Suomalaisen rockjournalismin kestomyytti Motown-levy-yhtiöstä on jälleen lähtenyt uudelle kierrokselle, ties kuinka monennen kerran. The Funk Brothers-dokumentin arviossa (HS Radio & televisio 27.5.2011) todetaan “Motownin nykyinen asema mustan musiikin kaapin päällä” ja kansalaisoikeustaistelun aikaan liittyen levy-yhtiön julkaisuja luonnehditaan “suuren yhteiskunnallisen murroksen ääniraidaksi”. Tämä Motownin merkitystä liioitteleva käsitys on ollut ainakin suomalaiselle populaarimusiikin kirjoittelulle leimallinen piirre vuosikymmeniä, ja edelleen se näyttäisi olevan vahvasti vallalla.
Koko mustan musiikin kenttä on niin valtaisa kudelma esittäjiä, säveltäjiä, tuottajia ja levy-yhtiöiden omistajia sekä tyylilajeja ja vaikutteita populaarimusiikin kehityksessä, että afroamerikkalaisen musiikkiperinteen kaapin päälle on tietysti paljon hyviä ehdokkaita. Motownia en kuitenkaan kaapin päälle sijoittaisi, edes soulin traditiossakaan. Tietysti Motownilla on kiistämättömän merkityksellinen asema soulmusiikin perinteessä. Funk Brotherseilta, Berry Gordylta kuten muiltakaan motownlaisilta ei ole mitään pois ottamista heidän ansioistaan ja perinnöstään afroamerikkalaisen popmusiikin tekijöinä. Mutta Motown ei koskaan ollut erityisen uutta luova levy-yhtiö, vaan hallitsevasti bisneskoneisto, joka takoi tarkoin harkitulla sapluunallaan hittikappaleita integroituvan USA:n musiikkimakuun istuen. Sosiaalisten ja kulttuuristen myllerrysten ääniraitanakaan ei Motownia voi juurikaan pitää. 1950-luvulla käynnistynyt kansalaisoikeuskamppailu oli jo 1960-luvulla kiivaimmat vaiheensa ohittanut ja keskeisimmät lainsäädännölliset tavoitteensa saavuttanut, kun Motownilla vielä 1970-luvun alussa käytiin kiivasta sisäistä vääntöä Marvin Gayen yhteiskunnallisesti kantaaottavan What´s Going On -LP:n julkaisemisesta.
Syystä taikka toisesta suomalainen rockjournalismi on kuitenkin jumittunut täyttämään 1960-luvunkin jälkeiset soulmusiikin vaiheet Motownilla, eikä soulin uusiutuminen valotu juuri lainkaan. Tuolloin Motown artisteineen hiipui suorastaan taka-alalle. Sen ohitse soulia modernisoivat 1960-70-lukujen taitteesta lähtien ensin muun muassa Isaac Hayes, Curtis Mayfield, Barry White ja Philly-soulin artistit. Levy-yhtiöinä nousivat esiin vaikkapa Curtom ja Philadelphia International, levy-yhtiöiden omistajina ja tuottajina esimerkiksi Kenneth Gamble ja Leon Huff. 1980-luvulle siirryttäessä moderni soul uudentui syntetisaattoripohjaiseksi jälleen uuden esiintyjä- ja tuottajapolven voimin. Heitä olivat muun muassa New Yorkissa vaikuttanut Michael “Kashif” Jones sekä Minneapolis-kaksikko James “Jimmy Jam” Harris ja Terry Lewis, jotka Flytetyme-tuotantoyhtiönsä nimissä loivat aivan uudenlaisen funkkaavan syntetisaattorisaundin. Flytetyme-saundilla esimerkiksi Janet Jackson sai uransa nousuun 1980-luvun puolivälistä lähtien. Syntetisaattorisoulin yhdeksi keskeiseksi levy-yhtiöksi kehittyi 1970-80-lukujen taitteesta lähtien Solar Records (Sound of Los Angeles Records), jonka perustaja ja omistaja Dick Griffey vetänee liikemiestaidoillaan vertoja Berry Gordylle musiikkibisneksen piirissä.
Nämäkin muutamat poiminnat 1960-80-luvuilta jo kertovat sen, että merkittävyydestään huolimatta ei Motown-soulilla ole millään lailla yksiselitteistä johtavaa asemaa soulmusiikin saati kaiken mustan musiikin vaiheissa. Rockjournalismin Motown-kestomyytin olisi jo aika päivittyä uudelleen.