Month: helmikuu 2022

KH50: “Turun tietä Roomaan” – Veikko Litzen vuonna 1982

Villa Lante on kulttuurihistorioitsijoille tuttu paikka. Saimme Leena Rossilta luvan julkaista uudelleen hänen haastattelunsa Veikko Litzenin kanssa vuonna 1982. Haastattelun aikaan Litzen oli juuri lähdössä Villa Lanteen Suomen Rooman-instituutin johtajaksi ja tutkimusperiodille.

Samassa yhteydessä julkaistiin myös Erkki Huhtamon haastattelu Hannu Laaksosesta, joka pohti syitä Rooman lumolle. Hannu esitti haastattelussa myös toiveen, jonka voinee katsoa toteutuneen…

Suuri kiitos Leenalle ja Erkille siitä, että saimme julkaista nämä tekstit uudelleen! Artikkelit on julkaistu alun perin Tylkkärissä 26/1982.


Turun tietä Roomaan

Suomalaisten humanistien keskuudessa vallitsee Rooma-kuume. Ikuiseen Kaupunkiin matkataan rinkat selässä tai cavaletti suihkukoneen tavarasäiliössä. Rooman-matkat ovat loppuunmyytyjä, ja Gaudeamuskin on tänä vuonna julkaissut peräti kaksi Rooma-aiheista kirjaa: Henrik Zilliacuksen “Rooma, piirtokirjoitusten kaupunki” -teoksen ja Castrénien Rooma-oppaan. Turkulaisten Rooma-innostusta tuskin ainakaan viilentää kulttuurihistorian professori Veikko Litzenin siirtyminen Villa Lanten, Suomen Rooman-instituutin johtajaksi vuodenvaihteessa.

Kulttuurihistorian professori Veikko Litzén jättää vuoden vaihteessa virkansa Turun yliopistossa kolmeksi vuodeksi ja siirtyy johtamaan Suomen Rooman Instituuttia, Villa Lantea.

Veikko Litzén, miksi Sinä lähdet Roomaan?

Minun täytyy nyt tehdä tutkimusta! Tai minun täytyy saada ihmiset tutkimaan, jos minä en siihen itse pysty. On aivan yhdentekevää, tutkinko minä vai tutkivatko oppilaat. Nyt on vain saatava näyttöä siitä, mitä kulttuurihistorian tutkimus on käytännössä. Tarkoitukseni on, että 300-luvun kulttuurin muutoksesta vedetään irti lankoja, vedetään ulottuvuuksia… otetaan kerrankin irti kaikki yhdestä palasesta.

Miksi et voi tehdä tutkimustasi täällä Turussa?

Siksi koska täällä on niin paljon hajottavia tekijöitä. Olen täysin skitsofrenian partaalla. Minun täytyy alituisesti hypätä asiasta toiseen aivoissani niin, etten enää tiedä, toimiiko oikea ja vasen aivolohkoni enää jollakin tavalla synkronoinnissa.

Aivan totta! Seuraava oppilas, joka tulee sisään, tarvitsee kirjavalikoiman antiikin tenttiä varten. Sitä seuraavan ongelma on jonkin taiteilijan suhde johonkin, eikä oppilas ole varma meneekö se liian syvälle taiteilijan sielunelämään.

Miten helkkarissa minä pystyn hyppäämään jostakin antiikin kirjavalikoimasta jonkin tämän päivän taiteilijan psyykkeen.

Minä hajoan täällä!

Tylkkäri 10.12.1982, nr. 26

Etkö sitten olisi voinut määrätä kaikkia opiskelijoita paneutumaan 300-lukuun?

En ole halunnut määrätä, mitä ihmiset tutkivat. Mielestäni tärkeintä on, että he saavat kosketuksen menneisyyden todellisuuteen. Sen jälkeen he saavat tutkia ihan mitä tahansa. He eivät menetä uskoaan niin helposti, jos he henkilökohtaisesta todellisuudenkuvastaan lähtien jo arvostavat tiettyjä asioita ja tutkivat niitä.

Sitä paitsi olisi mieletöntä panna kaikki opiskelijat tutkimaan samaa aihepiiriä. Heitä on niin paljon. Tällä hetkellä lähes kaikki taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian koulutusohjelman tulijat ottavat sivuaineekseen kulttuurihistorian.

 Tämä ruljanssi jatkuu koko ajan. Rooma on minulle ainoa pakopaikka.

Mikä on tilanne kolmen vuoden kuluttua, kun tulet takaisin? Etkö pelkää, että vastassasi on silloin aivan vieras opiskelijapolvi?

Kun minulla on kolmen vuoden tutkimusperiodi takanani, niin minulla on tietty henkinen pääoma, josta ammennan konkreettisempia esimerkkejä kuin tähän asti kulttuurihistorian tehtävästä ja kaikesta siitä, mitä kulttuurihistoria on. Toisin sanoen minun tutkimustyöni hedelmöittää sitä opetusta, jolla saan upotetuksi omat käsitykseni historiasta näihin ihmisiin.

En minä pelkää, että opiskelijat olisivat takaisin tullessani vieraita. Mielestäni kukaan ihminen ei ole vieras. Minä tunnen ihmiset aina hetken päästä kotoisiksi. Eikä historia ole sellainen rannaton alue, että jos joku liikkuu toisella laidalla, niin toisella laidalla häntä ei tunnettaisi. Kyllähän me joka tapauksessa käytämme samoja perinteisiä metodeja, vaikka näkemykset voivatkin olla erilaisia.

Mitä Rooma merkitsee suomalaiselle humanistiselle tutkimukselle tai suomalaiselle kulttuurille?

Me tarvitsemme sellaista paikkaa kuin Rooma, jotta me voisimme sijoittaa itsemme oikein kulttuurin kokonaisuuteen. Roomassa ovat keskittyneenä kaikki eurooppalaisen kulttuurin tuotteet, koko sen “créme de la créme” – olkoot ne tuotteet sitten kuvallisia, esineellisiä tai asiakirjallisia.

Suhteesi antiikin tutkimiseen?

Koska olen itse tutkinut keskiajan syksyä, lähinnä 1400-lukua, kaipaan myös kevään selvittämistä. Ja antiikki on keskiajan kevät.

Viehättääkö Sinua henkilökohtaisesti jokin muukin kuin Rooman arkistot ja kirjastot?

 Päivänlaskun punainen väri. Se hehkuu merkillistä etelän lämpöä kylmänäkin vuodenaikana.

 Lähdet siis turvallisella mielellä Roomaan?

Kyllä! Koen tämän modernin ajan, jonka tutkimusta virkani tuleva hoitaja, dosentti Keijo Virtanen edustaa, samankaltaiseksi kuin rakkaan keskiaikani kaikessa universaalisuudessaan. Ja tämän hän on epäilemättä tiedostanut.


Veikon mietelmiä

  • Historia on nykyisyyttä tutkivaa, menneisyydestä kertovaa tutkimusta.
  • Historia on moniulotteisen avaruuden geometriaa
  • Kulttuuri on ihmisten ympäristönsä haasteisiin antamien vastausten kokonaisuus. Kulttuuria ovat kaikki ympäristön haasteisiin annetut vastaukset
  • Historia on tutkijasta lähteisiin suuntautuvalla tasolla tiedettä, lähteistä saadun tiedon tulkinnan tasolla, eli kertoessaan menneisyydestä taidetta
  • Opinnäytteenä ei ole koskaan tutkittu liian pientä asiaa; alituiseen tutkitaan liian suuria asioita
  • Katselen sarjakuvia, pidän iskelmistä
  • Historia on opettanut minulle, että yhdestä erehdyksestä ei saa riippua koko elämä, mutta että yksikin erehdys riippuu aina koko elämästä
  • Kukaan ei ole edellä aikaansa tai ajastaan jäljessä
  • Syysuhteiden moninaisuus historiassa on niin moninainen, että emme saa sitä koskaan selville
  • Minun elämäni on ollut pelkkää päivänpaistetta
  • Historiasta itsekukin löytää, mitä haluaa, ja jokainen haluaa sitä, mitä itseltä puuttuu. Autuaita ovat hengellisesti köyhät.
  • Hauska on kulkea Appian tiellä, vuorilla kultainen viini jo kypsyy

Teksti: Leena Rossi


Hannu Laaksonen on kaupunkimme harvoja antiikintutkijoita, tunnettu Rooman-kävijä, monesti Villa Lantessa oleskellut. Mistä Rooma-kuume?

– Roomassa leikkaavat länsimaisen kulttuurin eri puolet; ajattele vaikka kaupunkikuvaa: kaikki vaiheet antiikista tähän päivään ovat näkyvissä. Keskiaikaisesta Centro Storicosta Mussolinin rakennuttamaan E. U. R. -kaupunginosaan, tai antiikista 80-luvulle. Koko historia on läsnä.

Hannun oma Rooma-kokemus on peräisin, paitsi itse kaupungista, myös Romain Rollandin teoksista.

 – Jean-Christophe-romaanin lopussa teoksen päähenkilö löytää rauhan Roomasta. Tämä rauha on ihmisen sopusointua italialaisen maiseman ja toisaalta esim. Fellinin elokuvissa esiin tulevan tavattoman eteläisen elämänväkevyyden kanssa. Ehkä juuri tästä syystä “Unelma Välimerestä” on ollut niin keskeinen pohjoisille kansoille, Suomellekin ainakin 1700-luvulta saakka, Hannu pohtii.

– Kulttuuri-kontaktit vaikka Rooman ja Turun välillä ovat vuosisatojen kuluessa olleet yllättävänkin runsaita. Pyhän Birgitan pyhimyselämäkerrassa kerrotaan miehestä “de aboa”, joka kulki täältä jalan Euroopan halki Birgitan luokse Roomaan. Ja Eino Leinokin kirjoitti tapahtumiltaan Roomaan sijoitetun romaanin.

 – Ajattelisin, että pohjoisen Rooma-unelman takana piilee tietty yhteys aurinko-meri-viini, sensuelli piirre, joka täältä pohjoisesta puuttuu. Ajatus siitä, että ihminen voi olla vapaampi Välimeren seudulla, jossa kohtaavat toisaalta voimakas luonto, toisaalta voimakas kulttuuri.

Veikko Litzen on vuodenvaihteessa siirtymässä Villa Lanten, Suomen Rooman-instituutin johtajaksi. Tämä herättää Hannussa toiveita.

– Ensimmäistä kertaa saadaan turkulainen professori Villa Lanteen. Tämän pitäisi kyllä herättää kaupunkimme hieman torkkuvaa antiikintutkimusta. Turussa on tosin hyvät kirjastot ja yhteydet Eurooppaan. Yhteistyö eri laitosten välillä vain ei ole oikein toiminut. Ehkä Litzenin nimitys korjaa tätäkin epäkohtaa.

Teksti: Erkki Huhtamo

KH50: Muistoalbumin kertomus

Ystävänpäivän kunniaksi juhlablogisarja jatkuu kulttuurihistorian väitöskirjatutkija Miira Vuoksenrannan kirjoituksella muistoalbumin tarinasta.

Oli heinäkuu 2019 eikä helleaallon loppua ollut näkyvissä. Infernaalinen sää ei kuitenkaan voinut estää minua ja vanhempiani lähtemästä paikallisille antiikkimarkkinoille, joilla oli saapuessamme jo täysi tohina päällä. Kojujen tarjoomuksia tovin ihmeteltyäni en odottanut löytäväni enää mitään mukaan tarttuvaa, mutta sitten katseeni osui eräällä pöydällä avonaisena lepäävään muistikirjaan, jonka kiiltokuvien koristamat sivut hehkuivat kesäauringossa. Sormeni alkoivat syyhytä välittömästi ja tiesin, että lompakkoni oli tuhoon tuomittu. Kyseessä oli nimittäin ihka aito muistoalbumi 1900-luvun alkupuolelta, jonka kaltaisia olin lueskellut siihen mennessä ainoastaan arkistojen lukusaleissa. Miten olisinkaan voinut lähteä kotiin tyhjin käsin?

Myöhemmin kotimatkalla pääsin selailemaan kirjaa tarkemmin ja tavailemaan sen sisältämiä koukeroisia käsialoja, joista sain sen verran selvää, että havaitsin kirjan kauttaaltaan saksankieliseksi. Tämä onkin osuvaa, sillä muistoalbumiperinne syntyi alun perin Saksassa. Suomeen muistokirjat saapuivat 1500-luvulla saksalaisissa yliopistoissa opiskelleiden nuorukaisten mukana. Alkujaan muistoalbumien täyttäminen oli yläluokan puuhaa, mutta vuosisatojen saatossa se kansanomaistui. Tämän lisäksi albumiharrastus kehittyi vähitellen naisvaltaisemmaksi ja yhä nuorempien kiinnostuksenkohteeksi.

Ydintehtävältään muistoalbumi on säilynyt vuosisatojen kuluessa melko muuttumattomana – tarkoituksena on ollut kerätä muistoksi omistuksia ystäviltä ja muilta kirjan omistajalle tärkeiltä henkilöiltä. Nimikirjoitusten lisäksi muistoalbumeihin on koottu runoja, lauselmia, piirroksia, kiiltokuvia ja toisinaan jopa hiuskiehkuroita. Markkinoilta ostamani muistoalbumi onkin esineenä tyypillinen tyylilajinsa edustaja. Se on sinikantinen, 14 cm leveä ja 22 cm pitkä viivoittamaton muistikirja, jonka kannessa on yleiseen tapaan painettuna kullattu ja kranssin ympäröimä teksti ”Poesie”. Tämän muistokirjan aukeamat seuraavat yhtenäistä asettelutapaa: vasemman käden puoleiset sivut on varattu kiiltokuville ja oikean käden puolella on aina muistovärssy tai mahdollinen muu teksti. Pienempiä kiiltokuvia on sijoitettu myös tekstin sekaan. Muistoalbumiperinteen lailla kiiltokuvien keksijämaaksi on arveltu Saksaa, jossa niitä ryhdyttiin tuottamaan 1800-luvulla uusien painomenetelmien kehityksen myötä. Kiiltokuvista kehkeytyi pian muistoalbumien sivuja hallitseva piirre. Myös tässä tekstissä käsittelemässäni muistokirjassa kiiltokuvat ovat hyvin näyttäviä ja kooltaan melkein jopa koko sivun mittaisia. Kuvateemoiltaan nämä kiiltokuvat ovat hyvin perinteisiä – albumista löytyy muun muassa enkeleitä, kukkia ja lintuja.

Muistokirjan omistuskirjoituksista paljastuu, että albumin aktiivisin käyttöaika oli vuosina 1919–1923, minkä jälkeen kirja otettiin uudelleen käyttöön vuosiksi 1932–1934. Viimeinen päivätty merkintä on vuodelta 1965. Paikoiksi monet kirjoittajat ovat merkinneet eteläisessä Baijerissa sijaitsevan Schwangaun sekä siitä nykyisin noin kolmen tunnin ajomatkan päässä olevan Nürnbergin kaupungin. Muistoalbumin alkuperäinen omistaja on vielä tuntematon, mutta runojen antamat neuvot ja niiden päiväykset viittaavat siihen, että hän oli luultavasti 1900-luvun vaihteessa syntynyt saksalainen tai vähintäänkin saksan kielen taitoinen nainen.

Muistokirjatutkimuksessa on todettu, että tekstisisältönsä puolesta albumit seurailivat yleensä samankaltaisia polkuja – ne neuvoivat, toivottivat onnea ja lujittivat ystävyyden ja toveruuden siteitä. Tavanomaiseen muistorunoon kuului ystävyydenvakuutus tai muistamispyyntö, usein molemmat. Omistamassani muistoalbumissa hyvä esimerkki tästä on Josef-nimisen ystävän 19.2.1922 kirjoittama runo:

Ystävyydestä!
Jos joskus käy niin
ettemme enää näe toisiamme
nähkäämme sitten tähtien valossa
jää hyvästi
”Älä unohda minua”!

Aus Freundschaft! 
Sollte einst ein Fall geschehn
Dass wir einander nicht mehr sehn
So sehn wir uns beim Sternenlicht
Leb wohl
”Vergissmeinnicht”!

Huomionarvoinen on runon viimeisen säkeen ”Vergissmeinnicht”-sana, joka viittaa lemmikkikukkaan, joka symboloi monilla kielillä jäähyväisiä ja toivoa muistetuksi tulemisesta. Esimerkiksi englanniksi sama on ”forget-me-not”.

Muistoalbumeihin kirjatut elämänohjeet painottivat monesti hengellisiä ja eettisiä arvoja. Keskeistä oli myös määritellä tosiystävyyttä ja sitä, minkälaiseksi naiseksi tytön tuli kasvaa. Useimmiten albumien värssyt eivät olleet kirjoittajiensa omia tuotoksia. Sen sijaan oli tavanomaista, että muistokirjoissa kiersivät vuosikymmenestä toiseen samat hyväksi todetut klassikot, joskin kirjoittajansa maun ja muistin mukaan muunneltuina. Yksi tällaisista oli Marie-nimisen ystävättären edellistä värssyä pari päivää aikaisemmin ylös kirjaama runo, jossa annettiin ohjeita ihannenaiseuden saavuttamiseen:

Ystävyydestä!
Ole kuin orvokki sammaleessa
nöyrä, vaatimaton ja puhdas
älä niin kuin ylpeä ruusu
joka haluaa aina tulla ihailluksi.

Aus Freundschaft!
Sei wie das Veilchen im Moose
Demütig, Bescheiden & Rein
Nicht wie die stolze Rose
Die immer bewundert will sein.

Vaikka tämän muistoalbumin löytymisestä on nyt kulunut jo melkein kolme vuotta, on sen haalistuneiden kansien avaaminen minulle joka kerta aivan yhtä innostavaa. Ostotilanteessa kirjan myyjä puhui kiiltokuvien rahallisesta arvosta. Tokkopa hän tiesi, että minua kiinnosti paljon enemmän itse albumin tekstisisältö. Kaiken kaikkiaan löydös on ollut minulle kiehtova, mutta hyvin vaarallinen – kuinka pidän jo valmiiksi vahvan keräilijänviettini aisoissa, kun antiikkitorien kaluaminen palkitaan näin upeasti? Onneksi minimalistinen koti ei ole toivelistallani!

Teksti ja kuvat: Miira Vuoksenranta

Tässä tekstissä lähdeteoksina ovat toimineet Kirsti Penttisen ”Muistokirjan tarina” (1983) ja Carola Ekremin ”Minnesböckernas historia” (2002).