Presidentti ja kansainvälisen suojelun rajat

matti_valimaki_19_low-res

Eilen Yle Radio 1:n Tasavallan presidentin kyselytunnilla keskusteltiin lukuisten muiden aiheiden lisäksi Suomeen tulevista turvapaikanhakijoista, kotouttamisesta ja suomalaisista arvoista.

Presidentti Sauli Niinistöltä kysyttiin, tarvitseeko suomalaisten olla huolissaan pakolaisista. Niinistö taustoitti vastaustaan käymällä läpi Euroopan lähialueiden sekasortoisten ja väkivaltaisten maiden tilannetta, joka auttaa hänen mielestään ymmärtämään, miksi niistä lähdetään hakemaan turvaa.

Niinistö lisäsi, että vaikuttaa siltä, että näiden ihmisten lisäksi monet lähtevät hakemaan ”parempia elinolosuhteita”, mikä sekin oli hänen mukaansa ymmärrettävää inhimillisestä näkökulmasta. Niinistön mukaan siirtolaisten ja pakolaisten vastaanottaminen ei ole onnistunut Euroopassa ja Välimeren pakolaistilanteeseen viitatessaan hän katsoi sen ”karanneen käsistä”.

Muutama ajatus jäi mietityttämään haastattelun myöhemmässä vaiheessa.

Niinistön mielestä ihannetilanne olisi, että voitaisiin valita Euroopan rajoilla ne, joilla on suurin hätä. Presidentti myös arvioi, että suurimmassa hädässä olevien erotteleminen tuskin on kovin vaikeaa.

Tämä toi mieleeni 1970-luvulta lähtien suomalaisessa pakolaispoliittisessa keskustelussa hellityn ajatuksen siitä, että Suomelle olisi otollisinta, että voitaisiin etukäteen valita kansainvälistä suojelua maastamme saavat ihmiset. Kiintiöpakolaispolitiikkaa ja kansainvälisten järjestöjen kautta tapahtuvaa pakolaiskriisien hoitoa on pidetty suomalaisessa politiikassa ensisijaisina keinoina. Suomeen tulevat turvapaikanhakijat ovat sen sijaan muodostaneet ongelman poliitikoille ja politiikalle 1990-luvun alun turvapaikanhakijoiden määrän lisääntymisestä lähtien.

Entä kuinka erotellaan suurimmassa hädässä olevat ilman vaikeuksia ”vähäisemmässä hädässä” olevista ihmisistä Euroopan rajoilla? Kansainvälistä suojelua hakevien erotteleminen esimerkiksi sukupuolen perusteella on kansainvälisten sopimusten näkökulmasta ongelmallista. Samoin on asian laita, jos huomioidaan vain tietyn kansallisuuden omaavien ihmisten hakemukset.

Toinen aihe, jota jäin miettimään olivat presidentti Niinistön ajatukset kotoutumisesta. Presidentti esitti ”maassa maan tavalla” -periaatteen olevan pohdinnan arvoinen lähtökohta kotoutumiselle. Hänen ajatuksenkulussaan korostui kulttuurisen assimilaation keskeisyys. Niinistö katsoi, että ”ihmisten, jotka tänne haluavat tulla, ja jotka täällä haluavat olla, heidän on hyväksyttävä Suomen, meidän, keskeiset arvomme: demokratia, tasa-arvo, ihmisoikeudet, kaikki tällainen, aivan ehdottomasti.”

Presidentti lisäsi ehdottomalta kuulostavaan sävyyn: ”Ellei hyväksy, ei voi jäädä Suomeen.” Niinistö ei kuvannut sen tarkemmin, miten tätä hyväksymistä voitaisiin käytännössä arvioida. Demokratian, tasa-arvon tai ihmisoikeuksien sisäistämisen mittaaminen on hankalaa, vaikka kyseessä olisi supisuomalainenkin ihminen.

Toisaalta, jos ajatellaan turvapaikanhakijoilta vaadittavan edellä lueteltujen, ja mahdollisesti joidenkin muidenkin ”suomalaisten arvojen” omaksumista, niin tarkoittaako tämä, että kansainvälistä suojelua voi saada Suomesta vain oikealla tavalla ajatteleva ihminen. Eikö tämä ole Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 14. artiklan – joka toteaa, että ” jokaisella vainon kohteeksi joutuneella on oikeus hakea ja nauttia turvapaikkaa muissa maissa” – kanssa ristiriidassa?

Arvot ovat ilman muuta pohtimisen väärtejä.

 

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

 

Matti Välimäki

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Työtä vai terapeuttista puuhailua?

Heli Leppälä

Kehitysvammaisten yhteiskunnallinen asema on viime aikoina puhuttanut suomalaisia. Julkisen keskustelun perusteella voi syntyä kuva, että kehitysvammaisten osallistumismahdollisuudet ovat jo kohtalaisen hyvät tai vähintään parantuneet nopeasti.

Tämä mielikuva ei valitettavasti vastaa todellisuutta. Kehitysvammaiset on nimittäin syrjäytetty käytännössä kokonaan yhdeltä yhteiskunnallisen osallistumisen tärkeimmistä areenoista: työmarkkinoilta.

Kehitysvammaisten työllistymismahdollisuuksien parantamisesta on Suomessa puhuttu muiden länsimaiden tapaan vuosikymmeniä. Kehitysvammaisten palkkatyöhön osallistuminen on kuitenkin pysynyt marginaalisena ilmiönä. Palkkatyössä on vain 400–500 kehitysvammaista eli 3–4 prosenttia kaikista kehitysvammaisten työllistämispalveluiden piirissä olevista ihmisistä.

Palkkatyöhön osallistumista kuvaavat luvut ovat kuitenkin hämääviä. Tuhannet kehitysvammaiset näet osallistuvat palkattomaan työtoimintaan joko heitä varten rakennetuissa työkeskuksissa tai sijoitettuina tavallisille työpaikoille niin kutsuttuun avotyötoimintaan. Työkeskuksissa työskentelee arvioiden mukaan runsaat 6 000 ja avotyötoiminnassa runsaat 2 000 henkilöä.

Kehitysvammaisten työnteko ei historian valossa ole uusi ilmiö. Kehitysvammaisille tarkoitettuja ”työkoteja” alettiin Suomessa perustaa 1960-luvulla kuntoutusajattelun levitessä kehitysvammahuoltoon. Tätä ennenkin kehitysvammaisten työllä oli suuri merkitys kehitysvammalaitoksissa, joissa se oli sekä hoitomuoto että laitosten toiminnan ja taloudellisen kannattavuuden turvaaja.

Kehitysvammaliiton tuoreen selvityksen mukaan kehitysvammaisten työviikko työkeskuksissa ja avotyötoiminnassa on keskimäärin 22 tuntia. Työkeskuksissa kehitysvammaiset tekevät pääasiassa alihankintatöitä yrityksille esimerkiksi lajittelijoina, kokoonpanotehtävissä ja pakkaajina. Avotyötoiminnassa yleisimpiä tehtäviä ovat keittiö- ja kahvilatyö sekä siivous- ja pesulatyö. Yli puolella työtoimintaan osallistuvista ihmisistä on ammatillinen koulutus.

Työtoimintaan osallistuville ihmisille ei kuitenkaan makseta työstä palkkaa. Tämä johtuu siitä, että työtoiminta määritellään kunnallisen sosiaalitoimen palveluksi, jonka asiakkaita työtoimintaan osallistuvat ihmiset ovat. Palkan sijasta heille maksetaan harkinnanvaraista verotonta työosuusrahaa, joka on suuruudeltaan 0–12 euroa päivässä. Työosuusrahan keskimääräinen suuruus on tällä hetkellä 5 euroa päivässä. Lisäksi työtoimintaan osallistuvat kehitysvammaiset joutuvat yleensä maksamaan toimintakeskuksille ruuan ja muut palvelut kattavaa ylläpitomaksua.

Avotyötoiminnan julkilausuttu tavoite on toimia määräaikaisena välivaiheena kohti palkkatyöhön sijoittumista. Kehitysvammaliiton selvityksen mukaan noin 3 000 avotyötoiminnassa ja työkeskuksissa työtoimintaan osallistuvaa henkilöä kykenisi työllistymään palkkatyösuhteeseen. Työtoimintaan osallistuvista noin neljännes ilmoittaa itse haluavansa palkkatyöhön. Työtoiminnan järjestäjät kuvaavat palkkatyöhön kykeneviksi arvioimiaan henkilöitä osaaviksi, kyvykkäiksi ja motivoituneiksi työntekijöiksi.

Silti avotyötoiminnasta on valtaosalle tullut pysyvä ”työpaikka”. Vaikka kehitysvammaisten tuettua työllistymistä palkkatyöhön on korostettu lainsäädännössä ja erilaisissa kehittämisohjelmissa 1990-luvulta lähtien, on tavoite jäänyt haaveeksi. Kunnissa nykytilannetta pidetään tyydyttävänä, eikä kehitysvammaisten työllistymisen tukemista ole sisällytetty toimintastrategiohin.

Tilanne kuvastaa suomalaista kehitysvammahuoltoa pitkään ohjannutta asennetta, jonka mukaan kehitysvammaisten työpanoksella ei ole taloudellisesta merkitystä. Lisäksi edelleen näytetään ajattelevan, että kehitysvammaisille riittää työhön osallistumisen tuottama tyydytys eikä heille ole tarpeen maksaa taloudellista korvausta menetetystä vapaa-ajasta.

Suomi käynnisti vuonna 2014 YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan yleissopimuksen ratifioimisprosessin. Tämä sopimus korostaa vammaisten oikeutta työhön tasavertaisesti muiden kanssa ja edellyttää, ettei vammaisia pidetä orjatyössä tai muussa pakkotyössä.

Tällä hetkellä kehitysvammaisten avotyötoiminnan työpaikoista lähes puolet on julkisella sektorilla. Olisikin kohtuullista, että siellä otettaisiin vastuu kehitysvammaisten ihmisoikeuksien toteutumisesta muuttamalla työtoimintasopimuksia palkkatyösuhteiksi.

Kehitysvammaisten työllistymisen edistäminen olisi viimein otettava Suomessa vakavasti. Eläkelainsäädäntöä ja ruohonjuuritason työllistämispalveluja tulisi kehittää tätä tavoitetta konkreettisesti tukevaan suuntaan.

Olisi jo korkea aika luopua asenteesta, että kehitysvammaisille riittää palkan sijasta mahdollisuus terapeuttiseen puuhailuun.

 

VTT Heli Leppälä on suomalaisen vammaispolitiikan kehityslinjoista väitellyt Swansean yliopiston Honorary Research Associate

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Vuoden tieteentekijä 2015 -puhe

Mari_K_Niemi-11

“Arvoisat professorit, tutkijat, kollegat ja ystävät

Honoured professors, researchers, colleagues and friends

Kun aloin miettiä tätä puhetta, yksi ensimmäisistä ajatuksistani oli: muista antaa ihmisille lupa twiitata.

Annan sen luvan nyt!

Puhelimia saa räplätä, saa twiitata ja feisbookata.

Jos kukaan ei kumarru puhelimensa puoleen, minä huolestun.

Enkö ole sanonut mitään tarpeeksi tärkeää, hauskaa tai hätkähdyttävää, että se olisi tviitin arvoinen?

Minulle on suuri ilo ja kunnia saada puhua teille tänään.

Ehdotan, että jaamme tämän päivän ajatukset myös suuren yleisön kanssa.

Kerrotaan myös sosiaalisessa mediassa, mikä meitä tutkijoita askarruttaa.

Hashtag: tieteentekijä2015

 

Arvoisat läsnäolijat!

Kun kuulin Vuoden tieteentekijä-ehdokkuudestani, mietin, mikä yhdistää tämänvuotisia ehdokkaita.

Vappu Sunnari, Juhana Aunesluoma ja Saara Särmä ovat rohkeasti ja sitkeästi raivanneet tietään tutkijoina niin kotimaassa kuin ulkomailla.

Tämä on tarkoittanut myös tarttumista tutkimusaiheisiin, joihin kohdistuu tavallista enemmän paineita. Sukupuolen ja tasa-arvon tutkimus on yksi tällaisista. Vappu Sunnari on alan uranuurtajia Suomessa.

Rohkeus on tarkoittanut myös uusia otteita, esimerkiksi huumorin ja taiteen ennakkoluulotonta yhdistämistä tieteeseen, kuten Saara Särmä on tehnyt.

Hänen tiedemaailman miesvoittoisuutta huumorin keinoin kuvaavasta all male panelistaan tuli maailmankuulu.

Usein tienraivaajan rooli on tarkoittanut myös vahvaa kansainvälistä vaikuttamista niin akateemisessa maailmassa kuin sen ulkopuolella.

Juhana Aunesluoma on aidosti, perustavalla tavalla kansainvälinen suomalainen tutkija, jolle myös mediaesiintymiset ovat luonteva osa työtä.

Uskallan sanoa, että Vuoden tieteentekijä -ehdokkuus oli meille kaikille odottamaton ilo ja suuri kunnia. Näin on siksi, että usein juuri kollegoilta tuleva palaute on meille tutkijoille kaikkein arvokkainta.

Tieto ehdokkuudesta oli minulle pysäyttävä, syvästi onnelliseksi tekevä hetki.

Tulkitsen tämän tunnustuksena kaikille julkiseen keskusteluun osallistuville tutkijoille.

Lämpimät kiitokset minua Vuoden tieteentekijäksi 2015 ehdottaneille.

Suuret kiitokset tästä tunnustuksesta.

 

Honoured friends, I am very happy to be standing here right now.

Speaking in front of different audiences—be it a university lecture or a scientific presentation at a conference—is part of a researcher’s job.

To me, participating in public discussions in the media has become a rewarding aspect of my everyday life as a researcher.

Finding my own voice, and using it, has been an empowering experience.

Of course, sitting down to be interviewed on a TV talk show doesn’t make anyone a better researcher.

But it doesn’t make them any worse either.

Answering calls from journalists doesn’t make anyone’s research superficial, nor does it express a desire for publicity.

It surprises me how often you can still hear researchers saying that appearing in the media takes too much time away from real work.

To me, explaining your area of expertise to the public is an important, valuable part of a researcher’s real work.

 

Dear friends! I am completely and utterly interested in politics. Studying it is my job, and following it is my hobby.

My own actions stem from two underlying convictions.

First, I think that politics belongs to everyone. However, it is not interesting or accessible to everyone.

I do my best to change this. I wish that others would see how fascinating, important, exciting and even entertaining politics is.

Second, politics and political commentary are mainly male territory both in Finland and elsewhere.

But I think it’s also important for women and girls to embrace politics as their own.

Politics belongs to us, too, even though the all-male political panels don’t always give us that impression.

These are some of the reasons why I return journalists’ phone calls.

 

This way of understanding my role as a researcher stems from the work community in which I became a researcher.

This happened at the Centre for Parliamentary Studies at the University of Turku, where my career as an academic began about 10 years ago.

The topics being researched by the centre’s young researchers interested both journalists and the general public.

Our team was led by Ville Pernaa, whose phone started ringing more and more. When he couldn’t meet the demand, he began to delegate responsibility to his research group.

Sometimes, when I hesitated to give an interview, Ville nearly wrote it into my job description. He also accompanied me to my first live television broadcast on Yle’s morning TV.

Soon, my colleagues Erkka Railo, Ville Pitkänen, and I appeared quite often in different interviews.

This supportive, safe work community has played an important role in our development as commentators in the media.

 

Many funny incidents have occurred during this journey. One of the most peculiar ones was a live broadcast on Czech television a couple of years ago.

I can’t remember actually agreeing to appear on this particular programme.

I had been invited to give a presentation on populism at a conference taking place at the Czech parliament. The inviter said he would arrange a few interviews to go with it.

“Sure, why not?” I said.

It turned out that, on top of meeting print journalists, I would spend an evening being grilled by the general public on TV.

Citizens were able to participate in the live TV broadcast by sending their questions to the researcher.

I was the only interviewee, and the programme was entirely in Czech.

But there was nothing to worry about!

Two lovely ladies translated the studio host’s comments into my earpiece, and my replies in English were dubbed to the viewers in Czech.

Having survived that tense, almost hour-long broadcast, I thought to myself, “After this, there’s no need to get nervous about anything.”

Especially, if that “anything” happens to be in Finnish!

 

Arvoisat kuulijat! Tutkijoiden viestinnästä puhuttaessa on tärkeätä sanoa ääneen sekin, että kaikki tutkijat eivät ole samanlaisia. Ei tarvitse ollakaan.

Kaikki tutkijat eivät halua lähteä päiväkohtaisten uutisten kommentointiin. Osa tutkimusaiheista on myös vaikeammin viestittävissä suurelle yleisölle.

 

Kuten kaikki muutkin tutkijan työn osat, myös tiedeviestintä ja esimerkiksi politiikan analysointi julkisuudessa, vaativat myös omia, erityisiä taitojaan.

Politiikan kommentoinnin osalta noihin taitoihin kuuluvat esimerkiksi kyky arvioida osapuolten vaikuttimia, syvällinen ymmärrys puolueista ja niiden keskinäisistä suhteista, stressinsietokyky ja taito reagoida nopeasti, esittää asioita selkeästi ja erottaa olennainen epäolennaisesta.

Paljon esillä oleva tutkija tarvitsee kanttia, rohkeutta ja lyhyen muistin.

Pitää uskaltaa sanoa, mutta palautteen vuoksi ei kannata menettää yöuniaan.

 

Hyvät kuulijat!

Meidän on tärkeätä yhteisönä puolustaa tutkijoiden äänen kuulumista yhteiskunnassa.

Tutkijoiden ja tieteen ääntä tarvitaan julkisessa keskustelussa, jossa esillä ovat suuret, yhteiskunnan suuntaan vaikuttavat linjaratkaisut ja myös koulutukseen, tieteeseen ja innovaatioihin kohdistuvat leikkaukset.

Tutkijoiden kriittisille, perustelluille ja rohkeille ajatuksille on mediassa myös kysyntää.

Samalla meidän on tärkeätä hyväksyä sekin, että tutkijoilla on jatkossakin erilaisia profiileja myös julkisten esiintymisten suhteen.

Aina kun tutkijayhteisö itse ryhtyy määrittelemään, millaisia tutkijoiden tulee olla tai ei tule olla, tai kuka saa tehdä mitäkin, me kavennamme omaa vapauttamme.

Tämä koskee ajatusta siitä, että jokaisen tutkijan pitäisi jatkuvasti viestiä kaikilla mahdollisilla alustoilla ja olla tavoitettavissa aina, kun joku toimittaja jossain tarttuu puhelimeen.

Mutta se koskee myös yhteisön sisältä toisinaan kuuluvaa toppuuttelua ja jopa paheksuntaa siitä, kenen sopii esiintyä, missä ja miten.

 

Yliopistojen rahoituksen niukkenemisesta on tänä syksynä keskusteltu paljon. Tilannetta pahentaa se, että taloudellisesti vaikeat ajat koettelevat myös monille tieteenaloille elintärkeiden säätiöiden mahdollisuuksia tukea tiedettä.

Yliopistoihin kohdistuvat leikkaukset voivat luoda painetta arvottaa toinen toisiamme.

Olipa kyse eri tieteenalojen arvosta tai tavoista olla tutkija, olemme vaarassa lähteä osoittelemaan keskuudestamme niitä, joita ei ihan niin välttämättä tarvita.

Katsomme ympärillemme ja mietimme, kuka joutaa jäädä pois kyydistä.

Onko se aikaansa mediassa kuluttava turhan puhuja, vai esimerkiksi joutavaa, taloudellisesti kannattamatonta humanistista tutkimusta tuottava sukupuolentutkija?

 

Yhteisönä meidän tutkijoiden ei ole syytä lähteä leikkiin, jossa itse kavennamme omaa liikkumavaraamme.

Harvassa muussa työssä kuin tutkijana on samanlainen sanomisen vapaus.

Meidän on pidettävä tästä kiinni.

Kaikki viisaus ei asu professoreissa. Kaikki viisaus ei myöskään asu miehissä tai tietyillä aloilla.

Minusta suomalainen yhteiskunnallinen keskustelu kaipaa enemmän myös humanistien ja luonnontieteilijöiden ääntä.

Se kaipaa tutkijanaisten asiantuntemusta, heidän yhteiskuntakritiikkiään ja ajatteluaan.

Myös meidän yliopistojen helmassa roikkuvien pätkätyöläisten panosta kaivataan. Me voimme esimerkiksi osaltamme kertoa, millaista työ tutkijana Suomessa nyt on.

Honoured listeners!

I encourage us as researchers to keep it clear in our minds that our enemies are not other researchers whose choices differ from ours and who fulfil their roles in different ways, at different universities and in different areas of expertise.

Our enemies are ignorant cuts in education, science and innovation.

Our enemies are also the insecurity, short-sightedness and lack of future prospects that are characteristic of the careers of temping researchers.

We are in danger of losing not only many talented researchers but also the pull of science and research as an appealing career choice.

If this happens, the results may be detrimental, far-reaching and costly.

Our particular enemy is the loss of respect for science—in other words, studied facts—in our society.

 

Taloudellisesti vaikeat ajat vaativat paljon meiltä kaikilta, sanotaan.

Annetaan siis mekin omalta osaltamme. Annetaan äänemme kuulua, osallistutaan keskusteluun.

Jos päättäjiltä on unohtunut, mihin meitä yliopistoissa työskenteleviä oikein tarvitaan, kerrotaan se heille.

Tehdään se yhdessä.

 

Kiitos!

Thank you!”

 

Vuoden tieteentekijäksi valitun Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Mari K. Niemen puhe Communicate, Influence and Internationalize -seminaarissa 19.10.2015.

Valokuva: Veikko Somerpuro

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Johtaja Sipilän puhe

Sini-Ruohonen_ekeskus

Pääministeri Juha Sipilä tiedotti eilen iltapäivällä pitävänsä televisiopuheen Ylellä. Tiedon jälkeen alkoi irvailu siitä, kuinka Sipilä valitsi viestintäkeinokseen televisiopuheen, jota käytettiin viimeksi tunkkaisella 1970-luvulla. Ei aikakaan, kun vertailukohteeksi löydettiin Urho Kekkonen.

Oltiinpa UKK:n politiikasta mitä mieltä tahansa, yhdenkään poliitikon johtajaimagolle ei ole haitaksi rinnastua maan pitkäaikaisimpaan presidenttiin. Eikä varsinkaan, jos on itse samasta puolueesta.

Vertailu-ulottuvuuden syntyminen Sipilän ja Kekkosen välillä herättääkin kysymyksen: Miten Sipilä vahvisti puheellaan poliittista johtajuuttaan?

Sipilän puhetta seurasi yli 1,5 miljoonaa suomalaista. Puhe keräsi laajasti huomiota. Tiedotteen jälkeen puheesta uutisoitiin ja keskusteltiin useissa eri tiedotusvälineissä sekä tietenkin sosiaalisessa mediassa. Myös tänään viestintävälineet ja todennäköisesti myös kahvipöydät täyttyvät analyyseistä.

Puheen pitäminen toi julkisuutta ennen muuta Sipilälle henkilönä. Sipilä piti puheensa suoraan kansalle, hän sai ainutlaatuisen 15 minuuttisen julkisuuden valokeilassa. Huomio siirtyi yhteen poliitikkoon, ja hänen esiintymiseensä.

Sipilä on järjestänyt useita tiedotustilaisuuksia valtionvarainministeri Alexander Stubbin (kok.) ja ulkoministeri Timo Soinin (ps.) kanssa. Kolmikko on voinut seistä leikkauspäätösten takana yhtenäisenä rintamana ja ikävä viesti on saatettu jakaa kolmen miehen ja heidän puolueidensa kesken.

Televisiopuhe synnytti uudenlaisen tilanteen. Nyt säästötoimien tekeminen henkilöityi Juha Sipilään ja jätti hallituskumppanit sivustakatsojan rooliin.

Äkkiseltään voisi ajatella, ettei ratkaisussa ollut mitään järkeä. Kuka haluaisi ehdoin tahdoin kantaa yksin vastuun päätöksistä, jotka herättävät kansalaisissa pahaa mieltä ja saavat tuohtuneimmat aktiivit kerääntymään Rautatietorin barrikadeille? Juju on siinä, että suinkaan kaikki suomalaiset eivät säästötoimenpiteitä vastusta, vaan monet, ehkäpä tällä hetkellä vähän hiljaisemmat kylänmiehet, ihan aidosti kannattavat niitä.

Puheen katsojakunnan tarkempi erittely paljasti oleellisen seikan:

Eniten puhetta seurasivat yli 60-vuotiaat miehet ja naiset, selvästi yli 50 prosenttia ikäryhmästä. Myös eläkeläisten osuus katsojien joukossa oli suuri. Ammattiryhmästä suurin katsojaryhmä oli maanviljelijät ja yrittäjät. Heistä television ääressä oli noin 40 prosenttia.”

Juha Sipilä puhui koko kansalle, mutta ennen muuta omille kannattajilleen ja keskustan potentiaalisille äänestäjille. Pääministeri vei tempauksellaan toimintatilaa paljon enemmän hallituskumppaneiltaan kuin oppositiopuolueilta. Stubbilla ja Soinilla on vain yksi vaihtoehto: kiittää Sipilää hyvästä puheesta. Näin keskustan hallituskumppanit kokoomus ja perussuomalaiset voivat omalta osaltaan vahvistavat Sipilän poliittista johtajuutta.

Kuntavaaleihin on aikaa 18 kuukautta.

 

Sini Ruohonen

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

VAU! Onko tieteellisten artikkeleiden julkaisu näitä outoja vinkkejä noudattamalla lasten leikkiä?

Ei.Hatakka150x200 Vertaisarvioitujen journaaliartikkeleiden julkaisuun vaadittavien taitojen oppiminen on vaikeaa ja se vie paljon aikaa. Korkeatasoinen tiede puhuu puolestaan, mutta töiden julkaistuksi saamiseen kuitenkin sisältyy useita piirteitä, joita tutkija ei välttämättä edes tule ajatelleeksi.

Osallistuin viime viikolla Tanskassa järjestettyyn eurooppalaisten poliittisen viestinnän tutkijoiden vuosittaiseen konferenssiin. Sen yhteydessä järjestettiin erinomainen paneeli- ja keskustelutilaisuus journaaleissa julkaisemisesta. Kovatasoista keskustelua vetivät Political Communication -lehden päätoimittaja, professori Claes de Vreese; varapäätoimittaja, professori Jesper Strömbäck sekä useiden journaaleiden arvioitsija, apulaisprofessori Katharina Kleinen-von Königslöw.

Tilaisuuden laadukkuudesta johtuen koin lähes velvollisuudekseni muita väitöskirjailijoita ja vanhempia tieteentekijöitä kohtaan pyrkiä muistamani mukaan referoimaan keskustelun parasta antia. Osa pointeista saattaa vanhoista kehäketuista haiskahtaa itsestäänselvyydeltä, mutta toivon että jo pitkällekin urallaan ehtineet tieteilijät voisivat viimeviikkoisen keskustelun pohjalta oivaltaa jotain paitsi julkaisukynnyksen ylittämisestä myös julkaisemisesta hyötymisestä.

 

MISSÄ JULKAISTA?

Ensimmäinen askel julkaisuprosessissa on lehden valinta. Akateemista tutkimusta työkseen tekevät todennäköisesti tuntevat alansa keskeisimmät julkaisut. Kuitenkin etenkin poikkitieteellisissä hankkeissa julkaisualustan valinta ei välttämättä ole mitenkään päivänselvää. Panelistien mukaan journaalin ranking tai aiheen istuvuus lehden yleiseen profiiliin eivät aina ole kaikki kaikessa. Tutkijan urakehityksen näkökulmasta voi olla hyödyllisempää tarjota työtään matalatasoisempaan julkaisuun, jos sitä kautta onnistuu tavoittamaan oikean kohderyhmän ja oman uran kannalta merkittävimpiä ihmisiä.

Panelisteista Königslöw jakoi mielenkiintoisen kokemuksen ensimmäisestä kv-artikkelistaan, joka julkaistiin politologian ja taloustieteen aloilla arvostetussa Common Market Studies -journaalissa. Julkaisu oli periaatteessa erittäin meritoiva, mutta suurelle osalle hänelle merkityksellisistä viestinnäntutkimuksen kollegoistaan Euroopan integraatiopolitiikkaa käsittelevä kolmostason journaali jäi lukematta ja näin ollen artikkeli hyödyntämättä.

Yhä kilpaillummilla akateemisilla työmarkkinoilla julkaisutasosta tinkiminen täsmälleen oikeiden ihmisten tavoittamiseksi voi kuitenkin olla ylellisyyttä, johon monella tutkijalla ei ole varaa. Tieteen edistymisen näkökulmasta journaalirankingien tuijottamisen ja tutkimustulosten saavuttavuuden ristiriita on epäilemättä ongelma. Tieteenalojen rajat ylittävää temaattista kohtaavuutta on kuitenkin jossain määrin helpottanut esimerkiksi tietokantojen hakuominaisuuksien kehittyminen ja tutkijoiden nettivälitteinen verkostoituminen.

Nykypäivän akateemisessa työnhaussa kansainväliset kovan tason artikkelit peittoavat parhaimmatkin pienten kielialueiden yleistajuiset julkaisut. Alueellisesti suppeita mutta merkittäviä aiheita ei silti kannata etenkään yhteiskuntatieteilijöiden väheksyä. Kansallisiin keskusteluihin osallistumalla tutkijat toteuttavat yliopistojen yhteiskunnallista palvelutehtävää, mikä erityisesti suomalaisten tutkijoiden on häviävän pienen kielialueen edustajina hyvä muistaa. Kyky soveltaa korkeimman tason tieteellistä osaamista kansallisesti merkittäviin keskusteluihin on osoitus ammattitaidosta, josta hyötyvät paitsi yhteiskunta myös tutkija itse esimerkiksi hakeutuessaan töihin akateemisen maailman ulkopuolelle.

Tutkijoille eniten harmaita hiuksia tuntuu julkaisemisessa aiheuttavan käsittelyprosessien hitaus; artikkelin ensimmäisestä lähetyksestä voi julkaisuun kulua pahimmissa tapauksissa jopa vuosia. Paras tapa selvittää eri julkaisuiden prosessien pituutta on kysellä kollegoiden kokemuksista. Nopeimmat lehdet vastaavat niinkin nopeasti kuin parissa kuukaudessa, mutta osa julkaisuista elää panelistien mukaan edelleen ajassa, jolloin sähköpostia ei ollut keksitty. Jos journaali pyytää ainoastaan postitettua fyysistä versiota, voi olla järkevää harkita lähettämistä jonnekin muualle – jos ei ole valmis varautumaan pitkään odotteluun.

Tutkijaa voi myös mietityttää, miten journaalien erikoisnumerot vaikuttavat prosessin nopeuteen ja läpipääsyn mahdollisuuksiin. Yleisesti erikoisnumeroita pidetään erinomaisina ponnahduslautoina juuri oman tutkimusalan asiantuntijoiden tietoisuuteen. Erikoisnumeroilla on yleensä oma toimituskuntansa, ja niiden prosessit saattavat olla verrattain nopeita. Hyvin spesifisissä erikoisnumeroissa julkaisukynnyksen ylittämisen mahdollisuudet voivat olla tavallisia julkaisuita korkeammat, olettaen että tarjottu tutkimus sopii numeron tematiikkaan.

Toisaalta rajaukseltaan löyhiin erikoisnumeroihin saatetaan tarjota niin suuria määriä papereita, että vaarana on oman artikkelin hukkuminen muiden yrittäjien massaan. Panelistit suosittelivatkin, että jos erikoisnumeron arvioitsijat hylkäävät käsikirjoituksen, kannattaa paperi lähettää palaute huomioiden uudelleen emojulkaisuun. Ei myöskään kannata lannistua lähettämästä paperia sellaiseen varteenotettavaan lehteen, joka on julkaisemassa seuraavat pari numeroaan erikoisnumeroina, joihin oma artikkeli ei mitenkään tunnu sopivan. Siinä vaiheessa, kun artikkeli mahdollisesti pääsee kierrokseen, kyseiset tukkona olleet erikoisnumerot ovat jo menneen talven lumia.

 

MITÄ TARJOTA JULKAISTAVAKSI?

Mikään ei ärsytä arvioitsijaa enemmän kuin hiomattoman käsikirjoituksen lukeminen. Vaikka tutkimus olisi periaatteessa erinomainen, mutta erinomaisuuden viestittäminen ontuu, tulevat ontumaan myös mahdollisuudet julkaistuksi tulemisesta. Käsikirjoitusta palautettaessa on ehdottoman tärkeää, että joka ikinen käsikirjoituksen osa vastaa täsmälleen kirjoittajille osoitettua ohjeistusta. Perusteellinen kielenhuolto kannattaa tehdä jo ensimmäiseen arvioitsijoille lähetettävään versioon. Kielen ja esitystavan puutteet antavat arvioitsijalle mahdollisuuden päätyä ajatukseen, että ehkä myöskään artikkelin tieteellistä sisältöä ei ole loppuun asti mietitty.

Jos käsikirjoitus hylätään, useimmissa tapauksissa ei kannata lähettää samaa artikkelia muokkaamattomana johonkin muuhun lehteen. Pahimmassa tapauksessa uusi journaali asettaa artikkelille saman arvioitsijan, joka paitsi polttaa päreensä myös copy-pastettaa jo aiemmin lähettämänsä vastauksen – kettuilulla varustettuna. Hylkäämisestä kannattaa aina ottaa opikseen, ja usein onkin suotavaa muokata artikkelia saadun palautteen pohjalta ja vasta sitten tarjota sitä jonnekin muualle. Myönteisiä kokemuksia kuultiin esimerkiksi tapauksista, joissa arvioitsija oli saanut pöydälleen jo aiemmin toisessa journaalissa hylkäämänsä paperin jopa siinä määrin parannettuna versiona, että julkaisukynnys oli ylittynyt.

Vain harvoissa tapauksissa käy niin, että arvioitsija on tehnyt selvän virheen tai on ansaitsemattomasti ymmärtänyt jonkun keskeisen pointin täysin väärin. Julkaisijat ja arvioitsijatkin ovat kuitenkin vain ihmisiä, ja joskus virheitä sattuu. Käsikirjoitukset saattavat hautautua papereiden alle, metodologisesti tärkeitä yksityiskohtia saatetaan lukea väärin ja kommentteja voidaan vahingossa jättää liittämättä hylkäyskirjeeseen. Kustantajan ja erityisesti arvioitsijan virheitä osoitettaessa kannattaa kuitenkin olla mahdollisimman diplomaattinen.

Vielä harvinaisemmissa tapauksissa arvioitsija on ammattitaidoton kusipää – mutta näinkin panelistien mukaan valitettavasti joskus käy. Eräs kulttuurintutkimuksen tohtoriopiskelija jakoikin osallistujille saamansa kuvaavan yhden lauseen mittaisen hylkäyksen: ”Nobody cares about semiotics anymore”. Tämänkaltaisissa tapauksissa uudelleenlähetys uuteen lehteen ilman korjauksia saattaa olla jopa suositeltavaa. Sopimattomien ja tökeröiden palautteiden tapauksessa Claes de Vreese rohkaisi olemaan asiallisesti yhteydessä lehden päätoimittajaan, jotta epäammattimaisesti käyttäytyvien arvioitsijoiden käyttöä saadaan lehdissä karsittua.

Erittäin tärkeää on, että käsikirjoitus lähetetään ainoastaan yhteen julkaisuun kerrallaan. Näin yksinkertaisen asian voisi luulla olevan itsestäänselvyys, mutta keskustelijoiden kokemusten mukaan sarjalähettely on yllättävän yleistä. Suurimmissa kustantamoissa arvioitsijalta nykyään kysytäänkin heti ensimmäisenä, onko hän mahdollisesti nähnyt saman paperin jossain muualla.

 

MITEN VASTATA KORJAUSPYYNTÖIHIN?

Korjausten tekeminen on yhtä oleellinen osa julkaisuprosessia kuin ensimmäisen lähetettävän version laatiminen. Menestyksellinen korjauspyyntöihin vastaaminen edellyttää reagointia jokaiseen arvioitsijan esille nostamaan kritiikkiin. Reagointi ei kuitenkaan tarkoita kaikkien korjausehdotusten sokeaa toteuttamista. Tämän vuoksi arvioitsijalle lähetettävä vastauskirje on julkaistuksi tulemisen näkökulmasta lähes yhtä tärkeä dokumentti kuin itse käsikirjoitus.

Vastauskirje ei ole ainoastaan lista artikkeliin toteutetuista muutoksista. Panelistien mukaan se on pikemminkin suostutteleva teksti, jolla pyritään osoittamaan, että käsikirjoituksen lähettäjä arvostaa arvioijan tekemää työtä ottamalla tarkkaan huomioon kunkin korjausehdotuksen. Toisin kuin artikkelin merkkimäärää, vastauskirjeen pituutta ei ole rajoitettu. Tätä ilmaisullista vapautta on mahdollista hyödyntää esimerkiksi kierrettäessä arvioijien usein vaatimien lisäysten ja laajennusten aiheuttamia ongelmia. Kuvaavaa onkin, että de Vreese kertoi lähettäneensä arvioitsijoille jopa alkuperäisiä käsikirjoituksia mittavampia vastauskirjeitä.

Miten sitten laajentaa käsittelyä, kun sanamäärät paukkuvat jo valmiiksi? Ilmaisullisesti virtaviivaistetun artikkelin kaventamisen kivuttomin polku on kirjallisuusviitteiden karsiminen, mutta senkin tuottamat sanasäästöt ovat varsin maltillisia. Laajojen lisäysten toteuttamisen sijaan suotavaa onkin käyttää vastauskirjettä alustana osoittaa arvioitsijalle, että tutkija on tutustunut hänen esittämäänsä problematiikkaan tai kirjallisuuteen, ja ennen kaikkea vakuuttavasti perustella, miksi muutosehdotusten toteuttaminen ei arvioitsijan ehdottamassa laajuudessa ole ehdottoman pakollista. Koska yhä useammat julkaisijat ovat siirtäneet julkaisutoimintaansa nettiin, journaalit eivät nykyään aina kuitenkaan ole korjausvaiheessa enää ole niin tarkkoja lopullisesta sanamäärästä.

Koska julkaisuprosessit ovat erittäin pitkiä ja akateemiset tekstit usein ovat eläviä kokonaisuuksia, tutkijan ajatusprosessi on saattanut edetä pidemmälle korjausehdotusten ilmestyessä sähköpostiin. Tehtäessä omaehtoisia muutoksia julkaistavaksi esitettyyn artikkeliin kannattaa kuitenkin käyttää malttia. Esimerkiksi keskeisen terminologian tai teoreettisen viitekehyksen muuttaminen saattaa viedä artikkelia suuntaan, jonka hyödyllisyydestä arvioitsija ei välttämättä ole samaa mieltä.

 

MITEN SELVIYTYÄ TORJUTUKSI TULEMISESTA?

Sekä Jesper Strömbäck että Claes de Vreese saivat heti ensimmäisellä yrittämällään julkaistua artikkelin maailman parhaissa lehdissä. Tästä rohkaistuneina miehet lähtivät ennakkoluulottomasti tavoittelemaan tempun toistamista. Kummankin julkaisulista kertoo, että kyseisessä tempussa on useammin onnistuttu kuin epäonnistuttu.

Suurella osalle tutkijoita kansainvälisen julkaisulistan kartuttamisen alkuun pääseminen on kuitenkin huomattavasti kivisempi tie. Valtaosa käsikirjoituksen lähettäjistä tulee joko heti tai – mikä raskaampaa – jopa useampien korjauskierrosten jälkeen lopulta hylätyiksi. Tilanne voi olla henkisesti musertava. Panelistit korostivat, että hylätyksi tulemisen sietäminen ja vastoinkäymisistä oppiminen ovat merkittävä osa tieteellistä työtä. Erityisen tärkeää on välttää tieteellisen identiteetin liiallista sitomista omaan minuuteen ja arvoon ihmisenä.

Ehkä parhaiten kiteytetyn ohjeistuksen torjutuksi tulemisesta selviytymiseen kuitenkin antoi eräs Turun yliopiston psykologian emeritusprofessori pari vuotta sitten. Jos muistan oikein, musertavaa palautetta vastaanotettaessa kannattaa toimia jotenkuten näin:

Vaihe 1: Vedä kännit.

Vaihe 2: Kuvittele miltä arvioitsija näyttää kuolleena.

Vaihe 3: Kun olet saanut tilanteeseen riittävästi etäisyyttä, omaksu palaute ja tee artikkelistasi parempi.

 

Voimia työhön!

 

Niko Hatakka

Tohtorikoulutettava,  Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Perussuomalaisten jatkuva mediahuomio ei ole itsestäänselvyys

Erkka_Railo-282_lowresPerussuomalaisten mediasuhteesta on keskusteltu viime päivinä kiivaasti. Suhtautuuko media liian kriittisesti perussuomalaisiin? Suhtautuvatko perussuomalaiset liian herkkänahkaisesti arvosteluun ja erityisesti median kritiikkiin?

Vuonna 2012 Eduskuntatutkimuksen keskus laati laajan tutkimuksen Eduskuntavaalien 2011 mediajulkisuus, jossa mittavan materiaalin avulla tarkasteltiin Jytky-vaaleja edeltävää politiikan julkisuutta. Tutkimuksessa perehdyttiin erityisesti kysymykseen, hyödyttikö mediajulkisuus perussuomalaisten nousua vai ei. Samalla siinä tarkasteltiin laajemminkin sitä, millä tavoin media kohteli perussuomalaisia.

Ensimmäiseksi on sanottava, että näihin kysymyksiin ei ole yksiselitteistä vastausta. Syyn ja seurauksen suhdetta on tällaisessa monimutkaisessa tilanteessa vaikea selkeästi osoittaa, varsinkin kun samassakin mediassa saattoi olla monenlaisia kirjoituksia perussuomalaisista. Muutamia keskeisiä havaintoja kannattaa kuitenkin tuoda esille.

Ensinnäkin median perussuomalaisiin kohdistama valtava huomio oli seurausta perussuomalaisten kannatuksen voimakkaasta kasvusta. Tämä näkyi erityisen selkeästi maakuntien johtavissa lehdissä. Kun perussuomalaisten kannatus kasvoi tarpeeksi korkealle, tyypillisesti lähelle tai ohi Sdp:n, lehdet ryhtyivät kirjoittamaan perussuomalaisista erityisen kiivaasti. Tästä syystä olisi vaikea yksiselitteisesti väittää, että mediahuomio aiheutti perussuomalaisten kannatuksen kasvun. On pikemminkin todennäköistä, että vahvalla jalkatyöllä oli suurempi merkitys kannatuksen kasvussa kuin median huomiolla.

Samalla on kuitenkin todettava, että Timo Soini on jo useissa vaaleissa ollut politiikan julkisuuden väriläikkä, jota toimittajat eivät ole voineet ohittaa. Puolueen puheenjohtaja on saanut enemmän huomiota kuin puolueen koko olisi antanut aihetta. Tämä epäilemättä on tukenut perussuomalaisia.

Media siis kiinnitti paljon huomiota perussuomalaisiin erityisesti kun puolueen kannatus saavutti Sdp:n kannatuksen. Tässä ei ole mitään yllättävää. Kun politiikan valtarakenteissa tapahtuu merkittävä muutos, tiedotusvälineet reagoivat siihen. Yhtälailla nyt näemme tilanteen, jossa valtasuhteissa on jälleen tapahtunut olennainen muutos: protestipuolue perussuomalaisista on tullut hallituspuolue. Totta kai se kiinnostaa.

Toiseksi havaitsimme tutkimuksessa, että tiedotusvälineiden perussuomalaisiin kohdistama huomio oli voittopuolisesti erittäin kriittistä. Kuten tutkija Niko Hatakka on ansiokkaassa artikkelissaan yksityiskohtaisesti kuvaillut, perussuomalaiset haukuttiin pystyyn kaikin mahdollisin tavoin kaikissa tutkituissa tiedotusvälineissä kautta maan. Oma arvioni on, että tällä oli vaikutusta perussuomalaisten kannatukseen ennen vaaleja. Kannatus kääntyi helmikuussa saavutetun huipun jälkeen laskuun, kunnes Portugalin hallituksen kaatuminen maaliskuun loppupuolella jälleen nosti perussuomalaisten kannatusta.

Perussuomalaiset saattavat kokea voitonriemua siitä ajatuksesta, että media on todellakin ja jopa tutkijoiden mielestä arvostellut heitä ankarasti. Ennen kuin Putkonen avaa samppanjan, muistutan kuitenkin, että samalla havainto osoittaa ajatuksen punavihreästä kuplasta perusteettomaksi. Perussuomalaisia kritisoitiin ankarasti niin Helsingin Sanomissa kuin Lapin Kansassa ja pohjalaisessa Ilkassa. Maakuntalehdillä on todistetusti vahva kontakti oman alueensa valtapuolueisiin ja totta kai esimerkiksi perinteisesti keskustan vahvoilla alueilla perussuomalaisten nousu herätti kiukkua. Tutkimuksessa vastaamatta jäi myös kysymys, oliko median kritiikissä ehkä jotain perää.

Samanaikaisesti perussuomalaisten arvostelussa oli yksi tärkeä poikkeus: Timo Soinia kohdeltiin melko varovaisesti. Yleisesti ottaen voi todeta, että Soini hyväksyttiin ”tavallisen kansan” edustajaksi ja Suomen köyhien puolustajaksi. Samalla Soiniin asetettiin toiveita, että hän pitäisi kurissa puolueensa maahanmuuttovastaiset tahot. Toimittajat korostivat, että Soini ei hyväksy rasismia. Soinin väitettä, että puolueessa ei ole rasisteja, ei kyseenalaistettu.

Tilanne on vuodesta 2011 hiukan muuttunut, mutta perusasetelma näyttää edelleen olevan sama. Monet toimittajat näyttävät ajattelevan, että puolueessa on sellainen maahanmuuttovastainen siipi, jonka ajatuksia perussuomalaisten valtaosa ei hyväksy ja jonka maltillinen Soini pitää kurissa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että puolue on yhteisesti hyväksynyt maahanmuuttopoliittisen ohjelman. Ainakaan tässä mielessä puolueessa ei ole sellaisia linjaerimielisyyksiä, jotka johtaisivat puolueen hajaannukseen. Soini ei ole myöskään ottanut minkäälaista selkää kantaa tapaus Immoseen “kunnollisesta harjauksesta” puhumattakaan.

Professori Anu Koivunen tuonut todennut, että populistinen puolue tarvitsee ”hyviä vihollisia” erityisesti nyt kun puolue on hallituksessa. Vaikeiden poliittisten kompromissien myötä puolueen kannatukseen kohdistuu kovia paineita, joita se haluaa lievittää syyttämällä mediaa vainosta. Tutkija Mari K. Niemi on puolestaan muistuttanut, että populistiset puolueet pyrkivät provosoivilla heitoilla muokkaamaan julkista keskustelua haluamaansa suuntaan. Provokaatioista tietysti seuraa runsaasti mediahuomiota. Ne myös ruokkivat sitä vastakkainasettelua, jonka perusteella perussuomalaiset voivat syyttää toimittajia, poliitikkoja ja tutkijoita vainoamisesta.

On kuitenkin hyvä pitää mielessä, ettei populistien mediahuomio ole itsestäänselvyys tai jatku ikuisesti. Julianne Stewartin, Gianpietro Mazzolenin ja Bruce Horsfieldin vertailevassa tutkimuksessa on havaittu, että eri maissa populistien mediahuomio etenee kolmessa samankaltaisessa vaiheessa. Ensimmäisessä populistinen puolue on pieni ja media kiinnittää siihen vain vähän huomiota. Samanaikaisesti tiedotusvälineet saattavat kuitenkin arvostella valtapuolueita kipakastikin, mikä syö näiden puolueiden uskottavuutta ja tukee epäsuorasti populistien kannatusta. Toisessa vaiheessa populistien kannatus alkaa kasvaa. Kasvava kannatus luo kierteen, jossa kannatuksen kasvu lisää huomiota, mikä lisää kannatusta kunnes tietty raja on saavutettu. Kolmannessa vaiheessa populistipuolueet ovat menettäneet uutuuden viehätyksensä. Niiden provokaatioihin on kyllästytty ja niistä on jopa saattanut tulla vakiintunut osa poliittista järjestelmää. Silloin kiinnostus niihin lopahtaa, kunnes ne ryhtyvät uudelleen provosoimaan tai saavuttavat uuden valta-aseman.

Suomessa eletään selvästi nyt intensiivisen kiinnostuksen vaihetta, mutta median jatkuva huomio ei ole itsestäänselvyys. Osa puolueen kansanedustajista ja johtohenkilöistä voi yrittää uusien provokaatioiden kautta säilyttää median kiinnostuksen ja siihen liittyvän “me vastaan muut” -vastakkainasettelun. Toisaalta osa puolueen johdosta varmaan mielellään tyytyisi “tavallisen” hallituspuolueen arkeen ilman jatkuvia kohuja.

 

 

  • Erikoistutkija Erkka Railo

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Vaalikesän gallupit ja voittajan vankkurit

Erkka_Railo-282_lowresViime viikolla Helsingin Sanomat julkaisi viimeisen teettämänsä mielipidemittausten tulokset. Niiden mukaan SDP:n, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten kannatus on kevään eduskuntavaaleihin verrattuna laskenut. Sen sijaan Keskustan ja Vihreiden kannatus on noussut. Vasemmistoliiton kannatus on puolestaan suurin piirtein samoissa lukemissa kuin kevään eduskuntavaaleissa.

Mielipidemittausten tuloksia voi tarkastella monesta eri näkökulmasta. Tässä blogissa osoitan, että muutamaa merkittävää poikkeusta lukuun ottamatta vaalit voittaneiden puolueiden kannatuksella on taipumus nousta vaalien jälkeisenä kesänä, kun taas vaalit hävinneiden puolueiden kannatuksella on ollut selvä taipumus taittua laskuun.

Katsotaanpa oheista taulukkoa. Siihen on kerätty kuuden suurimman puolueen kannatus eduskuntavaaleissa sekä sitä seuraavan elokuun kannatusmittaus. Kuten taulukosta ilmenee, vaalit voittaneet puolueet ovat lisänneet kannatustaan miltei säännönmukaisesti vaalien jälkeisenä kesänä. Näin kävi esimerkiksi vuonna 2003. SDP voitti vaalit nostaen kannatustaan edellisiin vaaleihin verrattuna 1,6 prosenttiyksikköä. Kesällä sen kannatus nousi Taloustutkimuksen mittauksessa liki 28 prosenttiin. Samoissa vaaleissa Kokoomus kärsi tappion. Sen kannatus laski vuoden 1999 vaaleihin verrattuna 2,5 prosenttiyksikköä. Vuoden 2003 kesällä sen kannatus jatkoi edelleen laskuaan päätyen 17 prosentin pintaan. Yhteensä taulukon 24 tapauksesta 19 noudattaa tätä sääntöä. Kahdessa tapauksessa muutokset ovat erittäin pieniä: Vuoden 2011 vaalien jälkeen vihreiden ja vasemmistoliiton kannatuksen muutokset olivat hyvin vähäisiä. Jäljelle jää kolme selkeää poikkeusta.

taulukko1

Kuten tavallista, poikkeukset ovat kaikkein mielenkiintoisimpia. Vaikka keskusta voitti vuoden 2003 vaalit komeasti, sen kannatus oli painunut selvään laskuun saman vuoden kesällä. Syynä on tietysti Anneli Jäätteenmäen eroon johtanut tapahtumasarja, jota kaikki Suomen tiedotusvälineet tiiviisti seurasivat.

Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Sdp:n kannatus otti mielipidemittausten mukaan eräänlaisen pohjakosketuksen juuri vaalien aikaan. Ennen vaaleja kannatus oli pari prosenttiyksikköä korkeammalla kuin vaaleissa, ja pian kesän jälkeen puolueen kannatus toipui aavistuksen verran. On mahdotonta sanoa varmasti, mikä tämän kannatuksen notkahduksen aiheutti, mutta vuoden 2007 vaalit muistetaan Sdp:n poikkeuksellisen epäonnistuneesta vaalikampanjasta, jossa Oiva Lohtanderin esittämä ”porvari” söi hummeria ja haukkui työläisiä. Vaikka vaalimainos ei koskaan päässyt julkiseen levitykseen, siitä syntyi laaja julkinen kohu juuri Sdp:n kannalta pahimpaan aikaan.

Kolmas poikkeus on kokoomuksen kannatuksen muutos vuoden 2011 vaalien jälkeen. Periaatteessa kokoomus hävisi vaalit, koska sen kannatus laski verrattuna vuoden 2007 vaaleihin. Käytännössä vuoden 2011 eduskuntavaalien tulos oli kokoomukselle valtava voitto. Koska muut puolueet pärjäsivät vielä huonommin, kokoomuksesta tuli ensimmäisen kerran Suomen suurin puolue ja samalla sen puheenjohtajasta Jyrki Kataisesta Suomen pääministeri. Todennäköisesti tämän historiallisen tapahtuman myötä kokoomuksen kannatus mielipidemittauksissa lähti kesällä 2011 selvään nousuun.

Ilmiö, jossa puolueen kannatus nousee, koska sen kannatus on noussut, tunnetaan nimellä bandwagon tai suomeksi voittajan vankkurit. Ilmiö kertoo siitä, että ihmiset haluavat olla voittajan puolella. Kun puolueella näyttää menevän hyvin, liikkuvat äänestäjät ilmoittavat kannattavansa puoluetta. Ilmiö jatkuu, kunnes politiikan julkisuus keskittyy jälleen muihin aiheisiin kuin siihen, kuka voitti vaalit ja kuka hävisi.

Voittajan vankkurit -ilmiö selittää yhtä lailla myös tämän kevään eduskuntavaalien ja sitä seuraavan kesän mielipidemittausten tuloksia. Mielenkiintoista on, että vaikka perussuomalaisten vaalitulos on laajalti tulkittu vaalivoitoksi, ei perussuomalaisten kannatus kuitenkaan kesällä osoittanut nousun merkkejä. Päinvastoin, miinusmerkkinen tulos verrattuna vuoden 2011 vaaleihin ennakoi täysin normaalia kannatuksen niiausta kesällä.

Mutta miten hyvin vaalien jälkeiset mielipidemittaukset ennustavat liki neljän vuoden pidettävien eduskuntavaalien tuloksia? Lyhyt vastaus on: eivät mitenkään. Verrattuna vaalikesän mielipidemittauksiin, puolueiden kannatukset ovat menneet ylös, tulleet alas ja jopa pysyneet suurin piirtein paikallaan. Vaalien jälkeisen kesän mielipidemittaukset ovat hauskaa luettavaa, mutta tulevista vaaleista ne eivät kerro mitään.

– Erkka Railo

Erikoistutkija

PS: Joku voi ehtiessään kysyä Taloustutkimukselta, miksi elokuun 2011 mielipidemittauksen mukaan puolueiden yhteenlaskettu kannatus oli 100,2 prosenttia.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Tuleeko Perussuomalaisista tavallinen puolue?

Erkka_Railo-282_lowresPerussuomalaisten yksimielinen päätös hyväksyä Kreikan kolmas tukipaketti on herättänyt laajaa arvostelua.

Tämä on ymmärrettävää. Perussuomalaisten menestyksen yksi kulmakivi on, että se on tarjonnut väylän Euroopan integraatiota vastustavien suomalaisten protestille. Se on ainoa puolue, joka on johdonmukaisesti vastustanut Euroopan unionia ja arvostellut kärkevästi euroa. Toki myös vasemmistoliitto ja kristillisdemokraatit ovat aika ajoin kritisoineet Euroopan integraatiota, mutta erotuksena niistä perussuomalaiset ei ole osallistunut EU-myönteisiin hallituksiin.

Nyt tämä on muuttunut.

Hyväksymällä Kreikka-paketin perussuomalaiset otti ison askelen protestipuolueesta ”tavalliseksi” suomalaiseksi puolueeksi. Paradoksi on, että muutos ”tavalliseksi” puolueeksi on edellytys puolueen menestykselle myös jatkossa. Protestipuolueena voi olla mukavaa kun kannatusluvut kasvavat, mutta todellinen vaikuttaminen ja vallan vakiinnuttaminen edellyttää jossain vaiheessa muuttumista protestipuolueesta ”tavalliseksi” puolueeksi. Osallistuminen hallitukseen vaatii ”tavallisen” puolueen valmiutta kompromisseihin. Se edellyttää myös kykyä sietää haukkuja, kun vaalilupauksia ei pystytäkään pitämään.

Kompromissien tekeminen ei välttämättä johda puolueen tuhoon, kuten se ei ole johtanut muillakaan puolueilla. Perussuomalaisten kannatuksen taustalla olevat ristiriitaulottuvuudet eivät ole todennäköisesti katoamassa mihinkään. Osa suomalaisista on vastustanut Euroopan unionia jo yli 20 vuotta ja tulee varmasti vastustamaan myös jatkossa. Globalisoituvassa maailmassa myös monikulttuurisuudelle (mitä sillä kulloinkin tarkoitetaankaan) riittää vastustajia. Suomeen suuntautuu monenlaisia paineita ottaa lisää maahanmuuttajia, niin pakolaisia kuin muitakin, ja osa suomalaisista vastustaa näitä paineita hyvin ponnekkaasti. Perussuomalaisilla on mahdollisuus säilyä vähintään keskikokoisena suomalaisena puolueena vielä pitkään, ehkä pysyvästi.

Tästä huolimatta muutos protestipuolueesta ”tavalliseksi” puolueeksi ei ole perussuomalaisille helppo, eikä onnistuminen varmaa. Onnistuminen edellyttää, että puolue pysyy yhtenäisenä. Kreikka-paketin yksimielinen hyväksyminen saattaa olla merkki siitä, että näin on. Todellinen koitos puoluejohdolle tulee kuitenkin silloin, kun päätös näkyy kannatusluvuissa. Silloin houkutus irtiottoihin on suuri.

Perussuomalaisten päätös tukea Kreikka-pakettia osoittaa, mikä on parasta ja kauheinta suomalaisessa politiikassa. Koska puolueet ovat suhteellisen pieniä, hallitukset ovat monen puolueen koalitiohallituksia. Se merkitsee puolueille ankeiden myönnytysten tekemistä. Se tarkoittaa syötyjä vaalilupauksia, median pilkkaa ja muiden puolueiden kritiikkiä. Se merkitsee miltei aina myös laskevia kannatuslukuja. Sitä on ”tavallisen” puolueen arki.

Toisaalta kyky ja valmius kompromisseihin on parasta suomalaista politiikkaa: Se on vastuunkantoa, jossa toiset otetaan huomioon, ja jossa venettä ei keikuteta vaikkeivat päätökset itseä miellyttäisikään. Se merkitsee yhdessä saavutetun neuvottelutuloksen asettamista oman kannatuksen kasvattamisen tai säilyttämisen edelle. Onko perussuomalaiset tähän valmis?

– Erkka Railo
Erikoistutkija

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Valiokunnat ja sukupuoli

Annu_kuva 2Viime viikon alussa eduskunnassa jaettiin eduskuntatyöskentelyn kannalta keskeiset valiokuntapaikat. Valiokunnat vastaavat eduskunnan täysistuntoihin päätyvien asioiden valmistelemisesta. Valiokuntien kautta kulkevat esimerkiksi kaikki hallituksen esitykset uusiksi laeiksi. Mutta miltä valiokuntien koostumukset näyttävät sukupuolinäkökulmasta?

Valiokuntapaikat jaetaan eduskuntaryhmien kesken vaalituloksen perusteella. Eduskuntaryhmä saa valiokuntapaikoista suurin piirtein yhtä suuren osuuden kuin, mitä sillä on kansanedustajia. Valiokuntien puheenjohtajiston paikat jaetaan niin ikään suhteellisuusperiaatteen mukaan. Eduskuntaryhmät valitsevat itse joukostaan sopivat jäsenet ja puheenjohtajat omille valiokuntapaikoilleen. Valintakriteereissä painavat tavanomaisesti sellaiset seikat kuin senioriteetti, asiantuntijuus, alueellinen edustus ja sukupuoli.

Tällä vaalikaudella valiokuntien varsinaisista puheenjohtajista lähes kaksi kolmasosaa on miehiä: naisia on kuusi ja miehiä kymmenen. Kun huomioon otetaan myös varapuheenjohtajat, joita suuren valiokunnan kahta varapuheenjohtajaa lukuun ottamatta on jokaisessa valiokunnassa yksi, tilanne tasoittuu huomattavasti. Yhteensä puheenjohtajistoon kuuluu 16 naista ja 17 miestä. Valiokuntia on yhteensä 16, ja niistä 11:sta on miesenemmistö ja 5:ssä naisenemmistö.

Valiokuntien sukupuolijakaumasta puhuttaessa täytyy ottaa huomioon nais- ja miesedustajien suhteellinen osuus kaikista edustajista. Eduskunnan 200:sta kansanedustajasta 116 on miehiä ja 84 naisia. Prosentteina miehiä on 58 prosenttia ja naisia 42 prosenttia. Valiokuntien puheenjohtajista miehiä taas on 62,5 prosenttia ja naisia 37,5 prosenttia. Eli vaikka naispuolisia puheenjohtajia on absoluuttisesti vähemmän kuin miespuolisia puheenjohtajia, naiset ovat naiskansanedustajien kokonaismäärään suhteutettuna hyvin edustettuina. Kun tarkastellaan koko puheenjohtajistoa, naiset ovat itse asiassa yliedustettuina naiskansanedustajien lukumäärään suhteutettuna.

Naispuoliset puheenjohtajat ja varapuheenjohtajat tulevat tasaisesti eri eduskuntaryhmistä. Tosin eduskunnan suurimmalla puolueella, keskustalla, ei ole naista valiokunnan johdossa. Kokoomuksella ja perussuomalaisilla on molemmilla yhdet naispuoliset puheenjohtajat, SDP:llä heitä on kaksi. Lisäksi vasemmistoliitolla ja vihreillä on naispuheenjohtajat. Naispuolisia varapuheenjohtajia keskustalla on kaksi kappaletta. Myös SDP:llä ja perussuomalaisilla on molemmilla kaksi naista valiokunnan varapuheenjohtajan paikalla, kokoomuksella, RKP:llä, vihreillä ja vasemmistoliitolla yhdet.

Valiokuntapaikkojen jakautumisessa miesten ja naisten kesken vaikuttaisi pätevän vanha totuus politiikan sektorien jakautumisesta koviin ja maskuliinisiin aloihin, kuten talouteen ja puolustukseen, ja pehmeisiin ja feminiinisiin aloihin, kuten tasa-arvoon ja sosiaali- ja terveyskysymyksiin. Tälläkin kertaa naisen johtamia, naisvaltaisia valiokuntia ovat sosiaali- ja terveysvaliokunta ja ympäristövaliokunta. Naisenemmistöisiä, mutta miehen johtamia valiokuntia, ovat laki- ja sivistysvaliokunta. Naisvaltaisiin valiokuntiin tavanomaisesti lukeutuvaan työ- ja tasa-arvovaliokuntaan puolestaan päätyi tällä kertaa miesenemmistö. Valiokuntaa tosin johtavat SDP:n Tarja Filatov (pj.) ja vihreiden Heli Järvinen (vpj.). Naiset ovatkin tavallisesti nousseet puheenjohtajaksi juuri ns. ”naisvaliokuntiin”.

Mies- ja naisvaltaisten valiokuntien välillä on myös hierarkiaeroja. Timo Forstenin vuosia 1945–2002 käsittelevässä tutkimuksessa osoitetaan, että arvostetuimmat valiokunnat ovat valtiovarainvaliokunta, ulkoasiainvaliokunta, perustuslakivaliokunta ja suuri valiokunta. Erityisesti valtiovarainvaliokunta ja ulkoasianvaliokunta ovat olleet historian saatossa varsin miehisiä valiokuntia niin puheenjohtajistoltaan kuin jäseniltään, vaikka ulkoasianvaliokunnassa onkin joillakin kausilla päädytty myös tasaisempaan edustukseen. Perustuslakivaliokunnassa ja suuressa valiokunnassa miehet ja naiset ovat olleet tasaisemmin edustettuina.

Valtiovarainvaliokunta ja ulkoasianvaliokunta ovat myös tällä kertaa hyvin miesvaltaisia valiokuntia: Timo Kallin (kesk.) luotsaaman valtiovarainvaliokunnan jäsenistä 15 on miehiä ja 6 naisia, ja Antti Kaikkosen (kesk.) johtaman ulkoasianvaliokunnan jäsenistä 10 on miehiä ja 7 naisia. Vasemmistoliiton Annika Lapintien vetämän perustuslakivaliokunnan jäsenistä 11 on miehiä ja 6 naisia. Tässä suhteessa merkittävä poikkeus on Anne-Mari Virolaisen (kok.) luotsaama, EU-asioita käsittelevä suurivaliokunta, jonka koko kolmehenkinen puheenjohtajisto koostuu naisista. Myös valiokunnan 25:sta jäsenestä peräti 15 on naisia.

Anne Maria Hollin vuosina 2008–2009 keräämien tietojen mukaan eri valiokuntien arvostuksessa on tapahtunut muutos eduskunnan sisällä. Valtiovarain-, ulkoasiain- ja perustuslakivaliokunnan lisäksi korkeimmalla hierarkiassa nostetaan nyt myös sosiaali- ja terveysvaliokunta sekä vanhastaan uusien kansanedustajien valiokuntana tunnettu talousvaliokunta. Tuula Haataisen (SDP) vetämä sosiaali- ja terveysvaliokunta on naisten valloittama valiokunta: 17 jäsenestä 13 on naisia. Perussuomalaisten Kaj Turusen luotsaama talousvaliokunta taas koostuu peräti 14 miehestä ja vain 3 naisesta.

Valiokuntien sukupuolijakaumat vaikuttaisivat pysyvän vuodesta toiseen pääpiirteissään samoina. Esimerkiksi edellisellä vaalikaudella (2011–2015) naispuolisia valiokunnan puheenjohtajia oli 7 kappaletta (Pirkko Mattila [ps.] tuli kesken vaalikauden hallintovaliokunnan puheenjohtajaksi Jussi Halla-ahon [ps.] tilalle, Mattila jatkaa samassa tehtävässä myös tällä vaalikaudella). Naispuolinen puheenjohtaja oli suuressa valiokunnassa, hallintovaliokunnassa, tarkastusvaliokunnassa, lakivaliokunnassa, sivistysvaliokunnassa, työelämä- ja tasa-arvovaliokunnassa sekä tulevaisuusvaliokunnassa. Ylivoimaisia ”naisvaliokuntia” olivat jälleen sosiaali- ja terveysvaliokunta (82 % naisia), sivistysvaliokunta (72 % naisia), työelämä- ja tasa-arvovaliokunta (71 % naisia) ja suuri valiokunta (52 % naisia).

Selitystä valiokuntien eriytymiseen sukupuolen mukaan voidaan hakea monelta suunnalta. Valiokuntapaikkojen jakautumiseen voivat vaikuttaa tiedostetut ja tiedostamattomat käsitykset naisten ja miesten erityisaloista. Toisaalta mies- ja naiskansanedustajilla voi olla toisistaan poikkeavia taustoja ja asiantuntemusalueita sekä mieltymyksiä. Esimerkiksi naisia voi vetää sosiaali- ja terveysvaliokuntaan profiloituminen sosiaalikysymyksissä sekä ammattitausta. Tämänkertaisen sosiaali- ja terveysvaliokunnan 17:sta jäsenestä 10:lla on ammattitausta sosiaali- ja terveysalalla – aina lähihoitajasta erikoislääkäriin.  Toisaalta taas valtiovarainvaliokuntaan ja talousvaliokuntaan tullaan hyvin moninaisista taustoista, ja vain harvan tausta liittyy suoranaisesti talouteen. Näissä kahdessa valiokunnassa on yhteensä vain kaksi kauppatieteilijää ja yksi ekonomi.

Valiokuntapaikkojen eriytyminen sukupuolen mukaan herättää kuitenkin pohtimaan, tulisiko valiokuntapaikkoja jaettaessa kiinnittää entistä enemmän huomiota valiokuntien sukupuolijakaumaan? Voisivatko esimerkiksi miehet tuoda erilaisia näkemyksiä ja painotuksia sosiaali- ja terveysvaliokuntaan, jossa käsitellään niin kansalaisten kuin valtion budjetin kannalta merkittäviä sosiaali- ja terveydenhuollonkysymyksiä.

 

Valiokunta Puheenjohtaja Varapuheenjohtaja(t) Sukupuolijakauma
Suuri valiokunta Anne-Mari Virolainen (kok.) 1. Anne Louhelainen (ps.) N 15 / M 10
2. Tytti Tuppurainen (SDP)
Perustuslakivaliokunta Annika Lapintie (vas.) Tapani Tölli (kesk.) N 6 / M 11
Ulkoasianvaliokunta Antti Kaikkonen (kesk.) Pertti Salolainen (kok.) N 7 / M 10
Valtiovarainvaliokunta Timo Kalli (kesk.) Maria Tolppanen (ps.) N 6 / M 15
Tarkastusvaliokunta Eero Heinäluoma (SDP) Olavi Ala-Nissilä (kesk.) N 4 / M 7
Lakivaliokunta Kari Tolvanen (kok.) Eva Biaudet (RKP) N 10 / M 7
Hallintovaliokunta Pirkko Mattila (ps.) Timo Korhonen (kesk.) N 4 / M 13
Liikenne- ja viestintä Ari Jalonen (ps.) Mirja Vehkäperä (kesk.) N 8 / M 9
Maa- ja metsätalous Jari Leppä (kesk.) Reijo Hongisto (ps.) N 4 / M 13
Puolustusvaliokunta Ilkka Kanerva (kok.) Mika Kari (SDP) N 6 / M 11
Sivistysvaliokunta Tuomo Puumala (kesk.) Sanna Lauslahti (kok.) N 12 / M 5
Sosiaali- ja terveys Tuula Haatainen (SDP) Hannakaisa Heikkinen (kesk.) N 13 / M 14
Talousvaliokunta Kaj Turunen (ps.) Harri Jaskari (kok.) N 3 / M 14
Tulevaisuusvaliokunta Carl Haglund (RKP) Merja Mäkisalo-Ropponen (SDP) N 4 / M 13
Työelämä- ja tasa-arvo Tarja Filatov (SDP) Heli Järvinen (vihr.) N 7 / M 10
Ympäristövaliokunta Satu Hassi (vihr.) Silvia Modig (vas.) N 10 / M 7

 

Lähteet:

Tiedot valiokuntapaikoista ja kansanedustajien ammattitaustoista, ks. www.eduskunta.fi.

Forsten, Timo (2005) Valiokuntapeli eduskunnassa 1945–2002. Turku: Turun yliopiston julkaisuja C:233.

Hart, Linda; Kovalainen, Anne & Holli, Anne Maria (2009) Gender and Power in Politics and Business in Finland. Teoksessa Kirsti Niskanen & Anita Nyberg (toim.) Kön och Makt. Nordic Council Of Ministers.

Holli, Anne Maria (2014) Valiokuntalaitos. Teoksessa Tapio Raunio & Matti Wiberg (toim.) Eduskunta: Kansanvaltaa puolueiden ja hallituksen ehdoilla. Helsinki: Gaudeamus.

Mattila, Mikko (2014) Valiokuntalaitos. Teoksessa Tapio Raunio & Matti Wiberg (toim.) Eduskunta: Kansanvaltaa puolueiden ja hallituksen ehdoilla. Helsinki: Gaudeamus.

 

Annu Perälä

Tutkimusavustaja, Eduskuntatutkimuksen keskus

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

The Finns Party – party like any other?

Erkka_Railo-282_lowresEver since the decision to take the Finns Party in the Finnish government, the international media has repeatedly put a question forward to me: how on earth was it possible to let a populist party to participate in the Finnish government?

To put it briefly, the Finns Party was able to participate in the government, because in Finland the Finns Party is seen to be more or less alike all the other parties. In other words, it is understood to be a legitimate representative of a group of people who have acceptable grievances and have the right to make their voice heard through democratic process. Indeed, the Finns Party was already invited to join the government after the landslide victory in 2011, but at the time the National Coalition Party and the Finns Party were not able to agree on EU policy.

The Finns Party stands on two feet, so to speak. Looking at its party programme, it is a European populist party broadly similar to its counterparts in many other countries such as UKIP and Swedish Democrats. It is anti-European Union, anti-immigration and anti-elite protest party. Its policy on the European Union is not as hostile as it was a couple of years ago, but it still wants Finland to take distance from the EU. It has been particularly critical towards the environmental regulation coming from Brussels.

The Finns Party wants to limit the amount of immigrants to Finland and make it harder to obtain residence permits and asylum status. The Finns Party thinks that the political, cultural and economic elites have diverted from the real people of Finland and it wants to return the power to the common man.

There is the second foot as well, however. In Finland one often emphasizes the national roots of the Finns Party. The Finns Party was founded on the ruins of the Finnish Rural Party that went bankrupt in 1995. The Finnish Rural Party was a protest movement against the modernization of Finland in the 1970s and 1980s. It too was a populist movement though anti-immigration rhetoric played a very small role in the politics of the party, most likely because there was hardly any immigration to speak of. At the time Finland stood outside the European Community and did not even dream of joining it as a full member so there was no need to protest against it either. Instead the Rural Party concentrated on its populist anti-establishment rhetoric.

Importantly, however, though the other parties did not particularly like the Rural Party and the press ridiculed its populist promises (like abolition of unemployment in 6 months), everybody accepted it as a legitimate representative of certain group of people. Indeed, in the 1980s the Rural Party was invited to join the government as a minority partner and at the time there was a general understanding that the party was more or less similar to all the other parties.

This basic understanding applies to the Finns Party today. It calls itself the largest workers party in Finland (as opposed to the Social Democrats and the Left Alliance) and indeed the core of its supporters consists of workers who feel that they have been forced to feel the brunt of the side-effects of globalization: restructurings and layoffs. The media has emphasized the working class habitus of Timo Soini while simultaneously hoping that he would keep the anti-immigration wing of his party in check. Although the Finns Party has been criticized heavily, the leader of the party has escaped the most difficult questions.

One has also to keep in mind that the anti-immigration policy of the Finns Party is actually not that different from the policy of the other parties. There has been a wide consensus among Finnish parties that the amount of immigrants accepted from outside Europe and North America should be minimal. In particular, the Finnish asylum quota and residence permit policy has always been strict. A good example of this thinking is the fact that the first thing the new Minister of the Interior from the National Coalition Party did, was to announce that he seeks to cut the asylum quota from the current 1050 even though the government programme does not necessitate him to do so.

In sum, the press and the other parties accept the Finns Party as a legitimate representative of people that have real grievances in the society. The party has clearly moderated its stance on the European Union in recent years. The immigration policy of the Finns Party is indeed very strict, but Finnish immigration policy has always been strict by international standards. The party has promised to change Finnish politics beyond recognition and now it has the opportunity to do so. We shall see how that works out.

Dr. Erkka Railo

The writer works as a Senior Research Fellow at the Centre for Parliamentary Studies, the University of Turku

 

.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Säilyykö hallitus yhtenäisenä koko nelivuotiskauden?

Ville_pitkanen_25_low-resSujuvasti edenneet hallitusneuvottelut antavat myönteiset lähtökohdat keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten yhteistyölle, mutta helppoa nelivuotiskautta ei hallitukselle voi silti povata.

Hallitusohjelma pitää sisällään runsaasti kipeitä leikkauksia ja uudistuksia, joiden perusteleminen omille kannattajille ei tule olemaan helppoa. Hallitusohjelman julkistamisen jälkeen voikin pitää hienoisena yllätyksenä, kuinka ristiriidattomilta neuvottelut ulospäin näyttivät tai saatiin ainakin näyttämään.

Ministerivalintojen jälkeen eduskuntaryhmien neuvotteluista poistui monia pettyneitä kansanedustajia, joiden tärkeimmäksi tehtäväksi jää tulevalla vaalikaudella puolustaa hallituksen leikkauksia. Hallituksen kannalta olennainen kysymys tulee liittymään siihen, kuinka sitoutuneita ohjelmaan ovat hallituspuolueiden eduskuntaryhmät ja millaista palautetta puolueet saavat toimistaan kentältä.

Hallitusohjelman perustelu omalle eduskuntaryhmälle ja omille kannattajille on kenties helpointa kokoomukselle. Elinkeinoelämän eri osapuolet ovat kilvan kiitellet hallitusohjelman linjakkuutta ja leikkauksille riittää ymmärrystä myös puolueen kannattajakunnassa. Koulutussäästöt voivat nostattaa kritiikkiä, mutta kokonaisuudessaan hallitusohjelma vastaa varsin hyvin puolueen vaalikampanjassaankin tekemää tilannearviota tarvittavista sopeutuksista.

Keskustan osalta hallitusohjelma vastannee hyvin erityisesti pääministeri Sipilän näkemystä Suomen ongelmista ja tarvittavista toimenpiteistä. Sipilä on henkilökohtaisesti hyvin sitoutunut yritysten kilpailukykyä vahvistavaan ohjelmaan, mutta perinteiselle perusturvapuolueelle ja sen kannattajille monet leikkaukset voivat olla vaikeammin sulatettavia.

Kuvaavaa on, että ennen vaaleja tehdyissä mielipidemittauksissa selvä enemmistö keskustan kunnallispoliitikoista ja puoluevaltuutetuista piti punamultayhteistyötä tavoiteltavimpana vaihtoehtona. Kyselyiden mukaan punamultapohja oli suosituin myös äänestäjien keskuudessa. Vaikka hallitusohjelmassa huomioitiinkin monia maataloustuottajien kannalta tärkeitä kysymyksiä ja sote-uudistusta lähdetään viemään eteenpäin keskustan viitoittamaa tietä, löytyy ohjelmasta runsaasti kohtia, jotka voivat herättää ärtymystä puolueen kannattajakunnassa.

Kenties haastavin tilanne on kuitenkin perussuomalaisille. Oppositiossa perussuomalaisten oli vielä mahdollista kritisoida hallitusta monesta eri suunnasta, mutta tuleva hallituskausi tulee varmuudella leimaamaan puoluetta voimakkaammin kuin aikaisemmat oppositiokaudet yhteensä. Joutuuhan puolue nyt ensimmäistä kertaa historiassaan tekemään todellisia arvovalintoja ja vieläpä taloudellisesti huonoina aikoina, jolloin jaettavaa on vähän.

Perussuomalaiset sai hallitusneuvotteluissa edistettyä joitain itselleen tärkeitä asioita, mutta ohjelman suuri linja vaikuttaisi kuitenkin olevan eniten ristiriidassa perussuomalaisten tavoitteiden kanssa. Puolue profiloitui edeltävällä vaalikaudella hallituksen vankkumattomana kriitikkona ja oli mukana muun muassa koulutukseen, talouspolitiikkaan ja perhepolitiikkaan liittyvissä välikysymyksissä. Nämä keskustelut tullaan varmuudella kaivamaan esiin, kun hallitus tuo ohjelmansa eduskunnan käsiteltäväksi.

Lisäksi hallitus löytää edestään lähes varmuudella Kreikan taloudelliseen tukemiseen liittyvät neuvottelut, joiden yhteydessä perussuomalaisten toimia tullaan seuraamaan suurennuslasilla.

Matti Putkonen on puolestaan luonnehtinut perussuomalaisia Suomen ”ainoaksi todelliseksi työväenpuolueeksi”. Hallitusohjelmaan kirjatun yhteiskuntasopimuksen sisällöstä ei ole vielä tarkkaa tietoa, mutta on ennakoitu, että se pitää sisällään lukuisia työtekijöiden etuuksien heikennyksiä ja työajan pidennyksiä. Mielenkiintoista nähdä, kuinka työväenpuolue perustelee uudistuksia työmarkkinoiden turvattomuuteen kyllästyneelle kannattajakunnalleen.

Hallitusneuvotteluiden iskulauseeksi muodostui yhteisen tilannekuvan jakaminen. Nähtäväksi jää, säilyykö osapuolten yhtenäisyys hallituskauden loppuun saakka. Vastaansa hallitus saa kenties yhtenäisimmän opposition vuosikymmeniin, ja kuten hallitusohjelman herättämät ensireaktiot osoittavat, kriittisistä puheenvuoroista ei tule olemaan pulaa.

Hallitustaipaleen ensi metreillä tunnelma on korkealla, mutta toden teolla hallituksen yhtenäisyys ja Sipilän johtajuus mitataan siinä vaiheessa, kun puolueiden kannatuskäyrissä tapahtuu heilahteluja ja paine kentältä kasvaa.

 

Ville Pitkänen

Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Artikkeli on julkaistu Kalevassa 3.6.2015

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

General election 2015: the most unpredictable in history?

Matthew

On Thursday, 7 May the people of Britain go to the polls in what promises to be one of the most exhilarating and tense elections in recent memory. An enduring theme of the election emerged early on in the campaign, the idea that this is a highly unpredictable election, and that the result is more uncertain than any vote in recent times. Unlike previously, so the story goes, simply no one knows what the state of British politics will be.

This, it is doubtless true, is not 1997. For at least a year before the New Labour landslide Tony Blair managed consistently to poll impressive double-digit leads over his rival, Conservative leader and Prime Minister John Major. Nor indeed is this 2001, when a New Labour victory was so widely expected that the popular vote fell below 60 per cent for the first time. In fact, this is not really a repeat of 2010, when Gordon Brown’s unpopularity made a Conservative victory of some kind more likely, even if the end result was by no means an overwhelming vindication of ‘Cameronism’.

All that said, I take some issue with this notion of unpredictability. To be clear, I am a historian – I am in the business of examining the past, not predicting the future. But the opinion polls do give us a glimpse of what will likely happen.

First, the ‘big two’ will once again reign supreme. A hung parliament is all but inevitable. But despite the rise of the Greens, the Scottish National Party (SNP) and the United Kingdom Independence Party (UKIP), the fight over who will become prime minister will remain a two-way one between Cameron and Miliband.

Second, I would be willing to bet that the Conservatives will emerge as the largest party. The vote, it is certainly true, will be extremely close. But as Lynton Crosby, Cameron’s election ‘guru’, recently said in a briefing to Conservative MPs, in England the party is in fact in a fairly healthy state. According to Crosby, it only needs to gain around 11,200 votes in fewer than 70 seats to win the election outright. This of course is easier said than done. But the likelihood of Labour emerging as the biggest party does appear less than the Conservatives coming out as victors.

Third, Labour will lose big in Scotland – but Miliband may still become prime minister. In one of the quirks of the British electoral system, the largest party, in either seats or number of votes, does not automatically become the party of government. It is the party that can command the confidence of the House of Commons that the monarch invites to establish a government. Take the February 1974 election. Harold Wilson’s Labour party actually won fewer votes than the Conservatives under Edward Heath – some 200,000 votes in all – but gained four more seats and, with it, the ability to create a minority government. And based on the current polls, a centre-left coalition, or a ‘confidence and supply’ arrangement – where there is no formal coalition between parties but a case-by-case arrangement to support key pieces of legislation, such as the government’s budget – may well prove easier for Labour to arrange than the Conservatives.

Fourth, the Liberal Democrats will lose big everywhere. If the 2010 election was the one where everybody agreed with Nick Clegg, the 2015 election will almost certainly be his last as Lib Dem leader. The party is on course to lose around half of its seats and some reports suggest that the tussle over who will replace him is already well underway.

Fifth, the Lib Democrats will make way for the Scottish nationalists, and the SNP will become the ‘third party’ of British politics. Ever since the September 2014 independence referendum the polls have consistently shown that the SNP will probably gain anywhere between 40 and 50 seats in this election, mostly at the expense of Labour. A lot of talk over the last year has been about the rise of UKIP in England, but it is politics north of the border that will decide the fate of parties in Westminster.

Talking of which, lastly, UKIP will not make the breakthrough that some might think. It will almost certainly be the case that the party will increase its current number of MPs. And compared to the last election they will massively improve their returns. But the polls suggest that UKIP’s vote – much like the Green party – is getting squeezed. A ComRes poll found the fall to be a remarkable 9 per cent. Of course, the usual advice applies here: it is the trend that is important, not an individual poll. Yet even the trend seems to be against Nigel Farage. The average monthly support for UKIP of nine main pollsters had UKIP support falling three percentage points. For a small party this is huge.

There is, then, a good deal more certainty than many argues. At the very least, the polls tell us the likely parliamentary arithmetic. But needless to say, anything could change between now and polling day. The interesting thing will likely be not so much who will emerge as king but rather who the king makers will be, the concessions they demand for their acquiescence and the type of system that they employ to support the new monarch. And the polls are unable to show this. It is, to paraphrase Donald Rumsfeld, therefore more a matter of known unknowns than complete unpredictability. Whatever the result, it promises to be an interesting one.

 

Dr Matthew Broad is currently a Lecturer in Modern History at the University of Reading, UK, and will from January 2016 be a Marie Curie Individual Fellow at the University of Turku, Finland. His areas of research interests are European integration, Anglo-Nordic relations and post-1945 British politics. He blogs at matthewbroad.com

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Vuoroin vieraissa

Työväen patsaallaNeljät vaalivalvojaiset viidessä tunnissa tarjoilivat kahdelle Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettavalle mainion kurkistusaukon puolueiden tapoihin vastaanottaa eduskuntavaalien tulokset.

Millaisia odotuksia oman puolueen kannatukseen latautui? Kuinka tulosten kehittyminen vaikutti tunnelmiin? Miten paikallaolijat reagoivat muuttuviin lukemiin?

 

Maltillinen SDP

SDP:n vaalivalvojaiset olivat juuri käynnistyneet Paasitornissa Hakaniemessä. Baari oli auki, toimittajat asemissaan ja väkeä valui hiljalleen sisään. Puolta tuntia myöhemmin ihmisiä oli paikalla ehkä 40 – naisia ja miehiä suunnilleen saman verran, iältään keskimäärin nelikymppisiä.

Kolme päivää ennen vaaleja Yle julkaisi viimeisen kannatusmittauksensa, jossa SDP oli sijoittunut neljänneksi ja 15,1 prosentin lukema oli laskenut 1,1 prosenttiyksikköä edellisestä mittauksesta. Samaisena iltana Yle esitti kolmen tunnin vaalikeskustelun, johon osallistuivat eduskuntapuolueiden puheenjohtajat.  Antti Rinne kertoi vaalien jälkeen, ettei tuo viimeisin tentti mennyt hänen osaltaan täysin maaliin.

Paasitornissa oli jännittynyt ja odottava tunnelma ennen ensimmäisten ennakkoäänten lävähtämistä näkyville. Antti Rinne saapui paikalle salakavalasti, ei punaista mattoa pitkin tai suoraan estradille, vaan porukkaansa sulautuen. Puoluejohtajalle taputettiin asiaankuuluvasti. Hurmoksellisuutta ei ollut havaittavissa.

Alkumetrit SDP:n vaalivalvojaisissa eivät heijastaneet suurta urheilujuhlan tuntua tai ounastelleet vaalivoittoa. Suomelle Suunta -slogan ei välttämättä ollut iskevin mahdollinen helsinkiläisille äänestäjille, ja juuri niitä pääkaupunkiseudun tuloksia täällä, kuten muissakin tilaisuuksissa jännitettiin kiihkeästi valtakunnallisen kannatuksen rinnalla.

Jännittynyt kokoomus

Kokoomuksen vaalivalvojaiset löytyivät Kampin huipulta. Väkeä oli isohkossa ravintolassa paljon, lähes kaikki istumapaikat oli täytetty. Keskellä oli lava, jonne odotettiin saapuvaksi Alexander Stubbia vastaanottamaan ennakkoäänien tulokset. Kun tulokset paljastuivat ruudulla, seurasi hetkellinen tauko ennen taputusten aloittamista. Oltiinko tulokseen – joka siinä vaiheessa näytti 17,9 prosenttia – sittenkään tyytyväisiä, vai hämääntyikö yleisö siitä, että SDP:n palkki oli kokoomuksen edellä, vaikka puolueen prosenttiosuus (17,7 prosenttia) oli pienempi?

Stubb kehui puheessaan kokoomuslaisten tehneen viimeisellä viikolla kovan loppukirin. Useat paikallaolijat vakuuttelivatkin ystävilleen ja itselleen, että vaalipäivän äänet tulevat vielä nostamaan puolueen kannatusta. Epävarmuutta oli kuitenkin ilmassa, eikä tilaisuuden tunnelma ollut järin vapautunut.

Paikalla oli useita nimekkäitä kokoomuspoliitikkoja ja -ehdokkaita, kuten Jan Vapaavuori, Ben Zyskowicz, Juhana Vartiainen ja Sari Sarkomaa, jotka saivat osakseen toimittajien jatkuvan mielenkiinnon. Monet paikallaolijoista olivat olleet mukana vaalityössä ja jännittivät ennen muuta oman ehdokkaan menestymistä. Kokoomuksen vaalivalvojaisissa pukeutuminen oli muihin puolueisiin verrattuna hieman juhlavampaa ja yhtenäisempää. Meno ei ollut ainakaan tässä vaiheessa iltaa kuplivaa kuin korkeintaan kokoomuslaisten kuohuviinilaseissa.

Riehakas perussuomalaiset

Iltayhdeksältä perussuomalaisten vaalivalvojaiset olivat jo odotetusti hyvin käynnissä. Bottan salin täyttäneet juhlijat seurasivat tuloksia kuumeisesti. Ennakkoäänet lupasivat perussuomalaisille 15,8 prosentin kannatuksen ja neljännen sijan, mutta useimmat paikallaolijat uhosivat tilanteen vielä kohentuvan. SDP:n päihittäminen oli monille erityisen tärkeä tavoite.

Perussuomalaisten tilaisuudessa ei peitelty tunteita, eikä salattu janoa. Ihmiset puhuivat vapautuneesti ja käyttäytyivät hyvin aidon oloisesti. Paikalla oli useita nimekkäitä perussuomalaisia poliitikkoja kuten Jussi Niinistö, Sampo Terho, Hanna Mäntylä, Pirkko Ruohonen-Lerner ja Jussi Halla-aho. Miehiä oli enemmän kuin naisia, ja pukeutumiskoodi vaihteli tummasta puvusta aina kampanjavarusteena käytettyyn huomioliiviin.

Perussuomalaisten kannatuksen noustessa marginaali kerrallaan kaikuivat salissa taputukset ja huudot. Vajaassa kahdessa tunnissa puolue nousi neljänneltä sijalta toiseksi. Hurmokselliseksi tilaisuus muuttui, kun paikalle saapui Timo Soini. Juontajana toiminut Matti Putkonen pyysi väkeä tekemään tilaa puolueen keulahahmolle, jotta tämä saisi rauhassa kävellä lavalle. Kunniakujan kuljettuaan Soini nousi puhujanpönttöön ja summasi vaalituloksen. Perussuomalaisten kannattajat huusivat ”jatko-jytkyä” ja osoittivat suosiotaan silmin nähden onnelliselle Soinille.

Jäähdyttelevä keskusta

Keskustan vaalivalvojaiset puolueen omissa tiloissa Apollonkadun päämajassa olivat kello 23 jo loppusuoralla. Tarjoilupöydät olivat tyhjentyneet, Sipilä antoi vielä viimeisiä haastattelujaan median edustajille ja väki oli siirtymässä hiljalleen eteistä kohti.

Vaalivoittajien juhlissa oli hiipuva, jopa vaisu tunnelma, mikä saattoi johtua kahdesta seikasta. Gallupit ennustivat keskustan ykköspaikkaa jo edellisestä elokuusta lähtien, joten 49 kansanedustajaa ei tainnut yllättää ketään. Toisekseen Helsingin ja Uudenmaan piireissä keskustan tulos jäi muusta maasta selvästi. Olli Rehn ei vetänyt toista ehdokasta mukanaan, ja ex-ministeri Paula Lehtomäki jäi näissä vaaleissa rannalle. Puolueaktiivit käänsivätkin jo vaali-iltana keskustelun tuleviin hallitusneuvotteluihin.

Puheenjohtajan lisäksi paikalla olivat tunnetuista keskustapoliitikoista Anneli Jäätteenmäki, Mikko Alatalo ja Juha Rehula. Puolueen sisällä erittäin suosituksi henkilöksi paljastui Antti Kaikkonen, joka sai saapuessaan osakseen raikuvat kannatushuudot.

–  –

Neljän suurimman puolueen vaalivalvojaisissa tunnelmat heijastelivat vaali-illan tuloksia, mutta ne kertoivat ennen muuta gallupien myötä syntyneistä ennakkoasetelmista ja odotuksista.

SDP:n tilaisuudessa vierailu ajoittui ennakkoäänien paljastumisen edelle aikaan, jolloin tunnelmia leimasi se, että puolueen käyrä oli viimeisissä mittauksissa laskussa. Vastaavasti kokoomusväki valoi toisiinsa uskoa gallupeista. Puolueessa oletettiin, että vaaliviikolla povattu hienoinen loppukiri tulisi nostamaan kannatusosuutta illan aikana. Perussuomalaisten kannattajat riehaantuivat toki varmasti siitä, että sijoittuivat paikkamäärällään toiseksi, mutta olivat selvästi innostuneita varsinkin kannatuskyselyjen selättämisestä. Keskustassa vaalivoitto taidettiin ottaa annettuna, mistä kertoo jo Sipilänkin kohtuullisen lakoninen ilmaisu juhlapuheensa alussa: ”Me taidettiin voittaa vaalit.”

 

VTM Sini Ruohonen ja VTM, HuK Matti Välimäki

Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Jähmeät tv-keskustelut

matti_valimaki_19_low-res

MTV3 esitti keskiviikkona Pääministeritentin ja eilen nähtiin Yleisradion Suuri puheenjohtajatentti. Näiden kanavien tärkeimpien tv-keskustelujen toteutuksessa oli jonkin verran eroja, mutta aihevalikoima oli hyvin samanlainen ja erot puolueiden linjojen välillä jäivät kovin epäselviksi.

Molemmissa tenteissä kaksi toimittajaa kyseli puoluejohtajilta, jotka vastasivat, tai pyysivät puheenvuoroa ja odottivat useimmiten kohteliaasti vuoroaan. Edettiin aiheesta toiseen, niin että jokainen keskustelija esitti useimmiten korkeintaan muutaman näkemyksen kustakin. Käsiteltiin verotusta, työllisyyttä, rakenneuudistusten tarvetta, Venäjään ja NATO:on suhtautumista sekä maahanmuuttoa.

Näkemyseroja tuntui olevan kanssakilpailijoiden sijaan useammin toimittajien tai Ylen tapauksessa paikalle opponoimaan kutsuttujen talousasiantuntijoiden kanssa. Keskustelukumppanien haastamista tapahtui lähinnä arvokysymyksissä, joiden käsittely oli kuitenkin pienessä roolissa. Suurimmaksi osaksi keskustelut etenivät sujuvasti, eikä ilmassa ollut suurta ristiriitojen tai vaaran tuntua.

Puheenjohtajien tv-keskustelujen konsepti on pysynyt perusperiaatteiltaan samanlaisena jo vuosia. Olisivatko muutokset paikallaan? Miten voitaisiin saada ohjelmista kiinnostavampia, informatiivisempia, ja miksei yleisöystävällisempiäkin? Kuinka palveltaisiin parhaiten äänestäjää ja kansanvaltaa?

Joissain tenteissä on otettu mukaan katsojien kysymyksiä ja mielipiteitä, millä on pyritty interaktiivisuuteen. Tässä lienee vielä pohtimisen aihetta, sillä yksittäisten twiittien ilmaantuminen ruudun alalaitaan ei vielä kovin kummoisesti tuo dialogisuutta keskustelijoiden ja yleisön välille.

Keskittyminen vain tiettyyn politiikan sektoriin tarjoaisi mahdollisuuden syventyä aiheeseen ja puolueiden kantojen erilaisuuteen. Esimerkiksi EU-politiikkaa, koulutuspolitiikkaa tai pakolaispolitiikkaa on käsitelty paneeleissa vaalien alla, mutta johtavat tiedotusvälineet uskovat puoluejohtajatenteissään useita aihealueita ruotiviin yleiskeskusteluihin.

Puhe puoluejohtajien tenteissä on ollut teknistä, abstraktia ja pitkälti samoja aiheita kiertävää jo monta viikkoa. Tällainen keskustelu ei tarjoa paljoa tavalliselle äänestäjälle. Tiedotusvälineissä vaikuttaa olevan yhteisymmärrys siitä, mitkä ovat tulevan hallituksen tärkeimmät haasteet ensi vaalikaudella: taloustilanne, ulko- ja turvallisuuspolitiikka, hallituksen johtaminen ja kesken jääneet rakenteelliset uudistukset.

Monet varmasti haluaisivat, että käsiteltäisiin enemmän kansalaisten arkeen liittyviä aiheita, kuten perhepolitiikkaa, vanhuspalveluita tai syrjäytymistä. Myös kulttuuri-, koulutus-, sivistys- tai ympäristöpolitiikka on pitkälti rajattu keskusteluista sivuun.

Puoluejohtajat ovat toistaneet päälinjauksensa keskustelusta toiseen useiden viikkojen ajan. Muutama päivä ennen vaaleja tavoitteet tulevat jo miettimättä kuin nauhuri pyöräytettäisiin käyntiin. Puoluejohtajat osaavat suunnata lauseensa todennäköisen vastaan väittäjän suuntaan ja jopa täydentää toistensa lauseita. Keskustelu vaikuttaa ulkoa opetellun toistamiselta.

Myös julkinen keskustelu kyllääntyi jo muutama viikko ennen vaalipäivää. Puolueiden tärkeimmät erimielisyydet ja erottautumistavat oli käyty niin moneen kertaan tiedotusvälineissä läpi, että uutisointi tv-tenteistä on johtanut usein muun kuin asiakysymysten huomiointiin. Tyylit ja tunteet puhuttavat.

Jähmeissä tv-keskusteluissa on osaltaan kyse eriskummallisesta poliittisesta tilanteesta, jota mielipidemittaustulokset pönkittävät.

Pienempien puolueiden johtajat pyrkivät kyllä ponnekkaasti haastamaan suurempia vastapelureitaan tai saman äänestäjäkunnan osan äänistä kamppailevaa kilpakumppaniaan. Pienet puolueet ovat kuitenkin ikään kuin näytelmän sivuroolissa. Tämä kävi ilmi kuvaavasti Ylen tentin keskivaiheilla, kun neljä kannatukseltaan pienimmän puolueen johtajaa ohjattiin taustalle, jotta neljä kannatukseltaan suurinta saivat rauhassa suorittaa ”mini-hallitustunnustelut” keskenään.

”Neljä suurta” eivät kuitenkaan ole juuri antautuneet väittelemään muiden kanssa. Puolueet ovat lakaisseet erimielisyytensä sivuun ja asettuneet odottamaan hallitusneuvotteluja. Suurimmat ristiriidat näkyvät kahden johtavan hallituspuolueen, kokoomuksen ja Sdp:n välillä, mikä on poikkeuksellista. Hallituspuolueet on totuttu vaalikeskusteluissa näkemään kehumassa kautensa aikaansaannoksia, mutta tällä kertaa itsekehulle on ollut niukemmin aineksia.

Gallup-johtaja keskusta sen sijaan tyytyy liukumaan pääministeripuolueeksi pysyttelemällä taka-alalla. Yleensä oppositio on räksyttänyt estoitta hallituspuolueille, mutta myös toisen, neljä vuotta hallitusvastuusta sivussa olleen perussuomalaisten Timo Soini on valinnut aiempaa rauhallisemman, valtiomiesmäisen lähestymistavan.

Mihin himmennetyin lyhdyin ja kortit lähellä rintaa vaaleihin eteneminen johtaa?

Kun puolueiden väliset erot asia-aiheissa eivät ole selvemmin esillä, äänestäjä joutuu luottamaan aiempiin käsityksiinsä, tai henkilöihin ja tunteisiin perustuviin motiiveihin äänestyspäätöstä tehdessään.

 

Matti Välimäki

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Osoittavatko viimeiset gallupit vaalituloksen?

Erkka_Railo-282_lowresVaalipäivään on enää muutama päivä ja jokaisen puolueen kampanjatoimistossa tutkitaan silmät verestäen viimeisiä mielipidemittauksia miettien, voiko niihin luottaa. Tässä blogissa tarkastelen ennustuksia, joita Taloustutkimus oy on tarjonnut muutamaa päivää ennen vaaleja. Ovatko ennusteet pitäneet paikkansa ja kuinka paljon ne ovat heittäneet?

Tarkoituksena ei ole kritisoida Taloustutkimuksen tekemiä mielipidemittauksia, vaan lähinnä osoittaa se itsestäänselvyys, että mielipidemittausten tekeminen on vaikeaa ja epävarmaa hommaa. Itse pidän Taloustutkimuksen ennusteita varsin luotettavina, koska niiden otos on suuri, mutta kuten jäljempänä osoittautuu, myös niihin sisältyy epävarmuuksia.

Ohessa on taulukko, johon on koottu vuosien 1999-2011 eduskuntavaalien viimeisten mielipidemittausten tulokset sekä varsinaisten vaalien kannatus kuuden puolueen osalta. Tilanpuutteen vuoksi RKP ja kristillisdemokraatit on jätetty tästä vertailusta sivuun.

Vuosi 1999 Maaliskuu Vaalitulos Erotus
Kokoomus 21,6 21,0 -0,6
Keskusta 22,1 22,4 +0,3
Sdp 21,5 22,9 +1,4
PS 1,0 1,0 0
Vihreät 9,7 7,3 -1,4
Vasemmistoliitto 8,6 10,9 +2,3
Vuosi 2003 Maaliskuu Vaalitulos Erotus
Kokoomus 18,9 18,6 -0,3
Keskusta 23,8 24,7 +0,9
Sdp 22,9 24,5 +1,6
PS 1,1 1,6 +1,6
Vihreät 8,0 8,0 0
Vasemmistoliitto 9,4 9,9 -0,5
Vuosi 2007 Maaliskuu Vaalitulos Erotus
Kokoomus 20,4 22,3 +1,9
Keskusta 24,7 23,1 -1,6
Sdp 21,3 21,4 +0,1
PS 2,5 4,1 +1,6
Vihreät 9,7 8,5 -1,2
Vasemmistoliitto 9,3 8,8 -0,5
Vuosi 2011 Huhtikuu Vaalitulos Erotus
Kokoomus 21,2 20,4 -0,8
Keskusta 18,6 15,8 -2,8
Sdp 18,0 19,1 +1,1
PS 15,4 19,1 +3,7
Vihreät 9,0 7,3 -1,7
Vasemmistoliitto 8,2 8,1 -0,1

Tilasto osoittaa, että mielipidemittausten tekeminen on vaikeaa hommaa, mikäli onnistumisen mittarina on se, kuinka lähelle oikeaa vaalitulosta pääsee.

Parhaiten Taloustutkimus on onnistunut Kokoomuksen kannatuksen ennakoimisessa. Tulos sisältää kuitenkin merkittäviä heittoja: vuoden 2007 vaaleissa kokoomus teki liki 2 prosenttiyksikköä paremman tuloksen kuin ennusteet olettivat.

Keskustan potentiaalisten kannattajien aatoksia on ollut erityisen vaikea tulkita vuoden 2007 ja 2011 vaaleissa. Ehkä konservatiiviset keskustan kannattajat ovat jo pelkästä kansalaisvelvollisuudesta väittäneet äänestävänsä keskustaa, mutta jääneetkin vaalipäivänä kotiin.

SDP:n vaalituloksen ennakointi on sujunut Taloustutkimukselta korkeintaan keskinkertaisesti. Mittauksissa pistää silmään se, että Taloustutkimus on johdonmukaisesti arvioinut työväenpuolueen kannatuksen alakanttiin. Käykö jälleen näin?

Myös perussuomalaisten äänestäjien käyttäytymisen ennustaminen on ollut hankalaa. Vuosina 1999 ja 2003 tämä oli toki ymmärrettävää, kun puolueen äänestäjiä oli muutenkin kourallinen. Otokseen oli todennäköisesti vaikea saada tarpeeksi perussuomalaisten kannattajia, jotta tulokset olisivat luotettavia. On kuitenkin pakko huomauttaa, että perussuomalaiset ovat viimeisissä neljässä eduskuntavaaleissa saaneet toistuvasti paremman tuloksen kuin mitä mittaukset ovat olettaneet. Niin voi käydä myös nyt.

Jos olisin vihreä, olisin todella huolissani Taloustutkimuksen tavasta arvioida vihreiden kannatusta. Lukuun ottamatta vuotta 2003 Taloustutkimus on arvioinut vihreiden kannatuksen toista prosenttiyksikköä yläkanttiin.

Sen sijaan Vasemmistoliiton kannatuksen Taloustutkimus näyttää kyenneen arvioimaan varsin tarkkaan 2000-luvulla. Heitto on ollut kolmissa viimeisissä vaaleissa vain prosentin kymmenyksen luokkaa.

Yhteenvetona voi todeta, että puolueiden puheenjohtajat ovat oikeassa muistuttaessaan, etteivät gallupit äänestä. Yli kahden prosenttiyksikön heitot puolueiden kannatuksissa verrattuna viimeisiin mielipidemittauksiin ovat täysin mahdollisia, jopa todennäköisiä. Kaikkein toiveikkaimmin mittauksiin voivat suhtautua SDP:n ja perussuomalaisten kannattajat. Kokoomuksella ja vasemmistoliitolla on suurin todennäköisyys, että tulos vastaa ennustetta. Vihreiden ja keskustan puoluetoimistoilla suhtautuisin Taloustutkimuksen arvioihin sen sijaan pessimistisimmin.

On kuitenkin todettava, että Taloustutkimus toki tietää tämän kaiken hyvin ja pyrkii näihinkin vaaleihin korjaamaan sitä, millä tavoin materiaalia kerätään ja käsitellään, jotta siitä saadaan mahdollisimman tarkka kuva kansalaisten mielipiteistä. Kuten Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Jari Pajunen kiteytti: ”Mittaus on sinänsä hyvin luotettava, mutta se on aina epävarmaa, miten ihmiset käyttäytyvät.” Äänestäjä on ailahtelevainen ja epäluotettava olento.

 

Erkka Railo

Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Tykkää, vaan ei keskustele

Sini-Ruohonen_ekeskusYhteydenpitoa äänestäjiin on pidetty olennaisena osana poliitikon työtä. Äänestäjiä pitää tavata ja heitä pitää osata kuunnella. Keskustelutaidosta on hyötyä poliittisissa neuvottelutilanteissa, mutta yhtä lailla se on tärkeä hallita myös vaalityötä tehdessä. Kansalaisten näkökulmasta keskusteluyhteys päättäjiin voi parhaimmillaan lisätä osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksia. Demokratia edellyttää ihmisten välistä eloisaa kommunikaatiota.

Internetin ja erityisesti sosiaalisen median on väitetty lisäävän kansalaisten mahdollisuutta keskustella poliitikkojen kanssa. Kun journalistinen media ei ole portinvartijana ja välikätenä, pystyy esimerkiksi kansanedustajaehdokas viestimään suoraan äänestäjilleen, ja mikä parasta, myös äänestäjät saavat paremmin viestinsä läpi suoraan ehdokkaalleen. Kaksisuuntaisuus, interaktiivisuus ja osallistavuus – kaikkea tätä tarjoaa sosiaalinen media. Mutta tartutaanko siihen?

Vaalikamppailun käydessä yhä kuumemmaksi yhteisöpalvelut täyttyvät kampanjoinnista. Varsinkin kuvapalvelu Instagramissa, mutta usein myös Facebookissa ja Twitterissä, ehdokkaat jakavat mielellään sisältöjä, jotka liittyvät asiakysymysten sijaan ennemmin omaan kampanjointiin.

Kerrotaan, missä ollaan tavattavissa, missä käytiin eilen. Mielellään kuvan kera, ja mielellään sellainen kuva, jossa kyljessä on joku silmäätekevä, valtakunnallisesti tunnettu poliitikko. Lisäksi jaetaan kuvia kampanjamateriaalista ja tuotetaan yleisesti positiivista ja aktiivista kuvaa omasta tekemisestä. Kerätään peukkuja, mutta ei saada aikaan keskustelua.

Miksi ehdokkaat eivät keskustele, vaikka sosiaalinen media tarjoaa siihen mainiot puitteet? Vai ollaanko sitä mieltä, että keskustelun käyminen ja asiakeskeinen ”somettaminen” eivät edes ole tärkeää?

Voidaan vedota resurssipulaan. Väitetään, että nettikeskusteluun heittäytyminen saattaa viedä aikaa loputtomasti, keskustelijat ovat provokatiivisia, eivätkä väittelyt johda mihinkään lopputulokseen. Usein haastajat ovat kilpailevista puolueista. Samalla perusteella voisi vältellä myös toritapahtumia, mutta niissä ehdokkaat, ainakin jos some-päivityksiä on uskominen, kiertävät kyllä ahkerasti. Miksi toritapahtuma-postauksissa ei kerrota useammin siitä, millaisia ihmisiä tuli tavattua ja mistä aiheista ihmiset halusivat keskustella?

Väitän, että somessa ei käydä keskustelua sillä mitalla mitä voitaisiin, koska ollaan varovaisia. Ehdokkaat tiedostavat, että enterin jälkeen sanoma on ja pysyy, sen takana on seistävä ja argumentointiaan on puolustettava. Somessa on uskaltauduttava nopeatempoiseen keskusteluun, eikä jokaista sanavalintaa voi puntaroida pitkään – saatikka kierrättää avustajilla tai tiimiläisillä. Ylilyöntejä tapahtuu helposti ja ne kaikki tulevat dokumentoiduiksi.

Livekeskustelut äänestäjien kanssa jäävät kahdenvälisiksi. Voidaan ottaa rohkeasti kantaa kulloisenkin tilanteen mukaan: luvata tukea eläkeläisiä, parantaa koulutusta ja panostaa lapsiperheisiin. Jos samaa ymmärrystä eri viiteryhmiä kohtaan esittelee kirjallisesti verkossa, löytyy nopeasti syyttäviä sormia, jotka vaativat ehdokkaan tilille katteettomista lupauksistaan. Ja tällöin olisi jatkettava keskustelua.

Sosiaalisessa mediassa on toimittava koko ajan kieli keskellä suuta. Mitä vähemmän sanoo, sitä pienempi on riski tehdä virheitä. Varsinkin vaalien alla ehdokkaat haluavat pelata varman päälle, ja niinpä turvallisempaa on postailla kuvia hyviä fiiliksestä, kuin tehdä rohkeita avauksia ja heittäytyä niistä syntyvään keskusteluun.

Lisäksi poliitikot saattavat vältellä sosiaalisen median keskusteluja siksi, että he eivät yksinkertaisesti käytä yhteisöpalveluja muuhun kuin kampanjointiin. Näin internetin keskustelukulttuuri on vieras, eikä sosiaalinen media ole luonteva toimintaympäristö. Jos sosiaalinen media ei ole osa arkipäiväistä työskentelyä ja elämää, sitä on varmasti vaikea ottaa aidosti haltuun myöskään vaalityössä.

Herää kysymys, onko ehdokkaalle edullisempaa pitää sosiaalisessa mediassa tällöin kokonaan matalaa profiilia. Keskustelutaitoinen ja ihmisten kanssa viihtyvä poliitikko voi antaa itsestään ristiriitaisen kuvan, jos hän jättää verkossa jälkeensä vain fiilistelykuvia ja kevyitä sloganeita.

Kampanjoinnin loppukirissä ehdokkaat tiimeineen tekevät hurjan määrän työtä tavoitteensa eteen. Kiireenkin keskellä lienee kannattavaa pysähtyä miettimään hetkeksi; ketkä ovat sanoman vastaanottajia, miten heidät saa tavoitetuksi ja millainen viestin sisällön pitää olla, jotta saan heidät vakuutettua itsestäni ja ajatuksistani?

Sosiaalinen media tarjoaa alustan, ja on ehdokkaasta itsestään kiinni, miten tuolla alustalla toimitaan. Epäluonteva tai pinnallinen some-esiintyminen voi koitua ehdokkaalle jopa haitaksi. Hyvät keskustelutaidot ja asiantunteva argumentointi tekevät varmasti vaikutuksen. Poliitikolta voidaan hyvällä syyllä odottaa kommunikointivalmiutta niin politiikanteon areenoilla, läsnäoloa vaativissa kansalaistapahtumissa kuin verkossakin.

 

Sini Ruohonen

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Määrällä ei mitata tasapuolisuutta

Sini-Ruohonen_ekeskusHelsingin Sanomat on julkaissut tänä vaalikeväänä uutuuden nimeltä mediakone. Sivusto lupaa selvittää, ”suosiiko media vasemmistoa tai oikeistoa”. Mediakoneeseen saadaan puolueiden näkyvyyttä koskevat tiedot alan asiantuntijayritykseltä, ja ne julkaistaan viikoittain graafisessa muodossa omalla sivustolla. Sivustolla kerrotaan, että mediakoneen tarkoitus on selvittää, kohdellaanko puolueita tiedotusvälineissä tasapuolisesti.

Sivustolla esitetty lupaus herättää monia kysymyksiä. Millaista on puolueiden tasapuolinen kohtelu? Mikä on oikeudenmukainen julkisuuden määrä kullekin puolueelle? Miten paljon on väliä sillä, mihin sävyyn juttu on kirjoitettu ja mitä aihetta se käsittelee? Ratkaiseeko määrä vai sittenkin laatu?

Puolueiden näkyvyyttä vaalijulkisuudessa on tarkasteltu Eduskuntatutkimuksen keskuksen useissa eri hankkeissa, viimeisimpinä on analysoitu vuoden 2011 eduskuntavaalit ja vuoden 2012 kuntavaalit. Laaja lehtiaineisto on koodattu näissä tutkimuksissa juttu kerrallaan, ja tulokset puolueiden saamista maininnoista on pystytty esittämään pylväsdiagrammissa samalla tapaa kuin HS:n mediakoneessa.

Tutkimuksissa on määrällisen näkyvyyden lisäksi keskitytty juttujen sisältöön. Vastauksia on etsitty nimenomaan siihen, miten puolueiden näkyvyyttä tiedotusvälineissä voidaan selittää. Puolueiden lisäksi jutuista on koodattu aiheet, henkilöt ja näkökulmat, ja jokainen kirjoitus on luettu vähintään kertaalleen ennen laadullisen analyysin laatimista. Tällä metodilla on löydetty ymmärrettäviä selityksiä sille, miksi tietyt puolueet ovat vaalikamppailun aikana päässeet useammin esille kuin toiset.

Puolueiden saamaan näkyvyyteen vaikuttaa muun muassa se, onko sillä paikka eduskunnassa hallituksessa vai oppositiossa. Ministerinsalkku tuo kommentointimahdollisuuden oman sektorin asiakysymyksiin. Esimerkiksi ulkopolitiikassa tapahtuu kaiken aikaa, käydäänpä meillä vaaleja tai ei. Toinen näkyvyyteen vaikuttava seikka on puolueiden uskottavuus tietyissä asiakysymyksissä. Selkein esimerkki on ympäristöasiat, jossa vihreät mielletään erityisen vahvoiksi. Sosiaali- ja terveydenhuolto on yleensä mielletty SDP:n vahvuudeksi ja talous kokoomuksen. Maakuntiin ja aluepolitiikkaan liittyvät kysymykset ovat Keskustan heiniä.

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa EU:n talouskriisi oli eniten esillä ollut asia-aihe. Tällöin Perussuomalaiset, joka on profiloitunut 1990-luvun puolivälistä saakka EU-kriittisenä puolueena, sai puhua eduskuntavaalien alla aiheesta, jossa puolue vaikutti uskottavalta. Julkisuuden määrään vaikutti toki myös gallup-suosio ja monet muut tekijät Soinin persoonasta lähtien. On kuitenkin selvää, että vaalien aiheagendalla oli merkittävä vaikutus siihen, että Perussuomalaiset saivat lohkaistua itselleen kevään 2011 politiikan julkisuudesta merkittävän osan.

Puolueiden määrällistä näkyvyyttä vaalikevään aikana voi tarkastella kätevästi HS:n mediakoneesta. On kuitenkin etsittävä selitystä sille, mikä vaikuttaa puolueiden välisiin eroihin milläkin viikolla. Henkilöt, asiakysymykset, kohut ja skandaalit ovat osa vaalijulkisuutta. Valokeilassa oleva puolue ei välttämättä ole päässyt sinne omalla poliittisella avauksellaan. Maailman tapahtumat vaikuttavat oleellisesti kansalliseen politiikan journalismiin.

Lopuksi on vielä palattava tasapuolisuuden vaateeseen. On syytä pohtia, olisiko tasapuolista, jos julkisuuden määrä korreloisi puolueiden edellisen eduskuntavaalituloksen kanssa? Vai tulisiko prosenttiosuuksien olla samat kuin edellisten gallup-mittausten? Vai onko tasapuolista se, että kaikille puolueille annettaisiin yhtä paljon näkyvyyttä, jolloin myös eduskunnan ulkopuoliset puolueet tulisi ottaa huomattavasti useammin juttuihin mukaan?

Tasapuolisuus puolueiden näkyvyydessä on mahdoton tavoite, eikä sen toteutumista pystytä ainakaan juttumääriä vahtaamalla mittaamaan. Sen sijaan keskeinen vaatimus on, että politiikan journalismissa täytetään uutiskriteerit puolueeseen katsomatta. Oleellisista ja tärkeistä asioista on tehtävä juttuja, jotka kiinnostavat ja ovat totta. Journalismin ensisijainen tehtävä on välittää tietoa.

Sini Ruohonen

VTM, tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Onko vaalipiiriuudistuksella vaikutusta?

Erkka_Railo-282_lowresVuoden 2015 vaaleihin käydään kolmellatoista vaalipiirillä entisten viidentoista sijaan. Vaalipiirien määrä väheni kahdella, kun Kymen ja Etelä-Savon vaalipiiri yhdistettiin Kaakkois-Suomen vaalipiiriksi ja Pohjois-Savon ja Savo-Karjalan vaalipiiri yhdistettiin Savo-Karjalan vaalipiiriksi. Miten vaalipiirien yhdistäminen vaikuttaa vaalitulokseen?

Yhdistämisen tavoitteena oli saada kansalaisten ääni paremmin kuuluviin. Vuonna 2011 Etelä-Savon ja Pohjois-Karjalan vaalipiireistä valittiin vain 6 kansanedustajaa kummastakin, minkä seurauksena ns. piilevä äänikynnys oli näissä vaalipiireissä noin 14 %. Se merkitsi, että vain suurimmilla puolueilla oli mahdollisuuksia saada edustajansa läpi. Vaalipiirien yhdistäminen on laskenut piilevän äänikynnyksen 5,5 %:in Kaakkois-Suomen vaalipiirissä ja Savo-Karjalan vaalipiirissä 5,9 %:in.

Vaalipiirien yhdistämistä on vastustettu sillä perusteella, että kansalaisten alueellinen edustavuus saattaa kärsiä, kun kaksi asukasluvultaan erikokoista aluetta yhdistetään. Esimerkiksi vuoden 2011 vaaleissa Pohjois-Karjalan vaalipiirissä annettiin 87 185 ääntä ja Pohjois-Savon vaalipiirissä 131 369 ääntä. Pelkästään näitä lukuja tuijottamalla voi päätyä ajatukseen, että pohjoissavolaiset ehdokkaat jyräävät pohjoiskarjalaiset. Tämä on kuitenkin epätodennäköistä. Vaalitilastoista ilmenee, että kansalaiset äänestävät ennen muuta oman alueensa ehdokkaita. Ei ole perusteita olettaa, että joensuulaiset ryhtyisivät sankoin joukoin äänestämään kuopiolaista ehdokasta tai päinvastoin. Vanha maakuntaidentiteetti turvannee jatkossakin – ainakin toistaiseksi – alueellisen edustuksen.

Tämä saattaa lohduttaa myös ehdokkaita, jotka tuskailevat uusien vaalipiirien kokojen kanssa. Vain valtakunnallisesti tunnettujen ehdokkaiden kannattaa panostaa kampanjointiin oman kotiseudun ulkopuolella. Muille kansanedustajaehdokkaille on mielekästä keskittää voimansa kampanjointiin omalla asuinpaikkakunnalla tai sen lähiympäristössä.

Tarkastelemalla vuoden 2011 vaalituloksia on mahdollista arvioida, millä tavoin alueellinen edustavuus muuttuu vuoden 2015 vaaleissa, kun vaalipiirejä on yhdistetty. Periaatteessa viimeisenä kansanedustajaksi päässeiden edustajien ns. vertausluku on jokaisessa vaalipiirissä suurin piirtein sama. Vuoden 2011 tilastoista näkyy, että Pohjois-Karjalan vaalipiirissä viimeinen läpimenijä oli Eero Reijonen vertausluvulla 11406,5 ja Pohjois-Savossa Erkki Virtanen vertausluvulla 11092,0. Kummassakin vaalipiirissä ensimmäinen varasijalle valittu on saanut pienemmän vertausluvun kuin edellä mainitut. Tästä voi varovasti arvioida, että merkittäviä muutoksia alueelliseen edustavuuteen tuskin tulee.

Tilanne Etelä-Savon ja Kymen vaalipiirissä on toinen. Etelä-Savossa alhaisin läpimennyt vertausluku oli vuoden 2011 vaaleissa 9992,0 ja Kymessä 10386,0. Kymessä ensimmäisellä varasijalla oli Anu Urpalainen vertausluvulla 10131,3. Näin ollen Urpalainen olisi ohittanut Pauliina Viitamiehen, mikäli vaalipiirit olisivat olleet yhdistettyinä jo vuonna 2011. Ero vertausluvussa selittyy sillä, että Kymessä oli hiukan enemmän äänestäjiä suhteessa valittavien edustajien määrään. (Äänestysaktiivisuudessa ei ollut merkittäviä eroja). Se puolestaan antaa olettaa, että Kymen alueen ehdokkaat hyötyvät vaalipiirin yhdistämisestä Etelä-Savon kustannuksella.

Näihin laskelmiin täytyy kuitenkin suhtautua varauksella, koska puolueiden kannatukset ovat muuttuneet merkittävästi neljän vuoden aikana, mikä varmasti vaikuttaa tulokseen enemmän kuin vaalipiiriuudistus. Mielipidemittausten perusteella Keskustan nousu ja muiden puolueiden lasku johtaa useiden paikkojen siirtymiin yhdeltä puolueelta toiselle.

Vaalipiirien yhdistäminen muuttaa ehdokasasettelun logiikkaa. Yhdistetystä vaalipiiristä hyötyvät ehdokkaat, joilla on tunnettuutta koko vaalipiirin alueella. Tällaisia henkilöitä ovat tyypillisesti puolueiden johtohenkilöt, jotka saavat näkyvyyttä esimerkiksi televisiossa ja muissa kansallisen tason tiedotusvälineissä: esimerkiksi Kaakkois-Suomen vaalipiirissä Jouni Backman (sd.) tai Kimmo Tiilikainen (kesk.) ja Savo-Karjalan vaalipiirissä Seppo Kääriäinen (kesk.). Kristillisdemokraatit yrittää ottaa vaalipiirien yhdistämisestä hyödyn irti asettamalla ehdolle hyvin tunnetun entisen urheilijan ja pitkän linjan poliitikon Sari Essayahin Savo-Karjalan vaalipiirissä. Vaalipiiriuudistus lisää painetta löytää lisää tällaisia ehdokkaita listoille. Jos ajattelee optimistisesti, paine koko vaalipiirissä tunnettujen ehdokkaiden löytämiseen kehittää vähitellen vaalipiirien yhteishenkeä. Toisaalta laajalti tunnettuja ehdokkaita on olemassa rajallisesti. Sen vuoksi puolueorganisaatiot pyrkivät jatkossakin löytämään listoille ehdokkaita eri puolilta vaalipiiriä, mikä vähentänee vaalipiirien yhdistämisestä aiheutuvaa kipuilua.

Todennäköisimmin vaalipiirien yhdistämisestä hyötyvät eniten keskisuuret puolueet vihreät ja vasemmistoliitto, joilla on nyt realistinen mahdollisuus ylittää vajaan 6 % äänikynnys. Savo-Karjalan vaalipiirissä suuret puolueet kokoomus, SDP, keskusta ja perussuomalaiset jyräävät edelleen, mutta Kaakkois-Suomen vaalipiirissä Ylen taannoinen mittaus ennustaa vihreille ja vasemmistoliitolle yhtä lisäpaikkaa. Vuoden 2011 vaaleissa vihreiden Heli Järvinen (vihr.) jäi niukalti Eduskunnan ulkopuolelle Etelä-Savossa ja samalla tavalla kävi Kymessä Pentti Tiusaselle (vas.). Nyt heillä on paremmat mahdollisuudet nousta kansanedustajiksi.

Vaalipiiriuudistuksen seurauksia analysoidaan todennäköisesti tarkkaan. Uudistuksen jälkeen Suomessa on edelleen vaalipiirejä, joissa äänikynnys on pienempien puolueiden näkökulmasta kohtuuton. Satakunnasta valitaan tänä vuonna 8 kansanedustajaa ja Lapista 7. Kataisen hallitus aloitti perustuslain uudistuksen, jonka tavoitteena oli mahdollistaa  vaalipiirien yhdistäminen. Sen toimeenpaneminen edellyttää kuitenkin hyväksyntää myös seuraavalta, todennäköisesti keskustan vetämältä hallitukselta. Keskusta ei ole lämmennyt uudistukselle, joka tosiasiallisesti heikentää sen valtaa pienemmissä vaalipiireissä, joten sen toteutuminen on epävarmaa.

Erkka Railo

VTT, dosentti, Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Gallupien syöksyt ja romahdukset – ylitulkintaa ja virheellisiä päätelmiä

Ville_pitkanen_25_low-resKenties tärkeimpinä vaalisään ilmapuntareina toimivat tasaisin väliajoin julkistettavat vaaligallupit, jotka tarjoavat niin puolueille, äänestäjille kuin toimittajillekin ajantasaista tietoa puolueiden sen hetkisistä voimasuhteista. Kuukausittain julkaistavien mielipidemittausten kannatusmuutokset ovat tavallisesti maltillisia, vaikkei tätä aina uskoisikaan tiedotusvälineiden uutisotsikoita lukiessa.

Vaaligallupien tärkeimpänä funktiona on tuottaa tietoa tutkimusajankohdan poliittisista suhdanteista ja samalla ne ovat tärkeä osa suurten tiedotusvälineiden uutiskoneistoa; vaaligallupien tulokset ovat niitä teettäville välineille varmoja skuuppeja. Uutislogiikassa kaikkein herkullisin gallup on sellainen, joka ilmentää suuria muutoksia puolueiden kannatuksissa, kun taas voimasuhteiden säilyminen ennallaan latistaa tutkimuksen uutisarvoa.

Valtaosassa tänäkin keväänä julkaistuissa gallupeista muutokset ovat olleet verrattain maltillisia. Yleisradion gallupeissa suurimmat muutokset mitattiin tammikuun lopulla, kun SDP:n kannatus oli noussut 1,9 prosenttiyksikköä ja perussuomalaisten 1,5 prosenttiyksikköä. Sekä joulukuun että helmikuun mittauksissa suurimmat muutokset olivat prosenttiyksikön luokkaa.

Tiedotusvälineiden näkökulmasta ei kuitenkaan ole olemassa niin vähäistä muutosta, etteikö siitä saisi laadittua raflaavaa otsikkoa. ”Perussuomalaiset syöksyy alaspäin”, ”Kokoomus romahti kolmoseksi” ja ”Keskustan kannatus kääntyi selvään laskuun” uutisoi Yleisradio viimeisimmät gallupinsa. Perussuomalaisten ”syöksyn” taustalla oli yhden prosenttiyksikön muutos, kokoomuksen ”romahdukseen” riitti 0,8 prosenttiyksikköä miinusta ja keskustan kannatuksen ”selvän laskun” taustalla oli 1,1 prosenttiyksikköä.

Toinen mielenkiintoinen piirre gallupuutisissa liittyy tulkintoihin, joita tehdään haastateltujen taustoihin liittyen. Galluptutkimuksissa tutkittava perusjoukko koostuu äänestysikäisistä Suomen kansalaisista. Tavallisesti tutkimukset perustuvat väestötietojärjestelmistä tehtäviin satunnaisotantoihin, joissa huomioidaan joukko kansalaisten taustamuuttujia kuten ikä, sukupuoli, asuinalue ja ammattitausta. Lopuksi tuloksia vielä painotetaan taustamuuttujien osalta siten, että ne mahdollisimman edustavia.

Huomionarvoista on se, että tutkimuksissa esitetty virhemarginaali pätee ainoastaan tarkasteltaessa koko otantaa, kun taas yksittäisten taustamuuttujien kohdalla virhemarginaalien suuruus kasvaa merkittävästi, kuten emeritusprofessori Pertti Suhonen Helsingin Sanomissa kritisoi.

Kun Yleisradio uutisoi helmikuun gallupiinsa pohjautuen etenkin työntekijämiesten kyllästyneen keskustaan, on aiheellista kysyä, kuinka luotettavalla pohjalla tämänkaltainen tulkinta todellisuudessa on. Tutkimuksessa oli haastateltu 3420 henkilöä, joista puoluekantansa oli kertonut 1965 henkilöä. Tutkimuksen yksityiskohtaisia taustatietoja ei lukijoille kerrottu, mutta karkean arvion mukaan haastatelluista noin 500–600 henkilöä lukeutui ammattitaustansa perusteella työntekijöihin ja heistä ehkä noin 200–300 oli miehiä.

Sen paremmin uutisesta kuin verkkouutiseen liitetyistä taustamateriaaleista ei käynyt ilmi, kuinka moni työntekijämies oli vaihtanut puoluekantaansa eli millaisten kannatusheilahtelujen pohjalta tulkinta oli tehty. Selvää kuitenkin on, ettei kyseessä ollut edustava otanta suomalaisista työntekijämiehistä.

Perinteinen tulkintaohje gallupeihin on se, että yksittäisen gallupin antamille tuloksille ei kannata virhemarginaaleista johtuen antaa liikaa painoarvoa ja huomio kannattaa kiinnittää pidemmän aikavälin trendeihin. Tällöin muutoksista puhuminen on vakaammalla pohjalla. Median lukija- ja katsojakilpailussa nämä perusperiaatteet tuppaavat kuitenkin unohtumaan.

Ville Pitkänen

VTT, erikoistutkija, Eduskuntatutkimuksen keskus

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Kuin kaksi pappia

Sini-Ruohonen_ekeskusEduskuntatutkimuksen keskuksen järjestämän väittelysarjan neljäs ja viimeinen tilaisuus pidettiin eilen. Väittelijöiksi saapuivat SDP:n kansanedustaja Ilkka Kantola ja KD:n riveistä ehdolla oleva Ville Auvinen. Kumpikin heistä on väitellyt teologian tohtoriksi, ja niinpä pappismiesten välisen debatin aiheeksi oli valittu uskonto ja politiikka.

Varsinkin väittelyn alkupuolisko muistutti ennemmin kahden miehen yhteistä luennointia kirkon ja valtion suhteesta historiallisine kertauksineen kuin kuumottavaa poliittista vaalikeskustelua. Auvinen ja Kantola pyysivät toisiaan täydentämään omia puheenvuorojaan ja väistelivät toistensa haastamista. Tilaisuuden vetäjä Erkka Railo ottikin pian ohjat käsiinsä, ja ryhtyi tenttaamaan ehdokkaita aktiivisemmin kuin edellisissä debateissa. Näin loppua kohden väittelijöiden väliltä löytyi eriäviä mielipiteitä, vaikka toki nekin esitettiin maltillisesti ja korostettiin toisen kannan ymmärtämistä. Auvinen esimerkiksi vastasi köyhyyteen liittyvässä kysymyksessä Kantolan puheenvuoroon: ”Kaikki se on totta, mitä Ilkka sanoi, ja allekirjoitan sen.” Papit eivät toistensa päälle puhuneet.

Uskonto ja politiikka oli kuitenkin kiinnostava aihe, ja tilaisuuden edetessä kuulijat saivat asiantuntevaa tietoa esimerkiksi kirkollislain säätämisestä ja pappien virkatehtävistä. Mitä syvemmälle teeman käsittelyssä päästiin, sitä selvemmäksi kävi, että kristinuskon ja valtion suhdetta on loppujen lopuksi käsitelty julkisuudessa hyvin pinnallisesti siihen nähden, kuinka paljon puhuttavaa riittäisi.

Aihepiiristä keskustelu on viime vuosina jäänyt useimmiten tasolle, jossa arvioidaan kristillisten puheenjohtaja Päivi Räsäsen kannanottojen vaikutusta kirkon jäsenmäärään. Tai sitten on nostettu esiin yksittäisten kansanedustajien kantoja yksittäisiin kysymyksiin, kuten avioliittolakiin tai aborttiin. Keskustelusta kävi ilmi, että uskonto vaikuttaa kuitenkin osaltaan edustajien arvopohjaan, sekä liittyy esimerkiksi koulutus- ja sosiaalipolitiikkaan.

Media nousi kummankin ehdokkaan puheissa tikunnokkaan siinä, kuinka kristinuskon ja politiikan suhde vääristyy julkisessa keskustelussa. Tällaisella väitteellä on varmasti osittain perusteensa, mutta puolueet voisivat myös itse katsoa peiliin. Uskontoaihetta ei ole nostettu esiin, ehkä jopa päinvastoin, ja syykin on melko ilmeinen. Kietomalla uskonnon poliittiseen puheeseen ei todennäköisesti tule saavuttamaan yhtään uutta äänestäjää, mutta sen sijaan on riskinä menettää muutama uskollinen kannattaja.

Varsinkin suurimpien puolueiden peruskannattajakunnasta löytyy varmasti paljon sellaista väkeä, joka suhtautuu uskonasioihin perin konservatiivisesti. Turvallisinta on, kun vallitseviin asiantiloihin ei esitetä radikaaleja muutoksia. Tämän puolesta puhuu myös se, mitä Kantola kertoi SDP:sta: Puoluekokous oli asettanut työryhmän selvittämään kirkon erottamista valtiosta, mutta minkäänlaisia linjauksia ei asiasta ole tehty.

Tästä näkökulmasta avioliittolain käsittely eduskunnassa oli suurimpien puolueiden kannalta järkevää tehdä hyvissä ajoin syksyllä. Vaaliteemana uskontoon liittyvä yksittäinen aihe olisi korostanut puolueiden sisäistä hajanaisuutta ja toisaalta saattanut sysätä äänestäjiä esimerkiksi kristillisiin, vihreisiin ja vasemmistoliittoon, joissa kannat ovat yksiselitteisempiä.

Kantolan ja Auvisenkin samanmielisyys johtui pitkälti siitä, että he ovat molemmat pappeja ja siinä mielessä kristillisen arvopohjan omaksuneita poliitikkoja kuin siitä, että heidän edustamansa puolueet olisivat erityisen lähellä toisiaan. Uskonto ja politiikka on aihe, jonka käsitteleminen vaaliagendalla tuottaa todennäköisesti enemmän haittaa kuin hyötyä, ja niinpä valtapuolueet eivät halua nostaa sitä esiin.

Media pureutuu herkästi yksittäisiin kohuja synnyttäviin kysymyksiin, eikä haasta puolueita laajempaan ja syvällisempään keskusteluun. Tässä voisi olla vaaliteema, jossa muut kuin suurimmat puolueet saisivat itse määritellä keskustelun lähtökohdat. Tarjolla olisi hieno mahdollisuus sysätä puheenjohtajat vaalikeskusteluissa todelliselle epämukavuusalueelle.

 

Sini Ruohonen

VTM, tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather