Kuukausi: lokakuu 2015

Kulttuurihistorian olemuksen äärellä. V Premods-konferenssi Turussa

Mitä on kulttuurihistoria? Mitkä ovat sen metodit, teoriat ja lähteet? Miten se suhteutuu muihin historioihin? Muun muassa näitä kysymyksiä pohdittiin viidennessä Premods-konferenssissa, joka järjestettiin Turussa 23.–25.9.2015.

V Premods-posteri. Design by Anne Närhi

V Premods-posteri. Design by Anne Närhi

Tämän vuoden tapahtuman järjestämisvastuu oli kulttuurihistorian tohtorikoulutettavilla ja se toteutettiin yhteistyössä Turun yliopiston ja Åbo Akademin kanssa. Åbo Akademin puolella yhteishenkilöinä toimivat Victor Wilson ja Miriam Rönnqvist. Konferenssi kokoontui molempien yliopistojen tiloissa. Osallistujia oli 24 ja he edustivat Turun yliopiston lisäksi Tamperetta, Helsinkiä, Jyväskylää, Uumajaa, Bergeniä, Göteborgia, Karlskronaa, Uppsalaa, Göteborgia ja Lundia.

Get together Aikalassa. Pääkoordinaattori Heta Aali (kesk.) toivottaa kaikki tervetulleiksi.

Get together Aikalassa. Pääkoordinaattori Heta Aali (kesk.) toivottaa kaikki tervetulleiksi.

Premods-kokoontumiset rakentuvat temaattisille keskusteluille ja tänä vuonna painopiste oli kulttuurihistorian luonteessa. Ennakkotehtävissä osallistujien tuli pohtia oman tutkimuksensa suhdetta kulttuurihistoriaan ja kulttuurin käsitteeseen. Kulttuurihistoriotsijan silmin lähes kaikkien tutkimusaihe olisi sopinut täydellisesti oppiaineen tuotantoon, silti monet eivät mieltäneet tekevänsä kulttuurihistoriaa. Keskusteluissa nousivat laajasti esille hyvin erilaiset näkemykset siitä, miten historiantutkimusta ylipäänsä tehdään. Kulttuurihistorian ongelmakohtina katsottiin yleisesti olevan sen laajuus ja selkeiden metodien puuttuminen. Tämä voi johtua siitä, että kulttuurihistoria on hyvin lähde- ja teoriakeskeinen. Teoria korvaa usein metodin ja lähteiden esittely on tärkeämpi kuin itse metodin selostaminen. Monipuolinen lähdeaineisto aiheuttaa myös sen, että jokaisen tutkijan on luotava itse omat metodinsa kutakin tutkimusta varten. Jopa aavistuksen verran huolestuneita kannanottoja esitettiin siitä, miten kulttuurihistorioitsija kykenee tutkitsemaan ihmisen aikeita ja ajatusmaailmaan ”lukemalla rivien välistä.” Monien keskustelijoiden mielestä, kulttuurihistoriasta ei oikein saanut otetta, sillä se on oikeastaan kaikkea ja samalla ei mitään. Kulttuurihistorian hyvinä puolina sen sijaan nähtiin se, että tutkimus keskittyy ihmiseen suurien kokonaisuuksien tai tilastojen sijaan. Kyse on aina ”oikeista” ihmisistä ja oikeasti eletystä elämästä iloineen ja suruineen, kokemuksista ja ihmisten luomasta kulttuurista.

Konferenssin ohjelmassa oli myös opaskierros Turun linnassa The Girl King made in Turku-näyttelyyn. Kierroksen päätteeksi nautittiin esimoderniin teemaan sopiva illallinen Turun linnan Leivintuvassa. Tieteellisten pohdintojen lisäksi, tapaamisessa keskusteltiin laajasti verkoston tulevaisuudesta. Asialistalla oli muun muassa oman verkoston perustaminen post doc-jäsenille, verkoston nettisivujen perustaminen ja logon suunnittelu, jäsenlistan ylläpito sekä laajentuminen Pohjoismaiden ulkopuolelle Saksaan, Venäjälle ja Balttian maihin. Lisäksi Turun tapaamisesta on suunnitteilla ainakin kolme julkaisua.

Konferenssi-illallinen 1500-luvun tyyliin.

Konferenssi-illallinen 1500-luvun tyyliin.

Mikä on Premods?

Premods (Premodern Doctoral Students) on pohjoismainen historian tohtoriopiskelijoiden verkosto, joka on perustettu vuonna 2011 Uumajan yliopistossa. Verkoston tarkoituksena on koota yhteen tohtorikoulutettavia, jotka tutkivat antiikkia, keskiaikaa tai varhaismodernia aikakautta ja joilla on joko tutkimuksessaan pohjoinen ulottuvuus tai heillä on affiliaatio johonkin pohjoismaiseen yliopistoon. Verkoston tarkoituksena on luoda kontakteja ja levittää tietoa muun muassa konferensseista ja työtilaisuuksista.

Tämän vuoden tapahtuman päärahoittaja oli Riksbankens Jubileumsfond. Muita yhteistyötahoja olivat Tucemems (Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies) sekä Historiatieteiden Valtakunnallinen tohtoriohjelma. Seuraava kokoontuminen järjestetään Norjan Bergenissä.

Järjestelytoimikunta kiittää kaikkia mukana olleita!

Heta Aali
Anne Närhi
Henna Karppinen-Kummunmäki
Niina Lehmusjärvi
Mari Tiihonen

Kansainvälinen kulttuurihistorian seura kokoontui Bukarestissa

isch_logo1Kansainvälinen kulttuurihistorian seura, International Society for Cultural History, kokoontui 7.–10. syyskuuta 2015 Bukarestissa, Romaniassa. Ghentissä vuonna 2008 perustettu seura on järjestänyt kongresseja vuosittain. Perustamistapaamisen jälkeen ISCH on kokoontunut Brisbanessa, Turussa, Oslossa, Lunévillessä, Istanbulissa ja Johannesburgissa. Nyt oli vuorossa kahdeksas kerta. Professori Ecaterina Lungin johdolla järjestetty kongressi oli teemaltaan Aika ja kulttuuri, ja päivien aikana käsiteltiin aihetta monipuolisesti, aikakäsityksiä ja ajan mittaamista, työtä ja vapaa-aikaa, nostalgiaa ja utopiaa. Kongresseissa on aina käsitelty myös yleisempiä kulttuurihistorian kysymyksiä, ja niin tapahtui tälläkin kertaa. Erityisen onnistunut oli Fredrik Nilssonin puheenjohtama sessio johtolankojen merkityksestä metodologisena lähtökohtana.

11910455_901779729903058_890351600_nISCH:n yleiskokouksessa keskusteltiin puheenjohtaja Alessandro Arcangelin johdolla tulevaisuuden suuntaviivoista ja myös siitä, onko mielekästä järjestää kongresseja vuosittain. Nykyinen käytäntö syntyi seuran perustamiskokouksessa, jossa moni kaupunki ilmoitti kiinnostuksensa järjestää tapahtuma tulevaisuudessa. Bukarestissa päätettiin jatkaa nykyisellä linjalla ainakin niin kauan kuin innostusta vuosittaiseen toimintaan riittää. Seuraava kongressi on jo sovittu järjestettäväksi Triestessä, Italiassa, 18.–22. heinäkuuta 2016. Toistaiseksi vuoden 2017 paikka on vielä avoin, mutta alustavia neuvotteluja on käyty Uumajan kanssa. Näillä näkymin vuoden 2018 kongressi olisi Meksikossa.

Jos olet kiinnostunut seuran toiminnasta, lisätietoja löytyy www-sivuilta, facebookista ja twitteristä. ISCH julkaisee omaa aikakauslehteä Cultural History, jota kustantaa Edinburgh University Press ja jonka jäsenet saavat automaattisesti. Seuran vuosittainen jäsenmaksu on 48 € (waged). Jäsenmaksun unwaged-hinta (jatko-opiskelijat, apurahatutkijat, ei-palkkatyössä olevat) on 33 €. Lisätietoja löytyy seuran sivulta http://www.culthist.org/membership/.

Facebook: https://www.facebook.com/International-Society-for-Cultural-History-203554513028256

Twitter: @ISCHistory

Kulttuurihistorian välttämättömyyksistä

MarjoMarjo Kaartisen professoriluento Turun yliopistossa 30.9.2015

Kokoelmassaan Totuudenkynnys vuodelta 1978 (suom. Caj Westerberg) ruotsalainen runoilija Tomas Tranströmer kirjoittaa:

Luin lasisia kirjoja mutta näin vain muun:
tahrat, jotka tunkivat esiin tapeteista.
Elävät kuolleet
halusivat muotokuvansa maalatuksi!

Tranströmerin säkeet ovat minulle merkitykselliset, jopa niin, että luin ne tässä samassa salissa kaksi viikkoa sitten peruskurssin opiskelijoille. Ne kertovat pakosta, jolla menneisyys tunkee tutkijan mieleen, siitä, kuinka menneisyys pakottaa tarttumaan itsestään kiinni, setvimään sen kummallisia kudoksia, raottamaan sitä peittäviä paksuja uutimia. Tämä on useimmiten miellyttävä välttämättömyys.

Nämä tapeteista esiin tunkevat elävät kuolleet haastavat kulttuurihistorioitsijan. Tähän haasteeseen vastaaminen on yksi kulttuurihistorian välttämättömyys. Katson, että tämä vuoksi kulttuurihistoria on eettinen valinta, että kulttuurihistoria oppialana edustaa historiassa erityistä, eettistä painopistettä. Näin on etenkin siksi, että kulttuurihistoria on asettanut tarkastelunsa kohteeksi ihmisenä olemisen tavat. Me tutkimme sitä, mitä ihmisyys tarkoittaa, mitä ihmisyys tuottaa, mitkä ovat sen rajat – ja tietysti tutkimme rajanylityksiä. On välttämättömyys tarttua rohkeasti rajoille: epäinhimillisyyteen, tuskaan ja kärsimykseen myös ja tarkastella niidenkin merkityksiä. Meillä on oikeus mutta mielestäni myös velvollisuus osoittaa oikea ja väärä, jos kerran tunnemme, miten nämä on määritelty.

Kulttuurihistorian luonteeseen kuuluu jatkuva itsensä haastaminen. Välttämättömyys: On yhä uudelleen haastettava ajattelemisen ja kirjoittamisen tavat.

Ranskalainen feministi-filosofi Michèle Le Doeuff jo vuonna 1989 ilmestyneessä teoksessaan L’Etude et le rouet ehdotti filosofiaan uudenlaista kirjoittamisen tapaa, muistikirjakirjoittamista. Tämä kirjoittamisen tapa rohkenee tehdä läpinäkyviksi myös tutkijan hajanaiset ajatukset ja edetä mutkitellen ja kääntyillen – sanoisin: pyörteittäin. Le Doeuff kokee kirjoittamisen vaikeaksi. Tähän yksi syy on menneisyyden ja nykyisyyden välinen epäjatkumo. Sen me kaikki haluamme haastaa. Epäjatkumo on olemassa, mutta meillä on reittejä sen ylittämiseen. Le Doeuff haluaa, että hänen lukijansa hyväksyvät hänen epävarmuutensa ja etenkin hänen metodinsa rationaalisuuden heikkouden. Hän kirjoittaa, että ei-tietäminen on väistämätöntä ja että asiat voi jättää myös puolitiehen. Voimme luopua symmetriaa rakentavista tekoikkunoista julkisivuissamme ja päätyä ei-hegemoniseen analyysiin. Tällaista kirjoittamista kutsuisin pyörteiseksi.

Jotta voimme kirjoittaa pyörteisesti, on haastettava aika. Meidän kulttuurissamme, länsimaisessa kulttuurissa aika on mahtava voima, olihan antiikin Kreikan Kronos titaani. Aika on meidän suurin uhkamme, sillä juuri se lopulta meidät tuhoaa, myös muiston. Tätä pitää uhmata, johonkin pisteeseen saakka.

Tähän uhmaamisen antaa vinkin Mihail Šiškin, joka on venäläisen nykykirjallisuuden kärkiä. Hänen romaaninsa Sinun kirjeesi, joka Vappu Orlovin suomentamana ilmestyi 2012, on teos, joka sopii jokaisen kulttuurihistoriasta kiinnostuneen luettavaksi, niin kiintoisaa kyytiä saa siinä aikakäsityksemme, ajatuksemme muistista ja muistamisesta. Ottaisimmeko haasteen vastaan ja hyväksyisimme ajan pyörteet myös kirjoittamiseemme?

Šiškinin romaani on luennassani teos nimenomaan ajan pyörteistä. Se heittää kaltaiseni lineaarisesti lukevan ja ajattelevan hätäännyksen veneeseen, ilman airoja.

Sinun kirjeesi -romaanin päähenkilöt Alexandra ja Vladimir ovat rakastavaisia ja kirjoittavat kirjeitä, mutta mitä ihmettä – toisilleen kirjoittavat, mutta Vladimir sotii hirvittävän verisessä boksarikapinassa ja Aleksandra elää aivan toisessa ajassa, jossain kaupungissa? He eivät elä lainkaan samaan aikaan, mutta kirjeet kirjoittuvat. Lopulta onkin aivan sama, kenelle kirjoittavat, keneltä kirjeitä saavat ja missä ajassa. Koska aika on pyörre tai pyörteiden virta tai ehkä pyörteiden suvanto, yksi elämä on vain yksi elämä, josta ei hetken päästä enää kuulla mitään. Tämä on historioitsijoiden ikuinen murhe: katoaminen, vaikeneminen.

Tai ehkä tämän vaikenemisen voi haastaa! Vihjaahan Šiškin kuitenkin, että muistaminen on sukupolvien virrassa itsessään, että tiettyyn mittaan ihminen elää myös jonkun toisen elämää – ja pidemmän päälle kirjailijat tuovat nuo kadotetut vielä kerran henkiin. Ja tietenkin me historioitsijat, kun oikein onnistumme. Ei ole vähäpätöinen ajatus, että tiettyyn mittaan ihminen elää myös jonkun toisen elämää. Sillä ajatuksella on eettinen ulottuvuutensa.

Vladimirin hirvittävien mutta lyhyiden ja hänen henkensä vievien sotapäivien kärsimysten ja Aleksandran pitkän elämän mittaisen arjen korostunut erimaailmaisuus muistuttaa kuitenkin ennen kaikkea lohdusta: aikojen ylitse emme ole yksin, eikä kuolemaa tarvitse pelätä. Vai onko lohtu siinä, että näilläkään ei ole merkitystä? Onko tämä kulttuurihistorian välttämätön lohtu, että eläkäämme hetkessä? Vai onko lohtu se, että voimme sittenkin elää vähän myös toisen elämää?

Jollain tavalla, näin Šiškiniä luen, myös arjen arkipäiväisyys, sen nimenomainen vähäpätöisyys on suurta. Jään miettimään, mikä merkitys on sillä, että nämä kaksi, Aleksandra ja Vladimir, joille molemmille muistaminen on päähänpinttymä, kuten meille historioitsijoillekin, olemmehan muistamisen ammattilaisia, ripustautuvat kirjeidensä muodossa olemattomaan ja näin väistämättömästi – muistamattomuuteen? Ainakin se on muistutus siitä, että muistamisemme on kuitenkin vain kimaltava väike veden pinnalla, mutta silti illuusio, johon parhaimmillaan kiteytyvät menneisyyden surut ja ilot, tuskat ja riemut, koko ihmisyyden ydin.

Minulle Sinun kirjeesi kulminoitui tähän Aleksandran pohdintaan isänsä kuolinpäivästä: ”isä kuoli kesäkuun alussa, viidentenä päivänä, ja nyt se on hänen kuolinpäivänsä. Mutta se viides päivä oli siis jo aikaisemminkin hänen kuolinpäivänsä, oli aina ollut. Oli ollut päivä, muttei kuolemaa. En vain muista, mitä viime vuonna sinä päivänä oli. Samaa mitä aina: siemenet, olut, nainen ikkunassa pesemässä puitteita.”

Jos aika olisi näin kuin Šiškin mielestäni ehdottaa, pyörre, ja kirjoittamisemme niin kuin Michèle Le Doeuff ehdottaa, muistikirjassa pyörteistä, on kulttuurihistorioitsijan työ hurja pyörre.

* * *

Nämä pyörteet kohtaa arkistossa, kirjastossa, lähteisiin upotessaan. Tai kuolinpesän huutokaupassa. Vaikka vain sellaisessa, jossa jäämistö on laatikoitu ja kuljetettu huutokauppahuoneen saliin. Liikuttavia, vanhuksen vielä avaamattomissa laatikoissa lepääviä kodinkoneita – muistamattomuuden vuoksi hankittu useita samanlaisia -loputtomia kynttilänjalkoja ja koriste-esineitä täynnä unohtuneita rakkaita muistoja, vanhoja lehtiä. Tai: etenkin ajan pyörteet kohtaa sellaisessa huutokaupassa, jossa jäämistö myydään paikan päällä, vainajan kotona, sellaisessa, jonka edesmennyttä etkä ympäristöä etkä naapureita tunne?

Miten pieneltä silloin, huutokaupan näytön ensihetkinä, tuntuukaan ihmisen menneisyys, eletty elämä, miten katoavalta oma elämä, miten pieniltä jäljet, joita jätämme: pölyttyneitä kirjoja, rakkaudella ostettuja, siististi luettuja mutta joita kukaan ei enää tahdo, laatikollinen kirjeitä tuntemattomilta, loputon määrä ruostuneita keittiötarpeita, mattopinoja, vanhainkotivuosina pölyn alle hautautuneita pöytälamppuja. Miten murheellista, ja silti: ajan pyörteet täällä kuitenkin. Tunnistan kahvipannun muodon lapsuudestani, pannun omistajan, Annelin, hänen nimensä kuulen pian, Annelin maailma kohtaa oman maailmani tai minun äitini maailman koska he molemmat olivat samat kahvipannut joko saaneet tai ostaneet. Sama maku ja sama värinpilkahdus keittiön pöydässä.

Miten konkreettisesti toisen ihmisen menneisyys onkaan läsnä, kun yhtäkkiä puolivahingossa omistan ison laatikollisen Annelin pöytäliinoja, rakkaudella merkattuja, huolellisesti mankeloituja, vuosienkin kaapissa seisomisen jälkeen suoraan huutokauppalaatikosta minun pöydälleni käypiä. Näin minun historiani äkisti liittyy Anneliin, hyvin arkisella, mutta intiimillä tavalla.

Näin meidän kaikkien historiat liittyvät toisiinsa, menneiden, meidän ja tulevien ihmisten. Me olemme olemassa toisillemme. Tätä sanon yhdeksi välttämättömyydeksi. Siitä seuraa eettisesti merkittävä vaatimus lähimmäisenrakkaudesta. Tässä pyörteisessä maailmanliikkeessä tämän päivän syyrialainen pakolainen on meitä jokaista vähintään yhtä lähellä kuin Anneli.

On sanottu, että maailman kaikki ihmiset ovat vain viiden tai kuuden ihmisen päässä. Tämän teorian esitti unkarilainen kirjailija Frigyes Karinthy kauan ennen sosiaalisen median syntyä, jo vuonna 1929. Vaikka teoria ei tietenkään ole täysin pitävä, se kuitenkin erilaisissa testeissä on osoittautunut varsin oikeansuuntaiseksi, sillä me olemme kaikki samaa ja yhtä.

Silti elämme hetkiä, joita minun sukupolveni ei ole osannut painajaisissaankaan pelätä. Olemme kasvaneet ydinsodan pelossa, toistuvien taloudellisten lasku- ja nousukausien pyörteissä, television tietoiskujen, tupakka-, huume ja alkoholivalistuksen suloisina loistovuosina, jolloin oli kirkasta, mikä oli hyvää ja mikä oli pahaa. Elin maailmassa, jossa saatoin liki unohtaa, että isäni oli pakolainen, äitini sotaorpo.

Ja nyt: vihaa lähimmäisiä kohtaan kaikkialla, suunnatonta tyhjää, ymmärtämätöntä, sanalla sanoen typerää vihaa. Elämme sellaisen tyhmyyden pyörteissä, että tekee mieli yhtyä musikaalin sanoihin:

Seis maailma tahdon ulos!

Mutta emme saa paeta. On kulttuurihistorian välttämättömyys, että tämä pahan pyörre, jossa elämme, on kohdattava myös meidän tieteemme keinoin. Sanoisin, että juuri meidän on kohdattava tämä pyörre, sillä me tiedämme, mitä 1930-luvusta seurasi ja pelottavasti elämme nyt aikoja, jotka muistuttavat tuota vuosikymmentä. Me tiedämme, mistä rotuajattelu juontaa juurensa. Me tiedämme, että vihapuhe on yhtä vanhaa kuin ihminen. On kirjoitettava nämä pyörteet auki, naputettava näppäimistöt puhki, puhuttava, huudettava ääni käheäksi!

Onneksemme historiantutkimus on aina ollut poliittista siinä missä se on ollut poeettistakin. Me voimme ottaa kantaa: meidän täytyy ottaa kantaa. Meillä on velvollisuus toteuttaa tämä kulttuurihistorian välttämättömyys.

Teoksessaan Ajattelevan ihmisen vastuu Edward Said haastaa meidät. Hänen mielestään mikään ei ole moitittavampaa kuin sellaiset intellektuellin ajattelutavat, jotka saavat tämän väistämään kannanottoja. Said halveksii niitä, jotka eivät ota kantaa pelätessään näyttävänsä poliittiselta ja menettävänsä maineensa, ja vielä pahempaa, eivät ota kantaa pelätessään menettävänsä kutsut kissanristiäisiin ja komiteoihin, menettävänsä mahdollisuutensa kunnianosoituksiin.

Sanoisinkin, että onhan meidän merkityksemme oltava enemmän kuin me itse.

Ja myös: Kulttuurihistorioitsijan velvollisuus ja kulttuurihistorian välttämättömyys näin kauheina aikoina: olla pelkäämättä; tai paremminkin pelätä, mutta olla antamatta pelon halvaannuttaa.

* * *

Totuudenkynnys-kokoelmassaan Tomas Tranströmer toistuvasti kohtaa toisia, unen ja valveen ja hulluuden risteyskohdassa, totuudenkynnyksellä. Hän kuin haastaa kulttuurihistorioitsijan:

Minä yövyin unissakävijöiden motellissa.
Täällä monet kasvot ovat epätoivoiset
toiset silottuneet
pyhiinvaellettuaan unohduksen halki.

Ne hengittävät katoavat kamppailevat tulevat takaisin
ne katsovat ohitseni
ne kaikki haluavat oikeudenmukaisuuden ikonin eteen.

Toisinaan, mutta harvoin,
joku meistä todella näkee toisen:

hetkeksi ihminen tulee näkyviin
kuin valokuvassa mutta selvemmin,
ja taustalla näkyy jotakin
hänen varjoaan suurempaa.
Hän seisoo kokovartalokuvassa vuoren edessä.
Se on pikemmin kotilonkuori kuin vuori.
Se on pikemmin talo kuin kotilonkuori.
Se ei ole talo, mutta siinä on monta huonetta.
Se on epäselvä, mutta valtaisa.
Hän kasvaa esiin siitä, se hänestä.
Se on hänen elämänsä, hänen labyrinttinsä.

* * *

Tämän labyrintin me kuljemme toisen kanssa. Tämä on kulttuurihistorian tärkein välttämättömyys: nähdä toinen.

 

Oikeus sivistykseen – ajatuksia Työväki ja sivistys -seminaarista

kirjoittanut Hanne Koivisto

Työväki ja sivistys -seminaarin järjesti Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura Tampereen Werstaalla 24.-25.8.2015. Puheenvuorot liikkuivat 1800-luvun työläislasten koulunkäynnistä tämän päivän yliopistojen työläistaustaisiin opiskelijoihin.

Dosentti Arto Nevalan (ISY) esityksestä kävi ilmi, että suuriin, monialaisiin yliopistoihin, kuten Turun yliopistoon, hakeutuu edelleen enemmän opiskelijoita alemmista sosioekonomisista ryhmistä kuin pitkälle erikoistuneisiin yliopistoihin, esimerkiksi Aalto-yliopistoon. Alemmista toimihenkilö- ja työntekijäperheistä on 1950-luvulta lähtien tullut opiskelijoita tasaista tahtia erityisesti humanistisiin, kasvatustieteellisiin ja matemaattis-luonnontieteellisiin tiedekuntiin. Vähiten he ovat opiskelleet lääketiedettä, teologiaa sekä maa- ja metsätaloustiedettä. Mutta edelleenkin työläisperheistä lähteneet ovat sekä suhteellisesti että määrällisesti aliedustettuina yliopisto-opiskelijoiden kokonaisuudessa. Opiskelijoiden taustaryhmien jakaumat vaikuttavat pysyviltä vuosikymmenestä toiseen, mikä on ollut yllätys ja myös pettymys suurempaan tasa-arvoon tähdännyttä koulutuspolitiikkaa suunnitelleille. Lamakaudet näyttävät vähentäneen työläisperheiden nuorten koulutushalukkuutta entisestään ja sosiaalinen nousu vaikuttaa pysähtyneen.

Eri asia on sitten, miten tilastoja tulkitaan ja miten tänä päivänä pitäisi määrittää työläisyys. Joku yleisön joukosta keksi myös kysyä, ketkä oikeastaan kuuluvat tänä päivänä lisäarvoa tuottavaan työväkeen? Nevala näki yhtenä tulkintalinjana yhteiskunnallisten taustojen merkityksen pienenemisen ja koulutukseen hakeutumisen myötäilevän isompia koulutustrendejä. Ylioppilaspohjaisen koulutuksen vaihtoehtoja on nyt enemmän esimerkiksi ammattikorkeakoulujen vuoksi. Opiskeluun rekrytoituminen näyttääkin tällä hetkellä erilaistuvan pikemmin kotipaikan kuin yhteiskuntaluokan mukaan. Intensiivisimmin yliopistoihin lähdetään pääkaupunkiseudulta maakuntien nuorten etsiessä tulevaisuuttaan muualta.

Nevala nosti esiin myös seikan, joka kosketti minua avoimessa yliopistossa opettavana kulttuurihistorian lehtorina. Hän totesi, että avointen yliopistojen aikuisopiskelijat kasaantuvat nyt samoille tieteenaloille kuin työläistaustaiset opiskelijat koko sotien jälkeisen ajan – humanistisiin opintoihin ja kasvatustieteisiin. Nevalan mielestä näitä aloja ei tämän päivän kovien arvojen maailmassa paljon arvosteta. Me täällä tiedämme, että kokonaan toinen asia on, mitä opiskelu merkitsee avoimen yliopiston opiskelijoille itselleen – yksilötasolla.

Koulutuksen tavoitteita ja sivistyksen sisältöjä

Hyvien PISA-tulosten Suomessa ajatellaan helposti, että Suomi olisi ollut pitkään esimerkillinen koulutusmaa. Näin ei suinkaan ole ollut. Vasta suuret ikäluokat ovat saaneet hyvän koulutuksen, totesi seminaarin avannut sosiaalihistorioitsija Jarmo Peltola (TaY). Ennen yleisen oppivelvollisuuden voimaantuloa vuonna 1921 ei edes ajateltu, että rahvaan lasten pitäisi suuremmin kerätä inhimillistä pääomaa tai tavoitella sosiaalista nousua, painotti emeritusprofessori Marjatta Rahikainen (HY), jonka aiheena oli työläislasten mahdollisuudet opinsaantiin maaseudulla ja kaupungeissa.

Maaseudulla 1800-luvulla kansakoulua kävivät lähinnä talollisten lapset, muille sai riittää kiertokoulu, jonka tarkoitus oli opettaa lukemaan. Harvat kansanihmiset, etenkään naiset, osasivat kirjoittaa; sehän olisikin voinut olla vaarallinen taito, antanut mahdollisuuden kritisoida olosuhteita. Kaupungeissa yhteiskuntaluokat pidettiin toisistaan erillään rinnakkaiskoulujärjestelmän avulla. Käytännössä se tarkoitti sitä, että ylempien yhteiskuntaryhmien lapset lähtivät valmistavista kouluista oppikouluihin ja alempien ryhmien lapsille oli tarjolla kansakoulu, joillakin teollisuuspaikkakunnilla tehtaankoulut.

Maaseudulla keskiluokkaisiin ammatteihin johtanutta ja sosiaaliseen nousuun mahdollistanutta oppikoulua ja kansanopistoa kävivät vielä sotien välisenä aikana lähes yksinomaan talollisten lapset. Moni työläislapsi tosin aloitti keskikoulun, mutta useimmat keskeyttivät sen heti alkuunsa. Oppivelvollisuuslaki kaikille pakollisesta kansakoulusta tuli sekin voimaan vitkalleen; vaillinaisen kansakouluopetuksen siirtymäkausi kesti 1930-luvun loppuun asti; jolloin osa syrjäseutujen lapsista oli edelleen kiertokoulun varassa.

Porvarillisen yhteiskunnan työläisille tarjoama sivistyskäsitys oli 1800-luvun lopussa arvomaailmaltaan kristillistä työläisfennomaniaa. Tampereella Finlaysonin tehdasyhdyskunnassa tehtaankoulun, kirkon, pyhäkoulun, uskonnollista kirjallisuutta tarjonneen kirjaston, laulukuoron ja soittokunnan avulla tehtaan johto pyrki kasvattamaan työläisistä mieleisiään porvarillisen yhteiskunnan jäseniä, kuten Risto Turunen (TaY) kertoi. Samaan tapaan tehdaspaikkakunnilla ohjattiin työläisiä valkoisen Suomen arvomaailmaan vielä 1930-luvulla. Näissä yhteisöissä eläneet tehtaalaiset pitivät omaa sivistystasoaan matalana. He puhuivat halventaen omasta ”tehtaalaissivistyksestään” ja kokivat, että he uuvuttavassa tehdastyössä menettivät henkisistä voimavaroistaan ison osan. Sitä vastaan oli taisteltava itseopiskelulla.

Myös ensimmäiset työväenopistot olivat porvarillisten piirien organisoimia. Niinpä ne tarjosivat porvarillista sivistyskäsitystä, mutta usein sosialidemokraattisen puolueen kanssa yhteistyötä tehden, kurssien pitopaikkana kun olivat aluksi työväentalot. Samu Nyström kertoikin, kuinka pääkaupungin työväenopisto aloitti toimintansa Helsingin Työväentalon komeassa graniittilinnassa ja veti satapäisiä opiskelijajoukkoja kuuntelemaan korkeatasoisia esitelmöitsijöitä. Työväenopistossa opiskeltiin yleissivistävien aineiden lisäksi oikeinkirjoitusta, laskentoa ja kirjanpitoa. 1930-luvulla tulivat kielet valikoimaan.

Työläisopiskelijoiden oma sivistysstrategia oli se, että he hyödynsivät parhaansa mukaan niitä mahdollisuuksia, joita heille tarjottiin, vaikka opetuksen isänmaallis-uskonnollinen arvomaailma ei houkuttanutkaan. Kirsi Ahosen (TaY) mukaan itseopiskelulla tavoiteltiin pääsyä kulttuurisen kansalaisuuden piiriin, jotta voitaisiin ymmärtää herrasväen maailmaa. Sillä oli myös käytännön merkitystä yhteiskuntakelpoisuuden saavuttamisessa. Tampereen kunnalliseen päätöksentekoon osallistuneista työläisistä noin kolmannes oli 1900-luvun alussa opiskellut työväenopistossa tai opiskeli samanaikaisesti luottamustoimia hoitaessaan.

Työläisten omaa sivistyskäsitystä ajoivat 1900-luvun alkuvuosina eteenpäin vahvimmin sosialistiagitaattorit, joiden poliittisen kasvatuksen tavoitteista kertoi Anna Rajavuori (HY). Näiden päämääränä oli omanarvontuntoisen sosialistin identiteettiprojekti. Sen pohjaksi tuli rakentaa vahva tietoisuus kuulumisesta työväenluokkaan ja keskinäinen veljeyden tunne. Sen tarkoitus oli auttaa työläisiä pääsemään eroon tietämättömyydestä, nöyryydestä, herranpelosta ja nurkkatanssien ja viinanjuonnin paheista.

Sivistyskäsitys ajassaan kiinni ja muuttamassa maailmaa

Risto Turunen nosti esiin vuosina 1922–1929 sosialidemokraattisen puolueen kansanedustajana toimineen Ida Vihurin, joka kirjoituksissaan edusti itsestään ja luokastaan tietoista työläistä. Hän kuului niihin, jotka kiinnittyivät vahvasti omaan aikaansa ja esittivät vaatimuksia työläisten vapauden, tasa-arvon ja sivistystason kohottamisesta arvostellen samalla terävästi tehtaan johtoa pelkkien armopalojen jakamisesta työläisille. Turusen digitaalisen lehtiaineistoanalyysin mukaan Vihurin kannanotot eivät olleet mitenkään ainutlaatuisia, vaan työläislehtien tekstimassat kiinnittyivät yleisemminkin porvarislehtiä enemmän nykyaikaan. ”Sivistys”-sana mainittiin usein yhdessä ”työläisnais”-sanan kanssa. Myös sanat ”me”, ”ymmärtää”, ”voida”, ”hankkia”, ”tuhmuus” ja ”nauraa” toistuivat ”sivistys”-sanan läheisyydessä.

Aktiivisen työläisen sivistyskäsitteeseen kuului omakohtainen sivistystyö, laajamittainen lukeminen ja muutamien kohdalla myös kirjoittaminen työväenliikkeen lehtiin ja julkaisuihin. Kirjat ja sanomalehdet, opinto- ja lukupiirit sekä kirjastot koettiin keskeisiksi sivistymisen reiteiksi. Tärkeitä itsestään tietoisen työläisen kasvupaikkoja olivat työväenliikkeen omat laulujuhlat, joita alettiin järjestää vuodesta 1908 lähtien. Ne antoivat esiintyjille tilaisuuden päästä estradille, saada huomiota ja kokea sekä henkilökohtaista onnistumisen iloa että joukkohenkeä yhdessä toisten kanssa, kuten 1900-luvun alun laulujuhlia tutkiva Saijaleena Rantanen (SibA) totesi.

Nykyaikaan kiinnittyminen näkyy myös Tammisaaren punavankien sisällissodan jälkeisestä omaehtoisesta opintotoiminnasta, jota Reijo Miettinen ja Juha Tuunainen avasivat kuulijoille. Opintojen tavoitteena oli luokkataistelukykyjen hiominen perehtymällä erityisesti marxilaiseen teoriaan, mutta myös lähihistoriaan ja poliittisten puolueiden toimintaperiaatteisiin. Kommunistisissa opintopiireissä opiskelleiden työläisten tavoitteena oli 1920- ja 1930-luvuilla saavuttaa sellainen sivistyksen ja tiedon taso, että he pystyisivät ottamaan vastuun yhteiskunnallisista tehtävistä vallan siirtyessä työväestölle. Kansalaistaidot ja yleissivistys kuuluivat myös tähän sivistysideaaliin.

Maailman muuttamisesta Marxin hengessä samoin kuin oppimisen sekä tietämisen suuresta merkityksestä oli kyse vielä 1970-luvun alkupuolen nuortaistolaisuudessa, jonka sivistyskäsitystä Liisa Lalu (TY:n kulttuurihistoria) kuvasi eräiden aikalaismuistelijoiden sanoin maailmanparantajataistolaisuudeksi. SKP:n siipien suojassa oppikoululaiset ja opiskelijat lähtivät etsimään totuutta ja toteuttamaan maailmaa, joka olisi tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen. He rakensivat sivistyskäsitystään perinteisiä työväenluokan arvoja ja tavoitteita seuraten, mutta oman ajan ongelmien herättämänä ja niihin muutosvaatimuksiaan kohdistaen – ja välillä myös pyrkien opettamaan työläisille oikeaa ajattelua. Vietnamin sota, Biafran nälänhätä ja Chilen vallankaappaus olivat ajankohtaisia asioita, jotka pakottivat heidät reagoimaan – globaalista näkökulmasta.

Omakohtainen sivistyskäsitys ja tulevaisuuden haltuun otto   

Työväenliikkeen sivistyskäsitys ja myös sivistymiseen liitetyt tavoitteet ovat monilta osin kantaneet sadan vuoden takaa tähän päivään. Meidän tuntemamme hyvinvointiyhteiskunta, jossa sentään nopeista ja vaikeista muutoksista huolimatta vielä elämme, on nostanut yleisiksi arvoiksi samat, joita työväenliike aikanaan puolusti porvarillisten puolueiden kanssa kiistellessään. Kaikkia lapsia tasa-arvoisesti kohteleva ja maksuton peruskoulujärjestelmä ja sen jälkeen avautuvat – niin ikään yhteiskunnan rahoittamat – koulutuspolut yliopistoon asti on yksi sen saavutuksista. Meidänkin arvopohjamme rakentuu samoille universaaliarvoille kuin mitä myös työväenliike sivistyskäsityksessään aikanaan esitti. Käsitykseemme sivistyksestä kuuluvat edelleen sananvapauden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden periaatteet, yliopistoissa lisäksi tieteen ja tutkimisen vapauden vaatimus. Keskeistä on myös nykyhetkeen kiinnittyminen, yhteiskuntakritiikin esittäminen ja halu muuttaa maailma paremmaksi.

Mutta mitä tämän päivän aikuisopiskelijoihin avoimessa yliopistossa tulee, ovat avoimen yliopiston opiskelijat – yleisten trendien mukaisesti – entistä koulutetumpia lähtökohdiltaan. Jokseenkin kaikilla on ylioppilastutkinto pohjanaan, ja iso osa kulttuurihistoriaa verkossa opiskelleista on yliopisto-opiskelijoita tai jo korkeakoulututkinnon suorittaneita. He lähtevät opiskelemaan avoimeen yliopistoon tähdätäkseen avoimen väylää myöten opiskelupaikkaan yliopistossa, nopeuttaakseen opintojaan, täydentääkseen ammatillista osaamistaan kulttuurisesti yhä haastavammassa maailmassa tai etsiäkseen itselleen aineksia omaan identiteettiprojektiinsa. Tällöin vuoropuhelua menneisyyden ja nykyisyyden välille rakentava kulttuurihistoria voi avata heille näkymiä, joita he voivat hyödyntää löytääkseen oman paikkansa tässä jatkuvassa muutoksessa. Kyseessä on edelleen yksi variaatio modernin ihmisen identiteettiprosessista: itsensä etsimisestä, löytämisestä ja toteuttamisesta, jossa opetuksen anti muuntuu opiskelijan omakohtaiseksi käsitykseksi elämästä. Siihen kuuluu myös käsitys sivistyksestä ja sivistyneen ihmisen tehtävästä maailmassa

Tämän blogitekstin on kirjoittanut Hanne Koivisto.