Populismin rehellisin muoto

11 maaliskuun, 2015Eduskuntavaalit, Internet, Perussuomalaiset, Politiikka, Populismi, Tiedotusvälineetnthata

Yle on lähtenyt hullun (hienoon) hommaan haastatellessaan jokaisen eduskuntavaaliehdokkaan. Viime vuonna samalla formaatilla toteutetun Meppigallerian videoiden suosituimmiksi teemoiksi nousivat esimerkiksi suuhun oksentaminen, sianranskanpuhunta ja – ihan noin näppituntumalta – kaikenlainen kiusallinen epäpätevyys.

Kuriositeettien vetovoima ei ole näköjään jäänyt hyödyntämättä, sillä kirjoitushetkellä ehdokasgallerian ylivoimaisella ykköspaikalla on piraattien Hansi Harjunharja. Haastattelu on erittäin hauska, vaikka sen taianomaisuutta vähentääkin shown opportunistinen tarkoitushakuisuus. Joka tapauksessa harmittaa, ettei ohjaaja saanut kuvaan pilvenpolttoon kuolleen lemmikkigerbiilin polttohautausta.

Samaan tapaan kuin voi olla antitaidetta, voi myös olla antipolitiikkaa. Dadaismilla on politiikassa tärkeä tehtävänsä, erityisesti jos se pitäytyy sisällöttömyydessään täysin vilpittömänä.

Suomalaisen politiikan edelleen aktiivisten dadaistien kuningas lienee videomuotoista kansantaidetta Youtubessa julkaiseva Kari Tykkyläinen (PS). Siinä missä Harjunharjan näennäinen sekoilu muistuttaa mainostemppua, Tykkyläinen on tehnyt hankalasti ymmärrettävästä toiminnastaan manifestin. Tykylevits-nimimerkillä paremmin tunnetun taiteilijan videoita on katsottu yli 26 miljoonaa kertaa; viime eduskuntavaaleissa Tykkyläisen lähes kolmetuhatta ääntä olisivat Oulua pienemmässä vaalipiirissä riittäneet läpimenoon.

Dadailulla on myös päästy valtaan.

Neuvostoajan jälkeisen Puolan ensimmäisten vaalien yllättäjä oli Polska Partia Przyjaciół Piwa – suomalaisittain ehkäpä ”Puolalainen Oluen Rakastajain Puolue” – joka sai kuusitoista paikkaa ensimmäisestä demokraattisesti valitusta parlamentista sitten 1920-luvun alun. Televisiomainoksessa vuodelta 1991 puolueen johtaja, satiristi ja koomikko Janusz Rewinski, nauttii ilmeisen vastentahtoisesti maitoa kehuen sen terveydellisiä vaikutuksia. Spotin lopussa hän tarttuu huomattavasti innostuneemmin tuopilliseen olutta, kehottaa hymy huulillaan puolalaisia pysymään maidonjuonnissa ja tyhjentää lasin yhdellä janoisella siemauksella. Parlamentissa puolue muodosti kaksi ryhmää: Iso- ja Pikku-bissen.

Viime vuoden lopussa paikastaan luopunut Reikjavikin pormestari, koomikko Jon Gnarr, on puolestaan hämmmentänyt islantilaista politiikkaa. Vuoden 2010 kunnallisvaaleissa hänen johtamansa ”Paras puolue” sai yli kolmasosan pääkaupungin äänistä. Puolue oli ohjelmassaan vaatinut kaupungin eläintarhaan hankittavaksi jääkarhua ja maauimaloihin ilmaisia pyyhkeitä. Gnarr totesi kampanjan aikana voivansa luvata enemmän kuin muut puolueet, koska hänen puolueensa ”ei missään nimessä aikonut pitää lupauksiaan”.

Älyvapaudella menestyneet ehdokkaat ja poliittiset liikkeet ovat ennen kaikkea vastalauseita, joilla pyritään enemmän tai vähemmän onnistuneesti satirisoimaan poliittista järjestelmää. Humoristisen protestiperformanssin kehyksessä esimerkiksi Tero-gerbiilin polttaminen, itsensä folioon kääriminen tai tuuban soittaminen puussa eivät vaadi poliittista agendaa ollakseen politiikka- ja yhteiskuntakriittisiä tekoja.

Janusz Rewinski totesi eräässä haastattelussa, ”meidän puolueemme myötä asiat eivät muutu paremmiksi, mutta ehkä hauskemmiksi”. Dadaismi on populismin rehellisin alakategoria – siinä sisällöttömyys on sanoma mitään peittelemättä.

Niin Rewinski, Tykkyläinen kuin Gnarr ovat sanomansa merkityksettömyydessä eettisempiä kuin sellaiset populistit, jotka pyrkivät naamioimaan sisällöttömyytensä ontoksi ohjelmallisuudeksi. Dadaistiset populistit kiinnittävät huomiota järjestelmän ja kulttuurin ongelmiin viemättä elintilaa toteutuskelpoisilta poliittisilta ratkaisuilta.

Tykylevits on ilmaissut halunsa seuraavan hallituksen kulttuuriministeriksi. Olen täysin hänen pyrkimyksensä takana – ikään kuin osana performanssia.

Niko Hatakka

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Talouspolitiikka – tärkeä, vaikea aihe

10 maaliskuun, 2015Politiikkanthata

Vaaliväittelyt jatkuivat maanantaina Turun yliopistolla. Tällä kertaa vastakkain olivat Vasemmistonuorten puheenjohtaja, kansanedustajaehdokas Li Andersson ja maa- ja metsätalousministeri, Kokoomuksen kansanedustajaehdokas Petteri Orpo. Valtakunnallisesti tunnetut poliitikot vetivät salin täyteen kiinnostuneita kuulijoita, ja tehtiinpä tilaisuudesta juttu myös tiistain Turun Sanomiin.

Tilaisuuden aiheeksi oli valittu talouspolitiikka ja väittelijöille voikin nostaa hattua siitä, että aiheessa pysyttiin tiukasti koko tunnin ajan. Ruusuja voi antaa myös siitä, että väittelijät olivat aidosti hyvin eri mieltä ”tilannekuvasta” alkaen, joten minkäänlaista keskinäistä selkääntaputtelua ei debatissa päässyt syntymään.

Risuja annettakoon väittelijöiden taipumuksesta pitkiin monologeihin, mikä teki keskustelun seuraamisesta välillä puuduttavaa. Puheenvuoroissa nostettiin selvästi esille puolueiden ja ideologioiden väliset perustavanlaatuiset eroavaisuudet, mutta väittelijät eivät juuri tarttuneet toistensa argumentteihin. Sanottavaa ja erimielisyyttä riitti vaikka muille jakaa, mutta debatointitaidot jäivät tässä väittelyssä taka-alalle.

Talouspolitiikka tulee olemaan varmasti vaalien käsitellyimpiä aiheita. Asiantuntijat ja tiedotusvälineet ovat painottaneet talousasioiden ajankohtaisuutta, ja leikkauslistojen perään on kyselty ensimmäisestä vaaliohjelman julkaisusta lähtien.

Anderssonin ja Orpon väittelyn perusteella voi todeta, että talouspolitiikka on varmasti mieluinen puheenaihe niin vasemmistoliitolle kuin kokoomukselle. Molemmilla puolueilla on selvät, toisistaan selkeästi erottuvat, näkemykset ja toimenpide-ehdotukset. Vaalijulkisuudessa selkeät vastakkainasettelut saavat helposti tilaa, ja muilla puolueilla onkin tekemistä, jotta ne pystyvät löytämään oman paikkansa tässä keskustelussa.

Talouspolitiikka on sinällään monimutkainen ja vaativa asiakokonaisuus, josta puhuminen vaatii poliitikolta sekä asiantuntemusta että esiintymistaitoja. Varsinkin kun puolueet kamppailevat suuresta liikkuvien äänestäjien joukosta, tulisi viesti pystyä pukemaan sellaiseen muotoon, että se on mahdollisimman helposti ymmärrettävissä. Poliitikon talouspuheen on pystyttävä puhuttelemaan niitäkin, joille elvytys, sopeutus, kilpailukyky ja julkinen talous eivät sinällään ole itsestään selviä käsitteitä. Tästä näkökulmasta populistinen retoriikka saattaa olla valttia. Vai kukapa ei muistaisi Timo Soinin lippalakki-vertausta liittyen viime vaalien puhutuimpaan aiheeseen, EU:n talouskriisiin?

Maanantain debatissa puhuttiin tiukkaa talouspolitiikkaa, eikä retoriselle tykitykselle – sen paremmin kuin huumorillekaan – avattu luentosalin ovea.

Ensi viikon maanantaina 16.3. klo 14 alkaen järjestetään väittelysarjan päätösosa. Tällöin vastakkain ovat Ilkka Kantola (sd.) ja Ville Auvinen (kd.). Tervetuloa. #edebatti

Sini Ruohonen

VTM, tohtorikoulutettava

Oppitunti vaaliväittelystä: yleisön kosinta

3 maaliskuun, 2015Eduskuntavaalit, Keskusta, Vaalikeskustelu, Vaalit 2015, Vihreätmtaval

Eduskuntatutkimuksen keskuksen vaaliväittelyjen sarja jatkui eilen maanantaina. Keskustan varapuheenjohtaja, kansanedustaja Annika Saarikko ja vihreiden puheenjohtaja, kansanedustaja Ville Niinistö asettuivat haastamaan toinen toisensa yliopistonlehtori VTT Erkka Railon heiluttaessa tahtipuikkoa.

Turun yliopistoon oli kummankin eduskuntavaaliehdokkaan selvästi mielekästä tulla paikalle. Saarikko kertoi, että hänen vaaliperinteisiinsä kuuluu osallistua E-keskuksen vaalikurssille joko opiskelijana tai sitten ehdokkaana. Niinistö myhäili olevansa ”kotona taas” ja muisteli esittelynsä alkumetreillä tehneensä pro gradunsa nimenomaan poliittisen historian oppiaineeseen aiheenaan jälleen ajankohtainen Venäjä-politiikka. Osaavat ja kokeneet poliitikot huomioivat kunkin tilaisuuden erityispiirteet ja pyrkivät ottamaan yleisönsä haltuun heti alkumetreiltä alkaen.

Siinä missä viikko sitten Maria Lohela (ps.) ja Stefan Wallin (r.) olivat lähtökohtaisesti eri kannoilla aiheessa kuin aiheessa, löytyi Niinistön ja Saarikon välillä nyökyttelevää sopusointua useissa eri kysymyksissä. Biotalous kirvoitti alussa kunnollisen väittelyn aineksia, mutta loppujen lopuksi ehdokkaiden esittämät konkreettiset keinot energiapolitiikan ratkaisuiksi eivät sittenkään eronneet radikaalisti toisistaan.

Ensimmäisen aihealueen parissa vierähti 45 minuuttia, koska asiantuntemusta löytyi molemmilta esiintyjiltä ja puheenvuorot venyivät suhteellisen pitkiksi. Niinistö oli retorisesti taitava, sillä hän pystyi esittämään tulevaisuudenkuvat väistämättöminä lopputuloksina. Siinä missä poliitikot kuvailevat usein omia tai puolueensa tavoitteita, kertoi vihreiden puheenjohtaja sen, miten asiat on välttämättä ratkaistava, jotta Suomi ja maailma eivät suistu täydelliseen (ympäristö)katastrofiin.

Saarikko moitti vihreitä ylimielisyydestä kuvailemalla kilpailevaa puoluetta ”the luonto” -puolueeksi, joka arvostelee muita sen mukaan, ovatko ne samaa vai eri mieltä vihreiden kanssa. Samaan hengenvetoon Saarikko tosin totesi, että onneksi vihreät ovat olemassa ja vaikuttamassa myös muiden puolueiden ajamaan ympäristöpolitiikkaan. Niin Saarikko kuin Niinistö onnistuivat osoittamaan olevansa myös huumorintajuisia poliitikkoja, sillä yleisöä heidän heittonsa nauratti pariinkin kertaan. Hauskuus ja heittäytymiskyky vaativat esiintyjältä enemmän, kuin pelkästään asialinjassa pysyminen.

Taisteluparin samanmielisyys korostui entisestään, kun siirryttiin puimaan perhepolitiikkaa. Kumpikin väittelijöistä ymmärsi ottaa yleisön haltuun siirtämällä keskustelun nopeasti ns. perinteisestä perhepolitiikasta laajempiin kehyksiin. Tämän laventamisen myötä perhepolitiikka olikin pääasiallisesti yksinasuvien palveluja ja elämää koskevaa politiikkaa. Pääosin lapsettomista opiskelijoista koostunut yleisö oli varmaankin mielissään saadessaan kuulla varhaiskasvatuksen hoitopäivärajoitusten sijaan poliitikkojen huolen yksin elämisen hintavuudesta.

Niinistö oli väittelijänä nopeatempoinen ja asiantunteva. Hän käytti sujuvasti hyväkseen lukuja ja osoitti perehtyneisyytensä asiakysymyksiin. Niinistön miinukseksi luettakoon toisaalta se, että jos kuulijalla ei ole valmiiksi substanssipuolta hallussa, saattaa tämän vihreiden puheenjohtajan kärryiltä pudota nopeastikin. Voiko perusteellinen ja nopeatempoinen esiintymistapa tehdä poliitikosta etäisen, jopa vaikeasti ymmärrettävän?

Saarikko pyristeli kaikin voimin irti perinteisistä keskustaan kohdistuvista ennakkoluuloista haja-asutusalueiden puolueena, joka puhuttelee vain ydinperheeseen kuuluvia äänestäjiä. Nämä stereotypiat eivät todennäköisesti houkuttele opiskelijoita. Keskustan varapuheenjohtaja toi esiin henkilökohtaisia kipupisteitään puolueen politiikassa (esim. ydinvoima) ja kuvaili sitä, kuinka puolueen perhepolitiikkaan oli tärkeää päästä vaikuttamaan osallistumalla henkilökohtaisesti ohjelmatyöhön. Saarikko oli puheenvuoroissaan maanläheisempi kuin vastapuolensa, muttei ehkä osannut tai uskaltanut keskeyttää Niinistöä siten, kuin debatissa voisi.

Lohelan ja Wallinin viimekertaisessa debatissa väittelijät keskittyivät argumentoimaan nimenomaan toisiaan vastaan. Tämä oli luonnollisesti helppoa, koska perussuomalaiset ja RKP ovat lähtökohtaisesti eri mieltä lähes kaikesta.

Niinistön ja Saarikon samanmielisyys lieneekin syy siihen, että tällä kertaa esiin nostettiin myös muita puolueita. Niinistö arvosteli entistä hallituskumppania kokoomusta varsinkin energiapolitiikan osalta. Saarikko ei lähtenyt tähän mukaan, vaikka nelivuotinen oppositioasema olisi antanut kritisointiin aineksia. Saarikko myös painotti puheessaan, että vastustamalla politiikassa ei päästä eteenpäin, vaan on löydettävä ja esitettävä ratkaisuja.

Vihreät ovat lähteneet kokoomusvetoisesta hallituksesta kesken kauden, joten on hyvin luontevaa, että he korostavat myös kampanjoinnissaan puolueiden välisiä erimielisyyksiä. Saarikon varovaisuudesta voidaan päätellä, että keskustassa ei haluta vastakkainasetteluja, koska se voisi hankaloittaa keskustavetoisen hallituksen syntyä ja toimintaa.

Poliittisen viestinnän dilemma on siinä, että yhtäältä pitäisi osoittaa olevansa jonkun asian puolesta, mikä johtaa väistämättä kilpailijoiden vastustamiseen, ja toisaalta pukea sanomansa mahdollisimman positiiviseen muotoon. Korostamalla vastakkainasettelua saatat leimautua änkyräksi, olemalla yltiöpositiivinen vaikutat helposti mitäänsanomattomalta. Tasapainoilu ärhäkkyyden ja myönteisyyden välillä onkin taitolaji.

Ensi viikolla debatoimaan asettuvat vasemmistoliiton Li Andersson ja kokoomuksen Petteri Orpo. Tervetuloa seuraamaan väittelyä Turun yliopiston Arcanumiin saliin Arc1 maanantaina klo 14 alkaen. Ja osallistuminen sosiaalisessa mediassa onnistuu tunnisteella #edebatti.

Ps. Kaikki väittelyt on mahdollista katsoa livena tai jälkeenpäin TYYn Youtube-kanavalla.

Sini Ruohonen

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Piiri pieni pyörii?

24 helmikuun, 2015Eurovaalit, Internet, Journalismi, Kansalaisliikkeet, Perussuomalaiset, Politiikka, Populismi, Tiedotusvälineetnthata

Hatakka150x200 Kun arabikevät on kuivunut käsiin ja Occupy Wall Streetin hipit ovat joutuneet menemään töihin, digi-emansipaatiosta pääsevät nauttimaan lähinnä venäläiset trollimaakarit ja NSA. Jos yhteiskunnallisten keskustelunaiheiden painavuutta arvotettaisiin muoti-ilmausten käyttötiheydellä, ”sosiaalisen median demokratisoivan voiman” hautajaiskulkueessa arkunkantajilla olisi pian helppo homma. Ehkä kuoppajaisia ei kuitenkaan tarvitse vieläkään järjestää.

Osallistuin eilen Helsingin Sanomain Säätiön järjestämään Tviittien politiikkaa -seminaariin. Tilaisuuden antoisimmaksi keskustelunaiheeksi nousi suomalaisten politiikan ja journalismin eliittien suhde Twitterissä.

Eliisa Vainikan ja Jukka Huhtamäen mielenkiintoisen ja jo huomiota saaneen verkostoanalyysin mukaan edellisten eurovaalien aikaan suomalaiset korkean tason poliitikot ja politiikan toimittajat paitsi seurasivat enimmäkseen toisiaan myös kommunikoivat ennen kaikkea toistensa kanssa. Toimittajat ja heidän lähteinään toimivat poliitikot siis näyttäisivät olevan voimakkaimmin verkostoituneet keskenään. Järkeenkäypä tulos kertoo palvelun matalan käyttöasteen lisäksi suomalaisten poliittisten piirien kotikutoisesta pienuudesta ja ammatillisesti läheisistä väleistä.

Käytössäni olevan toisen, EU-vaalien Twitter-viestintää tarkastelevan, aineiston perusteella viime vaaleissa EU-politiikasta keskustelleiden suomalaisten verkosto oli kohtalaisen tiivis. Tätä selittää ainakin se, että neljä viidestä keskusteluun osallistuneesta tilistä oli ammatillisesti suoraan tekemisissä joko EU-instituutioiden tai vaalien kanssa. Siinä missä EP-vaaleista keskustelleista tileistä vain joka kymmenes kuului kansalaisille, reippaasti yli puolet oli yksittäisiä toimittajia ja poliitikkoja.

Vainikan ja Huhtamäen tutkimus oli metodologisesti rakennettu niin, että esimerkiksi oppositio- ja pienpuolueiden sekä kansalaisyhteiskunnan edustajien sijoittuminen suomalaiseen Twitter-kenttään jäi tarkastelun ulkopuolelle tai ainakin voimakkaasti syrjään. Myös toimittajien valinnassa oli painotettu perinteikkäitä mediainstituutioita. Tulos kertoo parlamentaarisista eliiteistä, koska tutkimus käsitteli parlamentaarisia eliittejä. Tutkijat eivät muuta väittäneetkään.

Vallitsevaksi tulkinnaksi niin tiedotusvälineissä kuin tutkimuksen uutisointia ruotineissa nettikeskusteluissa kuitenkin tuntui jääneen, että pienen piirin pyörittämänä sosiaalinen media vähintään ylläpitää, ellei jopa vahvista, yhteiskunnan vakiintuneita valtasuhteita. Joissain puheenvuoroissa tämä tulkittiin merkkinä verkkoteknologioiden lähtökohtaisesta kyvyttömyydestä demokratisoida politiikan julkisuutta. ”Eliittien eliitin foorumista” puhuttaessa alkaa itse teknologiakin vaikuttaa epädemokraattiselta.

Jos etabloituneet yhteiskunnalliset valtasuhteet toistuvat myös verkossa, näytetäänkö digitaalisille vastarannankiiskille peukun ja voitonmerkin sijaan eliitin manikyroitua keskisormea?

Kysymys tuo kaikuja ajalta, jolloin twittersfäärin elitistisyyden sijaan puhuttiin eliitin blogosfääristä. Kuten sittemmin on huomattu, yhteiskunta on olemassa myös eliittijulkisuuksien ulkopuolella – etenkin jos elonmerkkejä etsii. Valtaa ja sen käyttäjiä nimittäin lymyää myös muualla kuin perinteisen parlamentaarisen demokratian ja sen valvonnan ylimmillä tasoilla, myös sosiaalisessa mediassa.

Vaikka eliitillä on Twitterissä oma piirinsä, nettivälitteinen ihmisten vuorovaikutus mahdollistaa myös eriytyneitä maailman selittämisen verkostoja ja vastajulkisuuksia. Näissä julkisuuksissa organisoituvien ihmisjoukkojen tavoitteet, heidän esittämänsä ongelmat sekä yhteiskunnallisen vaikuttamisen motivaatiot kumpuavat usein muualta kuin institutionalisoituneista parlamentaarisista ja ideologisista perinteistä.

Suomea suuremmissa eurooppalaisissa Twitter-julkisuuksissa on ollut merkkejä populististen puolueiden ja kansalaisliikkeiden eriytymisestä kansallisten kuplien sisällä. Podemos, Syriza, halla-aholainen perussuomalaisuus ja miksei vaikkapa #gamergate ovat erilaisuudestaan huolimatta esimerkkejä merkittäviltä osin verkossa organisoituneista kansalaislähtöisistä vaihtoehtoliikkeistä. Valtajulkisuudessa ne ovat tulleet huomatuiksi vasta saavutettuaan merkittävää valtaa – tai aiheutettuaan eliiteissä riittävästi pahennusta.

Poliittisen spektrin monissa väreissä näyttäytyvien uusien nettiliikkeiden nousu osaksi yhteiskunnallisen keskustelun ydintä vaatii eliitin ja kansalaisyhteiskunnan välistä keskustelua uusien tulokkaiden sanomasta ja toimintatavoista. Noteeratuksi tuleminen onkin useimmiten johtanut liikkeiden toimintakulttuurien, puhetapojen ja tietynlaisen yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden julkiseen ruotimiseen.

Meillä perussuomalaiset ovat olleet tämänkaltaisen tarkastelun alla aina vuoden 2011 vaaleista, jolloin Arkadianmäelle nousi joukko ennen kaikkea verkossa profiloituneita edustajia. Nyt Timo Soini on jo kaksi kuukautta ennen vaaleja joutunut esittämään retorisista tempuistaan näyttävimpiä, vaikka erityisen tarkassa syynissä ollut Jussi Halla-aho ei ole tällä kertaa edes ehdolla.

Toimittaja Janne Zareff totesi eilisen tilaisuuden kommenttipuheenvuorossaan, että eliittien kanssakäyminen muistuttaa performanssia. Puheviestinnän professori Pekka Isotalus täydensi lausuntoa tweetissään: Kaikki julkinen keskustelu ON performanssia. Ja kuten performansseilla on seuraajansa, meillä on kansalaisina mahdollisuus osallistua niin eliittien kuin vaihtoehtoisten liikkeiden määrittelykamppailuihin sekä seuraajina että kommentaattoreina.

Netti ei ole pelkkä eliitin leikkikenttä, mutta parlamentaarisen demokratian käytännön toteuttaminen ja sen julkinen valvonta pitkälti on. Se on hyvä asia siihen asti kunnes poliittiset ja journalistiset eliitit kategorisesti kieltävät suostuvansa ottamaan uusien – esimerkiksi netissä ilmaantuvien – yhteiskunnallisten voimien tavoitteita ja ajatusmaailmaa asiallisesti aukirevittäviksi. Tämä on välttämätöntä paitsi hyvien ideoiden löytämiseksi myös pahimpien foliohattujen tunnistamiseksi.

Niko Hatakka

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Nyt alkoi #edebatti!

24 helmikuun, 2015Eduskuntavaalit, Politiikka, Vaalit 2015nthata

Eduskuntatutkimuksen keskuksen yhteistyössä TYY:n kanssa järjestämä väittelysarja alkoi eilen Turun yliopistossa. Tilaisuuksia on yhteensä neljä, ja niihin on kutsuttu varsinaissuomalaisia kansanedustajaehdokkaita kaikista eduskuntapuolueista. Väittelyssä on vastakkain kaksi ehdokasta, ja debatin pääaiheet on annettu tietoon etukäteen.

Ensimmäisenä taisteluparina olivat perussuomalaisten Maria Lohela ja RKP:n Stefan Wallin aiheinaan maahanmuutto ja ”pakkoruotsi”. Tilaisuuden vetäjänä toimi E-keskuksen erikoistutkija VTT Ville Pitkänen.

Vaalipaneeleissa on usein täysi rivi ehdokkaita. Tällöin kilpailu keskittyy helposti siihen, kuka saa eniten puheaikaa tai ylipäätänsä välitettyä viestinsä yleisölle. Kahdenvälisen debatin tarkoituksena on tarjota sellainen asetelma, jossa kumpikin osallistuja saa varmasti tarpeeksi puheaikaa, ja näin ollen taistelu keskittyy argumentointiin ja asianhallintaan.

Lohela ja Wallin osoittautuivat vanhoiksi tutuiksi Turun kaupunginvaltuustosta. Kaksikon lämpimät välit heijastuivat keskusteluun – kumpikin kuunteli toista, henkilökohtaisuuksiin ei menty ja lopuksi halattiin kiitokseksi. Vaikka maahanmuutto ja ruotsin kielen opetus olivat asioita, joista yhteistä säveltä oli mahdotonta löytää, ei keskustelukumppania ylenkatsottu, vähätelty tai keskeytetty.

Väittely oli etiketin noudattamisen lisäksi muutenkin lähellä mallisuoritusta. Tästä kertoo jo sekin, ettei juontajan tarvinnut ottaa puheenvuoroja itselleen juuri lainkaan vaan debatointi eteni sujuvasti osallistujien omasta toimesta.

Maahanmuutto oli Lohelalle tuttu aihe, ja hänen puheenvuoronsa olivat retorisesti harkittuja terrorismin uhan esilletuomisesta suomalaisten hyödyn korostamiseen. Wallin tarttui ärhäkästi Lohelan väitteisiin nostamalla esiin havaitsemiaan ristiriitoja.

”Pakkoruotsi”-kysymyksessä retoriikan valomiekka oli Wallinin kädessä – suomenruotsalainen oli selvästi saanut treenata esitystään joskus aiemminkin. Wallin korosti, ettei kielikysymys ole tunneasia, mutta toi kuitenkin puheessaan esiin useita omakohtaisia kokemuksia ja uskalsi syyttää vastapuolta vihan lietsomisesta kansanryhmää kohtaan.

Lohelan vastine kielikysymykseen oli taitava. Hän ei suinkaan ryhtynyt puolustelemaan vihasyytöksiä vaan päinvastoin tunnusti rakastavansa kieliä. Lohela korosti puheessaan valinnanvapauden tärkeyttä, mikä sai hänet näyttämään enemmän demokratian ritarilta kuin yksittäisen kysymyksen vastustajalta.

Kaiken kaikkiaan kumpikin väittelijä osasi tarttua toisen avauksiin, tuoda esiin omat poliittiset päämääränsä ja luomaan itsestään positiivisen kuvan.

Kahdenvälisen väittelyn järjestäminen oli ensituntumalta menestys, ja meidän kaikkien iloksemme näitä yleisölle avoimia tapahtumia on luvassa vielä kolmena seuraavana maanantaina (Turun yliopistossa Arcanumin salissa Arc1 alkaen klo 14).

Ensi viikolla 2.3. debatoivat Annika Saarikko (kesk.) ja Ville Niinistö (vihr.) aiheenaan mm. perhepolitiikka.

Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan. Twitterissä voi osallistua tunnisteella #edebatti.

Sini Ruohonen

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Visertämällä valtaan?

24 helmikuun, 2015Eurovaalit, Hankkeet, Internet, Politiikkaerkmat

On väitetty, että Twitter ja muut sosiaalisen median sovellukset murtavat yhteiskunnallisia hierarkioita. Suurten puolueiden ammattipoliitikoilla oli aikaisemmin ylilyöntiasema vaaleissa, mutta sosiaalinen media tarjoaa välineen saavuttaa tuhansia ihmisiä helposti, nopeasti ja ilmaisesti. Ilmeneekö tämä mahdollisuus vaaleissa? Tarjoaako Twitter tehokkaan keinon tuntemattomille ehdokkaille tehdä läpimurto vaaleissa?

Helmikuun 23. päivä julkaistiin Eduskuntatutkimuksen keskuksen ja Tampereen yliopiston journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskuksen Cometin yhteisen tutkimushankkeen tulokset. Hankkeen yhdessä osassa tarkasteltiin sitä, millä tavoin ehdokkaat hyödynsivät Twitteriä vaalikampanjassaan Euroopan parlamentin vaaleissa keväällä 2014. Tutkimuksen tulokset kertovat, tarjosiko Twitter keinon ohittaa jo ennestään tunnetut ehdokkaat.

Oheisessa taulukossa on nähtävissä, ketkä ehdokkaat lähettivät eniten twiittejä Euroopan parlamentin vaaleja edeltävän kahden kuukauden aikana. Siinä on eritelty 20 eniten twiittejä lähettäneiden ehdokkaiden ikä, sukupuoli, puolue, asema ja asuinpaikka.

Taulukkoa hallitsevat tunnetut ammattipoliitikot. Kahdestakymmenestä eniten twiittejä lähettäneestä henkilöstä vain neljä oli politiikan aloittelijoita: Lisa Sounio, Tom Himanen, Antero Vartia ja Pia Lohikoski. Kuitenkin vain yksi näistä oli todellinen politiikan amatööri, kristillisdemokraattien Tom Himanen. Lisa Sounio on menestynyt yrittäjä, julkisuuden henkilö ja presidentti Martti Ahtisaaren miniä. Antero Vartia on yhtälailla menestynyt yrittäjä ja entinen tv-tähti. Pia Lohikoski on osallistunut jo vuosien ajan kunnallispolitiikkaan. Kaikilla kolmella viimeksi mainitulla oli siis käytössään merkittäviä resursseja, vaikka eivät olekaan tehneet politiikkaa aikaisemmin työkseen.

Entä ketkä ehdokkaat saivat Twitterissä eniten vastauksia? Vaikka joku ehdokas ei olisi aktiivisimpien twiittaajien joukkoon mahtunutkaan, ehkä hän on twiiteillään saanut kuitenkin paljon huomiota ja kannatusta?

Toisessa taulukossa on nähtävissä 20 eniten vastauksia saanutta parlamenttiehdokasta. Lista on hyvin samankaltainen kuin 20 eniten twiittejä lähettäneen ehdokkaan joukko. Ainoastaan yksi henkilö, Antero Vartia, ei ole politiikan ammattilainen.

Taulukot osoittavat, että Twitteriä vaalikampanjan välineenä käyttivät tehokkaimmin hyödykseen politiikan vakiintuneet ammattilaiset. Toisin sanoen Twitter ei kyennyt korvaamaan vaalikampanjan muita resursseja, vaan pikemminkin täydensi niitä. Tunnettuus ja merkittävä yhteiskunnallinen asema vetivät äänestäjiä puoleensa.

Twitteristä on muodostunut suomalaisten poliitikkojen työkalu, jolla osallistutaan poliittiseen keskusteluun. Sellaisena se täydentää niitä muita välineitä, kuten puheita, lehtikirjoituksia, televisioesiintymisiä, joiden avulla vakiintuneilla poliitikoilla on johtava asema julkisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Vaadittaisiin aivan poikkeuksellisia taitoja tai muita resursseja saavuttaa vastaava näkyvyys ja vuorovaikutuksen taso Twitterissä, kuin mitä ammatikseen politiikkaa tekevillä ihmisillä on.

VTT Erkka Railo

Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Miten puhua maahanmuutosta kevään vaaleissa

20 tammikuun, 2015Eduskuntavaalit, Maahanmuutto, Puolueet, Vaalit 2015mtaval

Eduskuntavaalien lähestyessä puolueet, toimittajat ja asiantuntijat esittävät arvioitaan kevään kiistelyn ja politikoinnin aiheista. Monet ovat nostaneet maahanmuuton esille mahdollisena teemana. Etenkin perussuomalaisten poliitikot ovat käsitelleet maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä viime viikkoina haastatteluissa, blogeissa ja tiedotustilaisuuksissa.

Perussuomalaisten meppi Jussi Halla-aho ja puheenjohtaja Timo Soini sanailivat edellisviikolla sopuisasti julkisuudessa maahanmuuttoteeman roolista puolueen agendalla. Pikaisimmissa arvioissa Halla-ahon nähtiin näin ilmoittautuvan puolueen hamassa tulevaisuudessa käytävään puheenjohtajakilpaan. Niin tai näin, maahanmuuton nostamisessa etualalle on vähintään kyse perussuomalaisten kääntämisestä vaaliasentoon. Perussuomalaiset ymmärtävät, että Eurooppa- ja maahanmuuttopoliittisen keskustelun toisinajattelijoiksi asemoituminen on neljä vuotta läpimurtovaalien jälkeenkin olennaista menestymiselle.

2010-luvun linjauksissaan esimerkiksi keskusta, kokoomus ja sosiaalidemokraatit ovat johdonmukaisesti liputtaneet eurooppalaisen liikkumavapauden, ulkomaisen työvoiman lisäämisen ja turvapaikanhakijoista huolehtimisen puolesta. Samalla ne ovat esittäneet, että muuttoliikkeiden lieveilmiöihin, kuten harmaaseen talouteen tai kansainväliseen rikollisuuteen, puuttuminen on niin ikään tärkeää.

Viime vuonna käydyissä europarlamenttivaaleissa muut puolueet eivät painottaneet maahanmuuttokysymyksiä niin paljon kuin perussuomalaiset. Tämä näkyi niiden vaaliohjelmien suppeammista aihetta käsittelevistä osuuksista. Myös niiden ehdokkaat ja puheenjohtajat ottivat harvemmin maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä oma-aloitteisesti esille julkisuudessa.

Miten käy näissä vaaleissa?

Uskontoon liittyvät näkökohdat ovat viime vuosikymmeninä nousseet maahanmuuttokeskustelussa esille vain harvoin. On kuitenkin mahdollista, että muutaman viikon takainen Pariisin tragedia nostaa osaltaan maahanmuuttotaustaisten henkilöiden kulttuuriin tai uskontoon sekä kotoutumiseen liittyviä aiheita keskusteluun.

Myös turvallisuusnäkökulmat saattavat korostua paitsi puolustus- ja ulkopolitiikan käsittelyssä myös maahanmuuttopoliittisessa keskustelussa. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana kansainvälisen rikollisuuden, terrorismin ja yleisen turvattomuuden uhka on kerta toisensa jälkeen nostettu esille suomalaisessa maahanmuuttajia käsittelevässä keskustelussa ja puoluelinjauksissa.

Oletettavasti esille nousevat, eurooppalaisia teemoja noudatellen myös kysymykset yhteiskunnallisen osallistamisen ja integroitumisen parantamisesta sekä kriisialueille matkustavien valvonnan kehittämisestä.

Vaalien alla soisi keskusteltavan ilman turhaa yleistämistä. Maahanmuutto tai maahanmuuttajat eivät ole selvärajainen, yksittäinen kokonaisuus, vaan tuhansia ihmiselämiä eri tavoin määrittävä tekijä. Maahanmuuttajien eri ryhmiä koskevat erilaiset kysymykset ja haasteet. Esimerkiksi Suomessa asuvan eteläkorealaisen vaihto-opiskelijan, eteläsudanilaisen turvapaikanhakijan tai eteläskånelaisen perheenisän kohtaamat haasteet ja merkitys suomalaiselle yhteiskunnalle ovat hyvin erilaisia.

Vaalienaluskeskustelu kaipaa ehdokkaiden konkreettisia, toteuttamiskelpoisia ja käytännön tasolla liikkuvia ehdotuksia. Tässä muutama esimerkki konkretiasta:

Jos te ehdokkaana olette ulkomaisen työvoiman tai korkeakouluopiskelijoiden määrän lisäämisen tai vähentämisen kannalla, perustelkaa kantanne. Kertokaa myös, kuinka muuttoa voidaan kannustaa tai hillitä lainsäädännön kautta.

Jos katsotte, että kotouttamispolitiikassa on parantamisen varaa, kertokaa, minkälaisia käytännön muutoksia pitäisitte toivottavina. Miten edistäisitte näitä kansanedustajana?

Jos taas olette turvapaikanhakijoiden määrän supistamisen tai lisäämisen kannalla, kertokaa kuinka tähän päästään käytännön toimilla. Mihin näkemyksenne ja ratkaisuehdotustenne toimivuus perustuu?

Suomeen suuntautuva muutto ja Suomessa asuvat sadattuhannet maahanmuuttotaustan omaavat ihmiset tulevat puhuttamaan puolueita, mutta teema tuskin nousee ratkaisevimmaksi ohi talouteen tai työllisyyteen liittyvien aiheiden. Maahanmuuttajakysymysten seuraajalle on luvassa kutkuttava kevät. Oletuksena on, että yksi puolue korostaa aihepiiriä jälleen muita enemmän. Syynä ovat erot puolueiden vaalitaktiikoissa ja käsityksissä merkittävimmistä Suomea kohtaavista haasteista.

Matti Välimäki

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Välimäki valmistelee suomalaisten puolueiden ulkomaalaispoliittisia linjauksia 1970-luvulta 2010-luvulle tarkastelevaa väitöskirjaa.

Voiko kokoomus vielä kiriä keskustan kiinni?

3 tammikuun, 2015Eduskuntavaalit, Mielipidemittaukset, Politiikka, Puolueet, Vaalit 2015vaalikampanja, vaalit 2015erkmat

Viimeisten mielipidemittausten mukaan keskusta on saavuttamassa huhtikuun eduskuntavaaleissa hätkähdyttävän vaalivoiton: 26,8 % äänistä. Mikäli ennuste osapuilleenkaan toteutuu, keskustan ääniosuus voi nousta jopa 10 prosenttiyksikköä edellisistä vaaleista – todella järisyttävä nousu. Etumatkaa mielipidemittausten kakkoseen kokoomukseen on jopa 8 prosenttiyksikköä.

Mutta voiko keskustan vaalivoiton jo kuuluttaa kirkossa? Kuten kaikki puoluejohtajat kilvan hokevat, gallupit eivät äänestä. Voiko tulos tästä olennaisesti vielä muuttua? Onhan vaaleihin yli kolme kuukautta matkaa, jona aikana käydään kiihkeä vaalikamppailu. Kuinka paljon puolueiden ääniosuudet ovat vaalikamppailun aikana muuttuneet?

Katsotaanpa Yleisradion tuottamia mielipidemittauksia ennen eduskuntavaalikampanjan alkua ja verrataan niitä eduskuntavaalien tuloksiin 2000-luvuilla pidetyissä vaaleissa. Oheiseen taulukkoon on koottu Yleisradion Taloustutkimus oy:llä tuottamien mielipidemittausten tulokset kolmen suurimman puolueen osalta marras-, joulu ja tammikuussa ennen eduskuntavaaleja vuonna 2003, 2007 ja 2011 sekä vaalien tulokset. Vuoden 2011 vaaleissa on lisäksi otettu mukaan Perussuomalaiset, joka ansaitsee oman rivinsä ”jytkyn” takia.

Olen laskenut kolmen mielipidemittauksen tuloksen keskiarvon ja verrannut niitä kunkin puolueen vaalitulokseen. Näin laskettuna mielipidemittauksiin sisältyvien vaihteluiden merkitys vähenee ja saamme luotettavamman arvion siitä, pystyvätkö puolueet vaikuttamaan omaan kannatukseensa vaalikeväänä ja kuinka paljon.

Mielipidemittaukset ennen vaalikampanjoita sekä vaalitulokset 2003, 2007 ja 2011:

Vuosi 2003	marras	joulu	tammi	KA	Vaalitulos	Laskua/nousua
Kokoomus	19,6	18,9	18,3	18,9	18,6	-0,3
Keskusta	24,0	23,0	24,4	23,8	24,7	+0,9
Sdp	25,4	24,1	24,7	24,7	24,5	-0,2

Vuosi 2007	marras	joulu	tammi	KA	Vaalitulos	Laskua/nousua
Kokoomus	20,0	19,8	20,5	20,1	22,3	+2,2
Keskusta	23,7	23,3	23,6	23,5	23,1	-0,4
Sdp	24,6	24,8	25,2	24,9	21,4	-3,5

Vuosi 2011	marras	joulu	tammi	KA	Vaalitulos	Laskua/nousua
Kokoomus	21,7	21,1	21,1	21,3	20,4	-0,9
Keskusta	17,6	18,6	18,8	18,3	15,8	-2,5
Sdp	19,1	18,4	18,1	18,5	19,1	+0,6
PS	14,3	14,9	15,3	14,8	19,1	+4,3

Taulukko osoittaa, että kymmenestä vertailuun valikoidusta kohteesta kuudessa puolueen kannatuksen muutos vuodenvaihteesta vaaleihin oli alle yhden prosenttiyksikön verran: vähemmän kuin mielipidemittausten virhemarginaali. Toisin sanoen, puolueiden kannatus pysyi käytännössä ennallaan. Neljässä tapauksessa kymmenestä muutokset ovat olleet enemmän kuin yksi prosenttiyksikkö. Näihin palaan kohta.

On hyvä pitää mielessä, että arvioiden mukaan juuri 2000-luvulla liikkuvien äänestäjien määrä on kasvanut ja luokkaperusteisten äänestyspäätösten määrä vastaavasti pienentynyt. Toisin sanoen vaalikampanjalla pitäisi 2000-luvulla olla enemmän vaikutusta kuin aiemmin. Aikasarja on perin lyhyt, mutta näyttää tukevan ajatusta siitä, että liikkuvien äänestäjien määrä on kasvanut. Varovasti voi arvioida, että puolueiden kannatuksen muutokset vaalikampanjan aikana näyttävät 2000-luvulla hiukan suurentuneen.

Tarkasteltuihin kolmeen eduskuntavaaliin mahtuu yksi tapaus, jossa puolueen kannatuksen muutos viimeisten kuukausien aikana on ollut yli 4 prosenttia (Perussuomalaiset 2011) ja yksi, jossa muutos on ollut yli 3 prosenttiyksikköä (SDP 2007). Vuonna 2007 Sdp:n romahdusta selitettiin julkisuuteen vuotaneella pahasti epäonnistuneella SAK:n tv-mainoskampanjalla, jossa Oiva Lohtanderin esittämä porvarin irvikuva söi hummeria ja kehotti vasemmistolaisia äänestäjiä jäämään kotiin vaalipäivänä.

Perussuomalaisten kannatuksen kasvu vuonna 2010–2011 hakee puolestaan vertaistaan Suomen poliittisessa historiassa. Taustalla oli ennen muuta protesti, joka kohdistui muiden puolueiden EU-politiikan konsensukseen. Protestille oli kysyntää tilanteessa, jossa Portugalin hallitus saapui hattu kourassa pyytämään apua muilta EU-mailta juuri Suomen vaalien alla.

Vuosien 2003–2011 eduskuntavaaleihin mahtuu lisäksi kaksi tilannetta, joissa puolueen kannatuksen muutos on ollut yli kaksi prosenttiyksikköä. Vuonna 2007 oppositiopuolue kokoomus kykeni nostamaan kannatustaan vaalikampanjassa kahdella prosenttiyksiköllä, mitä voi pitää hyvänä tuloksena kun sitä vertaa normaaleihin muutoksiin puolueiden kannatusluvuissa.

Vuonna 2011 keskustan kannatus romahti 2,5 prosenttiyksikköä, kun puolueen kannattajat jäivät sankoin joukoin kotiin. Tuolloin kaikki tuntui menevän keskustaa vastaan. Vaalikampanjan aikana kannatukseen eniten vaikutti todennäköisesti se, että Suomi joutui sittenkin kasvattamaan osallistumistaan Portugalin apupakettiin, toisin kuin Mari Kiviniemi lupasi, kun Portugalin hallitukselta loppuivat rahat kolme viikkoa ennen Suomen vaaleja.

Kiinnostavin taulukon havainto on kuitenkin, ettei yksikään hallitusvastuussa oleva ”suuri” puolue ole onnistunut nostamaan kannatustaan vaalikampanjan aikana 2000-luvun eduskuntavaaleissa. Se ei tietenkään tarkoita, että vaalikampanja olisi tarpeetonta ajanhukkaa. Todennäköisesti puolueilla olisi mennyt vielä huonommin, mikäli ne olisivat heittäneet kirveen kaivoon ja päättäneet jäädä kotiin kampanjan ajaksi.

Voiko kokoomus siis kiriä keskustan kiinni keväällä 2015? Tuskin. Mennyt ei ole tietenkään tae tulevasta, mutta 2000-luvun vaalikampanjoiden historia osoittaa, että kokoomuksen mahdollisuudet kiriä keskustan 8 prosentin etumatka kiinni keväällä 2015 ovat häviävän pienet.

Erkka Railo

Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Why media relies on men’s expertise?

3 joulukuun, 2014Hankkeet, Journalismi, Politiikka, Sukupuoli, Tiedotusvälineetmtaval

“This is appalling. It is impossible to explain away these results”, said Marko Junkkari, the Editor of the business, economics and politics news desk of Helsingin Sanomat newspaper after the results of our research project ‘Expertise in the Media’ were revealed in November.

In our study we had scrutinised the use of academic and other experts in Finnish news journalism. Indeed, the results were disconcerting and disappointing. According to our study, less than 30 per cent of the experts interviewed in Finnish news journalism were women.

Finns are used to seeing themselves as forerunners in gender equality. This is why the research results showing how little foothold women have in public expertise may be difficult to accept.

Whether one looks back in history or evaluates the current situation in Finnish society, there are good grounds for viewing Finland as a country that supports gender equality.

Finnish women were the first in the world to fully exercise the right both to vote and to stand as a candidate in elections. Today, the amount of women in the national parliament exceeds 40 per cent, and since early 2000 the cabinet portfolios have been shared equally between male and female politicians. Also, when it comes to family life, Finland has been named the best country in the world to be a mother.

In working life, the employment rate of Finnish women is almost as high as men. In terms of full time employment, Finnish women score highest in Europe. Women in Finland are also highly educated. With regards to the level of university degrees, working age women have already bypassed men.

So why is it that women’s expertise appears less valued in public debate and in news journalism than that of men?

One could easily suggest that this is because there are fewer female experts available or that such women are less inclined to appear in the media, but the answer is more complicated.

Firstly, male and female employees are fairly evenly matched among university researchers and lecturers in Finland. In some universities, women even constitute a majority. It is true, there are less female than male professors in Finnish academia, but the media are not confined to interviewing only professors. Individuals interviewed include junior academics and other experts who hold a variety of positions in the society.

In fact, men dominate also the field of public expertise outside academia: more than 70 per cent of all interviewed and named experts in the news were male. Furthermore, even among professors, male scholars are interviewed more frequently than their female colleagues.

Secondly, our survey of social scientists in the three largest Finnish universities proved that women scholars were just as willing as their male counterparts to appear as experts in the media. They just were contacted far less often by media organisations.

When editorial staff are making decisions on whom to interview, gender is not given much thought. In the often hectic reality of the media houses, journalists tend to rely on experts that have been interviewed before and are known to be knowledgeable, quick-witted and familiar to journalistic practices. And, when gender is not actively considered, journalists are likely to turn to male experts.

The results of our study may be disappointing, but its reception has brought more than just a glimmer of hope. Several columnists, journalists and academics, both men and women, have shared their views on the topic and offered suggestions on how to improve the situation.

Some of the actions have been purely practical yet brilliant. The day after the results were published the Head of Communications in the Bank of Finland, Jenni Hellström, sent out a press release listing all women experts working for her organisation.

Most notably, Marko Junkkari, of Helsingin Sanomat, and his colleague Mauri Liukkonen, from Savon Sanomat, have publicly announced that their newspapers will revise their practises in order to narrow down the groundless gender gap revealed in the study.

Junkkari’s and Liukkonen’s responses were more than welcome. If things were to change, it is the readers who will benefit the most.

A narrow range of interviewed experts may be convenient to journalists but it has several negative consequences. If only a very limited group of academic and other experts get their voices heard, the perspectives provided by the media are likely to remain restricted. Finding the best experts and achieving a multi-voiced public debate is likely to benefit us all. And more importantly, by giving women academics a platform to become visible, to be seen and heard, media will contribute to a more equal and accurate picture of Finnish society.

Mari K. Niemi

Senior Researcher, Centre for Parliamentary Studies, University of Turku

Visiting Scholar, University of Strathclyde, Glasgow

The Project in a Nutshell

‘Expertise in the Media’ project was based on three separate research materials. The first set of data was gathered in 2013 and included 1,131 news stories (from Helsingin Sanomat newspaper, national broadcasting corporation YLE and news agency STT) in which individuals were given expert positions. The second set of research material included 11 semi-structured interviews with experienced journalists and managing editors (from Helsingin Sanomat, Iltalehti and Ilta-Sanomat newspapers, YLE, STT and commercial broadcaster MTV3). Seven of the interviewees were women, five were men. These interviews were conducted in the spring of 2014. The third set of research data included a survey that was sent out in spring 2014 to 1,125 researchers working in the fields of social sciences in the University of Helsinki, University of Tampere and University of Turku. In total, there were 293 respondents, of which 146 were women and 147 men.

The study was carried out by Senior Researcher, Dr. Ville Pitkänen, and Senior Researcher, Dr. Mari K. Niemi, and it was funded by Helsingin Sanomat Foundation.

Mitä tutkija saa julkisuudessa sanoa?

10 marraskuun, 2014Politiikkavipepi

Keskustelu tutkijoiden julkisesta roolista on ollut tänä syksynä poikkeuksellisen vilkasta. Aihetta on pohdiskeltu julkisuudessa pääministeriä ja ulkoministeriä myöten ja poliitikkojen ohella keskusteluun ovat osallistuneet myös tutkijat. Voimakkain kritiikki on kohdistunut erityisesti sellaisiin tutkijoiden ulostuloihin, joiden on katsottu sisältävän perusteltujen analyysien lisäksi myös mielipiteellisiä kannanottoja.

Kenties räväkimmin kantaa otti alkusyksystä valtio-opin professori Matti Wiberg, joka kritisoi blogi-kirjoituksessaan median pitävän yllä hölöttäjien kuplaa. Wibergin mielestä media välittää yleisölle pätevien näkemysten sijaan subjektiivisia mielipiteitä ja tutkimustulosten sijaan ennakkoluuloja – pätevien tieteilijöiden sijaan toimittajat eivät haastattele ”akateemisesti pätevöityneitä tutkijoita, vaan tyypillisesti ansioita vailla olevia pop-up-velhoja”.

Suurelle osalle tutkijoista tämänkaltainen keskustelu voi olla hämmentävää. Viime vuosina yliopistoilla on alettu aikaisempaa voimakkaammin korostaa yliopistojen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja tärkeä osa tätä kolmatta tehtävää on tutkijoiden osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun mediajulkisuudessa.

Iso kysymys onkin, leimautuuko toimittajien kanssa yhteistyötä tekevä tutkija ”päivystäväksi dosentiksi”, ja millä tavoin julkiset esiintymiset vaikuttavat tutkijan akateemiseen uskottavuuteen. Kun toimittaja ottaa yhteyttä tutkijaan, pitäisikö tutkijan pitäytyä tiukasti omien tutkimusteemojensa avaamisessa vai voiko tutkija ottaa yleisemminkin kantaa oman osaamisalueensa kysymyksiin? Entä pitäisikö tutkijan esittää julkisuudessa myös omia näkemyksiään ja mielipiteitään vai pitäytyä tiukasti faktoissa?

Tutkijoiden näkökulmasta nämä kysymykset ovat tärkeitä, sillä omia ja usein ristiriitaisia odotuksia tutkijoille asettavat niin poliitikot, toimittajat kuin yliopistoyhteisö. Näihin kysymyksiin on haettu vastausta Eduskuntatutkimuksen keskuksen Asiantuntijuus mediassa –tutkimushankkeessa, jossa aihetta tarkastellaan sekä tutkijoiden että toimittajien näkökulmista.

Tutkimuksemme osoittaa, että toimittajien mielestä ihanteellinen tutkija on entuudestaan tunnettu, yhteistyökykyinen ja asiansa tunteva henkilö, joka uskaltaa kommentoida, analysoida ja ottaa rohkeasti kantaa haastattelun aihepiiriin liittyviin kysymyksiin. Hyvä ulosanti ja taito tiivistää ovat plussaa.

Media-aineistot vahvistivat, että tutkijoilta odotetaan mediassa nimenomaisesti ajankohtaisten aiheiden kommentointia. Uutisjutuissa tavallisin tutkijoille annettu rooli oli toimiminen kommentaattorina. Lähes yhtä usein tutkijat antoivat taustatietoja uutisjutun aihepiiriin liittyen. Huomattavasti harvemmin tutkijat raportoivat julkisuudessa omista tutkimuksistaan. Eniten uutisissa haastateltiin eri alojen professoreita ja tutkimusjohtajia eli akateemisesti kaikkein meritoituneimpia tutkijoita. Lisäksi aineisto osoitti, että asiantuntijuus on julkisuudessa voimakkaan sukupuolittunutta. Mediassa haastatelluista tutkijoista peräti 71 prosenttia oli miehiä.

Entä mitä tutkijat ajattelivat yhteistyöstä median kanssa? Yli 90 prosenttia tutkijoista suhtautui toimittajien yhteydenottoihin myönteisesti ja piti osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeänä. Tutkijoiden käsitykset yhteistyön sisällöstä eivät kuitenkaan vastanneet toimittajien odotuksia. Itselleen luontevimpina tapoina osallistua julkiseen keskusteluun tutkijat pitivät esitelmien pitämistä, asiantuntijahaastatteluiden antamista uutismedioille, vieraskynien yms. kirjoittamista ja tutkimustuloksista raportoimista mediassa. Enemmistö tutkijoista ei kuitenkaan pitänyt itselleen luontevana ajankohtaisten aiheiden kommentointia julkisuudessa. Tulokset osoittavat, etteivät toimittajien ja tutkijoiden käsitykset yhteistyön sisällöstä kohtaa. Mediassahan tutkijoilta kaivattiin nimenomaisesti vahvoja kannanottoja ja ajankohtaisten aiheiden kommentointia.

Lisäksi kyselytutkimus nosti esiin monia tekijöitä, joiden tutkijat kokivat vähentäneen tai vaikeuttaneen omaa yhteistyötään median kanssa. Tällaisia tekijöitä olivat muun muassa toimittajien taipumus kärjistää asioita, julkaista lausuntoja eri muodossa kuin ne on annettu ja kysyä asioita haastateltavan tutkimusaiheen ulkopuolelta.

Oma merkityksensä oli myös yhteyttä ottavalla tiedotusvälineellä. Yli puolet vastaajista suhtautui kielteisesti iltapäivälehtien haastattelupyyntöihin, kun taas päivälehtien yhteydenottoihin suhtautuivat myönteisesti lähes kaikkia vastaajat. Lisäksi mediassa esiintymisen koettiin vievän liikaa aikaa yliopistoyhteisön enemmän arvostamilta tehtäviltä kuten julkaisemiselta. Merkittävin este julkisuudessa esiintymiselle oli kuitenkin se, että 80% vastaajista kertoi median pyytäneen heiltä haastattelua vain muutamia kertoja vuodessa tai harvemmin.

Kuten tutkimustulokset osoittavat, tutkijoiden ja median väliseen yhteistyöhön liittyy monia ongelmakohtia, joista kenties keskeisin on rooliodotusten kohtaamattomuus. Toimittajat kaipaavat rohkeita analyyseja ja mielipiteitä, kun taas moni tutkija kokee kommentaattorin roolissa esiintymisen itselleen vieraaksi. Osaa tutkijoista arveluttavat myös median toimintatavat. Näistä erilaisista odotuksista ja ongelmakohdista huolimatta valtaosa tutkijoista pitää kuitenkin osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeänä – siitäkin huolimatta, että astuessaan julkisuuteen tutkija siirtyy epämukavuusalueelleen.

Mitä näiden havaintojen perusteella sitten pitäisi ajatella viimeaikaisista, tutkijoiden media-esiintymisiä kritisoivista puheenvuoroista? Vaatimus tutkimukseen perustuvien analyysien esittämisestä julkisuudessa osoittaa jonkinasteista tietämättömyyttä median toimintatavoista. Tutkijat eivät määrittele haastatteluiden kysymyksenasetteluja vaan toimittajat. Toimittajia kiinnostaa varsin usein olemassa olevien tutkimustulosten sijaan rohkeat analyysit tulevasta. Tutkijan vaihtoehdoiksi siis jää joko kieltäytyä haastattelusta tai pyrkimys analysoida ajankohtaisia kysymyksiä parhaan tietämyksensä valossa. Sitä tosiseikkaa tutkija ei kuitenkaan pääse karkuun, että käynnissä olevia prosesseja kommentoitaessa operoidaan aina puutteellisin tiedoin.

Toisinaan päätös kieltäytyä yhteistyöstä median kanssa on perusteltu. Jos aihetta ei tunne, kannattaa toimittaja ohjata aiheeseen paremmin perehtyneen tutkijan juttusille. Itsekriittisyys on tärkeää, mutta äärimmilleen vietynä siihen voi kuitenkin liittyä ongelmia. Mikäli tutkijat kieltäytyvät osallistumasta julkiseen keskusteluun, tarjoavat toimittajat kommentaattorin roolin muille yhteiskunnallisille toimijoille – henkilöille, joilla on kyllä rohkeutta osallistua ajankohtaiseen keskusteluun, mutta joiden asiantuntemus on suurella todennäköisyydellä heikompi kuin aihepiirin parissa vuosia viettäneen tutkijan.

Erikoistutkija Ville Pitkänen

Lisätietoja hankkeesta:

VTT Ville Pitkänen
email: ville.pitkanen@utu.fi, puh: 040 7770869

VTT Mari K. Niemi
email: makani@utu.fi, puh: 0417099666

Hankkeen on rahoittanut Helsingin Sanomain Säätiö

Välikysymykset opposition aseena

17 lokakuun, 2014Eduskunta, Politiikka, Puolueet, Välikysymysmtaval

Perussuomalaiset ja keskusta ovat jättämässä yhteisen välikysymyksen hallituksen talouspolitiikasta ja Suomen talouden kehityksestä. Välikysymys tulee olemaan 20. tällä hallituskaudella. Ylen uutisen mukaan vasemmistoliittoa ja vihreitä ei pyydetty mukaan välikysymyksen valmisteluun. Perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo kertoi Ylen aamutv:ssä, että välikysymyksen jättäminen ei olisi vaaliteknisesti edes järkevää, vaan kannattavampaa olisi katsella hallituksen rämpimistä huhtikuuhun saakka. Slunga-Poutsalon mukaan välikysymys on kuitenkin tehtävä, koska Suomella ”ei ole varaa enää odottaa”.

Mistä aiheista välikysymyksiä on jätetty kuluvan vaalikauden aikana? Onko oppositio ollut välikysymysten takana yhtenä rintamana? Mikä hallituksen politiikassa on ollut erityisesti kritiikin kohteena, ja puuttuuko jokin politiikan sektori välikysymysaiheiden joukosta?

Välikysymyksen jättäminen on eduskunnan keino selvittää hallituksen luottamus. Välikysymyksen tekevät tavallisesti oppositiopuolueet, ja siihen tarvitaan vähintään 20 edustajan allekirjoitus. Välikysymys voidaan kohdistaa koko valtioneuvostolle tai yksittäiselle ministerille. Välikysymys jätetään keskuskansliaan, ja ensimmäinen allekirjoittaja esittelee kysymyksen täysistunnossa. Jos täysistunnon keskustelussa ehdotetaan epäluottamuslauseen antamista hallitukselle tai ministerille, toimitetaan eduskunnassa luottamusäänestys. Itsenäisyyden aikana Suomen hallitus on kaatunut neljä kertaa välikysymykseen, kaksi kertaa 1920-luvulla ja kaksi kertaa 1950-lopulla.

Keskusta ja perussuomalaiset ovat opposition suurimmat ja ainoat alkuperäiset puolueet. Syyskuun loppuun mennessä on jätetty kaikkiaan 19 välikysymystä. Osassa näistä välikysymyksistä allekirjoittajina on myös vasenryhmän, muutos2011:n ja vasemmistoliiton edustajia.

Oppositio on toiminut yhteisessä rintamassa vain alle kolmasosassa välikysymyksiä. Yhteistyö on kuitenkin selvästi tiivistynyt loppua kohden. Vuosien 2011–2012 aikana vain yksi välikysymys kymmenestä, joka koski euroalueen talouskriisiä, keräsi molemmat puolueet taakseen. Sen sijaan vuosien 2013–2014 aikana jätetyistä yhdeksästä välikysymyksestä yhteinen sävel on löytynyt viiteen kertaan. Näissä aiheina ovat olleet asuntopolitiikka, lasten kotihoidon tuki, hallituksen kuntapolitiikka, hallituksen perhepolitiikka ja työttömyys. ”Työttömyystilanne Suomessa”-otsikolla jätetty välikysymys on kerännyt eniten allekirjoittajia, yhteensä 87 nimeä.

Puolet keskustan välikysymyksistä, joihin perussuomalaiset eivät ole yhtyneet, käsittelee kuntapolitiikkaa. Huolenaiheina ovat olleet kunnalliset lähipalvelut, kuntauudistus ja sote-palvelut. Loput keskustan omista välikysymyksistä käsittelevät lapsiperheiden hyvinvointia, ikäihmisten hoivaa ja kansalaisten eriarvoistumista.

Perussuomalaiset on jättänyt omalla joukollaan seitsemän välikysymystä. Näistä kolmessa aiheena on euroalueen talouskriisi. Muut välikysymykset käsittelevät puolustusvoimia, kuntauudistusta, hallituksen talous- ja teollisuuspolitiikkaa ja poliisia.

Suosituin aihe on siis ollut kuntapolitiikka, josta on kauden aikana jätetty kaikkiaan kuusi välikysymystä. Toiseksi eniten on ollut esillä euroalueen talouskriisi, josta perussuomalaiset ovat jättäneet välikysymyksen neljä kertaa. Huomionarvoista on myös se, että eri tavalla sosiaalipolitiikkaan liittyvät aiheet, kuten palvelut, perheet ja eläkkeet, ovat olleet esillä joka toisessa välikysymyksessä.

Kullakin puolueella on oma vahvuusalueensa politiikan sektoreista. Kokoomusta pidetään uskottavana talouspolitiikassa, SDP:n vahvuus on sosiaalipolitiikka, keskustan kivijalka on alueelliset kysymykset, vihreillä ympäristöpolitiikka ja perussuomalaisilla Euroopan unioni. Puolueille on edullista päästä keskustelemaan julkisesti nimenomaan sellaisista aiheista, joissa niiden koetaan olevan uskottavia.

Keskusta ja perussuomalaiset ovat jättäneet välikysymyksiä ennen muuta niistä aiheista, jotka kuuluvat puolueiden omiin vahvuusalueisiin. Toki sekä kuntapolitiikka että euroalueen talouskriisi ovat olleet politiikassa esillä muutenkin, mutta silmiinpistävää on, että ainuttakaan välikysymystä ei ole jätetty esimerkiksi ympäristöpolitiikasta tai valtion omistajapolitiikasta.

Välikysymyksen jättäminen on enemmistöhallituksen aikana opposition keino nostaa tiettyjä aiheita julkiseen keskusteluun. Hallituksen linjaukset eivät ole läheskään aina merkittäviä impulsseja välikysymysten syntymiseen. Sen sijaan oppositiopuolueet liikkuvat hallitusta haastaessaan mielellään omalla vahvuus- ja mukavuusalueellaan.

Parlamentaarisen demokratian näkökulmasta välikysymys on mahdollisuus haastaa hallituksen harjoittama politiikka, ja mahdollisesti myös vaikuttaa tuleviin päätöksiin. Toisaalta jos välikysymys ei kuitenkaan johda käytännössä koskaan hallituksen kaatumiseen, mikä on sen tosiasiallinen tarkoitus, voidaan kysyä, onko välikysymyksellä muuta kuin eduskuntaa työllistävä vaikutus. Onko välikysymyksistä hyötyä vai haittaa eduskunnan lainsäädäntötyölle?

Niukin mahdollinen enemmistöhallitus on Suomessa vallassa todennäköisesti ensi kevään eduskuntavaaleihin. On mielenkiintoista nähdä, millaisista aiheista suurin mahdollinen vähemmistöoppositio haastaa hallitusta, ja toimiiko poliittisesti laaja oppositio yhtenä rintamana. Hallituksen talouspolitiikka näyttäisi olevan ainakin yksi sellainen teema, josta perussuomalaiset ja keskusta pystyvät nyt esittämään yhteisen välikysymyksen.

Sini Ruohonen

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Perusruotsalaiset ja suomidemokraatit?

2 lokakuun, 2014Maahanmuutto, Perussuomalaiset, Puolueet, Ruotsidemokraatitmtaval

Vierailin keskiviikkona 24.9. YLEn A-Studio -ohjelmassa keskustelemassa syyskuun puolivälin valtiopäivävaaleissa ennätykselliset 12.86 prosenttia äänistä ja 49 paikkaa 349 edustajan joukossa saavuttaneen Sverigedemokraterna-puolueen (SD) eli ruotsidemokraattien ja perussuomalaisten (PS) eroista ja yhtäläisyyksistä. Koska aika televisiossa on aina kortilla ja käytössä olleen lyhyen ajan puitteissa oli mahdollista käsitellä vain perusasiat, jatkan pohdintaa tässä.

Perussuomalaisiin kuuluva Euroopan parlamentin jäsen Jussi Halla-aho on todennut, että jos Sverigedemokraterna toimisi missä tahansa muualla kuin Ruotsissa, sitä pidettäisiin täysin normaalina puolueena. Jos tarkastelee ruotsidemokraattien 2011 julkaistua periaateohjelmaa, Halla-aho on pitkälti oikeassa. Siitä nimittäin löytyy hyvin vähän sellaista, mikä oikeuttaisi puolueen täydellisen eristämisen, joka on ollut muiden puolueiden ruotsidemokraatteja kohtaan valitsema linja. Korostaessaan nationalismia ja ruotsalaiskansallista identiteettiä sekä kritisoidessaan monikulttuurisuusajattelua ja maahanmuuttopolitiikkaa ohjelma toki haastaa Ruotsissa vallitsevia poliittisen korrektiuden rajoja, mutta mitään lainvastaista tai normaalin demokraattisen poliittisen kilvoittelun käytäntöjen kanssa ristiriidassa olevaa sieltä ei löydy.

Puoluejohtaja Jimmie Åkesson on tehnyt hartiavoimin töitä tuodakseen puolueensa valtavirtaan ja tehdäkseen siitä poliittisesti salonkikelpoisen. Hänen johdollaan puolueessa on toteutettu reipasotteinen sisäinen puhdistus, jossa riveistä on siivottu rasistisia ja muukalaisvihamielisiä kannanottoja julkisuudessa esittäneitä jäseniä. Omissa esiintymisissään hän on toistuvasti torjunut syytökset puolueen rasistisuudesta. Tämä ei kuitenkaan vielä ole riittänyt murtamaan saartorengasta puolueen ympärillä.

Ruotsidemokraatit tekee ongelmalliseksi puolueen tausta. Sen perustivat vuonna 1988 joukko aiemmin Bevara Sverige Svensktin, Framstegspartietin ja Sverigepartietin kaltaisissa äärinationalistisissa, oikeistoradikaaleissa, maahanmuuttovastaisissa ja rasistisissa liikkeissä toimineita henkilöitä. Tässä SD:n ensimmäisessä versiossa vaikuttivat esimerkiksi ruotsalaisen uusnatsismin johtohahmoihin kuulunut Robert Vesterlund ja kansallissosialistisessa Nordisk Rikspartietissa aiemmin toiminut Anders Klarström. Juuri nämä ulkoparlamentaarisissa rasistisissa äärijärjestöissä piilevät juuret saavat muut puolueet karttamaan ruotsidemokraatteja kuin ruttoa.

SD ei pääse pakoon menneisyyttään. Muiden puolueiden keskuudessa ollaan vakuuttuneita, että kaikesta julkisesta kasvojenpesusta ja päinvastaisista vakuutteluista huolimatta nyt Riksdagetiin valitun 49 ruotsidemokraatin joukossa on rasistisesti ja islamofobisesti ajattelevia henkilöitä. Näitä epäilyjä ruokkii se, että monen tuoreen SD-parlamentaarikon kampanja rakentui lähes yksinomaan maahanmuuton ja monikulttuurisuuden vastustamiselle. Voimakkaat vastareaktiot selittyvät sillä, että Ruotsissa monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus ja inklusiivisuus kuuluvat suorastaan valtiolliseen identiteettiin. Moni ruotsalainen tulkitsee niiden avoimen haastamisen suorana hyökkäyksenä kansankodin arvomaailman keskeisimpiä pilareita vastaan.

Suomessa on luonnollisesti seurattu tarkkaan, mitä naapurimaassa tapahtuu. Ruotsidemokraattien nousussa on nähty samoja piirteitä kuin perussuomalaisten vuonna 2011 ottamassa jytkyssä. Esimerkiksi Södertörnin yliopiston tutkija Ann-Cathrin Jungar on niputtanut SD:n ja PS:n yhdessä Tanskan työväenpuolueen kanssa samaksi oikeistopopulistiseksi puolueperheeksi. Tällainen näkemys ei kuitenkaan tee oikeutta perussuomalaisten ruotsidemokraateista olennaisella tavalla eroavalle historialliselle kehitykselle ja ideologiselle taustalle.

Siinä missä SD:n kasvualustana oli maahanmuuttokriittinen tai oikeammin suoran muukalaisvihamielinen ulkoparlamentaariseen toimintaan suuntautunut yhden asian liike, perussuomalaiset on alusta saakka profiloitunut parlamentaarisen järjestelmän kautta vaikuttamaan pyrkivänä ja politiikkavaihtoehtoja laajalla rintamalla tarjoavana puolueena. Perussuomalaisiin on toki vuosien saatossa syntynyt vahva maahanmuuttokriittinen siipi, mutta puolueen eksistentiaalinen perusolemus on löydettävissä muualta. Maahanmuuttokriittisyyttä tärkeämpiä määrittäviä tekijöitä perussuomalaisille ovat EU-kriittisyys ja ns. vanhojen puolueiden eli entisen kolmen suuren (SDP, Keskusta, Kokoomus) haastaminen.

Perussuomalaisten ideologiset juuret löytyvät agraaripopulistisesta SMP:stä, joka aikanaan kelpuutettiin maan hallitukseenkin. Vuoden 2011 vaaleissa saavuttamansa 19 prosentin kannatuksen ja 39 eduskuntapaikan kautta perussuomalaisten yleinen poliittinen uskottavuus ja kansanvaltainen mandaatti ovat olleet aivan toista luokkaa kuin vuoteen 2010 Ruotsin neljän prosentin valtakunnallisen äänikynnyksen alle jääneiden ruotsidemokraattien. Toisin kuin 15 vuoden parlamentaarisen kokemuksen puolueena omaavat perussuomalaiset, ruotsidemokraatit ovat vasta institutionalisoitumistaipaleensa alussa.

Toisin kuin ruotsalaisessa kahteen blokkiin (sosialidemokraattien johtama punavihreä ryhmittymä ja maltillisen kokoomuksen johtama porvarillinen allianssi) perustuvassa parlamentaarisessa käytännössä, Suomen puoluekentässä ei perinteisesti ole ollut sellaisia raja-aitoja, joita ei hallituskoalitiota muodostettaessa olisi voitu ylittää. Meillä on ollut SDP:n ja Maalaisliitto-Keskustan yhteistyöhön nojanneita punamultahallituksia, kokoomuksen ja SDP:n muodostamia sinipunakoalitioita sekä koko oikeisto-vasemmisto-spektrin läpäisseitä sateenkaarihallituksia. Toisin kuin Ruotsissa, Suomessa äänestäjät eivät ole päässeet päättämään hallituspohjasta, vaan sen ratkaisemisen puolueet ovat varanneet omaksi oikeudekseen.

Vaalivoittonsa jälkeenkään ruotsidemokraatit eivät vielä ole aivan samoissa lukemissa perussuomalaisten kanssa. Nyt puolueen kannatus on kuitenkin jo niin suurta, että sen eristäminen kokonaan yhteiskunnallisen keskustelun ja parlamentaarisen yhteistyön ulkopuolelle on yhä hankalampaa ja demokratian kannalta entistä ongelmallisempaa. Puolueen omana lähiajan tavoitteena on päästä käymään kauppaa hallituskoalitiolle antamallaan tuella, mutta hallitusvastuuseen se ei suoranaisesti pyri. Perussuomalaisille taas hallitukseen meno on julkilausuttu tavoite ja lähitulevaisuudessa oikeastaan väistämätönkin askel, mikäli puolue haluaa säilyttää uskottavuutensa aitona poliittisena vaihtoehtona, ei pelkkänä pysyvästi oppositiossa istuvana protestipuolueena.

Perinteinen vasemmisto-oikeisto –jaottelu on puutteellinen työkalu SD:n ja PS:n analysoinnissa. Oikeistolaista niiden agendalla on kansallismielisyys, maahanmuuttokriittisyys, lain ja järjestyksen korostaminen sekä yleinen arvokonservatismi, mutta talouspolitiikassa ne ovat lähempänä keskustavasemmistoa. Varsinkin perussuomalaisilla mutta myös ruotsidemokraateilla on vahvasti perinteiseen pohjoismaiseen sosialidemokratiaan nojaavia talouspoliittisia näkemyksiä. Ne haluavat säilyttää hyvinvointivaltion, puolustavat valtion oikeutta säädellä markkinoiden toimintaa ja haluavat tukea pienyrittäjien toimintaa.

Markku Jokisipilä

Johtaja, Eduskuntatutkimuksen keskus

Miksi poliittinen johtajuus on sukupuolikysymys?

2 syyskuun, 2014Politiikka, Sukupuolimtaval

Mari K. Niemen Lectio Precursoria Turun yliopiston väitöstilaisuudesta 30.8.2014

Suomalaiset naiset saivat äänioikeuden vuonna 1906, yhtä aikaa miesten kanssa. Naisia valittiin jo ensimmäiseen eduskuntaan, ja ensimmäinen naisministerikin nousi tehtäväänsä jo 20-luvulla.

Kansainvälisissä vertailuissa Suomi on ollut edelläkävijä sukupuolten tasa-arvossa. Pohjoismainen tasa-arvomalli, johon kuuluvat työelämään ja poliittiseen päätöksentekoon aktiivisesti ja runsaslukuisesti osallistuvat naiset, on olennainen osa Suomi-kuvaa.

Suomalaisista kansanedustajista 42 prosenttia on naisia. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa vastaava luku on 23 prosenttia. Nyky-Suomessa hallitusten ministerinsalkut jaetaan tasapuolisesti naisten ja miesten kesken. Britanniassa tällainen käytäntö on vielä kaukainen ajatus.

Ehkäpä juuri Suomessa varhain saavutetut merkkipaalut ja maan hyvä menestys kansainvälisissä vertailuissa ovat tuottaneet ajattelua, että tasa-arvo on meillä jo saavutettu.

Hugo, Emil, Antti, Kyösti, Paavo, Juho Kusti, Pekka, Edvin, Kustaa Fredrik, Arvo, Jussi, Juha, Harri, Ilkka, Pertti, Sauli, Ville, Jyrki ja Alexander – he kaikki ovat vuorollaan johtaneet nykyistä pääministeripuoluettamme, kokoomusta. Yhteensä SDP:llä, keskustalla ja kokoomuksella on historiansa aikana ollut 58 johtajaa. Heistä kolme on ollut naisia.

Tänä elokuisena lauantaina Suomen tasavallan presidentti, pääministeri, ulkoministeri ja valtiovarainministeri ovat miehiä. Yhtäkään neljästä suurimmasta puolueesta ei johda nainen. Itse asiassa kahdella niistä ei ole koskaan ollut naista johtajanaan. Kahdeksasta eduskuntapuolueesta vain yhtä, sitä kaikkein pienintä, johtaa nainen. Eduskunnan kolme puhemiestäkin ovat – miehiä.

Eri puolueissa ja eri aikoina johtajaksi on valikoitunut melko erilaisiakin henkilöitä. Yksi asia suurten suomalaispuolueiden johtajia on kuitenkin yhdistänyt. Heistä 95 prosenttia on ollut miehiä.

Tutkimukseni sai alkunsa ristiriidasta, joka vallitsee puolueiden varhain omaksuman tasa-arvo-ajattelun ja niiden omissa organisaatioissa toteutuneiden konkreettisten johtajavalintojen välillä.

Väitöstutkimukseni käsittelee Suomen ehkä tärkeintä rekrytointiprosessia. Suuren suomalaisen puolueen johtajaksi valikoituminen on olennainen etappi matkalla pääministeriksi, maamme poliittisesti vaikutusvaltaisimpaan tehtävään.

Minua kiinnosti, miten tuohon tehtävään pääsee.

Naiset tulivat mukaan suurten puolueiden johtajavaaleihin 80- ja 90-lukujen taitteessa. Lukumääräisesti naisia on ollut ehdokkaana miehiä vähemmän. Naiset ajateltiin pitkään toistensa kilpailijoiksi: useamman ehdokasnaisen pelättiin syövän toistensa ääniä.

Naisten johtajavaaleissa saaman niukan kannatuksen valossa heidän roolinsa oli usein lähinnä symbolinen, naisten aktiivisuutta ja politiikan osallisuutta kuvastava. Vasta 2000-luvun alussa ensimmäiset naiset nousivat suurten puolueiden johtajiksi ja pääministereiksi.

Vaikka tärkeitä lasikattoja on rikottu, naisten läpimurto poliittisiksi johtajiksi on Suomessakin vielä kesken.

Tutkimukseni on artikkeliväitöskirja, joka koostuu neljästä artikkelista ja johdanto-osasta. Artikkeleita yhdistävinä tekijöinä ovat nousu suuren puolueen johtajaksi ja median ja politiikan vuorovaikutus.

Kolmen perinteisesti suuren suomalaisen puolueen, SDP:n, kokoomuksen ja keskustan johtajavalintoja analysoin kolmen suuren suomalaisen sanomalehden uutisoinnin valossa.

Aamulehden, Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien uutisointi 1980-luvun lopulta 2010-luvulle tarjosi ensi vaiheessa lähtökohdan johtajavaihdosten ajoittumisen ja niiden keskeisten vaiheiden paikantamiselle. Tutkimuksen toisessa vaiheessa analysoin sanomalehdissä johtajuudesta käytyä keskustelua etenkin siitä näkökulmasta, miten ajatusta naisen noususta puoluejohtajaksi käsiteltiin.

Tutkimuksen edetessä huomasin, että tiedotusvälineiden rooli johtajavaihdoksissa muuttui ja monipuolistui tarkastelemani kauden aikana. Media tarjoaa puolueille areenan, jolla käydä johtajavaaleja. Samalla mediasta on tullut vaalia julkisuustapahtumana tuottava, tulkitseva ja siihen kantaaottava osapuoli. Tämän roolin ottaminen ei olisi ollut mahdollista ilman puolueiden myötämieltä.

Kansalaisten huomion toivossa puolueet ovat kutsuneet tiedotusvälineet osaksi tärkeintä rekrytointiprosessiaan. Median tulkintavallan kasvun myötä myös arvaamattomuus ja riskit tuossa prosessissa ovat puolueiden näkökulmasta kasvaneet.

Toisinaan kesytön media on kritisoinut puolueiden johtajavaaleja ja niiden ehdokkaita tylsyydestä ja tähtipotentiaalin puutteesta. Puolueiden sisäisiä riitoja on käsitelty julkisuudessa tavalla, joka ei ole niille eduksi. Median suosimat ehdokkaat eivät aina ole olleet samoja, joita puolueiden sisäpiirissä on johtajaksi kaavailtu.

Joskus nämä median suosikit ovat olleet naisiakin.

Miksi vaikutusvaltaisimpien puolueiden johtajuus on Suomessa vakiintunut miesten työksi?

Yhtä selitystä ei ole. Merkitystä on perinteellä, mutta myös esimerkiksi sattumalla. Keskustan Eeva Kuuskoski-Vikatmaa oli lähellä tulla valituksi puolueensa johtajaksi vuonna 1990. Hän voitti vaalin ensimmäisen kierroksen. Jos hän olisi voittanut toisenkin kierroksen, olisiko naisten poliittisen johtajuuden kuva Suomessa tänään toisenlainen?

Selittäviä tekijöitä löytyy myös puolueissa vakiintuneista toimintatavoista, kuten käytännöstä jota kutsun manttelinperijäkulttuuriksi. Tätä perinnettä kuvastaa pieni tarina, jonka teille nyt kerron. Sen tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun Turkuun.

Vuonna 1969 SDP piti puoluekokoustaan Turussa. Puoluetta johti Rafael Paasio, mutta puoluesihteerin paikka oli auki. Paasio on kuvannut muistelmissaan tuon puoluekokouksen asetelmia. Hänen mukaansa puoluesihteerivalinta äityi sodaksi, jota yritettiin ohjailla puoluetoimistolta käsin.

”Näytti siltä, että pojat olivat jakaneet paikat keskenään valmiiksi”, Paasio muistelee.

Paasiolle eivät kelvanneet puoluetoimiston puoluesihteeriksi tarjoamat ehdokkaat, Pekka Korvenheimo ja Esko Niskanen. Hänen mielestään kummastakaan ei ollut tuohon tehtävään. Kuten Paasio asiaa kuvasi:

”Puoluesihteeri – – Se on raskas ja vaativa tehtävä, joka kuluttaa miehen nopeasti. Tällaiseen tehtävään piti kuitenkin mies hakea.

Kokouksessa oli puoluesihteeriasiaa käsiteltäessä hyvin kireä tunnelma. Korvenheimo piti itseään jo varmana puoluesihteerinä. Niin minä sen käsitin ja lienen ollut oikeassa. ’Pojat’ olivat luvanneet!” Paasio päättää pohdintansa.

Puoluejohtaja puuttuikin omakätisesti puoluesihteerin valintaan. Hänelle oli vinkattu vielä tuntemattoman mutta lupaavaksi, käyttökelpoiseksi ja kansainväliseksi sanotun Kalevi Sorsan nimi. Paasio etsi puoluekokouksessa Sorsan käsiinsä. Tämä löytyi Turun konserttitalon ravintolasta syömästä hernekeittoa.

”Kyselin, mitä mieltä hän olisi puoluesihteerin tehtävistä”, Paasio kuvaa miesten kohtaamista.

Ehdotus hämmensi Sorsaa, joka halusi kysyä asiasta Irene-vaimonsa mielipidettä. Puolison suhtauduttua myönteisesti, Kalevi Sorsan ura SDP:n puoluesihteerinä aukeni. Puoluejohtajan auktoriteetti riitti nostamaan tuntemattoman Sorsan tehtävään, vaikka tapaa ”sinkauttaa yön lopputunteina” uusi ehdokas vaaliin kritisoitiinkin.

Kun Paasio vuonna 1975 väistyi SDP:n puoluejohtajan paikalta, hänen jatkajakseen oli vain yksi ehdokas. Sorsa nousi tehtävään äänestyksittä.

Valmisteltu oli myös puolueen seuraava johtajavaihdos Kalevi Sorsasta Pertti Paasioon vuonna 1987. Särön sujuvaan menettelyyn toivat puolueen naiset SDP:n naisliiton Vappu Taipaleen johdolla. He eivät hyväksyneet menettelyä jossa, Vappu Taipaleen sanoin, pojat näyttivät jakavan Sorsan perintöä. Naisliitto asettikin omat ehdokkaansa kaikkiin keskeisiin tehtäviin, myös puolueen puheenjohtajaksi.

Puoluekokousedustajille jäi kumileimasimen rooli. Myös politiikasta uutisoivat tiedotusvälineet jäivät tuolloin vielä prosessin ulkopuolelle.

Vuonna 1993 turkulainen Maija Perho-Santala oli haastanut kokoomuksen puheenjohtaja Pertti Salolaisen johtajavaaliin.

Perho-Santalaa vaalissa tukenut Ilkka Suominen toivoi, ettei yksin sukupuoli ratkaisisi käsillä ollutta johtajavaalia naisehdokkaan tappioksi, ja jatkoi: ”Klassista sanontaa käyttäen, Maija on hyvä jätkä”.

Samana vuonna SDP valitsi johtajakseen Paavo Lipposen. Lipponen lohdutti johtajavaalissa vain 14 ääntä saanutta Tarja Halosta toteamalla, että ”joskus miestä etsiessä niitä ei löydy miesten joukosta”. Ilmeisesti Lipponen halusi sanoa, että Tarja Halosessa olisi riittävästi ”miestä” johtajaksikin.

Kesällä 2014 Paula Risikko tavoitteli puolueensa kokoomuksen puheenjohtajuutta. Hänen kampanjapäällikkönsä Pekka Selenius totesi kampanjan aikana, että ”Paula on niin kova jätkä” ettei vaalista missään nimessä tule sukupuolikysymystä.

Johtajavalintojen yhteydessä on mietitty, kuka voisi täyttää edeltäjän suuret saappaat. Kuka olisi valtiomiesainesta?

Kun naisehdokkaita on haluttu tukea johtajavaalissa, heitä on ikään kuin puhuttu miehiksi. Naisten kannattaminen johtajiksi puhumalla heistä hyvinä jätkinä, kertoo jotakin siitä, mitä ajattelemme naisista ja miehistä. Se kertoo myös siitä, mitä ajattelemme johtajuudesta.

”Sukupuolikysymykseksi” on ymmärretty vain ajatus naisten johtajuudesta. Johtajuus on kuitenkin sukupuolikysymys ennen kaikkea siksi, että johtajat ovat olleet miehiä.

Tutkimukseni jo käynnistyttyä suomalainen politiikka asettui uuteen asentoon vuoden 2011 eduskuntavaalien myötä. Eduskunnan pienin puolue, perussuomalaiset, sai historiallisen suuren vaalivoiton.

Perinteisesti suuren puolueen johtajaksi oli noustu puoluekokouksessa käydyn johtajavaalin kautta. Perussuomalaisten voiton myötä aukeni kuitenkin uusi väylä suuren puolueen johtajuuteen: pienen puolueen nostaminen suurten joukkoon.

Myös tässä prosessissa median merkitys oli keskeinen. Timo Soinin onnistumisessa kristallisoitui se, miksi puolueet kasvavasti odottavat johtajiltaan taitoa median käsittelyssä ja julkisuuden hallinnassa.

Noiden vaalien jälkeen SDP, keskusta ja kokoomus ovat kaikki vaihtaneet johtajiaan. Väitän tutkimuksessani, että perussuomalaisten vaalivoiton aiheuttama järistys heijastui noihin johtajavaihdoksiin, joskin eri tavoin.

Kunkin puolueen luonne ja puoluekulttuuri vaikuttavat siihen, millaisia johtajia ne valitsevat, mutta merkitystä on myös puolueiden välisellä kilpailuasetelmalla.

Vuonna 1990 keskustan nuori ja mediaketterä uusi puoluejohtaja Esko Ahon sai kiitosta esiintymisistään. Hänen onnistumisensa tv-lamppujen loisteessa näytti vaikeuttavan SDP:tä tuolloin johtaneen, kömpelöistä esiintymisistä moititun Pertti Paasion asemaa. Paasion seuraajaksi valitun Ulf Sundqvistin tärkeiksi avuiksi nähtiin elegantti ulkoasu ja sulava esiintyminen.

Johtaja valitaan aina joissakin olosuhteissa ja johonkin tiettyyn kilpailuasetelmaan. Tämän vuoksi olosuhteiden, sen kontekstin, jossa johtaja vaihtuu ja uusi johtaja valitaan, on oltava mukana tuon vallanvaihdon analyysissä.

Mari K. Niemi (väit.)

Tutkija, Eduskuntatutkimuksen keskus & University of Strathclyde, Glasgow.

Linkki väitöskirjaan: Kaksi tietä huipulle. Media ja puoluejohtajuus Suomessa naisten noususta populismin aaltoon.

by
by

Kuinka äänestysinto tapetaan?

5 kesäkuun, 2014Eurovaalitäänestysaktiivisuus, eurovaalit, Media, puolueettmpuls

Europarlamentista pudonnut SDP:n Mitro Repo harmitteli vaalituloksen selvittyä sitä, miten vähän suomalainen media on kiinnostunut europarlamentaarikoista ja heidän työstään. Revon kommentit olisi helppo tuomita vaalitappion aiheuttamaksi katkeruudeksi, mutta samalla niissä on totuutta enemmän kuin siemeneksi. Vaikka ääniä menettäneiden tilalle saatiin toki uusia äänikuninkaallisia, ei pidä unohtaa, että 60 %:lle äänioikeutetuista vaalien mieluisin vaihtoehto oli jälleen kerran “ei kiinnosta”.

Äänestäjien vähäistä mielenkiintoa eurovaaleja kohtaan on usein selitetty puhumalla ns. toisen asteen vaaleista. EU-politiikka on niin monimutkaista ja etäistä, ettei tavallisen kansalaisen voi olettaakaan kiinnostuvan siitä. Lisäksi vaalituloksen ei nähdä vaikuttavan harjoitettavan politiikan suuntaan, vaan toimivan lähinnä istuvan hallituksen suosion mittarina.

Tällainen meriselitys on kuitenkin liian helppo pakotie todellisen ongelman ääreltä. Monimutkainen ja vaikeaselkoinen politiikka ei ole mikään EU:n yksinoikeus, vaan näkyvissä kaikilla politiikan tasoilla. Kuinka monesta esimerkiksi oheinen “sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislain valmisteluryhmän loppuraportti” on yksinkertainen ja helppolukuinen?

Kyse ei siis ole niinkään EU-politiikan monimutkaisuudesta, vaan sen saaman huomion vähäisyydestä. Vaikka esimerkiksi eurokriisi on hallinnut otsikoita viime vuosina, on unionin instituutioiden toiminta ja niissä tapahtuva politiikka jäänyt hämärän peittoon. Muutama valistava kirjoitus ei riitä herättämään ihmisten mielenkiintoa, jos niitä edeltää viiden vuoden hiljaisuus.

Matala äänestysprosentti ei siis ole mikään väistämättä Euroopan unioniin liittyvä ilmiö. Mikäli eduskuntavaaleja ja kotimaan politiikkaa käsiteltäisiin samanlaisella otteella kuin EU:ta, saataisiin myös eduskuntavaalien äänestysaktiivisuus tiputettua varsin vaivatta samoihin lukemiin.

Havainnollistetaanpa pienellä ajatusleikillä, miltä eduskuntavaalien ja kotimaan politiikan julkisuus voisivat näyttää, mikäli puolueet ja media kohtelisivat niitä yhtä välinpitämättömästi kuin eurovaaleja.

Aluksi tiedotusvälineet laskevat eduskuntataloon akkreditoitujen toimittajien määrän nykyisestä 125:stä neljääntoista. Sen verran suomalaistoimittajia, freelancerit mukaan lukien, on koko Brysselin kaupungissa tällä hetkellä. Lisäksi eduskunnan toiminnasta uutisoidaan jatkossa ainoastaan muodossa “Suomi päättää” tai “Suomi kieltää”. Samalla ohitetaan erilaisten poliittisten ryhmien sekä vaihtoehtojen olemassaolo ja kilpailu eduskunnan sisällä.

Arvioidessaan kansanedustajien työtä media keskittyy ainoastaan siihen, miten hyvin nämä ajavat vaalipiirinsä etua verrattuna muihin vaalipiireihin. Tämä etu lasketaan ynnäämällä plus- ja miinusmerkkisiä rahavirtoja vaalipiirien välillä. Nettomaksajuus määrittäköön koko poliittisen järjestelmän hyödyllisyyden.

Puolueet rakentavat eduskuntavaalien kampanjat niin teemoiltaan kuin vaaliorganisaatioiltaan täysin piirivetoisiksi, sekä vaikenevat siitä, että Helsingissä puolueet järjestäytyvät valtakunnalliselta pohjalta eduskuntaryhmiksi, joiden yhteinen nimittäjä ei ole edustajan kotipaikka. Kampanjoinnin määrässä tähdätään siihen, että ilman omaa aktiivisuuttaan äänestäjä huomaa vaalit vasta ennakkoäänestyksen jo alettua.

Media kutsuu television vaalitentteihin lähinnä puolueiden piirijärjestöjen puheenjohtajia, jotka eivät ole ehdolla vaaleissa. Tenteissä keskustellaan joko piiri- ja kuntatasoilla päätettävistä asioista tai hyvin abstrakteista kysymyksistä kuten “tarvitaanko Suomessa enemmän vai vähemmän Helsinkiä?”.

Näiden toimien lisäksi vähintään pari puoluetta voisi järjestää puoluekokouksen ja vaihtaa puoluejohtoaan parin viikon sisällä vaalipäivästä. Näin saadaan sekä kansalaisten että omien aktiivien huomio kätevästi vaaleista oleellisempien asioiden äärelle. Äänestäjien mielenkiinnon nujertaminen taataan lopullisesti vaali-iltana keskittämällä analyysi siihen, millaiset lähtöasetelmat tulos antaa seuraaviin kuntavaaleihin.

Leikki sikseen. Olisi toki helppoa kysyä, miksi EU-politiikasta pitää väkisin kirjoittaa, jos se ei kerran kiinnosta sen enempää ihmisiä kuin suurinta osaa puolueista tai mediasta. Totuus kuitenkin on, että maailmassa on suuria, kansallisvaltioiden rajat ylittäviä ongelmia, joiden ratkaisemiseksi jopa eurooppalainen yhteistyö voi olla liian pientä.

Euroopan unioni on järjestelmänä kaukana täydellisestä, mutta samalla se on ainoa ylikansallisten ongelmien ratkaisuun rakennettu mekanismi, jossa on mukana myös ylikansallista demokratiaa. Unionin tulevaisuus ei kuitenkaan näytä kovin valoisalta, kun sekä puolueet että media näyttävät suhtautuvan sen toimintaan varsin välinpitämättömästi.

Tuomas Pulsa

Kirjoittaja työskentelee tutkimusavustajana Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Kärkiehdokkaat esittäytyivät tyhjälle katsomolle

23 toukokuun, 2014Eurovaalit, Hankkeet, Tiedotusvälineetmtaval

Viime viikon torstaina kello 22 Suomen aikaa Euroopan parlamentin ryhmittymien kärkiehdokkaat – ja ehdokkaat EU:n komission puheenjohtajaksi – ottivat yhteen ympäri Eurooppaa televisioidussa väittelyssä. Yleisradio esitti ohjelman suorana verkossa ja tekstitetyn uusinnan Yle TV1:llä perjantaina kello 15.15, eli juuri sopivasti ennen kuin työssä käyvät suomalaiset olivat saapuneet olohuoneisiinsa.

Suoran lähetyksen tavoittavuutta haittasi vähäinen mainostus sekä se, että osa ehdokkaista ei käyttänyt suositeltua englantia keskustelun kielenä. Vain harva katsoja luultavasti keksi kääntyä Euroopan parlamentin sivustolle, jossa oli mahdollisuus simultaanitulkkaukseen.

Mitä suuri osa suomalaisista äänestäjistä menetti?

Debatti aaltoili lukuisissa eurooppalaisen politiikan aihepiireissä digitaalisista sisämarkkinoista ja Ukrainan kriisin hoidosta EU:n yhteiseen turvapaikkajärjestelmään ja Euroopan parlamentissa tapahtuvaan lobbaukseen. Taloudelliset kysymykset nousivat laajimmaksi keskustelunaiheeksi. Vasemmiston Alexis Tsipras (GUE-NGL) muun muassa katsoi, että EU:n olisi tullut voimakkaammin tukea Kreikkaa sen talousahdingosta nousemiseksi, mutta keskustaoikeistolaisen EPP:n ehdokas Jean-Claude Juncker ja sosialistien Martin Schulz (S&D) puolustivat EU:n toimintaa.

Esiintymiseltään Juncker ja Tsipras jäivät hieman etäisiksi ja epäselviksi, kun taas vihreitä edustava Ska Keller (Greens-EFA) ja liberaalidemokraattien Guy Verhofstadt (ALDE) erottuivat tunteellisesti ja aatteellisesti latautuneilla puheenvuoroillaan. Juncker ja Schulz taas ilmaisivat kantojansa korostetun rauhalliseen sävyyn ja valtiomiesmäiseen jämäkkyyteen pyrkien.

Kaikki keskustelijat vaikuttivat yksimielisiltä sen suhteen, että EU:ssa on epäkohtia ja keinottelua, jotka tulee kitkeä. Keskustelijat pitivät niin ikään selvänä, että tulevan komission puheenjohtaja olisi joku illan väittelijöistä. Ns. mustan hevosen mahdollinen esille nousu nähtiin pöyristyttävänä ja todettiin, ettei Euroopan parlamentti tulisi ikinä hyväksymään senkaltaista ratkaisua.

Väittelyyn olisi tuonut mielenkiintoisen lisän Euroopan unionin yhteiseen päätöksentekoon huomattavan epäilevästi suhtautuneen keskustelijan läsnäolo. Aika ajoin visioiden esittely vaikutti jopa kaipaavan vastapainokseen tiukempaa kyseenalaistajaa, kun väittelyä vetäneet toimittajatkaan eivät juuri haastaneet keskustelijoiden näkökantoja.

EU:n yhteistyön ja sääntelyn lisäämiseen kielteisesti suhtautuvat ryhmittymät eivät kuitenkaan ole nimenneet kärkiehdokkaita komission johtoon. Eri Euroopan maista kantautuvien mielipidemittaustulosten valossa näyttää siltä, että näiden vaalien jälkeen ”euroskeptiset” tuskin enää ovat sivussa vastaavista keskusteluista.

Kärkiehdokkaiden tentti tarjosi katsojille mahdollisuuden ymmärtää eurooppalaista politiikkaa, ja teemoja, joihin äänestäjät ottavat joko tietoisesti tai tietämättään kantaa kirjoittaessaan äänestyskopissa ehdokkaansa numeron paperille. Esimerkiksi näiden vaalien suomalaisten puheenjohtajien vaalikeskusteluista poiketen fokus oli ennen muuta Euroopan parlamentin päätösvallassa olevissa asioissa sekä eurooppalaisen politiikan tulevaisuuden suunnassa. Ehdokkaat totesivat kysyttäessä uskonnollisten symbolien kantamisesta julkisilla paikoilla sekä Skotlannin ja Katalonian itsenäistymispyrkimyksistä niiden olevan jäsenmaiden oman päätöksenteon alaisia asioita.

Suomalaisissa korkean tason eurovaalitenteissä puoluejohtajat taas laitetaan turhauttavan usein kinaamaan sisä- tai ulkopolitiikan kysymyksistä, joista europarlamentti ei ole päättämässä. Kyseenalaista on myös se, että suomalaiset puoluejohtajat ovat itseoikeutetusti keskustelemassa ”suurissa vaalikeskusteluissa”. Pitäisikö tärkeimpiin tentteihin sittenkin rohkeasti kutsua vaaleissa ehdolla olevia henkilöitä – kuten MTV3:n keskiviikkoisessa Suuressa vaalikeskustelussa – vai pelätäänkö tämän pienentävän kiinnostavuutta?

Ohjelman tavoittavuutta vähensivät tekstitetyn lähetyksen huono lähetysaika ja seuraavien päivien vähäinen uutisointi. Väittelyn tapahtumat levisivät suomalaiselle yleisölle lähinnä STT:n suppeana uutisena, jonka julkaisivat verkkosivuillaan ainakin Aamulehti, Turun Sanomat, Ilta-Sanomat ja Iltalehti. Monet suomalaisista tiedotusvälineistä asettivat kyseisen STT:n jutun pohjalta kärjekseen sen, että kreikkalainen Tsipras ja luxemburgilainen Juncker käyttivät äidinkieliään keskustelussa, eivätkä muiden keskustelijoiden tapaan puhuneet englantia.

Tärkeimpien suomalaisten sähköisten medioiden uutisointiin tai paperilehtien sivuille kärkiehdokkaiden väittely ei juuri yltänyt. Helsingin Sanomien viime torstaisen paperiversion pääkirjoituskin tyytyi lähinnä pilkallisesti epäilemään kärkiehdokkaiden vaikutusta äänestysaktiivisuuteen: ”Ajatus on sen verran elämälle vieras, että se on voitu keksiä vain Brysselin sokkeloissa. Kuinka moni suomalainen äänestää kokoomusta sen vuoksi, että sen eurooppalaisen emopuolueen EPP:n kärkiehdokas on luxemburgilainen Jean-Claude Juncker?”

Yleisradio uutisoi väittelystä verkkosivuillaan avaten yksityiskohtaisesti Kreikan talousahdinkoon ja kärkiehdokkaitten ulkopuolelta tulevan komission puheenjohtajan mahdollisuuteen liittynyttä keskustelua. Perjantain Ylen Aamu-tv:ssä Juha Jokela Ulkopoliittisesta instituutista taas pohti kärkiehdokkaiden merkitystä, eroavia näkökantoja sekä parlamentin johtopaikkojen täyttämistä. Muita viestimiä suurempi uutisointi oli toisaalta luonnollista Ylen esitettyä itse ohjelman.

Miksei Euroopan unionin kannalta merkittävä keskustelu kuitenkaan kiinnostanut enempää suomalaisia tiedotusvälineitä?

Suomalaiset eivät tunne kärkiehdokkaita ja eurooppalaiset ryhmittymätkin alkavat vasta hiljalleen vakiintua täkäläiseen poliittiseen keskusteluun. Debatin viihdearvo saattaa kieltämättä olla heikko, mistä vihjaa aiemmin mainitun kielikysymyksen nostaminen keskiöön. Myös keskustelussa esiin tulleet konkreettiset eurooppalaiset kysymykset ovat monille suomalaisille vieraita tai etäisiä.

Tulisiko tilanteesta syyttää kansalaisia, poliitikkoja vai välittävää tiedotusvälinekenttää? Ja ennen kaikkea, tuleeko siihen tyytyä.

Matti Välimäki

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Ps. Eduskuntatutkimuksen keskus on mukana edellä käsitellyn eurovaalitentin vaikuttavuutta 24 EU-maassa tarkastelevassa tutkimusprojektissa. Lisätietoja: ville.pitkanen@utu.fi

Nouseeko äänestysaktiivisuus eurovaaleissa?

8 toukokuun, 2014Uncategorizedvipepi

Viime päivinä olen saanut toimittajilta runsaasti huolestuneita soittoja: ”Uskotko, että äänestysaktiivisuus tällä kertaa nousee?” Se on hyvä kysymys.

Euroopan parlamentin vaaleihin on aikaa vajaat kolme viikkoa, mutta toimittajien ja poliitikkojen huoli on yhteinen. Ensimmäisissä europarlamenttivaaleissa vuonna 1996 uurnille vaivautui 57,6 prosenttia kansalaisista, vuonna 1999 äänestysaktiivisuus laski 31,4 prosenttiin ja sen jälkeisissä vaaleissa äänestysaktiivisuus on ollut 40 prosentin luokkaa. Hyvältä ei näytä nytkään. Kansalaisten kiinnostus vaaleja kohtaan vaikuttaa valjulta.

Suomi ei kuitenkaan ole mikään poikkeus EU-maiden joukossa. Vuonna 2009 äänestysaktiivisuus oli koko EU-alueella 43,0 prosenttia (Suomessa 40,3) ja monessa maassa vielä selvästi alhaisempi kuin Suomessa. Näin oli esimerkiksi Tshekissä, jossa 28,2 prosenttia äänioikeutetuista osallistui vaaleihin tai vaikkapa Alankomaissa, jossa 36,75 prosenttia kansalaisista kävi antamassa äänensä.

Miksi europarlamenttivaalien äänestysaktiivisuus on niin alhainen?

Syitä on monta. Aloitetaan vaikka laajoista rakenteellisista syistä. Kaikille länsimaisille yhteiskunnille on yhteistä, että puoluepoliittinen osallistuminen on jatkuvasti vähentynyt ja puolueiden jäsenmäärät ovat laskeneet. Äänestysaktiivisuus on kaikissa länsimaissa laskenut 1970-luvulta lähtien. Kansalaiset eivät koe puoluepoliittista toimintaa tehokkaana välineenä vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Muutoksen taustalla on länsimaisten yhteiskuntien individualisoituminen ja luokkaidentiteettien hämärtyminen. Nyt koetaan mielekkäämmäksi yhden asian liikkeissä toimiminen. Monissa itäisen Keski-Euroopan maissa puoluepolitiikka kärsii laajemminkin sellaisista vaikeuksista – lyhytikäisistä puolueista ja hallituksista – jotka heikentävät kansalaisten kiinnostusta ja sitoutumista politiikkaan.

Myös mediaa on syytetty äänestäjien apatiasta. On totta, että tiedotusvälineet seuraavat Euroopan unionin asioita pinnallisesti. Median huomio kiinnittyy vain suurimpiin Euroopan unionin tapahtumiin, kuten Eurooppa-neuvoston huippukokouksiin, jossa unionin jäsenvaltioiden johtajat tapaavat. Muut Euroopan unionin instituutiot mukaan lukien Euroopan parlamentti näkyvät julkisuudessa erittäin vähän. Kuten jokainen meppi tietää, kotimaan median huomion herättäminen on kovan työn takana. Seurauksena on, että Euroopan parlamentti vaikuttaa kansalaisten mielestä etäiseltä tai jopa tarpeettomalta instituutiolta. ”Kai se näkyisi uutisissa useammin, jos sillä olisi jotain merkitystä?” ajattelevat äänestäjät.

Tokihan on nähtävissä, että tiedotusvälineet tekevät vaalien alla hartiavoimin töitä herättääkseen kansalaiset äänestämään. Esimerkiksi Yleisradio panostaa tämän vuoden vaaleihin näyttävästi ja haastattelee kaikki ehdokkaat. Tämä on tietysti hyvä asia. Samalla se muistuttaa kuitenkin tilannetta, jossa koululainen jättää läksyt toistuvasti tekemättä ja yrittää paikata laiminlyöntinsä pänttäämällä kirjan kokeita edeltävänä iltana. Onhan sekin jotain, mutta kymppejä on turha odottaa.

Alhaista äänestysaktiivisuutta voi selittää myös sillä, että Euroopan unionin julkisuuskuva on tunnetusti huono monessa jäsenmaassa. Tutkimukset osoittavat, että toimittajat ja poliitikot puhuvat toistuvasti Euroopan unionista jäsenmaiden kilpakumppanina. Uutisissa ja poliitikkojen puheissa Euroopan unioni on instituutio, jonka kanssa kukin jäsenmaa käy nollasummapeliä resursseista. Jos jotain saadaan, toimittajat ja poliitikot kehuvat jäsenmaan voittaneen, ja jos ei saada, syypää on Euroopan unioni. Euroopan unionin talouskriisin kärjistyessä vuosina 2010–11 Irlannissa ihmeteltiin, minkä takia EU ei suostu auttamaan pulaan joutunutta jäsenmaata. Samaan aikaan Suomessa kauhisteltiin, miten Euroopan unioni voi suunnitella avustuspaketteja asioitaan vastuuttomasti hoitaneille jäsenmaille. Olitpa sitten Irlannissa tai Suomessa, monien toimittajien ja poliitikkojen mielestä syypää oli Euroopan unioni. Kuka sellaiselle äänensä haluaisi antaa?

Myös politiikan rakenteelliset syyt alentavat äänestysaktiivisuutta. Parlamenttivaalien ongelma on, että Euroopan parlamentin puolueryhmien ja kansallisten puolueiden välillä on melkoinen etäisyys. Vaalikampanjoita käyvät kansalliset puolueet, mutta Euroopan parlamentissa valtaa käyttävät puolueryhmät, joiden jäsenet valitaan jokaisen jäsenmaan puolueiden listoilta. Kunkin maan vaaleissa puolueryhmät näkyvät kuitenkin erittäin vähän. Todennäköisesti harva suomalainen osaisi mainita edes kahta parlamentin puolueryhmää. Kansallisten puolueiden ja puolueryhmien välinen etäisyys luo vaikutelman, että äänen antamisesta on todella pitkä matka konkreettiseen poliittiseen päätöksentekoon Euroopan parlamentissa. Enkä vielä maininnut edes sitä, että Euroopan parlamentin valtaoikeudet ovat edelleen rajalliset ainakin verrattuna kansallisiin parlamentteihin.

Asiaan liittyy se, että eurooppalaisten parlamenttiryhmien sisäinen koheesio on heikompi kuin kansallisten tai esimerkiksi suomalaisten poliittisten puolueiden. Tämä tosin vaihtelee parlamenttiryhmästä toiseen. Euroopan kansanpuolue (EPP), jossa kokoomuksen ja kristillisdemokraattien mepit ovat, on hajanaisempi kuin esimerkiksi Euroopan sosialistien parlamenttiryhmä PES, jossa sosiaalidemokraatit ovat. Parlamenttiryhmien koheesio on vuosien ja vuosikymmenien saatossa vähitellen kohentunut, kun mepit ovat ymmärtäneet yhteistyön merkityksen. Tästä huolimatta monet merkittävät jakolinjat kulkevat puolueryhmien sisällä, eikä niiden välillä. Esimerkiksi EPP äänesti taannoin niukalti veroparatiisien lopettamisen puolesta.

Tämä hajanaisuus hankaloittaa yhteiseurooppalaisen vaalikampanjan käymistä, mikä toisi puolueryhmät selkeämmin kansalliseen julkisuuteen ja konkretisoisi kontaktia kansallisten vaalien ja Euroopan parlamentin välillä.

Alhaiseen äänestysaktiivisuuteen vaikuttavat siis monet syyt. Euroopan unionin yleisesti heikko julkisuuskuva sekä parlamentin, puolueryhmien ja poliitikkojen vähäinen näkyvyys kansallisessa julkisuudessa ovat yksi syy ja kansallisten puolueiden ja poliitikkojen heikko kytkeytyminen Euroopan parlamentin puolueryhmien toimintaan on toinen. Näin ollen ehdolle asettautuneista ministereistä huolimatta äänestysaktiivisuus jäänee edelleen kauaksi esimerkiksi eduskuntavaalien tai presidentinvaalien tasosta.

Erkka Railo

Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja
Politiikan tutkimuksen laitos
Turun yliopisto

“Yritän päästä mukaan twitter maailmaan”

24 huhtikuun, 2014Eurovaaliteurovaalit, kampanjointi, sosiaalinen media, twittertmpuls

Otsikko on lainaus erään eurovaaliehdokkaan ensimmäisestä, ja toistaiseksi ainoasta, twiitistä. Valittu sitaatti kuvaa osuvasti sitä, kuinka Twitterissä on kyse muustakin kuin äänestäjien tavoittamisesta. Poliitikot tiedostavat, että suomalaisiin twiittaajiin, joita on eri arvioiden mukaan 60 000 – 300 000, kuuluu paljon toimittajia ja politiikan ammattilaisia. Perustamalla profiilin ja osallistumalla keskusteluun voi päästä piireihin. Parhaimmillaan toimittajat noteeraavat twiittisi, ja julkisuutta alkaa sataa laajemmilla foorumeilla.

Tässä bloggauksessa ei analysoida 140 merkin pituisten viserrysten sisältöä laadullisesti, vaan tarkastellaan määrällisesti sitä, miten paljon ehdokkaita Twitteristä löytyy, ketkä ovat aktiivisimpia twiittaajia ja kenellä on eniten seuraajia. Eurovaaleissa sosiaalisen median merkitys korostuu, sillä koko maa on vaalipiirinä. Tuhansien äänestäjien tavoittaminen pelkällä jalkatyöllä on mahdoton tehtävä.

Suomen eduskuntapuolueilla – kokoomuksella, SDP:llä, perussuomalaisilla, keskustalla, vasemmistoliitolla, vihreillä, RKP:llä ja kristillisdemokraateilla – on täydet ehdokaslistat eli yhteensä 160 eurovaaliehdokasta. Lisäksi 91 henkilöä on ehdolla muista puolueista, mutta tämä joukko on rajattu nyt tarkastelun ulkopuolelle. Kaikki ehdokkaat löytyvät esimerkiksi tästä Ylen jutusta, ja oikeusministeriö vahvistaa listat tänään 24.4..

Olen kerännyt 14.–16.4.2014 ehdokkaiden Twitter-tileistä tiedot twiittien ja seuraajien määristä. Heti alkuun kerrottakoon, että yhteensä 37 ehdokkaalla ei ollut tunnistettavaa ja/tai nimihaulla löydettävissä olevaa Twitter-profiilia. Ehdokkaana olevista kansanedustajista Twitteriin ei ole kirjautunut esim. Merja Kyllönen (vas.), Jörn Donner (r.), Elsi Katainen (kesk.), Tapani Mäkinen (kok.) eikä Juho Eerola (ps.).

Parhaiten on kunnostautunut SDP:n joukko, jonka kaikki 20 ehdokasta löytyvät Twitteristä. Hyvänä kakkosena tulee vihreät 18 ehdokkaalla. Mutta kaikilla muilla puolueilla vähintään viisi, RKP:llä jopa yhdeksän, meppikandidaattia ei visertele lainkaan.

Ylivoimaisesti eniten seuraajia on Alexander Stubbilla. Kakkossijalle yltää SDP:n Mikael Jungner, jonka jälkeen seuraavaksi sijoittuvat vihreiden Anni Sinnemäki ja Jyrki Kasvi. Yli 10 000 seuraajan kerhoon yltävät myös Mikael Pentikäinen (kesk.), Oras Tynkkynen (vihr.) ja Heidi Hautala (vihr.).

Taulukko 1. Twitterin seuratuimmat eurovaaliehdokkaat.

Ehdokkaat	Seuraajat
Alexander Stubb (kok.)	107 500
Mikael Jungner (sd.)	31 031
Anni Sinnemäki (vihr.)	21 707
Jyrki Kasvi (vihr.)	21 556
Mikael Pentikäinen (kesk.)	11 769
Oras Tynkkynen (vihr.)	11 413
Heidi Hautala (vihr.)	10 741
Johanna Sumuvuori (vihr.)	9 202
Henna Virkkunen (kok.)	9 126
Silvia Modig (vas.)	8 959

Silmiinpistävää on, ettei eniten seurattujen ehdokkaiden joukosta löydy juuri lainkaan istuvia europarlamentaarikkoja. Parhaiten sijoittuu Sirpa Pietikäinen, jonka 7700 seuraajaa riittää 11. sijaan. Yli 2 000 seuraajaa on vuonna 2009 valituista mepeistä Pietikäisen lisäksi Eija-Riitta Korholalla (kok.), Liisa Jaakonsaarella (sd.), Petri Sarvamaalla (kok.), Anneli Jäätteenmäellä (kesk.) ja Tarja Cronbergillä (vihr.).

Vihreiden ehdokkaat loistavat ahkerimpien twiittajien kärkikymmenikössä. Yli 10 000 kertaa on twiitannut Johanna Sumuvuori (vihr.), Alexander Stubb ja Jyrki Kasvi (vihr.). Istuvista kansanedustajista aktivoituneimpia ovat Stubbin lisäksi Anni Sinnemäki (vihr.), Oras Tynkkynen (vihr.) ja Mikael Jungner (sd.). Vuonna 2009 europarlamenttiin valituista edustajista eniten twiittauksia on Sirpa Pietikäisellä ja Mitro Repolla (sd.).

Taulukko 2. Eniten twiittaneet eurovaaliehdokkaat.

Ehdokkaat	Twiitit
Johanna Sumuvuori (vihr.)	12947
Alexander Stubb (kok.)	12533
Jyrki Kasvi (vihr.)	10975
Anne Bland (vihr.)	4801
Anni Sinnemäki (vihr.)	4547
Sirpa Pietikäinen (kok.)	3633
Oras Tynkkynen (vihr.)	3553
Mikael Jungner (sd.)	3353
Mitro Repo (sd.)	3251
Pia Lohikoski (vas.)	2448

Siinä missä seuratuimpien ehdokkaiden joukkoon ei juuri mahtunut kuin ammattipoliitikkoja, löytyy aktiivisimpien twiittaajien joukosta myös ei-niin-nimekkäitä parlamenttiin pyrkijöitä, kuten vihreiden Anne Bland ja vasemmistoliiton Pia Lohikoski. Sosiaalinen media tarjoaa ilmaisen kampanjointikanavan, joten on varsin älykästä hyödyntää Twitteriä täysimääräisesti varsinkin silloin, kun näkyvyys journalistisissa tiedotusvälineissä on vähäistä. Toki 140 merkin twiittiin pitää saada myös todellista sisältöä, jotta kampanjaan syntyy aidosti lisäarvoa.

Twiittien ja seuraajien määrän korrelaatio onkin kiinnostava kysymys. Miltä kärkijoukko näyttää, kun seuraajien määrä jaetaan twiittien määrällä? Eli kenellä on paras Twitter-kerroin? Tällä mittarilla ykkössijaa hallitsee Jussi Halla-aho (ps.), joka on 20 twiitillään kerännyt lähes 2000 seuraajaa. Olli Rehnin (kesk.) lähes 3 300 seuraajaa on saatu 49:llä twiittauksella, ja Päivi Räsäsen (kd.) lähes 1000 seuraajan joukko on saavutettu 22 twiitillä. Kärkikymmenikössä on myös useita alle viiden twiitin ehdokkaita.

Taulukko 3. Eurovaaliehdokkaiden seuraajamäärät jaettuna twiittien määrällä.

Ehdokkaat	Seuraajat/twiitit
Jussi Halla-aho (ps.)	99,6
Riitta Myller (sd.)	74,0
Nils Torvalds (r.)	68,0
Olli Rehn (kesk.)	67,1
Anne Louhelainen (ps.)	46,7
Päivi Räsänen (kd.)	42,9
Laura Huhtasaari (ps.)	33,5
Pirkko Ruohonen-Lerner (ps.)	25,9
Björn Månsson (r.)	22,5
Johannes Koskinen (sd.)	20,5

Valtakunnallisesti tunnetut poliitikot keräävät Twitterissä seuraajia, vaikka eivät käytännössä osallistu some-keskusteluun millään tavalla. Sen sijaan ahkerimpien twiittajien joukosta löytyvien tuntemattomampien ehdokkaiden seuraajamäärät nousevat hitaasti. Esimerkiksi lähes 2000 kertaa twiitanneen Piritta Poikosen (ps.) jokainen twiittaus on kerryttänyt tilille keskimäärin 0,06 uutta seuraajaa.

Twitter on vaaleissa teoriassa ilmainen kaikille, mutta selvästi työllistävämpi niille ehdokkaille, joilla ei ole entuudestaan tunnettuutta. Toisaalta kyynisimmät saattavat tässä kohtaa muistuttaa, että Twitterissä voi myös ostaa seuraajia.

Loppukevennyksenä vielä laskelma vaalituloksesta ehdokkaiden Twitter-aktiivisuuteen perustuen. Euroopan parlamenttiin pääsisi seuraajamäärien perusteella d’Hondtin suhteellista laskutapaa käyttäen seuraavat 13 henkilöä (suluissa vertailuluku):

Alexander Stubb (kok.) (137 508)
Anni Sinnemäki (vihr.) (87 756)
Henna Virkkunen (kok.) (68 754)
Mikael Jungner (sd.) (49 834)
Sirpa Pietikäinen (kok.) (45 836)
Jyrki Kasvi (vihr.) (43 878)
Eija-Riitta Korhola (kok.) (34 377)
Mikael Pentikäinen (kesk.) (29820)
Oras Tynkkynen (vihr.) (29 252)
Petri Sarvamaa (kok.) (27 502)
Timo Harakka (sd.) (24 917)
Anne-Mari Virolainen (kok.) (22 918)
Heidi Hautala (vihr.) (21 939)

Sini Ruohonen

VTM Sini Ruohonen laatii väitöskirjaa puolueiden äänenkannattajien historiasta 1990-luvulta 2010-luvulle.

Enemmän kuin tuhat sanaa pajunköyttä

11 huhtikuun, 2014Uncategorizednthata

Visuaalisen informaation ja totuuden suhde on internetissä ongelmallinen. Valokuvat kertovat maailmasta myös kuvan rajauksen ulkopuolella, mutta ilman oikeaa taustatietoa valokuvan informaatio saattaa viedä harhaan. Mediakuluttajilla on netissä kuvien tulkkeina ja tulkintojen kriitikoina erityisen paljon vastuuta.

Kun Suomi voitti Venäjän olympialaisten puolivälierässä, Twitterissä alkoi levitä valokuva federaation ylimmästä johdosta masentuneena lätkäkatsomossa. Putinin ja Medvedevin ilmeiden myrtyneisyyden tulkittiin tietysti johtuneen leijonien voitokkaista otteista. Vaikka kuva paljastuikin huijaukseksi, suomalainen kollektiivinen hymynkare alkoi karista vasta välierässä. Sillä, että kuva oli otettu jo kolme päivää aiemmin, ei juuri ollut merkitystä. Ähäkutti, Vladimir!

Olemme taipuvaisia unohtamaan, että verkossa sisältöjen paikkansapitävyys ja vetovoima eivät aina korreloi keskenään.

Twitterissä ovat tänä vuonna olleet erityisessä nosteessa valokuvatilit, joissa julkaistaan esteettisesti miellyttäviä ja vaikuttavia kuvia esimerkiksi historian tapahtumista, luonnonilmiöistä tai astronomiasta. Suosituin esimerkki lienee kahden yhdysvaltalaisen teinipojan perustama HistoryInPics, joka sai muutamassa kuukaudessa yli miljoona seuraajaa ja lukuisia jäljittelijöitä.

Historian esittäminen sievänä kuvakavalkadina on kuitenkin herättänyt kiitosten ja ihailun lisäksi myös kritiikkiä. Erityisesti historioitsijoita on vaivannut, että tilin ylläpitäjät eivät aina ilmoita julkaisemiensa historiakuvien kontekstia, kuvien ottajaa tai edes ottamisvuotta. Vastaavanlaisia luonnontieteisiin keskittyviä kuvatilejä on syytetty ilmeisen tieteellisen epätarkkuuden lisäksi esimerkiksi kuvamuokkausten kritiikittömästä julkaisemisesta.

HistoryInPics julkaisi 5.4. Twitter-tilillään oheisen kuvan saateviestillä ”Mahatma Gandhi dancing”. Tanssiva herrasmies osoittautui kuitenkin australialaiseksi näyttelijäksi. Kuva poistettiin myöhemmin.

Pahimmillaan eri aiheita popularisoivat kuvavirrat typistävät aiheensa pinnalliseksi silmäniloksi, jota ihastellessa pyrkimys kuvattavien ilmiöiden ymmärtämiseen on vain sivuroolissa. HistoryInPics alistaa menneisyyden ja sen ihmiset osaksi yksilölähtöistä tunnepohjaista mediakuluttamista, jossa sisällön totuudenmukaisuutta ja kontekstia tärkeämpää on oman kuvatulkinnan välittämä fiilis.

Monitahoisten ilmiöiden esittäminen toisiinsa liittymättömien ja taustoittamattomien kuvien välähdyksenomaisina sarjoina on ilmeisistä syistä ongelmallista – erityisesti kun otetaan huomioon verkossa leviävien kuvien kasvanut rooli uutistapahtumien avaamisessa.

Journalistisissa medioissa kuvitusta ei juuri julkaista ilman kontekstoivaa leipätekstiä toisin kuin esimerkiksi twitterissä, jossa kuvan tulkintakehys määrittyy pitkälti julkaisukontekstin ja lyhyen saateviestin perusteella. Verkossa pinnalla olevan informaation hetkellisyys, ohilipuvuus ja unohdettavuus paitsi vähentävät käyttäjien alttiutta lähdekritiikkiin myös lisäävät mahdollisuuksia uutis- ja kuvavirran poliittiseen selittämiseen. Puolueellista kuvien konstekstointia ja tekstuaalista avaamista tietysti vauhdittaa, jos käsiteltävään ilmiöön liittyy voimakkaita ideologisia intohimoja.

Mielenosoittajat tekivät ilmakiväärein kiusaa Kiovan katoilta tainnutuskranaatteja heitelleille poliiseille. Twitterissä ilma-aseita luultiin oikeiksi kivääreiksi ja mielenosoitusten tulkittiin muuttuneen aseelliseksi kansannousuksi. Ilma-aseiden kuvat olivat suosittuja myös mielenosoittajien väkivaltaisuutta korostaneiden venäläismedioiden raporteissa. Mielenosoittajien keskuudessa eri tavoin aseistautuneiden mielenosoittajien kuvat puolestaan toimivat osoituksena yhtenäisyydestä ja vankkumattomasta taistelutahdosta.

Tweetit Ukrainan mielenosoituksista ovat osoittaneet, kuinka erilaisia tulkintoja samat tai samankaltaiset valokuvat ovat onnistuneet herättämään vastakkaisissa leireissä. Kriisin myöhemmissä näytöksissä on myös nähty, kuinka kuvavirtoja on käytetty niin kansalais- ja valtiojohtoisen propagandan levitykseen kuin disinformaation kumoamiseen.

Mielenosoitusten muututtua väkivaltaisemmiksi Janukovitshin hirmuvaltaa pyrittiin havainnollistamaan jakamalla kuvaa Kiovan ulkopuolelta löytyneestä miehen ruumiista, jonka kerrottiin kuuluneen Euromaidan-aktivistille. Todellisuudessa vuosia vanha kuva esitti venäläisen huumerikollisuuden uhria.

Miksi olemme niin auliisti valmiit nielemään verkossa leviävää varmistamatonta tietoa, virheellisiä tulkintoja ja suoranaista pajunköyttä?

Arvelisin mediakritiikin hankaluuden liittyvän siihen, että meillä on kognitiivinen tarve arvostaa mediasisältöjen paikkansapitävyyden sijaan enemmän sitä, vahvistaako sisällön tulkinta omaa käsitystämme maailmasta. Koska suhteutamme näkemäämme aiemmin keräämäämme tietoon ja rakentamaamme maailmakuvaan, rekisteröimme mediatuotteista voimakkaimmin sen, miten oletamme tai haluaisimme asioiden olevan. Kynnys pilata hyvä juttu totuudella voi olla yllättävän korkea. Mediakritiikissä vaikeinta ei siis taida olla itse sisältöjen vaan oman ajatuksenjuoksumme kyseenalaistaminen.

Journalisteille ja tutkijoille maksetaan siitä, että he pyrkivät selittämään maailmaa jäsennetysti asettumalla omien ennakko-oletuksiensa, toiveidensa ja ajatuksellisten automaatioidensa ulkopuolelle. Ei olisi kuitenkaan haitaksi, että jo median kuluttajina pystyisimme asettamaan omat tulkintamme kyseenalaisiksi. Pajunköyden maistelu ei välttämättä ole mieluista, mutta sen nielaisemisen ehkäisemiseksi sitäkin tärkeämpää.

Niko Hatakka

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Naiset vastatuulessa

24 maaliskuun, 2014Uncategorizederkmat

Erkka_Railo-282_lowres

Elina Grundström esitti kaksi viikkoa sitten, että Suomen politiikassa on käynnissä ”puhdistus”: naisia vaihdetaan miehiin politiikan korkeilla johtopaikoilla. Antti Rinne haastaa Jutta Urpilaisen, keskustan sisäpiiri lakkasi tukemasta Mari Kiviniemeä ja perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja vaihtui Pirkko Ruohonen-Lerneristä Jari Lindströmin. Listaa voisi jatkaa toteamalla, ettei viimeisissä presidentinvaaleissa yhdelläkään naisella ollut realistisia mahdollisuuksia voittoon.

Grundström on havainnut mielenkiintoisen trendin. Vuoden päästä on eduskuntavaalit ja jos Urpilainen joutuu luovuttamaan Sdp:n puheenjohtajuuden, niin vaaleissa vain yhden puolueen puheenjohtaja on nainen, kristillisdemokraattien Päivi Räsänen. Tilanne on aivan erilainen kuin vuonna 2011, jolloin kahdeksasta eduskuntapuolueen puheenjohtajasta neljä oli naisia. Toisaalta on muistettava, että kansanedustajista liki puolet on naisia kuten ministereistäkin (9/19), eikä tässä ole todennäköisesti tapahtumassa suuria muutoksia. Suomalainen politiikka säilynee tässä mielessä varsin tasa-arvoisena tulevaisuudessakin.

Grundströmiä voi kritisoida siitä, että hän tuntuu näkevän jonkinlaisen salaliiton vainoavan politiikan huipulla olevia naisia. Jokainen edellä mainittu tapahtuma on kuitenkin myös erillinen yksittäistapaus, johon vaikuttavat muutkin tekijät kuin toimijoiden sukupuoli. On selvää, että kuka tahansa Sdp:n puheenjohtaja olisi pulassa, jos hän olisi hävinnyt neljät vaalit putkeen. Toisaalta asiassa on myös se puoli, että äänestäjät ovat saattaneet kokea epäluuloa naisjohtajaa kohtaan ja siinä mielessä Urpilaisen sukupuoli on vaikuttanut tulokseen.

Naisilta puuttuu toistaiseksi yksi merkittävä saavutus suomalaisessa politiikassa: Nousu suuren puolueen johtoon, vaalien voittaminen ja sitä seuraava normaali kausi pääministerinä. Anneli Jäätteenmäki voitti vaalit niukasti, mutta ei kyennyt vakiinnuttamaan asemaansa. Urpilainen puolestaan ei ole voittanut yksiäkään vaaleja vaikka on ollut puheenjohtaja kohta kuusi vuotta. Kokoomuksella ei ole edes ollut naispuolista johtajaa, perussuomalaisista puhumattakaan.

Mistä naisten vastoinkäymiset johtuvat?

Yksinkertaistaen voi todeta, että naisista ja miehistä politiikassa vallitsee kaksi erilaista ja ristiriistaista käsitystä. Kutsun niitä samanlaisuusajatteluksi ja täydentävyysajatteluksi. Hallitseva puhetapa 2000-luvun Suomessa on samanlaisuusajattelu: miehet ja naiset ovat lähtökohtaisesti tasa-arvoisia ja pohjimmiltaan samankaltaisia. Niin miehet kuin naisetkin voivat hoitaa mitä tahansa poliittisia tehtäviä. Samanlaisuusajattelun historialliset juuret ulottuvat länsimaisen ihmisoikeuskäsityksen syntyyn, valistuksen ajalle: kaikki ihmiset on luotu samanarvoisiksi.

Täydentävyysajattelun keskeinen idea on, että miehillä ja naisilla on politiikassa erilaiset ja toisiaan täydentävät tehtävät, jotka samalla asettuvat hierarkkiseen asemaan suhteessa toisiinsa. Naisille sopivat luontevasti politiikan ”pehmeät” tehtävät: sosiaalipolitiikka ja terveydenhoito ja muut hyvinvointivaltioon liittyvät toimet sekä koulutus, kulttuuri ja ympäristönsuojelu. Tämä käsitys pohjautuu viime kädessä tulkintaan, että naisten kyky synnyttää tekee heistä empaattisempia ja soveliaampia hoitamaan sellaisia politiikan sektoreita, joissa huolehditaan muista. Tälläkin ajattelutavalla on pitkä historiansa, joka yltää Suomessa 1800-luvulle saakka. Tutkijat ovat puhuneet äitikansalaisuudesta. Se tarkoittaa, että naisilla on oma erityinen paikkansa yhteisen kansallisvaltion kehittämisessä. Heidän tehtävänään oli huolehtia kansakunnan hyvinvoinnista ja moraalista hoitamalla perhettä, kasvattamalla lapsista kunnon kansalaisia ja osallistumalla yhteiskunnallisesti valveutuneisiin liikkeisiin, kuten esimerkiksi raittiusliikkeeseen. Tämä ajattelutapa on eri muodoissa säilynyt näihin päiviin asti.

Jälkimmäiseen käsitykseen sukupuolten suhteista liittyy ajatus, että politiikan ”kovat” alat, erityisesti talous-, ulko- ja puolustuspolitiikka sopivat paremmin miehille kuin naisille. Tätä miesten ja naisten erilaisuuteen perustuvaa ajattelutapaa näkee politiikassa avoimesti ääneen lausuttuna harvoin. Se kuitenkin ilmenee esimerkiksi siinä, että naisilla on sosiaali- ja terveysvaliokunnassa toistuvasti yliedustus ja menestyneimmät naispoliitikot painottavat julkisuudessa sosiaali- ja terveyspolitiikan osaamistaan.

Keskeistä on, että käsitykset sukupuolten ”luonnollisista” tehtävistä ovat historiallisesti määrittyneitä. Toisin sanoen eri aikoina ihmiset ovat tulkinneet miesten ja naisten ”luonnolliset” tehtävät eri tavoin ja sen seurauksena naisten asema politiikassa on vaihdellut. Miehet sen sijaan on tähän saakka mielletty politiikan tekemisen normiksi ja ovat sitä edelleen.

Aikanaan, kun hyvinvointivaltiota ei vielä ollut, naisia oli politiikassa erittäin vähän. Tuolloin kansalaisjärjestöt olivat naisille luontevaksi mielletty toiminnan piiri. Kun hyvinvointivaltiota alettiin toden teolla rakentaa 1960-luvulla, politiikkaan syntyi heille luontevaksi ymmärretty toimintasektori, joka alkoi vähitellen kasvaa. Kylmän sodan päätyttyä Suomen ulkopolitiikassa ryhdyttiin painottamaan ihmisoikeuksia ja demokratian rakentamista, minkä seurauksena myös naiset saattoivat toimia niin puolustusministerinä kuin ulkoministerinäkin.

Tietysti myös ajatus sukupuolten tasa-arvosta ja samankaltaisuudesta vaikutti näihin saavutuksiin. Hiukan kärjistäen voi todeta, että niin kauan kuin elettiin taloudellista nousukautta ja kylmän sodan jälkeistä rauhanaikaa, jossa suurvaltojen sotilaallinen vastakkainasettelu vaikutti epätodennäköiseltä, naisilla oli mahdollisuus korkeimpiinkin suomalaisen politiikan asemiin. Kun kaikki meni hyvin, Suomella oli ikään kuin varaa tasa-arvoiseen, sukupuolten samankaltaisuutta korostavaan ajattelutapaan: naiset nousivat pääministereiksi, tasavallan presidentiksi ja suurten puolueiden puheenjohtajiksi.

Nyt tilanne ei naisten näkökulmasta vaikuta enää yhtä hyvältä. Kun kansainvälisessä politiikassa otteet kovenevat ja kun talouspolitiikassa on ryhdytty vaatimaan hyvinvointivaltion supistamista ja julkisen sektorin rajuja leikkauksia, tila naisten ”pehmeälle” politiikalle kapenee. Sukupuolten erilaisuutta painottava näkökulma on nyt myötätuulessa ja sen myötä naisten on vaikea esiintyä yhtä uskottavasti talous-, ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kuin miesten. Muutos ei ole suuri, mutta politiikan huippupaikoilla pienikin muutos näykyy voimakkaasti. Naiset näyttävät edelleen olevan omaan ruumiiseensa liitettyjen käsitysten vankeja.

Erkka Railo

Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja
Politiikan tutkimuksen laitos
Turun yliopisto

Presidentintekijät – mitä jäi leikkauspöydälle?

18 maaliskuun, 2014Politiikkakampanjointi, Presidentintekijätvipepi

Sauli Niinistön kampanjatiimin työskentelystä kertova Presidentintekijät -dokumenttielokuva sai ensi-iltansa viime perjantaina. Elokuva sai jo ennakkoon runsaasti julkisuutta, kun kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen syytti elokuvan ohjannutta Tuukka Temosta sopimusrikosta. Tujusen mukaan elokuvan piti kertoa Niinistöstä ja presidentti-instituutiosta, ei kampanjatiimistä. Julkisuudessa Temosta kritisoivat myös kampanjatyöhön osallistuneet ja elokuvassa esiintyneet Kirsi Piha ja Hjallis Harkimo.

Katsoin elokuvan tuoreeltaan viime viikolla. Vaikka elokuva oli mielenkiintoinen ja tarjosi kurkistusaukon kulissien taakse, ei se pitänyt sisällään suuria yllätyksiä. Poliittinen kampanjointi on usein raadollista myyntityötä, jossa kampanjatuotteeksi pelkistyvään ehdokkaaseen pyritään liittämään myönteisiä mielikuvia. Kampanjaväen ruotiessa oman ehdokkaan ja kilpailijoiden heikkouksia ja vahvuuksia suorapuheisuus kuuluu asiaan. Mistä osapuolet siis lopulta riitelivät?

Useissa aihetta käsitelleissä lehtijutuissa huomio on kiinnittynyt yksinomaan elokuvan sisältöön ja kampanjatiimin jäsenten elokuvassa esittämiin värikkäisiin puheenvuoroihin. Dokumentin nähtyäni aloin kuitenkin pohtia, olisiko syy tunteiden kuumenemiseen sittenkin jossain muualla kuin itse elokuvassa.

Huomion arvoista on ensinnäkin se, ettei Tujunenkaan halunnut ainakaan Ilta-Sanomien uutisen mukaan estää elokuvan levitystä.

– Riita ei sinänsä liity elokuvaan, vaan siihen, kenellä on ollut oikeus jaella sitä aineistoa, Tujunen kertoi lehden haastattelussa.

Samassa haastattelussa hän kertoi ihmetelleensä erityisesti elokuvan tuottaneen Helsinki-filmin roolia projektissa. Kokoomuksessa kun elettiin Tujusen mukaan käsityksessä, että sopimuksen osapuolia olivat ohjaaja Temonen sekä kampanjatiimi, ei suinkaan ulkopuolinen filmiyhtiö.

Kenties Tujusen voimakkaalta tuntunut reaktio liittyikin elokuvan sijaan Temosen hallussa oleviin videoaineistoihin, joiden käyttöoikeuksiin liittyi ulkopuolisen tuottajan myötä epäselvyyksiä ja joita ohjaajalla on väistämättä hallussaan useamman täyspitkän elokuvan verran. Tämä ajatus sai vahvistusta, kun minulle viime viikolla tarjoutui mahdollisuus vaihtaa muutama sana Temosen kanssa.

Temonen vahvisti, että iso osa filmimateriaalista jäi leikkauspöydälle. Käyttämättä jäi muun muassa maakuntien miesten ja naisten pyyteetön vaalityö Niinistön puolesta sekä lähes kokonaan kampanjantiimin markkinointiviestintään liittyneet pohdiskelut, kuten mainonnan analyysit sekä vaalitentteihin liittyvät keskustelut. Tutkijan näkökulmasta kaikkein mielenkiintoisin materiaali oli siis jätetty elokuvasta pois.

Lisäksi Temonen kertoi, että elokuvaan on valittu vain päivänvalon kestäviä kohtauksia. Hänen mukaansa dokumentti oli leikattu siten, etteivät ihmiset joudu kiusalliseen tilanteeseen elokuvan julkaisemisen jälkeen.

Vaikuttaa siis selvältä, että Temosen leikkauspöydälle on jäänyt runsaasti värikästä ja kiusallistakin materiaalia. Oma arvaukseni on, että ruotiessaan vaalijulkisuutta suorapuheinen kampanjatiimi on saattanut arvioida monen muunkin kuin Niinistön ”läpättäneen paskaa”. Juuri nämä puheet ja niiden mahdollinen päätyminen julkisuuden riepoteltaviksi ovat kenties herättäneet kuumotusta niin Tujusessa kuin kampanjatiimissäkin.

Viime viikolla Temonen kuitenkin vakuutti, että aineistot jäävät hänen henkilökohtaiseen arkistoonsa, eivät esimerkiksi Helsinki-filmin edustajien haltuun. Ehkä kokoomuksen puoluetoimistolla voidaan tämän tiedon myötä huokaista helpotuksesta.