Kategoria: Yhteiskunnallinen vaikuttaminen (Page 1 of 4)

Kustos kertoo – Muistisairaan vierellä

8.6.2024 / Hannu Salmi / 0 Comments

Lauantaina 8. kesäkuuta 2024 klo 12 tarkastettiin FM Annikka Immosen väitöskirja Muistisairaan vierellä. Muistisairaan ihmisen ajallisuus ja toimijuus suomalaisten sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten määrittelemänä 1980-luvulta 2020-luvulle. Vastaväittäjänä toimi dosentti Jutta Ahlbeck Åbo Akademista. Legendaariseen Tauno Nurmela -saliin, Turun yliopiston päärakennukseen, oli kokoontunut 67 kuulijaa, ja lisäksi zoom-striimausta seurasi lähes 30 kuulijaa.

Teema tuli lähelle jo lektion aikana, sillä Immonen pyysi yleisöä sulkemaan silmänsä ja asettumaan muistisairaan asemaan. Muistisairaan ja hoitajan aikakäsitysten ero havainnollistui esimerkissä, jossa potilas valmistautuu linja-autoaseman kahvilassa matkalle, kun hoitajat äkkiä tarttuvat häneen ja ohjaavat suihkuun. Todellisuudet törmäävät, ja menneisyys ja nykyhetki ovat yhtä aikaa läsnä.

Annikka Immosen väitöskirja rakentuu laajaan lähdeaineistoon, sekä hoitohenkilökunnan parissa toteutettuun kyselyyn että muistisairautta käsittelevään opas- ja oppikirjallisuuteen 1980-luvulta 2020-luvulle. Tausta-aineistoksi Immonen on lukenut vielä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinneaineistoa. Tästä materiaalista rakentuu kuva siitä, miten käsitykset muistisairaudesta ovat muuttuneet, mutta ennen kaikkea siitä, miten sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset ovat määritelleet muistisairaan ihmisen ajallisuutta ja toimijuutta.

Immosen väitöskirja on osoitus siitä, miten menneisyyden läsnäolon näkökulma voi tarjota tuoreen perspektiivin ajankohtaiseen teemaan. Me kaikki kannamme mukanamme menneisyyttä, ja koska muistisairaudessa on kyse menneisyyssuhteesta, on tärkeää olla herkkä niille merkeille, joilla historia tulee havaittavaksi.

Vastaväittäjä ja väittelijä keskustelivat asiantuntevasti tutkimuksen perusteista, lähteistä ja menetelmistä, tuloksista ja lopuksi myös siitä, mitä soveltava kulttuurihistoria voisi olla. Väitöstilaisuus päättyi klo 14.15.

Annikka Immosen väitöskirja on luettavissa Turun yliopiston julkaisuarkistossa osoitteessa https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-9683-4

Kustos kertoo: Susi ja ihminen

18.1.2020 / mkaartin / 0 Comments

FM Heta Lähdesmäen väitöskirja Susien paikat. Ihminen ja susi 1900-luvun Suomessa tarkastettiin lauantaina 18.1.2020 klo 12 alkaen Turun yliopiston Osmo Järvi -salissa. Vastaväittäjänä toimi tohtori Jukka Nyyssönen Norjan arktisesta yliopistosta, Tromssasta ja kustoksena kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen. Paikalla oli 130 kiinnostunutta kuulijaa.

Lähdesmäen väitöskirja pohtii otsikkonsakin mukaan susien paikkoja viime vuosisada Suomessa. Fokuksessa ovat niin susien fyysinen sijoittuminen kuin käsitykset suden kuulumisesta tai kuulumattomuudesta Suomeen. Tärkeä rooli tutkimuksessa on suden toimijuudella, joten olennainen näkökulma tutkimuksessa on myös suden. Missä susi eli, miten liikkui ja näistä suden päätöksistä juontuvat diskursiiviset ja materiaaliset kohtaamiset ihmislajin kanssa.

Kuva: Hannu Salmi

Oppineessa ja tieteellisesti korkeatasoisessa väitöstilaisuudessa vastaväittäjä arvioi tutkimuksen operoivan “hyvällä ja tieteellisellä tavalla historiantutkimuksen keinoin”, myös perinteisin keinoin, vaikka sillä onkin kunnianhimoiset teoreettiset tavoitteet. Hän piti tutkimusta johdonmukaisena ja piti tutkimuksen filosofista ja eettistä asemointia vakuuttavana. Käsittelylukuja hän piti voittopuolisesti hallittuina ja harvinaisen fokusoituina. Hän arvosti myös tutkijan “talonpoikaisjärkistä otetta”. Haasteena Nyyssönen puolestaan näki etenkin johdannon tiiviyden ja jonkinasteisen niukkuuden.

Kuva: Hannu Salmi

Lähdesmäen väitöskirjan on julkaissut Nykykulttuurin tutkimuskeskus ja sen voi tilata täältä. Julkaisun bibliografiset tiedot: Lähdesmäki, Heta: Susien paikat. Ihminen ja susi 1900-luvun Suomessa. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 127. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2020.

Sudenmorsian 90 vuotta

20.6.2018 / Maarit Leskelä-Kärki / 1 Comment

Onnellinen olo, ihana ilta, kuulas kirkkaus, niin että voisi laskea joka ruohonkorren. – Kävin niemen kärjessä, jossa ennen on ollut ihmisten asumus – kolme syreenipensasta on kaikki, mitä heistä on jäljelle jäänyt. Olen luonut. Luojalle kiitos siitä ja Kassarista. Ensimmäinen lämmin yö tulossa. (26.6.1928)

Kesäkuussa 1928 Lontoossa lähettilään puolisona asunut virolaistunut suomalaiskirjailija Aino Kallas matkusti kiihkeän Lontoossa vietetyn diplomaattivuoden jälkeen kesäparatiisiinsa Kassarin saarelle, Hiidenmaalle Viroon. Takana oli kaksikymmentäviisi esitelmää sisältänyt esitelmäkiertue Englannissa, jonka kuluessa kirjailija tunsi yhä voimakkaammin tarpeen vetäytyä luomaan jotain uutta. Merimatkalla Englannista kohti Viroa hän kävi ”aivojen suursiivousta luovaa työtä varten”, ja yhdeksäntenä kesäkuuta Tallinnaan saavuttuaan hän kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Tahtoisin kuvata kaksoisolennon, joka pakenee päivää ja arkea, yöhön ja metsiin – ihmissudeksi. Tunteita, vaistoja, vielä alkuvoimaisempia kuin rakkaus!” Edessä oli kuusi viikkoa ”yksinäisyyttä, askeetin oloa”, täydellisiä olosuhteita luomistyötä varten.

Kallasten perhe oli ostanut vanhan talon silloin vielä erillisellä saarella olevalta alueelta vuonna 1924 ja seuraavana vuonna he ostivat siellä sijainneen Tammen talon omakseen. Vuosien 1924–1938 välillä oli vain kaksi kesää, jolloin kirjailija ei saarelleen päässyt. Kassari edusti vapautta, lepoa, vaatimatonta arkea ja rikkumatonta rauhaa sekä kesäistä hellettä, joka tuntuu usein olleen työnteon edellytys. Vanhuuden teksteissään, maanpakolaisena Ruotsissa Aino Kallas kirjoitti riipaisevasti elämästään, menetyksistään ja kaipuustaan Vaeltavassa vieraskirjassa. Kesäinen elämä Kassarissa oli edelleen käsinkosketeltavaa:

Joka kesä näen aina kuin kangastuksena Kassarin – paikan, jossa luomisiloni ja luonnoniloni kaikkein täydellisimmin ja saumattomimmin yhtyivät. Herätä Kassarin aamuun, jonka kirkkaus säteili pilvettömältä taivaalta ja heijastui kimmeltävästä merestä, tietää, että häiritsemättä omistin jokaisen hetken ja että luomisvoima pursui ehtymättömänä, esteitä vailla – se oli olemassaolon autuutta.

Vielä nytkin voin yhä manata henkiin katajapehkojen ja auringon kuloksi polttaman maan tuoksun, töiden lomassa kedolle heittäytyessäni.

Kassarin talo 2000-luvun alussa. Paikka on ollut Viron kirjailijaliiton hallussa, ja siellä vaalitaan edelleen Kallaksen muistoa. Tänä kesänä Viron 100-vuotisjuhlinnan yhteydessä siellä vietetään Kallaksen 140-vuotisjuhlia 2.8.

Kassari oli idylli, sillä elämä siellä kiinnittyi paikalliseen luontoon ja yhteisöön. Se oli paikallinen, rajattu ja omavarainen pienoismaailma, jolle muu maailma on kaukana. Siellä olivat lokit ja lampaat sekä ruumiin ja sielun täydellinen vapaus. Siitä tuli työkammio, erakoitumispaikka, missä keskipisteenä oli vain oma työ.

Saapuessaan kesäkuussa 1928 Hiidenmaalle Kallaksen päiväkirja alkoi täyttyä merkinnöistä, jotka kertoivat työn jo vallanneen hänen mielensä täysin. Kesäkuun kolmantenatoista hän kirjoittaa aloittaneensa ”Ihmissuden”. Vuonna 1928 juhannusaattoiltaa vietettiin 22. päivä kesäkuuta. Tuona päivänä Kallas kirjoittaa: ”Olen tänään vain lukenut. Tuuliviiri kääntyi pohjoisesta luoteeseen. Sää, ilma, tuulet – ikuiset kuin itse elämä.”

8611E139-7A02-4CB8-85DC-469EB5757B18

Päivät täyttyvät kirjoittamisesta, lukemisesta, toisinaan taas päässä on ”kuin neuloja, hermot ärtyneet” eikä työnteosta tule mitään. Heinäkuun alussa Sudenmorsian on jo saanut nimensä ja työ on kulkenut jo monta päivää. Kesä ei ole helteinen, sellainen, joka oli Kallakselle ominaisin työskentely-ympäristö. Usein on koleaa ja sateista, vaikka alkukesä oli ollut kaunis. Vasta elokuussa tulee kuumaa, ”surinaa ja veden välkettä”.

Oskar, Aino ja Virve Kallas elokuussa 1929 Kassarin rappusilla, vuosi Sudenmorsiamen kirjoittamisen jälkeen. Kuva Sada Aastat Eesti Vabariiki -sivustolta

Elokuun 22. päivä kirjailija on jo vanhassa kotikaupungissaan Helsingissä, tutussa Hospizissa Vuorikadulla työskentelemässä. Kirjoittaminen sujuu, vaikka tuottaa myös raskautta elämään. Syyskuussa Kallas on vielä Helsingissä ja matkustaa lokakuussa Tallinnan ja Tarton kautta takaisin kohti Englantia. Sudenmorsian elää ajoittain päiväkirjan sivuilla. Joulukuun alussa teos ilmestyy ja kirjailija lukee kiittäviä arvioita suomalaisista lehdistä. Sudenmorsian tuo kirjailijalle sellaisen menestyksen tunteen, jota hän ei ole aiemmin urallaan tuntenut – suomalaiset kriitikot ovat ylistäviä arvioissaan. Myöhemmin tulee valtionpalkinto, monet painokset ja käännökset, erilaiset versiot teatteriin ja oopperaan.

Mikä Sudenmorsiamessa, tarinassa Aalosta – Priidik-metsävahdin vaimosta, pienen Piretin äidistä ja tämän pakottavasta matkasta metsiin ja siirtymisestä osaksi sutten laumaa – on kiehtonut lukijoita läpi vuosikymmenten?

Tähän ovat sekä tutkimus että lukijat antaneet monia vastauksia vuosien varrella. Vuonna 2007 teetimme vasta perustetussa Aino Kallas Seurassa lukijuuskyselyn Aino Kallakseen liittyen, ja silloin Sudenmorsian nousi eittämättömänä suosikkina toisen 1920-luvun pienoisromaanin Reigin papin (1926) ohella esiin. Sudenmorsian nousi esiin ennen muuta erityisestä naisnäkökulmasta, feministisiä tulkintamahdollisuuksia tarjoavana teoksena, naisen elämän mutta myös naisen taiteilijuuden kuvauksena. Toisaalta se puhuttelee lukijoita yli sukupuoli- ja ikärajojen, koska se on tarinana niin vahva ja tunteisiin vetoava. Se kertoo erilaisuudesta, sen sietämisestä ja sietämättömyydestä, yhteisön paineista, tradition ja modernin murtumakohdasta, yksilön vapauden kaipuusta, äidin rakkaudesta, ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta, rakkaudesta ja sen ruumiillisesta polttavuudesta, ihmisiä hyvin eri historiallisina aikoina yhdistävästä tunteen palosta, joka saa toisinaan heittämään kaikki velvollisuudet nurkkaan ja sulkemaan oven perässään. Lukijalleen Sudenmorsian tarjoaa joka kerta jotain uutta, se tuntuu elävän ja muotoutuvan lukijansa elämänvaiheiden mukaan.

Sudenmorsiamesta on otettu useita erilaisia painoksia ja se on ilmestynyt useammissa yhteisniteissä. Uusia käännöksiä ilmestyy jatkuvasti, 2010-luvulla on ilmestynyt sekä norjan- että espanjankieliset käännökset.

Mutta, mikä ehkä kaikkein tärkeintä, siinä kuuluu asiansa tuntevan, historiaan ja kansantaruihin vahvasti perehtyneen kirjailijan vankkumaton ammattitaito ja äärimmilleen hiottu kirjallinen tyyli. Kallas oli jo useamman vuoden ajan etsinyt aineistoa virolaiseen kansanperinteeseen liittyen, ja keväällä 1928 hän oli pyytänyt veljeltään, kansanrunoudentutkimuksen professori Kaarle Krohnilta apua sopivien ihmissusitarinoiden löytämiseen. Teokset syntyivät siis pitkällisen aineistotyöskentelyn ja perehtyneisyyden kautta.

Kallas täytti elokuussa 1928 Sudenmorsianta kirjoittaessaan viisikymmentä vuotta. Hän oli elänyt vaiheikkaan elämän, josta ei puuttunut vahvoja tunteita, rakkautta, menetyksiä, kunnianhimoa, intohimoa, päämäärätietoisuutta, seikkailunhalua. Tätä kirjaa ei olisi voinut vielä nuori Aino Krohn kirjoittaa, vaikka jo hyvin varhaisissa kirjallisissa teoksissaan hän tutki luvattoman rakkauden teemaa ja historiallisten aiheiden käyttöä. Teoksessa kuuluu kirjailijan vahvasti eletty elämä, ja itsekin hän liitti teoksensa sittemmin vahvasti omaan elämäänsä. Tulkinnoille teos on kuitenkin jatkuvasti avoin, se kommentoi nyky-yhteiskuntaa ja ihmisenä olemista yhtä osuvasti kuin 90 vuotta sitten.

***

Sudenmorsiamesta on tehty lukuisia näyttämötulkintoja. Se oli mukana myös YLEn Kirjojen Suomi -hankkeen kirjana vuodelta 1928. Tänä vuonna sen on voinut nähdä Teatteri Avoimissa Ovissa Heini Tolan ohjaamana ja heinä-elokuussa Sudenmorsian esitetään Liedon Vanhalinnan maisemissa Turun ylioppilasteatterin toimesta.

Aino Kallas Seuran kotisivut

Suorat lainaukset: Aino Kallas: Päiväkirja vuosilta 1927-1931. Otava 1956.

Muut lähteet:

Leskelä-Kärki, Maarit: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. SKS, Helsinki 2006.

Leskelä-Kärki, Maarit; Melkas, Kukku; Hapuli, Ritva: Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta. BTJ, Helsinki 2009.

Melkas, Kukku: Historia, halu ja tiedon käärme Aino Kallaksen proosatuotannossa. SKS, Helsinki 2006.

Vuorikuru, Silja: Aino Kallas. Maailman sydämessä. SKS, Helsinki 2017.

Muut kuvat kirjoittajan.

Lutherin teesit julkaistiin alunperin latinaksi ja niiden tarkoitus oli uudistaa katolista kirkkoa ja muuttaa sen käytäntöjä.

Reformaatio 499 vuotta nyt!

31.10.2016 / merhei / 1 Comment

Vuonna 2017 tulee lokakuun lopussa kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Martin Luther julkisti 95 teesiään anekauppaa vastaan. Tästä syystä vuosi 2017 on nimetty reformaation merkkivuodeksi. 31.10.2016 moni todennäköisesti huomasi aamun lehdestä, kuuli radiosta tai näki tv-uutisista, että paavi Franciscus oli osallistumassa Lundissa Ruotsissa reformaation merkkivuoden avajaisiin. Suomessa merkkivuosi avattiin jo sunnuntaina 30.10.2016 Turun tuomiokirkossa pidetyllä merkkivuoden avajaismessulla.

Paavin vierailu Lundiin ja osallistuminen reformaation merkkivuoden avajaisiin on herättänyt mielenkiintoa ympäri maailmaa. Kuva : Svenska kyrkan.

Mutta onko 500 vuotta täyttävällä reformaatiolla enää merkitystä nykypäivälle ja onko sitä syytä muistella? Reformaatio hajotti katolisen kirkon ja synnytti sen rinnalle uusia kirkkokuntia. Se muutti ratkaisevasti monen eurooppalaisen elämää ja arkea ainakin vuosikymmenien kuluessa. Välillisesti reformaatiolla oli kuitenkin osuutta myös koko Euroopan valtiollisen kartan ja valtiojärjestysten muokkaamiseen, kansankielten merkityksen nousuun ja laajemmin ajatukseen eri kansanosien sivistämisen tarpeesta. Reformaatio muutti myös yhteiskunnan rakenteita, naisten asemaa ja vaikutti oikeus- ja hallintokäytäntöihin. Eurooppalaiset ovat monessa asiassa keskiajan perillisiä, mutta myös reformaation muokkaamia. Evankeliseen oppiin sitoutuneessa Pohjolassa luterilaisesta kulttuurista on tullut vuosisatojen kuluessa niin olennainen osa kansallista itseymmärrystä, että luterilaisuuden ja esimerkiksi suomalaisuuden erottaminen toisistaan vaatii välillä ponnisteluja. Tästä syystä reformaation jälkien näkyväksi tekeminen on tärkeää myös itseymmärryksemme kannalta.

Olen ollut mukana toimittamassa tietokirjaa reformaatiosta Suomen alueella ja tämän prosessin aikana kohdannut itselleni uusia asioita, mutta myös havainnut, että tietyt ilmiöt toistuvat yleisessä keskustelussa jonkinlaisina faktoina reformaatioon liittyen. Siksipä olen tehnyt alle pienen listauksen reformaatioon usein liitetyistä yleisistä totuuksista ja liittänyt mukaan nykytutkimuksen käsityksen aihepiiristä. Hieman hienojakoisempaa pohdintaa reformaation synnystä, leviämisestä, vaikutuksesta ja merkityksestä Suomessa voi lukea Pohjoinen reformaatio -tietokirjasta.

Lutherin teesit julkaistiin alunperin latinaksi ja niiden tarkoitus oli uudistaa katolista kirkkoa ja muuttaa sen käytäntöjä.

Luther naulasi teesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen ja reformaatio alkoi.

Tutkimus ei ole pystynyt todistamaan, että Luther olisi naulannut teesinsä kirkon oveen, mutta ei toisaalta sitäkään, että ei olisi naulannut. Luther julkaisi teesinsä ja lähetti niitä muun muassa kirkollisille vaikuttajille. Teeseissä oli kyse katolisen kirkon sisäisestä reformista ja anekaupan kritiikistä. Niissä ei vielä julistettu evankelisen opin kannalta keskeisiä ajatuksia. Tämä sanoma muotoutui seuraavien vuosien kuluessa ja julkaistiin ensi kertaa syksyllä 1520 kolmessa kirjasessa.

Keskiajalla kaikki kirkolliset toimitukset olivat latinaksi ja reformaation myötä siirryttiin kansankieliin.

Keskiajalla kirkoissa saarnattiin kansankielellä ja muut osat liturgiasta olivat latinaksi. Kansankieltä käytettiin myös esimerkiksi kaste- ja vihkitoimituksissa, joissa ihmisten tuli ymmärtää heille esitetyt kysymykset. Reformaation myötä kaikki kirkolliset toimitukset alettiin (ainakin periaatteessa) toimittaa kansankielillä ja tämä teki mahdolliseksi esimerkiksi suomen kirjakielen synnyn ja painotuotteiden myötä yhtenäisen kielen leviämisen koko maahan.

Mikael Agricola loi suomen kirjakielen.

On totta, että Agricolalla oli merkittävä rooli suomen kirjakielen synnyssä. Hän ei kuitenkaan ollut ensimmäinen suomea kirjoittanut tai ainoa käännöstyötä tehnyt. Suomenkielisiä käännöksiä keskeisistä rukouksista kuten Isä meidän ja Ave Maria oli tehty jo keskiajan lopulla ja niitä oli luettu jumalanpalveluksissa, jotta seurakuntalaiset oppisivat ne ulkoa – näitä varhaisia käännöksiä ei kuitenkaan ole säilynyt. Kun reformaation jälkeen ensimmäinen suomenkielinen messu toimitettiin Turun tuomiokirkossa, todennäköisesti vuonna 1537, oli Agricola opiskelemassa Wittenbergissä. Messutekstin suomentaja oli siis joku toinen. Samoin ainakin suomenkielisen Uuden testamentin käännöstyöhön osallistui Agricolan rinnalla myös muita. Agricola oli merkittävä kuitenkin siksi, että juuri hänen kokoamansa, suomentamansa ja kirjoittamansa teokset painettiin ja ne saivat siksi huomattavasti laajemman yleisön kuin varhaiset suomenkieliset käsikirjoitukset.

Reformaation myötä Suomen kirkoissa luovuttiin seinämaalauksista, pyhimysten veistoksista ja muutenkin runsaasta koristelusta.
Pyhämaan uhrikirkon seinä- ja kattomaalaukset ovat 1600-luvulta ja harvinainen esimerkki reformaation jälkeisistä, meille säilyneistä, kirkkojen sisätiloista.

Pitkällä tähtäimellä reformaatio karsi Pohjolassakin kirkkojen sisustusta ja koristeita, mutta prosessi oli hidas. 1600-luvun alussa koristeltiin Suomessa kirkkoja vielä kirkkain värein ja kaikki pinnat peittävin maalauksin. Näitä kirkkoja on säilynyt harmittavan vähän, mutta yksi kuuluisimmista on Pyhämaan uhrikirkko Uudessakaupungissa. Keskiaikaisissa kirkoissa vanhat maalaukset saivat jäädä seinille reformaation jälkeenkin. Maalausten peittäminen osuu useimmissa kirkoissa vasta 1700-luvun lopulle tai 1800-luvun alkuun. Myös osa keskiaikaisista veistoksista ja alttarimaalauksista jäi paikalleen ja toisinaan niitä muutettiin ja muokattiin vastaamaan paremmin uutta oppia. Alttarikaapeista poistettiin ovia tai hahmoja irrotettiin ja siirrettiin osaksi esimerkiksi saarnatuolien koristeluja. Kirkkojen sisustuksen köyhtymiseen vaikutti alkuvaiheessa teologisia kysymyksiä enemmän se, että kuningas vaati itselleen kirkkojen jalometallisia aarteita kuten kynttilänjalkoja ja ehtoollisastioita. Toisaalta kirkkojen varallisuuden väheneminen esti uuden taiteen hankkimisen ja edesauttoi vanhan kirkkotaiteen säilymistä.

Kadonneen näytelmäelokuvan jäljillä – Sylvin rekonstruktio saa ensi-illan

2.4.2016 / Hannu Salmi / 0 Comments

Aika on armoton. Nitraattifilmi on hapertuvaa, kutistuvaa ja helposti syttyvää. Siksi suuri osa varhaisesta elokuvasta on kadonnut. Olen vuosien mittaan yrittänyt tutkia – ja kuvitella – millaisia kadonneet suomalaiset näytelmäelokuvat olivat. Autonomian aikana valmistetuista 25 fiktiosta yhtään ei ole säilynyt kokonaisuudessaan, ja vain yhdestä, Teuvo Puron Sylvistä (1913), on tallella filmimateriaalia. Nyt, vuosien jälkeen, olen saanut mahdollisuuden rekonstruoida säilyneen aineiston avulla tästä teoksesta niin paljon kuin vain on mahdollista. Sylvi saa uusintaensi-illan Suomalaisen elokuvan festivaalilla torstaina 7. huhtikuuta 2016, 103 vuotta alkuperäisen ensi-illan jälkeen.

Aksel (Teuvo Puro) ja Sylvi (Aili Rosvall) Sylvi-elokuvan aloituskohtauksessa. Kuva: KAVI.

Näytelmäelokuvien valmistaminen alkoi Suomessa vuonna 1907 lyhyellä fiktiolla Salaviinanpolttajat, josta on säilynyt juonenkuvaus ja monenlaista muistitietoa. Kymmenminuttisen näytelmäelokuvan toteuttivat näyttelijät Teuvo Puro ja Teppo Raikas yhdessä kuvaaja Frans Engströmin kanssa. Sama kolmikko kokoontui muutamaa vuotta myöhemmin jatkamaan pioneerityötä. Ryhmä otti tavoitteekseen toteuttaa kesällä 1911 kolme pitkää fiktiota, joista kaksi, Anna-Liisa ja Sylvi, perustuivat Minna Canthin tunnettuihin näytelmiin. Filmirullien kehittämisessä oli epäonnea, ja lopulta vain Sylvi valmistui ja sai ensi-iltansa 24. helmikuuta 1913.

Canthin näytelmä oli aikansa kohuteos: se perustui Hämeenlinnassa tapahtuneeseen veritekoon ja kritisoi avoimesti avioliittoinstituutiota ja naisen asemaa. Näytelmä oli saanut ensi-iltansa Ruotsalaisessa teatterissa vuonna 1893. Näyttelijä Kaarle Halme muisteli myöhemmin ”ääriään myöten täynnä” olevan katsomon innostusta: ”käsien pauke” sai ”melkein raivokkaan luonteen”.

Sylvi oli luonnollinen valinta pitkäksi näytelmäelokuvaksi. Yleisö tunsi sen hyvin, ja tarvittava rekvisiitta voitiin lainata Kansallisteatterista. Teos kuvattiin Helsingissä hotelli Fennian kattoterassilla taivasalla, minkä voi havaita tuulen tuiverruksesta. Välillä savupiippu pölläytti sakean pilven keskelle kohtausta. Elokuvan filmiaineisto oli pitkään kateissa, mutta vuodenvaihteessa 1933–1934 helsinkiläisestä romukaupasta löytyi kuvia, jotka lopulta päätyivät Heikki Ahon ja Björn Soldanin arvioitavaksi. Veljekset ymmärsivät, mistä oli kyse, ja havaitsivat samalla, että kuvamateriaalia oli tallella vain osasta elokuvaa. Tästä aineistosta he toteuttivat lyhytelokuvan, joka sai ensi-iltansa vuonna 1934 ja jota on sittemmin esitetty Sylvinä. Tähän koosteeseen valikoitui pahoin tärveltyneitä otoksia: kuva on monin paikoin heikkotasoista, ja hotellin savupiipun pöllähdykset korostuvat, kuten myös kuvaustilanteen tuulinen sää. Tämä mielikuva Sylvistä jäi elämään, mutta vuosina 1933–34 löytynyt negatiivimateriaali jäi suurelta osin käyttämättä. Kun vuonna 2002 tein kirjaa Kadonnut perintö. Suomalaisen näytelmäelokuvan synty 1907–1916 ja katsoin elokuva-arkiston katselupöydässä kaiken säilyneen aineiston, tuntui selvältä, että Aho ja Soldan olivat tietoisesti valinneet heikkotasoisia kuvia – aivan kuin tarkoituksena olisi ollutkin antaa mielikuva lapsenkengissään sinnittelevästä kotimaisesta elokuvasta.

Suomalaisen elokuvan festivaalilla 2016 esitettävä teos on tuore rekonstruktio, joka perustuu kaikkeen säilyneeseen aineistoon. Kun materiaalia tutkii, huomaa, että samoista tilanteista on useita versioita, ja esimerkiksi Sylvin tanssiaiskohtauksesta on säilynyt laadukkaampaakin kuvaa kuin se, mitä Aho ja Soldan käyttivät. Alkuperäisiä välitekstejä ei ole säilynyt. Vuodenvaihteessa 1933–1934 Aho ja Soldan ottivat kyllä yhteyttä Frans Engströmiin, jonka opastuksella muutamia tekstejä toteutettiin lyhytelokuvaa varten. Näitä tekstejä ei kuitenkaan voi pitää alkuperäisinä – jo siksikään, että useat tekstit kommentoivat kuvaustilannetta. Omassa rekonstruktiossani olen käyttänyt lähtökohtana Canthin näytelmätekstiä ja vuonna 1913 painettua käsiohjelmaa. Joitakin tekstejä olen kirjoittanut kokonaan uudelleen, jotta tarina kulkisi sujuvasti. Kun säilyneitä otoksia tutkii tarkemmin, huomaa, että vaikka elokuva pääasiassa olikin uskollinen Canthin näytelmälle, käsikirjoitusvaiheessa joitakin kohtauksia on muokattu. Tällainen on esimerkiksi tilanne, jossa postinkantaja tuo kutsun tanssiaisiin.

Postinkantaja saapuu elokuvassa Sylvi. Kuva: KAVI.

Erityisen haasteellinen on kysymys siitä, paljonko välitekstejä alkuperäisessä elokuvassa oli. Kadonnut perintö -kirjaa tehdessä arvelin, että säilyneestä aineistosta saisi 20–25 minuuttisen rekonstruktion. Nyt ensi-iltansa saavalle teokselle mittaa on kertynyt 28 minuuttia. Vuonna 1913 elokuva kesti noin 49 minuuttia, joten arviolta puolet elokuvasta voidaan rekonstruoida. Erityisen pahasti historian musta aukko on nielaissut Aksel Vahlin kuolinkohtauksen, murhenäytelmän huippukohdan, joka täytyy nyt vain kuvitella välitekstien avulla. Jos säilyneitä kohtauksia vertaa näytelmätekstin laajuuteen, tuntuu todennäköiseltä, että vuoden 1913 elokuvassa oli – kestoon nähden – melko paljon tekstejä. Moni asia jää kuitenkin historian hämärään. Koska vuoden 1913 elokuva sai ensi-iltansa Hjalmar V. Pohjanheimon myötävaikutuksella, emme voi varmasti tietää, osallistuivatko Puro ja Engström välitekstien tekoon. On vaikea arvioida, kuinka näytelmälle uskollinen tekstitys on ollut. Tämä puoltaa sitä, että uudessa tekstityksessä on otettava vapauksia, jotka korostavat uutta versiota omana teoksenaan. On todennäköistä, että 1910-luvulla moent teksteistä oli ns. selittäviä välitekstejä, eli tekstejä, joissa kuvattiin tapahtumia eikä esitetty vuoropuhelua. Uutta tulkintaa tehdessä olen kuitenkin pitänyt tärkeänä käyttää Minna Canthin dialogia, sillä aikalaisille Sylvi oli ennen kaikkea Canthin luomus.

”Onneton murhaajatar tuomioistuimen edessä.” Kuva: KAVI.

Säilyneen aineiston perusteella tuntuu, että Teuvo Puron tulkinta Sylvistä on vertautunut aikakauden muihin elokuvamelodraamoihin. On arvoitus, kuinka pitkälti ajatus avioliitosta vankilana on toteutunut Puron tulkinnassa. Mikään lähdetieto ei viittaa siihen, että Puron ohjaus olisi päättynyt Sylvin sisäiseen puheeseen niin kuin tapahtuu näytelmässä. Käsiohjelman mukaan katsoja olisi lopuksi nähnyt, kuinka Sylvi saatetaan “vankivaunuun, joka kuljettaa hänet kolkon vankilan yksinäisyyteen”. Vuoden 2016 rekonstruktiossa olen halunnut antaa viimeisen sanan Sylville, Minna Canthin alkuperäisen ajatuksen mukaan:

”Holhooja-setä—ota pikku sirkkunen syliin. Ja varo,—varo, varo, ettei hän putoo! Aksel, holhooja-setä, etkö kuule—minä se olen, pikku kissimirri…

—Aksel, ota sirkkunen syliin!”

Hannu Salmi

Sylvin rekonstruktio esitetään Suomalaisen elokuvan festivaalilla torstaina 7. huhtikuuta 2016 klo 14.00 lähtien Kari Mäkirannan säestämänä. Elokuva esitetään uusintana myös sunnuntaina 10. huhtikuuta 2016 klo 11.00 lähtien. Molemmat esitykset ovat Logomon Move 2-salissa. Vapaa pääsy.

Elokuvan tiedot:

Sylvi. Tuotanto: Frans Engström – Teuvo Puro – Teppo Raikas. Ohjaus: Teuvo Puro. Kuvaus: Frans Engström. Näyttelijät: Teuvo Puro (Aksel Vahl, notario), Aili Rosvall (Sylvi, Akselin vaimo), Teppo Raikas (Viktor Hoving, arkkitehti), Olga Salo (Alma Hoving, Viktorin sisar), Ester Forsman (Karin Löfberg), Olga Leino (Elin Grönkvist), Eero Kilpi (Harlin), Jussi Snellman (Idestam), Paavo Jännes (tuomari), Uuno Kantanen, Urho Somersalmi. Rekonstruktio ja välitekstit: Hannu Salmi. Välitekstit perustuvat pääasiassa Minna Canthin näytelmään vuodelta 1893 ja vuonna 1913 ensi-iltansa saaneen Sylvin käsiohjelmaan. Alkuperäisen elokuvan ensi-ilta: 24.2.1913 Viipuri. Rekonstruktion ensi-ilta: 7.4.2016 Turku. Kesto: 49 min (alkuperäinen) / 28 min (rekonstruktio).

Oikeus sivistykseen – ajatuksia Työväki ja sivistys -seminaarista

1.10.2015 / Toimittaja / 0 Comments

kirjoittanut Hanne Koivisto

Työväki ja sivistys -seminaarin järjesti Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura Tampereen Werstaalla 24.-25.8.2015. Puheenvuorot liikkuivat 1800-luvun työläislasten koulunkäynnistä tämän päivän yliopistojen työläistaustaisiin opiskelijoihin.

Dosentti Arto Nevalan (ISY) esityksestä kävi ilmi, että suuriin, monialaisiin yliopistoihin, kuten Turun yliopistoon, hakeutuu edelleen enemmän opiskelijoita alemmista sosioekonomisista ryhmistä kuin pitkälle erikoistuneisiin yliopistoihin, esimerkiksi Aalto-yliopistoon. Alemmista toimihenkilö- ja työntekijäperheistä on 1950-luvulta lähtien tullut opiskelijoita tasaista tahtia erityisesti humanistisiin, kasvatustieteellisiin ja matemaattis-luonnontieteellisiin tiedekuntiin. Vähiten he ovat opiskelleet lääketiedettä, teologiaa sekä maa- ja metsätaloustiedettä. Mutta edelleenkin työläisperheistä lähteneet ovat sekä suhteellisesti että määrällisesti aliedustettuina yliopisto-opiskelijoiden kokonaisuudessa. Opiskelijoiden taustaryhmien jakaumat vaikuttavat pysyviltä vuosikymmenestä toiseen, mikä on ollut yllätys ja myös pettymys suurempaan tasa-arvoon tähdännyttä koulutuspolitiikkaa suunnitelleille. Lamakaudet näyttävät vähentäneen työläisperheiden nuorten koulutushalukkuutta entisestään ja sosiaalinen nousu vaikuttaa pysähtyneen.

Eri asia on sitten, miten tilastoja tulkitaan ja miten tänä päivänä pitäisi määrittää työläisyys. Joku yleisön joukosta keksi myös kysyä, ketkä oikeastaan kuuluvat tänä päivänä lisäarvoa tuottavaan työväkeen? Nevala näki yhtenä tulkintalinjana yhteiskunnallisten taustojen merkityksen pienenemisen ja koulutukseen hakeutumisen myötäilevän isompia koulutustrendejä. Ylioppilaspohjaisen koulutuksen vaihtoehtoja on nyt enemmän esimerkiksi ammattikorkeakoulujen vuoksi. Opiskeluun rekrytoituminen näyttääkin tällä hetkellä erilaistuvan pikemmin kotipaikan kuin yhteiskuntaluokan mukaan. Intensiivisimmin yliopistoihin lähdetään pääkaupunkiseudulta maakuntien nuorten etsiessä tulevaisuuttaan muualta.

Nevala nosti esiin myös seikan, joka kosketti minua avoimessa yliopistossa opettavana kulttuurihistorian lehtorina. Hän totesi, että avointen yliopistojen aikuisopiskelijat kasaantuvat nyt samoille tieteenaloille kuin työläistaustaiset opiskelijat koko sotien jälkeisen ajan – humanistisiin opintoihin ja kasvatustieteisiin. Nevalan mielestä näitä aloja ei tämän päivän kovien arvojen maailmassa paljon arvosteta. Me täällä tiedämme, että kokonaan toinen asia on, mitä opiskelu merkitsee avoimen yliopiston opiskelijoille itselleen – yksilötasolla.

Koulutuksen tavoitteita ja sivistyksen sisältöjä

Hyvien PISA-tulosten Suomessa ajatellaan helposti, että Suomi olisi ollut pitkään esimerkillinen koulutusmaa. Näin ei suinkaan ole ollut. Vasta suuret ikäluokat ovat saaneet hyvän koulutuksen, totesi seminaarin avannut sosiaalihistorioitsija Jarmo Peltola (TaY). Ennen yleisen oppivelvollisuuden voimaantuloa vuonna 1921 ei edes ajateltu, että rahvaan lasten pitäisi suuremmin kerätä inhimillistä pääomaa tai tavoitella sosiaalista nousua, painotti emeritusprofessori Marjatta Rahikainen (HY), jonka aiheena oli työläislasten mahdollisuudet opinsaantiin maaseudulla ja kaupungeissa.

Maaseudulla 1800-luvulla kansakoulua kävivät lähinnä talollisten lapset, muille sai riittää kiertokoulu, jonka tarkoitus oli opettaa lukemaan. Harvat kansanihmiset, etenkään naiset, osasivat kirjoittaa; sehän olisikin voinut olla vaarallinen taito, antanut mahdollisuuden kritisoida olosuhteita. Kaupungeissa yhteiskuntaluokat pidettiin toisistaan erillään rinnakkaiskoulujärjestelmän avulla. Käytännössä se tarkoitti sitä, että ylempien yhteiskuntaryhmien lapset lähtivät valmistavista kouluista oppikouluihin ja alempien ryhmien lapsille oli tarjolla kansakoulu, joillakin teollisuuspaikkakunnilla tehtaankoulut.

Maaseudulla keskiluokkaisiin ammatteihin johtanutta ja sosiaaliseen nousuun mahdollistanutta oppikoulua ja kansanopistoa kävivät vielä sotien välisenä aikana lähes yksinomaan talollisten lapset. Moni työläislapsi tosin aloitti keskikoulun, mutta useimmat keskeyttivät sen heti alkuunsa. Oppivelvollisuuslaki kaikille pakollisesta kansakoulusta tuli sekin voimaan vitkalleen; vaillinaisen kansakouluopetuksen siirtymäkausi kesti 1930-luvun loppuun asti; jolloin osa syrjäseutujen lapsista oli edelleen kiertokoulun varassa.

Porvarillisen yhteiskunnan työläisille tarjoama sivistyskäsitys oli 1800-luvun lopussa arvomaailmaltaan kristillistä työläisfennomaniaa. Tampereella Finlaysonin tehdasyhdyskunnassa tehtaankoulun, kirkon, pyhäkoulun, uskonnollista kirjallisuutta tarjonneen kirjaston, laulukuoron ja soittokunnan avulla tehtaan johto pyrki kasvattamaan työläisistä mieleisiään porvarillisen yhteiskunnan jäseniä, kuten Risto Turunen (TaY) kertoi. Samaan tapaan tehdaspaikkakunnilla ohjattiin työläisiä valkoisen Suomen arvomaailmaan vielä 1930-luvulla. Näissä yhteisöissä eläneet tehtaalaiset pitivät omaa sivistystasoaan matalana. He puhuivat halventaen omasta ”tehtaalaissivistyksestään” ja kokivat, että he uuvuttavassa tehdastyössä menettivät henkisistä voimavaroistaan ison osan. Sitä vastaan oli taisteltava itseopiskelulla.

Myös ensimmäiset työväenopistot olivat porvarillisten piirien organisoimia. Niinpä ne tarjosivat porvarillista sivistyskäsitystä, mutta usein sosialidemokraattisen puolueen kanssa yhteistyötä tehden, kurssien pitopaikkana kun olivat aluksi työväentalot. Samu Nyström kertoikin, kuinka pääkaupungin työväenopisto aloitti toimintansa Helsingin Työväentalon komeassa graniittilinnassa ja veti satapäisiä opiskelijajoukkoja kuuntelemaan korkeatasoisia esitelmöitsijöitä. Työväenopistossa opiskeltiin yleissivistävien aineiden lisäksi oikeinkirjoitusta, laskentoa ja kirjanpitoa. 1930-luvulla tulivat kielet valikoimaan.

Työläisopiskelijoiden oma sivistysstrategia oli se, että he hyödynsivät parhaansa mukaan niitä mahdollisuuksia, joita heille tarjottiin, vaikka opetuksen isänmaallis-uskonnollinen arvomaailma ei houkuttanutkaan. Kirsi Ahosen (TaY) mukaan itseopiskelulla tavoiteltiin pääsyä kulttuurisen kansalaisuuden piiriin, jotta voitaisiin ymmärtää herrasväen maailmaa. Sillä oli myös käytännön merkitystä yhteiskuntakelpoisuuden saavuttamisessa. Tampereen kunnalliseen päätöksentekoon osallistuneista työläisistä noin kolmannes oli 1900-luvun alussa opiskellut työväenopistossa tai opiskeli samanaikaisesti luottamustoimia hoitaessaan.

Työläisten omaa sivistyskäsitystä ajoivat 1900-luvun alkuvuosina eteenpäin vahvimmin sosialistiagitaattorit, joiden poliittisen kasvatuksen tavoitteista kertoi Anna Rajavuori (HY). Näiden päämääränä oli omanarvontuntoisen sosialistin identiteettiprojekti. Sen pohjaksi tuli rakentaa vahva tietoisuus kuulumisesta työväenluokkaan ja keskinäinen veljeyden tunne. Sen tarkoitus oli auttaa työläisiä pääsemään eroon tietämättömyydestä, nöyryydestä, herranpelosta ja nurkkatanssien ja viinanjuonnin paheista.

Sivistyskäsitys ajassaan kiinni ja muuttamassa maailmaa

Risto Turunen nosti esiin vuosina 1922–1929 sosialidemokraattisen puolueen kansanedustajana toimineen Ida Vihurin, joka kirjoituksissaan edusti itsestään ja luokastaan tietoista työläistä. Hän kuului niihin, jotka kiinnittyivät vahvasti omaan aikaansa ja esittivät vaatimuksia työläisten vapauden, tasa-arvon ja sivistystason kohottamisesta arvostellen samalla terävästi tehtaan johtoa pelkkien armopalojen jakamisesta työläisille. Turusen digitaalisen lehtiaineistoanalyysin mukaan Vihurin kannanotot eivät olleet mitenkään ainutlaatuisia, vaan työläislehtien tekstimassat kiinnittyivät yleisemminkin porvarislehtiä enemmän nykyaikaan. ”Sivistys”-sana mainittiin usein yhdessä ”työläisnais”-sanan kanssa. Myös sanat ”me”, ”ymmärtää”, ”voida”, ”hankkia”, ”tuhmuus” ja ”nauraa” toistuivat ”sivistys”-sanan läheisyydessä.

Aktiivisen työläisen sivistyskäsitteeseen kuului omakohtainen sivistystyö, laajamittainen lukeminen ja muutamien kohdalla myös kirjoittaminen työväenliikkeen lehtiin ja julkaisuihin. Kirjat ja sanomalehdet, opinto- ja lukupiirit sekä kirjastot koettiin keskeisiksi sivistymisen reiteiksi. Tärkeitä itsestään tietoisen työläisen kasvupaikkoja olivat työväenliikkeen omat laulujuhlat, joita alettiin järjestää vuodesta 1908 lähtien. Ne antoivat esiintyjille tilaisuuden päästä estradille, saada huomiota ja kokea sekä henkilökohtaista onnistumisen iloa että joukkohenkeä yhdessä toisten kanssa, kuten 1900-luvun alun laulujuhlia tutkiva Saijaleena Rantanen (SibA) totesi.

Nykyaikaan kiinnittyminen näkyy myös Tammisaaren punavankien sisällissodan jälkeisestä omaehtoisesta opintotoiminnasta, jota Reijo Miettinen ja Juha Tuunainen avasivat kuulijoille. Opintojen tavoitteena oli luokkataistelukykyjen hiominen perehtymällä erityisesti marxilaiseen teoriaan, mutta myös lähihistoriaan ja poliittisten puolueiden toimintaperiaatteisiin. Kommunistisissa opintopiireissä opiskelleiden työläisten tavoitteena oli 1920- ja 1930-luvuilla saavuttaa sellainen sivistyksen ja tiedon taso, että he pystyisivät ottamaan vastuun yhteiskunnallisista tehtävistä vallan siirtyessä työväestölle. Kansalaistaidot ja yleissivistys kuuluivat myös tähän sivistysideaaliin.

Maailman muuttamisesta Marxin hengessä samoin kuin oppimisen sekä tietämisen suuresta merkityksestä oli kyse vielä 1970-luvun alkupuolen nuortaistolaisuudessa, jonka sivistyskäsitystä Liisa Lalu (TY:n kulttuurihistoria) kuvasi eräiden aikalaismuistelijoiden sanoin maailmanparantajataistolaisuudeksi. SKP:n siipien suojassa oppikoululaiset ja opiskelijat lähtivät etsimään totuutta ja toteuttamaan maailmaa, joka olisi tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen. He rakensivat sivistyskäsitystään perinteisiä työväenluokan arvoja ja tavoitteita seuraten, mutta oman ajan ongelmien herättämänä ja niihin muutosvaatimuksiaan kohdistaen – ja välillä myös pyrkien opettamaan työläisille oikeaa ajattelua. Vietnamin sota, Biafran nälänhätä ja Chilen vallankaappaus olivat ajankohtaisia asioita, jotka pakottivat heidät reagoimaan – globaalista näkökulmasta.

Omakohtainen sivistyskäsitys ja tulevaisuuden haltuun otto

Työväenliikkeen sivistyskäsitys ja myös sivistymiseen liitetyt tavoitteet ovat monilta osin kantaneet sadan vuoden takaa tähän päivään. Meidän tuntemamme hyvinvointiyhteiskunta, jossa sentään nopeista ja vaikeista muutoksista huolimatta vielä elämme, on nostanut yleisiksi arvoiksi samat, joita työväenliike aikanaan puolusti porvarillisten puolueiden kanssa kiistellessään. Kaikkia lapsia tasa-arvoisesti kohteleva ja maksuton peruskoulujärjestelmä ja sen jälkeen avautuvat – niin ikään yhteiskunnan rahoittamat – koulutuspolut yliopistoon asti on yksi sen saavutuksista. Meidänkin arvopohjamme rakentuu samoille universaaliarvoille kuin mitä myös työväenliike sivistyskäsityksessään aikanaan esitti. Käsitykseemme sivistyksestä kuuluvat edelleen sananvapauden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden periaatteet, yliopistoissa lisäksi tieteen ja tutkimisen vapauden vaatimus. Keskeistä on myös nykyhetkeen kiinnittyminen, yhteiskuntakritiikin esittäminen ja halu muuttaa maailma paremmaksi.

Mutta mitä tämän päivän aikuisopiskelijoihin avoimessa yliopistossa tulee, ovat avoimen yliopiston opiskelijat – yleisten trendien mukaisesti – entistä koulutetumpia lähtökohdiltaan. Jokseenkin kaikilla on ylioppilastutkinto pohjanaan, ja iso osa kulttuurihistoriaa verkossa opiskelleista on yliopisto-opiskelijoita tai jo korkeakoulututkinnon suorittaneita. He lähtevät opiskelemaan avoimeen yliopistoon tähdätäkseen avoimen väylää myöten opiskelupaikkaan yliopistossa, nopeuttaakseen opintojaan, täydentääkseen ammatillista osaamistaan kulttuurisesti yhä haastavammassa maailmassa tai etsiäkseen itselleen aineksia omaan identiteettiprojektiinsa. Tällöin vuoropuhelua menneisyyden ja nykyisyyden välille rakentava kulttuurihistoria voi avata heille näkymiä, joita he voivat hyödyntää löytääkseen oman paikkansa tässä jatkuvassa muutoksessa. Kyseessä on edelleen yksi variaatio modernin ihmisen identiteettiprosessista: itsensä etsimisestä, löytämisestä ja toteuttamisesta, jossa opetuksen anti muuntuu opiskelijan omakohtaiseksi käsitykseksi elämästä. Siihen kuuluu myös käsitys sivistyksestä ja sivistyneen ihmisen tehtävästä maailmassa

Tämän blogitekstin on kirjoittanut Hanne Koivisto.

Kohtaaminen Umberto Econ kanssa

17.3.2015 / Marika Räsänen / 1 Comment

Cassino uutisoi 15.3.2015

Filosofi, semiotiikko ja historioitsija voi saada sankarin kohtelun Italiassa. Todistin tätä ensin Santa Margheritan kirkossa Roccaseccassa ja seuraavana päivänä Fossanovan sisterssiläisluostarissa 14.-15. maaliskuuta 2015. Kyseisinä päivinä järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen Tuomas Akvinolaisen elämään ja pyhyyteen keskittynyt konferenssi hänen synnyin- ja kuolinpaikoillaan. Konferenssin supertähti oli Umberto Eco, joka samalla otti vastaan hänelle myönnetyn Roccaseccan kaupungin kunniakansalaisuuden.

Seminaaripuheenvuorossaan Eco analysoi Tuomasta filosofina ja esteetikkona. Professori Carmelo Pandolfi kiinnitti huomionsa muutamiin Tuomaan filosofian piirteisiin, mitkä näkyvät ennen kaikkea hänen Pariisin aikojensa teksteissä. Professori Andrea Tilatti puolestaan osoitti Tuomaan varhaisen hagiografian monimuotoisuuden. Professori Stefano Pagliaroli keskittyi Tuomaan kuolemaan liittyvään dantelaiseen traditioon. Omassa esitelmässäni pyrin tuomaan esiin erilaiset Tuomaan kuolemaan liittyneet hagiografiset tulkinnat. Seminaarin puheenjohtaja professori Giovanni Minnucci korosti yleisölle Tuomaan tutkimuksen tähdellisyyttä ja sitä mitä tutkimuksella on annettavana meille kaikille pohtiessamme yksilön ja yhteiskunnan vastuuta ja vapautta. Puheenvuorot täydensivät erinomaisesti toisiaan, minkä myös maakunnan sanomalehdistö huomioi kirjoittaessaan laveasti Roccaseccan tapahtumasta.

Ecolle huomionosoitus ei suinkaan ollut ensimmäinen lajissaan, vaan erilaisiakunniakansalaisuuksia hänellä on pitkälti toistasataa. Meille muille konferenssiin kutsutuille puhujille tilanne puolestaan oli uusi ja vaikuttava monesta syystä: Roccaseccassa puhuimme muun muassa täpötäydessä kirkossa marmorisesta lukupulpetista kuin saarnaajat ikään. Fossanovassa esiinnyimme 1200-luvun alussa rakennetussa valtavassa sairastuvassa, missä istuinpaikat eivät riittäneet kaikille läsnäolijoille. Yleisökysymyksiä paikkakunnan suuresta pojasta olisi todennäköisesti riittänyt useammankin päivän ajaksi.

Santa Margherita -kirkko, Roccasecca

Italialaisten kiinnostus omaa paikallishistoriaansa kohtaan hämmästyttää ja riemastuttaa joka kerran kun sen kohtaa konkreettisena. Itselleni tämä oli ensimmäinen kerta, kun yleisön edustajat halusivat kätellä ja kiittää minua sekä ottaa yhteiskuvia kanssani. Joku jopa toivoi minun historioitsijana analysoivan hänen omistamansa Tuomas-reliikin aitoutta. Tällaiset kohtaamiset suuren yleisön kanssa ovat palkitsevia ja innostavia. Seminaarin ehdoton ansio oli myös kollegiaalinen ilmapiiri, mikä syntyi Tuomas-tutkijoiden piirissä ensimmäisistä kädenpuristuksista alkaen. Tähän varmasti vaikutti professori Econ läsnäolo. Sen jälkeen kun hän oli signeerannut satoja kirjoja, poseerannut sadoille kännykkäkameroille kymmenten ihmisten kanssa ja illastanut maakunnan johtavien virkamiesten kanssa tapasimme erilaisen, rennon ja nauravan naurattaja Econ. Pienellä joukollamme oli myös yksi meitä tiukasti toisiimme sitova kiinnostuksen kohde: Tuomas Akvinolainen. Vaikka väitöskirjamme, Econ ja minun, lähestyvät Tuomasta täysin erilaisista lähtökohdista, niiden molempien päähenkilö on Tuomas – totesimme tämän yhdestä suusta ja halasimme toisiamme hyvästiksi.

Tuomas Akvinolaisen synnyinkoti, Roccaseccan linna

Kättely käsittelyssä – Kustos kertoo

14.11.2014 / Hannu Salmi / 0 Comments

”Tervehtiminen on tapa, joka on käytännössä kaikkialla maapallolla. Eri kansojen luonteesta ja siitä, millä sivistyskannalla ne ovat, riippuu tervehtimismenojen laatu ja merkitys.” Näin kirjoitti tervehdystavoista Yrjö Ylänne vuonna 1917. Samalla hän kommentoi suomalaisten tapakulttuuria: ”Suomalainen, jonka luonteen mukaista eivät ole rajut tunteenpurkaukset ulkonaisine vakuutteluineen ja ruumiinliikkeineen, on tässä suhteessa tyytynyt vain tervehdyksen lausumiseen ja kättelemiseen, päännyökkäykseen tai yleiseen eurooppalaiseen tapaan välinpitämättömään lakin kohottamiseen.” Vuonna 1917 kätteleminen oli Ylänteen mukaan olennainen osa suomalaista tapakulttuuria, vaikka ruumiillisuuteen muuten suhtauduttiinkin hillitysti. Lähes sata vuotta myöhemmin, 14. marraskuuta 2014, tarkastettiin Turun yliopistossa Annakaisa Suomisen kulttuurihistorian alaan kuuluva, poikkitieteellinen väitöskirja Kättelyn merkitykset suomalaisessa tapakulttuurissa 1800-luvulta 2000-luvulle, joka on syväluotaus siihen, miten kättelemisen tavat ovat Suomessa muuttuneet. Vastaväittäjänä toimi dosentti Heini Hakosalo Oulun yliopistosta.

Annakaisa Suomisen väitöstilaisuuden näyttämönä oli Mikron auditorio, erinomainen ympäristö siinäkin mielessä, että tutkimus on syntynyt läheisessä yhteistyössä lääketieteen ja mikrobiologian tutkijoiden kanssa. Innoitusta hankkeelle antoi professori Pentti Huovisen pohdiskelu siitä, miten kättelyn kaltainen kulttuurinen ilmiö on muotoutunut ja miten se yhä vaikuttaa – siitäkin huolimatta, että meillä on paljon tietoa kättelyn vaikutuksista tartuntojen levittäjänä. Jos historioitsijat ennen muinoin tutkivat mielellään ”päättyneitä prosesseja”, kättely on mitä suurimmassa määrin elävä osa nykypäivää. Siinä mielessä tutkijat ovat, ja me kaikki olemme, osa kättelyn historiallista jatkumoa ja sen kulttuuristen merkitysten muovaamia. Kulttuurihistoriassa tapojen historiaa voi pitää klassisena teemana, mutta viimeaikaisessa tutkimuksessa tavat on kytketty monimutkaiseksi osaksi, kuten vastaväittäjä totesi, ”haptista historiaa”, kosketuksen historiallisuutta. Suomisen työssä aihe punoutuu myös luonnon ja kulttuurin väistämättömän yhteenkietoutumisen tutkimukseen, jolla on kytkentä evoluutiobiologian teemoihin. Väitöstilaisuudessa käsiteltiin laajoja kysymyksiä, teorian ja empirian suhdetta, tutkimuksen rakennetta, biologisten muuttujien yhdistämistä historiantutkimukseen, kättelyä tapana ja tapahtumana ja lopuksi kättelyn kansanterveydellistä merkitystä. Keskustelu oli antoisaa, ja sitä oli seuraamassa 66 kuulijaa.

Aleksis Kiven kuolema

8.6.2014 / Hannu Salmi / 0 Comments

Kulttuurihistorian kesäretki Tuusulanjärvelle oli klassikkosikermä: Ainola, Ahola, Halosenniemi, Erkkola – ja tietysti Aleksis Kiven kuolinmökki. Pimeässä, ahtaassa Syvälahden töllissä Aleksis Kivi (1834–1872) vietti elämänsä viimeiset kymmenen kuukautta, ja peräkamarin vuoteessa tämä tarinan mukaan heitti henkensä. Mökissa asui kirjailijan veli, räätäli Albert Stenvall, joka oli noutanut Kiven Lapinlahden sairaalasta helmikuun lopussa 1872 saatuaan Nurmijärven kunnalta tukea hoitoon. Tuusulanjärven Rantatien vaiheilla on säilynyt monenlaista, ristiriitaistakin perimätietoa Kiven viimeisistä kuukausista, siitä, miten kirjailija hulluuskohtauksen sattuessa oli teljettynä saunaan, sikolättiin tai vintille, tai siitä, miten Kivi pistäytyi naapuritaloissa kahvia ja tupakkaa anelemassa. Lapinlahdessa hoitava lääkäri Thiodolf Saelan oli määritellyt sairauden syyksi verenvähyyden, juoppouden ja loukatun kirjailijakunnian. Vuonna 2001 Anne Pitkäranta ja Erkki Hopsu puolestaan esittivät Lääkärilehdessä hypoteesin, että lopullinen kuolinsyy olisi ollut neuroborrelioosi. Kivi kuoli uudenvuoden aattona 1872 aamuyöllä klo 4, kovan kuumeen ja huonovointisuuden päätteeksi.

Kuolinmökki on epäilemättä paikkana, fyysisenä tilana, vaikuttanut siihen, miten Aleksis Kiven kuolema on nähty. Jo kamarin pimeys ja ahtaus ovat vahvistaneet mielikuvaa hulluuden houreissa kärsivästä kirjailijasta. Kuolinvuodetta mytologisoi myös Kiven elämästä kertova elokuva ”Minä elän”, jonka Suomi-Filmi sai ensi-iltaan lokakuussa 1946. Elokuva valmistui yhteistyössä Kivi-tutkijoiden kanssa, ja jo vuonna 1941 tuotantoyhtiö oli pyytänyt asiantuntija-apua Aleksis Kiven Seuralta. Johtokunta nimesi tehtävään professorit Viljo Tarkiaisen ja J. V. Lehtosen sekä maisterit Eino Kauppisen ja Alpo Routasuon. Ohjaaja Ilmari Unho koki aiheen vaikeaksi mutta myös pakkomielteenomaisen tärkeäksi. Käsikirjoituksen laati kirjailija Elsa Soini, joka oli jo aiemmin käsitellyt aihetta näytelmässä Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät (1934). Unho oli Viipurin Kaupunginteatterissa esittänyt Kiven roolin ja aihe oli jo siksikin hänelle läheinen. Voin kuvitella, että Unho vieraili kuolinmökissa jatkosodan vuosina yhdessä lavastaja Erkki Siitosen kanssa pohtimassa, miten kuolinpaikka rakennettaisiin studioon.

”Minä elän” päättyy Aleksis Kiven kuolemaan, mitä jo elokuvan nimikin ennakoi. On selvää, että kuuluisat kuolinsanat kaikuvat viimeisten kuvien aikana. Kuolinkohtauksen alussa Albertin tytär Agnes kohentaa tulta tuvan puolella samalla, kun Aleksis (Rauli Tuomi) makaa ahtaalla sängyllään. Pian kamera kohoaa ylös ja näyttää kamarin ylhäältä, melkein samasta näkökulmasta, josta kuolinmökissä käyvä matkailija leposijan joutuu katsomaan, tai ehkä sittenkin vielä korkeammalta, katon rajasta, taivaaseen siirtymistä ennakoiden. Kirjailija näkee näkyjä, niin todellisia hahmoja kuin omia fiktiivisiä luomuksiaan. Viimein elämä sammuu ja kynttilän liekki hiipuu. Mutta viimeisiä sanoja, ”Minä elän, elän”, ei enää kuulla vuoteesta, vaan ristikuvana kynttilän takaa, aivan kuin Aleksis olisi jo siirtynyt ihanteiden maailmaan.

[youtube https://www.youtube.com/watch?v=cxQtbucx10o?rel=0]

Elsa Soini julkaisi vuonna 1947 romaanin Nuori Aleksis. Se ei kanna kuolinvuoteelle asti, mutta loppukohtauksessa nuori kirjailija kohtaa Fredrik Cygnaeuksen. Kullervon nähtyään Cygnaeus toteaa: ”Ja minä näen jo temppelin tornien kimmellyksen historian soista huokuvan sumun takaa.” Samantapaista historiallisen merkityksen korostamista on myös ”Minä elän” -elokuvan lopussa, joka katoavuuden keskellä korostaa Kiven pysyvyyttä. Kun kuva on pimentynyt, äänraidalla soi Sydämeni laulu. Kivi on suomalaisen sivistyskertomuksen ytimessä. Pimeyttä edustaa ”historian soista huokuva sumu”, jonka takana kirjailijan tuotanto kohoaa ”temppelin torneina”.

Elsa Soini ja Ilmari Unho eivät toki olleet ainoat Aleksis Kiven kuoleman mytologisoijat. Kiven menehtyminen nousi julkisuuteen jo heti uudenvuoden 1872–73 jälkeen. Morgonbladet julkaisi 2. tammikuuta 1873 Fredrik Cygnaeuksen muistokirjoituksen, joka on allekirjoitettu ”Nyårsnatten 1872–73”. Silti Kiven hauta Tuusulan kirkolla jäi kolmeksi vuodeksi ilman muistolaattaa, ja tieto paikasta eli perinteenä. Uusi Suometar kirjoitti 8. joulukuuta 1875:

”Kolme vuotta on jo kulunut sitte kun Aleksis Kivi muutti manalan majoihin, vaan hänen hautansa on vielä muistokiveä vailla. Sen runoilijan hauta, jonka runsaslahjaisesta hengestä on lähtenyt Kullervo, Nummisuutarit, Seitsemän veljestä, Karkurit, Kihlaus, Lea, Margaretha, on unohtumaisillaan. Itse paikasta, missä Aleksis Kivi on saanut viimeisen leposijansa, on kohta vaikea saada tarkkaa tietoa. Nuorelle runoilijalle, joka lyhyessä elämässään meille loi ihailtaviksemme runouden kalliitta, kuihtumattomia kukkia, kuka hänelle on haudallensa kantanut kuihtuviakaan seppeleitä! Ja kumminkin tulee Suomen kansan pitää Aleksis Kiven hautaa pyhässä muistossa.”

Uuden Suomettaren mainitsema ”pyhä muisto” tuo mieleen pyhimyskultin, ja ennen pitkää myös kuolinmökki muodostui eräänlaisen pyhiinvaelluksen kohteeksi. Tätä edesauttoi rautatieyhteys pääkaupunkiin, mutta epäilemättä myös Tuusulanjärven taiteilijayhteisön synty. Räätäli-Albert eli mökissään uuden puolisonsa Vilhelmiinan kanssa vuoteen 1913 asti, ja tiettävästi mökissä kävi jo vuonna 1908 lähes 300 matkailijaa. Mökkiä vastapäätä asui runoilija J. H. Erkko, joka pyrki edesauttamaan kuolinsijan museointia. On perusteltua arvella, että juuri näinä vuosina Albert joutui kertomaan veljestään satoja, ehkä tuhansia kertoja uteliaille vierailijoille, ja samalla tarinat Kiven viimeisistä päivistä lähtivät mytologiseen lentoon. Ilmeisesti myös tarina Kiven viimeisistä sanoista lepää pitkälti Albertin todistuksen varassa.

Vilhelmiina ja Albert Stenvall kotitalonsa edessä.

Lopulta mökin omistusoikeus siirtyi Suomen Ylioppilaskunnalle, mutta Albert ja Vilhelmiina Stenvall eivät kuolinmökistään vapautuneet. Joulukuun alussa 1913 ryöstömurhaaja tunkeutui taloon, ja molemmat vanhukset löydettiin kuolleena. Helsingin Sanomat kirjoitti 4. joulukuuta häkellyttävän yksityiskohtaisesti:

”Kamarissa sängyn vieressä, uunia vasten hieman nojaten makasi verissään ja kuolleena torpan emäntä Vilhelmiina Stenvall. Häneltä oli kaulan oikealta puolelta kaikki kaulasuonet vedetty puukolla poikki. Sitäpaitsi hänellä oli oikeassa olkapäässä puukonhaava ja päässä, joka oli kokonaan veren tahraama, useita puukonhaavoja. Torpan isäntä Albert Stenvall makasi sängyssään, yöpukimissaan, niinikään kuolleena. Hänellä oli puukonhaavoja kaulan vasemmalla puolella, oikeassa ohimossa ja oikeassa poskessa.”

Viikkoa myöhemmin poliisi pidätti irtolaisena tunnetun Robert Merisen, joka oikeudessa kiisti syyllisyytensä. Merinen joutui kaltereiden taa, mutta eri rikoksista tuomittuna. Ehkä surmaaja oli tiennyt Stenvallin saaneen korvauksen mökkinsä myynnistä. Aleksis Kiven perintö osoittautui kohtalokkaaksi.

Aiheesta enemmän:

Cygnaeus, Fredrik: Skalden Alexis Kivi (Stenvall). Morgonbladet 2.1.1873.

Hautakivi Aleksis Kivelle. Uusi Suometar 8.2.1875.

Holma, Jaakko: Totta vai tarua? Aleksis Kiven kuolinmökin museoarvo ja aitous. Pro gradu -tutkielma, Museologia. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2011.

HS 100 vuotta sitten. Kaksoismurha Aleksis Kiven kuolinmökissä. Helsingin Sanomat 8.12.2013.

Lehtisalo, Anneli: Kuin elävinä edessämme. Suomalaiset elämäkertaelokuvat populaarina historiakulttuurina 1937–1955. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1315. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto, Helsinki 2011.

Pitkäranta, Anne & Hopsu, Erkki: Kuoliko Aleksis Kivi borrelioosiin? Lääkärilehti 56(44) 2001:4536–4537.

Rahikainen, Esko: Kivi. Gummerus, Jyväskylä 1984.

Salmi, Hannu: IKL:n ja Suomi-Filmin yhdysmies. Ilmari Unho (1906–1961) puolueaktiivina ja elokuvaohjaajana. Teoksessa Turun Historiallinen Arkisto 47. Toim. Timo Soikkanen. Turun Historiallinen Yhdistys, Turku 1992: 209–231.

Sinnemäki, Anssi: Aleksis Kiven taudinkuva. Tieteessä tapahtuu 4–5/2011: 36–37.

Soini, Elsa: Nuori Aleksis. Otava, Helsinki 1947.

Tarkiainen, Viljo: Aleksis Kivi: Elämä ja teokset. Porvoo: WSOY, 1984.

Unho, Ilmari: Nurmijärven poika pääsee filmiin. Uutisaitta 3–5/1946.

Kertomukset, joita kuuntelemme

24.5.2014 / Maarit Leskelä-Kärki / 0 Comments

Elämme aikaa, jossa erityisesti yksilön kokemus ja kertomukset yksilöistä kiinnittävät huomiota ja saavat tilaa julkisuudessa. Samaan aikaan kertomuksellisuuteen, omaelämäkerrallisuuteen ja elämäkertaan kiinnittyvä kansainvälinen life-writing -tutkimus on laaja-alaistunut ja muotoutunut entistä tieteidenvälisemmäksi. Omasta elämästä kertominen, faktan ja fiktion välisen rajan sekoittuminen on entistä useammin myös erilaisten taideproduktioiden raaka-ainetta.

Kaikki tämä näkyi toukokuussa Göteborgin yliopiston kirjallisuuden, aatehistorian ja uskonnon tutkimuksen laitoksen isännöimässä Att skriva liv. Fakta, fiktion, feminism -konferenssissa. Lähinnä ruotsalaisista (ja yhdestä suomalaisesta ja yhdestä norjalaisesta) koostunut lähes satapäinen osallistujajoukko avasi elämästä kertomisen tutkimusta ensisijassa ruotsalaisessa kontekstissa. Mukana oli ennen muuta kirjallisuustieteilijöitä ja historioitsijoita, mutta myös lääkäreitä, yhteiskuntatieteilijöitä ja tanssin tutkijoita.

Annelie Bränström-Öhman ja Lisbeth Larsson loppukeskustelussa

Konferenssin lopuksi sen pääjärjestäjä, kirjallisuustieteen professori Lisbeth Larsson huomautti, kuinka jokaisella humanistisella tutkimuskysymyksellä on oltava myös tärkeä yhteiskunnallinen ulottuvuutensa. Erityisen hyvin tämä näkyi koko konferenssin ohjelmassa, joka otti vahvasti kantaa tieteen paikkaan yhteiskunnassa ulottamalla tarkastelunsa myös taiteen ja tieteen risteyskohtiin sekä tehtävään maailmassa.

Fia Adler Sandbladin “Se och hör oss i en brottning med tystnaden” -näytelmän avoin harjoitus

Erityisen antoisaa oli tiiviiden sessioiden lomaan sijoitettu muu ohjelma, jossa äänen saivat taiteilijat. Saimme kuulla miten näyttelijä ja tutkija Fia Adler Sandblad oli lähtenyt tutkimaan omaa vaikeaa adoptiomenneisyyttään teatterin keinoin – miten hän kehollisuuden ja näytelmällisyyden keinoin tarttui vaikeisiin muistoihin ja lähti rakentamaan niistä teatteria. Konferenssi-illallisella saimme nähdä avoimen harjoituksen näytelmästä, joka saa ensi-iltansa syksyllä.

Kuulimme myös Ruotsissa jo usean vuoden ajan suurta kohua herättänyttä näyttelijä, ohjaaja, taiteilija Anna Odellia, joka vuonna 2009 teki dokumentin lavastamastaan psykoosikohtauksesta Tukholman Liljeholmsbrolla herättääkseen keskustelua psyykkisestä hoidosta Ruotsissa. Ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan Återträffen (2013) lähtökohtana on Odellin oma koulukiusatun menneisyys ja tilanne, missä hän ainoana luokaltaan ei saa kutsua luokkansa 20-vuotistapaamiseen. Palkitussa elokuvassaan Odell lähti tutkimaan tilannetta ja kiusaamisen dynamiikkaa näytelmädokumentin keinoin. Odell sekoittaa faktan ja fiktion rajaa, taiteilijan ja minän veteenpiirrettyä rajaviivaa ja saa meidät kohtaamaan ja tuntemaan kiusallisia tunteita.

Ristiriitaisia ajatuksia herättävät taiteelliset produktiot kertovat taiteen mahdollisuudesta tavoittaa sellaista, mihin tutkimus harvoin pystyy. Taiteilijan paljas läsnäolo produktiossaan herättää pohtimaan tutkijan osallisuutta tutkimuksessa; tulkitsijana, toimijana, läsnäolevana, joka ei voi pysytellä irrallaan ja etäällä tutkimuskohteesta. Me vaikutamme tutkimukseemme ja vaikutumme siitä, kertomuksista joita luemme. Ehkä juuri tässä voisi olla taiteen ja tieteen vuorovaikutuksen hedelmällisyys – se havahduttaa meidät kysymyksille, joista tiede on usein halunnut, tai kuvitellut voivansa olla irrallaan.

Yksi tällainen on kehollisuus, joka sai konferenssin helteisissä olosuhteissa konkreettisetkin seurauksensa. Lisbeth Larssonin mukaan tutkimuksessa eletään nyt mahdollisesti jonkinlaisen ruumiillisen tai kehollisen käänteen aikaa, mikä liittyy myös uusmaterialismin nousuun. Konferenssissa tämä näkyi etenkin tanssintutkijoiden sessiossa, jossa tutkittiin kehoa elämäkerrallisena tilana ja arkistona.

Kirjallisuuden professori Annelie Brännström-Öhmanin loppukommentaari konferenssista vei ajatuksia inspiroivasti eteenpäin. Hän palautti mieleemme loistavan Wim Wendersin Berliin taivaan alla -elokuvan (1987) ja sen enkelit. Muistatteko, miten enkelit kykenivät laskeutumaan tavallisen kuolevaisen olomuodossa maan päälle ja miten he vaelsivat Berliinin kaupunginkirjaston käytävillä ja kuuntelivat?

He kuuntelivat lukevien ihmisten ajatuksia, tarinoita heidän elämästään, päänsisäistä maailmaa. Samalla tavalla me elämäkertomusten tutkijat kuuntelemme kertomuksia, toisten elämiä ja pyrimme ymmärtämään. Meidän on oltava hitaita ja kärsivällisiä ja oivaltavia kuullaksemme, sillä emme ole enkeleitä. Ja kuunteleminen vaatii myös tunnustelua siitä, miltä kuunteleminen, lukeminen tuntuu, ja miten se meihin vaikuttaa.

Kuvat: Maarit Leskelä-Kärki, paitsi kuva elokuvasta Berliinin taivaan alla http://www.filmgoer.fi/new/dvd-blu-ray/berliinin_taivaan_alla