Kokoomus on erikoisessa tilanteessa.

Elina Lepomäki, vuonna 2014 eduskuntaan noussut kansanedustaja, on ilmoittanut haastavansa kesän puoluekokouksessa nykyisen puheenjohtajan Alexander Stubbin. On erittäin poikkeuksellista, että istuva puheenjohtaja yritetään pakottaa syrjään.

Se on myös kummallista, sillä Stubbin kautta puheenjohtajana ei voi pitää erityisen
epäonnistuneena.

Stubb ei ole mikään perintöprinssi, kuten Ville itälä. Stubb voitti tiukassa ja rehdissä kamppailussa Jan Vapaavuoren ja Paula Risikon.

Eduskuntavaaleissa toki menetettiin muutama paikka, mutta kokoomus pärjäsi kuitenkin odotettua paremmin ja pääsi hallitukseen. Puolue sai mieluisan hallitusohjelman ja monia tärkeitä ministeripaikkoja, ennen muuta valtiovarainministerin salkun.

Haaste Stubbille ei ole kuitenkaan yksittäistapaus.

Vuonna 2008 Jutta Urpilainen nousi sosiaalidemokraattien puheenjohtajaksi ankaran kamppailun jälkeen. SDP sai vuoden 2011 eduskuntavaaleissa kuuluisan torjuntavoiton, jolla se pääsi hallitukseen. Puheenjohtaja Urpilainen sai tärkeän valtiovarainministeriön salkun Jyrki Kataisen hallituksessa.

SDP:lle se ei riittänyt.

Vuonna 2014 Antti Rinne haastoi Urpilaisen puheenjohtajavaalissa. Rinne väitti, että Urpilainen oli antanut hallituksessa liikaa periksi kokoomukselle. Erityisesti yhteisöveron lasku oli jäänyt kismittämään. Puoluekokouksessa Rinne voitti istuvan puheenjohtajan muutaman äänen erolla. Täytyy mennä 1950-60 -lukujen taitteeseen ja SDP:n suureen hajaannukseen saakka, ennen kuin vastaavanlaisia kamppailuita on käyty puolueen johdosta.

SDP:n kapinaliikkeen ja Lepomäen kampanjan taustalla voi nähdä saman syyn: suomalaisen yhteiskunnan luokkaerot ovat kärjistyneet.

Sosiaalidemokraateissa oireili vasen laita, joka ei sulattanut Urpilaisen myönnytyksiä kokoomukselle.

Kokoomuksessa puolestaan kipuilee sen oikeistosiipi, jonka mielestä Stubb on antanut liikaa periksi muulle hallitukselle ja erityisesti AY-liikkeelle. Elina Lepomäki on avoimesti toivonut, että yhteiskuntasopimus epäonnistuisi ja hallitus toteuttaisi Suomen kilpailukyvyn parantamiseen tähtäävät lait normaalia lainsäädäntötietä.

Lisäksi Stubbin asemaa on hankaloittanut Jan Vapaavuoren kannattajien mutina toimittajille pitkin talvea. Ehkäpä tämän julkisuuteen vuotaneen sapen takia Lepomäki rohkaistui kokeilemaan voimiaan puoluekokouksessa. Olisi kuitenkin yllätys, jos Vapaavuorta kannattanut joukko kääntyisi laajemmin Lepomäen tukijoiksi.

Kapinat muistuttavat, että vuosituhannen vaihteen konsensuksen kausi on ohi. Kataisen ja Stubbin hallitukset osoittivat, että oikeisto ja vasemmisto eivät enää mahdu samaan hallitukseen kuten vuosina 1987-2011. Samalla kokoomuksessa ja SDP:ssä on sisäinen oppositionsa, joka vaatii puolueen johdolta jyrkempää linjaa. Erityisesti kokoomuksessa näyttää taustalla olevan vielä sukupolvikapina ja kulttuurimurros. 1980-luvulla ja sen jälkeen syntyneet eivät enää koe hyvinvointivaltiota saavutuksena vaan pikemminkin taakkana. Näkemykset siitä, mihin suuntaan suomalaista yhteiskuntaa olisi hyvä kehittää eroavat puolueiden välillä selkeämmin kuin vuosikymmeniin.

Luokkaerojen kärjistymisen myötä sekä oikealla että vasemmalla laidalla vaaditaan puhdasoppisuutta pragmaattisuuden ja kompromissien sijaan. Tämä tietää hikisiä paikkoja puheenjohtajille myös jatkossa. Asioiden saaminen aikaan edellyttää kompromisseja hallituskumppaneiden kanssa, mutta samaan aikaan oman puolueen reuna pitäisi pitää mukana.

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkija ja yliopistonlehtori.

Kirjoituksen suppeampi versio on julkaistu Etelä-Suomen median lehdissä 17.4.2016.

by

by

Alkukeväästä 2014 pohdin pitkään, minkälaisessa työssä haluaisin suorittaa opintoihini kuuluvan harjoittelun. Harjoittelu yliopistolla ei ollut aluksi ensimmäisiä vaihtoehtojani, mutta tovin pohdittuani erityisesti Eduskuntatutkimuksen keskus alkoi näyttää entistä kiinnostavalta paikalta harjoittelun suorittamiseen.

Keskuksen rooli historiaa ja nykypäivän politiikan tutkimusta yhdistelevänä tutkimusyhteisönä tekee siitä poikkeuksellisen yksikön Suomessa ja koin, että se tarjosi siten muista yliopiston historianalan harjoittelupaikoista selkeimmin osaamista, joka oli kosketuksissa käytännön kanssa. Lisäksi Eduskuntatutkimuksen keskus ja sen tutkijat olivat jo tuolloin saaneet selkeän roolin suomalaisen päivänpolitiikan ykköskommentaattoreina, joten myös siitä näkökulmasta oli kiinnostavaa päästä tutustumaan siellä tehtävään tutkimukseen.

Tarjotuista harjoittelupaikoista Eduskuntatutkimuksen keskuksen valinta omaksi paikaksi oli oikea, sillä työskentely keskuksen palveluksessa on ollut yksi parhaista työkokemuksistani. Työtehtävät sekä työyhteisö ovat erinomaisia yhteiskunnallisesta ja poliittisesta keskustelusta kiinnostuneelle opiskelijalle.

Omat työtehtäväni kesällä 2014 olivat pitkälti aineistojen keruuta sekä koodaamista analyysin tekoa varten, sillä keskuksella oli tuolloin käynnissä useampia eri projekteja. Työtehtävät olivat varsin mielekkäitä, sillä ne veivät minut aina yliopistonmäen kallioon louhittujen kirjavarastojen uumenista historianopiskelijalle vieraalle määrällisen tutkimuksen kentälle. Kokeilemaan pääsi siis varsin erityyppisiä työtehtäviä ja uutta osaamista kertyi talteen siinä samalla.

Käytännön työtehtävien lisäksi jopa kiinnostavampaa ja silmiä avartavampaa olivat ne pitkät ja lähes päivittäiset keskustelut niin päivänpoliittisista kysymyksistä kuin historiaan liittyvistä aiheista keskuksen tutkijoiden kanssa. Näissä keskusteluissa oma ajattelu sekä ymmärrys politiikkaa, historiaa sekä yhteiskunnallisia kysymyksiä kohtaan kehittyivät valtavasti.

Itselleni jäi harjoittelusta käteen valtavasti osaamista ja hyviä kokemuksia. Tutkimuksen tekoon liittyviä käytännön taitoja tuli luonnollisesti opittua niin aineistoja kerätessä kuin seuraamalla keskuksen tutkijoiden työskentelyä ja tutkimuksen suunnittelua. Tärkeitä olivat myös ne mielenkiintoiset keskustelut, joita pääsi tutkijoiden kanssa käymään aiheesta kuin aiheesta.

Nyt valmistumisen jälkeistä työnhakua tehdessäni olen useaan otteeseen palannut miettimään, mitä asioita ja taitoja opin kesän 2014 harjoittelusta ja lähes joka kerta huomaan löytäväni jonkin uuden ajatuksen, näkökulman tai taidon, joka tuosta kesästä jäi käteen. Harjoittelu keskuksessa osoitti minulle, että vaikka ei tutkijan uralle pyrkisikään, on kokemuksen hankkiminen tutkimuksen teosta kannattavaa.

Samuli Maxenius, VTM

Kirjoittaja työskenteli harjoittelijana eduskuntatutkimuksen keskuksessa kesällä 2014. Kirjoitus julkaistaan osana blogi-sarjaa, jossa Eduskuntatutkimuksen keskuksen entiset työntekijät kertovat työkokemuksistaan keskuksessa ja urapoluistaan sen jälkeen. Harjoittelijahaku kesälle 2016 on nyt käynnissä.

by

by

(Kirjoitus on julkaistu Etelä-Suomen median kolumnina 23. tammikuuta 2015.)

Suomalaiset ovat nyt huolissaan.

Jotkut ovat huolissaan maahanmuuttajista, toiset katupartioista. Hallitus on huolissaan valtion velasta ja monet ovat huolissaan suomalaisesta hyvinvointivaltiosta.

Jos näitä huolia tarkastelee historiallisesta näkökulmasta, kuinka vakava paikka tämä on?

Jos asetamme nykyisen tilanteemme asteikolle yhdestä kymmeneen siten, että kymmenen on taivas ja ykkönen on täysi katastrofi, nykyinen tilanne sijoittunee kohtaan 8. Jos oikein synkistelee, 7,5 voi olla kohdallaan.

En vähättele yksittäisten ihmisten hätää tai onnettomuutta, esimerkiksi työttömyyttä. Mutta valtiona Suomella on usein ollut suurempia ongelmia kuin nyt. Ja meillä on nyt paremmat resurssit ongelmista selviämiseen.

Suomalaisilla on perspektiiviharha.

Vertaamme nykytilannetta siihen, joka oli kymmenen vuotta sitten. Silloin Suomi oli keskellä rauhallista taloudellista nousukautta. Valtakunnan politiikan tärkein uutinen oli pääministeri Vanhasen uusin heila. Nokia palkkasi jokaisen, joka selvisi Keilaniemen pääkonttorin pyöröovista sisään. Venäjä oli vielä rauhallinen.

Se aika ei välttämättä heti palaa. Mutta se olikin poikkeus.

Suomi on selvinnyt sisällissodasta, toisesta maailmansodasta ja vieläpä kylmästä sodasta.

Muutama rasistinen katupartio on vielä pientä verrattuna Lapuan liikkeeseen tai IKL:een.

Suomi antanee turvapaikan noin kymmenelle tuhannelle ihmiselle viime ja tämän vuoden aikana. Sellainen määrä ei hetkauta Suomea vielä suuntaan tai toiseen.

Netissä vellova vihapuhe on ikävä ilmiö, mutta vaikka joku yksittäinen kansanedustaja siihen vetoaakin, todellisuudessa sen poliittinen vaikutusvalta on lähellä nollaa.

Venäjä on ärhäköitynyt, mutta uuteen kylmään sotaan on vielä matkaa. Toisin kuin kylmän sodan aikana, EU:n jäsenenä Suomi kuuluu yksiselitteisesti länsimaihin.

Jotkut hallituksen leikkaussuunnitelmista ovat huonosti harkittuja, mutta hyvinvointivaltiota ne eivät vielä riitä tuhoamaan.

Ongelmamme ovat toki todellisia, mutta välillä kannattaa asettaa ne oikeaan mittakaavaan.

Pahemmastakin on selvitty.

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkija ja poliittisen historian dosentti.

by

by

Ever since the decision to take the Finns Party in the Finnish government, the international media has repeatedly put a question forward to me: how on earth was it possible to let a populist party to participate in the Finnish government?

To put it briefly, the Finns Party was able to participate in the government, because in Finland the Finns Party is seen to be more or less alike all the other parties. In other words, it is understood to be a legitimate representative of a group of people who have acceptable grievances and have the right to make their voice heard through democratic process. Indeed, the Finns Party was already invited to join the government after the landslide victory in 2011, but at the time the National Coalition Party and the Finns Party were not able to agree on EU policy.

The Finns Party stands on two feet, so to speak. Looking at its party programme, it is a European populist party broadly similar to its counterparts in many other countries such as UKIP and Swedish Democrats. It is anti-European Union, anti-immigration and anti-elite protest party. Its policy on the European Union is not as hostile as it was a couple of years ago, but it still wants Finland to take distance from the EU. It has been particularly critical towards the environmental regulation coming from Brussels.

The Finns Party wants to limit the amount of immigrants to Finland and make it harder to obtain residence permits and asylum status. The Finns Party thinks that the political, cultural and economic elites have diverted from the real people of Finland and it wants to return the power to the common man.

There is the second foot as well, however. In Finland one often emphasizes the national roots of the Finns Party. The Finns Party was founded on the ruins of the Finnish Rural Party that went bankrupt in 1995. The Finnish Rural Party was a protest movement against the modernization of Finland in the 1970s and 1980s. It too was a populist movement though anti-immigration rhetoric played a very small role in the politics of the party, most likely because there was hardly any immigration to speak of. At the time Finland stood outside the European Community and did not even dream of joining it as a full member so there was no need to protest against it either. Instead the Rural Party concentrated on its populist anti-establishment rhetoric.

Importantly, however, though the other parties did not particularly like the Rural Party and the press ridiculed its populist promises (like abolition of unemployment in 6 months), everybody accepted it as a legitimate representative of certain group of people. Indeed, in the 1980s the Rural Party was invited to join the government as a minority partner and at the time there was a general understanding that the party was more or less similar to all the other parties.

This basic understanding applies to the Finns Party today. It calls itself the largest workers party in Finland (as opposed to the Social Democrats and the Left Alliance) and indeed the core of its supporters consists of workers who feel that they have been forced to feel the brunt of the side-effects of globalization: restructurings and layoffs. The media has emphasized the working class habitus of Timo Soini while simultaneously hoping that he would keep the anti-immigration wing of his party in check. Although the Finns Party has been criticized heavily, the leader of the party has escaped the most difficult questions.

One has also to keep in mind that the anti-immigration policy of the Finns Party is actually not that different from the policy of the other parties. There has been a wide consensus among Finnish parties that the amount of immigrants accepted from outside Europe and North America should be minimal. In particular, the Finnish asylum quota and residence permit policy has always been strict. A good example of this thinking is the fact that the first thing the new Minister of the Interior from the National Coalition Party did, was to announce that he seeks to cut the asylum quota from the current 1050 even though the government programme does not necessitate him to do so.

In sum, the press and the other parties accept the Finns Party as a legitimate representative of people that have real grievances in the society. The party has clearly moderated its stance on the European Union in recent years. The immigration policy of the Finns Party is indeed very strict, but Finnish immigration policy has always been strict by international standards. The party has promised to change Finnish politics beyond recognition and now it has the opportunity to do so. We shall see how that works out.

Dr. Erkka Railo

The writer works as a Senior Research Fellow at the Centre for Parliamentary Studies, the University of Turku

.

by

by

Sujuvasti edenneet hallitusneuvottelut antavat myönteiset lähtökohdat keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten yhteistyölle, mutta helppoa nelivuotiskautta ei hallitukselle voi silti povata.

Hallitusohjelma pitää sisällään runsaasti kipeitä leikkauksia ja uudistuksia, joiden perusteleminen omille kannattajille ei tule olemaan helppoa. Hallitusohjelman julkistamisen jälkeen voikin pitää hienoisena yllätyksenä, kuinka ristiriidattomilta neuvottelut ulospäin näyttivät tai saatiin ainakin näyttämään.

Ministerivalintojen jälkeen eduskuntaryhmien neuvotteluista poistui monia pettyneitä kansanedustajia, joiden tärkeimmäksi tehtäväksi jää tulevalla vaalikaudella puolustaa hallituksen leikkauksia. Hallituksen kannalta olennainen kysymys tulee liittymään siihen, kuinka sitoutuneita ohjelmaan ovat hallituspuolueiden eduskuntaryhmät ja millaista palautetta puolueet saavat toimistaan kentältä.

Hallitusohjelman perustelu omalle eduskuntaryhmälle ja omille kannattajille on kenties helpointa kokoomukselle. Elinkeinoelämän eri osapuolet ovat kilvan kiitellet hallitusohjelman linjakkuutta ja leikkauksille riittää ymmärrystä myös puolueen kannattajakunnassa. Koulutussäästöt voivat nostattaa kritiikkiä, mutta kokonaisuudessaan hallitusohjelma vastaa varsin hyvin puolueen vaalikampanjassaankin tekemää tilannearviota tarvittavista sopeutuksista.

Keskustan osalta hallitusohjelma vastannee hyvin erityisesti pääministeri Sipilän näkemystä Suomen ongelmista ja tarvittavista toimenpiteistä. Sipilä on henkilökohtaisesti hyvin sitoutunut yritysten kilpailukykyä vahvistavaan ohjelmaan, mutta perinteiselle perusturvapuolueelle ja sen kannattajille monet leikkaukset voivat olla vaikeammin sulatettavia.

Kuvaavaa on, että ennen vaaleja tehdyissä mielipidemittauksissa selvä enemmistö keskustan kunnallispoliitikoista ja puoluevaltuutetuista piti punamultayhteistyötä tavoiteltavimpana vaihtoehtona. Kyselyiden mukaan punamultapohja oli suosituin myös äänestäjien keskuudessa. Vaikka hallitusohjelmassa huomioitiinkin monia maataloustuottajien kannalta tärkeitä kysymyksiä ja sote-uudistusta lähdetään viemään eteenpäin keskustan viitoittamaa tietä, löytyy ohjelmasta runsaasti kohtia, jotka voivat herättää ärtymystä puolueen kannattajakunnassa.

Kenties haastavin tilanne on kuitenkin perussuomalaisille. Oppositiossa perussuomalaisten oli vielä mahdollista kritisoida hallitusta monesta eri suunnasta, mutta tuleva hallituskausi tulee varmuudella leimaamaan puoluetta voimakkaammin kuin aikaisemmat oppositiokaudet yhteensä. Joutuuhan puolue nyt ensimmäistä kertaa historiassaan tekemään todellisia arvovalintoja ja vieläpä taloudellisesti huonoina aikoina, jolloin jaettavaa on vähän.

Perussuomalaiset sai hallitusneuvotteluissa edistettyä joitain itselleen tärkeitä asioita, mutta ohjelman suuri linja vaikuttaisi kuitenkin olevan eniten ristiriidassa perussuomalaisten tavoitteiden kanssa. Puolue profiloitui edeltävällä vaalikaudella hallituksen vankkumattomana kriitikkona ja oli mukana muun muassa koulutukseen, talouspolitiikkaan ja perhepolitiikkaan liittyvissä välikysymyksissä. Nämä keskustelut tullaan varmuudella kaivamaan esiin, kun hallitus tuo ohjelmansa eduskunnan käsiteltäväksi.

Lisäksi hallitus löytää edestään lähes varmuudella Kreikan taloudelliseen tukemiseen liittyvät neuvottelut, joiden yhteydessä perussuomalaisten toimia tullaan seuraamaan suurennuslasilla.

Matti Putkonen on puolestaan luonnehtinut perussuomalaisia Suomen ”ainoaksi todelliseksi työväenpuolueeksi”. Hallitusohjelmaan kirjatun yhteiskuntasopimuksen sisällöstä ei ole vielä tarkkaa tietoa, mutta on ennakoitu, että se pitää sisällään lukuisia työtekijöiden etuuksien heikennyksiä ja työajan pidennyksiä. Mielenkiintoista nähdä, kuinka työväenpuolue perustelee uudistuksia työmarkkinoiden turvattomuuteen kyllästyneelle kannattajakunnalleen.

Hallitusneuvotteluiden iskulauseeksi muodostui yhteisen tilannekuvan jakaminen. Nähtäväksi jää, säilyykö osapuolten yhtenäisyys hallituskauden loppuun saakka. Vastaansa hallitus saa kenties yhtenäisimmän opposition vuosikymmeniin, ja kuten hallitusohjelman herättämät ensireaktiot osoittavat, kriittisistä puheenvuoroista ei tule olemaan pulaa.

Hallitustaipaleen ensi metreillä tunnelma on korkealla, mutta toden teolla hallituksen yhtenäisyys ja Sipilän johtajuus mitataan siinä vaiheessa, kun puolueiden kannatuskäyrissä tapahtuu heilahteluja ja paine kentältä kasvaa.

Ville Pitkänen

Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Artikkeli on julkaistu Kalevassa 3.6.2015

by

by

Yhteydenpitoa äänestäjiin on pidetty olennaisena osana poliitikon työtä. Äänestäjiä pitää tavata ja heitä pitää osata kuunnella. Keskustelutaidosta on hyötyä poliittisissa neuvottelutilanteissa, mutta yhtä lailla se on tärkeä hallita myös vaalityötä tehdessä. Kansalaisten näkökulmasta keskusteluyhteys päättäjiin voi parhaimmillaan lisätä osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksia. Demokratia edellyttää ihmisten välistä eloisaa kommunikaatiota.

Internetin ja erityisesti sosiaalisen median on väitetty lisäävän kansalaisten mahdollisuutta keskustella poliitikkojen kanssa. Kun journalistinen media ei ole portinvartijana ja välikätenä, pystyy esimerkiksi kansanedustajaehdokas viestimään suoraan äänestäjilleen, ja mikä parasta, myös äänestäjät saavat paremmin viestinsä läpi suoraan ehdokkaalleen. Kaksisuuntaisuus, interaktiivisuus ja osallistavuus – kaikkea tätä tarjoaa sosiaalinen media. Mutta tartutaanko siihen?

Vaalikamppailun käydessä yhä kuumemmaksi yhteisöpalvelut täyttyvät kampanjoinnista. Varsinkin kuvapalvelu Instagramissa, mutta usein myös Facebookissa ja Twitterissä, ehdokkaat jakavat mielellään sisältöjä, jotka liittyvät asiakysymysten sijaan ennemmin omaan kampanjointiin.

Kerrotaan, missä ollaan tavattavissa, missä käytiin eilen. Mielellään kuvan kera, ja mielellään sellainen kuva, jossa kyljessä on joku silmäätekevä, valtakunnallisesti tunnettu poliitikko. Lisäksi jaetaan kuvia kampanjamateriaalista ja tuotetaan yleisesti positiivista ja aktiivista kuvaa omasta tekemisestä. Kerätään peukkuja, mutta ei saada aikaan keskustelua.

Miksi ehdokkaat eivät keskustele, vaikka sosiaalinen media tarjoaa siihen mainiot puitteet? Vai ollaanko sitä mieltä, että keskustelun käyminen ja asiakeskeinen ”somettaminen” eivät edes ole tärkeää?

Voidaan vedota resurssipulaan. Väitetään, että nettikeskusteluun heittäytyminen saattaa viedä aikaa loputtomasti, keskustelijat ovat provokatiivisia, eivätkä väittelyt johda mihinkään lopputulokseen. Usein haastajat ovat kilpailevista puolueista. Samalla perusteella voisi vältellä myös toritapahtumia, mutta niissä ehdokkaat, ainakin jos some-päivityksiä on uskominen, kiertävät kyllä ahkerasti. Miksi toritapahtuma-postauksissa ei kerrota useammin siitä, millaisia ihmisiä tuli tavattua ja mistä aiheista ihmiset halusivat keskustella?

Väitän, että somessa ei käydä keskustelua sillä mitalla mitä voitaisiin, koska ollaan varovaisia. Ehdokkaat tiedostavat, että enterin jälkeen sanoma on ja pysyy, sen takana on seistävä ja argumentointiaan on puolustettava. Somessa on uskaltauduttava nopeatempoiseen keskusteluun, eikä jokaista sanavalintaa voi puntaroida pitkään – saatikka kierrättää avustajilla tai tiimiläisillä. Ylilyöntejä tapahtuu helposti ja ne kaikki tulevat dokumentoiduiksi.

Livekeskustelut äänestäjien kanssa jäävät kahdenvälisiksi. Voidaan ottaa rohkeasti kantaa kulloisenkin tilanteen mukaan: luvata tukea eläkeläisiä, parantaa koulutusta ja panostaa lapsiperheisiin. Jos samaa ymmärrystä eri viiteryhmiä kohtaan esittelee kirjallisesti verkossa, löytyy nopeasti syyttäviä sormia, jotka vaativat ehdokkaan tilille katteettomista lupauksistaan. Ja tällöin olisi jatkettava keskustelua.

Sosiaalisessa mediassa on toimittava koko ajan kieli keskellä suuta. Mitä vähemmän sanoo, sitä pienempi on riski tehdä virheitä. Varsinkin vaalien alla ehdokkaat haluavat pelata varman päälle, ja niinpä turvallisempaa on postailla kuvia hyviä fiiliksestä, kuin tehdä rohkeita avauksia ja heittäytyä niistä syntyvään keskusteluun.

Lisäksi poliitikot saattavat vältellä sosiaalisen median keskusteluja siksi, että he eivät yksinkertaisesti käytä yhteisöpalveluja muuhun kuin kampanjointiin. Näin internetin keskustelukulttuuri on vieras, eikä sosiaalinen media ole luonteva toimintaympäristö. Jos sosiaalinen media ei ole osa arkipäiväistä työskentelyä ja elämää, sitä on varmasti vaikea ottaa aidosti haltuun myöskään vaalityössä.

Herää kysymys, onko ehdokkaalle edullisempaa pitää sosiaalisessa mediassa tällöin kokonaan matalaa profiilia. Keskustelutaitoinen ja ihmisten kanssa viihtyvä poliitikko voi antaa itsestään ristiriitaisen kuvan, jos hän jättää verkossa jälkeensä vain fiilistelykuvia ja kevyitä sloganeita.

Kampanjoinnin loppukirissä ehdokkaat tiimeineen tekevät hurjan määrän työtä tavoitteensa eteen. Kiireenkin keskellä lienee kannattavaa pysähtyä miettimään hetkeksi; ketkä ovat sanoman vastaanottajia, miten heidät saa tavoitetuksi ja millainen viestin sisällön pitää olla, jotta saan heidät vakuutettua itsestäni ja ajatuksistani?

Sosiaalinen media tarjoaa alustan, ja on ehdokkaasta itsestään kiinni, miten tuolla alustalla toimitaan. Epäluonteva tai pinnallinen some-esiintyminen voi koitua ehdokkaalle jopa haitaksi. Hyvät keskustelutaidot ja asiantunteva argumentointi tekevät varmasti vaikutuksen. Poliitikolta voidaan hyvällä syyllä odottaa kommunikointivalmiutta niin politiikanteon areenoilla, läsnäoloa vaativissa kansalaistapahtumissa kuin verkossakin.

Sini Ruohonen

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

by

by

Helsingin Sanomat on julkaissut tänä vaalikeväänä uutuuden nimeltä mediakone. Sivusto lupaa selvittää, ”suosiiko media vasemmistoa tai oikeistoa”. Mediakoneeseen saadaan puolueiden näkyvyyttä koskevat tiedot alan asiantuntijayritykseltä, ja ne julkaistaan viikoittain graafisessa muodossa omalla sivustolla. Sivustolla kerrotaan, että mediakoneen tarkoitus on selvittää, kohdellaanko puolueita tiedotusvälineissä tasapuolisesti.

Sivustolla esitetty lupaus herättää monia kysymyksiä. Millaista on puolueiden tasapuolinen kohtelu? Mikä on oikeudenmukainen julkisuuden määrä kullekin puolueelle? Miten paljon on väliä sillä, mihin sävyyn juttu on kirjoitettu ja mitä aihetta se käsittelee? Ratkaiseeko määrä vai sittenkin laatu?

Puolueiden näkyvyyttä vaalijulkisuudessa on tarkasteltu Eduskuntatutkimuksen keskuksen useissa eri hankkeissa, viimeisimpinä on analysoitu vuoden 2011 eduskuntavaalit ja vuoden 2012 kuntavaalit. Laaja lehtiaineisto on koodattu näissä tutkimuksissa juttu kerrallaan, ja tulokset puolueiden saamista maininnoista on pystytty esittämään pylväsdiagrammissa samalla tapaa kuin HS:n mediakoneessa.

Tutkimuksissa on määrällisen näkyvyyden lisäksi keskitytty juttujen sisältöön. Vastauksia on etsitty nimenomaan siihen, miten puolueiden näkyvyyttä tiedotusvälineissä voidaan selittää. Puolueiden lisäksi jutuista on koodattu aiheet, henkilöt ja näkökulmat, ja jokainen kirjoitus on luettu vähintään kertaalleen ennen laadullisen analyysin laatimista. Tällä metodilla on löydetty ymmärrettäviä selityksiä sille, miksi tietyt puolueet ovat vaalikamppailun aikana päässeet useammin esille kuin toiset.

Puolueiden saamaan näkyvyyteen vaikuttaa muun muassa se, onko sillä paikka eduskunnassa hallituksessa vai oppositiossa. Ministerinsalkku tuo kommentointimahdollisuuden oman sektorin asiakysymyksiin. Esimerkiksi ulkopolitiikassa tapahtuu kaiken aikaa, käydäänpä meillä vaaleja tai ei. Toinen näkyvyyteen vaikuttava seikka on puolueiden uskottavuus tietyissä asiakysymyksissä. Selkein esimerkki on ympäristöasiat, jossa vihreät mielletään erityisen vahvoiksi. Sosiaali- ja terveydenhuolto on yleensä mielletty SDP:n vahvuudeksi ja talous kokoomuksen. Maakuntiin ja aluepolitiikkaan liittyvät kysymykset ovat Keskustan heiniä.

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa EU:n talouskriisi oli eniten esillä ollut asia-aihe. Tällöin Perussuomalaiset, joka on profiloitunut 1990-luvun puolivälistä saakka EU-kriittisenä puolueena, sai puhua eduskuntavaalien alla aiheesta, jossa puolue vaikutti uskottavalta. Julkisuuden määrään vaikutti toki myös gallup-suosio ja monet muut tekijät Soinin persoonasta lähtien. On kuitenkin selvää, että vaalien aiheagendalla oli merkittävä vaikutus siihen, että Perussuomalaiset saivat lohkaistua itselleen kevään 2011 politiikan julkisuudesta merkittävän osan.

Puolueiden määrällistä näkyvyyttä vaalikevään aikana voi tarkastella kätevästi HS:n mediakoneesta. On kuitenkin etsittävä selitystä sille, mikä vaikuttaa puolueiden välisiin eroihin milläkin viikolla. Henkilöt, asiakysymykset, kohut ja skandaalit ovat osa vaalijulkisuutta. Valokeilassa oleva puolue ei välttämättä ole päässyt sinne omalla poliittisella avauksellaan. Maailman tapahtumat vaikuttavat oleellisesti kansalliseen politiikan journalismiin.

Lopuksi on vielä palattava tasapuolisuuden vaateeseen. On syytä pohtia, olisiko tasapuolista, jos julkisuuden määrä korreloisi puolueiden edellisen eduskuntavaalituloksen kanssa? Vai tulisiko prosenttiosuuksien olla samat kuin edellisten gallup-mittausten? Vai onko tasapuolista se, että kaikille puolueille annettaisiin yhtä paljon näkyvyyttä, jolloin myös eduskunnan ulkopuoliset puolueet tulisi ottaa huomattavasti useammin juttuihin mukaan?

Tasapuolisuus puolueiden näkyvyydessä on mahdoton tavoite, eikä sen toteutumista pystytä ainakaan juttumääriä vahtaamalla mittaamaan. Sen sijaan keskeinen vaatimus on, että politiikan journalismissa täytetään uutiskriteerit puolueeseen katsomatta. Oleellisista ja tärkeistä asioista on tehtävä juttuja, jotka kiinnostavat ja ovat totta. Journalismin ensisijainen tehtävä on välittää tietoa.

Sini Ruohonen

VTM, tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

by

by

Vaaliväittelyt jatkuivat maanantaina Turun yliopistolla.  Tällä kertaa vastakkain olivat Vasemmistonuorten puheenjohtaja, kansanedustajaehdokas Li Andersson ja maa- ja metsätalousministeri, Kokoomuksen kansanedustajaehdokas Petteri Orpo. Valtakunnallisesti tunnetut poliitikot vetivät salin täyteen kiinnostuneita kuulijoita, ja tehtiinpä tilaisuudesta juttu myös tiistain Turun Sanomiin.

Tilaisuuden aiheeksi oli valittu talouspolitiikka ja väittelijöille voikin nostaa hattua siitä, että aiheessa pysyttiin tiukasti koko tunnin ajan. Ruusuja voi antaa myös siitä, että väittelijät olivat aidosti hyvin eri mieltä ”tilannekuvasta” alkaen, joten minkäänlaista keskinäistä selkääntaputtelua ei debatissa päässyt syntymään.

Risuja annettakoon väittelijöiden taipumuksesta pitkiin monologeihin, mikä teki keskustelun seuraamisesta välillä puuduttavaa. Puheenvuoroissa nostettiin selvästi esille puolueiden ja ideologioiden väliset perustavanlaatuiset eroavaisuudet, mutta väittelijät eivät juuri tarttuneet toistensa argumentteihin. Sanottavaa ja erimielisyyttä riitti vaikka muille jakaa, mutta debatointitaidot jäivät tässä väittelyssä taka-alalle.

Talouspolitiikka tulee olemaan varmasti vaalien käsitellyimpiä aiheita. Asiantuntijat ja tiedotusvälineet ovat painottaneet talousasioiden ajankohtaisuutta, ja leikkauslistojen perään on kyselty ensimmäisestä vaaliohjelman julkaisusta lähtien.

Anderssonin ja Orpon väittelyn perusteella voi todeta, että talouspolitiikka on varmasti mieluinen puheenaihe niin vasemmistoliitolle kuin kokoomukselle. Molemmilla puolueilla on selvät, toisistaan selkeästi erottuvat, näkemykset ja toimenpide-ehdotukset. Vaalijulkisuudessa selkeät vastakkainasettelut saavat helposti tilaa, ja muilla puolueilla onkin tekemistä, jotta ne pystyvät löytämään oman paikkansa tässä keskustelussa.

Talouspolitiikka on sinällään monimutkainen ja vaativa asiakokonaisuus, josta puhuminen vaatii poliitikolta sekä asiantuntemusta että esiintymistaitoja. Varsinkin kun puolueet kamppailevat suuresta liikkuvien äänestäjien joukosta, tulisi viesti pystyä pukemaan sellaiseen muotoon, että se on mahdollisimman helposti ymmärrettävissä. Poliitikon talouspuheen on pystyttävä puhuttelemaan niitäkin, joille elvytys, sopeutus, kilpailukyky ja julkinen talous eivät sinällään ole itsestään selviä käsitteitä. Tästä näkökulmasta populistinen retoriikka saattaa olla valttia. Vai kukapa ei muistaisi Timo Soinin lippalakki-vertausta liittyen viime vaalien puhutuimpaan aiheeseen, EU:n talouskriisiin?

Maanantain debatissa puhuttiin tiukkaa talouspolitiikkaa, eikä retoriselle tykitykselle – sen paremmin kuin huumorillekaan – avattu luentosalin ovea.

Ensi viikon maanantaina 16.3. klo 14 alkaen järjestetään väittelysarjan päätösosa. Tällöin vastakkain ovat Ilkka Kantola (sd.) ja Ville Auvinen (kd.). Tervetuloa. #edebatti

Sini Ruohonen

VTM, tohtorikoulutettava

by

by