Kuukausi: toukokuu 2020

Istun keittiön pöydän ääressä ja kirjoitan. Toisinaan katseeni vaeltaa ikkunaan, jonka toisella puolella avautuu vehreä maisema, valo siivilöityy vaahteranlehtien välistä. Tällä samalla paikalla olen istunut lukemattomia kertoja; olen tuijottanut tietokoneen ruutua, kirjoittanut, lukenut, katsellut ulos ikkunasta vaihtuvia maisemia, joiden värisävyt muuttuvat vuodenaikojen ja säätilojen mukaan. Syönytkin toki tällä samalla paikalla olen, ruokapöydästä kun on kyse, mutta ennen kaikkea tämä tila toimii työpöytänäni, myös jo tilanpuutteen vuoksi. Mutta toisaalta tässä on muutakin, valo osuu tänne sopiviin aikoihin ja muodostaa miellyttävän tunnelman. Tässä olen usein kirjoittanut myös päiväkirjaani.

Tilalla on usein suuri vaikutus kirjoittamisen mahdollisuuksiin ja mieltymyksiin. Jo Virginia Woolf kirjoitti oman tilan merkityksestä naisten kirjoittamisen mahdollisuuksia käsittelevässä, klassikkona tunnetussa teoksessaan A Room of One’s Own (1929). Minä olen ollut aina etuoikeutettu tässä suhteessa, minulla on ollut oma huone, kirjoituspöytä, kynä ja paperia sekä myöhemmin myös oma tietokone, jolla kirjoittaa. Mutta minä tykkään kirjoittaa myös ulkona, etenkin meren äärellä, junat ovat niin ikään inspiroivia paikkoja. On mielenkiintoista, millaisia paikkoja ja tiloja ihmiset pitävät tärkeinä ja inspiroivina omalle kirjoittamiselleen.

Itseäni kirjoittaminen ja esimerkiksi juuri päiväkirjan kirjoittaminen on kiinnostanut jo lapsesta saakka. Pystyn vieläkin palaamaan mielikuvissani lapsuudenkotiini ja siellä omassa huoneessa sijaitsevan kirjoituspöytäni äärelle ja näkemään itseni kirjoittamassa päiväkirjoja. Nyt ne ovat säilössä asuntoni kellarissa, en ole vielä rohjennut palata niiden äärelle, vaikka toisaalta se voisi olla hyvin mielenkiintoista ja tärkeääkin. Jossakin vaiheessa nuoruuttani kirjoittaminen jäi eri syistä joksikin aikaa, mutta sittemmin olen taas palannut säännöllisen ja epäsäännöllisen kirjoittamisen välimaille. Monet kirjoittavatkin tai ovat kirjoittaneet juuri lapsuudessa tai nuoruudessa päiväkirjoja, toiset aloittavat aikuisena, toisinaan kirjoittaminen kestää läpi elämän – tapoja on hyvin monenlaisia.

Tutkin omassa väitöskirjassani Kirsti Teräsvuoren (1899–1988) päiväkirjoja. Teräsvuori aloitti kirjoittamaan päiväkirjaa 17-vuotiaana, mutta oli haaveillut sen aloittamisesta jo hyvin nuoresta lähtien. Kuvassa näkyy lisäksi tulevan Päiväkirjojen jäljillä – Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen -teoksen kansi. Kuva: SKS / Vastapaino.

Ylipäätään päiväkirjan muodot ja funktiot ovat muuttuneet ja muokkautuneet historian saatossa. Päiväkirjan tyyppisiä tekstejä on kirjoitettu jo antiikin aikana, ja päiväkirjojen sivuille ovat tallentuneet aikojen saatossa niin säätilat, luontohavainnot, taloudenpito, suvun asiat, lasten syntymät ja kuolemat, sairaudet, ulkoiset tapahtumat, sota-ajan kokemukset, oman itsen pohdinnat, tunteet ja mielenliikkeet, ihastumiset ja vihastumiset, synkimmät salaisuudet kuin arjen ja elämän ilot – sekä kaikkea tältä väliltä. Päiväkirjat ovat toimineet myös esimerkiksi kirjoittamisen harjoittelun ja kasvatuksen välineinä, toisinaan niiden sivuille on syntynyt taidokkaita kaunokirjallisia teoksia. Myös muun muassa fiktiivisen päiväkirjagenren innoittajana ovat olleet niin sanotut autenttiset päiväkirjat ja toisin päin; usein monissa päiväkirjoissa sekoittuvat eletyn ja fiktion väliset rajat. Erityisesti päiväkirjoissa on kyse elämän dokumentaatiosta ja dokumentaation tarpeesta.

Päiväkirjojen historia on siis hyvin moninainen ja mielenkiintoinen, jatkuvasti rajojen yli vuotava. Vaikka monet päiväkirjat jäävät lopulta tutkijoiden ulottumattomiin, tarjoavat ne usein muun muassa historioitsijalle monella tavalla mielenkiintoisen ja monesti ehtymättömän aarreaitan. Päiväkirjojen avulla kun voi päästä niin monenlaisten ja tärkeiden kysymysten äärelle. Sivuilta paljastuu elämiä, jotka olisivat mahdollisesti hautautuneet muistin tuolle puolen mutta jotka muistuttavat siitä, että täällä me olemme olleet ja kamppailleet monesti samanlaisten kysymysten äärellä vuosituhannesta toiseen. Toki monet eettiset kysymykset on otettava erityisesti huomioon, kun tämän tyyppisen aineiston kanssa on tekemisissä.

Olen ollut hyvin onnekas, kun olen päässyt toimittamaan nyt kesäkuussa ilmestyvää Päiväkirjojen jäljillä – Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen -teosta (muut toimittajat ovat kulttuurihistorian dosentti Maarit Leskelä-Kärki ja kulttuurihistorian tohtorikoulutettava Liisa Lalu, kustantaja Vastapaino). Se on ensimmäinen Suomessa julkaistava teos laatuaan. Vaikka päiväkirjoja on käytetty paljon esimerkiksi juuri historiantutkimuksen aineistona, ei niitä ole lähestytty omana kerronnan ja kirjoittamisen muotonaan. Päiväkirjoihin onkin aiemmin suhtauduttu enemmän aineistona, joka itsessään kertoo tai kuvittaa historiaa.

Teos koostuu yhteensä kahdenkymmenen kirjoittajan artikkeleista, ja siinä on laaja aikajänne. Kirjoittajat ovat historian-, kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijoita. Kuva: Vastapaino.

Teoksessa tarkastellaan päiväkirjakirjoittamisen pitkää historiaa ja sen eri rooleja ja muotoja, niin yhteisöissä kuin yksittäisten ihmisten elämissä. Kirjan kiehtovat artikkelit kertovat monista mielenkiintoisista päiväkirjoista ja niiden kirjoittajista, niin historian hämärään jääneistä kuin yleisemmin tunnetuistakin.

Tuntuu, että erityisesti tämä koronakevät eli poikkeusaika on hyvin ajankohtainen hetki julkaista kyseinen kirja. Monet ovat palanneet tämän kevään aikana päiväkirjojen pariin ja tallentaneet poikkeusajan arkea ja tapahtumia sekä niihin liittyviä tunteita ja ajatuksia. Erilaisia päiväkirjakeruitakin on järjestetty pitkin Suomea – ja varmasti pitkin maailmaa. Minäkin olen pyrkinyt tallentamaan tätä kevättä niin kirjoittamalla kuin esimerkiksi kuvaamalla, yleensä jaan kuvia Instagramin tarinat-alustalla. Siinä vaiheessa, kun karanteenit iskivät päälle ja ihmisiä suositeltiin pysymään kotona, kirjasimme kumppanini kanssa muistiin ikkunasta näkyvää elämää, yksikin elävä hahmo kadulla oli muistiin merkitsemisen arvoinen!

Suosittelenkin kaikkia tarttumaan kirjaan ja sukeltamaan päiväkirjojen kiehtovaan maailmaan ja niiden välityksellä piirtyviin elettyihin elämiin! Ja toki suosittelen kaikkia tarttumaan myös päiväkirjoihin ja kirjaamaan tai muulla tavoin dokumentoimaan elämää niiden avulla.

Myös Facebookissa voi seurata Päiväkirjojen jäljillä -sivulla kirjaan liittyviä asioita. Sivulta löytyy muun muassa kirjan kirjoittajien ja artikkeleiden tarkemmat esittelyt. Samannimisessä ryhmässä voi puolestaan keskustella päiväkirjoista ja jakaa esimerkiksi omia tai itselle merkityksellisiä päiväkirjasitaatteja. Tehdään siitä yhdessä kollektiivinen päiväkirja-alusta!

Teksti: Elina Jalo, Miranda Paloviita ja Sanni Lilja

Turun yliopisto täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Merkittävä osa turkulaisten opiskelijoiden elämää vuosikymmenten varrella on ollut yliopiston läheisyydessä sijaitseva Turun Ylioppilaskylä. Halusimme ottaa selvää Ylioppilaskylän elämästä eri aikoina tiedustelemalla siellä asuneiden henkilöiden kokemuksia. Saimme vastauksia henkilöiltä, jotka ovat asuneet siellä eri vuosina vuodesta 1974 aina tähän päivään asti. Vastauksia kertyi yhteensä kaksitoista. Suurin osa vastaajista on asunut Ylioppilaskylässä 1990-, 2000- tai 2010-luvuilla. Osa vastaajista asuu siellä edelleen. Keskimäärin vastaajat ovat asuneet Ylioppilaskylässä noin viisi vuotta. Vastaajista kolme on kuitenkin viihtynyt siellä yli kymmenen vuotta ja yksi jopa yli 25 vuotta.

1960-luvun lopulla perustettu Ylioppilaskylä on suunniteltu varta vasten opiskelijoiden asuinpaikaksi: Sinne ei haluttu rakentaa pelkästään taloja, vaan koteja, joista jokainen voisi muokata omanlaisensa. Teemana säilyi perinteikäs kulttuurimaisema ja samalla pyrittiin siihen, että alue muuttuisi sen eläjien mukaisesti. Niin lapset kuin aikuiset ovat luoneet Ylioppilaskylästä sellaisen kuin se on. Lapset ottivat omalla erityisellä tavallaan paikan haltuunsa ja loivat siten uusia merkityksiä ympäristöön. Samoin nuorison ja aikuisten tempaukset näkyivät usein arjen keskellä. Yhtäkkiä saattoivat Ylioppilaskylän kadut muuttua tanssien tapahtumapaikaksi tai yhteiseksi grillausillaksi. Elettiinpä joskus jopa aikaakin, jolloin Ylioppilaskylässä vilisi turisteja tasokkaissa ravintoloissa, uima-altaalla sekä sen drinkkibaarissa. Tunnelma oli kuin etelän lomakohteeseen olisi saapunut. Tuskin siis legendaarisilta tarinoilta on ikinä Ylioppilaskylässä vältytty!

Tunnelmia 1970-luvun Ylioppilaskylän lomakeitaalta

Yhteisöllistä asumista

Ylioppilaskyläsäätiö perustettiin vuonna 1966 ja Ylioppilaskylä vihittiin käyttöön vuonna 1969. Vihkijänä toimi silloinen pääministeri Mauno Koivisto. Ensin rakennettiin Ylioppilaskylän länsipuoli vuosina 1968–1972 neljässä eri vaiheessa. Länsipuolelle rakennettiin 1552 asuntopaikkaa, joista 200 oli perheasuntoja. Itäpuoli puolestaan rakennettiin vuosina 1972–1979. Itäpuolen asuntoja rakennettiin 2777, joista suurin osa oli 2–3 hengen soluasuntoja. Näiden yhdentoista vuoden aikana Ylioppilaskylään rakennettiin yhteensä 3825 asuntopaikkaa.

Ylioppilaskylä pitää sisällään niin yksiöitä, kaksioita, kolmioita kuin soluasuntojakin. Tilan loppuessa sisätiloista siirryttiin helposti asuntojen ulkopuolelle. Julkisen ja yksityisen tila oli häilyvä. Toisinaan puhuttiin jopa pakkososialisoimisesta, kun soluasuminen jäi ainoaksi asumisvaihtoehdoksi. Toisaalta löytyi yhdessä asumisesta hyviäkin puolia. Tiivis tunnelma lisäsi yhteisöllisyyttä. Kavereita sai helposti ja myös seurustelu ja parien muodostuminen oli vilkasta. Usealla asukkaalla taisikin tyttö- tai poikakaveri löytyä samasta tai viereisestä rapusta. Monet Ylioppilaskylän entiset asukkaat kertovat löytäneensä kumppanin Ylioppilaskylästä tai muuttaneensa ensimmäiseen yhteiseen asuntoon Ylioppilaskylään. Esimerkiksi Ylioppilaskylässä vuosina 2006–2007 asunut henkilö muistelee näin:

Parin kuukauden asumisen jälkeen silloinen tyttöystäväni muutti Nummesta myös Yo-kylään. Järjettömällä tsägällä hän sai asunnon naapuritalosta, samasta kerroksesta, parin oven päästä minun luotani. Ylioppilaskyläsäätiö siis käytännössä muutti meidät yhteen, sillä sen jälkeen emme kyllä juurikaan enää erillämme nukkuneet. Muutimme lopulta pois kylästä alle vuoden seurustelun jälkeen yhteiseen asuntoon, kerta olimme jo käytännössä asuneet yhdessä puolisen vuotta. Nyt olemme naimisissa ja meille syntyi juuri lapsi.

Osa taas on muuttanut Ylioppilaskylään eron takia. Myös monet lapset ovat kasvaneet Ylioppilaskylässä. Ylioppilaskylässä on siis asuttu vaihtelevissa elämäntilanteissa. Myös asumismuoto ja asunnon koko ja kunto ovat vaikuttaneet arjen luonteeseen suuresti. Saamiemme vastausten perusteella Ylioppilaskylän sisällä muuttaminen asunnosta toiseen ja toiseen asumismuotoon on ollut ja on edelleen melko yleistä. Esimerkiksi vuodesta 1994 Ylioppilaskylässä asunut henkilö kertoo asuneensa useassa asunnossa Ylioppilaskylän sisällä:

Ensin tyttökaverin kanssa epävirallisesti kerroskeittiöllisessä yksiössä länsipuolella. Sen jälkeen oli kaksio ja kolmio, takaisin yksiöön, kaksioon ja lopulta kolmioon, missä asuu nyt neljä henkeä. Kämppiä on ollut hieman laskentatavasta riippuen seitsemän. Ensimmäistä lukuun ottamatta jokainen on ollut itäpuolella.

Useammassa Ylioppilaskylän asunnossa asuminen vaikuttaa olleen jopa yleisempää kuin samassa asunnossa asuminen koko opiskeluajan. Myös naapureihin on saattanut kehittyä tiivis ystävyys muun muassa samankaltaisen elämäntilanteen myötä. Esimerkiksi Ylioppilaskylässä 1970-luvulla asunut perheenäiti muistelee:

Meillä oli hyvä vertaistuki. Kesäaika kun oli, olimme paljon takapihalla, jokaisella omat pallogrillit ja vietimme yhdessä aikaa, korttiakin pelattiin. Toisten naapureiden kanssa myös kyläilimme toistemme luona, tai saatoimme lähteä yhdessä vaikkapa rannalle, tulimme enemmän tutuiksi heidän kanssaan, koska miehet opiskelivat samalla luokalla. Näiden naapureiden vauva oli myös jonkin aikaa hoidossani, kun hänen äitinsä piti palata töihin eikä uusi päiväkoti vielä ollut auki. –Minusta parasta Yo-kylässä asumisessa oli se yhteisöllisyys lähinaapureiden kanssa. Olimme kaikki samanlaisessa tilanteessa, nuoria perheitä, samanikäiset esikoiset. Kanssakäyminen oli luontevaa ja sokerin tms. lainaaminen kävi helposti. Takapiha teki asumisestamme lähes rivitalomaista. Ympäristö oli rauhallinen, en muista mitään järjestyshäiriöitä olleen soluasunnoissakaan.

Yhteisöllisyys on aina kuulunut Ylioppilaskylän ominaispiirteisiin. Ylioppilaskylän yhteisöllisyys on ilmennyt naapurien ja lähellä asuvien ystävien kanssa seurusteluna ja erilaisena eräänlaisena tukena arjen keskellä. Samanlaiset elämäntilanteet ovat tuoneet ihmisiä yhteen ja kanssakäymistä on helpottanut myös pienet välimatkat. Apua on ollut helposti saatavilla, oli kyseessä sitten muuttourakka tai lapsenvahdin hommia.

Erikoista arkkitehtuuria ja kansainvälistä kanssakäymistä

Ylioppilaskylän rakennukset ovat luhtitaloja, joissa asuntoihin kuljetaan parvekemaisten avoimien käytävien kautta. Vierekkäiset rakennukset ovat myös yhteenliitettyjä näiden luhtikäytävien kautta, mikä tuo niiden välillä liikkumiseen oman hauskan elementtinsä. Monilla on asunut Ylioppilaskylässä ystäviä ja tuttuja, joiden näkeminen onkin ollut helppoa luhtikäytävien ansiosta:

Parasta on ollut se, että opiskelukavereistani kaksi asuu niin lähellä, että pystymme helposti vierailemaan toistemme luona iltateellä pelkissä pyjamissa ja pörrösukissa.

Rakennuksesta toiseen johtavat käytävät sekä yhtenäinen rakennustyyli luovat labyrinttimaisen kokonaisuuden, jossa kulkeminen on jäänyt asukkaiden mieleen: eräs vastaaja muistaa kulkeneensa kaverinsa kanssa luhtikäytäviä pitkin rakennuksesta 10D rakennukseen 6C, mikä vaati tarkkuutta ovien valitsemisessa. Toinen vastaaja puolestaan kertoo eksyneensä aina, kun luuli keksineensä hyvän oikoreitin.

Ylioppilaskylässä on pieniä, alle 20 neliömetrin kokoisia yksiöitä, joissa elely on tullut monelle opiskelijalle tutuksi. Näistä asunnoista on jo pitkään käytetty nimitystä “itsemurhayksiö”. Tällaisessa pienessä yksiössä 2000-luvun alussa asunut haastateltava kertoo pystyneensä viettämään päiviä asunnossaan koskematta lattiaan muualla kuin vessassa. Ensimmäisessä kerroksessa asuneet henkilöt taas ovat viettäneet paljon aikaa myös omalla pihallaan. Toinen pienessä yksiössä asunut kertoo keittiönsä koostuneen jääkaapista ja sen päällä olleesta keittolevystä.  Tällaisessa asunnossa astiat täytyi tiskata vessa-kylppärissä.

Soluasuminen on jättänyt asukkaille monenlaisia muistoja. Esimerkiksi 1990-luvun loppupuolella kolmen miehen soluasunnossa asunut vastaaja kertoo kämppäkavereidensa olleen paras asia Ylioppilaskylässä asumisessa. Toisinaan soluasuminen on aiheuttanut myös haasteita muun muassa kämppäkavereiden eri äidinkielten myötä. Ylioppilaskylässä 1980-luvulla asunut henkilö kertoo esimerkiksi lankapuhelimen lainaamisen ja puhelinlaskujen maksamisen aiheuttaneen erimielisyyksiä. Pääasiassa soluasuminen on ilmeisesti kuitenkin sujunut ilman suurempia ongelmia.

Opiskelija-asunnot toimivat vielä 70-luvulla turistien väliaikaisina majoituspaikkoina. Tilan yksityisyys oli siis melko hataraa, eikä suhde omaan asuntoon ollut samanlainen kuin nykyään. Huonekaluilla ei ollut tunnearvoa, sillä ne olivat usein kierrätystavaraa tai halvalla jostain saatuja.

Vaihto-opiskelijat ovat merkittävä osa Ylioppilaskylän asukaskuntaa. Vuosina 2002–2004 Ylioppilaskylässä asunut henkilö muistelee lämmöllä aikaa, jolloin asui soluasunnossa, jonka asukkaisiin kuului vaihto-opiskelijoita eri puolilta maailmaa:

Asuin Yo-kylän länsipuolella. Asumismuodon nimi oli muistaakseni ‘yhteisyksiö’: jokaisella oma huone, jossa oli oma kylpyhuone. Käytävällä oli 12 huonetta, joilla kaikilla oli yhteinen keittiö. –Haikein mielin muutimme ystävä-naapurien kanssa 1/2003 pois remontin alta. Sen jälkeen politiikka oli, että vaihtarit (=bilettäjät) asutettiin omiin taloihinsa ja suomalaiset+ulkomaalaiset tutkinto-opiskelijat omiinsa.

Ylioppilaskylässä asuneiden suomalaisten opiskelijoiden ja vaihto-opiskelijoiden välinen kanssakäyminen on siis vaihdellut eri aikoina.

Kierrätystä ja kotibileitä

Pienten tilojen ja samankaltaisen elämäntilanteen lisäksi opiskelijoita on yhdistänyt köyhyys. Tällöin on turvauduttu esimerkiksi luovaan sisustukseen, omaan nikkarointiin ja tavaroiden kiertoon. Näppärimmät tekivät itse huonekalunsa ja jos jotain heitettiin pois, se kelpasi aina jollekin toiselle. Tavaroista eroon pääseminen ja toisaalta uusien hankkiminen on ollut helppoa. Ylioppilaskylässä vuosina 2006–2007 asunut henkilö muistelee:

Olen kantanut lukuisia pesukoneita, sohvia, tauluja ja ties mitä erilaisempaa sontaa monissa muutoissa ja hävittänyt täysin kaatopaikkatason tavaraa kierrätyskatoksiin vain huomatakseni, että joku on ottanut ne käyttöön.

Ylioppilaskylässä on myös järjestetty erilaisia myyntitapahtumia, sillä esimerkiksi vuosina 1995–1998 Ylioppilaskylässä asunut henkilö muistelee löytäneensä tällaisesta vanhojen kalusteiden myyntitapahtumasta halvalla aitoa Aaltoa. Ylioppilaskylän asukkaat ovat siis kierrättäneet tavaroitaan monella eri tavalla vuosien varrella. Toiselle asukkaalle arvonsa menettänyt tavara saattoi olla toiselle asukkaalle aarre.

Ylioppilaskylässä sijainneet kaupat ja muut palvelut ovat vaihdelleet eri aikoina jonkin verran. Ylioppilaskylän palveluista mainitaan esimerkiksi saunat ja pesutuvat, minigolfrata, entisen toimistorakennuksen kellarissa sijainnut baari Three Beers, eri aikoina vaihdelleet ruokakaupat, kebab-pizzeria sekä länsipuolella sijainnut ravintola Aurora. Vielä vuonna 1995 sekä itä- että länsipuolelta löytyivät myös puhelinkioskit. Päiväkoti puolestaan avattiin vuonna 1975. Eräs entisistä asukkaista muistaa käyneensä myös uimassa opiskelijahinnalla entisessä Rantasipissä eli nykyisessä Holiday Club Caribiassa.

Erityisesti vuonna 2018 lakkautettua Three Beers -baaria monet muistelevat lämmöllä: Ylioppilaskylään vuonna 2006 muuttanut henkilö kuvailee baaria olohuoneeksi, jossa tuli vietettyä paljon aikaa:

Tuossa paikassa viihdyin vuosien mittaan todella monta pitkää iltaa, ja iltapäivää – tunneissa laskettuna yhteensä en ehkä sentään pidempään kuin kämpässäni, mutta hyvin todennäköisesti pidempään kuin luentosaleissa, jos ajanjaksona on koko aika opiskelijana. Treba oli yksiössä asuvalle tyypille käytännössä olohuone, ja muutenkin myös yleisin jatkopaikka saunaillan tai kerhistapahtuman jälkeen.

Toinen vastaaja kokee baarin lakkauttamisen olleen kova kolaus koko Ylioppilaskylän yhteishengelle.

Myös VY:n eli Vuokralaisyhdistyksen toiminta ja juhlatila olivat monelle asukkaalle tärkeitä: juhlatilassa järjestettiin esimerkiksi sitsejä ja muita bileitä. Itäpuolella sijainneessa juhlatilassa järjestettiin puolestaan esimerkiksi pikkujouluja. Myös juhlien järjestäminen omissa asunnoissa on ollut yleistä:

Olen ehtinyt olemaan kotibileissä kaikilla mahdollisilla konsepteilla. Oli käytäväbileitä, yksiöbileitä, kaksiobileitä, useamman kerroksen bileitä—

Kotibileet olivat yleisiä, sillä olihan se halvempaa kuin baareissa käynti. Lisäksi oli helppo tavata jonkun luona, sillä etäisyydet olivat lyhyet. Mitä turhaan lähtisi kauemmaksi pitämään juhlia. Toisaalta Ylioppilaskylästä on hyvät kulkuyhteydet keskustaan, minkä takia monet ovat jättäneet Ylioppilaskylän tapahtumat useimmiten väliin. Juhliminen on tiivis osa opiskelijakulttuuria ja siten myös kotibileet ovat olleet aina osa Ylioppilaskylän elämää. Juhlimisen lisäksi Ylioppilaskylässä on järjestetty myös erilaisia musiikkitapahtumia. Esimerkiksi Ylioppilaskylässä vuodesta 2006 lähtien asunut henkilö muistelee:

Aivan ensimmäinen tapahtuma, joka myös jäi todella vahvana kokemuksena mieleen, oli käytännössä omalla etupihalla, toimiston ja kerhohuoneen parkkipaikalla, järjestetyt festarit, johon oli maksuton sisäänpääsy. –Tapahtuma oli tuolloin nimellä Läsnäolopakkofestarit; samalla nimellä oli ainakin kerran sen jälkeen järjestetty keikka silloisen Three Beers -baarin terassilla. Tyssiläisille asukkaille tapahtumia järjesti tuohon aikaan vielä Vuokralaisyhdistys ry (VY). Myös ”vaihtarikorttelien” bileet ovat juttu, joka on ollut olemassa ainakin koko sen ajan, mitä itse olen täällä asunut.–Viimeisen parin vuoden aikana uutena isompana ja näkyvämpänä tapahtumana on ollut Yo-kylä Block Party itä- ja länsipuolen välissä sijaitsevalla Varsinais-Suomenpuistolla.

Tapahtumatarjonta on siis vaihdellut vuosien varrella. Osa vastaajista muistaa, että Ylioppilaskylässä järjestettiin heidän aikanaan erilaisia tapahtumia, osa taas ei muista kuulleensakaan Ylioppilaskylän tapahtumista. Vain melko harvat ovat osallistuneet Ylioppilaskylässä järjestettyihin tapahtumiin aktiivisesti. Yritystä tapahtumien suhteen on siis ollut, mutta menestys on ollut vaihtelevaa.

Kuvassa vapun juhlinta alkamassa Ylioppilaskylän yhteiskeittiössä vuonna 1983

Luonnon läheisyyttä ja lämpimiä muistoja

Osa asukkaista näkee eläimet yhtenä asuinalueen ominaispiirteenä. Ylioppilaskylän kuuluisat eläimet kuten ja ketut ja fasaanit nousivatkin esille myös vastauksissa:

Täällä on tapahtunut monenlaista aamuun jatkuneista illanvietoista maagisiin aamutuntien kohtaamisiin paikallisen faunan (kettuja ja fasaaneja pääasiassa siis) kanssa aamun tunneilla kotiin kävellessä.

Liitän ylioppilaskylään vahvasti sen jatkuvasti muuttuvan asukaskunnan sekä sen valloittaneet fasaanit.

Kettujen ja fasaanien lisäksi ainakin 1980-luvulla Ylioppilaskylän pihoilla on tavattu myös kesyjä siilejä. Villien eläinystävien lisäksi Ylioppilaskylässä on aina asustellut lemmikkieläimiä opiskelijoiden ystävinä.

Ylioppilaskylän asukkaat ovat saaneet nauttia myös miellyttävistä lenkkeilypoluista ja kokeilla kasvien viljelyä yhteispelloilla jo vuosikymmenien ajan. Esimerkiksi 1980-luvulla Ylioppilaskylässä asunut henkilö muistelee:

Asukkailla oli mahdollisuus vuokrata pieni kasvimaatilkku, jossa meilläkin oli kasvamassa salaattia, persiljaa, sipulia, perunaa, porkkanaa ym. Vesi piti kantaa joesta. –Ulkoilumahdollisuudet olivat hyvät joka suuntaan. Usein tuli käveltyä ja pyöräiltyä Halisten koskelle ja siitä eteenpäin luonnon helmaan. Yhtenä talvena pääsi hiihtämään jokea pitkin Lietoon päin.

Erilaiset harrastukset, kuten kasvien hoito ja urheilu, ovat säilyneet kautta aikojen opiskelijoiden arjessa keskeisenä.

Ylioppilaskylässä vietetyistä vuosista on jäänyt asukkaille monenlaisia muistoja. Vuosina 1995–2003 Ylioppilaskylässä asunut henkilö nimeää parhaiksi Ylioppilaskylä-muistoikseen useita tapahtumia:

Kun päätin ystävän kanssa boikotoida vappua tms. ja teippasimme ikkunaan mustat kankaat ja katsoimme Salaisia kansioita ja John Watersin elokuvia pari päivää putkeen, kun saimme Down by the Laiturissa joella kierrelleeseen jokilauttaan kyydin keskustasta jokipenkkaan Yo-kylään–

Myös vuodesta 2008 Ylioppilaskylässä asunut henkilö kertoo hauskoista muistoistaan:

Miljoona pientä juttua: Yo-kylän kettu, kaikki vaput, Ruisrockin aikaan autoja pysäköidään pitkin nurmikoita, Inspehtorinkadulla törmäsi usein tuttuihin, samoin kuin Kylänvalinnassa. Silloisen tyttökaverin löytyminen kuuden asunnon päästä samasta talosta ja kerroksesta. Joskus kannettiin telkkari länsipuolen poikki, jotta saatiin iso tv isompaan asuntoon Euroviisuja varten. Vuoden 2011 jääkiekkomestaruus sai naapurit bilettämään 06:00 asti.

Ylioppilaskylässä on koettu monia ainutlaatuisia ja ikimuistoisia hetkiä ystävien ja perheen kanssa. Muistot liittyvät usein esimerkiksi ystäviin ja naapureihin, asuntoihin tai Ylioppilaskylän elämään ylipäätään. Muistoissa nousevat usein esiin erilaiset tapahtumat yksityisistä lähipiirin kanssa koetuista hetkistä julkisiin suurtapahtumiin.

Oliko ennen kaikki paremmin?

Ylioppilaskylän rakentaminen jatkui vielä 10 vuotta sen jälkeen, kun se otettiin käyttöön vuonna 1969. Lisäksi 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun aikana sekä läntisellä että itäisellä puoliskolla suoritettiin peruskorjaus, jossa esimerkiksi monia soluasuntoja muutettiin opiskelijoiden suosimiksi yksiöiksi ja yksittäisiin asuntoihin lisättiin uusia piirteitä muun muassa parvekkeiden ja ikkunoiden muodossa. Ylioppilaskylässä 1990- ja 2000-luvuilla asunut henkilö muistelee:

Siellä asuessa muutos ehti olla lähinnä sitä, että peruskorjaus eteni, ja Rantasipi muuttui Caribiaksi – ja Posankka posahti paikalleen. Mistään kovin isoista muutoksista vuoteen 2003 mennessä ei ole ainakaan muistijälkiä.

Niin nämä Ylioppilaskylän sisäiset kuin sen lähialueidenkin muutokset ovat punoutuneet alueella asuneiden muistoihin, sillä maisemat Ylioppilaskylässä ovat muuttuneet erityisesti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ja muuttuvat koko ajan lisää uusien rakennuskohteiden myötä. Esimerkiksi vuosina 2009–2012 Ylioppilaskylässä asunut henkilö ei kerro muistavansa alueella tapahtuneen merkittäviä muutoksia lukuun ottamatta korkean Ikituuri-rakennuksen valmistumista Ylioppilaskylän viereen.

Osa ajattelee Ylioppilaskylän olleen ennen viihtyisämpi, osa taas kokee nykyisen Ylioppilaskylän viihtyisämmäksi. Esimerkiksi 2000-luvun asukas vertaa nykyistä Ylioppilaskylää omaan asuinaikaansa näin:

Nykyään, jos jostain syystä Yo-kylän hoodeille eksyn, näyttää kaikki vähemmän rosoiselta. Autot ovat kalliimpia ja ikkunoissa näkyy design-lamppuja. Meidän aikanamme kaikilla oli identtiset Ikean riisipaperivalaisimet.

Ylioppilaskylässä 1970-luvulla asunut vastaaja puolestaan kuvailee Ylioppilaskylän muutoksia seuraavasti:

En huomannut siellä asuessani näkyvää muutosta. Viime kesänä kävin siellä pyöräilemässä ja nyt oli kyllä näkyviä muutoksia. Kaikki pensaat olivat kasvaneet tietysti yli kolmessakymmenessä vuodessa. Ympäristö tuntui jotenkin ahtaammalta ja myös epäsiistimmältä. Takapihat rehottivat hoitamattomina, ei näkynyt vaunuja eikä Plaston mopoja. Oma ovemme oli edelleen saman lehmuksenvihreä kuin silloinkin.

Vuonna 1980 Ylioppilaskylässä asunut henkilö taas ajattelee nykyisen Ylioppilaskylän olevan aiempaa viihtyisämpi:

Mielestäni Yo-kylä on nykyään viihtyisämpi kuin silloin ennen. Puusto ja muut istutukset tekevät sen nykyään entistä viehättävämmäksi ja varmasti monenlaisia tapahtumia ja palveluitakin on nykyään, mitä ei silloin osannut edes toivoa.

Hiihtämisen iloa Ylioppilaskylässä

Lopuksi

Ylioppilaskylä muistuttaa nimensä mukaisesti kylää kaupungin sisällä: sieltä löytyy niin päiväkoteja, koulu, kauppa kuin kirkkokin. Vaikka Ylioppilaskylän asukaskunta koostuu pääasiassa opiskelijoista, siellä asuu myös esimerkiksi lapsia sekä Ylioppilaskylään pidemmäksi aikaa jääneitä asukkaita.

Maailma ja Ylioppilaskylä sen mukana ovat muuttuneet monin tavoin Ylioppilaskylän alkuvaiheiden jälkeen. Esimerkiksi teknologian kehittyminen on vaikuttanut asukkaiden elämään eri aikoina: Ylioppilaskylässä vuodesta 1994 asunut vastaaja kertoo, että ennen kyläverkon kehittämistä asukkaiden piti soittaa yliopiston modeemipankkiin päästääkseen verkkoon. Myös palvelut ovat vaihdelleet vuosien varrella. Lisäksi maisema on muuttunut muun muassa uusien asumiskohteiden ja kasvaneen kasvillisuuden myötä. Moni asia on kuitenkin pysynyt Ylioppilaskylässä entisellään, ja kaikki siellä joskus asuneet voivat löytää yhtäläisyyksiä eri vuosikymmenten elämään esimerkiksi paikan yhteisöllisyydestä ja muista Ylioppilaskylän ainutlaatuisia piirteistä.

Kirjoittajat: Maria Majamaa ja Iiris Mäkelä

Pitäisikö historian opetusta lukiossa muuttaa? Mitä mieltä lukiolaiset itse ovat? Kevään 2020 Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssilla päätimme toteuttaa kyselyn lukiolaisille historian opetuksesta. Vastauksia kertyi yhteensä 28 kappaletta. Halusimme kyselyn avulla selvittää, mitkä aiheet kiinnostavat lukiolaisia historiassa, mitä historianopetuksesta ehkä puuttuu ja miksi sitä ylipäätään pitäisi opettaa lukiossa.

Opetussuunnitelman mukaan historian oppiaineen tarkoituksena on vahvistaa yleissivistystä ja myös auttaa ymmärtämään historian merkitystä nykyaikaan rinnastettuna. Opiskelijat olivat pohtineet erityisesti näiden merkitystä historian opetuksessa ja sen tavoitteissa. Suuressa osassa vastauksista painottui historian merkitys yleissivistävänä tekijänä.

Selvitimme, mitkä aiheet kiinnostavat lukiolaisia eniten, ja mitkä taas puolestaan vähiten. Yli puolia vastanneista kiinnosti eniten sodat ja konfliktit. Opiskelijoiden itse esiin nostamia kiinnostuksen kohteita olivat tavallisten ihmisten elämä ja arki sekä muut kuin yleisesti käsitellyt sodat. Vähiten kiinnostavaksi aiheeksi koettiin puolestaan maatalous ja kaupankäynti.

Jo ennen kyselyä arvioimme sotien ja konfliktien kiinnostavan opiskelijoita eniten, sillä niiden osuus opetussuunnitelmasta on suuri. Syynä voisi olla myös se, että etenkin toinen maailmansota koskettaa yhä edelleen nykyaikaa ja herättää tunteita myös henkilökohtaisella tasolla. Sodat ovat usein myös popularisoitua viihdettä. Kulttuurien kohtaaminen sekä aatteet ja uskonnot nousevat esille, sillä ne ovat yhä ajankohtaisia globalisoituneessa maailmassa ja niihin kytkeytyy myös tragedioita kuten esimerkiksi sotia ja alkuperäiskansojen sortamista.

Vastauksien pohjalta vaikuttaisi siltä, että ihmiskunnan tekemät virheet ja lyhyen ajan suuret muutokset kiinnostavat enemmän kuin hitaampi ja tasaisempi kehitys. Pohdimme sitä, että käsitelläänkö maataloutta ja kaupankäyntiä kovinkaan laajasti historianopetuksessa vai johtuuko vähäinen kiinnostus niitä kohtaan nimenomaan niiden hitaasta kehityksestä historian saatossa. Teollistumisen ja kaupungistumisen vähäinen suosio voisi johtua näistä samoista tekijöistä.

Opetussuunnitelman sisältöön kursseineen oltiin pääosin tyytyväisiä. Noin 45% vastanneista sanoi olevansa tyytyväisiä opetuksen sisältöön. Vastanneilla oli myös paljon toiveita liittyen historian opetuksen teemoihin. Tässä muutamia otteita vastauksista:

Lisäksi kyselyn vastauksissa ilmeni toiveita kohdistuen myös tuntiopetuksen käytäntöihin. Toivottiin, että olisi enemmän esimerkiksi dokumentteja pelkkien PowerPoint-diojen sijaan. Kyselyissä ilmeni myös tyytymättömyyttä siihen, miten samoja vielä lukiossa opetettavia asioita on opiskeltu jo peruskoulussa. Myös pakollisia kursseja on joidenkin vastanneiden mielestä liikaa.

Pohdimme vastausten pohjalta ratkaisua siihen, miten historian opetusta lukiossa tulisi muuttaa –jos sitä pitäisi muuttaa. On huomioitava, että kyselymme ei ole kaikenkattava emmekä voi tehdä sen pohjalta yksiselitteisiä päätelmiä. On puhuttu paljon pakollisten kurssien vähentämisestä, mutta olisiko ratkaisuna aiheiden tai näkökulmien muuttaminen eikä kurssien vähentäminen. Kuten kyselyn vastauksissa tulee ilmi, lukiossa toistuvat useat samat teemat kuin yläkoulun historiantunneilla. Näiden tilalle voitaisiin tuoda esimerkiksi kyselyssä esille tulleita aiheita ja teemoja. Esimerkiksi muun kuin Euroopan tai länsimaiden historiaa, kulttuurihistoriaa ja tavallisten ihmisten arkea. Lisäksi on hyvä pohtia sitä, miten historian opetukseen ja sen kiinnostavuuteen vaikuttaa opetustavat ja niiden monipuolisuus.

Historia ei kenties ole kirjoitetuin aine ylioppilaskirjoituksissa. Tämä näkyy myös kyselyymme vastanneissa, joista vain noin 30% aikoo kirjoittaa historian ylioppilaskirjoituksissa. Historian opetuksen tarpeellisuutta ei voi kuitenkaan kieltää. Kuten eräs kyselyyn vastanneista tyhjentävästi tiivistää:

Historiasta löytyy syitä ja vastauksia lähes kaikkiin kysymyksiin.

Lähteet:

Opetussuunnitelma (2019), historia-osuus.   https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/lukion_opetussuunnitelman_perusteet_2019.pdf  [haettu 6.5.2020]

Rantala, Jukka & Ahonen, Sirkka 2015. Ajan merkit. Historian käyttö ja opetus. Helsinki: Gaudeamus.

Teksti: Laura Suurhasko ja Viivi Keinonen
(Kirjoitus on Kulttuurihistorian kirjoittaminen 2020 -kurssilta)

Projektimme alkuperäisenä tarkoituksena oli nauhoittaa podcast-muotoinen haastattelu Kalle Hammin Seilin saarelle sijoittuvan, tiedettä ja taidetta yhdistelevän Uusi Pangaia -ääniteoksen tiimoilta. Olimme päässeet pitkälle niin sisällön kuin teknisenkin puolen osalta, kun tilanne koronan vuoksi muuttui ja haastattelua ei enää ollutkaan mahdollista toteuttaa kasvotusten. Saimme kuitenkin Kalle Hammilta vastaukset kysymyksiimme sähköpostitse, joten saatoimme koota tekstiksi suunnittelemamme podcastin. Ehkäpä jonain päivänä pääsemme vielä jatkamaan projektin parissa!

UUSI PANGAIA (luonnos podcastiksi)

Band of Weeds – I’m a sentient being, 2017

“Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää”, kirjoitti Sakari Topelius Turun saaristossa sijaitsevasta Seilin saaresta. Legendan mukaan Seiliin soudettiin arkkulaudat mukana, sillä saarelta ei ollut paluuta. Aina 1600-luvulta lähtien saarella toimi leprasairaala, jonne lähetettiin parantumattomasti sairaat ihmiset ja vielä vuoteen 1962 Seilin mielisairaala, jonne mieleltään sairaat eristettiin vankilamaisiin olosuhteisiin. Nykyään voisi sanoa, että toivo on taas palannut Seiliin, sillä mielisairaalan lopetettua toimintansa saari siirtyi Saaristomeren tutkimuslaitoksen käyttöön, joka tekee monipuolista tutkimustyötä ilmastonmuutokseen sekä ihmisen ja muiden lajien väliseen vuorovaikutukseen liittyen.

Yksi Seilissä tapahtuvista projekteista yhdistää kiehtovasti taiteen ja tieteellisen tutkimuksen. Sen tuloksena tullaan Seilissä vuonna 2022 esittämään Uusi Pangaia -ääniteos, joka tutkii Seilin saaren kasvien levittäytymistä ja vetäytymistä. Projektin takana on Kalle Hamm, kansainvälisesti arvostettu kuvataiteilija, joka vuonna 2015 perusti yhtyeen nimeltä Band of Weeds. Ihmisjäsenten lisäksi bändiin on kuulunut myös kolme rikkakasvia: pujo, pelto-ohdake ja hevonhierakka. Alun perin ainoastaan käsitteellinen eli fiktiivinen bändi on sittemmin sekä levyttänyt että keikkaillut yhteistyössä eri kasvilajien kanssa. Äänet nauhoitetaan metodilla, joka kääntää kasvien kommunikaation eli niiden elektromagneettisen kentän muutokset ihmiskorvin kuultavaksi ääneksi. Band of Weeds kyseenalaistaa erityisesti antroposeenista eli ihmiskeskeistä maailmankuvaa, jossa kasvit nähdään mykkinä ja merkityksettöminä, vaikka todellisuudessa niiden merkitys planeettamme elinkelpoisuudelle on korvaamaton.

Myös Uusi Pangaia -teosta varten taiteilijat kehittävät Hyytiälän metsäaseman tutkijoiden kanssa tieteellisiä menetelmiä, joiden avulla tallennetusta kasvien tuottamasta äänimaisemasta teos tulee koostumaan. Mukaan valitaan Seilin saarelta kasveja, jotka kertovat muun muassa ilmaston lämpenemisen, maan kohoamisen sekä ihmisen toimien vaikutuksesta saareen. Haastattelimme Kalle Hammia projektiin liittyen.

Uusi Pangaia on monivuotinen projekti, joka perustuu hitaille prosesseille. Mitä tällainen työskentely mahdollistaa?

“Ajasta on tullut tänä päivänä eräänlaista luksusta, tai tarkemmin: sellaisesta ajasta, jonka voi käyttää haluamaansa tarkoitukseen. Hitaus ja pitkäkestoisuus mahdollistavat sivupoluilla samoilemisen sekä tekemisen kautta löytämisen. Nykyään monet hankkeiden rahoittajat vaativat jo rahoituksen hakuvaiheessa etukäteen määriteltyä lopputulosta ja vaikuttavuutta. Tällaiset lähtömäärittelyt eivät anna samalla tavalla tilaa luovuudelle kuin hitaat, avoimet prosessit. Hitaus ei ole sama asia kuin tehottomuus. Se on laatuaikaa aineiston kuuntelemiselle ja siitä syntyneiden ajatusten pohdiskelulle.”

Olet todennut, että ihmiskeskeisessä maailmankuvassa kasvit nähdään korkeintaan elämän taustana, maisemana. Todellisuudessa kasvit ovat kuitenkin elämälle välttämättömiä. Mikä sai sinut alun perin kiinnostumaan kasveista ja niille äänen antamisesta?

“Muistan lapsuudestani erityisesti yhden kesäretken.
 Olin tuolloin noin 11-vuotias. Kävelin pellon reunaa pitkin 
ja katselin niityllä kukkivia kasveja. Kiinnitin huomiota tiettyyn koiranputkeen ja pysähdyin; aivan kuin se olisi tunnustellut minua. Välillemme syntyi yhteys. Samalla tapahtui jonkinasteinen sulautuminen. Minä tiesin, miltä koiranputkesta tuntuu olla olemassa ja hän tiesi minusta.”

Miten työskentely kasvien kanssa poikkeaa perinteisemmistä menetelmistä tuottaa tietoa?

“Tähän kysymykseen saa varmaan hyvin erilaisen vastauksen, jos asiaa kysyy esim. kasvitutkijalta, tai niin kuin tässä tapauksessa taiteilijalta. En itse asiassa ole varma tuotanko edes varsinaisesti uutta tietoa, vaan enemmänkin rinnastan jo olemassa olevaa. Taiteen tehtävähän ei varsinaisesti ole uuden tiedon tuottaminen, vaan kiinnostavien kysymysten esittäminen. Omalla tavallaan taiteen kautta saa kyllä tietoa, mutta se on luonteeltaan hyvinkin erilaista kuin tieteellisesti todistettu tieto, eikä tuottamallani tiedolla ole, eikä tarvitse olla, mitään tieteellistä arvoa. Työskentelyni tuloksen ei välttämättä synny uutta tietoa kasveista, vaan enemminkin pohdintoja ihmisen kasvisuhteesta. Kysymys on uusien näkökulmien pohtimisesta ja omalle intuitiolle herkistymisestä. Olen verrannut itseäni mökin mummoon, joka juttelee pelargonilleen. Minulla on käytössä vaan laajempi apparatus.”

Projekti tapahtuu tieteen ja taiteen rajapinnoilla ja pelkän lopputuloksen korostumisen sijaan itse prosessilla on keskeinen sija. Voitko avata hieman taiteellista työskentelytapaasi?

“Työskentelyäni on kuvailtu informaatioveistämiseksi. Rinnastan ja sommittelen informaatiota aiheesta, jota käsittelen. Olen jo pitkään ollut kiinnostunut muutamasta tietystä aihealueesta ja kerännyt niihin liittyvää ”arkistoa” tai datapankkia. Kun minulta pyydetään teos johonkin näyttelyyn tai vastaavaan, alan usein ensimmäisenä käydä läpi ”arkistoani” ja sitä, miten voisin hyödyntää sitä. Teoksillani ei välttämättä ole mitään tiettyä fiksattua materiaalista muotoa, kuten esim. pronssipatsaalla, vaan sama teos eri paikoissa esitettynä voi näyttää formaalisesti hyvinkin erilaiselta. Kysymys ei ole niinkään fyysisestä tai materiaalisesta esineestä, vaan konseptista, jonka ydin on immateriaalinen. Joskus on myös itsekin vaikea erottaa, missä yksi teos loppuu ja toinen alkaa. Välillä tuntuu, että teen vain yhtä alati jatkuvaa ja muuntuvaa teosta.“

Uusi Pangaia sijoittuu Seilin saarelle. Onko juuri Seilillä erityinen merkitys projektin kannalta?

“Seilillä ei ollut mitään erityistä merkitystä, kun aloin suunnittelemaan projektia. Yksi pitkäaikaisista kiinnostuksen kohteistani on ollut kasvien leviäminen, miten se on vaikuttanut ihmisen elämään ja miten ihminen on suhtautunut eri kasvien leviämiseen. Pohjanlahti on maankohoamisen takia äärimmäisen kiinnostavaa aluetta, koska siellä syntyy uutta maata koko ajan. Tämä tarkoittaa myös uusia kasvupaikkoja kasveille. Saarien selvärajaisuus ja niiden omanlainen lajistonsa auttavat näkemään esimerkiksi ihmisen ja muiden lajien välisen vuorovaikutuksen uudella tavalla. Kun Uuden Pangaian lopullinen toteutuspaikka valikoitui Seilin saareksi, aloin sen jälkeen pohtia, mitä sellaista erityistä Seilin saarella olisi, jota voisi hyödyntää teoksessa. Ja löytyihän sitä; pitkä ja monivaiheinen historia hylkeenpyyntisaaresta luonnonsuojelualueeksi, jolla kasvaa kiinnostava lajisto, ja josta löytyy pitkäaikaista seurantadataa. Viime vuosina Seilin matkailijamäärät ovat olleet kovassa kasvussa, joka antaa kokonaisuuteen oman mielenkiintoisen lisänsä.”

Miten näet taiteellisen työskentelysi olevan kytköksissä ilmastonmuutoksesta käytävään keskusteluun?

“Se on eräänlainen taiteellinen kommenttini ilmastonmuutokseen. En ota siinä varsinaisesti kantaa siihen, mitä asialle pitäisi tehdä (kaikkihan sen tietää jo), vaan todennan sitä, miten se näkyy ja tuntuu. Maanviljely, ilmastonmuutos ja vieraslajit ovat tällä hetkellä suurimmat uhat luonnon monimuotoisuudelle. Uusi Pangaia tarkastelee näiden kytköksiä ja vaikutussuhteita Seilin saarella kasvavien indikaattorilajien kautta omalla taiteellisella tavallaan. Prosessi on aloitettu, lopputulemat on nähtävissä ja kuultavissa sitten 2022.”

Band of Weeds – The Vegetative Soul, 2016

Uusi Pangaia -teoksen ytimessä ovat kasvit aktiivisina toimijoina. Tämä haastaa länsimaista ajattelurakennetta, jossa ihminen nähdään muihin lajeihin verrattuna hierarkkisesti ylimmällä tasolla. Keskeistä siinä ovat myös pitkäaikaiset avoimet prosessit, mikä mahdollistaa uusia tapoja tuottaa tietoa.

Kenelle annamme äänen, kertoo tietenkin siitä, ketä kuuntelemme ja arvostamme. Se on suorassa yhteydessä tiedon tuottamiseen liittyvään vallankäyttöön ja siitä luopumiseen. Ilmastonmuutokseen liittyvän keskustelun puitteissa on olennaista, että pyrimme purkamaan ihmiskeskeistä maailmankuvaamme ja opimme kuuntelemaan myös toisia lajeja aiempaa herkemmin.

LÄHTEITÄ:

http://www.beelsebub.org/hamm-kamanger-band-of-weeds

https://www.luontoon.fi/seili/historia

http://koneensaatio.fi/apurahat