Valmistuin kulttuurihistorian maisteriksi keväällä 2024 vajaan seitsemän vuoden opintojen jälkeen. Kulttuurihistoria on puhtaasti kiinnostuksesta ja intohimosta tehty valinta, en tuolloin ollut suunnitellut uraani millään tavalla. Opintojen edetessä huomasin kulttuurien välisten kohtaamisten ja globaalien valtasuhteiden olevan itseäni eniten kiinnostavia teemoja. Tein valintoja opintojeni ohella, jotka sallivat hakeutumaan nykyiselle alalleni, vaihtamatta rakastamaani pääainetta. Tein työharjoittelun ulkomailla, kävin vaihdossa, ja olin aktiivinen International Students of History Associationissa, lopulta toimien puheenjohtajana. Uskon tämän roolin auttaneen minut ensimmäiseen korkeakoulujen kansainvälisten asioiden työharjoitteluun.
Valmistumisen jälkeen tein vielä kolmannen työharjoittelun, josta päädyin nykyisiin tehtäviini kansainvälisten asioiden koordinaattorina. Korkeakoulujen kansainvälisten asioiden arjessa törmää yllättävän syvällisiin eettisiin pohdintoihin, joissa historian ymmärryksellä ja paljon puhutulla lähdekritiikillä on ollut suuri arvo. Historialliset valtasuhteet vaikuttavat edelleen kansainvälisessä liikkuvuudessa, monesti enemmän kuin haluammekaan myöntää. Opintoni antoivat vahvan pohjan näiden historiallisten kontekstien ymmärtämiseen sekä tiedon hankkimiseen ja soveltamiseen. Havaitsen itse lähestyväni tietoa juuri kulttuurihistorian näkökulmasta.
Tietääkseni nykyisessä organisaatiossani ei ole muita historia-aloilta valmistuneita. Ympärilläni on paljon tradenomeja, insinöörejä, kääntäjiä, ja kauppatieteilijöitä. Poikkitieteellisyys tuo paljon kiinnostavia näkökulmia keskusteluihimme, ja arvostankin tätä nykyisessä roolissani paljon. Toisaalta oma tutkintoni on monesti ihmetyksen aihe, ja päädyn usein perustelemaan opintojani ja niihin perustuvia näkökulmiani. Vielä tämä ei ole haitannut, sillä useimmiten päädyn ihaniin keskusteluihin työkavereiden kiinnostuksen kohteista. Alan laajuus yllättää monet, ja saa haaveilemaan kaikesta, mikä on vielä tutkimatta. Musiikki, urheilu, arkkitehtuuri, pseudohistoria, eläintutkimus, ja moni muu kulttuurihistorian nykytutkimuksen teema kiinnostaa laajaa yleisöä, ja avaa ovet uudelle poikkitieteelliselle dialogille. Vaikka en ole enää suoraan tekemisissä kulttuurihistorian kanssa, kannan ylpeästi mukanani oppejani ja puhun aina mielelläni taustastani ja alma materistani.
Kirjoittaja: Taru Bergman, kansainvälisten asioiden koordinaattori, Turun Ammattikorkeakoulu
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2024. Toimittajat: Jirka Louhio ja Mari Jaakkola.
Vuosi 2024 oli kohdallani mielenpainuva: minusta tuli kulttuurihistorian dosentti ja aloitin työt mielenkiintoisessa digitaalisiin kulttuuriperintöaineistoihin keskittyvässä DIGHT-net projektissa. Näihin tapahtumiin kulminoituu pitkän aikavälin kehitys, jota en alun perin suunnitellut lainkaan. Kun aloitin kulttuurihistorian opinnot syksyllä 1996, en ajatellut, että minusta joskus tulisi kulttuurihistorian dosentti, enkä tiennyt mitään digitaalisista tutkimusmenetelmistä. Nämä asiat tulivat mukaan elämääni vähitellen opintojen ja työkuvioiden kehittyessä.
Kiinnostukseni Itä- ja Itäisen Keski-Euroopan historiaan vei minut alun perin vaihto-opiskelijaksi Pietariin ja Puolaan. Näissä vaihdoissa hankkimani kielitaito vei minut työskentelemään ulkoministeriössä ja yritysmaailmassa, kunnes haluni tehdä tutkimusta sai hakeutumaan väitöskirjan tekijäksi. Puolalaisen muodin markkinointia Neuvostoliitossa 1950- ja 1960- luvuilla käsittelevä väitöskirjani valmistui vuonna 2017.
Väitöskirjaa tehdessäni kiinnostuin digitaalisista ihmistieteistä. Sain ASLA-Fulbright stipendin, jonka turvin vietin vuoden UC Berkelyssä tutustuen sikäläiseen digitaalisten ihmistieteiden toimintaan. Seuraavana vuonna vietin vielä kolme kuukautta UCLA:n the Institute for Pure and Applied Mathematicsissa Culture Analytics -ohjelmassa, jossa monitieteinen osaamiseni alkoi vahvistua.
Näistä kokemuksista innostuneena pääsin mukaan kiehtoviin projekteihin, joissa opetettiin historioitsijoille tietokoneavusteisia tutkimusmenetelmiä, tutkittiin tietokoneavusteisesti uutisten leviämistä 1800-luvun lehdissä maailmanlaajuisesti ja pseudohistoriallisten käsitysten leviämistä suomen- ja venäjänkielisessä internetissä. Vuonna 2020 siirryin neljäksi vuodeksi Tallinnan yliopistoon CUDAN Cultural Data Analytics -laboratorioon, jossa tehtiin moniteistä tietokoneavusteista kulttuurin tutkimusta. Kun tämä pesti päättyi, saimme onneksemme rahoituksen, ja DIGHT-net-hanke pääsi aloittamaan toimintansa.
DIGHT-net on Tallinnan, Turun, Amsterdamin ja Bolognan yliopistojen EU-rahoitteinen yhteishanke, jonka tavoitteena on kehittää digitaalisten kulttuuriperintöaineistojen tutkimuksen ja opetuksen keskittymä Tallinnan yliopistoon. Turku on mukana juuri yliopistoomme keskittyneen kovatasoisen digitaalisten tutkimusmenetelmien osaamisen ansiosta. Järjestämme digitaalisen kulttuurintutkimuksen uusimpia tuulia ja digitaalisiin kulttuuriperintöaineistoihin liittyviä tasa-arvo -kysymyksiä käsitteleviä verkkotilaisuuksia. DIGHT-net tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden kehittää digitaalista kulttuurintutkimusta kansainvälisessä yhteistyössä. Olen innoissani siitä, mitä kaikkea tulemme yhdessä saavuttamaan.
Kirjoittaja: Mila Oiva
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2024. Toimittajat: Jirka Louhio ja Mari Jaakkola.
Verkostoitumisella ja kielitaidolla on ollut keskeinen rooli omalla tutkijanurallani. Aloitin akateemisen verkostoitumisen graduvaiheessa liittymällä vuonna 2021 Sateenkaarihistorian ystävien hallitukseen. Yhdistystoiminnassa opin paljon uutta sateenkaarihistoriasta Suomessa, ja verkostoiduin myös alan kollegoiden kanssa. Vuonna 2022 pääsin muun muassa mukaan Sateenkaarihistorian ystävien silloisen puheenjohtajan, yhteiskuntatieteilijä Tuula Juvosen, organisoimaan queer-historiatyöpajaan NOS-HS Queering National Histories -projektin puitteissa. Työpajaan osallistuminen oli hedelmällistä, sillä tapasin siellä islantilaisia, norjalaisia ja brittiläisiä queer-tutkijoita sekä sain palautetta tutkimussuunnitelmastani väitöskirjatutkijaksi hakua varten. Työpajasta tutuksi tuli esimerkiksi queer-tutkija Alison Oram, jonka Britanniaa koskeva tutkimus on sittemmin ollut erittäin tärkeää omalle sukupuolen moninaisuuden historiaa käsittelevälle väitöskirjalleni.
Verkostoitua voi myös oman kotiyliopiston sisällä. Kollegani ja kulttuurihistorian väitöskirjatutkijan Seppo Heikkisen kanssa tiemme kohtasivat jatko-opintojen aloituspalaverissa vuonna 2023. Huomasimme tutkivamme samankaltaisia aiheita: Hän tekee väitöskirjaa yhdenvertaisuusteemojen käsittelystä suomalaisessa urheilujournalismissa vuosina 1950–2000, ja itse tutkin sukupuolen moninaisuuden merkityksellistämistä suomalaisessa mediassa miltei samana ajanjaksona. Yhteistyömme alkoi siitä, kun esitin hänelle eräässä kulttuurihistorian seminaarissa kysymyksen intersukupuolisten urheilijoiden näkyvyydestä aineistossa. Kysymys poiki lopulta yhteisartikkelin sukupuolen testaamisesta olympialaisissa käydystä lehtikeskustelusta. Opimme valtavasti toinen toisiltamme, minä uutta urheilusta ja Seppo lisää sukupuolen määrittelystä. Yhteisartikkelista on myös ollut paljon hyötyä omalle tutkimukselleni, sillä ymmärrän nyt paremmin sitä, miten käsitykset sukupuolista alkoivat muotoutua 1960–2000-luvun lääketieteessä.
Joskus verkostoituminen tapahtuu melkein puolivahingossa. Keväällä 2024 osallistuin Tampereella järjestettyyn Paluu Juurille 2024 -konferenssiin, jonka aiheina olivat mm. feministinen ja queer-tutkimus sekä mies- ja sukupuolentutkimus. Menin konferenssiin kuuntelemaan muiden esityksiä, sillä minulla ei ollut mitään uutta esiteltävää. Päädyin kuuntelemaan paneelia sukupuolesta, seksuaalisuudesta sekä persoonallisuudesta. Esityksen jälkeen juttelin yhden panelistin, Sara Barbon, kanssa hänen tutkimuksestaan. Tiemme erkanivat, mutta tapasimme uudelleen eräässä toisessa sessiossa. Session jälkeen laitoin Saralle sähköpostia palauttaakseni hänelle termospullon, jonka hän oli unohtanut viereiselle paikalleni. Siitä lähtien olemme pitäneet yhteyttä sähköpostitse, ja olemme myös tavanneet etänä Zoomissa. Olemme keskustelleet Saran kanssa esimerkiksi tutkimusaiheistamme, sillä hän tutkii trans- ja eläinaktivismia Virossa ja Suomessa. Olemme myös puhuneet transhistorian tutkimisen vaikeudesta, ja pohtineet suomen ja viron kielen sanoja sukupuolen moninaisuudelle. Koska transhistorian kenttä on kansainvälisesti ja meillä Suomessa verrattain pieni, on tällainen vertaistuki ollut minulle erittäin arvokasta.
Uusien tutkimuskenttien ja -aineistojen avaajia
Väitöskirjavaiheessa tarpeellisiksi kieliksi ovat osoittautuneet etenkin englanti ja ruotsi. Ilman englannin kielen taitoa kansainvälisiin seminaareihin osallistuminen olisi mahdotonta, ja verkostoitumisestakin tulisi kovin vaikeaa. Suurin osa transhistoriaa koskevasta tutkimuskirjallisuudesta on myös julkaistu englanniksi, joten kielitaito on oman kentän tuntemisessa avainasemassa. Yhtä lailla olen kiitollinen menneisyyden minälle, joka kirjoitti lukiossa matematiikan sijaan ruotsin, sillä osa tutkimastani sukupuolen moninaisuutta koskevasta lehtiaineistosta on julkaistu ruotsin kielellä, ja monet sukupuolta koskevat mediakeskustelut ovat tulleet Suomen alueelle usein ensin ruotsinkielisiltä alueilta.
Vuoden väitöskirjaa tehtyäni totesin kuitenkin, että nykyinen kielitaitoni ei enää riitä, sillä törmäilin jatkuvasti sukupuolen moninaisuutta koskevaan saksankieliseen kirjallisuuteen, jota en ymmärtänyt. Havaitsin myös, että useat aihepiirin käsitteet juontavat juurensa seksologi Magnus Hirschfeldin kirjoituksiin. Koska yliopisto tarjoaa myös väitöskirjatutkijalle mahdollisuuksia kielitaidon kehittämiseen, otin saksan kurssikirjan kauniiseen käteen, ja aloitin saksan opiskelun aivan nollatasolta. Kielen opiskelu on ollut paikoittain haastavaa, mutta vuoden opiskelun jälkeen on ollut ilo huomata, että yksinkertaisten tekstien luku onnistuu jo suhteellisen hyvin.
Tanskassa verkostoitumassa. Kuva: Marco Juvonen
Toivonkin voivani tulevaisuudessa lukea myös saksankielisiä tutkimusaineistoja, ja kuka tietää, vaikka verkostoituvani saksankielisillä alueilla! Toukokuun 2025 loppupuolella matkustin verkostoitumaan ainakin suhteellisen lähelle Saksaa, sillä osallistuin Tanskassa järjestettyyn Queer Pasts: What’s Queer in Queer History? -konferenssiin.
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2024. Toimittajat: Jirka Louhio ja Mari Jaakkola.
Hyttyset ja kesän ihmeellinen valo. Porot ja puhdas vesi. Nauru ja ilo. Ainakin nämä jäivät mieleen ISCH:n konferenssista, joka pidettiin Rovaniemellä kesäkuussa, juhannuksen alla. Konferenssi oli lajissaan seitsemästoista, ja se toteutettiin Suomessa nyt toisen kerran; vuonna 2010 kokoonnuttiin Turussa. Tällä kertaa teemaksi valikoitui Human/Nature – Entanglements in Cultural History. Teema on monin tavoin ajankohtainen, ja se mahdollisti myös monialaiset ja tieteidenväliset kohtaamiset. Konferenssin järjestivät ISCH (International Society for Cultural History), Lapin yliopisto, Turun yliopisto ja Kulttuurihistorian seura.
Konferenssin osallistujat ryhmäkuvassa Lapin yliopiston edustalla. Kuva: Christa Haataja.
Itse olin ISCH:n konferenssissa nyt yhdettätoista kertaa, ja ensimmäistä kertaa järjestäjän roolissa. On tietysti itsestään selvää, että konferenssin kokoon saattaminen ei ole mikään pikkujuttu, mutta silti tekemistä, pohtimista, suunnittelua, organisointia ja erilaista säätämistä oli yllättävän paljon. Osallistujana on helppo vain kulkea työryhmästä ja luennolta toiseen, nauttia ja joskus vähän valittaakin, jos joku asia ei toimi, kahvi loppuu tai mikrofoni pätkii. Tämän kesän jälkeen lupaan, että ensinnäkin arvostan ihan eri tavalla konfajärjestäjien työtä, ja toiseksi, en koskaan enää nillitä mistään!
Suunnittelun ensimmäiset etapit
ISCH:n konferenssin valmistelu aloitetaan jo pari vuotta ennen h-hetkeä. Ensin ISCH:n johtokunta kuulostelee ehdotuksia sopiviksi paikoiksi. Kun paikka on valittu, kootaan suunnittelutyöryhmä ja mietitään teema, jota ehdotetaan johtokunnalle. Tällä kertaa teema muotoutui aika kivuttomasti: ihmisen ja luonnon kytkökset mahdollistivat monenlaisia näkökulmia ja sen, että esimerkiksi eri aikojen tutkijat saattoivat tarkastella omaa tutkimusaihettaan uusista näkökulmista. Aihepiiri on myös Lapin yliopiston ja Turun kulttuurihistorian oppiaineen vahvuusalueita, ja mukaan suunnittelutyöryhmään saatiin alan asiantuntijoita.
Seuraavassa vaiheessa, reilua vuotta ennen konferenssiaikaa, oli hyvä aika alkaa miettiä keynote-puhujia. Kolme nimeä nousi esiin heti ensimmäisissä keskusteluissa: Hannu Salmi Turun yliopistosta, Sandra Swart Etelä-Afrikasta Stellenboschin yliopistosta ja Marek Tamm Tallinnan yliopistosta Virosta. Kaikki suostuivat puhujiksi, ja valinnat osoittautuivat erinomaisiksi. Luentojen näkökulmat keskustelivat keskenään ja täydensivät toisiaan.
Syksyllä 2024 alkoi rahoituksen hakeminen, ja samalla laadittiin alustava budjetti. Säätiörahoitus on tiukassa, mutta saimme onneksemme Tieteellisten Seurain Valtuuskunnalta avustuksen, jota käytettiin esimerkiksi ulkomailta tulevien keynote-puhujien matkakuluihin ja sihteeristö- ja konferenssitoimistokuluihin. Myös järjestävät tahot osallistuivat rahoitukseen, ja muutamia sponsorejakin saatiin mukaan. ISCH:n konferensseissa osallistumismaksut on haluttu pitää kohtuullisina, joten avustuksilla voitiin maksaa esimerkiksi Get together -tilaisuuden kulut, kahvituksia konferenssin aikana, esiintyvien muusikoiden palkkiot sekä ISCH Talks -tilaisuuden tarjoilut.
Työrukkasia ja sydämentykytystä
Konferenssikoordinaattoriksi saimme kasvatustieteiden ja kulttuurihistorian opiskelijan Anu-Leena Haaraojan, jolla on pitkä kokemus ja rautainen ammattitaito tapahtumien järjestämisessä. Lapin yliopiston kongressipalveluilta ostettiin joitain palveluita, kuten abstraktien vastaanottaminen ja ilmoittautumisjärjestelmä. Paljon hommaa jäi silti itse tehtäväksi, ja se piti minut ja Anu-Leenan tiukasti puhelimen ja sähköpostin äärellä koko konfaa edeltävän vuoden. Esiin tulevia asioita on lukuisia: mihin kirjataan turvallisuussuunnitelma ja mitä siinä pitää huomioida? Mistä saadaan opiskelija-avustajat? Montako gluteenitonta illallista tarvitaan? Loppuuko kahvi, onko teenjuojat huomioitu? Mihin kohtaan pystytetään puhujalava? Onhan muuten kaikki tilat varattu? Millaisia tiedotteita pitää kirjoittaa ja kuka sen tekee?
Järjestäjien lisäksi kysymyksiä oli tietysti myös osallistujilla. ISCH2025-konferenssissa päädyttiin kaksivaiheiseen hakuun, eli ensin haettiin ehdotuksia paneeleiksi, ja paneeleille vastuuhenkilöitä. Vasta sen jälkeen avattiin haku yksittäisille esitelmäehdotuksille. Kaksivaiheisuus aiheutti jonkin verran päänvaivaa, mutta osoittautui lopulta hedelmälliseksi ratkaisuksi. Paneeliesityksiä tuli lähemmäs kolmekymmentä, ja lopulta paneelit olivat koherentteja kokonaisuuksia, jotka keskittyivät tiettyyn teemaan. Koska paneelit muodostettiin jo ensimmäisessä vaiheessa, vältyttiin siltä, että suunnittelutyöryhmän jäsenistä muodostettu Scientific board olisi joutunut kokoamaan paneelit satojen yksittäisten paperien perusteella. Toisessa vaiheessa paperia ehdotettiin joko tiettyyn paneeliin tai tietyn teeman alle, mikä sekä helpotti järjestäjien työtaakkaa että auttoi fokusoitumisessa teemaan. Paneelien muodostaminen työllisti tästä etukäteistyöstä huolimatta paikallista työryhmää ja Scientific boardia ihan kiitettävän paljon.
ISCH 2025 -konferenssin kauniin julisteen suunnitteli Christa Haataja.
Työryhmän lisäksi konferenssin suunnittelussa ja toteutuksessa oli mukana kaksi kulttuurihistorian väitöskirjatutkijaa Lapin yliopistosta. Christa Haataja toteutti konferenssille kauniin graafisen ilmeen, joka perustui auringonkehrä-ajatukseen ja Lapin kahdeksaan vuodenaikaan. Noora Nampajärvi suunnitteli yhdessä Anu-Leenan kanssa oheisohjelmaa, jossa korostui paikallinen luontokulttuuri. Ohjelmassa oli jokiristeilyä, kaupunkikävelyä, retkiä Ounasvaaralle ja Kotiseutumuseolle, saunomista ja makkaranpaistoa nuotiolla.
Sydämentykytyksiä aiheutti viime metreillä lentoalan lakkouhka, joka osui juuri konferenssiviikolle. Pääpuhujat ja suurin osa osallistujista saapuivat onneksi ajoissa paikan päälle. Opiskelija-avustajien ja työryhmän voimin saatiin infotiskit pystytettyä ja viime hetken säädöt tehtyä. Koko viikon ajan tunnelma oli lämmin, rento ja innostunut.
Etänä vai lähinä?
Konferenssin jälkeen ohjelmassa olivat vielä jälkityöt: laskujen maksaminen, kiitokset sponsoreille ja yhteistyökumppaneille, raportointi ja muu jälkipuinti. Lisäksi teimme pohjan ohjeistukseen, jota seuraavat konferenssien järjestäjät voivat hyödyntää. ISCH:n konferenssit ovat suhteellisen pieniä, mutta se ei tarkoita, että tekemistä olisi vähän. Pohjarahoitusta tai -organisaatiota ei ole, vaan jokainen järjestävä taho aloittaa työn joka kerran ikään kuin alusta. Jokainen konferenssi on näin omannäköisensä.
Oma kysymyksensä on se, kannattaako konferensseja nykymaailmassa enää järjestää. Onko mitään mieltä lennellä muutamaksi päiväksi toiselle puolelle maailmaa? Resurssien näkökulmasta verkkokonferenssit kenties olisivat kestävin vaihtoehto. On kuitenkin täysin eri asia tavata kollegoita kasvokkain, jutella kahvi- tai teekupin ääressä, hätistellä hyttysiä ja istua saunan lauteilla konferenssipäivän päätteeksi, kuin nähdä puhuvia päitä ruudulla. Paikan tuntu, materiaalisuus ja aistimellisuus eivät välity zoom-istunnoissa. Pehmustetun mikrofonin heittely salissa herättää paljon enemmän hilpeyttä kuin mikrofonin kuvakkeen klikkaaminen. Lapin yliopistossa konferenssi järjestettiin taiteiden tiedekunnan tiloissa, ja eri tavoin läsnä oleva taide toi viikkoon oman lisänsä.
On myös ihan eri asia tuntea hyttysen pisto kuin lukea siitä. Keskellä yötä paistavasta auringosta voi katsoa dokumentteja tai tehdä analyysejä, mutta mikään ei voita sitä kokemusta, joka syntyy, kun ensi kertaa herää yöllä kahdelta ja aurinko paistaa täydeltä terältä. Pohjoisessa asuvalle aurinko, viileys, raikas ilma ja puhdas vesi tuntuvat itsestään selviltä asioilta, ja on helppo unohtaa, että kaikille ne eivät sitä ole.
Ihanien muistojen joukossa yhdeksi helmeksi nousee hetki, jolloin sain kuunnella luentosalillisen ihmisiä laulavan minulle onnittelulaulun syntymäpäiväni kunniaksi, jokainen omalla kielellään. Sillä hetkellä unohtuivat vuoden kestänyt stressi, ensimmäisen konferenssipäivän aamuna iskenyt selkäkramppi ja kaikki muut huolet. Olin onnellinen, kun sain nauttia viisaiden ja hauskojen kollegoiden seurasta, kuunnella inspiroivia esityksiä ja luentoja, ja ennen kaikkea viettää aikaa kulttuurihistorian parissa.
Tutkija on tietyssä ajassa, paikassa ja kehossa elävä ihminen. Kuten menneisyydessä eläneet, myös me itse jaamme tietynlaisen todellisuuden. Siksi on hyvä silloin tällöin olla yhteisessä tilassa ja elää ruumiillisesti todeksi se, mitä tutkii.
Seuraavan kerran tapaamme kulttuurihistorioitsijoiden kanssa hiukan erilaisissa oloissa, kun konferenssi järjestetään Pariisissa syksyllä 2026. À bientôt!
Pälvi Rantala Kulttuurihistorian yliopistonlehtori, Lapin yliopisto
Kansallismaisemilla on erityinen merkitys Suomen matkailun historian kannalta, kun rakennettua kulttuuriperintöä on Suomessa säilynyt suhteellisen vähän. Luontokohteita sen sijaan riittää. Ne olivat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kotimaisten matkailijoiden suosiossa. Myös ulkomaalaiset matkailijat tulivat Suomeen katsomaan luonnonnähtävyyksiä, esimerkiksi Kolia, Punkaharjua tai Imatrankoskea. Silloin ei vielä niinkään tultu kaupunkilomalle Helsinkiin ja Lappikin sai vielä odottaa laskettelukeskusten nousua tuntureihin.
Kansallismaisemat kiinnostivat niin Suomen kultakauden taiteilijoita kuin Venäjän tsaarejakin. Kasvavaa matkailijamäärää varten perifeerisillä alueilla sijaitsevien luontokohteiden infrastruktuuria piti kehittää muun muassa parantamalla kulkuyhteyksiä rakentamalla rautateitä ja lisäämällä majoitusta rakentamalla hotelleja. Kohteet piti myös säilyttää jälkipolville perustamalla luonnonsuojelualueita. Kansallismaisemien vaikutusta taiteeseen on tutkittu esimerkiksi Ville Lukkarisen ja Annika Waenerbergin teoksessa Suomi-kuvasta mielenmaisemaan: kansallismaisemat 1800- ja 1900-luvun vaihteen maalaustaiteessa (2004).
Koli karelianistien kiinnostuksen kohteena
Kolin matkailuhistoria alkoi 1800-luvun lopussa karelianismin myötä. Ensimmäisille matkailijoille se oli vaikeiden kulkuyhteyksien päässä ja majoittua täytyi paikallisten luona. Jo alkuvuosikymmeninä Kolille saavuttiin ihailemaan maisemia ja esimerkiksi häämatkoille. Kolille avattiin Ylämaja 1886, joka oli sen ensimmäinen hotelli. Junaradan valmistuminen Vuonislahteen 1909 helpotti Kolille pääsyä. Koli oli jo Suomen suosituin matkailukohde vuonna 1923.
Koli vuonna 1909. M.L. Carstensin kuvakokoelma. Kuva: Museovirasto.
Kesällä 1892 Kolille kiipesi merkittävä taiteilijakolmikko, kirjailija Juhani Aho ja hänen puolisonsa, taidemaalari Venny Soldan-Brofeldt, sekä taidemaalari Eero Järnefelt. Järnefelt vieraili Kolilla useita kertoja, kuten säveltäjä Jean Sibelius ja valokuvaaja I. K. Inha. Järnefelt ja hänen ohellaan Pekka Halonen maalasivat ja Inha valokuvasi Kolin maisemia. Sibeliuksen Kolin matkan on arveltu vaikuttaneen hänen neljänteen sinfoniaansa
Punkaharjulle hotelleja luonnon keskelle
Punkaharjun luonto herätti kiinnostusta jo 1800-luvun alussa ja siitä tuli pian myös ulkomaalaisten suosima nähtävyys. Sillä on liikenteellisesti pitkä historia, kun maantie Viipurista Savonlinnaan kulki harjun laella jo keskiajalla. Keisari Aleksanteri I vieraili harjulla 1803 ja kehotti suojelemaan sen maisemia. Alue lunastettiin valtiolle kruununpuistoksi 1843. Myös rautatieaseman historia linkittyy Punkaharjuun matkailukohteena. Punkaharjun valtionhotelli rakennettiin alkujaan kruununpuiston metsänvartijoiden asunnoksi ja matkailijoiden käyttöön 1845. Sitä laajennettiin hotellin tarpeisiin 1870–1890-luvuilla. Hotelli Finlandia, joka on nykyisin osa Punkaharjun kuntoutussairaalaa, rakennettiin 1914 moderniksi ensiluokkaiseksi hotelliksi kasvavan matkailun tarpeisiin. Valtionhotelli ja Finlandia ovat Suomen maisemamatkailun keskeistä rakennusperintöä ja merkittävä lisä Punkaharjun kansallismaisemaan.
Punkaharju noin 1920-luvulla. Kuva: Museovirasto.
Imatrankoski keisareiden suosiossa
Imatralle tehtiin jo 1700-luvulla päiväretkiä, kun Pietarista oli Viipuriin hyvä tie ja toimiva kestikievarilaitos. Keisari Nikolai I kielsi venäläisiltä ulkomaanmatkat 1839, mikä lisäsi matkoja Imatralle, kuuluihan Suomi silloin Venäjään. Kulkuyhteyksiä paransi Saimaan kanavan avaaminen 1856 ja rautatie, ensin Pietarista Viipuriin ja sittemmin Viipuri-Imatra rata 1892. Majapaikkoja lisäsi 1903 valmistunut jugendtyylinen Imatran valtionhotelli. Imatran matkailuhistoriaa siivitti keisarinna Katariina Suuren vierailu 1772. Myöhemmin monet Romanovit saapuivat ihailemaan Imatrankosken ainutlaatuista luonnonnähtävyyttä. Vierailulla kävivät keisareista Aleksanteri I 1801, Aleksanteri II 1871 ja Aleksanteri III 1891. Kaukaisimpia vieraita oli Brasilian keisari Pedro II vuonna 1876. Myös hän hakkautti nimensä Imatrankosken kallioihin, kuten ajan tapa oli, ja kirjoitus on säilynyt meidän päiviimme asti.
Imatrankoski noin 1890-luvulla. Kuva: Museovirasto.
Kansallismaisemat olivat merkittävässä roolissa Suomen matkailuhistorian varhaisvaiheissa. Ne inspiroivat taiteilijoita työstämään kansallisromanttisia teoksia ja houkuttelivat keisarillisiakin vieraita. Luontokohteet tehtiin saavutettavammiksi ja tunnetummiksi. On etuoikeus, että saamme vielä nykyäänkin ihastella samoja Kolin ja Punkaharjun maisemia sekä Imatrankosken kuohuja, jotka ensimmäiset matkailijat näkivät jo toista sataa vuotta sitten.
Kuvat: Museovirasto, Finna. Imatrankoski, noin 1890-luku. Historian kuvakokoelma. Koli, M. L. Carstens, kustantaja, 1909. Historian kuvakokoelma, M. L. Carstensin kuvakokoelma. Punkaharju, noin 1920-luku. Kansatieteen kuvakokoelma.
Teksti on kirjoitettu osana Historian kirjoittaminen -kurssia keväällä 2025 työryhmässä ”Mereltä metsiin – luonnonympäristöjen historiaa”
Euroopan taikahistorian konferenssi (European Magic History Conference, EMHC) juhlisti 20-vuotista taivaltaan nelipäiväisessä juhlakonferenssissa Riikassa 21.–24.8.2025. Konferenssi houkutteli osallistujia myös Euroopan rajojen ulkopuolelta: tapahtumaan oli saapunut taika-alan historioitsijoita, harrastajia, taikureita ja akateemikkoja jopa Meksikosta, Australiasta ja Yhdysvalloista saakka. Konferenssin tapahtumarikkaasta ohjelmasta pääsi nauttimaan myös paikallinen yleisö. Esimerkiksi taikanäytökset Mystero-teatterissa, Riikan sirkuksen tilausnäytös sekä Harry Houdinin seikkailuelokuva The Terror Island (1920) paikallisen huippupianistin säestyksellä olivat kaikille avoimia tapahtumia.
Konferenssin ensimmäinen päivä käynnistyi prameasti David Copperfieldin Zoom-tervehdyksellä suoraan Las Vegasista. Hulppeiden taikailluusioidensa lisäksi Copperfield ylläpitää omaa taikamuseotaan ja taika-arkistoaan syntien kaupungissa. Hän kartuttaa kokoelmaansa säännöllisesti osallistumalla taika-alan keräilijöille suunnattuihin huutokauppoihin – ja nostaa samalla materiaalien hintoja. Haaveenani on päästä jonain päivänä tutkimaan naistaikureiden historiallisia jalanjälkiä myös Copperfieldin kokoelmiin.
Ensimmäisenä päivänä tutustuimme myös Riikan sirkusrakennuksen historiaan ja arkkitehtuuriin opastetulla kierroksella. Vuonna 1888 rakennettu sirkus on Euroopan vanhin ja Baltian maiden ainoa edelleen käytössä oleva sirkusrakennus. Viime vuosina rakennus on remontoitu täysin alkuperäistä rakennushistoriallista tarkoitusta kunnioittaen ja kiinnostavia alkuperäisiä yksityiskohtia säilyttäen.
Riikan sirkuksessa konferenssin paikalliset järjestäjät, Enrico ja Dace Pezzoli, pitivät tervetuliaisluennon omasta erikoisalastaan eli saippuakuplaesiintyjistä vaudevillen kulta-aikana. Esitelmän jälkeen riikalaiset esiintyjät näyttivät osaamistaan ilma-akrobatiassa, lavataikuudessa ja notkeusakrobatiassa.
Konferenssin toinen, myös ”raskaimmaksi” luonnehdittu päivä sisälsi useita akateemisia luentoja aamusta iltaan. Italialainen tutkija-taikuri Salvatore Rappacciuolo piti esitelmän jo keskiajalla kehitetystä vedonlyöntipelistä nimeltä fast and loose. Rappacciuolon konkreettiset demonstraatiot silmänkääntöä sisältävän pelin eri versioista sekä hänen työskentelyprosessinsa unohdettujen metodien selvittämiseksi olivat kiinnostavia ja avartavia.
Toisen päivän ohjelmaan kuului myös oma luentoni väitöskirjatutkimuksestani Celebrated but Forgotten: Female Magicians in Nordic Countries in the 1880s–1890s. Luentoni herätti kenties eniten keskustelua osallistujissa: taikahistoriaa on tutkittu hyvin vähän sukupuolihistoriallisesta näkökulmasta. Sukupuolihistoriallisen näkökulman puute ja naistutkimuksen katvealue vaikuttavat edelleen monin tavoin taikuuden ammattikenttään.
Yksi konferenssin ehdottomista huippukohdista oli vierailu Latvian kansalliskirjastoon, missä tutustuimme juhlanäyttelyyn Mystery and Illusion in Latvia from the 17th to the 20th Century – From Alchemists to Charlatans and Illusionists. Latvian kansalliskirjaston systemaattisesti kerätyt taika- ja sirkushistorialliset juliste- ja pienpainatekokoelmat olivat päätähuimaavia – ne suorastaan kutsuvat tutkijaa palaamaan Riikaan.
Luentojen lisäksi konferenssiin mahtui runsaasti viihdettä. Italialainen korttitaikuri Aurelia Paviato esiintyi konferenssin kolmantena päivänä Mystero-teatterin punaverhotulla näyttämöllä. Ilta huipentui taikameklari Gabe Fajurin pitämään hyväntekeväisyyshuutokauppaan lastensairaalan hyväksi. Taikajulisteet, painotuotteet sekä taikarekvisiitta keräsivät yli tuhat euroa lastensairaalan kassaan.
Ohjelmaa riitti vielä konferenssin viimeisellekin päivälle. Freddie Krutzin ohjaama dokumenttielokuva juutalaisen taikuri Günther Dammannin (1910–1942) kirjallisesta tuotannosta ja elämästä auttoi minua ymmärtämään paremmin juutalaisten taikurien toimintaverkostoja ja heidän kokemiaan haasteita. Dammannin kirja Die Juden in der Zauberkunst (1933) sisältää useiden juutalaistaikureiden biografioita. Väitöskirjatutkimuksessani käsittelen juutalaisen naistaikuri Sidonie Romanin (1860–1947) uraa, joten Dammannin elämän ja kirjallisen tuotannon merkitys resonoivat omassa tutkimuksessani.
Seuraava Euroopan taikahistorian konferenssi järjestetään syksyisessä Lontoossa 9.–12.9.2027. Suuntaan kuitenkin Lontooseen jo ensi kesänä, sillä pääsen esitelmöimään naistaikureista kertovasta tutkimuksestani London Magic Circlen historiapäiville kesäkuussa 2026.
Ammoniakki vaikuttaa äkkiseltään yllättävältä kulttuurihistorian tutkimuskohteelta. Sen selvittelyä kannattaa kuitenkin yrittää, sillä parhaimmillaan ammoniakin historiaa tutkimalla voidaan auttaa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä.
Ammoniakki lienee nykyään monelle varsin vieras ja tuntematon kemikaali. Ennen se tunnettiin paremmin – vaaroineen. Kun ammoniakki 50 vuotta sitten ”räjäytti liat pois” Andy-pesuaineessa tai sitä levitettiin lannoitteissa pelloille, kuten tehdään edelleen, niin tulevaisuudessa ammoniakista toivotaan kehittyvän ympäristöystävällinen, puhdas energialähde. Ammoniakin palamisessa ei synny kasvihuonekaasuja, ja se kävisi esimerkiksi laivamoottorin polttoaineeksi.
Ammoniakin avulla arvioidaan mahdolliseksi vähentää kasvihuonekaasujen päästöjä merkittävästi maailman laivaliikenteessä, joka nykyään hyödyntää pääasiassa polttoöljyjä. Niistä on päästävä eroon ja mieluiten vauhdilla. Paljon puhutun vedyn ohella tai sijasta ammoniakkiin kohdistuu tulevaisuuden odotuksia ratkaisuna, joka korvaa fossiilisia energialähteitä päästöttömillä vaihtoehdoilla. Näin voidaan hillitä ilmaston lämpenemistä.
Potentiaalisesti merkittävää muutosta tutkitaan ja edistetään monessa maassa, kuten Suomessa. Edellytyksenä on, että itse ammoniakki tuotetaan päästöttömästi eli käytössä on ns. vihreää ammoniakkia. Kehitystyössä on tarvetta myös kulttuurihistorian tutkimukselle, sillä historialliset, ajassa muuttuneet käsitykset ammoniakista ovat relevantteja muutoksen lähtökohtana.
Haasteelliseksi muutoksen tekee se, että ammoniakki on myrkyllistä. Ammoniakkia (NH3) jalostetaan vedystä ja typestä. Huoneenlämmössä se on kaasumaista, väritöntä ja haisee pistävästi virtsalta. Ammoniakkia esiintyy esimerkiksi ihmisten ja eläinten eritteissä. Pienet pitoisuudet ammoniakkia aiheuttavat ihmiselle huonovointisuutta, suuremmat hengitysvaikeuksia, mutta lyhytkin altistus esimerkiksi (teollisessa) ammoniakkivuodossa voi olla hengenvaarallinen.
On selvää, että ammoniakin turvallisen polttoaineena käytön hyväksi on tehtävä paljon töitä. Vaikka aine lienee nykyään useimmille enemmän tai vähemmän vieras, ammoniakkiin suhtautumiseen vaikuttaa osaltaan, että ammoniakkia on käytetty Suomessakin pitkään niin teollisuudessa kuin arkisissa askareissa, kuten puhdistusaineissa.
Andy-pesuaine, vuosinäyte 1967. Turun Saippua Oy, 1967. Kuva: Turun kaupunginmuseo.
”Andyssa on voimaa! Andyssa on ammoniakkia!”
Erityisesti Kansalliskirjaston historiallinen sanoma- ja aikakauslehtiarkisto tarjoaa mainiota aineistoa tutustua ammoniakin aiempiin arkisiin ilmentymiin. Ammoniakkia on ennen myös valmistettu Suomessa, mistä löytyy monia lehtijuttuja etenkin sodanjälkeiseltä ajalta.
Lehdet neuvoivat ammoniakin käyttöä jo noin 150 vuotta sitten. Vuonna 1889 Päivän Uutiset uskoi ammoniakista olevan moneen joka taloudessa, mutta sen ”hyödylliset ominaisuudet owat wielä liian wähän tunnetut ja tunnustetut”. Ammoniakilla tekstissä tarkoitettiin ammoniakkiliuosta tai –vettä, todennäköisesti apteekista ostettua. Aine oli halpaa, poisti hajuja, likaa ja kävi lääkkeestä: ”Ammoniakin nuuskiminen on hyödyllistä päänkiwistyksissä ja katarreissakin. Maalattujen esineiden puhdistamisessa säästyy paljon waiwaa, jos haaleaan saippuawaahtoon sekoitetaan ammoniakkia (teelusikka 45 tuumaan).” Lannoitekäyttökin mainittiin: ”Maanwiljelijät ja kemiantutkijat tuntewat hywin ammoniakin hywäätekewän waikutuksen kaswillisuuteen…” Korostettakoon, että nämä ohjeet ovat silti pääosin vanhentuneet.
Joillekin ammoniakki saattaa olla tuttu vanhoista televisiomainoksista. Andy-pesuainetta markkinoitiin 1960- ja 1970-luvulla näin: ”Andyssa on voimaa! Andyssa on ammoniakkia!” Se suorastaan räjäyttää lian pois…
Andy esiintyy kolmantena oheisessa mainoksessa. Lähde Youtube: Mainoskatko: Pesuaineita ja saippuaa.
Sittemmin ammoniakki on useimmissa pesuaineissa korvattu muilla, turvallisemmilla ainesosilla. Ammoniakki on monelta unohtunut tai muuttunut kenties uutisista luetuiksi ammoniakkivuodoiksi, joita välillä sattuu suurissa kylmälaitteistoissa.
Kaiken kaikkiaan ihmisten ammoniakkikäsityksillä on historiansa, joka saattaa osoittautua relevantiksi lähivuosina tai vaikka 2030-luvulla, jos ennusteet ammoniakin uudenlaisen energiakäytön lisääntymisestä toteutuvat edes osapuilleen. Olen tutkijana mukana monitieteisessä hankkeessa nimeltä AINA. Sen koko nimi on Ammonia Energy Conversion and Social Acceptance ja rahoittaja Business Finland. Hankkeessa ajatuksena on, että luonnontieteiden ja tekniikan tutkijoiden työn rinnalla kulttuurihistorian tutkimus auttaa ymmärtämään ja poistamaan esteitä ammoniakin uudenlaisen käytön hyväksymisessä ja siten tasoittaa tietä uuden puhtaan energialähteen käyttöönotolle.
**
Kirjoittaja Petri Paju on kulttuurihistorian dosentti ja erikoistutkija.
Elokuun ensimmäisellä viikolla me kaksi kulttuurihistorioitsijaa, Hannu ja minä, nousimme Turussa autolauttaan aloittaaksemme kiertomatkan Ruotsin pikkukaupunkeihin. Vaikka pistäydyimme Tukholmassakin, varsinainen tarkoitus oli tutustua pienimuotoisiin kohteisiin kuten ruotsalaisella latinan professorilla Adolph Törnerosilla (1794–1839) oli tapana. Tämä kirjallisesti lahjakas varhaisromantikko ei juurikaan viihtynyt pääkaupungissa vaan lähti työpaikaltaan Uppsalan yliopistosta kesäisin mieluusti maaseudun rauhaan. Matkoillaan hän ihasteli luonnonnäkymiä ja pysytteli pienillä paikkakunnilla ja taajamissa. Halusimme kokeilla miltä sellainen tuntuisi.
No, maisemat vaihtuivat tiuhaan, nopeammin kuin Törnerosin elinaikana, ja kaupungit ja kuntakeskukset olivat kasvaneet 1800-luvun alkuvuosikymmenten koosta. Meno vastasi silti odotuksia, ja sää suosi koko ajan.
Haudoilla ja Linnén luona
Ensimmäinen kohteemme oli Törnerosille rakas Uppsala, jossa tuomiokirkon, yliopiston kirjaston Carolina Redivivan ja yliopiston entisen päärakennuksen Gustavianumin ohella mieleen jäi erityisesti käynti kaupungin vanhalla hautausmaalla. Siellä etsimme ruotsalaisten varhaisromantikkojen leposijoja, mitä muutakaan. Hannun käyttämän sovelluksen avulla niitä löytyi paljon, ja saimme näkyviin myös Törnerosin haudan. Itselleni vaikuttava yksityiskohta oli, kun maineikkaan runoilija-professori P. D. A. Atterbomin haudan läheisyydessä katseeni osui puolivahingossa kiveen, jossa luki ”Göran Sörbom 1935–2013”. Hänestä minulla on mukavia muistoja, hän kun työskenteli yliopiston estetiikan laitoksella, jossa vierailin jatko-opiskelijana syyskauden 1989. Kiven alaosaan oli hakattu sanat AMOR MAIOR EST, rakkaus on suurempi.
Näkymä Uppsalaan Slottsbackenilta katsottuna. Kuva JS.
Seuraavana päivänä suuntana oli Hammarby, kasvitieteilijä Carl von Linnén maatila Uppsalan keskustasta runsaat kymmenen kilometriä kaakkoon. Kohde oli itselleni hienoinen pettymys, koska oletin, että nähtävää ja Linné-muistoja olisi ollut enemmän. Päälle päätteeksi erillinen näyttelyrakennus oli yleisöltä suljettu kunnostuksen takia. Istutukset toki hivelivät silmää, samoin kauniit peltomaisemat paikalle tultaessa ja pois lähdettäessä. Linné hankki tilan aikoinaan perheensä turvaksi, kun aika hänestä jättäisi ja läheiset joutuisivat muuttamaan pois virka-asunnosta kaupungin keskustassa. Hän ehti itsekin asua maatilallaan monet vuodet ja ottaa siellä vastaan vieraita ja oppilaita.
Hammarbyn päärakennus. Kuva JS.
Sigtunasta Västeråsiin
Uppsalan jälkeen vuorossa oli Ruotsin vanhin kaupunki Sigtuna. Se oli kohteistamme vaatimattomin, mutta selvästi huomasi, millaista suuruudenaikaa se oli elänyt 1000- ja 1100-luvulla. Missään en ole nähnyt niin monen keskiaikaisen kivikirkon raunioita niin lyhyen välimatkan päässä toisistaan. Kauppa ja hyvät vesireitit keskittivät alueelle rahaa ja voimavaroja, jolloin suurimittainen rakentaminen kävi mahdolliseksi. Ei Sigtunassa silti pelkkiä raunioita ole. Kävimme Hannun kanssa aistimassa modernia luostaritunnelmaa Sigtunastiftelsenissä, yksityisen säätiön omistamassa ja 1910-luvulla valmistuneessa hotelli- ja kongressikeskuksessa. Se on monien kulttuuritapahtumien tyyssija ja kirjailijaresidenssi, epäilemättä viihtyisä: puiden huminaa, ruusuistutuksia, kaunis sisäpiha ja suihkukaivo, välimerellistä arkkitehtuuria. Ja kaupungin kävely- ja kauppakadulta löysimme Tant Bruns Kaffestugan, joka sijaitsee 1600-luvulta peräisin olevassa kiinteistössä. Sieltä sai tuoreita suussa sulavia mazariineja, joihin miellyin Uppsalassa jo 1980-luvun lopulla.
Sigtunastiftelsenin rauhaa. Kuva JS.
Sitten tuli aika siirtyä Västeråsiin. Kaupungin mittakaava oli sitä luokkaa, ettei se oikein sopinut varhaisromantiikan henkeen, mutta halusimme yhtä kaikki nähdä tuomiokirkon ja sitä toiselta puolen saartavat kauniit puutalokorttelit. Västeråsin linna taas ei ollut yleisölle avoin nähtävyys, eikä kirkon ja vanhan kymnaasin läheisyydessä sijainnut pieni kasvitieteellinen puutarhakaan tarjonnut liiemmälti silmäniloa. Tuomiokirkko ja siellä sijaitseva museo olivat joka tapauksessa sopivia rauhoittumisen paikkoja, ja kirkosta löytyi myös kuningas Eerik XIV:n hauta. Ihastelimme pitkään lähistön vanhoja kapeita katuja ja pieniä puutaloja, Ruotsissa ne ovat aina niin hyvin hoidettuja ja näyttävät kuin eilen maalatuilta. Västeråsissakin oli aikaa nauttia päivän mazariini.
Västeråsin katunäkymiä, horisontissa siintää tuomiokirkko. Kuva JS.
Muotokuvia ja aikakoneella vanhaan Turkuun
Kiertomatkamme loppuosuus alkoi vuosisatoja vanhasta pajateollisuudestaan tunnetusta Eskilstunasta, joka oli meille lähinnä yöpymispaikka. Sieltä pääsi kätevästi Mariefredin kaupungin lähellä sijaitsevaan Gripsholmin linnaan ja Strängnäsin piispankaupunkiin. Meillä oli eräässä vaiheessa mielessä vierailu Vadstenaan katsomaan linnaa ja luostaria, mutta pitkän välimatkan takia se ei lopulta mahtunut aikatauluumme. Gripsholmissa on paljon nähtävää linnan kolmessa kerroksessa, jos sattuu pitämään muotokuvista – niitä nimittäin riippui salien ja huoneiden seinillä loputtomiin. Kaikki mahdolliset Ruotsin kuninkaalliset, kulttuurihenkilöt, kirjailijat ja taiteilijat seurasivat toisiaan pitkänä nauhana. Piristävänä saarekkeena kuvakavalkadin seasta erottui Kustaa III:n rakennuttama yksityinen linnateatteri 1780-luvulta.
Strängnäsissä voisi melkein tehdä vanhasta Turusta kertovaa elokuvaa. Kuva JS.
Strängnäsin vanha keskusta oli kuin Turku ennen vuoden 1827 tulipaloa. Tämän olimme osanneet aavistaa ennalta, ja iloksemme huomasimme, että olimme olleet oikeassa. Tuomiokirkko muistuttaa paljon Turun vastaavaa, korkealla olevaa sijaintia myöten, joskaan Unikankareen kumpu ei sentään kohoa niin ylös kuin Strängnäsin kirkonmäki. Mäenrinteessä sijaitsee punaisiksi maalattuja puutaloja ja toisella puolella mäkeä taas barokkiarkkitehtuuria. On turha enää toistaa, mitä purtavaa ostin teekupillisen oheen Strängnäsin Café Prinsenistä. Seuraavana aamuna astuimme Eskilstunassa junaan, joka vei meidät nuorten jalkapallofanien seassa Tukholmaan viettämään viimeistä matkapäivää.
Maisteriksi valmistuminen oli yllättävän epäjuhlallinen tapahtuma. Usein kuulee tarinoita, kuinka gradua viimeisteltiin viimeisenä asiana öitä pitkin tiukkaa aikataulua vasten ja kun se palautettiin viime hetkellä, suuri paino vyöryi pois hartioilta. Olin minäkin asettanut itselleni takarajan, mutta lopulta palautin työn, kun se oli valmis – en siksi, että oli pakko. Ehkä juuri se, että minulla oli mahdollisuus kirjoittaa gradua itselleni sopivaan tahtiin, ilman erityistä painetta valmistumisesta, helpotti työn tekemistä.
Gradu ei ollut minulle suuri taistelu. En voi väittää, että sen kirjoittaminen olisi ollut helppoa, mutta minulle gradu pysyi mielekkäänä työnä koko prosessin ajan, ilman kriisejä tai ahdistusta. Aiheeni, aineistoni ja loppua kohden myös teoreettinen näkökulma kaikki olivat inspiroivia elementtejä, jotka osaltaan kannustivat kirjoittamaan edelleen. Sirpaleiset ja toisistaan irralliset osat nivoutuivat yhteen kuin itsestään: havainnoissani ja tulkinnoissani oli alusta asti joku idea, jota en vain vielä silloin pystynyt näkemään kokonaisuutena. Sattumalla oli suuri merkitys palasten loksahtelussa. Gradua aloitellessa on mahdoton sanoa, tulevatko valinnat kestämään loppuun asti. Mikään muu kuin aihe ei minullakaan pysynyt tismalleen samana, vaan kaikki tarkentui kirjoittaessa ja lukiessa. Lopulta palautuksen jälkeen jäi jopa vähän harmittamaan, ettei ollut enää erityistä syytä lukea esimerkiksi teoriaa käsittelevää kirjallisuutta, jota haalimissani kirjoissa oli vielä paljon lukemattakin.
Varsinainen valmistuminen tapahtui eräänä huhtikuisena aamuna, kun lähetin tutkintotodistushakemuksen. Joitakin tunteja myöhemmin sähköpostilaatikkoon tipahti todistukseni filosofian maisterin tutkinnosta, ja siinä se sitten oli. Kaikki oli tapahtunut digitaalisesti, erinäisten lomakkeiden ja automaattiviestien kautta. Lopulta juhlallisimmalta tuntuva hetki valmistumisessa olikin se, kun huomasin graduni julkaistun UTUPubiin. Tämän ohella huomasin palvelussa olevan useiden muidenkin maisteriseminaarissa kanssani olleiden työt, mikä herätti vielä viimeisen yhteisöllisyyden tunteen. Gradu on kaikkien maisteriksi valmistuneiden yhteinen kokemus: piirteiltään yksilöllinen, mutta kollektiivisesti jaettu.
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2024. Toimittajat: Jirka Louhio ja Mari Jaakkola.
Juuri ilmestyneen, runoilija Helvi Juvosta käsittelevän elämäkerran Kirkas ja hiljainen (S&S) kirjoittaja, kirjallisuudentutkija Katri Viitaniemi kuvaa omaa kokemustaan arkistossa ylläolevan sitaatin tavoin. Arkisto lumoaa ja imaisee sisäänsä, vie mennessään – huomattavasti vaikeampi on päästä sen merkillisestä maailmasta takaisin ulkomaailmaan ja irtautua aineistoista.
Alkusyksynä olen ehtinyt viettää muutamia intensiivisiä päiviä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosalissa. Olen pitkästä aikaa palannut Krohn-suvun aineistojen pariin tavoitteenani työstää vihdoin valmiiksi elämäkerrallinen teos äideistä ja tyttäristä – kirja, joka on ollut tekeillä jo reilusti yli vuosikymmenen. Sen keskiössä on tyttökoulun opettaja ja johtaja, Krohnin sisarten Aunen ja Ainon äiti, Maria Wilhelmiina (Minna) Krohn, os. Lindroos (1841–1917).
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran päärakennuksen sisääntulo. Kuva: Maarit LK
Kun aikoinaan 2000-luvun alussa istuin samaisessa arkistossa kuukausitolkulla Krohnin sisarten kirjeiden ja muiden papereiden äärellä, kiipesin Kruununhaassa Mariankatua ylös kerrostalon sisäpihalla sijaitsevaan kirjallisuusarkistoon. Muutama vuosi sitten SKS yhdisti kirjallisuuden, kulttuurihistorian ja kansanperinteen aineistonsa yhteiseen tilaan. Maan alle Hallituskadulle kaivettiin isot arkistomakasiinit, joissa aineistot pahvilaatikoissaan nyt sijaitsevat. Itse työskentely aineiston parissa, oli se sitten paperisia kirjeitä, mikrofilmejä tai äänitteitä tehdään jyhkeän vuonna 1890 valmistuneen päärakennuksen suojissa, ensimmäisen kerroksen arkistosalissa, jota kiertävät vanhat kortistojen hyllyt.
Tila on toinen, työ on samaa. Krohnien aineistokokonaisuus on valtava, ja pelkästään eri kirjeenvaihtojen hahmottaminen eri luetteloista vaatii työtä ja tarkkuutta. Työskentelen ennen muuta Minna Krohniin liittyvien aineistojen parissa, ja niitä on paitsi hänen nimensä mukaan nimetyssä arkistolaatikossa myös lukuisissa kirjekokoelmissa. Luetteloista pitää aina tarkistaa, ketkä kaikki ovat kirjoittaneet Minnalle, keille hän on kirjoittanut – siis sellaista, mikä on säilynyt. Palaan samalla myös joihinkin vanhoihin jo aiemmin luettuihin aineistoihin. Mitä kaikkea en olekaan havainnut tai osannut lukea tai tulkita? Mistä löydän nyt ajan tihrustaa lyijykynällä haalennutta pientä tekstiä? Miten eri tiedostoihin tehdyistä sivutolkulla kasvavista muistiinpanoista muodostuu tulevaisuudessa virkkeitä, tekstinpätkiä, kokonaisia lukuja? Tässä kaikessa on yhä jotain arvoituksellista ja mystistä, jotain, mikä tuntuu lipeävän, jos sitä koettaa liiaksi organisoida tai kontrolloida. Intuitio ja tunteet elävät henkilöarkistojen äärellä. Ne ovat tärkeä osa tutkimisen ja kirjoittamisen prosessia. Ne vaativat myös aikaa, hitautta, sellaista olemisen tilaa, jota on nykyhetkessä kovin vaikea saavuttaa.
Arkistot elävät jonkinlaista buumia, samoin henkilöhistoria. Muutamien arkistopäivien jälkeen vietin iltapäivän keskiviikkona 3.9. saman talon yläkerrassa täpötäydessä seminaarissa. Siellä pohdittiin, miten henkilöarkistot muuttuvat kirjallisuudeksi. Seminaari juhlisti ennen muuta Katri Viitaniemen elämäkertaa pitkälti unohdetusta 1950-luvun runoilijasta Helvi Juvosesta. Viitaniemen sanoin hän halusi tietää millainen ihminen löytyy runouden takaa, kuka oli runoilija Helvi Juvonen.
Katri Viitaniemen Helvi Juvosesta kirjoittaman elämäkerran kansi pysäyttää Juvosen intensiivisellä katseella ja epäkonventionaalisella olemuksella. Se vie kirjan maailmaan. Kuva: Maarit LK (kannen layout: Elina Warsta)
Elämäkerrasta tuli kuitenkin paljon enemmän, juuri arkistoaineiston vuoksi. SKS:n kirjallisuuden ja kulttuurihistorian arkistosta löytyi aikoinaan sinne luovutettu Helvi Juvosen ja Sirkka Meriluodon välinen kirjeenvaihto, joka ei kertonut vain kirjallisuudesta tai runoilija Juvosesta, vaan ennen muuta kahden naisen välisestä rakkaussuhteesta 1940–50-lukujen Suomessa. Viitaniemi kuvasi seminaarissa elävästi sitä, miten hän tajusi vähitellen kuinka harvinainen dokumentti tämä oli. Aihepiirin tutkimus on vielä kohtuullisen vähäistä, eikä ennen muuta tällaisia, näin laajoja, avoimia kirjeaineistoja ole ollut tutkijoiden tiedossa. Itse elämäkerrassa valottuu suunnattoman lempeä ja syvä kahden ihmisen välinen ihmissuhde, joka sai omassa ajassaan toteutua yllättävänkin vapaasti. Helvi ja Sirkka olivat läsnä toistensa lapsuudenperheissä, viettivät kesiä maaseudulla perheidensä luona ja asuivat yhdessä monen vuoden ajan. Se ei tarkoittanut sitä, että he olisivat voineet olla avoimesti julkisuudessa muita kuin ystäviä. Pariskunnan pieneen ystäväpiiriin lukeutui muita ajan homoseksuaaleja kirjoittavia naisia, kuten molempien läheinen ystävä, kirjailija, toimittaja Mirjam Polkunen sekä runoilija Mirkka Rekola.
Viitaniemen sanoin elämäkerta avautuukin lopulta kolmeen suuntaan: kirjallisuuden historiaan, sateenkaarihistoriaan ja lisäksi vielä psykiatrian ja psyykkisen sairastamisen historiaan. Kirjeet kertovat myös raadollisella tavalla Helvi Juvosen vaikeista sairauskausista ja hoitojaksoista Lapinlahdessa ja Nikkilässä, sairauden kokemisesta ja potilaalle hyvin raskaista 1950-luvun hoitomuodoista kuten insuliinishokkihoidoista, joita Juvonen joutui kokemaan useita kertoja.
Viitaniemelle arkistot muodostuivat lumoavaksi paikaksi lukea tekstejä ja astua toisiin maailmoihin. Arkistojen maailmat avaavat ”rihmastoja” myös muualle, elossa oleviin ihmisiin, haastatteluihin ja yksityisomistuksessa oleviin aineistoihin. Seminaarin koskettavinta antia oli Katri Viitaniemen keskustelu Ulla Gartzin, Mirjam Polkusen sisarentyttären kanssa. Gartz kertoi ”kakkosäitinsä” suuresta merkityksestä itselleen ja siitä ilosta, mitä hän on kokenut, kun hänen haltuunsa päätynyt aineisto on löytänyt tutkijat ja suuri osa siitä on nyt päätynyt SKS:n arkiston kokoelmiin.
Toimittaja, kirjailija, suomentaja ja muun muassa Radioteatterin johtajaksi päätynyt Polkunen oli aikansa kirjailijaverkostojen keskiössä. Hän, Helvi Juvonen ja Sirkka Meriluoto muodostivat 1950-luvulla kiinteän ystäväkolmikon, kunnes Mirjam kohtasi rakkautensa Mirkka Rekolassa. Molemmat ihailivat Helvi Juvosen runoilijuutta ja soimasivat itseään vielä vuosikymmenten jälkeen siitä, että eivät olleet ymmärtäneet Juvosen sairastelun perimmäistä syytä ja osanneet toimittaa häntä lääkäriin ajoissa. Juvonen kuoli vain nelikymmenvuotiaana särkylääkkeiden aiheuttamiin sivuvaikutuksiin.
Ulla Gartzin kokemukset läheisenä sukulaisena ja aineiston luovuttajana toivat menneisyyden ihmiset käsinkosketeltavan lähelle, ja muistuttivat siitä jatkuvasta eettisestä haasteesta, jonka toisten ihmisten elämien tutkija kohtaa aina uudestaan ja uudestaan. Miten tehdä oikeutta menneille elämille? Toisaalta Gartzin mutkaton suhtautuminen tutkijoiden kiinnostukseen valoi myös uskoa siihen, että henkilöhistoriaa tarvitaan ja että usein se voi olla läheisille ihmisille myös mutkaton asia. Gartzin mukaan me tarvitsemme todellisia kertomuksia eletystä elämästä ja vaikeistakin kokemuksista, tunteista, sairauksista, kielletyistä asioista – se vain lisää ymmärrystämme niin menneisyydestä kuin ihmiselämästäkin. Mitä pahaa siitä voisi seurata, hän oivaltavasti kysyi.
Seminaarissa arkistokokemuksistaan kertoi myös kaksi muuta kirjailijaa. Aino Kallaksen pakolaisvuosista romaania viimeistelevä Suvi Ratinen sanoi suhtautuvansa aineistoihin vähemmän romanttisesti, jo omasta arkistotyökokemuksestaan johtuen. Hän kertoi, millaista on ollut etsiä tietoa Kallaksen itsensä enimmäkseen vaikeneman pakolaisuuden todellisista syistä ja poliittisista taustoista. Kallaksen lasten kirjeet ovat avanneet kokemusta uusin tavoin, toisaalta arkistossa tallella olevat viranomaisdokumentit ovat avanneet vaiettua historiaa. Vaiettua on arkistoista etsinyt myös sotien välisen ajan mieskirjailijoiden homoseksuaalisista kokemuksista tietokirjaa kirjoittava Antti Järvi. Hän toi esiin, miten sateenkaarihistoriaan liittyvissä tapauksissa yksittäiset, oudot kirjeet ja tuntemattomilta saadut viestit voivat kertoa siitä, mikä usein jää piiloon laajojen kirjeenvaihtojen rivien väliin. Milla Eräsaari taas kertoi SKS:n valtavista valokuvakokoelmista ja kehotti yleisöä tutkimaan niitä. Esimerkiksi kirjailijoiden valokuva-arkistoista löytyy kaikkea Otto Mannisen ottamien poseeraavien omakuvien ja Helvi Hämäläisen kenties kirjallista työtään varten kuvaamien miljöökuvien väliltä.
Keskustelemassa arkistopäällikkö Katri Kivilaakson kanssa Katri Kiviniemi, Suvi Ratinen ja Antti Järvi. Kuva: Maarit LK
Arkistoihin kohdistuu tällä hetkellä valtavia säästöpaineita ja esimerkiksi Kansallisarkisto on uhannut supistaa toimintansa minimiin. Voimmekin iloita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista, niiden valtavista aineistoista ja äärimmäisen osaavasta, asialleen omistautuneesta henkilökunnasta, joka elää tutkijoiden kanssa aineistojen lumotussa maailmassa. SKS:n arkisto on auki joka arkipäivä ja useimpina päivinä klo 18:aan asti – siellä on rauhallista aikaa lukea ja tutkia. Kirjailijoita ja muita kulttuuri-ihmisiä koskevan arkiston lisäksi siellä sijaitsee äärimmäisen laaja kansanperinteenarkisto.
Maarit Leskelä-Kärki
Teemaan liittyen ilmestyi viime jouluna myös laaja, avoimesti verkosta saatavilla oleva tutkimusantologia Tutkimuspolkuja yksityisarkistoihin. Aineistot historian, kulttuurin ja kirjallisuuden tutkimuksessa. Toim. Hanna Karhu, Katri Kivilaakso, Viola Parente-Čapková. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1495.
