Vuosia sitten, kun kulttuurintutkija Helmi Järviluoma-Mäkelä vielä työskenteli Turun yliopistossa, juttelin erään kerran hänen kanssaan kenttätöistä, lähdeaineistoista ja niiden pohjalta tapahtuvista tulkinnoista. Kun puhuin niistä vaikeuksista, joita niukka tai hajanaisesti säilynyt lähteistö kohdallani tuotti, Helmi ehdotti, että käyttäisin mielikuvitustani. Uudelleen tuo neuvo on noussut mieleeni, kun olemme Hannu Salmen johtamassa projektissa Travelling Notions of Culture keskustelleet “mahdollisesta historiassa”.

Asioiden ja ilmiöiden luokittelu korostaa niiden ominaisuuksia, ei kykyjä. Kasvitaksonomian klassikko, Carl von Linnén Species plantarum (1753), kansilehti.

Historismi opetti aikanaan, että jos haluaa tietää, mitä jokin asia tai ilmiö on, historia on paras tie sen tuntemiseen. Valtiojärjestelmien tai kuvataiteen ymmärtäminen edellytti tämän mukaisesti perehtymistä niiden aiempiin vaiheisiin. Tällöin historialla myös monesti tarkoitettiin asioiden synty- ja kehityshistorioiden lineaarista tarkastelua, perittyjen ja vallitsevien toteutumismuotojen tutkimista. Monet tutkijapolvet saivat ja saavat edelleenkin sillä tavoin aikaan mittavat määrät kiinnostavaa tietoa. Mutta kysymys herää kuin varkain: mitä vallitsevien ja toteutuneiden asiantilojen tuntemus kertoo niistä mahdollisuuksista, joita asioihin ja ilmiöihin sisältyy? Eihän ihmisen kyky käyttää ruumistaan ja aistejaan voi pelkistyä erilaisten ruumiin- ja aistienkäyttötapojen historiaan. Eivätkä liikunnan, taiteen, ruoanlaiton, sukupuolen tai eri medioiden mahdollisuudet tyhjene niihin ilmentymiin, joihin ne ovat tähän mennessä yltäneet. Miksi historiantutkimus tyytyisi osaansa havaittavan todellisuuden uutterana jäljentäjänä, rajojen ja esteiden rekisteröijänä?

Ennen modernia maallistumiskehitystä länsimainen ihminen näki menneessä tulevaisuutensa, ja siis mahdollisuutensa, kuten se kuvitteellinen maallinen matkaaja, jolle suomalainen pappi ja sanakirjamies Christfried Ganander osoitti sanansa runossa Kiween-pijrroxet, haudan päälle (kokoelmasta Runo-Kirja, 1786). Pisteelliseen kivityyliin laaditussa runossa Ganander puhuu hautakammiossa makaavista raadollisista ihmisistä ja pyytää vaeltajaa kunnioittamaan heidän jäännöksiään. “Ne. On. Kallihit./ Kuin. On./ Roukkio. Luita. ja. Piwon-Täysi./ Tomua.” Lopunaikoina tämä rajallisuus kuitenkin mitätöityy uudessa, kirkastuneessa ruumiillisuudessa, jonka jatkuvasta lupauksesta teksti muistuttaa lukijaa.

Mene. Matkahas./ Ja. Elä. Nijn./ Ettäs. Kumpanixi. Tulet./ Yhteen. Iloiseen. Seuraan./ Ylhä. Päin. / Koska. Se. Hetki. Tulee./ Jota./ He. Odottavat.

Kristinoppi pysytti ihmisen mahdollisuudet viime kädessä tuonpuoleisina.

Christfried Ganander (1741–1790) julkaisi monia tilapäärunoja.

Runo saa miettimään, eikö historioitsijan käsittelemä menneisyys voisi samalla tavoin todistaa todellisuuden ja inhimillisen toiminnan rajattomuudesta, mutta tämänpuoleisesti. Tutkijan käyttämillä lähteillä olisi tuon tavoitteen suhteen silloin yhtä vahva ilmaisuvoima kuin Gananderin kuvaamilla ihmisten rippeillä. Kyse on näkökulmasta. Jos tarkastelee maailmaa, luontoa ja ihmistä pelkästään toteutuneiden tulosten ja rajallisuuden ehdoin, mikään todistus ei riitä osoittamaan tästä poikkeavia vaihtoehtoja. Ongelma on sama kuin Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisen ajan erimielisyyksissä inhimillisestä vapaudesta ja sen olemassaolosta. Sikäli kuin vapautta ei halua tai osaa ajatella yliaistilliseksi eli aistimellisen todellisuuden ylittäväksi ja vallitseviin asiantiloihin puuttuvaksi ihmisen toimintakyvyksi, sitä on vaikea havaita missään.

Vielä toteutumattomat mahdollisuudet sijoitetaan mieluusti tulevaan, ja menneisyys jää yritysten, erehdysten ja saavutusten varastoksi. Yksi keino purkaa tätä asetelmaa olisi antaa keskeisempi rooli tapahtumiselle rakenteiden, kontekstien, perinteiden ja tapajärjestelmien tuntemuksen sijaan. Kyse ei ole nyt tapahtumahistoriasta, joka kiirehtii yksityiskohdasta toiseen ja sillä tavoin itse asiassa ohittaa tapahtumiseen sisältyvän käänteentekevyyden. Teollistuminen on tapahtuma. Säätyjärjestelmän rapautuminen on tapahtuma. Kapitalismi on tapahtuma. Kaikissa näissä on toteutunut ja toteutuu edelleen jotakin sellaista, jonka vaikutuksia ja mahdollisuuksia emme tunne. En kuitenkaan odota, että niiden tutkiminen ja historiallinen tarkastelu tältä pohjalta olisi kaikesta houkuttelevuudestaan huolimatta kovin helppoa. Ainakin se edellyttää luopumista syy- ja seuraussuhteen ajatuksesta, klassisista puhetaidon malleista ja erilaisten taustatekijöiden ja kontekstien vakaista arvojärjestyksistä.

Astrofyysikot näkevät kohteensa jatkuvasti laajentuvana ja muuntuvana. Onnistuuko se historioitsijoilta?

Gananderin runo saa myös pohtimaan historiankirjoituksen poliittista tehtävää. Runoteksti on luomastaan pysähtyneestä vaikutelmasta huolimatta voimaannuttava. Sillä on kyky kuljettaa lukija päättymistä kuvaavista tekstipaikoista kohti odotusta ja liikettä. Kielessä ilmoitettu totuus ylittää tässä aineellisen, mutta jälleen voisi kysyä, mihin näillä keinoin olisi mahdollista päästä, jos tuo rajoja ylittävä liike tapahtuisi kokonaisuudessaan tämänpuoleisessa. Miltä näyttäisi vaikkapa teollistumisen tai kapitalismin historia, jos niitä käsittelisi suoraviivaisten kertomusmuotojen sijasta laajentuvina tiloina tai tapahtumina, jotka eivät maailmankaikkeuden tavoin sijoittuisi aikaan? Tuollainen moniulotteisuus kiihdyttäisi luultavasti lukijankin mielikuvitusta ja sitä kautta kasvattaisi hänen toimintakykyään. Se ei kuitenkaan poistaisi tarvetta suhtautua kriittisesti niin teollistumiseen kuin kapitalismiinkin aina siellä, missä siihen olisi aihetta.