Aluksi on tehtävä tunnustus: en ollut koskaan aiemmin käynyt Pariisissa (se on tosiaan mahdollista!). Mutta nyt olin matkalla Aboagora-työryhmän suunnitteluviikonloppuun Pariisiin. Syynä vierailuun oli aikomuksemme tutustua Pariisin Descartes-yliopistossa sijaitsevaan monitieteiseen tutkimuskeskukseen. Lisäksi Pariisi on työryhmämme jäsenen Topi Lehtipuun kotikaupunki, ja tarkoituksemme oli kokoontua suunnittelemaan vuoden 2013 symposiumia. Aboagora on tieteiden ja taiteiden vuoropuhelua edistävä symposium, joka on järjestetty tähän mennessä kaksi kertaa elokuisessa Turussa. Aboagoran perusidea on syntynyt Topin ja edesmenneen Yehuda Elkanan visioista, ja hanketta on työstetty Turun musiikkijuhlien, Åbo Akademiin yhteydessä toimivan Donner-instituutin sekä kulttuurihistorian oppiaineen yhteistyönä. Pariisin tapaamiseen osallistuivat kulttuurihistoriasta lisäkseni Hannu Salmi ja hankkeen koordinaattori Asko Nivala, musiikkijuhlien edustajina Topi sekä Liisa Ketomäki sekä Akademiin puolelta uskontotieteen professori Peter Nynäs.

Perjantaina marraskuun toisena päivänä Pariisi oli harmaa ja sateinen. Nousin juna-aseman syvyyksistä kuudenteen kaupunginosaan Luxembourgin puiston laidalle, jonka läheisyydessä pieni hotellimme sijaitsi. Nyt puisto oli hiljainen, mutta seuraavana päivänä poutasäällä saattoi nähdä väläyksen toisenlaisesta puistosta, jossa petankkiseurueet ja shakinpelaajat kokoontuvat. Tutkimuskohteeni J. V. Snellman vaikuttui aikanaan, noin 170 vuotta sitten, Pariisin puistoista ja kahviloista, joissa pariisilaiset viettivät joutilaan oloista aikaansa. Pariisilaisten tapa ottaa julkinen tila haltuun iloisella oleskelulla teki vaikutuksen Snellmaniin. Ranska ja Pariisi edustivat hänelle sellaista sivilisaatiota, josta Suomi oli vielä kaukana.

Näkymä Luxembourgin puistosta.

Perjantaina työryhmämme ohjelmassa oli vierailu The Center for Research and Interdisciplinarity -keskukseen (CRI), jossa isäntänä toimi ohjelmasta hiljattain tohtoroitunut Yann LeCunnf. Keskuksen johtaja François Taddei vieraili Aboagorassa Turussa vuonna 2011 yhdessä keskuksen toisen kehittelijän ja opettajan Ariel Lindnerin kanssa. Monitieteisessä, lähinnä biotieteitä, luonnontieteitä, kognitiotieteitä ja sosiaalitieteitä yhdistävässä, keskuksessa toimii sekä maisteri- että tohtoriohjelma. Monitieteisyyden lisäksi hankkeen keskeisenä ajatuksena on vahva kollektiivisuus sekä luovat, improvisaatiota korostavat opetusmenetelmät, joissa opiskelijat ja opettajat työskentelevät tiiviisti yhdessä. Yann oli selvästi hyvin innostunut ja ylpeä ohjelmasta, ja CRI:n toimintatavoista saatiin useita vinkkejä myös Aboagoraa varten. Toivottavasti yhteistyö keskuksen kanssa toteutuu vuonna 2013 uuden Aboagora-vierailun muodossa.

Perjantain illallispaikkamme, Montparnassessa sijaitseva La Closerie des Lilas, voi ylpeillä vaikuttavalla vieraslistalla – ravintola on vuosikymmenten varrella toiminut muiden muassa Emile Zolan, Paul Cézannen ja Ernst Hemingwayn kantapaikkana. Illallisen jälkeen vuorossa oli vielä yksityinen Pariisin kiertoajelu, jonka Topi järjesti omalla autollaan. Tunnissa näin keskeiset Pariisin nähtävyydet iltavalaistuksessa: Sacré-Coeur ja kirkon kukkulalta avautuva huima valomeri, Moulin Rouge, oopperan alue, Panthéon, Champs-Elysées ja riemukaari – ja kyllä, riemukaaren kaistattoman, kaoottiselta näyttävän liikenneympyrän voi pariisilaiskuski selvittää leikiten. Tietysti näimme myös Eiffelin, joka tuikki hetken välkkyvässä iltavalaistuksessaan – energiansäästösyistä tämä hetki on vain viiden minuutin mittainen.

Hannu, Liisa ja Topi suunnittelutyössä.

Lauantaina ideoitiin tiiviisti Aboagoran ensi vuoden symposiumia. Teemana on tuolloin ”The Human Machine”. Aboagoran luonteeseen kuuluen aihetta lähestytään usean eri tieteen- ja taiteenalan näkökulmasta. Tervetuloa Sibeliusmuseoon kokemaan, mitä kaikkea teemasta kehkeytyy. Päivän lounaspaikkamme Le Timbre (postimerkki) muistutti kokonsa puolesta nimeään lähes kirjaimellisesti. Ravintolaa voi suositella perinteisen, huolella valmistetun ranskalaisruuan ystäville, mutta ilman pöytävarausta ei tänne ole juuri asiaa.

Kukkakauppa Le Timbre -ravintolan läheisyydessä.

Iltamme huipentui Cité de la Musique -konserttitalossa, jossa esiintyi eri maista koottu Chamber Orchestra of Europe kapellimestarinaan Yannick Nézet-Séguin. Ohjelmistossa oli Robert Schumannia: Byronin runon innoittamana syntynyt Manfred-alkusoitto, Schumannin ainoa viulukonsertto sekä 3. sinfonia. Tämä reiniläiseksi kutsuttu sinfonia sopi työryhmällemme mainiosti jo siitäkin syystä, että Hannu ja Asko saapuivat Pariisiin juuri Reinin varrelta Mainzista. Schumann ei ole itselleni mitenkään erityisen tuttu säveltäjä, enkä ollut aiemmin kuullut hänen viulukonserttoaan. Vasta matkamme jälkeen luin, että viulukonsertto on jäänyt kuulematta monelta muultakin. Sävellys kuului Schumannin myöhäiskauden teoksiin eikä sitä julkaistu tai esitetty hänen elinaikaan, ei edes vuosikymmeniin säveltäjän kuoleman jälkeen. Konsertto sai alkuperäisasuisen kantaesityksen vasta vuonna 1937 itsensä Yehudi Menuhinin esittämänä. Schumannin elämän loppuvuodet ovat kuin karrikatyyri romanttisen taiteilijan kohtalosta: pian viulukonserton säveltämisen jälkeen jo aiemmin oireillut sairaus paheni, ja säveltäjä yritti myös itsemurhaa heittäytymällä Reiniin. Sama joki oli aiemmin inspiroinut häntä 3. sinfonian sävellystyössä. Rein ei kuitenkaan niellyt Schumannia, hän kuoli vasta kaksi vuotta myöhemmin parantolassa Bonnissa.

Sunnuntaina työskentely symposium-teeman parissa jatkui, itse tosin palasin Suomeen jo sunnuntai-illaksi. Mitä Pariisista voi oppia yhdessä viikonlopussa? Ei varmaankaan paljon. Sen, että aamiaiseksi voi mainiosti syödä pain de chocolate -leivonnaisia ja että ranskalainen keittiö ei tunne kasvissyöjiä. Sen, että pariisilaisjalankulkijoille ei ole olemassa punaisia liikennevaloja. Sen, miten suurkaupunki voi olla yhtä aikaa hiljainen ja riehakas samana perjantai-iltana. Ja sen, että se pariisilaisuus, jota Snellman aikanaan kuvasi, on yhä olemassa: se löytyy vieläkin puistoista ja kahviloista.