Kategoria: Litzen-luennot

Digihistoriantutkijat tapasivat Turussa. Tiivis kavalkadi uusimmista tuloksista ja käynnistyneistä projekteista

kirjoittanut Heidi Kurvinen

Digihumanismi ja digihistoria sen yhtenä erityisenä alana kasvattaa koko ajan suosiotaan. Suomessakin siihen keskittyviä tutkijoita on jo varsin runsaasti, ja osa heistä kokoontui perjantaina 30. marraskuuta 2018 Turun yliopistossa Digital History in Finland: What is happening in the field? -seminaarin merkeissä. Järjestyksessään kolmas digitaalisen historiantutkimuksen kotimainen seminaari koostui 10 minuutin mittaisista esitelmistä, joissa tutkijat ja tutkijaryhmät esittelivät viime aikaisia tutkimustuloksiaan sekä alussa olevia projekteja. Seminaarin järjestäjinä olivat Suomen Historiallisen Seuran digitaalisen historian työryhmä, syksyllä perustettu Turku Group for Digital History (https://digitalhistory.fi/) sekä Koneen Säätiön rahoittama From Roadmap to Roadshow -hanke.

Risto Turunen kertoo käsikirjoitettujen sanomalehtien digitaalisesta analyysista.

Esitysten aiheet liikkuivat nykypäivän verkkokeskusteluissa viljeltävästä keskiajan pseudohistoriasta Karjalan evakkojen sijoittumiseen ja saamelaisten kulttuuriperinnön digitaaliseen saatavuuteen. Kirjakulttuuria selvitettiin muutamassa esityksessä kirjastojen metatietokantojen kautta. Useampia esityksiä yhdisti myös historiallisten sanomalehtiaineistojen käyttö. Näkökulmina nousivat esiin muun muassa sanomalehtien materiaalinen muutos, sanomalehtitekstien pitkän aikavälin uudelleenkäyttö sekä lehtitekstien ja niissä käytettyjen käsitteiden ylirajainen kierto.

Sanomalehdet ovatkin varmasti yksi käytetyimmistä digitaalisen historian aineistokokonaisuuksista. Tekijänoikeudellisten kysymysten vuoksi sanomalehtiaineistojen saatavuus kuitenkin vaihtelee maakohtaisesti ja myös digitoinnin laadussa on eroja. Suomessa Kansalliskirjasto tarjoaa avoimesti käyttöön digitaalisia sanoma- ja aikakauslehtiä sekä pienpainatteita vuoteen 1929 asti. Lisäksi tällä hetkellä on vuoden 2019 loppuun kestävä pilottivaihe, jossa kotimaisten yliopistojen tutkijoilla on mahdollisuus käyttää myös uudempia aineistoja kirjautumalla palveluun haka-tunnuksillaan.

Varsinaisten tutkimusprojektien lisäksi päivä sisälsi kahden digitaalisen verkkopalvelun esittelyn. Maria Niku kertoi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran avaamasta Elias Lönnrotin kirjeenvaihto -kokoelmasta (http://lonnrot.finlit.fi/omeka/), joka sisältää kaikki Lönnrotin kirjoittamat noin 2500 kirjettä. Kirjeistä on palvelussa julkaistu korkealaatuiset digitaaliset kuvat sekä transkriptiot. Lisäksi niissä esiintyviä henkilöitä, sanoja ja käsitteitä sekä kirjeiden konteksteja selvennetään kommentaariteksteissä.

Tänä syksynä avattu Biografiasampo (http://www.biografiasampo.fi) tarjoaa puolestaan mahdollisuuden tehdä henkilö- ja ryhmähakuja keskeisistä suomalaisista henkilöistä sekä muodostaa näiden tulosten pohjalta esimerkiksi verkostokaavioita. Papisto on esimerkki historiallisesta ryhmästä, joka on palvelussa mukana pappismatrikkelien kautta. Muiden henkilöiden osalta palvelun tarjoamat tulokset kertovat kuitenkin ennen kaikkea siitä, mitä historiantutkijat ovat aineistoon kuuluvista henkilöistä Kansallisbiografia-teksteissään julkaisseet, Kirsi Keravuori Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta muistutti.

Keravuoren huomio ei koske ainoastaan Biografiasampoa vaan myös metatietoaineistojen kohdalla tietojen keruussa tehtävät valinnat vaikuttavat tuloksiin. Seminaarin esityksissä muistutettiin muutenkin siitä, että aineiston laatu on tietokoneavusteisen tutkimuksen keskeisiä kysymyksiä, mistä johtuen sen valmistelu tietokoneajoa varten on aikaa vievää.

Aloittelevalle digihistoriantutkijalle seminaaripäivä tarjosi hyvän kattauksen erilaisia tutkimusmenetelmiä ja lähestymistapoja. Osa teknisemmästä puheesta ei välttämättä sellaisenaan auennut vaan vaatii sulattelua, mutta se kertoo myös digitaalisiin menetelmiin liittyvästä yhteistyön tarpeesta. Humanistin ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen, jos yhteistyökumppaniksi löytyy teknisen puolen osaava henkilö. Projektiesittelyt myös osoittivat, että kehitettyjä menetelmiä ja lähestymistapoja lainataan projektista toiseen. Ilahduttavasti projekteissa tuotetut tietokannatkin ovat pääsääntöisesti avoimessa käytössä, mikä tarjoaa myös muille tutkijoille mahdollisuuden hyödyntää vaivalla koottuja aineistoja.

Professori Tim Hitchcock luennoi täydelle Janus-salille.

Päivän päätteeksi seminaarin osanottajat saattoivat jatkaa digitaalisen humanismin pohdintoja osallistumalla kulttuurihistorian oppiaineen vuotuiselle Litzen-luennolle. Tänä vuonna esitelmöitsijänä oli professori Tim Hitchcock Sussexin yliopistosta, joka puhui otsikolla ”Microscopes and Macroscopes: Computer Assisted Close Reading of Historical Texts”. Hitchcockin puhe lähti mielenkiintoisella tavalla liikkeelle siitä, miten kirjasto ja (myös arkisto) instituutiona on vaikuttanut tapoihimme tehdä tutkimusta. Nykyisellään puolestaan digitaaliset menetelmät ohjaavat osaltaan tutkimustyötä. Hitchcock kuitenkin kannusti tutkijoita pohtimaan, miten saamme tietokoneet vastaamaan sellaisiin kysymyksiin, joista me olemme itse kiinnostuneita. Jokaiseen tutkimukseen on löydettävissä digiavusteinen metodi, mutta ensimmäisenä tarvitaan kiinnostava tutkimuskysymys. Hitchcockin esitys palauttikin tietokoneavusteisen tutkimuksen historiantutkijoiden perimmäisten kysymysten äärelle.

Lisätietoja:

Symposiumin sivut ja esitelmien abstraktit: https://blogit.utu.fi/digihistfi/abstracts/

Tallenne digitaalisen historiantutkimuksen symposiumin ohjelmasta kello 13–15: https://echo360.org.uk/section/9679de31-70fe-4127-92bb-6eb2cbf524b2/public

Tallenne Tim Hitchcockin Litzen-luennosta: https://echo360.org.uk/section/77a3e2cc-c67f-4412-84a1-932803f6e8b1/public

Helena Ranta piti vuoden 2015 Litzen-luennon

Helena Ranta luennoi 27.11.2015.

Perjantaina 27. marraskuuta 2015 kokoonnuttiin Turun yliopiston Janus-saliin seuraamaan Veikko Litzen -luentoa, jo 23. kerran. Luennoitsija oli professori Helena Ranta, joka kuuluu maailman johtaviin oikeushammaslääkäreihin. Ranta on toiminut useiden kansainvälisten oikeuslääketieteellisten tutkijaryhmien johtajana ja jäsenenä. Hän on ollut näissä tehtävissä muun muassa Bosniassa ja Hertsegovinassa, Kosovossa, Kamerunissa, Perussa, Irakissa, Kaakkois-Aasian hyökyaalto-onnettomuuden selvittelyissä sekä Tšetšeniassa. Suomessa Ranta on osallistunut Estonian onnettomuuden tutkintaan ja Huhtiniemen tapahtumien selvittämiseen.

Helena Rannan luento Politisoitu kuolema oli mykistävä esitys 1900-luvun historian traagisuudesta, myös monista unohtuneista – ja unohdetuista – kansanmurhista. Janus-sali täyttyi ääriään myöten, ja puheenvuoroa seurattiin samaan aikaan myös suorana lähetyksenä. Luento taltioitiin, ja sen voi kuunnella alla olevasta linkistä:

https://echo360.org.uk/media/4aa3f88a7c415505aae1b6a7dfa1439b8a8edb26986c71d52e083440cd26b73e7268175f1073af52/public

Ikuisuus ja päihtymys – Walter Benjaminin historiankäsityksen jäljillä

           Kirjailija Sirpa Kähkösen Litzen-luento Turun yliopistossa 4.12.2013

”Fremd bin ich eingezogen
Fremd zieh’ ich wieder aus.”

Port Bou

Port Bou

Näin alkaa Franz Schubertin vuonna 1827 säveltämä laulusarja Winterreise Wilhelm Müllerin runoihin, sen ensimmäinen laulu.

”Saavuin muukalaisena, muukalaisena jatkan matkaani.” Se voisi olla poeettinen tiivistys Walter Benjaminin elämästä – tai useimpien vapaiden intellektuellien elämästä. Winterreise kuvaa kiertelevän kisällin kovaa kohtaloa sääty-yhteiskunnassa:  koko liederzyklus alkaa tilanteesta, jossa kaikki on menetetty, rakkaus, toivo, unelmat. Kisälli on lähtenyt talven selkään, ilman tietoa majapaikasta ja työstä. Mutta hän ei ole pelkkä käsityöläinen, hän on myös lauluntekijä. Hän on saapunut kaupunkiin keväällä, rakastunut ja saanut silloin toivon vastarakkaudesta – tytön äiti on jopa puhunut avioliitosta. Mutta tyttö on ”rikas morsian” eikä häntä lopulta naiteta köyhälle kisälli-laulajalle. Kisälli lähtee kaupungista yön selkään, tuiskun syliin.

Jos Winterreise olisi pelkkä romanttinen 1800-luvun alun sääty-yhteiskunnan kuvaus, se tuskin olisi kestänyt aikaa. Mutta Winterreise on yhä erittäin suosittu, ja sen kuvaamiin tuntoihin on helppo samastua. Se puhuttelee ihmistä päähenkilön epätoivon ja ulkopuolisuuden kautta. On aivan mahdollista kuunnella Winterreise symbolisena kuvauksena vapaan intellektuellin osasta.

Sivullisuus on paitsi intellektuellin, myös säätyjen ulkopuolisen, juutalaisen, taiteilijan, ei-akateemisen ja köyhän ihmisen osa. Usein nämä yhdistyvät freischwebende intelligenzissä – niin myös Walter Benjaminissa.

Über den Begriff der Geschichte – Historian käsitteestä -teesikokoelma oli Benjaminilla työn alla alkuvuodesta 1940. Taustalla oli lähentyminen elämänikäisen ystävän, Gerschom Scholemin – juutalaisen mystiikan tutkijan ja sionistin kanssa. Poliittiset, historia-aiheiset ja teologiset aihelmat yhdistyvät ainutlaatuisella tavalla tässä teesien kokoelmassa, joka on Benjaminin viimeinen pääteos. Benjamin kertoi kirjeissään, että teeseihin vaikuttivat hänen sukupolvensa kokemukset sotaa edeltäneiltä vuosilta. Kokoelma valmistui huhti-toukokuun vaihteessa 1940. ”Hän tiesi täysin, että nämä teesit sisälsivät räjähdysherkän sekoituksen historiallista materialismia ja teologiaa”, todetaan Benjaminin kootuissa teoksissa. Benjamin ei aikonut julkaista niitä, koska ne avaisivat ovet ”intomieliselle väärinymmärrykselle”, kuten hän itse totesi kirjeessään Gretel Adornolle.

Teoksen lopullinen käsikirjoitus oli todennäköisesti mukana Pyreneillä siinä kuuluisassa mustassa salkussa, jonka sisältöä jälkimaailma on vuosikymmenien ajan arvuutellut.

Hitlerin valtaannousun jälkeen 1933 Benjamin oli lähtenyt maanpakoon. Hän vietti suurimman osan ajasta Pariisissa, joka oli hänelle rakkain ja tärkein kaupunki, vaikka myös lapsuuden Berliini oli merkityksellinen. Maanpakolaisvuosina hän vieraili myös pakolaisystävänsä, kirjailija Bertolt Brechtin luona Tanskassa.

Kun Saksa hyökkäsi Ranskaan kesällä 1940, Benjamin pakeni etelään. Jo tätä ennen hän oli joutunut internoiduksi ja pakkotyöhön. Hän tiesi, mitä tapahtuisi, jos hän joutuisi saksalaisten käsiin. Hän pelkäsi – Saksan ulkopuolella tuskin eli yhtään pakolaista, joka ei olisi tiennyt, mitä Gestapo ja SS tekivät vastustajilleen. Varsinainen painajaiskäänne oli Hitlerin ja Stalinin solmima sopimus, joka saattoi kaksi Euroopan mahtavinta salaista poliisia – Gestapon ja NKVD:n – yhteistyöhön joksikin aikaa. Euroopassa ei ollut enää turvallista paikkaa kummankaan poliittisille vastustajille – ja näiden kahden joukon yhtymäkohtaan joutui tuhansittain vilpittömiä, aatteellisia ihmisiä, jotka olivat paenneet Hitleriä Neuvostoliittoon ja joutuivat unelmavaltionsa pettämiksi. 1930-luvun lopussa Benjamin itse ja hänen ystäväpiirinsä olivat erittäin tietoisia Neuvostoliitossa tapahtuneista puhdistuksista sekä siitä, mitä heidän tovereilleen oli tapahtunut natsi-Saksan keskitysleireissä ja kidutuskammioissa.

Benjamin päätyi syyskuussa 1940 Marseilleen. Ystävien avustuksella hän oli saanut viisumin Yhdysvaltoihin ja lisäksi transitoviisumin Espanjaan ja Portugaliin. Laivat lähtivät Lissabonista. Mutta Benjamin ei voinut saada poistumisviisumia Vichyn Ranskasta, ja hän oli menettänyt Saksan kansalaisuuden.

Benjamin lähti pakolaisjoukon kanssa pyrkimään jalkaisin Pyreneiden yli Espanjan puolelle Port Bouhun. 48-vuotias Benjamin joutui levähtämään joka kymmenen askeleen jälkeen, koska hänen sydämensä ei tahtonut kestää rasitusta. Hän ei kuitenkaan antanut kenenkään kantaa mustaa salkkuaan, jossa hän sanojensa mukaan kantoi ”uutta käsikirjoitusta joka oli tärkeämpi kuin hän itse”. Päästyään Port Bouhun pakolaiset ilmoittautuivat Espanjan tulliviranomaisille toiveenaan saada leimat asiakirjoihinsa.

Syystä, jota koskaan ei tulla tuntemaan, Espanjan hallitus oli juuri sinä päivänä sulkenut rajansa Ranskasta tulevilta illegaalisilta pakolaisilta. Benjamin jäi loukkuun – vain siksi, että hän oli niin huonossa kunnossa, hän sai jäädä yöksi Port Bou’hun Hotel de Franciaan.

Öinen umpikuja: Massiivinen morfiiniannos. Viesti matkatoverille: ”Tässä pienessä kylässä Pyreneillä, missä minua ei tunne kukaan, on minun elämäni määrä päättyä.”

Luettelo jälkeenjääneistä esineistä (mutta ei esineitä): nahkainen attaseasalkku (ei käsikirjoitusta), miestenkello, piippu, kuusi valokuvaa, röntgenkuva, silmälasit, muutamia kirjeitä ja sanomalehtiä, papereita, vähän rahaa.

Hannah Arendt

Hannah Arendt

Hannah Arendt kirjoittaa esipuheessaan Walter Benjaminin kirjoituskokoelmaan Illuminations, että epäonni määritteli Benjaminin elämänkulkua kerran toisensa jälkeen. Benjamin oli kuollessaan vain harvojen tuntema, eikä elämässään saanut nauttia suosiosta, joka oli tuleva hänen osakseen myöhempinä vuosikymmeninä. Kuten Arendt kirjoittaa: Pelkkä parhaimpien arvioon perustuva maine, olkoon se kuinka suuri hyvänsä, ei riitä tuottamaan elantoa kirjoittajille ja taiteilijoille vaan siihen tarvitaan kuuluisuutta, lukuisien ihmisten mielipidettä – ja siksi tuntuu houkuttavalta sanoa kuten Cicero: Si vivi vicissent qui morte vicerunt – kuinka toisin kaikki olisi ollutkaan, jos he, jotka voittivat kuollessaan, olisivat saaneet olla voitokkaita elämässä.”

Epäonni näyttäytyi monina koettelemuksina, kustantajat kaatuivat ennen kuin kirjat ehtivät jakeluun, rakkauselämä ei tuottanut tuloksia, Benjamin oli aina perimmältään yksin. Kirjoituskokoelmassaan ”Berliiniläinen lapsuus 1900-luvun vaihteessa” hän kertoo lastenrunosta, joka selitti hänelle elämänmittaisen epäonnen tuokiot. Runossa kyttyräselkäinen ukkeli rikkoo kaiken, mihin runon minä kokee ryhtyä ”Will ich in mein Kuchel gehn / Will mein Süpplein kochen; / Steht ein bucklicht Männlein da / Hat mein Töpflein brochen.” Ukkelin uhri jää typertyneenä tuijottamaan sirpalekasaa. Kirjoittaa Benjamin: ”Minne se ilmestyi, sinne jäin tyhjin käsin.”

Benjamin ei tavoitellut varmaa asemaa elämässä, vaikka siihen ensimmäisen maailmansodan jälkeen olisi kohtuullinen mahdollisuus ollutkin, kun myös juutalaiset saattoivat ryhtyä hakemaan yliopistovirkoja. Arendt arvelee että Benjamin yhtyi Baudelairen ajatukseen ”Être un homme utile m’a paru toujours quelque chose de bien hideux”. Hyödyllisenä ihmisenä eläminen on tuntunut minusta aina hirveältä asialta.

Benjaminin ajattelu irtautui aikansa akateemisesta kaanonista ja oli olennaiselta osaltaan ei-luokittelevaa ja, kuten Arendt toteaa, poeettista. Se ei tähdännyt sitoviin, yleisesti valideihin väittämiin vaan metaforisiin ilmauksiin. Metafora luo yhteyden joka havaitaan aistimellisesti ja välittömästi eikä se vaadi tulkintaa. Arendt käyttää esimerkkinä Homeroksen Iliasta, jossa sotajoukko hyökkäykseen käydessään vertautuu meren maininkeihin jotka toinen toisensa perään hyökyvät maihin.

Metaforat ovat väline, jolla maailman ykseys poeettisesti näytetään toteen. Arendtin mukaan Benjamin ajatteli poeettisesti olematta runoilija. Esseessään kääntämisestä Benjamin toteaa, että on olemassa ”totuuden kieli, jännitteetön ja jopa äänetön varasto äärimmäisiä totuuksia, joita kaikki ajattelu käsittelee.” Tämä on ”tosi kieli”, jonka olemassaolon käsitämme asiaa problematisoimatta heti ryhtyessämme ryhtyessämme kääntämään kielestä toiseen. Tämä on samanlainen ajatus kuin Mallarmén käsite immortelle parole, kieletön kieli, kielen ydin, jota ei voi tavoittaa puhutun kielen kautta mutta joka ilmenee runoudessa, joka hyvittää kielten puutteet.

Tätä esitelmää valmistaessani löysin omasta kirjahyllystäni 1700-luvun lopun romanttisen ajattelijan ja kirjailijan Novaliksen teoksen Fragmentteja ja tutkielmia, jonka yhteyden Benjaminin ajatteluun oivalsin selkeästi ensimmäistä kertaa. Näin Novalis Fragmenteissaan: ”Runoilija ja pappi olivat alkujaan yhtä, ja vasta myöhemmät ajat ovat erottaneet heidät toisistaan. Aito runoilija on silti aina pysynyt pappina samoin kuin aito pappi runoilijana. Ja eiköhän tulevaisuus palauttane ennalleen asioiden vanhan tilan?” (Suom. Vesa Oittinen). Benjamin käsitteleekin Novaliksen ”mystistä teoriaa”, joka kauniisti hohtaa Saksan usvien läpi, lyhyessä arviossaan vuodelta Renévillen Expérience poétique –teoksesta vuonna 1938.

Fragmenteissaan Novalis toteaa myös: ”Runoilija ymmärtää luontoa paremmin kuin tiedemies.”

Gerschom Scholem julkaisi teoksensa juutalaisesta mystiikasta 1941, vuotta Benjaminin kuoleman jälkeen. Ja omisti teoksen ”Walter Benjaminin muistolle, elinikäiselle ystävälle, jonka neroudessa yhdistyivät metafyysikon näkemys, kriitikon tulkintakyky ja oppineen tietämys ja joka kuoli Port Boussa Espanjassa matkallaan vapauteen.”

Kuoli matkalla vapauteen. Näin kai meille kaikille käy – eikö se ole pätevä kuvaus ihmisen osasta.

Paul Klee: Angelus Novus

Paul Klee: Angelus Novus

”Kleellä on maalaus, jonka nimi on ’Angelus Novus’. Se esittää enkeliä, joka näyttää siltä kuin aikoisi etääntyä jostakin, jota se tuijottaa. Sen silmät ammottavat, sen suu on auki ja siivet levitetty. Historian enkelin täytyy näyttää juuri tältä. Se on kääntänyt kasvonsa menneisyyteen. Siinä missä tapahtumien ketju näyttäytyy meidän silmiemme edessä, siinä se näkee yhden ainoan katastrofin, joka lakkaamatta kasaa raunioita raunioiden päälle ja paiskaa ne sen jalkojen juureen. Se tahtoisi toki jäädä ja kerätä yhteen sen, mikä on lyöty palasiksi. Mutta paratiisista päin puhaltaa myrsky, joka on tarttunut sen siipiin ja joka on niin voimakas, että enkeli ei voi niitä enää sulkea. Tämä myrsky kuljettaa sitä vastustamattomasti tulevaisuuteen, jolle se on kääntänyt selkänsä, samalla kun rauniokasat sen edessä kasvavat taivaaseen asti. Se, mitä me nimitämme edistykseksi, on tämä myrsky.”

Näin Benjamin teeseissään historian käsitteestä. Teesit jakautuvat siististi kahtia, niin että niissä ilmenee sekä historiallinen materialismi että mystiikka, omaperäinen dialektiikka kahden vahvan ajattelutradition ja kahden vahvan ystävyysliiton välillä: marxilaisen Brechtin ja teologi- Scholemin, Yhdysvaltoihin tai Palestiinaan emigroitumisen välillä. Historiallisen materialismin läpitunkemissa osioissa kaikuu ilmiselvä Bertolt Brechtin ääni: ”Historismi esittää menneisyyden ’ikuisen’ kuvan, historiallinen materialisti ainutkertaisen kokemuksen menneestä. Hän antaa toisten kuluttaa itsensä loppuun historismin bordellissa ’Olipa kerran’ –nimisen huoran kanssa. Hän pysyy voimiensa herrana: hänessä on kyllin miestä räjäyttämään rikki historian jatkumon.” Tekstianalyyttisesti tämä passus on mielenkiintoinen, koska sydänvikainen ja epäkäytännöllinen silmälasipää Benjamin, joka oli kokenut internointiaikanaan totaalista avuttomuutta ja ollut täysin lian ja kylmyyden lamauttama, uhoaa siinä materialistin mieskunnolla ja räjäyttämisillä.

Tekstin mystiikkaa sivuavat osiot tuntuvat elävämmiltä. Benjamin tekee niissä erottelun Jetztzeitin ja Gegenwartin välillä. Gegenwart on nykyhetki, Jetztzeit taas nyt-hetki, joka ilmenee esimerkiksi historiallisessa konstruoinnissa. Tämän konstruoinnin paikkana ei ole homogeeninen, tyhjä aika vaan Jetztzeit, jonka jotkut tutkijat haluavat tulkita mystiseksi nunc stansiksi, pysähtyneeksi nyt-hetkeksi. Mutta se voi olla myös kertomuksen nykyaikaa, konstruoitua nykyhetkeä sellaisena kuin se ilmenee kertomuksessa. Niin kuin Benjamin totesi keskustelussaan Bertolt Brechtin kanssa Tanskassa 1938: ”Ne joille elämä on muuntunut kirjoittamiseksi, voivat lukea kirjoitusta vain taaksepäin. Se on ainut tapa, jolla he voivat kohdata itsensä, ja vain siten – pakenemalla nykyhetkestä – voivat sen jälkeen ymmärtää elämää.”

Nyt-hetki on Benjaminille messiaanisen ajan malli, joka kokoaa itseensä valtavana lyhennelmänä koko ihmiskunnan historian. Benjamin asettaa esikuvaksi historioitsijan, joka lakkaa luettelemasta tapahtumia toisensa perään kuin rukoilija helmiä rukousnauhassaan. Sen sijaan tämä käsittää konstellaation, jonka hänen oma aikakautensa on muodostanut tietyn aikaisemman aikakauden kanssa. Näin hän luo käsitteen nykyhetkestä nyt-aikana, johon on sinkoutunut messiaanisen ajan sirpaleita.

Benjamin selittää viimeisessä teesissään, että juutalaisilta oli tulevaisuuden tutkiminen kielletty. Tässä näemme jälleen Angelus Novuksen – sen selkä on käännetty tulevalle. Toora ja rukoukset opettavat kuitenkin juutalaisille muistamista. Tämä riisui Benjaminin mukaan tulevaisuudelta magian johon sortuvat ne kaikki, jotka hakevat ennustajilta valaistusta tulevaan, mutta ei tarkoita sitä, että tulevaisuus olisi juutalaisille homogeenistä, tyhjää aikaa. ”Sillä jokainen ajan sekunti oli kapea portti, jonka kautta Messias voisi saapua.”

Tämä viimeinen teesi erottaa mielestäni Benjaminin kommunismista ja valmistaa hänen tietään syvemmälle kohti Scholemin edustamaa juutalaista mystiikkaa. Kommunismi on olennaiselta osaltaan ennusteleva, tulevaisuuteen kurkottava oppi ja sellaisena yksi kristinuskon muunnelma – muistellaanpa vain Vera Muhinan Työläinen ja kolhoosinainen –veistosta, joka oli vuoden 1937 maailmannäyttelyn Neuvostoliiton paviljongin vetonaula ja tuli myöhemmin tutuksi tuhansista neuvostoelokuvista. Katse konkreettista ja utooppista tulevaisuutta kohti, aivan toisin kuin kauhistunut Angelus Novus. Edistys, joka kommunismille on aivan keskeinen positiivinen termi, saa nähdäkseni Angelus Novuksen kautta vähintäänkin ristiriitaisen arvotuksen.

Paul Kleen vesivärityö Angelus Novus jonka Benjamin osti Münchenistä 1921, riippui hänen asuntonsa seinällä Pariisissa Rue Dombasle 10:ssä 1930-luvun lopussa. Kun hän kesäkuussa 1940 pakeni Pariisista, hän leikkasi kuvan kehyksistään ja varastoi sen toiseen niistä matkalaukuista, jotka hän antoi ystävälleen Georges Bataillelle kätkettäviksi Bibliothèque Nationaleen. Sodan jälkeen maalaus toimitettiin paperien kanssa Theodor Adornolle New Yorkiin ja myöhemmin se päätyi hänen mukanaan Frankfurtiin. Nykyään se on Israelin museossa Jerusalemissa.

Moskovan kadulta

Moskovan kadulta

Metodista

Benjamin tunsi intohimoa siihen, mitä kaikkein vähäpätöisin, ”roskamaisin” asia tai esine saattoi kertoa historiasta. Arendtin mukaan Benjaminille esineen koko oli kääntäen verrannollinen sen merkitykseen. Tämän taustalla on goethelainen ajatus Urphänomenista, jossa merkitys ja ilmiasu, sana ja asia, idea ja kokemus yhtyvät.

Keräilijyys oli Arendtin mukaan Benjaminilla tradition vastainen teko sikäli, että traditio arvottaa ja järjestää mutta Benjaminin tapa kerätä oli yksityistä ja suuntautui arvottomana pidettyyn, oli epäsystemaattista ja rajautui kaoottiseen – sama päti myös hänen kirjoituksissaan soveltamaansa ajatusten ja sitaattien keräilyyn.

Keräilijä on benjaminilaisessa todellisuudessa flâneur ajatusten maailmassa. Flâneur on kuljeskelija, porvarillinen varakas henkilö, joka voi kulkea vailla kiirettä ja pysähtyä ihmettelemään. Moskovan päiväkirjassaan vuosien 1926-1927 vaihteesta Benjamin tekee muun muassa Moskovan katujen inventaariota. Näin hän kirjoittaa 1.1.1927:

“Das Inventar der Strassen ist unerschöpflich. Ich bemerkte die Brillen der Optiker, durch die der Abendhimmel plötzlich sich südlich färbt. Dann die breiten Schlitten mit den drei Fächern für Cacaouets, Haselnüssen und Semitschki (Sonnenblümenkörner, die nun, nach der Verordnung des Sowjets, an öffentlichen Plätzen nicht mehr gekaut werden dürfen). Dann sah ich einen Händler mit kleinen Schlitten für Puppen. Endlich die Zinnbehälter – man darf auf der Strasse nichts vorwerfen. Ferner noch zu den Schildern: einzelne lateinische Aufschriften: Café, Tailleur.“

Sattumanvaraisilta tuntuvien luettelojen ohessa Benjamin havainnoi äärimmäisellä tarkkuudella historiallisten tapahtumien vaikutusta vallankumouksen mullistamaan kaupunkiin: erittäin kiehtova on auditiivinen havainto siitä, että Moskovasta on kirkonkellojen soitto kadonnut. Kuten Novalis toteaa: ihmeellisiä ykseyksiä ja omaperäisiä yhteenliittymiä.

Arendtin mukaan Benjaminin ylpeyden aihe oli se, että ”kirjoitus koostuu suuressa määrin lainauksista – se noudattaa mielettömintä kuviteltavissa olevaa mosaiikkitekniikkaa”. Fragmentaarisuus, sitaattitekniikka vailla selittäviä passuksia. Tälle on edeltäjänsä.

”Meidän tunteellisessa mielialassamme kaikki on liittynyt toisiinsa mitä omaperäisimmällä, mieluisimmalla ja elävimmällä tavalla. Toisilleen aivan vieraat seikat saatetaan yhteen tietyn paikan, ajan, oudon samanlaisuuden, erehdyksen, jonkun sattuman avulla. Näin syntyy ihmeellisiä ykseyksiä ja omaperäisiä yhteenliittymiä; yksi tuo mieleen kaiken, siitä tulee monien asioiden merkki, tätä yhtä merkitään monilla ja monet synnyttävät sen. Ajan ja avaruuden avulla yhdistetään ymmärrys ja fantasia mitä kummallisimmin tavoin ja voidaan sanoa, että jokainen ajatus, jokainen sydämemme ilmentymä on tietyn läpeensä omaperäisen kokonaisuuden yksilöllinen jäsen.” (Novalis, Fragmentteja ja tutkielmia, 1799-1800, suom. Vesa Oittinen)

Ehdoton suosikkini Benjaminin oppipojista on Karl Schlögel: muun muassa kirjassaan Terror und Traum hän soveltaa bahtinilaista kronotooppia, merkityksellistä ajan ja paikan tihentymää nimeltä Moskova, vuonna 1937. Hän tutkii kaupunkia tuon vuoden rajoissa ja asettaa rinnan teloituspaikka Butovon, juhlat, vankilat, vihakulkueet, kommunalkat, kaupat, elokuvateatterit. Vuosi 1937 on vallankumouksen 20-vuotisjuhlan vuosi ja sikäli bahtinilaisittain merkittävä solmu Neuvostoliiton tarinassa, mutta se on myös hirmuhallinnon kauhistuttavimman terrorin vuosi.

Savuke-WB

Olen Bahtinin innoittamana kehittänyt oman termin androtooppi kuvaamaan ihmisten yhteenliittymiä, jotka muodostuvat jossakin ratkaisevassa paikassa, esimerkiksi aatteellisessa kasvuympäristössä ja siihen liittyvissä tyypillisissä tapaamispaikoissa. 1920-luvun nuorten ystävyyspiirit ovat mitä suurimmassa määrin tällaisia androtooppeja.

Hannah Arendtin mukaan kommunismi ja sionismi olivat tiet ulos illuusiosta todellisuuteen Benjaminin juutalaisnuorten sukupolvelle, joka ei tahtonut elää isiensä sukupolven kaltaista sovinnaista keskiluokan elämää. Benjaminille aatteellisessa suuntautumisessa oli tärkeää negatiivinen, kriittinen tekijä, joka teki hänestä akateemisen ja kirjallisen maailman ulkopuolisen.

Voidaan sanoa, että koko kuohuva, kultainen 20-luku haki tätä samaa vapautumista: saattaisiko olla mahdollista elää toisin kuin vanhempien sukupolvi, olisiko vapaus ennaltamäärätyistä elämänkuluista: edelliset sukupolvet olivat pitkälti asuneet samoilla paikoilla kuin vanhempansa ja valinneet ammattinsa vanhempiensa esikuvan mukaan.

Toisin oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Sodanjälkeinen optimismi, vapaudenkaipuu, revyyt, opintopiirit, nudismi, telttayhdyskunnat, kokoukset.

Kunnes koitti 1930-luvun alku. Teoksessaan Sonnenfinsternis / Darkness at Noon Arthur Koestler toteaa, että saksalaiset kommunistit kutsuivat itseään vuonna 1933 ”Dead men on leave”.

Esittelen pienen valikoiman näitä 30-luvun dead men – ja women – on leave. Nämä vasemmistolaiset ystävyyssuhteet solmittiin kultaisella 20-luvulla ja 30-luvun mittaan ne levisivät yli Euroopan. Ystävät pitivät toisiinsa tiiviisti yhteyttä, kunnes utopia muuttui painajaiseksi.

Bertolt Brecht

Bertolt Brecht

Bertolt Brecht ja Walter Benjamin tutustuivat toisiinsa 1920-luvun lopussa Berliinissä. He ystävystyivät ja kävivät keskusteluja kirjallisuudesta, filosofiasta ja politiikasta. Keskustelut jatkuivat Brechtin ja Benjaminin maanpakolaisvuosina Tanskassa. Brechtin vaikutusta Benjaminiin pidettiin hankalana niin vasemmistoon lukeutuvien kuin konservatiivistenkin ystävien parissa. Mutta side oli vahva ja Benjaminin tuotannossa on nähtävissä väkeviä brechtiläisiä juonteita.

Lacis

Asja Lacis

Brechtin ja Benjaminin esitteli toisilleen Asja Lacis. Lacis ja Benjamin tapasivat ensi kerran Caprilla 1924. Kohtelias herra auttoi kaupassa nuorta viehättävää äitiä, joka ei muistanut, mitä mantelit olivat italiaksi. Alkoi rakkaussuhde, jossa koettiin vähemmän täyttymyksen ja enemmän hämmennyksen hetkiä. Benjamin seurasi Asja Lacisia ensin Riikaan ja sitten Moskovaan vuosien 1926-1927 vaihteessa ja kirjoitti tältä matkaltaan päiväkirjansa.

Carola Neher

Carola Neher

Carola Neher tunnettiin 1930-luvun alun Berliinissä nimellä Die Neher. Hän oli Brechtin Dreigroschenoperin Polly niin teatterin lavalla kuin elokuvassakin.  Brecht kirjoitti hänelle Teurastamojen Pyhän Johannan pääroolin. Häntä ihailtiin kauniin vartalonsa, sukkelan älynsä ja taidokkaan näyttelemisensä vuoksi. Neher emigroitui Neuvostoliittoon Hilterin valtaannousun jälkeen.

Kihlakuva

Kihlakuva

Isoisäni Lauri Tuomainen kohtasi kauniin jazztytön Viipurissa vuonna 1925 tai 1926. Etsivälle Keskuspoliisille hän kertoi myöhemmin saaneensa rahat junapilettiin Uuraan satamassa olleelta lastaajalta nimeltä Yrjö Tirkkonen. Tosiasiassa satasen junalippuun antoi Anni Kukkonen, salaisen kirjallisuusvaraston pitäjä, ”kommunistinaikkonen”, kuten EK näitä aktiivisia naisia nimitti. Yhteinen aika jäi hyvin lyhyeksi. Kun isoisäni joutui Tammisaaren pakkotyölaitokseen vuonna 1927, tyttö kävi häntä muutaman kerran tapaamassa. Sitten hän loikkasi Neuvostoliittoon, ennen kuin EK ehti pidättää hänet. Etsintäkuulutuksissa tuntomerkeiksi mainittiin jazzhattu, burberry-takki, leikkotukka, silkkisukat ja matalat avokkaat. Kerron kirjassani Vihan ja rakkauden liekit siitä, miten vankilat ja valtakuntien rajat koituivat 1920-luvun radikaalin nuorison kohtaloksi.

Stalinin ja Hitlerin yhteistyö 1930-luvun lopussa oli kauhean vuosikymmenen kauhein käänne. Niin kuin Brecht kommentoi Neuvostoliittoa Benjaminille kesäkuussa 1938 Tanskassa: ”Pahinta on kun kokonaiset direktiivien sarjat otetaan pois käytännöstä mutta niiden sisältämien määräysten oletetaan yhä jäävän voimaan.”

Neher ja George

Neher ja George

Samana kesänä Benjamin haaveili vielä hansikkaiden lähettämisestä kuriirin kautta vangitulle ystävättärelleen ja entiselle rakastetulleen Asjalle Neuvostoliittoon. Brecht suhtautui ajatukseen kuten ilmeisesti koko neuvostojärjestelmäänkin kyynisesti ja totesi että se saattaisi olla hankalaa koska hansikkaita saatettaisiin pitää palkkiona vakoilutyöstä. Päätähtensä ja entisen rakastettunsa Carola Neherin eteen Brecht ei paljon tehnyt vaikka tämä vangittiin 1936 ja erotettiin miehestään ja puolitoistavuotiaasta pojastaan, joka kasvoi lastenkodissa. Viehättävä, siro ja pirteä Neher kuoli Sol-Iletskin leirissä lavantautiin 1942. Saksalaisille – niin kuin muillekin – poliittisille emigranteille Moskovasta tuli vuonna 1937 Menschenfalle Moskau, ihmisloukku, kuten Reinhard Müller sitä osuvasti nimittää.

Vankikuva Neheristä

Vankikuva Neheristä

Myös suomalaiset 20-luvun nuoret kohtasivat matkansa pään Neuvostoliitossa. Viehättävä, tarmokas ja älykäs Anni Kukkonen menehtyi Siperian vankileirien saaristossa syyttömästi vakoilusta ja vastavallankumouksesta tuomittuna.

Brecht opettaa

Brecht opettaa

Näin kirjoitti Bertolt Brecht vuonna 1938 avuttomuudestaan Carola Neherin ja tuhansien ystäviensä kohtalon edessä: ”Jetzt höre ich, du sollst im Gefängnis sein. / Die Briefe, die ich für dich schrieb / Blieben unbeantwortet. Die Freunde, die ich für dich anging / Schweigen. Ich kann nichts für dich tun. Wie / Mag dein Morgen sein?“

Passikuva noin vuodelta 1930. Isoisäni on siinä vasta 26-vuotias. Näen hänessä samaa lohduttomuutta kuin lukuisissa 1920-1930-luvun nuorten kuvissa. Tyttö on mennyt, ikiajoiksi. Raja on kiinni. ”Oi miksi toivon ystävää jota en voinut saavuttaa, / Hän hetken oli vietiin pois jäin häntä kaipaamaan. // Oi ystävä oi ystäväin miks vietiin luotani? / Siperian kinoksiin sinut outo hautasi. // Talven kylmät puhurit mielen lannistaa / vain Krasnojarskin jäätiköt hellii kulkijaa. // Hetken kukkii orvokit ja nurmet vihannoi / en koskaan Sinun haudalles kukkija tuoda voi!” Näin runoili isoisäni vanhana miehenä.

Nämä kohtalot ovat lihallistettuja esimerkkejä politiikan ruumiillisuudesta ja siitä, mitä Hannah Arendt tarkoitti puhuessaan totalitarismin aiheuttamasta yksilöiden atomisaatiosta. On yhä surtava sitä valtavaa ihmishukkaa, sitä käsittämätöntä ihmiskunnan geenipankin riistoa, mitä julkean totalitaristinen 30-luku ja sen päättänyt kauhistuttava toinen maailmansota merkitsivät. On puhuttava siitä edelleen, miten Koestlerin sanoin 1900-luvun alussa uskottiin, että portit Utopiaan olivat auki ja ihmiskunta seisoi sen kynnyksellä.

Kultainen kaupunki

Kultainen kaupunki

On uskallettava nähdä että 1900-luvun suuret kronotoopit ovat vankila, joukkohauta, kärsiviä pakolaisia kuljettava karjavaunu ja teloituspaikka ja että se koskee meitä aivan samoin kuin muitakin kansoja. Menneeseen aikaan ihmiset katsoivat toisaalle nähdessään vankisaattueen ja tottuivat keskitysleiriin tai teloituskenttään naapurissaan. Laukauksista ja omenatarhan tuolta puolen kaikuvista hätähuudoista tuli arkea. Ihminen tottuu. On turha tuijottaa silmiään sokeiksi naapurin julmaan historiaan – samaa on tapahtunut meillä.

Kuten Koestler toteaa: ”Minkä sotkun olemmekaan tehneet kultaisesta aikakaudestamme.” Tai kuten historioitsija Piers Brendon ilmaisee asian teoksessaan Dark Valley, 1930-luku oli synkkä ja epärehellinen vuosikymmen joka kiiruhti kohti suurinta katastrofiaan, toista maailmansotaa.

Oma työni

”Romaani on ikään kuin vapaata historiaa – ikään kuin historian mytologiaa”, arvioi Novalis Fragmenteissaan.

Aristoteles puolestaan analysoi Runousopissaan, että eivät runous ja historiankirjoitus eroa siinä, että toinen on runomittaista ja toinen suorasanaista. Ei, ero on siinä, että historioitsija kertoo siitä mitä tapahtui, mitä Alkibiades teki ja sanoi, kun taas runoilija kertoo siitä, mitä olisi voinut tapahtua, ja sen vuoksi runous on filosofisempaa kuin historiankirjoitus.

Oma benjaminilainen teoreemani: mitä lyhyemmäksi teoksen aika tiivistetään, sitä enemmän siihen alkaa mahtua ikuisuutta. Useat romaanit, omani mukaan lukien, ovat pinnalta tarinaa mutta syvätasoltaan aikakokeiluja. Ja tilakokeiluja.

Terror und Traum voisi olla myös oman työni tiivistävä sanapari. Minun androtooppini on 1900-luvun Utopia suurella U:lla ja se, kuinka sen tavoittelu näkyy ihmisten elämässä. Olen ollut erityisen kiinnostunut siitä, miten Neuvostoliitto ilmeni utopian seutuna niin kommunisteille kuin kansallissosialisteillekin: molemmat näkivät idän laajoilla maa-alueilla uuden Euroopan, onnen maan, kultaisen kaupungin. Sanomattakin lienee selvää, että kulku tuohon onnelaan oli mahdollinen vain suunnitelmallisen tuhon kautta. Terrori, uni, tuho. Nämä loimuavat romaanieni taustalla. Olen elänyt utopian, olen elänyt sen luhistumisen.

Kun utopian portit ovat sulkeutuneet, ihmisten keskuuteen laskeutuu hiljaisuus. Muistatteko Moskovan kadut, joilla kellot eivät soineet? Samaan tapaan tuli hiljaista vuoden 1937 kokeneiden keskuuteen. Asja Lacis ei sanallakaan mainitse 1970-luvulla julkaistuissa muistelmissaan kymmenen vuoden pakkotyöleirituomiotaan. Väärä solidaarisuudentunne Neuvostoliittoa kohtaan ja koetun menetyksen käsittämätön laajuus estivät niin terrorin uhreja kuin heidän omaisiaankin puhumasta kokemuksistaan ja siten helpottamasta tuskaansa. Tämä kipu on siirtynyt suorastaan epigeneettisellä voimalla heidän jälkeläisilleen. Taide on parhaita tapoja käsitellä tällaista aineetonta perintöä. Siksi kirjoitan.

Lohdullisemman ja poeettisemman kuvauksen sille, mitä Gegenwartin tuolla puolen, kirjallisessa Jetztzeitissa saattaa olla, olen löytänyt Benjaminilta. Hänen Proust-eseensä on alusta loppuun sykähdyttävä:

”Viime vuosisadalla – ehkä nykyäänkin, en tiedä – oli Grenoblessa ravintola nimeltä ’Au Temps Perdu’ (Kadotettuun aikaan). Myös Proustia lukiessamme olemme vieraita, jotka heiluvan kyltin alitse astumme kynnykselle, jonka takana meitä odottavat ikuisuus ja päihtymys. Fernandes on aivan oikein erottanut ikuisuuden teeman Proustilla ajan teemasta. Tämä ikuisuus ei kuitenkaan ole mitään platonista, mitään utooppista ikuisuutta: se on huumaavaa. – – Proustin todellinen kiinnostus kohdistuu ajan kulkuun sen todellisimmassa, toisin sanoen tiettyyn yhteyteen rajatussa muodossa, joka tuskin missään ilmenee selvemmin kuin muistamisessa sisäisesti ja vanhenemisessa ulkoisesti. Vanhenemisen ja muistelemisen vastakohtapelin seuraaminen merkitsee Proustin maailman sydämeen, yhteenpunoutumisen universumiin tunkeutumista. Se on samankaltaisuuden tilassa oleva maailma, ja siinä vallitsevat samat ’vastaavuudet’, jotka tavoitti ensin romantiikka ja kaikkein hartaimmin Baudelaire, mutta jotka Proust ainoana kykeni tuomaan esiin eletyssä elämässämme.” (Suom. Raija Sironen, teoksessa Messiaanisen sirpaleita)

Juuri tässä universumin yhteenpunoutumisessa näkyy se sama maailman ykseys, joka Arendtin mukaan ilmeni metaforassa. Ja kuinka kauniisti Benjamin toteaakaan sen, mitä itse tavoittelen omassa työssäni, kerta kerralta: ”aika paljastaa jokaiselle sen kulkuun syventyvälle siihen asti tuntemattoman uuden ikuisuuden lajin” ja ”mennyt aika heijastuu kasteenraikkaassa nyt-hetkessä”.

Ihmeellisen työnsä ansiosta yksinäinen, kömpelö, sairas, köyhtynyt, vapaa intellektuelli voi olla rakastettu ja kuolematon.

”Ahkeruus kovankin onnen voittaa”, sanotaan Suomessa. Jos hyväksytään voitoksi kuolemanjälkeinen maine, voin suostua allekirjoittamaan. Muussa tapauksessa – älkäämme laskeko sen varaan. Kuljemme yksin kohti tuntematonta, kaikki jää kesken. Kuolemme matkalla vapauteen.

Mutta jotta emme jäisi murheen tilaan, meille on annettu musiikki. Minulla on kaksi vaihtoehtoista lopetusta: Schubertin Winterreisen Leiermann mutta se on synkkä kuvaus kampiliiraa soittavasta, paljain jaloin hangessa seisovasta vanhuksesta, jonka kerjuulautanen jää aina tyhjäksi. Tämän kerjäläisvanhuksen seuraan kisälli jää ja pyytää tätä säestämään laulujaan.

Mutta me otammekin laulun Vaeltaja kuulle Schubertin kokoelmasta Schwanengesang. Jos Winterreisessa vaeltajan seurana kulkee pelkkä kuunvalon hangelle heittämä varjo, niin tässä täysikuu loistaa täydessä kirkkaudessaan taivaan äärettömyydessä.

Walter Benjamin passikuvassa.

Walter Benjamin passikuvassa.

Henkilöitä

Arendt, Hannah 14.10.1906-4.12.1975

Bahtin, Mihail 17.11.1895-6.3.1975

Benjamin, Walter 15.7.1892-26.9.1940

Brecht, Bertolt 10.2.1898-14.8.1956

Klee, Paul 18.12.1879-29.6.1940

Koestler (Köstler), Arthur 5.9.1905-1.3.1983

Kukkonen, Anni 1905-1937?

Lacis, Asja 19.10.1891-21.11.1979

Muhina, Vera 1.7.1889-6.10.1953

Neher, Carola 2.11.1900-26.6.1942

Novalis 2.5.1772-25.3.1801

Schlögel, Karl 7.3.1948

Scholem, Gerschom (Gerhard) 5.12.1897-21.2.1982

Tuomainen, Lauri 1904-1971

Ajan äärellä – Sirpa Kähkösen Litzen-luento

sirpa, hannu ja benjamin2Kahdeskymmenesensimmäinen Litzen-luento alkoi pimenevässä joulukuun illassa Sirkkalan kasarmilla Hannu Salmen johdattavilla sanoilla. Hannu nosti esiin kulttuurihistorian oppiaineen vuodenkiertoon olennaisesti liittyvien luentojen keskeisen merkityksen oppiaineen historiassa. Kulttuurihistorian ensimmäinen professori Veikko Litzen oli vahvasti läsnä luennolla, kun Hannu viittasi tälle rakkaaseen Aila Meriluodon ”Lasimaalaus” -runoon. Litzenin mukaan tässä runossa kuvastui täydellisesti kulttuurihistoriallisen tutkimuksen prosessi:

”Ma sitten siveltimeen hienoon tartun,

hopeaväriin viileään sen kastan

ja rantein herkin kaiken yli maalaan

ma verkon olevaisesta kietovan”

Hannu oli oikeammassa kuin kenties arvasikaan, kun hän näillä sanoin esitteli illan luennoitsijan, kirjailija Sirpa Kähkösen, hopeapensselillä maalaajan. Luennon päätyttyä vakuutuimme siitä, että kun taide, luovuus ja kulttuurihistoria yhdistyvät voi parhaimmillaan syntyä elävää, inhimillistä ja eettistä historian kerrontaa.

Sodan arkipäivän ja kuopiolaisen kotirintaman historiaa kuvaavilla romaaneillaan lukijoiden rakastamaksi kirjailijaksi tullut Kähkönen johdatti meidät varmasti, vakuuttavasti ja tunteellisesti 1920-30-lukujen historiaan, vapaiden intellektuellien ajatusmaailmaan, jonka 30-luvun totalitarismi tukehdutti. 1800-luvun alun romantiikan musiikin, Schubertin Winterreisen johdattamana Kähkönen lähti avaamaan Walter Benjaminin historianfilosofian merkitystä, myös omalla kirjalliselle työlleen. Benjaminin poeettinen, ei-akateeminen kieli avautui Kähkösen kauniissa ja elävässä tulkinnassa, jossa olennaiseksi nostettiin myös juutalainen mystiikka ja varhaisromantiikan runoilija Novalis.

Winterreisen kuvaama muukalaisuus, ulkopuolisuus ja epätoivo rinnastuivat Kähkösen tulkinnassa 1900-luvun alun suurten ajattelijoiden, vasemmistointellektuellien ja utopiaa rakentaneiden kohtaloon 1930-luvun ”synkkänä ja epärehellisenä vuosikymmenenä”, kuten Kähkösen siteeraama Piers Brendon aikakautta on kuvannut. Sodista, joukkohaudoista, leireistä ja vankisaattueista tuli 1900-luvun kronotooppeja, ajan ja tilan tiivistymiä.

Sirpa ja Benjamin4

Keskieurooppalaisten intellektuellien ja taiteilijoiden rinnalle Kähkönen kutoi taitavasti myös oman isoisänsä, kommunismista 20- ja 30 luvuilla kahdesti valtionpetossyytteen saaneen Lauri Tuomaisen ja etenkin tämän nuoruuden rakastetun Anni Kukkosen tarinan. Kähkösen taituruus historiallisen fiktion ja tietokirjoittamisen saralla on ollut nimenomaan tämä yksityisten, omaelämäkerrallisten tarinoiden lomittaminen suuriin historiallisiin kehyksiin. Näin historian tragediat tulevat lähelle, käsinkosketeltaviksi, sellaisiksi, joita emme voi paeta tai unohtaa. Kähkönen on omissa teoksissaan tihentänyt historiallisen ajan kuvaamisen äärimmilleen; kahdessa hänen teoksistaan kuvataan yhden päivän tapahtumia. Marcel Proustia ihailevalle Kähköselle kirjoittamisen filosofia merkityksellistyy juuri ajan käsitteessä – mitä enemmän aika tiivistyy, sitä enemmän siihen mahtuu ikuisuuksia.

Kähkösen kiihkeä ja polveileva luento mykisti sadan hengen kuulijajoukon, mutta sitäkin innostuneempi oli puheensorina luennon jälkeisessä tilaisuudessa kulttuurihistorian oppiaineen käytävällä ja työhuoneissa. Kulttuurihistorian ja poliittisen historian tutkijat löysivät yhtymäkohtia kirjailijan esiin nostamiin kysymyksiin ja aiheisiin, etenkin 30-luvun historiaan, joka on tällä hetkellä myös monen tutkijan kohteena. Kähkösen luento osoitti konkreettisesti sen, kuinka lähellä toisiaan voivat parhaimmillaan taide ja tutkimus olla.

Litzen-luento – kulissien takana

Litzen-luennon tarjoiluja Arwidssoninkadulla vuonna 2000,

Litzen-luennon tarjoiluja Arwidssoninkadulla vuonna 2000,

Veikko Litzen -luento järjestetään tänä vuonna 21. kerran. Olen ollut mukana järjestämässä luentoa ja varsinkin sen jälkeistä cocktailtilaisuutta vuodesta 1996 tähän mennessä jo seitsemäntoista kertaa. Vuonna 1996 luennoitsijana oli David Kirby. Olin juuri tullut oppiaineeseen töihin, ja kaikki oli uutta. Valmisteluista minulla ei ole kovin yksityiskohtaista muistikuvaa, mutta muistan käyneeni Suomen historian väriprintterillä tulostamassa luennon mainoksia. Värilliset printit olivat silloin vielä kalliita, ja niitä käytettiin vain erikoistapauksissa. Cocktail-tilaisuuden tarjoilu on ollut todennäköisesti perinteinen, ja tilaisuudessa on tarjottu ainakin juustoja, viinirypäleitä, suolakeksejä ja viiniä.

Litzen-luento on oppiaineen vuoden kohokohta, ja valmisteluun käytetään paljon aikaa. Joskus olemme jo oppiaineen laivaseminaarissa tammikuussa pohtineet, kuka luennoitsija kutsutaan marras-joulukuun vaihteessa olevan luennon puhujaksi. Olemme pyrkineet siihen, että puhujina olisi vuorotellen ulkomaalaisia ja suomalaisia luennoitsijoita. Jokainen on voinut ehdottaa luennoitsijaa, ja joskus olemme jopa äänestäneet ehdokkaiden välillä. Toisinaan luennoitsija on ollut itsestään selvä. Kun esimerkiksi vieraileva professori Bruce Johnson Sydneystä oli vuonna 1998 juuri Litzen-luennon aikaan Suomessa käymässä, oli selvää, että kutsuimme hänet puhujaksi.

Seuraelämää Litzen-luennon jälkeen 2008.

Seuraelämää Litzen-luennon jälkeen 2008.

Luennolle kutsutaan kulttuurihistorian yhteistyökumppaneita ja ystäviä. Lista elää vuosittain, kun tulee uusia kutsuttavia ja osa jää pois. Kutsukortin suunnitteli alkuvuosina usein oppiaineen assistentti. Myöhemmin Henri Terho suunnitteli useampia kutsuja ja julisteita. Luennoitsijalta saatetaan saada jokin aiheeseen liittyvä kuva, jota voidaan käyttää kutsussa, tai sitten kutsun suunnittelija hyödyntää omaa luovuuttaan kutsua tehdessään. Vuonna 1999 kutsuun tuli toive, että luennon jälkeiseen cocktail-tilaisuuteen ilmoittaudutaan etukäteen. Tämä helpotti paljon tarjottavien suunnittelussa.

Vuodesta 1997 lähtien olen kirjannut muistiin kaikkien kutsujen ostoslistat ja tarjottavat. Jälkikäteen olen yleensä vielä kommentoinut muistiinpanoihini, miten juhlat sujuivat tarjottavien puolesta. Loppuiko jokin ruoka tai jäikö jotakin yli ja miten paljon juhlijoita oli paikalla? Vaikka määrät ovat ylhäällä ja niitä katsotaan etukäteen, joka kerta mietin, miten paljon sitä juomaa meneekään, jännitän riittääkö ruoka ja juoma vai jääkö sitä yli.

Tarjottavien ruokien runko on vähän varioiden pysynyt suunnilleen samana. Koska luento on aina pikkujouluaikaan, pöydässä on ainakin piparkakkuja ja homejuustoa. Muitakin erilaisia juustoja on ollut tarjolla sekä niiden kanssa keksejä ja leipää. Juustojen kanssa pitää tietysti myös olla viinirypäleitä ja ehkä jotakin pikkusuolaista. Graavi kala tuli mukaan vuonna 1998.

Koska taloudelliset resurssit ja keittiön varustus ovat rajalliset, pitää tarkkaan miettiä, mitä tarjotaan. Juustojen ja graavin lohen rinnalle asemansa ovat vakiinnuttaneet marinoidut sienet ja pesto-tomaattipasta sekä lihapullat. Silloin tällöin on joku henkilökunnasta leiponut piirakoita tai muuta lisätarjottavaa. Kaikki tarjottava on sellaista, että se voidaan tehdä valmiiksi etukäteen ja luennon jälkeen vain nostaa pöytään.

Kulttuurihistorian ollessa Arwidssoninkadulla juhlia vietettiin aina tunnelmallisessa seminaarihuoneessa. Kari Immonen toi kotoaan monihaaraisen kynttiläjalan, joka saatiin koristeeksi keskelle tarjoilupöytää. Sirkkalan kasarmilla, Historicum-talossa, on cocktail-tilaisuus järjestetty kulttuurihistorian käytävällä 3. kerroksessa. Aluksi oli tarkoitus, että olisimme talon isossa kahvihuoneessa Aikalassa, mutta ensimmäisellä kerralla, kun kokkarit järjestettiin, tila oli akustiikkaremontissa.  Niinpä päädyimme siihen, että ruokia on kulttuurihistorian eri työhuoneissa. Näin saimme ihmiset myös luontevasti tutustumaan tiloihin. Käytävillä oli siellä täällä menukarttoja, joissa oli kirjoitettuna mitä ruokaa missäkin huoneessa oli. Konsepti todettiin hyväksi eikä sitä ole ollut tarvetta muuttaa.

Kaupassa käyminen on oppiaineessamme ikuinen ongelma, sillä vain harvalla on auto käytössään. 1990-luvulla Kari Immonen oli auton omistajana innokas kaupassa kävijä, vaikka joskus sattuikin, että ostoslistan sijaan taskusta löytyi vain illan tervetuliaispuhe. Onneksi kännykät olivat jo yleistyneet, ja saimme juhlaamme oikeat ruuat.

Nykyään Litzen-luento on vakiinnuttanut asemansa. Kuulijoita on vuosittain ollut viidestäkymmenestä sataan henkeä. Työyhteisölle tilaisuus on tärkeä yhdistävä juhla. Itselleni se merkitsee joulunajan alkua.

Sirpa Kelosto

Kuvareportaasi: Kulttuurihistoria juhli 40-vuotista taivaltaan

Kulttuurihistoria sekä lukuisat vieraat kokoontuivat juhlimaan oppiaineen 40-vuotista historiaa 30.11.2012. Illan ohjelmaan kuului muistoja eri vuosikymmeniltä, juhlakirjan julkaisutilaisuus sekä järjestyksessä 20. Veikko Litzen -luento, jonka piti professori emeritus Timothy Ashplant.

Tämä julkaisu on Juhana Saarelaisen ja Otto Latvan tilannekuvista koostettu reportaasi päivän tapahtumista. Klikkaa kuvat suuremmaksi.

1 Litzen_luennon_yleisoa_pieni

Juhlaseminaari ja Litzen-luento vetivät Sirkkalan kampusalueen Janus-salin täyteen väkeä

3 Keijo_Virtasen_tervehdys_pieni

Järjestyksessä toinen kulttuurihistorian professori Keijo Virtanen ei päässyt paikalle, mutta lähetti yleisölle videotervehdyksen

4 Kari_Immonen_pieni

Professori emeritus Kari Immonen pitämässä juhlapuhetta    Kulttuurihistoria ja historia

2 kirjanjulkistaminen_pieni

Meri Heinonen, Hanne Koivisto, Heli Rantala, professori Marjo Kaartinen ja Anu Salmela esittelemässä toimittamaansa kulttuurihistorian juhlajulkaisua Toden tarinoita, joka poikkeuksellisesti sisältää oppiaineen piirissä tuottettuja kaunokirjallisia tekstejä sekä kuvataidetta

5 Timothy_Hannu_pieni

Professori Hannu Salmi Litzen-luennon pitäjän Timothy Ashplantin seurassa

6 kollaasi_pieni

Virallisen ohjelman jälkeen jatkettiin epämuodellisemmalla coctail-tilaisuudella

7 trio_pieni

Ohjelmaan kuului useita yleisöä villeinneitä musiikkiesityksiä

9 soolo_pieni

10 violetti_pieni

8 kasarmin_valo_pieni

Legendaarinen Kasarmin valo kokoontui jälleen yhteen

11 ikkuna_pieni

12 tanssimassa_pieni

Juhlat tanssittiin loppuun

Tunnelmia vuoden 2011 Litzen-luennolta

Perjantaina 25.11.2011 puoli kuuden aikaan illalla Tauno Nurmela -salista purkautui ulos iloisesti keskusteleva ja hyväntuulinen joukko ihmisiä. Hetkeä aiemmin oli päättynyt 19. Veikko Litzen -luento, jonka oli pitänyt taiteilijaprofessori, kääntäjä Kersti Juva aiheesta Kirjat ja minä. Juvan luento oli yhtä aikaa henkilökohtainen ja universaali – hän kertoi itsestään ja lukemistaan kirjoista, mutta kosketti puheellaan varmasti lähes jokaista salissa istunutta, sillä lukemiseen liittyvistä kokemuksista ja Juvan mainitsemista kirjoista saattoi löytää itselleen tuttuja ja tärkeitä teemoja ja teoksia. En tiedä, oliko Juvan otsikko Kirjat ja minä tietoinen mukaelma ensimmäisen Veikko Litzen -luennon teemasta Konstantinus Suuri, Leni Riefenstahl ja minä, jonka piti Veikko Litzen itse. Luulen silti, että hyvä luennoitsijan salaisuus, niin Veikko Litzenin kuin Kersti Juvankin kohdalla, oli siinä, että he olivat läsnä ja paikalla omassa puheessaan. He eivät piiloutuneet tieteen tai taiteen taakse.

Kuva: Rauno Lahtinen

Juva kuljetti kuulijat läpi kirjallisen elämänsä. Hän aloitti kirjoista, joihin tutustui jo ennekuin osasi itse lukea äitinsä ja isänsä, Riitta ja Mikko Juvan, lukemina ja päätyi teoksiin, jotka ovat viime vuosina olleet hänelle tärkeitä ja joiden kanssa työskentelee parhaillaan. Juva tunnusti lukevansa kirjoja edelleen kuin lapsi: eläytyen ja analysoimatta. Hän arveli tämän myös selittävän, miksi hän on niin hyvä kääntäjä – tekstille on antauduttava ja siihen on heittäydyttävä. Toisaalta hän totesi myös, että tuntee sääliä lukijoita kohtaan, jotka eivät ole kääntäjiä. Vasta luettuaan kirjan viisi tai kuusi kertaa, Juva arveli ymmärtävänsä, mistä kirjassa oikein on kyse.
Kersti Juvan kertoessa lapsuutensa ja nuoruutensa lukukokemuksista jäin pohtimaan sitä, miten samat tarinat yhdistävät niin 1950-luvulla lapsuuttaan viettänyttä  Juvaa, minua 70-luvun lasta ja omia lapsiani. Tammen kultaiset kirjat, esimerkiksi Juvalle rakas Viisi pientä palosotilasta ja Kaikkein kultaisin kirja, Nalle Puh, Muumit ja Peppi herättävät jaettuja muistoja, vaikka muuten elinolosuhteemme ovat kovin erilaisia.  Sen sijaan en ole aivan varma, jakavatko omat lapseni vielä tulevaisuudessa sen kiihkon, jolla olemme lukeneet ”lasten pornoa” eli tarinoita orpolapsista, köyhyydestä ja ilkeistä kasvattivanhemmista (Tottisalmen perillinen, Pikku Lordi ja Pikku prinsessa). Kenties he kuitenkin löytävät oman ”pornonsa”, sillä vai paria päivää aiemmin Finlandia junior -voittaja Vilja-Tuulia Huotarinen arveli turvattomuuden, ja sen ilmentymänä esimerkiksi orpouden, olevan peruskokemuksen, josta nuorisokirjallisuus paljolti versoo.

Kirjallisuuteen ja lukemiseen johdattajina Kersti Juva korosti muita ihmisiä: omat vanhemmat ja myös kotiapulainen, joka neuvoi 8-vuotiaan Helsingistä Turkuun muuttaneen tytön kaupunginkirjaston ihmeelliseen maailmaan. Erityisen tärkeä Kersti Juvalle oli 1960-luvulla Helsingissä lukion Suomen kielen opettaja Viljo ”Ville” Tervonen, joka innostavana ja niin nuorista kuin kirjallisuudesta kiinnostuneena opettajana kannusti oppilaitaan lukemaan eläytyvästi ja avautumaan kirjallisista kokemuksistaan aineissa. Tästä syystä kirjallisuuden ja Suomen kielen opiskelu Helsingin yliopistossa oli Juvalle järkytys. Opetus ei ollut erityisen inspiroivaa vaan pikemminkin kuivaa. Samalla myös lukemisen ilo uhkasi kadota, koska lukemisesta tuli suorittamista. Piti lukea oikeita ja tärkeitä kirjoja. Lukemisen väheneminen liittyi myös Juvan alkavaan uraan kääntäjänä, sillä työ uhkasi viedä aikaa muulta lukemiselta. Juvan mukaan kirjat, joita hän on lukenut myös niinä aikoina jolloin aika on muun lukemisen suhteen ollut vähäistä, ovat dekkarit. Juvan ensimmäinen suomennoskin oli salapoliisikertomus Kiinalaiset kellomurhat ja 1990-luvun laman hän pysyi kertomansa mukaan töissä kääntämällä itselleen läheiseksi tullutta Dorothy L. Sayersia.

On Juva silti klassikkonsa lukenut, vaikka valittelikin sitä tunnetta, jonka hyllystä tuijottavat lukemattomat kirjat saavat aikaan syyttäessään ”laiskaa” lukijaa. Kersti Juva kuvitti luentoaan kansikuvilla itselleen merkityksellisistä teoksista ja kertoi kirjoista, jotka ovat vaikuttaneet vahvasti hänen kieleensä. Listalle päätyivät niin Raamattu, Juhani Aho, J. L. Runeberg, Aleksis Kivi, Veijo Meri kuin Antti Hyry. Käännöskirjallisuudesta esiin nousivat ainakin Tolstoi, Tournier, Kafka ja Nabokov, uusimmista Juvan itsensä suomentamat Jayne Anne Philips ja A. S. Byatt. Tuskin hyväksi kirjallisuuden kääntäjäksi tullaankaan ilman valtaisaa lukemista.

Kääntäjäksi Juvan opetti Eila Pennanen, joka kävi Tolkienin Sormusten herran kahden ensimmäisen osan suomennoksen läpi sana sanalta. Kääntämisessä Juva piti merkityksellisenä tekstille antautumista, sen ymmärtämistä ja lauseen rytmiä. Hänen mukaansa hyvä kääntäjä tempautuu mukaan tekstiin ja on tekstille oikeudenmukainen. Juva kertoi arvostavansa kielen täsmällisyyttä. Lyhyiden lauseiden tulee olla napakoita ja pitkien virkkeiden sujuvia. Tärkeintä on, että ajatus kulkee, ja että lukijan on ilo taivaltaa eteenpäin niin virkkeessä kuin kappaleessa. Juva esitti kääntämisen tavalla, jonka moni historioitsijakin tuntee omakseen. Kun kääntäjä kääntää kielen lisäksi myös kulttuurin, pyrkii historiantutkija samaan kääntäessään menneisyyttä nykyisyyden kielelle. Silti harva meistä on samanlainen kielellinen ja kirjallinen taitaja kuin Juva, jonka tekstiä on nautinto lukea ja joka saa epäilemään, että alkuteksti ei ole ollut yhtä taidokas. Kuten joku yleisöstä totesi, kääntäjä on kirjailija, minkä Juva myönsi.
Kersti Juva korosti luentonsa lopuksi, että visuaalisen kulttuurin noususta huolimatta kirjoja ja kertomuksia tuskin voidaan korvata. Vaikka Juva painotti, että kirjat ovat käyttöesineitä, jotka voi laittaa lukemisen jälkeen eteenpäin, hän myönsi kirjan olevan ainakin joskus arvokas myös esineenä. Kersti Juvalle tärkeitä kirjoja ovat Laurence Sternen Tristram Shandyn alkuperäisjulkaisun kaltaiset sidokset, yhdeksän pientä taskukokoista kirjaa, joiden lukeminen on varsin erilaista kuin yhteen sidotun kokonaisuuden. Vaikka Sternen kuuluisa teos on harvan lukema ja vielä harvemman onnistuneesti toiselle kielelle kääntämä, suositti Juva kuulijoitaan tutustumaan tähän kikkelihuumorilla juhlivaan klassikkoon, jonka on muuten palkitusti suomentanut Kersti Juva.

Meri Heinonen

P.S. Kersti Juvan ajatuksia voi lukea hänen blogistaan.