Lauan
taina 2. huhtikuuta 2011 kello 12 esitetään Turun yliopistossa (Sirkkala, Janus-sali, Kaivokatu 12) julkisesti tarkastettavaksi filosofian lisensiaatti Elina Larssonin kulttuurihistorian alaan kuuluva väitöskirja Kotikuvauksen ideaalisuus Carl Larssonin teoksessa Ett hem (1899). Virallisena vastaväittäjänä toimii professori Susann Vihma Aalto-yliopistosta ja kustoksena professori Hannu Salmi. Väitöskirjan keskiössä on ruotsalaisen taiteilijan Carl Larssonin (1853–1919) teos Ett hem, joka sanoin ja kuvin rakensi kuvaa eräästä kodista, taiteilijan omasta. Ett hem -teoksessa kiteytyvät aikakauden usein ristiriitaiset näkemykset kodista perhe-elämän tyyssijana, mutta samalla teoksesta tuli merkittävä esikuva ja kotiin liittyvien merkitysten muovaaja. Väitöskirja rakentaa kulttuurihistoriallista ymmärrystä Larssonin kotikäsityksen taustalle, ja erityishuomiota saavat paitsi ympäristö pihoineen ja piharakennuksineen myös sisustukselliset seikat, värit, materiaalit, tuoksutkin. Ett hem -teoksen kuvaama koti ei kuitenkaan ollut aikakaudelle tyypillinen: se oli tietoisesti myös taiteilijakoti, Carl Larssonin oman taiteilijuuden muistomerkki.
Kuukausi: maaliskuu 2011
Viime keväänä ilmestyi sukupuolentutkimuksen alan perusoppikirja Käsikirja sukupuoleen (toim. Tuija Saresma, Leena-Maija Rossi & Tuula Juvonen, Vastapaino 2010) – kauan kaivattu, selkeä opas tueksi ja avuksi opetukseen. Kirja on kiinnostava koska se avaa myös tämänhetkistä suomalaista sukupuolentutkimuksen kenttää.
Tutustuimme kirjaan kulttuurihistorian”Sukupuoli, kirjoittaminen ja tekstuaalisuus” -tutkimusryhmässä ja lähdimme pohtimaan, miksi historiantutkimus ja sukupuolihistorioitsijat jäävät tässä teoksessa näkymättömiin. Keskustelujen ja monivaiheisen kollektiivisen kirjoitusprosessin jälkeen mietteemme on nyt julkaistu tuoreessa Naistutkimus-lehdessä (1/2011).
Yllätyimme itsekin siitä, että kirja-arvion tekeminen muuttui pikkuhiljaa ennemminkin puheenvuoroksi sukupuolentutkimuksen ja historiantutkimuksen välisestä suhteesta: yhtäältä siitä, mitä sukupuolihistoriantutkimus on tarjonnut ja voisi tarjota sukupuolitutkimuksen kentällä, ja toisaalta, millä tavoilla historiantutkimus on keskustellut sukupuolentutkimuksen keskeisistä käsitteistä. Pohdimme myös nimitysten merkityksiä ja ehdotamme, mitä feministinen historiankirjoitus voisi tarkoittaa.
Toivomme, että avauksemme herättäisi keskustelua ja puheenvuoroja niin sukupuolentutkimuksen kuin historiantutkimuksenkin piirissä. Sen vuoksi tekstimme on julkaistu Agricolassa, missä siihen voi myös tutustua: http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=10&t=3545
Jatkamme keskustelua aiheesta sukupuolihistorialounaan merkeissä toukokuun kymmenentenä klo 12 Aikala-huoneessa.
Teksti: Maarit Leskelä-Kärki
Joukko kulttuurihistorioitsijoita teki tänään tutkimusryhmäni Valmistamon ohjelmaan kuuluvan ekskursion Aboa vetus & ars nova -museon uuteen Rihmasto-näyttelyyn. Meitä opasti ryhmämme jäsen Elina Maines, joka on pari vuotta työskennellyt näyttelyn tutkimuspuolella ja joka on rakentanut tutkimustyössään erittäin vaikuttavan maailman Turun Luostarikorttelin elämästä aina 1900-luvun alkuun.
Rihmaston ajatus on rakentaa menneisyyden maailma esiin Luostarikortteliin liittyvien ihmisten kautta. Näyttely aukeaa vaikuttavasti: Elina Maines on kaivanut kirjaimellisesti menneisyyden hämäristä kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä, jotka asettuvat multimediaesityksessä rihmastoksi. Upeaa. Näyttely päättyy hauskaan jekkuun: viimeisessä taulussa käy ilmi, miten Hans von Rettig, museorakennuksena nykyisin toimivan palatsin rakennuttaja, liittyy rihmastoon.
Esiin nousevat kiihkeät käräjillä istujat, mahtavan rikkaat kauppiaanlesket, jotka vaativat äänioikeutta, vuosien purjehdusmatkoja tehneet merikapteenit ja laivanvarustajat sekä tietysti Maria Augustin, sikäli hämmästyttävä kauppias, että hän sai kauppaporvarin oikeudet – kuninkaalta tosin, kun raati kieltäytyi oikeuksia itselliselle naiselle antamasta.
Näyttelyssä nousevat esiin elämäntarinoiden lisäksi myös Luostarikorttelin ihmisten aineellinen kulttuuri. Minuun teki jo aamulla näyttelyn kuvia etukäteen netistä katsellessani vaikutuksen 1700-luvun porvareiden perukirjoitusten sisältöjen havainnollistus: nukkekotimaisesti on rakennettu esille köyhän ja rikkaan porvarin omaisuus heidän kuolinhetkellään. Toisen koko omaisuus on miniatyyreinä näytillä tekstiilejä lukuunottamatta. Toisen, sen rikkaan, omaisuudesta on esillä vain pieni osa ja siltikin mahtiperintö sisarusten lapsille jaettavaksi.
Kahden tunnin nopealta tuntuneen tutustumisen perusteella uskallan suositella näyttelyä kaikille kulttuurihistoriasta kiinnostuneille.
Kulttuurihistorian tutkijaseminaari kokoontui viime keskiviikkona katsomaan Daniel Vignen ohjaaman ja Jean-Claude Carrièren käsikirjoittaman elokuvan Martin Guerren paluu (Le retour de Martin Guerre, 1982). Pohjustukseksi oli luettu myös Natalie Zemon Davisin samanniminen tutkimus, joka ilmestyi alunperin vuonna 1983. Asetelma on siinä mielessä ainutlaatuinen, ettei kumpikaan edellä toista: elokuvanteko ja tutkimus tapahtuivat samanaikaisesti, limittäin. Davis kertoo Martin Guerren paluun esipuheessa tutustumisestaan 1500-luvun aineistoon ja ajatelleensa heti, että tästä täytyy tehdä elokuva. Kun hän törmäsi elokuvantekijöihin, jotka olivat jo suunnittelemassa samaa, hän lähti mukaan historialliseksi konsultiksi.
Elokuvan al
kuteksteissä käsikirjoittajaksi on kreditoitu vain Carrière, mutta on mahdollista, että tekstissä on myös Davisin vaikutusta. Vai olisiko Carrière omaehtoisesti löytänyt Janet Lewisin romaanin The Wife of Martin Guerre (1941), joka on selvästi vaikuttanut käsikirjoitukseen. Tunnetuksi on jo tullut se tapa, jolla Davis koki elokuvan riittämättömyyden menneisyyden kertomisessa. Vaikka fiktiolla on vapautensa, draamaelokuva ei voinut spekuloida mahdollisuuksilla ja epävarmuuksilla, mitä puolestaan tutkija saattoi omassa kerronnassaan luontevasti toteuttaa. Ehkä asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksioikoisesti: elokuvaan ei itsessään, mediumina ja kerronnan välineenä, liity mitään sellaista, mikä estäisi menneisyyden kuvaamista avoimemmin, mutta varmaankin se tapa, jolla Vigne ja Carrière muovasivat tarinaa, tähtäsi selkeään dramaattiseen kaareen. Vahvaa dramaattista näkemystä korostaa esimerkiksi se tapa, jolla elokuva välttelee reformaation teemaa, vaikka tutkijan näkökulmasta kysymyksen pitäisikin olla keskeinen alusta lähtien. Davis kertoo odottaneensa uskonnollisuuden eksplikoidumpaa käsittelyä vale-Martinin (Gérard Depardieu) ja hänen puolisonsa Bertranden (Nathalie Baye) suhteen kuvauksessa, mutta toisaalta myös elokuvantekijöiden ratkaisu on ymmärrettävä: vasta lopussa viitataan selkeästi siihen, että Martin Guerren tapausta tutkinut tuomari Jean de Coras oli itse protestantti. Martinin tapauksesta kiinnostunut tuomari kohtasi loppunsa pian tapauksen jälkeen, Pärttylinyön verilöylyn jälkimainingeissa.
Elokuvan katsomista seurasi vilkas keskustelu, jossa verrattiin kirjan ja elokuvan tapaa kertoa menneestä. Tarkkasilmäisimmät olivat nähneet reformaation merkkejä siinä tavassa, jolla uskonnollisuutta kuvattiin. Esimerkiksi se, että vale-Martin kieltäytyy sekä pyhäinjäännösten ostamisesta että uhkapelistä, viittaavat henkilökohtaiseen uskonvakaumukseen, mutta asiaa ei sanota ääneen. Näitä tilanteita käytetään dramaturgiassa tosin myös vale-Martiniin ”vierauden” osoittamiseen. Käsikirjoitus nostaa kysymyksen reformaatiosta selvästi pinnalle vasta, kun vale-Martin roikkuu hirressä. Ratkaisu on vahva, ja lopetus toimii enteenä tulossa olevasta historiallisesta mullistuksesta, Pärttylinyön verilöylystä. Sen sijaan baskikulttuuriin liittyvät viittaukset on elokuvaversiosta kokonaan poistettu, vaikka Davisin tutkimuksen mukaan 1500-luvun tapauksen kohdalla kysymys etnisestä ryhmästä oli olennainen. Mitä tämä etninen ”puhdistaminen” on merkinnyt elokuvan valmistumisaikaan vuonna 1982? Onko baskiteeman unohtaminen ollut vain osa tarinan virtaviivaistamista? Mitä Vigne ja Carrière haluavat sanoa kuvatessaan Martin Guerren kylän ulkomaailmasta eristäytyneenä yhteisönä?
Martin Guerren paluu valmistui 1980-luvun alussa elokuvana ja historiantutkimuksena. Vaikka teokset syntyivät lähteisessä yhteydessä toisiinsa ja vaikka niitä vertailemalla pääsee kiinnostavasti pohtimaan historiankirjoituksen ja fiktion suhteita, tuntuu silti, että ne ovat vain osia paljon pidemmässä kertomisen ketjussa. Martin Guerren paluun tarinaa on kerrottu yhä uudelleen 1500-luvulta lähtien, ja ehkäpä tarina on saanut mytologisia piirteitä siinä mielessä, että hämmästyttävää kertomusta on eri aikoina toistettu uusin painotuksin. Elokuva Martin Guerren paluu tuntuu 1980-luvun ranskalaisen kulttuurin kommentaarilta, mutta jotta tämä aukeaisi paremmin, pitäisi kurkistaa, millaisia ajatuksia ja tunteita se herätti aikalaisyleisössään.
Maanjäristyksen aiheuttama ydinvoimaonnettomuus Japanissa nostaa ydinvoiman jälleen yhteiskunnallisen keskustelun aallonharjalle. Näistä tyrskyistä on aiemmin tullut suhteellisen hurjat – luultavasti nytkin, vaikka katastrofin lopputulos vaikuttanee asiaan myös eikä se ole vielä tiedossa.
Etenkin ennen näitä päiviä tuntui oudolta, että Itävallassa on harvinaislaatuinen ydinvoimalaitos, AKW (atomkraftwerk) Zwentendorf, jota ei koskaan käynnistetty varsinaisessa tarkoituksessaan, siis energiantuotantoon. Laitosta rakennettiin lähes koko 1970-luku samaan aikaan kun Suomessa tehtiin Loviisan voimaloita, mutta vuonna 1978 järjestetyssä kansanäänestyksessä itävaltalaiset hylkäsivät (varsin niukalla enemmistöllä) atomivoimalan avaamisen ja samalla suunnitelmat viidestä seuraavasta ydinmyllystä. Silloiseen keskusteluun vaikutti muun muassa muistutus joskus 1500-luvulla lähistöllä sattuneesta maanjäristyksestä. En tiedä, penkoiko joku historiantutkija asiaa tuolloin enempää.
Zwentendorfille on kyllä keksitty muuta käyttöä, kuten sen verkkosivuilta voi lukea.
Tuskin tästä tapauksesta voi aivan suoria suosituksia vetää, mutta ainakin se kertoo mahdollisen rajoista jotakin uutta varsinkin suomalaisille: teknologisetkin projektit voi pysäyttää loppumetreille. Ydinvoima on tosin aina kytkeytynyt kiinteästi politiikkaan, ja niin oli Itävallankin tapauksessa.
Historian ironiaa – tai sen osuvuutta – lisää, että kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n, ydinvoiman turvallisuuden keskeisen kehittäjän, päämaja sijaitsee Wienissä.
Kimi Kärki oli Yle Turun vieraana ja ohjelma on nyt kuunneltavissa netissä.
Siteeraan Ylen juttua:
“Inhimillisen kulttuurimme monimuotoisuus jäisi tutkimatta, jos yliopistoissa keskityttäisiin vain suoraa hyötyä tuottaviin tutkimuksiin, toteaa Kimi Kärki. Populaarikulttuurin tutkijan mukaan pop- ja rock-tähtien vaikutus maailmankatsomukseemme on tarkastelun arvoinen asia.
Populaarikulttuurin tutkijat Turun yliopistossa ovat mukana kansainvälisessä tutkijaringissä, joka julkaisi hiljakkoin kolme tutkimusartikkeleista koostuvaa kirjaa pop- ja rocktähdistä. Turkuun perustettiin jo vuonna 2006 populaarikulttuurin instituutti, joka on lajissaan Skandinavian ainoa, ja alan tutkimuksella on Turussa pidemmätkin perinteet.
Akateemisen mielenkiinnon kohteena ovat olleet 80-luvun futuristinen elektro-pop yhtye Kraftwerk Saksasta, brittiläinen indiebändistä suursuosioon noussut The Smiths, sekä Genesiksen riveissä uransa jo 1960-70-luvun taitteessa aloittanut Peter Gabriel.
Viimemainittua käsittelevässä kirjassa tutkija Kimi Kärki on ollut itsekin mukana, ja hänen mukaansa esimerkiksi Gabrielia käsittelevää kirjaa on koottu yli kymmenen vuotta.
Kaikista kolmesta on kirjoitettu palstakilometreittäin lehdissä ja erilaista fanikirjallisuutta on julkaistu pilvin pimein, joten kummastusta saattaa herättää, miksi aiheeseen tartutaan yliopistotasolla.”
Kari Immonen:
Puhe Veikko Litzenin muistotilaisuudessa 5.3.2011
Leena Lander totesi joskus, että Veikko Litzenillä oli keskeinen merkitys sille, että hän ryhtyi kirjailijaksi. Historian lisäksi kysymys oli kielestä, innostuksesta ja arvonannosta. Leena piti vielä vuosien jälkeenkin hätkähdyttävänä sitä, miten tasa-arvoisesti ja arvostavasti Veikko suhtautui opiskelijoihin. Eikä Leena väärässä ollut. Veikolle opiskelijat olivat akateemisen yhteisön itsestään selviä ja tasa-arvoisia jäseniä. Seminaarissa hän sanoi: ”Te olette aikuisia ihmisiä ja teillä on aikuisen ihmisen järki. Kyllä te osaatte ajatella. Ottakaa siis vastuu itsestänne ja opinnoistanne.”
Opettajana Veikko oli ennen muuta innostaja. Perustana tälle oli tietysti se, että hän oli itse innostunut. Luennoilla hän hullutteli ja korosti oikeutta diletanttiuteen. Joskus hän luki runoja – se ei ollut 80-luvun alun historian professoreiden keskuudessa mitenkään itsestään selvää. Joskus hän heittäytyi myös antiikin horoskooppien tulkintaan.
Oleellista oli Veikon uteliaisuus ja laaja-alaisuus, mutta opiskelijoita innosti myös se tapa, jolla Veikko oli valmis haastamaan olemassa olevat tulkinnat. Hän sanoi: ”Kaikkea saa rienata.” Oleellista oli myös historian henkilökohtaisuus: ”Minusta tämä on näin…” Veikko siis heittäytyi historiaan.
Oma merkityksensä Veikon herättämässä innostuksessa oli tietysti sillä, että hänen luentonsa olivat aina hyvin lähellä taiteita: kuva, elokuva, kirjallisuus. Leni Riefenstal, Marilyn Monroe, Herman Hesse, Aila Meriluoto, he kaikki olivat aktiivisesti läsnä Veikon luennoilla ja puheenvuoroissa. Ylipäätään kuva oli tärkeä, kirjallisenakin niin kuin Lasihelmipelissä. Yllätys oli 80-luvun alun opiskelijoille myös Raamattu; Veikko teki uskonnollisesta muinaistekstistä – niin monet nuorista silloin ajattelivat – länsimaisen kulttuurihistorian perusteoksen. Tiedän, että kun Veikon oppilaat tänään lukevat Tietä Nikeaan, he tunnistavat opettajansa isot lauseet, mutta he tunnistavat myös sen epäilyn ja sen ironian, joka oli Veikolle ominaista, ja joka teki isojen asioiden käsittelystä mahdollisen. – Ja tietyllä tavalla hassusti, juuri tällä isojen asioiden ironialla Veikko teki opiskelijoidensa elämästä suurta. Veikko antoi opiskelijoilleen mahdollisuuden etsiä sitä, mitä ei voi löytää.
Itse tapasin Veikon ensimmäisen kerran kesällä 1978. Kävin Valtionarkistossa keskustelemassa hänen kansaan siitä, mikä oli se yhteisö, johon hän oli tulossa. Jo tuossa tapaamisessa ymmärsin, että kulttuurihistoriassa oli alkamassa uusi aikakausi. Veikolla oli vahvoja ja tuoreita käsityksiä siitä, mihin hän halusi oppiainetta kehittää. Keskeistä oli kokonaisvaltaisuus. Tärkeää oli myös halu hakeutua erityisesti ranskalaisten keskustelujen piiriin. Myöhemmin ymmärsin, että Veikko halusi hakea kulttuurihistorialle tilaa juuri keskustelusta, sellaisesta keskustelusta, jossa ihmiset omassa elämässään suuntautuivat kohti tulevaa.
Veikon asemaa kulttuurihistorian oppiaineen historiassa kuvaa hyvin se, että hänen 60-vuotispäivästään, joulukuusta 1993 alkaen on vuosittain järjestetty hänelle omistettu juhlaluento – Veikko Litzen -luento. Siinä kysymys on tietysti arvonannon osoittamisesta Veikolle. Ennen muuta kuitenkin kysymys on arvonannon osoittamisesta hänen ajattelulleen – tai voisiko sanoa: hänen tavalleen tehdä lause. Se konkretisoituu esimerkiksi puheessa, jonka hän piti, kun Tie Nikeaan julkaistiin. Veikko sanoi: ”Tällä hetkellä vastauksia kaipaava ongelma näyttää minusta olevan siinä, että yhä useampi sanoo uskovansa, mutta ei sillä tavoin kuin kirkko edellyttää. Missä vika? Kirkon edellytykset ovat tiivistettyinä uskontunnustuksessa. Sitä kannattaa tutkia uusista näkökulmista ja pohjiaan myöten.”
Turun yliopiston klassisin väitössali on päärakennuksen Tauno Nurmela -sali, jossa on vuosien mittaan näytelty monta draamaa. Lauantaina 5. maaliskuuta 2011 Nurmelassa väitteli FM Silja Laine tutkimuksellaan ”Pilvenpiirtäjäkysymys”. Urbaani mielikuvitus ja 1920-luvun Helsingin ääriviivat, joka tarkastelee Suomen pääkaupungin rakentumista ja kansainvälistymistä ristiriitaisten odotusten ja vaatimusten jännitteessä. Väitöstilaisuus alkoi Laineen lectio praecursorialla, joka avasi laajan näkymän teemaan ja ammensi korkeiden rakennusten historiasta, aina Babelin tornista ja keskiajan katedraaleista asti. Tämän jälkeen vastaväittäjä dosentti Anja Kervanto Nevanlinna piti avauspuheenvuoronsa, jossa korostui pilvenpiirtäjäkysymyksen historiallinen merkitys mutta samalla myös sen ajankohtaisuus. Korkeat rakennukset herättävät yhä intohimoja.
Vastaväittäjä johdatti keskustelun tutkimuksen peruskysymyksiin, kuten käsitteisiin, rajauksiin, ongelmanasetteluun, lähdeaineistoon ja tutkimustilanteeseen. Laineen tutkimuksen lähtökohdissa tärkeää on kiinnostus mielikuvituksen historiaa kohtaan: väitöskirja ei analysoi ainoastaan sitä, miten konkreettisista pilvenpiirtäjistä kiisteltiin 1920-luvun Suomessa vaan millaiset kulttuuriset tekijät ehdollistivat ja mahdollistivat pilvenpiirtäjiin liittyvää mielikuvitusta.
Kustoksen klassisiin tehtäviin kuuluu laskea, paljonko paikalla oli yleisöä. Tauno Nurmela -salissa oli tällä kertaa 65 henkeä, ja tilaisuus päättyi klo 14.