksi tämä on tärkeää?

Käsitteet eivät ole milloinkaan yksiselitteisiä. Käsitehistoria osoittaa todellisuuden rakentuvan monitulkintaisuudelle tyhjentävien määritelmien sijaan. Näin oli sekä vuonna 1901 että viime kesänä.

Maurice ja muut rauhanaktivistit olivat 115 vuotta sitten nationalisteja muiden aikalaisten tavoin. Heille Britannia oli maista parhain ja brittiläisen sivistyksen viljeleminen maailmalla tavoiteltavaa, joskus jopa sodan keinoin.

The Spectatorin viesti on taas esimerkki siitä, että brexitin kannattajille ero EU:sta ei merkinnyt piiloutumista maailmalta. Heille brexit ja kansainvälinen vaikuttaminen olivat toisensa mahdollistavia, ei poissulkevia.

Usein on helpompi huomata menneisyyden rönsyt kuin nykyisyyden eri näkökulmat. Tämä nähtiin brexitin kohdalla, kun asiantuntijat syrjäytettiin päätöksenteosta. Oli vaivattomampaa rinnastaa pakolaiset ja työväenluokka kuin puhua EU:n vaikutuksesta Britannian lainsäädäntöön.

Vastakkainasettelun korvaaminen käsitehistorian painottamalla moniäänisyydellä olisi yhteiskuntamme kannalta hedelmällistä. Keskustelukulttuuristamme tulisi rakentavampaa ja mustavalkoisten esitysten sijaan tapahtumia katsottaisiin osana laajempaa taustaa.

Tieteelliset näkökulmat ovat tässä avainasemassa niin Britanniassa kuin Suomessa, kunhan niitä kuunnellaan.

Ainomaija Rajoo, HuK

Kirjoittaja on työskennellyt Kamppailu vallasta. Eduskuntavaalikampanjat 1945-2015 -teoksen toimitussihteerinä Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Voittiko vuoden 2015 vaalit valtiovarainministeriö?

17 lokakuun, 2016Eduskuntavaalit, Kansanvalta, Kokoomus, Leikkaukset, Politiikka, Puolueet, SDP, Tiedotusvälineet, Vaalikeskustelu, Vaalit 2015erkmat

Erkka-Railo-44 Viime viikolla julkaistiin kirjamme Kamppailu vallasta – Eduskuntavaalikampanjat 1945–2015. Yksi kirjan väitteistä herätti erityistä kiinnostusta SDP:n Demokraatti-lehdessä. Väitämme Sini Ruohosen kanssa, että valtiovarainministeriön maaliskuussa 2015 julkaisema raportti Talouspolitiikan lähtökohdat 2015–2019 vaikutti eduskuntavaalien tulokseen.

Tässä blogissa vastaan kahteen erilliseen, mutta helposti toisiinsa sekoittuvaan kysymykseen:

Ensinnäkin, vaikuttiko valtiovarainministeriön puheenvuoro vaalitulokseen, ja toiseksi, onko valtiovarainministeriöllä oikeus osallistua julkiseen keskusteluun eduskuntavaalien alla?

Väite valtiovarainministeriön raportin vaikutuksesta vaalitulokseen ei itse asiassa ole uusi. Esitimme saman väitteen jo kesällä 2016 julkaistussa raportissa Poliittisen osallistumisen eriytyminen – Eduskuntavaalitutkimus 2015. Väite ei tuolloin saanut juurikaan huomiota, koska raportin toimittajat Hanna Wass ja Kimmo Grönlund halusivat perustellusti keskittyä raportin paljon tärkeämpään havaintoon eli eri yhteiskuntaryhmien äänestysaktiivisuuden suuriin eroihin.

Julkisuudella on taipumus karata käsistä siten, että yksittäisiin väitteisiin liitetään paljon suurempia asioita, kuin mistä alun perin on kysymys. Mitä siis väitimme?

Väitimme, että valtiovarainministeriön täsmälleen kuukautta ennen vaalipäivää julkaisema raportti Talouspolitiikan lähtökohdat 2015–2019 kehysti vaalikamppailun aikana käydyn julkisen keskustelun siten, että Suomen talouden tilaa tarkasteltiin erityisesti valtiontalouden velkaantumisen näkökulmasta ja että tämä asetti suomalaiset puolueet eriarvoiseen asemaan vaalikamppailussa.

Emme väittäneet, että valtiovarainministeriö olisi tarkoituksellisesti ”pilannut” Suomen vaalit (mitä Demokraatin artikkelin otsikossa kysyttiin). Emme myöskään väittäneet, että valtiovarainministeriö ryhtyi määrätietoiseen yritykseen estää SDP:n vaalivoitto tuhoamalla Antti Rinteen uskottavuuden, vaikka näinkin sanomaamme jo ehdittiin tulkita. Sen sijaan analysoimme, että Rinteen uskottavuus selvästi joutui kovalle koetukselle hänen yrittäessään pitää kiinni SDP:n talouspolitiikasta, joka poikkesi merkittävästi valtiovarainministeriön suosittelemasta linjasta.

Vaalien tutkimuksen itsestäänselvyys kuitenkin on, että politiikan julkisuus vaikuttaa vaalitulokseen. Jos joku taho onnistuu vaikuttamaan vaalien julkisuuteen, niin hän vaikuttaa samalla myös vaalitulokseen.

Puolueilla oli olemassa vaihtoehtoja, millä tavalla reagoida valtiovarainministeriön ulostuloon. SDP:n ei olisi ollut pakko pitää kiinni linjastaan, vaan se olisi voinut yrittää vastata valtiovarainministeriön raporttiin toisella tavalla kuin se teki. Tosin silloin valtiovarainministeriö olisi joka tapauksessa ”voittanut” julkisen keskustelun, koska se olisi pakottanut SDP:n linjalleen.

Jos tuntuu siltä, että minun ja Sini Ruohosen väite valtiovarainministeriön raportin vaikutuksesta julkiseen keskusteluun on uskalias, niin Eduskuntavaalitutkimus 2015 -kirjaan kirjoitti myös Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen johtaja, professori Juri Mykkänen, joka päätyi itsenäisesti vielä askelta rohkeampaan loppupäätelmään. Hän toteaa laajan haastatteluaineiston pohjalta, että valtiovarainministeriö oli jo pitkään pyrkinyt lisäämään omaa vaikutusvaltaansa hallituksen työskentelyssä. Raportin julkistamista Mykkänen pitää ”harvinaislaatuisena vaikuttamisoperaationa”, jonka seurauksena ministeriö ”pystyi kehystämään vaalitaistelun aikaisen keskustelun valtiotalouden tilasta omien näkemystensä mukaisesti”.

Mykkänen näkee Talouspolitiikan lähtökohdat -raportin siis osana laajempaa valtiovarainministeriön operaatiota, jonka tavoitteena oli, että hallituspuolueet sitoutuvat aikaisempaa tiukemmin ministeriön suosittelemaan talouspolitiikkaan. Mykkänen päättelee jopa, että valtiovarainministeriön asettamat vaatimukset johtivat käytännössä myös nykyiseen hallituskokoonpanoon. Kun hallitusneuvotteluiden pohjaksi otettiin valtiovarainministeriön talouspoliittiset linjaukset, SDP joutui neuvotteluissa sivuraiteille.

Pyynnöstä soitin valtiovarainministeriön osastopäällikölle Markus Sovalalle ja kysyin hänen mielipidettään näistä väitteistä. Hän kiisti tällaisen suunnitelmallisuuden. Sovalan mukaan raportin julkaisun tarkka ajankohta oli sattumaa: raportti julkaistaan, kun se tulee valmiiksi. Sen tarkka ajoittaminen olisi mahdotonta sen monimutkaisuuden vuoksi. Lisäksi Sovala muistutti, että ministeriö laatii samantyyppisiä katsauksia säännöllisin väliajoin ja on julkaissut niitä toistuvasti myös vaalien alla.

Sovalan puolustuspuhe ei kuitenkaan muuta itse asiaa: Valtiovarainministeriön raportti vaikutti vaalitulokseen.

Tämä vastaus on selvästi ärsyttänyt eri tahoja, koska valtiovarainministeriön ei periaatteessa kuuluisi osallistua poliittiseen vaikuttamiseen vaan olla puolueeton asiantuntijataho. On kuitenkin sisäisesti ristiriitaista väittää osallistuvansa vaalien alla käytävään keskusteluun, mutta ei vaikuttaa vaalitulokseen. Osallistuminen keskusteluun on vaikuttamista vaalitulokseen.

Kaikki julkiseen keskusteluun osallistuvat tahot vaikuttavat vaalitulokseen. On hyvä myös muistaa, että kaikkihan sitä tekevät. Tällaisia tahoja ovat puolueiden lisäksi esimerkiksi virkamiehet ja viranomaistahot, työmarkkinajärjestöt, erilaiset lobbarit, yliopistot ja tutkijat sekä tietysti toimittajat. Valtiovarainministeriö ei erotu tästä joukosta oikeastaan muuten, kuin että sillä on herkästi enemmän vaikutusvaltaa kuin muilla.

Tämä antaa jo vastauksen toiseen kysymykseen: totta kai valtiovarainministeriöllä on oikeus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ihan ongelmatonta se ei toki ole.

Tässä nimenomaisessa tapauksessa valtiovarainministeriön kommentit olivat demokratian näkökulmasta jännitteisiä sen vuoksi, että puolueiden näkökulmasta niillä oli selvä ideologinen painotus. Tämä ilmenee siinä, että oikeistopuolueiden oli selvästi helpompi hyväksyä virkamiesten suositukset kuin vasemmistopuolueiden. Vasemmistopuolueet olisivat ehkä voineet hyväksyä ministeriön suositukset, mutta se puolestaan olisi merkittävästi rajoittanut kansalaisten vaihtoehtoja näissä vaaleissa. Ennen vaaleja tätä oli vaikea nähdä, mutta vaalien jälkeen katsottuna näyttää siltä, että valtiovarainministeriö oli vaalien suurin voittaja. Jos valtiovarainministeriö ei halua näyttää siltä, että se vaikuttaa vaalikamppailun kulkuun, sen ei kannata julkaista asiaa koskevia näyttäviä raportteja vaalikamppailun ollessa kuumimmillaan.

Tämä ei ole kannanotto harjoitettuun talouspolitiikkaan.

Vielä on jäljellä kysymys, minkä vuoksi valtiovarainministeriöllä oli vuoden 2015 vaaleissa niin paljon vaikutusvaltaa? Niin ei toki aina ole. Kuten Kampanja vallasta –kirjassa toteamme, vuoden 2011 vaaleissa valtiovarainministeriön legendaarisen kansliapäällikön Raimo Sailaksen julkiset varoitukset poliitikoille kaikuivat kuuroille korville.

Vuoden 2015 vaaleissa valtiovarainministeriön vaikutusvalta syntyi ensinnäkin siitä, että ministeriön raportti oli poikkeuksellisen mittava työ, joka julkaistiin kirjana päivälleen kuukausi ennen vaaleja. Toiseksi, siinä missä vuonna 2011 kaikki poliitikot torjuivat valtiovarainministeriön neuvot, vuonna 2015 erityisesti kokoomus asettui näyttävästi niitä kannattamaan. Kolmanneksi, vuonna 2015 monet toimittajat omaksuivat valtiovarainministeriön näkemykset oman kriittisen journalismin lähtökohdaksi.

Vaikuttaa siltä, että puolueiden toistuvat talouspoliittiset epäonnistumiset olivat vuosina 2011–2015 syöneet poliitikkoja kohtaan tunnetun luottamuksen, mikä antoi valtiovarainministeriölle erityistä uskottavuutta.

On poliittinen päätös, halutaanko valtiovarainministeriön ottavan vaalien alla kantaa myös jatkossa vaalien jälkeen harjoitettavaan talouspolitiikkaan. Jos valtiovarainministeriön profiilia julkisessa keskustelussa ei haluta rajoittaa, voi vaihtoehto olla muiden toimijoiden suositusten näkyvämpi esilletuonti. Tällainen taho voisi olla vaikka talouspolitiikan arviointineuvosto, joka sekin osallistui vuoden 2015 yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta jonka puheenvuorot tuolloin jäivät paljon vähäisemmälle huomiolle kuin valtiovarainministeriön.

Kamppailu vallasta

12 lokakuun, 2016Politiikkasiparu

Mari_K_Niemi-11 Tästä kirjassamme on kyse

Kamppailu vallasta – eduskuntavaalikampanjat 1945–2015 on tarina politiikan valtakamppailuista Suomessa. Kamppailu poliittisesta päätösvallasta on ollut erilaisten aatteiden, puolueiden ja ihmisten kilvoittelua. Pelissä ovat olleet niin suomalaisen yhteiskunnan suunta ja puolueiden voimasuhteet kuin yksittäisten ehdokkaiden urat ja elämänpolut.

Eduskuntavaalikampanjoinnin historia on osa suomalaisen kansanvallan historiaa. Millaiset aatteet, ihmiset ja puolueet ovat eri aikoina vedonneet suomalaisiin? Miten luottamus on voitettu ja menetetty?

Poliittisen kampanjoinnin tarina nivoutuu puoluehistoriaan, mediahistoriaan, sukupuolentutkimukseen ja laajasti ottaen suomalaisen yhteiskunnan tutkimukseen ja historiaan. Kampanjat olivat aikansa tuotteita, ja samalla kun yhteiskunta vaikutti kampanjoihin, vaikuttivat kampanjat yhteiskuntaan.

Puolueilla on politiikassa keskeinen rooli portinvartijoina. Puolueet hoitavat vaaleissa ehdokasasettelun, ja niiden järjestötyössä hankittu kokemus ja verkostot ovat olleet pohjustamassa monen kansalaisen nousua eduskuntaan ja politiikan huipulle. Siksi kirjamme valottaa myös puoluetoimintaa, puolueiden sisäisiä ja keskinäisiä voimasuhteita ja niiden muutoksia.

Tärkeä kysymys on kansanedustajaksi valikoitumisen ehtojen muuttuminen: Millaiset ehdokkaiden ominaisuudet ovat eri aikoina vedonneet kansalaisiin? Kuinka naiset raivasivat puolueissa tiensä politiikan eturiviin? Miten median ja politiikan suhteiden muutos vaikutti siihen, keille avautui väylä valtaan?

Kirjamme osoittaa, että vuosien kuluessa murroksessa oli myös kansanedustajan työnkuva, mitä osan politiikan konkareista oli vaikea hyväksyä. Puolueiden toiminnassa oli muutoinkin enemmän sisäisiä ristiriitoja kuin julkisuudesta olisi voinut päätellä.

Toisinaan esimerkiksi runsas rahankäyttö kampanjaan tai väärin valitut sloganit suututtivat puolueiden omaakin väkeä. Lisäksi esimerkiksi puoluejohdon toimet saivat toisinaan kentältä terävää kritiikkiä: miten mielekästä oli ahkera kampanjointi, jos puoluejohto omalla toiminnallaan pilasi menestymisen mahdollisuuksia?

Politiikan pintavaahdon ja valtakunnallisen vaalikampanjoinnin tarkastelun ohella teemme kirjassa retkiä yksittäisten edustajien ja heidän tukiryhmiensä kampanja-arkeen, tutustumme uusiin yrittäjiin ja opimme konkareiden niksejä.

Kamppailu vaaleissa on ollut aatteiden mittelön lisäksi myös aivan konkreettista kilpajuoksua parhaille mainospaikoille (tätä kuvaa kirjamme kansi), taistelua resursseista ja tukijoista sekä median ja suuren yleisön huomiosta.

Teoksemme pitkä aikaperspektiivi oli meille kirjoittajille suuri haaste mutta myös mahdollisuus. Vaikeutena oli yhtäältä näkökulmien ja aineistojen runsaus: 70 vuoteen mahtuu valtavasti puolueita, sadoittain poliitikkoja, kymmeniä kiinnostavia kampanjoita sekä lukemattomia episodeja ja herkullisia tarinoita kerrottavaksi

Vaikka monet asiat ovat vuosien 1945 ja 2015 eduskuntavaalien välillä muuttuneet, on vaaleissa myös runsaasti entisellään säilyneitä elementtejä. Kun 1940-luvulla hiihtotaito saattoi olla kampanjoinnissa valttia, oli 2000-luvun vaaleissa etua ketteryydestä sosiaalisen median areenoilla. Toisaalta perusasia, ihmisten tavoittamisen tärkeys, on säilynyt kampanjoinnin ytimessä.

Vaalikampanjoinnin historian kirjoittaminen osoittautui vaikeaksi ja hauskaksi. Mietimme usein, ettei kukaan ole niin kekseliäs kuin eduskuntaan haluava suomalainen.

Huomasimme, että vaalikampanjan historia on tarina aatteista ja uupumattomasta työstä, tukiverkostoista ja yhteen hiileen puhaltamisesta. Mutta se on myös kertomus pettymyksistä, puolueiden sisäisistä kähinöistä ja likaisistakin tempuista.

Joskus valtaan haluava ihminen voi olla ahnas ja keinoja kaihtamaton, vaikka hänen omassa mielessään hyvät aikeet ehkä antavat tälle oikeutuksen.

VTT, erikoistutkija Mari K. Niemi, Eduskuntatutkimuksen keskus

Kirjoitus on lyhennelmä 12.10. klo 14.00 julkaistavan Kamppailu vallasta – eduskuntavaalikampanjat 1945–2015 (Docendo) kirjan johdantoluvista: Mari K. Niemi, Ville Pitkänen, Erkka Railo, Sini Ruohonen: Vaalikampanjoinnin historiasta ja sen tutkimisesta.

Blogin kirjoittaja ei valitettavasti pääse teoksen julkistustilaisuuteen Yhdysvaltojen vaalikentille suuntautuvan työmatkansa vuoksi, mutta on tavattavissa Helsingin Kirjamessuilla 27.–28.10.2016.

Uskottavuus koetuksella kuntavaaleissa

30 elokuun, 2016Eduskuntavaalit, Kuntavaalit, Politiikkakuntavaalit, talouspolitiikkasiparu

Sini-Ruohonen_ekeskus Ensi kevään kuntavaaleissa käydään kamppailua julkisuuden määrästä, laadusta ja hallinnasta, mikä vaikuttaa osaltaan puolueiden vaalimenestykseen.

Pääministeripuolue on positionsa puolesta esillä mediassa paljon vaalien aikaan – mitä todennäköisimmin eniten kaikista puolueista. Toisekseen puolueiden näkyvyyteen vaikuttaa niiden gallup-menestys. Ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja syntyi mielipidemittausten siivittämänä ilmiö, joka lopulta johti perussuomalaisten historialliseen vaalivoittoon.

Kolmas puolueiden näkyvyyteen vaikuttava tekijä on, miten kärkipoliitikot keskustelevat vaalien ykkösaiheista.

Vuoden 2012 kuntavaaleissa kuntapalvelut oli ylivoimaisesti näkyvin puheenaihe journalistisessa julkisuudessa[1]. Talouspolitiikka voi kuitenkin nousta ensi keväänä merkittäväksi teemaksi – varsinkin, jos tapahtuu jotain ennakoimatonta.

Vuoden 2015 eduskuntavaalien agenda painottui vahvasti talouspolitiikkaan, jonka hallitsevaksi kehykseksi muodostui huoli julkisen talouden velkaantumisesta.[2]

Vuoden 2015 vaalijulkisuuden erityinen piirre oli se, että valtiovarainministeriö (myöh. VM) otti poikkeuksellisen aktiivisesti osaa talouspoliittisen keskusteluun. Perinteisesti VM laatii taloudellisen katsauksen neljännesvuosittain. Vaalikeväänä VM:n kansantalousosasto julkaisi kuitenkin ylimääräisen raportin, jossa seuraavalle hallitukselle suositeltiin hyvin tiukkaa talouspolitiikkaa.

Valtiovarainministerinä toiminut Antti Rinne ei yhtynyt oman ministeriönsä kuuden miljardin sopeutustavoitteeseen. SDP esitti sen sijaan neljää miljardia. Samaan aikaan Stubbin johtama kokoomus ilmoitti kannattavansa nimenomaan VM:n laskelmia.

SDP:lle ja Antti Rinteelle syntyi uskottavuusongelma. Tilanne heijastui vaalien aikaiseen journalistiseen julkisuuteen: varsinkin talousaiheisissa uutisissa SDP näkyi selvästi vähemmän kuin muut suuret puolueet. Ero oli merkittävä verrattuna myös vuoden 2011 eduskuntavaaleihin ja silloisen valtiovarainministeripuolueen kokoomuksen medianäkyvyyteen.

Vuoden 2011 eduskuntavaalien julkisuudessa puhuttiin eniten Euroopan Unionin talouskriisistä ja valtiontalouden tasapainottamisesta. Uskottavuusongelmasta kärsi tuolloin istuva pääministeri, keskustan Mari Kiviniemi. Hänen kantansa Suomen osuuksiin EU:n vakausrahastoissa osoittautui vaalikamppailun aikana kestämättömäksi.[3]

Kiviniemen uskottavuusongelma johti siihen, että hänen näkyvyytensä määrä julkisuudessa romahti vaalikamppailun viimeisillä viikoilla.

Kuntavaaleissa talouspoliittinen keskustelu liittyy ennen muuta kuntien valtionosuuksiin ja verotukseen. Toisaalta valtiontalouden tila ja talouden kansainvälinen kehitys vaikuttavat myös vaalikeskustelun sisältöön ja näkökulmiin.

Syyskuussa alkavissa eduskunnan budjettikeskusteluissa puolueet pyrkivät saamaan omat linjauksensa kuuluviin. Jos ei sano mitään, ei myöskään saa näkyvyyttä. Jos taas lausuu varomattomasti, voi myöhemmin kärsiä uskottavuusongelmasta ja joutua sen vuoksi paitsioon mediassa.

Puolueiden talouspoliittista uskottavuutta koetellaan ensi kevään vaalikeskusteluissa. Kenen ääni pääsee kuuluviin?

VTM Sini Ruohonen

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettava.

[1] Kuntavaalit mediassa -tutkimusjulkaisu, Kunnallisalan kehittämissäätiö, KAKS

[2] Poliittisen osallistumisen eriytyminen – Eduskuntavaalitutkimus 2015, Oikeusministeriö

[3] Jytky. Eduskuntavaalien 2011 mediajulkisuus, Kirja-Aurora

Suomalainen vaalijärjestelmä kaipaa remonttia

16 elokuun, 2016Eduskuntavaalit, Kansanvalta, Vaalipiirit, Vaaliterkmat

Erkka-Railo-44 Suomessa on tapana olla huolissaan eduskuntavaalien äänestysaktiivisuudesta.

Eikä ihme. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa äänestysaktiivisuus oli vain 66,9 prosenttia. Se on vähän. Vuonna 1962 saavutettiin sodanjälkeisten eduskuntavaalien äänestysaktiivisuuden huippu. Tuolloin 85,1 prosenttia äänioikeutetuista osallistui vaaleihin. Äänestysaktiivisuus on laskenut melko tasaisesti vaaleista toiseen. Perussuomalaisten vaalivoitto 2011 ja torjuntavoitto 2015 keskeyttivät laskevan trendin. Jos äänestäjät pettyvät perussuomalaisiin, lasku voi alkaa uudelleen.

Äänestysaktiivisuuden alhaisuus on itsessään huono uutinen, mutta vielä huonompi asia on, että eri väestöryhmissä innokkuus osallistua vaaleihin vaihtelee rajusti. Kesällä julkaistu Poliittisen osallistumisen eriytyminen –tutkimus (toim. Kimmo Grönlund ja Hanna Wass) kertoo tästä karua kieltä.

Vaaleihin osallistuminen korreloi selvästi iän ja koulutuksen kanssa. Kaikkein innokkaimmin äänestävät 55–69 -vuotiaat korkeasti koulutetut henkilöt. Heidän äänestysprosenttinsa oli jopa 92 prosenttia. Kaikkein vähiten äänestävät 25–34 vuotiaat pelkän peruskoulun käyneet naiset ja miehet. Heistä vain 30 ja 31 prosenttia vaivautui uurnille vaaleissa. Ero on kansainvälisestikin katsottuna todella huomattava.

Kuten yhteiskunnallisen tietoarkiston johtaja Sami Borg tutkimuksen julkistamistilaisuudessa totesi, vaalijärjestelmää on yritetty uudistaa jo 1990-luvulta lähtien ja suomalaiset politiikan tutkijat ovat toistuvasti ehdottaneet siihen samansuuntaisia uudistuksia, joita ei kuitenkaan ole toteutettu. Jostain syystä poliitikot eivät ole ottaneet tutkijoiden ehdotuksia juurikaan huomioon.

Suomalaisen vaalijärjestelmän keskeinen ongelma on, että se ei ole pysynyt muuttoliikkeen mukana. Kun Suoman vaalijärjestelmän peruspiirteet otettiin käyttöön yli sata vuotta sitten, suomalaiset asuivat suhteellisen tasaisesti koko Suomen alueella. Nyt suomalaiset asuvat ennen muuta pääkaupunkiseudulla samalla kun laajat alueet Suomessa ovat hyvin harvaan asutettuja. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa monet vaalipiirit ovat asukasmäärältään liian pieniä. Lapin vaalipiiristä valittiin eduskuntaan vuoden 2015 vaaleissa seitsemän kansanedustajaa ja Satakunnan vaalipiirissä kahdeksan.

Kun kansanedustajia valitaan vaalipiiristä näin vähän, nousee vaalipiirien niin kutsuttu piilevä äänikynnys kohtuuttoman korkeaksi. Lapin ja Satakunnan vaalipiirissä puolueiden oli saatava vähintään 14,2 ja 12,5 prosenttia kaikista äänistä saadakseen edes yhden kansanedustajan eduskuntaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että pienten puolueiden äänestäminen ei ole aina mielekästä, koska niiden mahdollisuus saada edustaja eduskuntaan voi olla todella pieni.

Eikä asia koske aina edes niin kutsuttuja pieniä puolueita. Vuoden 2015 vaaleissa kokoomus menetti ainoan kansanedustajansa Lapin vaalipiirissä. Tämä merkitsi, että Lapissa kokoomuksen saamat yli 10000 ääntä menivät hukkaan, mikä oli yli 10 prosenttia vaalipiirissä annetuista äänistä. Ei ihme, että Lapin vaalipiirissä äänestysaktiivisuus oli vain vajaat 63 prosenttia.

Suomessa asiaa on yritetty korjata yhdistämällä vaalipiirejä. Vuoden 2015 vaaleissa Etelä-Savon ja Kymen vaalipiiri yhdistettiin Kaakkois-Suomen vaalipiiriksi ja Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan vaalipiiri Savo-Karjalan vaalipiiriksi. Tämä toki laski piilevää äänikynnystä merkittävästi.

Suomen vaalijärjestelmän korjaaminen yhdistämällä vaalipiirejä on kuitenkin kehno tapa yrittää korjata olemassa olevia ongelmia. Vaalipiirien kasvattaminen johtaa tilanteeseen, jossa vaalikampanjan käyminen on kohtuuttoman hankalaa ja kallista. Lisäksi suuremmat vaalipiirit uhkaavat alueellista edustavuutta. Eduskuntaan pääsy on verrattomasti helpompaa sellaisille ehdokkaille, jotka ovat kotoisin vaalipiirien suurista asutuskeskuksista kuin niiden ulkopuolelta. Esimerkiksi Varsinais-Suomen vaalipiiristä kolmea lukuun ottamatta kaikki 17 kansanedustajaa olivat joko Turusta tai sen lähialueilta.

Tilanne on helposti korjattavissa. Suomessa tulisi ottaa käyttöön Ruotsin mallin mukainen tasauspaikkajärjestelmä. Tasauspaikkajärjestelmä tarkoittaa, että kaikki vaalipiireissä annetut äänet vaikuttaisivat vaalitulokseen. Kansanedustajapaikat jaettaisiin puolueiden valtakunnallisen äänituloksen ja vaalipiireissä saatujen henkilökohtaisten äänien mukaan. Ääniä ei enää menisi hukkaan, kuten nykyjärjestelmässä helposti käy. Se tekisi äänestämisestä mielekkäämpää.

Samalla alueellinen edustavuus kohenisi, kun vaalipiirejä voitaisiin pienentää. Vaalikamppailut olisivat yksittäisille ehdokkaille helpompia ja huokeampia, kun ne käytäisiin pienemmillä alueilla. Kansanedustajat tulisivat lähemmäs oman alueensa asukkaita, eivätkä suurten asutuskeskusten ehdokkaat saisi suhteetonta etulyöntiasemaa verrattuna muihin ehdokkaisiin.

(Kirjoitus on julkaistu aiemmin Kaleva-lehdessä)

Dosentti, VTT Erkka Railo on eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkija

Onko demokratialla tulevaisuutta?

7 heinäkuun, 2016Politiikkanthata

Eduskuntatutkimuksen keskuksen kirjoittajavieras, Puolueiden kansainvälinen demokratiayhteistyö – Demo ry:n Lassi Härmälä, pohtii kesäesseessään demokratian tulevaisuutta.

Demokraattisten valtioiden lukumäärä maailmassa ei ole kasvanut lainkaan viimeiseen kymmeneen vuoteen. Kylmän sodan loputtua demokratia eteni vauhdilla uusiin valtioihin, mutta kahden johtavan demokratian tilaa mittaavan tahon, Freedom Housen ja Economist Intelligence Unitin, mukaan tämä kehitys on nyt täysin pysähtynyt ja itsevaltaisten valtioiden määrä on jopa lisääntynyt viime vuosina.

Euroopassa erityisesti Unkarin ja Puolan hallitukset ovat ottaneet käyttöön itsevaltaisia otteita ja lähinaapurustossamme esimerkiksi Turkki ja tietysti Venäjä ovat huolestuttavia esimerkkejä aiemmin demokraattiseen suuntaan edenneiden hallintojen rapautumisesta.

Useiden lähteiden mukaan demokratia on kansalaisten mielestä edelleen paras ja toivotuin hallintomalli. Tämä käy ilmi esimerkiksi arabibarometristä ja kestävän kehityksen tavoitteiden The World We Want -kyselystä. Kansalaisten ponnistukset valuvat kuitenkin usein hukkaan. Esimerkiksi arabikevät petti sille ladatut odotukset ja sen kokeneista maista ainoastaan Tunisia jatkaa demokraattisen kehityksen tiellä.

Jos kansalaiset haluavat demokratiaa, niin miksi valtiot eivät ole valmiita vastaamaan huutoon? Selitystä voi hakea taloudesta ja geopolitiikasta. Kun Euroopan maat ovat kärvistelleet talouskriisissä, ovat kehittyvät maat hakeneet strategista vetoapua muualta. Esimerkiksi Kiina ja Turkki ovat kehittyvillä markkinoilla löyhempine ehtoineen usein houkuttelevampia kumppaneita. Demokratiapyrkimykset eivät siten ole enää ehto yhteistyöhön ja nousevien mahtien vanavedessä on vaivattomampaa edetä.

Samalla kuitenkin tiedetään, että demokratialla on vankka yhteys talouskehitykseen. Esimerkiksi elinajanodote on köyhissä demokratioissa yhdeksän vuotta pidempi kuin köyhissä autokratioissa, kansalaisilla on 40 prosenttia parempi mahdollisuus päästä toisen asteen koulutukseen, lapsikuolemien määrä on 20 prosenttia pienempi ja maataloustuotot ovat neljänneksen korkeampia. Autokratiat ovat myös demokratioita alttiimpia talouden kriiseille.

Demokratian edut ovat selkeitä myös rauhaa, ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa tarkasteltaessa. YK:n kehitysohjelma UNDP:n mukaan 87 suurinta pakolaiskriisiä vuosina 1985–2004 saivat alkunsa autokraattisista maista. Todelliset demokratiat eivät myöskään sodi keskenään, vähemmistöjen oikeudet on turvattu yleisesti paremmin kuin muissa malleissa ja talouskasvun hyödytkin jakautuvat tasaisemmin.

Tätä taustaa vasten on hämmästyttävää, että demokratian vetovoima on hiipunut.

Demokratiatutkija Larry Diamond tarjoaa perinteisten demokratioiden sisäänpäinkääntymistä yhdeksi selitykseksi demokratiakehityksen lamaantumiselle. Euroopan ja Pohjois-Amerikan valtioiden omat ongelmat talouden kanssa ja kriisien välittömiin oireisiin keskittyminen ovat tehneet demokratian pitkäjänteisestä edistämisestä toisarvoista.

Samalla tyytymättömyys omaa päätöksentekoamme kohtaan tuntuu kiihtyneen. Protestipuolueina alkaneet liikkeet ovat nousseet varteenotettavaksi poliittisiksi voimiksi Euroopassa.

Puolueilla on demokratiassa valtava rooli. Ne muodostavat hallituksen ja opposition ja ovat kanava, jota pitkin kansalaisten tarpeet ja toiveet voidaan välittää kansalliseen päätöksentekoon asti. Kun äänestämme puoluetta, äänestämme poliittisen suunnan lisäksi siitä, minkälaisella tavalla haluamme demokratiamme toteutuvan. Ovatko kansalaiset ainoastaan vallankäytön oikeuttajia vai taataanko heille todellinen mahdollisuus vaikuttaa myös vaalien välillä?

Puolueet ovat poliittisen osallistumisen portinvartijoita. Ilman toimivia puolueita ei ole toimivaa, kansalaisille vastuullista demokratiaa. Siksi puolueiden ja muiden demokraattisten toimijoiden tukemiseen olisi syytä panostaa niin kotimaassa kuin ulkopolitiikassa.

Suomi on nostanut demokraattisten ja toimivien yhteiskuntien edistämisen yhdeksi kehityspolitiikkansa neljästä painopisteestä. Suomea voikin pitää hyvänä esimerkkinä maasta, jossa toimiva monipuoluejärjestelmä ja rauhanomainen vuoropuhelu ovat auttaneet maata kehittymään yhdeksi maailman vakaimmista valtioista. Luottamus edustukselliseen demokratiaan ja puolueisiin on kohtuullisen korkealla tasolla.

Soraääniä kuitenkin kuuluu ja edustukselliselle demokratialle vaaditaan vaihtoehtoja. Kansalaisaloitteet ovat jo nousseet haastamaan perinteisen lainsäädäntömallin. Vastaavatko eduskunta, kunnanvaltuustot ja puolueet enää 2010-luvulla kansalaisten tarpeeseen vaikuttaa?

Suomi ei myöskään näytä samalta kuin kymmenen, kaksikymmentä tai viisikymmentä vuotta sitten. Vähemmistöjen oikeudet ovat parantuneet, mutta onko heidän äänensä turvattu päätöksenteossamme?

Ensimmäiset maahanmuuttajataustaiset kansanedustajat valittiin eduskuntaan viime vuonna. Näkyykö maahanmuuttajia politiikassa muuten? Tai saavatko he edes tarpeeksi tietoa oikeuksistaan ja mahdollisuuksistaan toimia politiikassa? Naisten osuus politiikassa on noussut merkittävästi, mutta vaikutusvaltaisimmilla paikoilla heitä on edelleen vähän. Nuorten kohdalla huolestuttavaa on erityisesti alhainen äänestysinto.

Nämä kysymykset saattavat vaikuttaa arkipäiväisiltä globaalia demokratiaa pohdittaessa, mutta niissä piilee demokratian keskeinen vahvuus: demokratiassa jokainen voi vaikuttaa omaa elämäänsä koskevaan päätöksentekoon.

—

Demokratian tilaa pohditaan Porin SuomiAreenalla, kun ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänen sekä kansanedustajat Eva Biaudet, Antti Kaikkonen, Antero Laukkanen, Silvia Modig, Ville Niinistö, Antti Rinne ja Veera Ruoho kohtaavat Porissa Puuvillan kauppakeskuksen lavalla keskiviikkona 13.7. klo 10 – 11.15

Keskustelua vetää Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Mari K. Niemi ja keskustelun järjestää Puolueiden kansainvälinen demokratiayhteistyö – Demo.

—

Lassi Härmälä

Puolueiden kansainvälinen demokratiayhteistyö – Demo on kaikkien kahdeksan eduskuntapuolueen yhteistyöjärjestö, joka toimii demokratian edistämiseksi tukemalla suomalaisten puolueiden ja uusien ja kehittyvien demokratioiden poliittisten liikkeiden välisiä yhteistyöhankkeita.

Punakynäterveisiä

30 kesäkuun, 2016Politiikkasiparu

Maalaisliitto rakensi 1940-luvulta 1950-luvulle Suomen suurimman ja parhaiten järjestäytyneen puolueorganisaation, jolla oli parhaimmillaan satoja tuhansia jäseniä. Miten tämä toteutettiin?

Aloittaessani harjoittelijana Eduskuntatutkimuksen keskuksella vajaa kuukausi sitten pohdin, joudunko huutelemaan tyhjille seinille kesäkuukausien ajan. Luuloni on osoittautunut vääräksi. Vaikka vaalivankkureita ei Suomen suvessa näy, uurastetaan Eduskuntatutkimuksen keskuksella vaalikampanjoinnin parissa täyttä höyryä. Syynä tähän on Mari K. Niemen, Ville Pitkäsen, Erkka Railon ja Sini Ruohosen kirjoittama Kamppailu vallasta. Eduskuntavaalikampanjat Suomessa 1945–2015, joka paneutuu nimensä mukaisesti eduskuntavaalien kampanjoinnin historiaan. 70 vuoteen mahtuu sekä pitkiä linjoja että erillisiä kehityspolkuja ja runsaasti yksittäisiä kuvauksia kampanjoinnista.

Minun tehtäväni on kesänä aikana editoida kirjan tekstiä. Oikoluvun lisäksi työ pitää sisällään muun muassa lähdeviitteiden yhdenmukaistamista, hakemistojen laadintaa ja kuvaoikeuksien selvittämistä. Työnkuvaan kuuluu myös tutkimusavustajan töitä eli tiedonhakua, -käsittelyä ja -tuottamista.

Erityisen herkullisia yksityiskohtia kirjassa ovat veteraanikansanedustajien haastattelut, jotka kertovat vaalikampanjoinnin arjesta: kuinka vielä 1950-luvulla vaalityö saattoi tarkoittaa useiden kilometrien jalkapatikkaa talvipakkasessa tai miten puolueiden oli vaikeaa löytää ehdokkaita 1960- ja 1970-luvuilla yleistyneisiin television vaaliväittelyihin, sillä moni vieroksui tai jopa pelkäsi uutta mediaa. Teoksessa syvennytään myös muun muassa naisten läpimurtoon eduskuntavaaleissa ja puolueorganisaatioiden rooliin tässä prosessissa. Uusimpana ilmiönä kirjassa käsitellään sosiaalisen median vaikutusta vaalikampanjoihin – miten uusi yhteisöllinen media on ollut sekä ponnahduslauta että kompastuskivi 2010-luvun ehdokkaille.

Veteraanikansanedustajien haastatteluiden lisäksi kirjassa on käytetty runsaasti erilaista materiaalia puoluearkistoista ja pienpainatekokoelmista, sanoma- ja aikakausilehtiä, kansanedustajien muistelmateoksia sekä lukematon määrä tutkimuskirjallisuutta. Erilaiset lähdemateriaalit ja tutkimukset ovat tekstille rikkaus, mutta editoijalle haaste, sillä tarkistettavia ja yhdenmukaistettavia lähdeviitteitä riittää.

Ison osan editointiajasta on vienyt oikoluku. Tekstien lukeminen punakynä kädessä oudoksutti aluksi, olihan kyse omiakin tenttejä tarkistaneiden henkilöiden kirjoituksista. Väkisinkin tuli kyseenalaistettua oma osaaminen aiheesta sekä kyky huomata tekstin seasta mahdolliset faktavirheet. Alkujännitystä lisäsi myös tieto siitä, että kaupallisella kustantajalla Docendolla ilmestyvää kirjaa tullaan lukemaan kannesta kanteen.

Alun varovaisuus kuitenkin hävisi hetkessä teksteihin uppoutuessa. Sopiva vieraus tekstiin ja sen teemoihin ovat editoijalle eduksi. Kokonaisuutta tulee katsottua eri näkökulmasta, mikä auttaa tunnistamaan epäjohdonmukaisuudet. Toisaalta editoinnin tiimellyksessä on muistettava, ettei toisen kirjoitustyyliä voi liiaksi muuttaa.

Erilaisten äänien näkyminen ja kuuluminen ovat tekstissä usein rikkaus. Toisistaan poikkeavat, mutta keskenään limittyneet näkökulmat ovat tämänkin teoksen etu. Lukija saa samalla kertaa useamman katsantokannan eduskuntavaalien kampanjointiin.

Editoinnissa terävöityvät huomaamatta monet yliopisto-opinnoissa karttuneet taidot. Toisten tuotosten tarkastelu vaatii kriittistä otetta samalla kun tulee pysyä uskollisena tekstin alkuperäiselle idealle. Aivan kuten opinnäytetyötä tehdessä, joutuu editoijakin etsimään isosta tekstimassasta olennaisimman, joka lukijalle tulisi terävöittää. Myöskään järjestelmällisyydestä, tieteellisen tekstin tuottamisen ja tiedonhaun taidoista ei ole työn edetessä ollut haittaa. Antoisinta harjoittelussa onkin tähän mennessä ollut, että tunnen hyötyväni opinnoistani ja pääsen käyttämään taitojani.

Ja kuka ei nauttisi edes hieman itselle tutun tentaattorin tekstien korjailusta?

Niin ja mitä maalaisliittoon tulee, sai se apua Maataloustuottajien Keskusliitolta (MTK). 1950-luvulla MTK kirjasi maatiloilta kaikki täysi-ikäiset maalaisliiton jäseniksi maidon ja viljan haun yhteydessä. Lisää sekä maalaisliiton erilaisista tempauksista että muiden puolueiden toiminnasta pääsette lukemaan syksyllä!

Ainomaija Rajoo, HuK

Kirjoittaja on harjoittelijana Eduskuntatutkimuksen keskuksella kesän 2016.

Oodi puoluearkistoille

30 toukokuun, 2016Arkistot, Puolueet, Tiede, tutkimusmtaval

Arkistotyöskentely on sietämätöntä uurastusta; pettymyksiä ja toivottomuutta. Kuin pitääkseen tutkijaa koukussa, se tarjoaa kuitenkin myös yksittäisiä löytöjä ja älynväläyksiä. Saman voi todennäköisesti sanoa kaikesta tutkimustyöstä.

Historiantutkija ei monesti tiedä, mitä etsii.

Hän on pakotettu selailemaan, kokeilemaan onneaan, ampumaan tyhjyyteen ja löytämään sattumalta. Ajoittain hän onnistuu löytämään myös tarkoituksella. Etsiminen tapahtuu usein arkistojen kautta ja löydöt potkivat tutkijaa eteenpäin ja koukuttavat etsimään edelleen.

Haluan kiittää arkistojen henkilökuntaa avusta – näitä alati avuliaita, kiinnostuneita ja asiantuntevia tukihenkilöitä. Te selvitätte, jos ette tiedä, ja työskentelette tutkijan vierellä.

Kaikki omalle tutkimukselleni tärkeät aineistot sijaitsevat Helsingissä ja Espoossa. Kulutan ennen muuta Keskustan ja maaseudun arkiston, Porvarillisen työn arkiston ja Työväen arkiston penkkejä.

Varsinkin ulkopaikkakuntalaiselle palvelun joustavuus ja nopeus ovat elinehto. Muutaman päivän vierailulla tulisi käydä mahdollisimman paljon aineistoa läpi ja kerätä oleelliset talteen. Pääkaupunkiseudun ulkopuolella työskentelevälle tämä tarkoittaa huolellista valmistautumista etukäteen. On selvitettävä, mitä tulee tässä vaiheessa tutkimusta käydä läpi, mitä ehtii käytössä olevassa ajassa arkistossa tehdä, ja millä tarkkuudella aineisto kammataan. Onko edessä asiakirjojen läpiluku, silmäily vai mahdollisesti päätöspöytäkirjojen läpikäynti?

Osittain joustavuutta rajoittaa se, että useat puoluearkistoista ovat korkeintaan seitsemän tuntia päivässä auki. Motivoitunut tutkija voisi työskennellä pidempäänkin. Toki esimerkiksi Työväen arkisto on muutamina päivinä pidempään auki ja neuvotteluvaraa työskentelyajoista kerrotaan muissakin olevan.

Palvelun joustavuuden lisäksi toinen kauempaa arkistoja hyödyntämään pyrkivälle tutkijalle hyödyllinen seikka ovat digitoidut aineistot. Se, että on mahdollista käydä aineistoa läpi etäyhteyden avulla helpottaa tutkimustyötä. Puoluearkistojen digitaalisten aineistojen lisäksi muun muassa valtiopäiväasiakirjojen digitoinnin ulottuminen yhä pidemmälle on otettu poliittisen historian piirissä tyytyväisinä vastaan. Kannustamme arkistojen sähköistämisen jatkamiseen! Se helpottaa tutkijoita vuosikymmenten ajan.

Monen Suomen poliittisen historian aiheen selvittäminen ei olisi mahdollista ilman puoluearkistoja.

Puoluehistorian lukuisat aiheet, kuten itseäni kiinnostava puolueiden maahanmuuttolinjausten, ja niistä puolueissa käydyn mielipiteenvaihdon, kehitys jäisi pimentoon.

Moni asia on selvittämättä, ja mikään aihepiiri ei tule loppuun tulkituksi. Historiantutkimus on loputtomasti tarkentuva ala, jossa uudet tulkinnat syntyvät aiempien vierelle ja päälle, olemassa oleviin näkemyksiin nojautuen ja aiempaa viilaten. Näin tarkentuu kokonaiskuva menneestä.

Pohjimmiltaan menneisyyden jäänteet ovat mykkiä ja tutkija saa ne puhumaan kysymyksillään kuin perinnetiedon kyllästämän kylän vanhimman. Samalla eettisesti toimivan tutkijan tulee kuitenkin turvautua mahdollisimman vähän kallisarvoisten, työnsä mahdollistavien, aineistojensa kiduttamiseen mieluisia vastauksia saadakseen.

Kun historioitsija maalaa kuvaa menneestä, arkistot ovat hänen pyyteettömänä tukenaan.

Matti Välimäki

Työstää väitöstutkimusta Eduskuntatutkimuksen keskuksessa eduskuntapuolueiden maahanmuuttolinjausten kehityksestä

Presidentinvaali on kulttuurikamppailu

25 toukokuun, 2016Politiikka, presidentinvaalierkmat

Erkka-Railo-44 Vuoden 2018 alussa Suomessa järjestetään presidentinvaalit.

Niissä Suomen Keskusta kokeilee uudenlaista taktiikkaa.

Normaalisti puolueet valitsevat ehdokkaansa vaalipäivää edeltävän vuoden keväällä tai kesällä.

Keskustassa suunnitellaan, että kesäkuun puoluekokous nimittää entisen pääministerin Matti Vanhasen keskustan ehdokkaaksi presidentinvaaleihin.

Päätös valita ehdokas jo nyt on rohkea. Kun vaaleihin on yli puolitoista vuotta aikaa, ehtii ehdokas unohtua ihmisten mielistä monta kertaa. Keskustassa ehkä toivotaan, että presidenttiehdokkuus tuo Vanhasen lausuntoihin uudenlaista arvovaltaa.

Voi olla, varsinkin jos muita presidenttiehdokkaita ei vielä valita liki vuoteen. Tosin entisen pääministerin ja Juha Sipilän luottomiehen näkemyksillä on päässyt julkisuuteen melko vaivattomasti jo nyt.

Matti Vanhanen on itse sanonut, että hän haluaa osallistua aikaisempaa aktiivisemmin Suomen turvallisuuspoliittisesta asemasta käytävään keskusteluun. Venäjän uhittelun, Ukrainan sodan ja Krimin valtauksen myötä Suomen turvallisuuspoliittinen asema vaatii avointa keskustelua. Presidentinvaalit on tällaiseen keskusteluun luonteva paikka, koska ulkopolitiikassa presidentillä on edelleen valtaa.

Keskustan lähtökohta presidentinvaaleihin ei kuitenkaan ole helppo.

Istuva presidentti Sauli Niinistö on selkeä ennakkosuosikki.

Vanhasen kannalta suurempi ongelma kuitenkin on, että nykyisenkaltaisilla vuodesta 1994 järjestetyillä presidentinvaaleilla on ollut taipumus kääntyä aina samanlaiseksi vastakkainasetteluksi.

Suomen presidentinvaaleille on ollut tyypillistä äänestäjien taktikointi, jossa kansalaiset valitsevat vaalien toiselle kierrokselle ennakkosuosikin lisäksi sellaisen ehdokkaan, jolla he uskovat olevan parhaat mahdollisuudet lyödä ennakkosuosikki. Toisin sanoen äänestäjät eivät välttämättä äänestä sitä henkilöä, jota pitävät itse parhaana, vaan henkilöä, joka kykenee yhdistämään ennakkosuosikin vastustajat.

Käytännössä tämä on merkinnyt esimerkiksi sukupuolten vastakkainasettelua: kolmissa vaaleissa neljästä toiselle kierrokselle on mennyt nainen. Perinteinen oikeiston ja vasemmiston välinen vastakkainasettelu on ollut presidentinvaaleissa lievempi kuin eduskuntavaaleissa, mutta silläkin ollut suuri merkitys. Jos vihreät lasketaan vasemmistopuolueeksi, kuten on mahdollista tehdä, vaaleissa on ollut kolme kertaa vasemmisto vastaan oikeisto -asetelma.

Ratkaisevassa asemassa vaaleissa on kuitenkin aina ollut niin sanottu kulttuurikamppailu. Kaikissa tähän asti pidetyissä vaaleissa toisella kierroksella on ollut kaksi sellaista ehdokasta, joista toinen on mielletty konservatiiviksi ja toinen arvoliberaaliksi. Painotus on sanalla ”mielletty”, sillä Elisabeth Rehn oli varsin konservatiivinen poliitikko, vaikka häntä vuonna 1994 pidettiin ennen muuta naisten tasa-arvon kannattajana. Sauli Niinistön kutsuminen konservatiiviksi on sekin yksinkertaistus, mutta edellisissä vaaleissa Niinistö nimenomaan ajateltiin konservatiivisten arvojen edustajana.

Suomen presidentinvaaleissa on siis aina keskusteltu viimeisestä konservatiivien ja arvoliberaalien voimien yhteenotosta. Vaikka presidentin valtaoikeudet ovat ulkopolitiikassa, itse vaalit ovat symboloineet ajankohtaista valintaa konservatiivisten ja liberaalien arvojen välillä.

Vuosina 1994, 2000 ja 2006 tämä aihe oli sukupuolten tasa-arvo. Vuonna 2012 se oli seksuaalisten vähemmistöjen asema. Avoimesti homoseksuaalinen Pekka Haavisto symboloi Suomessa seksuaalisten vähemmistöjen vapautumista ja tasa-arvoa, josta oli juuri käynnissä raivoisa julkinen keskustelu. Toki vaaleissa on keskusteltu muistakin asioista, mutta tämä vastakkainasettelu on toistuvasti ratkaissut toisen kierroksen ehdokkaat.

Puoluepolitiikka on jäänyt siinä keskustelussa normaalia vähemmälle huomiolle. Haaviston puoluekannasta ei ollut vaaleissa selkeää haittaa. Toisaalta suurten puolueiden presidenttiehdokkuus ei tuonut Väyryselle tai Lipposelle ratkaisevaa etua.

On melkoista arpapeliä veikata, mikä teema on pinnalla vuoden 2018 vaaleissa. Rohkenen kuitenkin arvioida, että maahanmuutto on juuri tällainen ajankohtainen konservatiivien ja arvoliberaalien kiistan aihe, joka jakaa myös puoluekenttää voimakkaasti.

Sauli Niinistö on profiloitunut poliitikkona, joka suhtautuu maahanmuuttoon pari piirua kielteisemmin kuin edeltäjänsä. Aikaisempien vaalien perusteella todennäköinen kilpakumppani olisi henkilö, joka uskottavasti symboloisi maahanmuuttoon myönteisemmin suhtautuvia arvoja.

Tällainen asetelma ei kuitenkaan lupaa erityisen hyvää menestystä Matti Vanhaselle. Mutta ehkäpä turvallisuuspoliittiseen keskusteluun osallistuminen riittää vaalien saldoksi hänelle ja keskustalle.

(Kirjoitus on julkaistu Kalevassa 21.5.2016)

Dosentti, VTT Erkka Railo on Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija.

Minne katosivat tutkijat?

20 toukokuun, 2016Eduskuntavaalit, Hankkeet, Harjoittelu, tutkimusmtaval

Muistatteko te kun olette ensimmäistä kertaa astuneet toimistoon? Harjoittelijana Eduskuntatutkimuksen keskus oli minulle ensimmäinen toimistoympäristö, jossa työskentelen. Hämmentävä käytävä, jossa jokaisella on omalla nimellä merkitty koppi. Huomasin koputtelevani ovia, jotka eivät aina auenneet. Ketään ei ollutkaan paikalla. Missä tutkijat tekevät työtään, jos eivät omassa toimistossaan?

Kysyin neljältä keskuksen tutkijalta Matilta, Marilta, Jenniltä ja Erkalta missä he ovat, ja mitä he tekevät.

Tohtorikoulutettava Matti Välimäki oli lähtenyt mökille. Ensimmäinen ajatus oli: ”Ahaa, lomailemaanko?” Ei kuitenkaan. Matti vetäytyi metsän ja meren ääreen hakemaan todellista keskittymistä kolmeksi päiväksi. Hänen on tarkoitus saada valmiiksi artikkeli, joka käsittelee kolmen puolueen pakolaispoliittisia linjauksia 1970-luvulta 2000-luvulle.

Mari K. Niemeä sai etsiä hieman kauempaa – nimittäin Skotlannista. Mari on vierailevana tutkijana Strathclyden yliopistossa Glasgowssa. Hänellä on työnalla kahden kirjan käsikirjoitukset. Toivottavasti Mari ei kuitenkaan tartu kuvan tarjoamaan uravaihtoehtoon.

Erikoistutkija Jenni Karimäen tavoitin junasta. Hän oli lukemassa artikkelia, joka käsittelee globalisaation vaikutuksia eurooppalaisiin vihreisiin puolueisiin. Jenni työstää tällä hetkellä tutkimusta Suomen vihreiden aatehistoriallisesta taustasta ja sijoittumisesta kansainväliseen vihreiden puolueiden kenttään.

Erikoistutkija Erkka Railo olikin ainoa, jonka löysin omasta toimistostaan. Hän oli ohjaamassa opiskelijaa poliittisen historian esseen kirjoittamisessa. Opetustyön lisäksi Erkka laatii parhaillaan kolmen muun keskuksen tutkijan kanssa syksyllä ilmestyvää Kamppailu vallasta -teosta, joka käsittelee eduskuntavaalikampanjoiden historiaa.

Tutkimus ei tapahdukaan pelkästään ruudun ääressä toimistossa. Muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen olen tehnyt kolme olennaista havaintoa. Ensinnäkin tutkija on siellä missä tieto on. Joskus tieto on sidottu paikkaan ja sen luokse on mentävä. Minäkin sain mahdollisuuden päästä tutustumaan puoluearkistoihin. Mikä tunne olikaan pidellä kädessä asiakirjaa, jonka joku on laatinut vuosikymmeniä sitten.

Toiseksi suhtautuminen työhön on intohimoista. Kaikkea ohjaa tiedonjano: halu saada tietää, selvittää ja kertoa eteenpäin. Työ ei ole jotain, mikä tapahtuu joka arkipäivä kello 9-17, vaan se sekoittuu muuhun elämään. Tiedon perässä lähdetään maailmalle, seminaareihin ja tapahtumiin. Ja usein matkustusaikakin saattaa kulua tutkimusaiheen parissa.

Kolmanneksi tutkija ei ole yksin. Silloin kun tutkijat ovat paikalla, he saattavat istua yksin kopeissaan, mutta heidän ovensa ovat auki. Tutkijat tekevät yhteistyötä, antavat vinkkejä ja esitarkastavat toistensa tekstejä. Ajatuksia voidaan jalostaa yhdessä vaikkapa lounastauolla ja seuraavana iltana ne lausutaan ääneen A-studiossa. Tutkijat työstävät omaa työtään, mutta ovat silti osa yhteisöä. Kaikki ovat valtavan ystävällisiä ja avuliaita täällä Eduskuntatutkimuksen keskuksella. Aikamoinen ensikokemus toimistosta harjoittelijalle.

Iida Laurila

Kirjoittaja työskentelee tutkimusavustajan tehtävissä Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Maltillisten historiasta mallia?

4 toukokuun, 2016Ideologia, Puolueetsiparu

kuva_jenniK Maltti on valttia, sanotaan. Vanha kansanviisaus jää kuitenkin ajankohtaisessa keskustelussa varsin usein lapsipuolen asemaan, kun parhaan argumentin sijaan väittely käydään herkästi vain äänekkäimpien kesken.

Maltillista asennoitumista muun muassa talous- tai maahanmuuttopolitiikasta käytävään keskusteluun peräänkuuluttavat kuitenkin niin asiantuntijat kuin maan hallitus. Viimeisin avaus maltin ja suvaitsevaisuuden puolesta hallitustasolta lienee opetusministeri Grahn-Laasosen vetoomus vihapuhetta ja rasismia vastaan.

Myös kansan syvät rivit tunnustavat kansanviisauden oikeaksi. Ajatuspaja e2:sen hiljattain julkaistu tutkimus osoittaa, että kansalaisista suurin osa ei tunnista itseään etenkään sosiaalisessa mediassa vellovasta ”someraivosta”. Ääripäiden hallitsema keskusteluilmapiiri on saanut puolet suomalaisista harkitsemaan yhteiskunnallisesta keskustelusta vetäytymistä.

Vaikka äänekkäintä keskustelua käy ja hallitsee vain pieni poliittisen kentän ja arvoulottuvuuden ääripäihin sijoittuva vähemmistö, on vaarana, että maltilliset passivoituvat. Mainittu e2:sen tutkimus osoittikin, että juuri poliittiseen keskustaan sijoittuvat ovat herkempiä vetäytymään kuin oikeisto–vasemmisto-ulottuvuuden laidat.

Maltillisten kiinnostusta poliittiseen toimintaan ja vaikuttamiseen ei kuitenkaan ole varaa menettää, sillä silloin suuri osa kansasta jättäytyisi poliittisen päätöksen teon ulkopuolelle. Tätä ei varmasti monikaan halua.

Kysymys kuuluukin, onko maltillisten keskitien kulkijoiden ja sovittelijoiden historiasta mahdollista ottaa mallia. Olisiko sieltä löydettävissä rohkaisua niille, joita nykyhetken keskusteluilmapiiri lannistaa.

Totta kuitenkin on, että maltillisilla voimilla on ollut keskeinen rooli suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa. Itsenäisen Suomen ensivuosikymmeniltä voi nostaa esiin esimerkiksi sosiaaliliberaalin Kansallisen edistyspuolueen, jonka tavoitteena oli kansallisen yhtenäisyyden saavuttaminen aikana jolloin yhteiskuntaa halkoivat nykypäivääkin kipeämmät haavat. Poliittisen kentän laidat olivat vielä kauempana toisistaan ja retoriikka vähintäänkin yhtä värikästä.

Kontekstin huomioon ottaen edistyspuolue edusti varsin maltillista asennetta suhteessa sotien välisen aikakauden keskeisiin kiistakysymyksiin, kuten esimerkiksi sisällissodan seurausten selvittelyyn. Puolue sijoittui poliittiseen keskustaan ja sen identiteetti rakentui voimakkaasti ristiriitojen tasoittajan ja sovittelijan roolin ympärille. Edistyspuoluelaiset totesivat jo varsin varhain, että jos sisällissodan viholliskuvista ei päästetä irti, eivät maa ja kansakunta eheydy.

Kansallisen edistyspuolueen sisäpolitiikka pyrki sovintoon menneiden tapahtumien kanssa ja kansalliseen eheytymiseen tulevaisuudessa. Kansan yhtenäisyys merkitsi eri yhteiskuntaluokkien ja puolueiden sopua ja rinnakkaiseloa. Liian tiukka sitoutuminen ideologiaan tai ryhmään oli uhka demokratialle, kun taas kansakunnan kyky sovitella ja ratkaista konfliktit poliittisen järjestämän sisällä oli demokratian ja kansakunnan olemassaolon edellytys.

Maltillisten politiikka menestyi. Tie, joka monissa muissa Euroopan maissa johti oikeistodiktatuureihin, ei toteutunut Suomessa, vaikka maailmansotien välinen sisäpoliittinen kehitys noudatti monessa suhteessa eurooppalaista esimerkkiä. Porvariston tiukka antikommunismi, porvaripuolueiden parlamentaarinen enemmistö sekä oikeistoradikalismin vuodet olivat linjassa kansainvälisen kehityksen kanssa.

Yksi tekijä, miksi Suomi viime kädessä pitäytyi parlamentaarisen demokratian ja kansanvallan tiellä, olikin keskustan ja maltillisen vasemmiston noudattama sisäpoliittiseen integraatioon tähdännyt linja: Cajanderin punamultahallitus vuonna 1937 ylitti ylittämättömän ja särki sallitun rajat.

Syyt, joiden vuoksi kansakunnan eheys ja yhtenäisyys koettiin 1920- ja 1930-luvuilla tärkeäksi, ovat edelleen samoja. Suomi oli – ja on edelleen – pieni kansakunta eikä sen geopoliittinen asema ole muuttunut. Vaikka edistyspuoluelaisten uhkakuva varsin konkreettisesta itsenäisyyden menettämisestä on vaihtunut 2000-luvulla globaalin talouden haasteisiin, on tilannekuvasta tehtävä johtopäätös edelleen sama: Pienen kansakunnan ei sovi olla kovin riitaisa pärjätäkseen suuressa maailmassa.

Pitäisikö siis ottaa maltillisten historiasta mallia ja pyrkiä sopuun ja rinnakkaiseloon tiukan ideologian, ryhmäajattelun ja vastakkainasettelun sijaan?

VTT Jenni Karimäki

Kirjoittaja on väitellyt Kansallisen edistyspuolueen maailmansotien välisen ajan sisäpoliittisesta linjasta ja työskentelee tällä hetkellä Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijana. Työn alla on tutkimus Suomen vihreiden aatehistoriallisesta taustasta ja sijoittumisesta kansainväliseen vihreiden puolueiden kenttään.

Kokoomuksen kapina ja konsensuksen päättyminen

20 huhtikuun, 2016Politiikkaerkmat

Erkka-Railo-44 Kokoomus on erikoisessa tilanteessa.

Elina Lepomäki, vuonna 2014 eduskuntaan noussut kansanedustaja, on ilmoittanut haastavansa kesän puoluekokouksessa nykyisen puheenjohtajan Alexander Stubbin. On erittäin poikkeuksellista, että istuva puheenjohtaja yritetään pakottaa syrjään.

Se on myös kummallista, sillä Stubbin kautta puheenjohtajana ei voi pitää erityisen
epäonnistuneena.

Stubb ei ole mikään perintöprinssi, kuten Ville itälä. Stubb voitti tiukassa ja rehdissä kamppailussa Jan Vapaavuoren ja Paula Risikon.

Eduskuntavaaleissa toki menetettiin muutama paikka, mutta kokoomus pärjäsi kuitenkin odotettua paremmin ja pääsi hallitukseen. Puolue sai mieluisan hallitusohjelman ja monia tärkeitä ministeripaikkoja, ennen muuta valtiovarainministerin salkun.

Haaste Stubbille ei ole kuitenkaan yksittäistapaus.

Vuonna 2008 Jutta Urpilainen nousi sosiaalidemokraattien puheenjohtajaksi ankaran kamppailun jälkeen. SDP sai vuoden 2011 eduskuntavaaleissa kuuluisan torjuntavoiton, jolla se pääsi hallitukseen. Puheenjohtaja Urpilainen sai tärkeän valtiovarainministeriön salkun Jyrki Kataisen hallituksessa.

SDP:lle se ei riittänyt.

Vuonna 2014 Antti Rinne haastoi Urpilaisen puheenjohtajavaalissa. Rinne väitti, että Urpilainen oli antanut hallituksessa liikaa periksi kokoomukselle. Erityisesti yhteisöveron lasku oli jäänyt kismittämään. Puoluekokouksessa Rinne voitti istuvan puheenjohtajan muutaman äänen erolla. Täytyy mennä 1950-60 -lukujen taitteeseen ja SDP:n suureen hajaannukseen saakka, ennen kuin vastaavanlaisia kamppailuita on käyty puolueen johdosta.

SDP:n kapinaliikkeen ja Lepomäen kampanjan taustalla voi nähdä saman syyn: suomalaisen yhteiskunnan luokkaerot ovat kärjistyneet.

Sosiaalidemokraateissa oireili vasen laita, joka ei sulattanut Urpilaisen myönnytyksiä kokoomukselle.

Kokoomuksessa puolestaan kipuilee sen oikeistosiipi, jonka mielestä Stubb on antanut liikaa periksi muulle hallitukselle ja erityisesti AY-liikkeelle. Elina Lepomäki on avoimesti toivonut, että yhteiskuntasopimus epäonnistuisi ja hallitus toteuttaisi Suomen kilpailukyvyn parantamiseen tähtäävät lait normaalia lainsäädäntötietä.

Lisäksi Stubbin asemaa on hankaloittanut Jan Vapaavuoren kannattajien mutina toimittajille pitkin talvea. Ehkäpä tämän julkisuuteen vuotaneen sapen takia Lepomäki rohkaistui kokeilemaan voimiaan puoluekokouksessa. Olisi kuitenkin yllätys, jos Vapaavuorta kannattanut joukko kääntyisi laajemmin Lepomäen tukijoiksi.

Kapinat muistuttavat, että vuosituhannen vaihteen konsensuksen kausi on ohi. Kataisen ja Stubbin hallitukset osoittivat, että oikeisto ja vasemmisto eivät enää mahdu samaan hallitukseen kuten vuosina 1987-2011. Samalla kokoomuksessa ja SDP:ssä on sisäinen oppositionsa, joka vaatii puolueen johdolta jyrkempää linjaa. Erityisesti kokoomuksessa näyttää taustalla olevan vielä sukupolvikapina ja kulttuurimurros. 1980-luvulla ja sen jälkeen syntyneet eivät enää koe hyvinvointivaltiota saavutuksena vaan pikemminkin taakkana. Näkemykset siitä, mihin suuntaan suomalaista yhteiskuntaa olisi hyvä kehittää eroavat puolueiden välillä selkeämmin kuin vuosikymmeniin.

Luokkaerojen kärjistymisen myötä sekä oikealla että vasemmalla laidalla vaaditaan puhdasoppisuutta pragmaattisuuden ja kompromissien sijaan. Tämä tietää hikisiä paikkoja puheenjohtajille myös jatkossa. Asioiden saaminen aikaan edellyttää kompromisseja hallituskumppaneiden kanssa, mutta samaan aikaan oman puolueen reuna pitäisi pitää mukana.

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkija ja yliopistonlehtori.

Kirjoituksen suppeampi versio on julkaistu Etelä-Suomen median lehdissä 17.4.2016.

Tutkijana ajatuspajassa

16 maaliskuun, 2016Ajatuspajat, Politiikka, tutkimusmtaval

Tehdäänkö ajatuspajoissa riippumatonta tutkimusta? Kenelle? Millaisella aikataululla? Miten työ ajatuspajassa eroaa yliopistotyöstä? Nämä kysymykset muuttuivat omalla kohdallani ajankohtaisiksi muutama viikko takaperin, kun vaihdoin työpaikkaa ja siirryin Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksesta e2-ajatuspajan tutkijaksi.

Ymmärrettävistä syistä kysymys riippumattomudesta on keskeinen, sillä useat suomalaiset ajatuspajat ovat joko vahvasti aatteellisia tai toimivat lähellä puolueita. Tämä kysymys esitettiin minulle ja kollegoilleni myös ajatuspajamme lanseeraustilaisuudessa; tuottaako e2 tutkimuksia, jotka palvelevat yksittäisen puolueen tai yhteiskunnallisen toimijan poliittisia intressejä?

Vastaus tähän kysymykseen on kielteinen. Samalla tavoin kuin yliopistoille, myös ajatuspajoille tutkimuksen riippumattomuus on ennen kaikkea uskottavuuskysymys. Poliittisesti motivoituneella tutkimuksella ei ole vaikuttavuutta, joten on vahvasti ajatuspajojen intresseissä tehdä laadukasta ja tieteelliset kriteerit täyttävää tutkimusta. Ajatuspajat toki tuottavat analyyseja myös tilauksesta, mutta ennakkoon sovitut tutkimustulokset eivät sisälly työnkuvaan. Kuvaavaa on, ettei uusi työnantajani ole ollut missään vaiheessa kiinnostunut puoluekannastani.

Entä kenelle tutkimusta tehdään? Tämän kysymyksen kohdalla yliopistot ja ajatuspajat eroavat toisistaan olennaisella tavalla. Ajatuspajojen fokuksessa on tieteen intressien sijaan päätöksentekijöiden arki ja pyrkimys vastata nopeasti yhteiskunnalliseen tiedontarpeeseen. Tämä painotusero merkitsee käytännön tutkimustyön kannalta pyrkimystä ennakointiin, nopeaan reagointiin ja yleistajuiseen ilmaisuun. Tutkimusten arvoa ei ratkaise julkaisufoorumin korkeatasoisuus, vaan tutkimustulosten hyödynnettävyys, tavoittavuus ja vaikuttavuus.

Yliopistollisten tutkimusten tärkeimpiä julkaisufoorumeita ovat sen sijaan tieteelliset, vertaisarvioidut journaalit, joiden lukijakunta koostuu pääasiassa muista tutkijoista. Vaikka tieteellisen tiedon yleistajuistaminen ja popularisoiminen ovat yhä tärkeämpiä myös yliopistotutkijoille, on tieteen intressi kuitenkin ensisijainen.

Erilaiset tiedon intressit näkyvät myös tutkimustyön aikatauluissa. Yliopistolla olin tottunut siihen, että tutkimusidean jalostuminen tutkimusraportiksi vei tavallisesti vuosia. Tutkimussuunnitelman laatimisen ja myönteisen rahoituspäätöksen välillä kului hieman rahoittajasta riippuen muutamista kuukausista yli puoleen vuoteen.

Tutkimusprojektit kestivät tyypillisesti yhdestä kahteen vuoteen, mutta hankkeen päättyminen ei kuitenkaan aina tarkoittanut sitä, että tutkimustulokset olisivat valmiita raportoitaviksi. Viimeisimmässä hankkeessamme tutkimuksen lopulliset tulokset julkaistiin vertaisarvioiduissa journaaleissa lähes vuosi hankkeen päättymisen jälkeen. Vertaisarviointi on akateemisen maailman tapa ylläpitää korkeaa tieteellistä tasoa, mutta järjestelmä kiistatta hidastaa tutkimustiedon raportointia.

Ajatuspajoissa tutkimustoimintaa suunnitellaan vuosien sijaan kuukausissa. Nopeat aikataulut merkitsevät luonnollisesti sitä, ettei meidän tutkimuksiamme altisteta vertaisarviointiin, mutta muilta osin tutkimuksen tekemisessä noudatetaan samoja periaatteita kuin yliopistollakin.

Lisäksi iso osa ajatuspajojen työstä on olemassa olevan tutkimustiedon jatkojalostamista, täydentämistä ja saattamista helpommin omaksuttavampaan muotoon. Tämä tarkoittaa sitä, että yliopistoissa tehtävä perustutkimus ja teoriat luovat merkittävän pohjan myös ajatuspajoissa tehtäville analyyseille.

Kuten esimerkit osoittavat, yliopistotutkijan ja ajatuspajatutkijan työssä on joitain olennaisia eroja, mutta myös runsaasti samankaltaisuuksia. Henkilökohtaisesti muutos työnkuvassani on ollut yllättävän vähäinen. Tutkimustyö yliopistolla oli omalla kohdallani paitsi kirjoittamista, myös tutkimushankkeiden suunnittelua, ajatustenvaihtoa, ihmisten tapaamista ja palaveeraamista. Näitä asioita sain tehdä yli kymmenen vuotta loistavan porukan kanssa Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Nyt ympäristö on vaihtunut, mutta perusteiltaan työnkuva on säilynyt ennallaan. Ja onnekseni voin jo lyhyen kokemuksen perusteella todeta, että Eduskuntatutkimuksen keskuksesta tuttu innostunut ja positiivinen ilmapiiri vallitsee myös uudessa työyhteisössäni.

Ville Pitkänen
Tutkija
e2

Brexit-kampanjointi vilkastuu Britanniassa: Mikä on Boris Johnsonin merkitys?

10 maaliskuun, 2016EU-politiikka, Iso-Britanniasiparu

Mika Suonpää (2) Konservatiivipuoluetta edustava Lontoon pormestari Boris Johnson on ollut näkyvästi esillä kansainvälisessä mediassa sen jälkeen, kun hän helmikuun lopulla sitoutui kannattamaan Brexitiä, eli Britannian eroa EU:sta, ja kampanjoimaan eron puolesta ennen kesäkuun lopulla järjestettävää kansanäänestystä.

On povattu, että Johnson on heti pääministeri David Cameronin jälkeen tärkein yksittäinen henkilö, joka saattaa vaikuttaa äänestäjien päätökseen.

Johnson on hyvin kiistanalainen ja värikäs hahmo brittiläisessä politiikassa. Tultuaan valituksi Lontoon pormestariksi vuonna 2008 hän totesi toimittajajoukolle, joka kyseenalaisti hänen kykynsä toimia pormestarina, suunnilleen näin: ”Olen opiskellut klassikkoja Oxfordissa, pystyn mihin tahansa.”

Johnson on suosittu ehkäpä juuri siksi, että hän on siniverisestä eliitti- ja yksityiskoulutaustastaan huolimatta kyennyt luomaan itselleen kansanomaisen väriläiskän imagon. Tästä huolimatta Johnsonia on pidetty ”huru-ukkona”, hänen poliittisia kykyjään on kyseenalaistettu laajasti ja hän on pitkään kärsinyt suhteellisen vakavasta uskottavuusvajeesta.

Se, että Johnson päätyi kannattamaan Brexitiä, ei ollut suuri yllätys kenellekään brittipolitiikkaa vähänkin tarkemmin seuraavalle. Siksi on kummallista, että media, poliitikot ja ehkäpä äänestäjätkin odottivat hänen päätöstään jännittyneinä. Johnson nousi Brexit-keskustelun keskiöön valtavan mediakuohunnan tahattomana sivutuotteena.

Cameron on tuntenut Johnsonin jo Etonin koulupoika-ajoista lähtien, ja on hyvin epätodennäköistä, että Cameron tosissaan odotti Johnsonin asettuvan kyllä -kampanjan puolelle. Miksi näin on?

Johnson on jo pitkään vaikuttanut euroskeptisyyden valjastamiseen uskottavaksi poliittiseksi käyttövaraksi brittiläisen oikeiston piirissä. Työskennellessään The Telegraph -lehden Brysselin kirjeenvaihtajana 1989–1994, hän omalta osaltaan voimisti jo 1980-luvun alussa Rupert Murdochin omistukseen tuleen The Sunday Times -lehden aloittamaa eurokriittistä ja populistista retoriikkaa.

Kritiikin kohteina olivat erityisesti Brysselin byrokratia, ranskalaiset maanviljelijät ja kansallisen itsemääräämisoikeuden väheneminen Euroopan integraation seurauksena. Johnsonilla on siis pitkä eurokriittinen historia. On sanomattakin selvää, että Cameron on ollut tästä tietoinen.

Johnsonin kuherruskuukausi Brexitistien keulakuvana on saanut jo tahran, jota voi olla vaikea hangata irti. BBC:lle vuodetussa Johnsonin henkilöstöpäällikön lähettämässä sähköpostissa varapormestaria ja pormestarin keskeisiä neuvonantajia ohjeistettiin julkisuudessa tukemaan pormestarin Brexit-näkemystä. Johnson sanoutui täysin irti tästä ja painotti olevansa avoimen keskustelun puolustaja.

Hänen mukaansa sähköposti ei koskaan ollut ”operatiivinen” ja se on nyt ”pyyhitty pois historian lehdiltä”. Vaikka sähköposti ei tullutkaan suoraan Johnsonilta, hän on joutunut selittelemään sitä mediassa. Kulttuurissa, jossa pienikin virhe saattaa olla kohtalokas, kohulla voi olla merkitystä Johnsonin suosioon.

Myös Johnsonin esiintymistä vaikutusvaltaisessa BBC:n sunnuntai-aamujen Andrew Marr Show -keskusteluohjelmassa on saanut kritiikkiä osakseen. Esiintymistä on kuvattu ”vaappuvaksi” ja ohjelman juontaja Andrew Marr joutui useaan otteeseen keskeyttämään Johnsonin, toteamalla ”tämä on Andrew Marr Show, ei Boris Johnson Show”.

Johnson on tällä hetkellä mahdollisesti Britannian suosituin poliitikko. Epävarmaa on, luottavatko äänestäjät häneen niin paljon, että olisivat valmiita seuraamaan häntä Brexit-kyltille saakka.

Äänestyspäätökseen vaikuttavat monet tekijät. Yksi asia, joka saattaa nousta ylitse muiden on epävarmuus tulevasta, joka ei-äänen antamiseen liittyy. Ovatko äänestäjät halukkaita lisäämään epävarmuutta jo nykyiseltään sotien, pakolaiskriisin ja talouden ongelmien värjäämässä maailmassa? Sen näemme juhannuksen tienoilla.

Mika Suonpää

Kirjoittaja työskentelee yliopistonlehtorina Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineessa. Kirjoittaja on asunut Britanniassa pitkään ja tutkii maan ulkosuhteiden historiaa sekä sisäpolitiikkaa.

Ponnistuslautana Eduskuntatutkimuksen keskus – vaikkei minusta tutkijaa tullutkaan

5 helmikuun, 2016Harjoittelusiparu

Tuomas Pulsa Vuoden 2013 joulukuussa istuin Turun yliopistolla poliittisen historian oppiaineen kirjastossa naputtamassa tietokonetta, kun Eduskuntatutkimuksen keskuksen Villet, Pernaa ja Pitkänen, ilmestyivät selkäni taakse. Keskuksella oli alkamassa kaksi suurempaa tutkimushanketta, joihin tarvittiin lisätyövoimaa. Minulle tarjottiin puolen vuoden pestiä tutkimusavustajana.

Keskuksen tutkijat olivat minulle ennestään tuttuja paitsi opettajina, myös poliittisen historian oppiaineessa suoritetusta harjoittelusta. Lisäksi median ja politiikan suhteiden tutkimus oli kiinnostanut minua opintojeni alusta alkaen. Niinpä vaikka tiesinkin työn tarkoittavan oman valmistumiseni viivästymistä, kyseessä oli tarjous, josta en voinut kieltäytyä.

Seuraavan puolen vuoden aikana uppouduin hankkeisiin, joissa tutkittiin eduskuntavaalikampanjoiden historiaa sekä asiantuntijuuden käyttöä mediassa. Tutkimus oli varsin alkuvaiheessa ja oma työni koostuikin pitkälti tutkimusaineiston kartoituksesta ja keruusta.

Eduskuntavaalikampanjoinnin historian selvittely kysyi perinteisen historiantutkimuksen keinojen, eli arkistotyön hallintaa. Tutkimusaineistoon kuului esimerkiksi poliitikkojen muistelmia, vaalimainoksia sekä puolueiden kampanjasuunnitelmia. Lähtöpisteenä oli usein nolla, eikä materiaalin sisällöstä tai sijainnista tiedetty etukäteen mitään. Salapoliisityö veikin minut niin yliopiston kirjastolle, eduskuntaan kuin myös eri puolueiden arkistoihin.

Asiantuntijuutta mediassa pääsin lähestymään kyselytutkimuksen kautta. Olin mukana muotoilemassa tutkijoille suunnattua kysymyspatteria sekä vastasin tutkimuksessa käytetyn Webropol-kyselyn luomisesta ja hallinnoinnista.

Nämä esimerkit kuvaavat hyvin sitä luottamusta, jota tutkimusavustajana keskuksella kohtasi. Huolimatta siitä, että olin vasta loppuvaiheen opiskelija, työtehtäväni olivat itsenäisiä ja pystyin myös vaikuttamaan työn sisältöön. Arkistoissa oli luotettava omaan arviointikykyyn ja koko keskukselle vieraan Webropolin haltuunotossa taitoon omaksua nopeasti uusia asioita. Mistään kahvinkeittoharjoittelusta ei siis todellakaan ollut kyse.

Työn mielekkyyden ohella erityisenä mieleen jäi keskuksen tutkijoiden poikkeuksellinen yhteishenki. Vaikka työ oli itsenäistä, ketään ei jätetty yksin. Hankkeita suunniteltiin yhdessä, ja mahdollisissa ongelmatilanteissa kaikki tukivat toisiaan: olipa kyseessä sitten dosentti tai harjoittelija.

Poikkeuksellista oli myös se, miten helppoa porukkaan oli päästä mukaan. Yleensä tiiviisti yhteen hitsautunut työyhteisö on vaikein juuri uudelle tulokkaalle, mutta keskuksessa minut suorastaan vedettiin ryhmään mukaan. On yksinkertaisesti vaikea muistaa toista työpaikkaa, jossa ilmapiiri olisi ollut yhtä hyvä. Kun lounastunneilla vuoroteltiin uusia tutkimusideoita ja omaa huumoria, ei yksinäisen tutkijan norsunluukammiosta olisi voitu kauempana olla.

Kaikista kehuista huolimatta oma aikani Eduskuntatutkimuksen keskuksessa jäi puoleen vuoteen. Journalismi poltteli tutkijan uraa enemmän, joten päädyin jättämään haikeat jäähyväiset keskuksen väelle. Missään vaiheessa en kuitenkaan ole ajatellut hukanneeni aikaani.

Opin kantamaan vastuuta laajoista itsenäisistä hankkeista, sekä etsimään olennaista suurista tietomassoista. Näistä taidoista on hyötyä työssä kuin työssä, eikä vähiten toimittajana. Haittaa tuskin on siitäkään, että nyt haastatteluja tehdessään ymmärtää paremmin, miten tutkijat median yhteydenotot kokevat.

Ja myönnetään, kun vuoden alussa aloitin työharjoittelun Suomen Kuvalehdessä, lievensi alkujännitystä kummasti se, että päätoimittajan huoneessa istuva esimies oli ennestään tuttu.

Tuomas Pulsa, VTM

Kirjoittaja opiskelee medianomiksi Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa. Kirjoitus julkaistaan osana blogi-sarjaa, jossa Eduskuntatutkimuksen keskuksen entiset työntekijät kertovat työkokemuksistaan keskuksessa ja urapoluistaan sen jälkeen. Harjoittelijahaku kesälle 2016 on nyt käynnissä.

Kosketuksiin tutkimuksen kanssa

4 helmikuun, 2016Politiikkasiparu

Alkukeväästä 2014 pohdin pitkään, minkälaisessa työssä haluaisin suorittaa opintoihini kuuluvan harjoittelun. Harjoittelu yliopistolla ei ollut aluksi ensimmäisiä vaihtoehtojani, mutta tovin pohdittuani erityisesti Eduskuntatutkimuksen keskus alkoi näyttää entistä kiinnostavalta paikalta harjoittelun suorittamiseen.

Keskuksen rooli historiaa ja nykypäivän politiikan tutkimusta yhdistelevänä tutkimusyhteisönä tekee siitä poikkeuksellisen yksikön Suomessa ja koin, että se tarjosi siten muista yliopiston historianalan harjoittelupaikoista selkeimmin osaamista, joka oli kosketuksissa käytännön kanssa. Lisäksi Eduskuntatutkimuksen keskus ja sen tutkijat olivat jo tuolloin saaneet selkeän roolin suomalaisen päivänpolitiikan ykköskommentaattoreina, joten myös siitä näkökulmasta oli kiinnostavaa päästä tutustumaan siellä tehtävään tutkimukseen.

Tarjotuista harjoittelupaikoista Eduskuntatutkimuksen keskuksen valinta omaksi paikaksi oli oikea, sillä työskentely keskuksen palveluksessa on ollut yksi parhaista työkokemuksistani. Työtehtävät sekä työyhteisö ovat erinomaisia yhteiskunnallisesta ja poliittisesta keskustelusta kiinnostuneelle opiskelijalle.

Omat työtehtäväni kesällä 2014 olivat pitkälti aineistojen keruuta sekä koodaamista analyysin tekoa varten, sillä keskuksella oli tuolloin käynnissä useampia eri projekteja. Työtehtävät olivat varsin mielekkäitä, sillä ne veivät minut aina yliopistonmäen kallioon louhittujen kirjavarastojen uumenista historianopiskelijalle vieraalle määrällisen tutkimuksen kentälle. Kokeilemaan pääsi siis varsin erityyppisiä työtehtäviä ja uutta osaamista kertyi talteen siinä samalla.

Käytännön työtehtävien lisäksi jopa kiinnostavampaa ja silmiä avartavampaa olivat ne pitkät ja lähes päivittäiset keskustelut niin päivänpoliittisista kysymyksistä kuin historiaan liittyvistä aiheista keskuksen tutkijoiden kanssa. Näissä keskusteluissa oma ajattelu sekä ymmärrys politiikkaa, historiaa sekä yhteiskunnallisia kysymyksiä kohtaan kehittyivät valtavasti.

Itselleni jäi harjoittelusta käteen valtavasti osaamista ja hyviä kokemuksia. Tutkimuksen tekoon liittyviä käytännön taitoja tuli luonnollisesti opittua niin aineistoja kerätessä kuin seuraamalla keskuksen tutkijoiden työskentelyä ja tutkimuksen suunnittelua. Tärkeitä olivat myös ne mielenkiintoiset keskustelut, joita pääsi tutkijoiden kanssa käymään aiheesta kuin aiheesta.

Nyt valmistumisen jälkeistä työnhakua tehdessäni olen useaan otteeseen palannut miettimään, mitä asioita ja taitoja opin kesän 2014 harjoittelusta ja lähes joka kerta huomaan löytäväni jonkin uuden ajatuksen, näkökulman tai taidon, joka tuosta kesästä jäi käteen. Harjoittelu keskuksessa osoitti minulle, että vaikka ei tutkijan uralle pyrkisikään, on kokemuksen hankkiminen tutkimuksen teosta kannattavaa.

Samuli Maxenius, VTM

Kirjoittaja työskenteli harjoittelijana eduskuntatutkimuksen keskuksessa kesällä 2014. Kirjoitus julkaistaan osana blogi-sarjaa, jossa Eduskuntatutkimuksen keskuksen entiset työntekijät kertovat työkokemuksistaan keskuksessa ja urapoluistaan sen jälkeen. Harjoittelijahaku kesälle 2016 on nyt käynnissä.

Miten päädyin Eduskuntatutkimuksen keskuksen naapuriksi?

2 helmikuun, 2016Harjoittelusiparu

Tietääkseni rikoin yhdenlaisen lasikaton vuonna 2010 olemalla ensimmäinen Eduskuntatutkimuksen keskuksen harjoittelija, jonka tausta oli valtio-opissa.

Jälkeenpäin ajatellen keskukselta oli rohkea veto pestata harjoittelija, jonka pisin sivuaine oli taloustiede ja kandidaatintutkielman aiheena listavaalimenetelmien suhteellisuuspoikkeamat.

Harjoittelijaksi hakeutuessani olin jo jonkin aikaa tuntenut vetoa tutkimustyöhön ja pohtinut jatko-opintojen aloittamista maisteriksi valmistumisen jälkeen.

Harjoittelujakso oli tässä suhteessa erittäin opettavainen, sillä osallistuin varsin eri vaiheissa olevien hankkeiden toteuttamiseen. Hankkeet olivat myös poikkitieteellisiä, minkä myötä myös useat eri lähestymistavat ja aihepiirit tulivat tutuiksi.

Tehtävät vaihtelivat sanomalehtiaineiston keräämisestä pääkirjaston kellarissa valmiin väitöskirjan käsikirjoituksen oikolukemiseen, ja näiden välille mahtui muun ohella lähdekirjallisuuden ja vieraskielisen aineiston kartoittamista.

Kaikki toimeksiannot kehittivät taitoja, joita on hankala omaksua ilman käytännön kokemusta.

Vuotta myöhemmin olin saanut VTM-todistuksen lisäksi ensimmäisen väitöskirja-apurahani, ja tälle tielle lähtemisessä harjoittelujaksolla erinomaisessa työympäristössä oli oleellinen merkitys. Tätä kirjoittaessani uskaltanen myös todeta, että väitöskirjaprojektini loppusuora alkaa häämöttää.

Monipuoluepolitiikan taloudellisia seurauksia käsittelevän väitöstutkimukseni myötä olen etupäässä harrastanut turkulaisten valtio-oppineiden perinnelajeja, poliittisten instituutioiden tutkimusta ja julkisen valinnan teoriaa. Olen kuitenkin pyrkinyt välttämään yhteen lähestymistapaan tai metodiin linnoittautumista, mikä osaltaan lienee keskuksessa viettämäni kesän peruja.

Konkreettista hyötyä siitä, että tulin aikoinaan kehittäneeksi oman oikolukurutiinini, oli toimiessani valtio-opillisen Politiikka-lehden toimitussihteerinä kahden vuoden ajan.

Tällä hetkellä työskentelen tohtorikoulutettavan nimikkeellä Suomen Akatemian rahoittamassa Demokraattinen järkeily -hankkeessa, jonka teemoina ovat tilivelvollisuus, luottamus ja deliberaatio eli kollektiivinen harkinta ja argumentaatio edustuksellisissa demokratioissa. Hankkeessa teemme muun muassa päätöksentekokokeita laboratorioympäristössä, jossa todellisen maailman monimutkaisuudet pyritään häivyttämään tarkoin rajattujen poliittisen prosessin osien tutkimiseksi.

Metodologisessa mielessä harppaus poliittisen historian puutalosta tähän projektiin on siis jokseenkin maksimaalisen pitkä. Fyysisestihän olen laitoksen uusien tilajärjestelyjen myötä päätynyt saman käytävän varrelle entisen harjoittelupaikkani kanssa. Kenties tämä johtaa jatkossa hedelmälliseen yhteistyöhön.

Juha Ylisalo, VTM

Kirjoittaja on valtio-opin tohtorikoulutettava Turun yliopistossa. Kirjoitus julkaistaan osana blogi-sarjaa, jossa Eduskuntatutkimuksen keskuksen entiset työntekijät kertovat työkokemuksistaan keskuksessa ja urapoluistaan sen jälkeen. Harjoittelijahaku kesälle 2016 on nyt käynnissä.

Eduskuntatutkimuksen keskus hakee harjoittelijaa kesäksi 2016

1 helmikuun, 2016Hankkeet, Harjoittelumtaval

Kiinnostaako politiikka? Entä erityisesti vaalikampanjoinnin historia Suomessa? Kuumeneeko koneesi näppäimistö, kun saat kirjoitustehtävän eteesi? Löydätkö itsestäsi tiimipelaajan, joka kuitenkin pitää itsenäisestä työskentelystä? Ovatko valttikorttejasi ahkeruus ja täsmällisyys?

Jos näin on, toivomme sinun hakevan harjoittelijaksi Eduskuntatutkimuksen keskukseen kesäksi 2016. Tarjoamme hienon mahdollisuuden työskennellä politiikan tutkimuksen parissa. Löydät edestäsi vaihtelevia työtehtäviä, saat osallistua mielenkiintoisiin tutkimusprojekteihimme ja pääset osaksi verratonta työyhteisöämme.

Virallinen rekrytointi-ilmoituksemme löytyy myös täältä:

EDUSKUNTATUTKIMUKSEN KESKUKSEN HARJOITTELUPAIKKA TURUN YLIOPISTOLLA

Harjoittelija työskentelee tutkimusavustajana Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineen yhteydessä toimivassa Eduskuntatutkimuksen keskuksessa. Harjoittelijan tärkein työtehtävä on auttaa Suomen eduskuntavaalien historiaa käsittelevän kirjan viimeistelyssä: oikoluvussa, hakemistojen laadinnassa, faktojen tarkistamisessa sekä tietolaatikkojen kirjoittamisessa. Tämän lisäksi harjoittelijan tehtäviin kuuluu keskuksen muissa ajankohtaisissa tutkimushankkeissa avustaminen. Nämä sisältävät tutkimusaineiston keräämistä ja järjestämistä, haastatteluiden litterointia sekä taustatutkimustöitä.

Harjoittelijalta edellytetään vahvaa suomen kielen taitoa ja kykyä tarkkuutta vaativaan työhön. Aikaisempi kokemus tutkimustyöstä sekä erityisesti oikoluvusta ja tekstien editoinnista katsotaan eduksi. (Harjoittelupaikka)

Ajankohta ja kesto: Kolme kuukautta kesällä 2016 sopimuksen mukaan

Työn luonne: Kokoaikatyö

Palkka: 1300

Harjoittelijoiden määrä: 1

Palkkaukseen tai muuhun rahoitukseen liittyvät lisätiedot: Lisätietoja palkasta ja rahoituksesta antaa Auli Kultanen-Leino, 02 333 5372

Sijainti: Varsinais-Suomi

Viimeinen hakupäivä: 29.02.2016

Ilmoituksen lisätiedot: Lisätietoja harjoittelusta antaa Erkka Railo, 050 5692466 tai erkmat@utu.fi

Koulutusalavalinta: Yhteiskuntatieteellinen

Keskuksessamme on työskennellyt vuosien varrella toista kymmentä harjoittelijaa, joista osa on työllistynyt tutkimus- ja opetustehtäviin Eduskuntatutkimukseen keskukseen. Entisten harjoittelijoiden uratarinoista julkaistaan tällä viikolla kolmen blogi-tekstin sarja. Kirjoituksissa kerrotaan harjoittelukokemuksista ja kuvaillaan, millaisia eväitä keskuksesta sai työelämään.

Hyppää liikkuvaan junaamme, ja huomaa, kuinka mukaansatempaavaa tutkimustyö on Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa. Lähetä hakemus viimeistään 29.2.2016.

Sini Ruohonen, VTM

Kirjoittaja työskentelee Eduskuntatutkimuksen keskuksessa tohtorikoulutettavana. Tutkijanura lähti liikkeelle kesäharjoittelusta 2012.

Ei syytä huoleen

27 tammikuun, 2016Politiikkaerkmat

(Kirjoitus on julkaistu Etelä-Suomen median kolumnina 23. tammikuuta 2015.)

Suomala Erkka_Railo-282_lowres iset ovat nyt huolissaan.

Jotkut ovat huolissaan maahanmuuttajista, toiset katupartioista. Hallitus on huolissaan valtion velasta ja monet ovat huolissaan suomalaisesta hyvinvointivaltiosta.

Jos näitä huolia tarkastelee historiallisesta näkökulmasta, kuinka vakava paikka tämä on?

Jos asetamme nykyisen tilanteemme asteikolle yhdestä kymmeneen siten, että kymmenen on taivas ja ykkönen on täysi katastrofi, nykyinen tilanne sijoittunee kohtaan 8. Jos oikein synkistelee, 7,5 voi olla kohdallaan.

En vähättele yksittäisten ihmisten hätää tai onnettomuutta, esimerkiksi työttömyyttä. Mutta valtiona Suomella on usein ollut suurempia ongelmia kuin nyt. Ja meillä on nyt paremmat resurssit ongelmista selviämiseen.

Suomalaisilla on perspektiiviharha.

Vertaamme nykytilannetta siihen, joka oli kymmenen vuotta sitten. Silloin Suomi oli keskellä rauhallista taloudellista nousukautta. Valtakunnan politiikan tärkein uutinen oli pääministeri Vanhasen uusin heila. Nokia palkkasi jokaisen, joka selvisi Keilaniemen pääkonttorin pyöröovista sisään. Venäjä oli vielä rauhallinen.

Se aika ei välttämättä heti palaa. Mutta se olikin poikkeus.

Suomi on selvinnyt sisällissodasta, toisesta maailmansodasta ja vieläpä kylmästä sodasta.

Muutama rasistinen katupartio on vielä pientä verrattuna Lapuan liikkeeseen tai IKL:een.

Suomi antanee turvapaikan noin kymmenelle tuhannelle ihmiselle viime ja tämän vuoden aikana. Sellainen määrä ei hetkauta Suomea vielä suuntaan tai toiseen.

Netissä vellova vihapuhe on ikävä ilmiö, mutta vaikka joku yksittäinen kansanedustaja siihen vetoaakin, todellisuudessa sen poliittinen vaikutusvalta on lähellä nollaa.

Venäjä on ärhäköitynyt, mutta uuteen kylmään sotaan on vielä matkaa. Toisin kuin kylmän sodan aikana, EU:n jäsenenä Suomi kuuluu yksiselitteisesti länsimaihin.

Jotkut hallituksen leikkaussuunnitelmista ovat huonosti harkittuja, mutta hyvinvointivaltiota ne eivät vielä riitä tuhoamaan.

Ongelmamme ovat toki todellisia, mutta välillä kannattaa asettaa ne oikeaan mittakaavaan.

Pahemmastakin on selvitty.

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkija ja poliittisen historian dosentti.

Vuosi 2016: politiikan tutkimusta, seurantaa ja kommentointia

14 tammikuun, 2016Hankkeet, tutkimusmtaval

Vuonna 2016 Suomessa ei käydä vaaleja, mutta politiikassa ja politiikan tutkimuksessa tämä ei suinkaan tarkoita ilmapatjalla loikoilua. Turbulenssien on povattu jatkuvan eduskunnassa muun muassa vaikean työmarkkinatilanteen, maahanmuuttokysymysten ja myös heilahtelevien puolue-gallupien vuoksi. Juha Sipilän (kesk.) hallituksella riittänee töitä niin ikään sote-uudistuksen eteenpäinviemisessä.

Politiikan kommentointi eri näkökulmista tulee tänäkin vuonna kuulumaan oleellisena osana Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijoiden työnkuvaan. Turun yliopiston strategiassakin mainitun yliopiston kolmannen tehtävän – yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen – suorittamiseen suhtaudutaan vakavasti ja haastattelupyyntöihin vastataan tarmokkaasti.

Tässä blogikirjoituksessa kerrotaan Eduskuntatutkimuksen keskuksessa työskentelevien asiantuntijoiden kiinnostuksen kohteista politiikan rintamalla vuonna 2016: Millaisia tutkimusintressejä tutkijoillamme on? Mitkä kotimaan ja ulkomaan tapahtumat seurataan erityisellä pieteetillä? Mitä aiheita ja ilmiöitä olemme valmiit kommentoimaan osana julkista keskustelua?

Eduskuntatutkimuksen johtaja VTT Markku Jokisipilän työnsarkaan sisältyy tulevana vuonna muun muassa Suomen itsenäistymisen 100-vuotisjuhlaan liittyvän eduskunnan historiaa käsittelevän teoksen kirjoittaminen yhdessä erikoistutkija VTT Erkka Railon kanssa.

Hallinnollisten ja tutkimuksellisten tehtävien lisäksi Jokisipilän työhön kuuluu suomalaisen politiikan laaja-alainen seuraaminen ja päivänpolitiikan ilmiöiden sijoittaminen osaksi pidempää Suomen poliittisen historian jatkumoa.

Vuonna 2016 Railon tutkimukset liittyvät edellä mainitun eduskuntaa käsittelevän hankkeen lisäksi menneiden vuosien vaalikampanjointiin Suomessa. Tutkimustyön ohessa Railo seuraa jatkossakin intensiivisesti puolue-gallupeja sekä mahdollisia politiikan tantereella tapahtuvia skandaaleja ja kohuja.

Erikoistutkija VTT Mari K. Niemen vuodessa painottuvat kotimaan politiikan osalta kesän puoluekokoukset, joihin hänen on tarkoitus päästä myös paikan päälle. Niemi seuraa intensiivisesti Ison-Britannian EU-kansanäänestyksestä käytävää keskustelua ja keväisiä Skotlannin paikallisvaaleja. Lisäksi Niemi lähtee seuraamaan syksyllä Yhdysvaltoihin sikäläistä presidentinvaalikampanjointia. Niemen johtaman HS-säätiön rahoittaman tutkimushankkeen tiimoilta hän seuraa rasismista käytävää keskustelua kansainvälisestä perspektiivistä.

Erikoistutkija VTT Ville Pitkäsen tutkimukselliset intressit painottuvat kevään osalta suomalaisen vaalikampanjoinnin historian tutkimiseen sekä Asiantuntijuus mediassa -tutkimusprojektin artikkelien viimeistelyyn.

Opetuspuolella Pitkänen järjestää yhdessä VTM Niko Hatakan kanssa Eurooppalaisen demokratian ja julkisen tilan haasteita ja ongelmia tarkastelevan kurssin, joka on tänä vuonna talouden ongelmien ja pakolaiskriisin myötä kenties ajankohtaisempi ja relevantimpi kuin aikoihin.

Tohtorikoulutettava VTM Niko Hatakka tutkii väitöskirjassaan verkkopopulismin suhdetta journalismiin. Väitöstyön ohella Hatakka seuraa erityisesti populistisia puolueita ja kansalaisliikkeitä sekä internetiin liittyviä politiikan ilmiöitä.

Turun yliopiston tutkijakoulussa työskentelevä VTM Matti Välimäki jatkaa väitöstutkimuksensa parissa. Työssä analysoidaan puolueiden maahanmuuttopolitiikkaa 1970-luvulta 2010-luvulle. Tutkimusintresseihin pohjautuen Välimäki seuraa aktiivisesti julkista keskustelua myös nykypäivän maahanmuuttopolitiikasta.

Viime kesänä Eduskuntatutkimuksen keskuksen harjoittelijaksi rekrytoitu YTM Annu Perälä työskentelee kuluvana vuonna projektitutkijana ainakin kahdessa hankkeessa.

Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijat tutkivat politiikkaa vuonna 2016 sekä yhdessä että erikseen useissa eri projekteissa. Ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä kommentoidaan ja analysoidaan tutkimusintressien pohjalta.

Haluamme pitää akateemisen asiantuntijuuden jatkossakin julkisessa keskustelussa vahvasti esillä. Historian tuntemus ja tieteellinen analyyttisyys tuovat uusia näkökulmia politiikasta käytäviin debatteihin.

Verkon puolella Eduskuntatutkimuksen keskuksen vauhdikkaassa kyydissä pysyy parhaiten seuraamalla tämän blogin lisäksi keskuksen Facebook-sivua sekä tutkijakaartimme henkilökohtaisia profiileja Twitterissä.

Tohtorikoulutettava, VTM Sini Ruohonen

Kirjoittaja työstää Eduskuntatutkimuksen keskuksessa vuonna 2016 väitöskirjaansa, jossa tarkastellaan puoluelehtien merkitystä puolueiden viestinnässä 1991–2011. Myös nykyhetken poliittista journalismia ja puolueiden viestintäratkaisuja Ruohonen seuraa tarkalla silmällä.