Kaupungit muuttuvat, joskus hitaasti ja joskus niin nopeasti, että vuosi sitten otetut valokuvat ovat jo historiaa. Näin on käynyt Turun Linnakaupungissa, joka ulottuu satamasta aina Iso-Heikkilään asti ja jonne on kaavailtu kotia 15 000 ihmiselle. Linnakaupunki kasvaa ja täydentyy hurjaa vauhtia ja muuttaa samalla koko alueen maisemaa ja infrastruktuuria. Uusien talojen lisäksi alueella on uusia teitä, ja junarataa kaavaillaan siirrettäväksi. Myös mahdollinen raitiotielinjaus kulkisi toteutuessaan Linnakaupungissa.
Linnakaupungissa ja sen ympäristössä kävely on aistit avaava kokemus kenelle tahansa kaupunkiympäristön muutoksista kiinnostuneelle. Historiantutkijalle se on erityisen kiinnostavaa siksi, että alueella on niin runsaasti erilaisia historiallisia kerrostumia. Linnakaupunkia on rakennettu suureksi osaksi sataman läheisyydessä oleville vanhoille teollisuusalueille. Reunoiltaan se rajautuu Turun linnaan, Portsaan ja Linnanfälttiin, eli vanhoille asuinalueille.
Kaikkein vanhimpien rakennusten kuten Turun linnan suojelusta ei yleensä tarvitse kantaa huolta, ainakaan samalla tavalla kuin uudempien historiallisten kerrostumien. Myös Aurajokisuun satama-, telakka ja teollisuusalue on saanut vakiintuneen, Museoviraston valtakunnallisesti merkittävän rakennetun kulttuuriympäristön RKY-statuksen. Osittain vielä rakenteilla olevassa Linnakaupungissa vanha ja uusi kuitenkin vielä hakevat paikkaansa. Parhaimmillaan kerrokset asettuvat kauniisti kaupunkikuvaan, mutta joskus ne ovat keskenään ristiriidassa. Linnakaupungissa on esimerkkejä kummastakin.
Viime vuosina paljon huomiota on saanut osakseen Linnankadun ja Fleminginkadun kulmassa sijaitseva puutalo, joka paloi pahasti vuonna 2023. Talo on suojeltu, koska se on kulttuurihistoriallisesti arvokas. Sen vanhimmat osat ajoittuvat Turun palon jälkeiseen vuoteen 1828, ja sitä jatkettiin laajennusosalla vuonna 1834. Uudisosan rakennutti laivurin leski Helene Forsvik ja suunnitteli C. R. Lundqvist. Talon julkisivu yhtenäistettiin 1880-luvulla, jolloin se sai uusrenessanssityylinsä.
Rakennuksen kohtaloa on puntaroitu palosta asti, mutta lainsäädännöllä ei ole toistaiseksi kyetty ratkaisemaan, kuinka tapauksessa pitäisi toimia. Pahoin palanut, mutta ei kuitenkaan kokonaan tuhoutunut talo oli ensin ilman suojaa, mutta nyt se on huputettu. On epäselvää, miltä osin se on korjattavissa ja kuka sen korjaa. Tulipalon lisäksi rakennusta uhkaa kasvillisuus, kun juuret tunkeutuvat perustuksiin ja oksat kasvavat ikkunoista sisään. Kaupunkilaisissa rakennus aiheuttaa huolta. Voiko keskellä kaupunkia oleva suojeltu puutalo olla näin huonosti hoidettu, miten tämä voi olla mahdollista? Teimme Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamassa, Linnakaupunkiin sijoittuvassa tutkimushankkeessamme (2022−2024) kävelyhaastatteluja aistietnografisella menetelmällä tarkoituksena tavoittaa kaupunkilaisten kokemuksia ympäristöstään. Meitä kiinnosti, millä tavoin erilaiset suunnitteluratkaisut näkyivät ja tuntuivat kaupunkilaisten arjessa.
Linnankadun ja Fleminginkadun risteyksessä 31.3.2023. Kuva: Silja Laine.
Haastateltavat saavat itse päättää reitin ja pysähdyspaikat ja kertoa, minkälaisia asioita he huomioivat ja mikä heitä ympäristössään miellytti tai veti puoleensa. Itse olin kiinnostunut siitä, miten ihmiset tunnistavat ja arvottavat kulttuurihistoriallisesti rikkaan kaupunginosan kerrostuneisuutta. Lähes poikkeuksetta kävelyreitti vei Linnankadulle. Palanut talo oli kuin magneetti, joka sai ihmiset pysähtymään ja purkamaan tunteitaan, usein surua tai kiukkua.
Linnankadun ja Fleminginkadun risteyksessä 18.6.2023. Kuva: Silja Laine.
Kaupunkimuistoilla on voimaa, joiden voi ajatella rakentavan myös eräänlaista resilienssiä. Monet maailman vanhoista kaupungeista Alepposta Lontooseen ovat tuhoutuneet sodissa tai tulipaloissa, mutta ne on aina rakennettu uudelleen. Urbaani resilienssi onkin sitä, että tuhkasta rakennetaan uusi kaupunki. Suomalaisissa puukaupungeissa resilienssille onkin ollut tarvetta, niin paljon tulipaloja niissä on ollut. Turkulaiset tuntevat hyvin vuoden 1827 tulipalon; katastrofin, josta selvittiin, mutta jonka kipeä muisto on kaupungin historian ytimessä, josta Hannu Salmi Turun paloa käsittelevässä kirjassaan kirjoittaa.
Linnankadun palanut puutalo on kuitenkin erilainen tapaus, sillä talo oli rapistunut jo pitkään ennen tulipaloa eikä sitä uhkasakoista huolimatta ollut kunnostettu. Talon surullinen kohtalo kertoo pikemminkin piittaamattomuuden kumuloitumisesta kuin yhdestä suuresta katastrofista. Turussa purettujen ja tuhoutuneiden talojen historia on pitkä, mutta niiden muistot ovat eläviä, eikä Turku ole tässä yksin. Kadonneiden talojen muistoista on syntynyt suorastaan oma kirjallinen genrensä. Niin Tampereella, Helsingissä kuin Turussakin puretuista taloista kertovat kuvakirjat saavat vuodesta toiseen uusia lukijoita. Monet turkulaiset ovat lukeneet Harri Kalpan ja Rauno Lahtisen puretuista taloista kertovia kirjoja. Tampereen kadonneista taloista kertova kirja Kadonneet kaunottaret perustui Vapriikki-museossa vuosina 2017−2018 pidettyyn suuren suosion saaneeseen näyttelyyn. ”Katoavat, puretut ja menetetyt talot eivät katoa ihmisten muistista”, kirjoittavat Riina Sirén ja Iida Kalakoski artikkelissaan, joka ilmestyi marraskuussa 2025 julkaistussa uudessa kirjassa Tekojen kaupunki, jossa pohdimme 36 kirjoittajan voimin kaupunkilaisuutta tekojen, tunteiden ja osallisuuden kautta.
Aika näyttää, kuka uutta Turkua rakentaa ja minkälaiselta Linnankadun ja Fleminginkadun kulmassa näyttää tulevaisuudessa, mutta Linnakaupungin asukkaiden mieliin huputettu, palanut talo, jonka jäljellä olevia osia kasvillisuus valtaa kovaa vauhtia, tulee jäämään ehkä iäksi. Silmien edessä murenevalla kulttuuriperinnöllä voi olla pitkäaikaisia seurauksia. Kansainvälisessä tutkimuksessa käytetään ilmaisua heritage loss, jolle ei ole hyvää suomenkielistä vastinetta. Kaupunkiyhteisön arvokkaana tai tärkeänä pitämän rakennuksen katoaminen on kokoaan suurempi asia, joka eittämättä vaikuttaa kaupunkikulttuuriin ja kaupunkilaisten kollektiiviseen, kulttuuriseen muistiin ja identiteettiin. Turku oli pitkään puutalojen kaupunki. Niillä on rakennushistoriallista, arkkitehtonista arvoa, mutta puutaloissa asumiseen on liittynyt myös yhteisöllistä kaupunkikulttuuria, mikä voi olla yksi syy siihen, miksi vanhojen puutalojen rapistuminen tuntuu niin pahalta.
18.6.2023 Kuva: Silja Laine
Rakennussuojelun parissa on vanhastaan puhuttu vaalimisesta, mutta kaupunkitutkijat ovat viime vuosina alkaneet puhua myös hoivasta ja hoitamisesta. On erittäin tärkeää, että yhteiskunnan rakenteet toimivat, mutta kaupungit, joissa kaupunkilaiset myös itse vaalivat ja tarvittaessa puolustavat ympäristöään, ovat yleensä niitä parhaimpia. Kaupunkilaisten kaupunkiinsa kohdistamassa huolenpidossa onkin ehkä kysymys siitä liimasta, joka pitää kaupunkeja kasassa ja pystyssä ja jota myös kulttuuriksi kutsutaan.
Teksti: Silja Laine
Hyvinvoinnin suunniteltu, koettu ja aistittu sosio-materiaalisuus Turun Linnakaupungissa (2022–2024) oli Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittama monitieteinen projekti, jossa työskentelivät Tiina Suopajärvi, Maija Mäki, Jenni Rinne, Päivi Leinonen, Sanna Lillbroända-Annala ja Silja Laine. Yhteistyötä tehtiin Terhi Ainialan ja Pia Olssonin Helsingin yliopistossa vetämän Voiman paikat -projektin kanssa. Yhteistyöstä syntyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantama, toimitettu tutkimusantologia nimeltä Tekojen kaupunki.
Lähteet:
Ainiala, Terhi, Laine, Silja, Leinonen, Päivi, Olsson, Pia 2025: Tekojen kaupunki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://doi.org/10.21435/skst.1502
Kalakoski Iida & Sirén Riina 2025: Surusta kiukkuun. Kadonnut kaupunki Helsinkiä, Tamperetta ja Turkua käsittelevissä 2000-luvun valokuvateoksissa. Teoksessa Terhi Ainiala, Silja Laine, Päivi Leinonen & Pia Olsson : Tekojen kaupunki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://doi.org/10.21435/skst.1502
Hannu Salmi 2022. Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827. Otava.
Peltoniemi, Heli: Liekkien syömä puutalo oli laivurin lesken 1830-luvulla laajentama, heti Turun palon jälkeen pystytetty komistus – ”Tämä on todella iso menetys”. Turun Sanomat 27.4. 2023.
Tammikuun alussa, heti joulukauden jälkeen, on kulttuurihistorian oppiaineessa tapana kokoontua yhteiseen seminaariin, jota joulukouluksi kutsutaan. Vuonna 2026 seminaarin teemana oli luovuus. Päivä alkoi paneelikeskustelulla, jonka aiheena oli omaääninen ja -tyylinen kirjoittaminen. Panelisteina toimivat Olli Löytty, Tiina Mahlamäki ja Sari Katajala-Peltomaa, kokeneita kirjoittajia kaikki. Hyvät keskustelut herättävät ajatuksia ja ruokkivat oivalluksia – ja tässähän ollaankin luovuuden äärellä – tai synnyttävät vähintäänkin halun puntaroida myös omia näkemyksiä, jopa julkaista niitä. Niinpä seuraavassa joitain mietteitä luovuuden liepeiltä tutkijan näkökulmasta.
Tutkimuksen tekemisen kovin arkinen luova prosessi on kirjoittaminen. Meidän alallamme tutkimus on konkreettisesti juurikin kirjoittamista. Tämä läpäisee kaikki tutkimuksen tekemisen tasot gradujaan kirjoittavista opiskelijoista dosentteihin ja professoreihin. Yksittäisen tutkijan ja tutkimusprojektin kohdalla kirjoittaminen niin ikään kuuluu tietyn ajatteluprosessin eli tutkimuksen kaikkiin vaiheisiin artikkeliabstrakteista, projektihakemuksista tai vastaavista kirjallisista aihioista aina toteutuneisiin hankkeisiin ja valmiisiin julkaisuihin asti. Tutkimusongelmat ratkeavat yleensä vasta kirjoittamalla, ei pelkällä pohdinnalla. Kuten vuosikymmeniä sitten opin yhdestä pääsykoekirjoistani (Monta tietä menneisyyteen): historiantutkijalle kirjoittaminen on päättelyn väline. Näin kirjoitti Jorma Kalela, E. H. Carrin ajatuksiin tukeutuen. Saman ajatuksen on taatusti todennut moni muukin, ehkä vivahteikkaammin, mutta Kalelan muotoilu on ytimekkyydessään täyttä asiaa.
Tutkimusprosessi etenee kirjoittamalla, mutta tämä on tietysti vain yksi kirjoittamisen ulottuvuus. Se miten kukin meistä kirjoittaa, on yhtä lailla oleellista. Historiantutkijat eivät yleensä kirjoita geneerisiä tutkimusraportteja vaan tekstejä, joissa kirjoittajan ääni ja tyyli saavat näkyä. Tutkijan on myös hallittava erilaisia kirjoittamisen tyylejä. Esimerkiksi hakemusteksteissä keskeneräinenkin ajatus on kyettävä ilmaisemaan kirjallisesti siten, että ulkopuoliselle lukijalle tuo ajatus näyttäytyy, jos ei nyt valmiina, niin ainakin riittävää potentiaalia sisältävänä. Hakemuksissa on osoitettava oivaltavuutta ja omaperäisyyttä – toisaalta liian villit ideat eivät ehkä ole toteuttamiskelpoisia ainakaan rahoittajan mielestä. Erilaiset hakemustekstit ovatkin yksi (luovan) kirjoittamisen muoto, josta kaikilla tutkijoilla on kokemusta. Jokaisella tutkimustyötä tekevällä lienee myös valikoima hakemuksiksi saakka muotoiltuja tutkimusideoita, jotka eivät ole koskaan edenneet toteutuksen asteelle. Tällaiset unohdetut, hylätyt, ehkä epäonnistumisinakin pidetyt hankeideat sisältävät valtavan määrän potentiaalista luovuutta. Toisaalta monesta rahoittamatta jääneestä hakemuksesta suodattuu yhtä ja toista eteenpäin, myös toteutuksen asteelle yltäviin tutkimuksiin.
Serendipin prinssejä ja tieteellistä taikapölyä
Omaäänistä kirjoittamista käsitelleessä paneelikeskustelussa nostettiin esille sellaisia tärkeitä teemoja kuin kirjoittamisen vapaus, kokeilevuus ja omaperäisyys tai kirjoittamiselle varattava riittävä aika. Kaikki tämä pätee mielestäni ylipäätään tutkimuksen tekoon. Tai luovuuteen. Paneelikeskustelussa sivuttiin myös serendipisyyden teemaa eli onnekkaiksi sattumiksi kutsuttavia oivalluksia, jotka tulevat vastaan etsimättä ja pyytämättä. Sivuhuomiona todettakoon, että Umberto Eco käyttää teoksessaan Serendipities: Language and Lunacy (1998) serendipisyyden käsitettä nähdäkseni toisenlaisessa merkityksessä viitatessaan oivalluksiin, jotka ovat saaneet alkunsa väärinkäsityksistä tai virheellisistä ajatuksista. Termiä serendipity käytti tiettävästi ensimmäisenä 1700-luvun englantilaiskirjailija Horace Walpole, joka nappasi ilmauksen Serendipin prinsseistä kertovasta, alun perin persiankielisestä, sadusta. Prinssit tekivät matkoillaan nokkelia havaintoja asioista, joita eivät olleet lainkaan etsimässä.
Vaikka serendipisyyden eli onnekkuuden hetkiä on vaikea ennakoida tai maanitella esiin, on tämän taikapölyn koostumusta tietysti yritetty selvittää. Onnekkaita sattumia on tutkittu Suomessakin. Työterveyslaitos julkaisi vuonna 2021 Onnekkaat sattumat ja psykologinen turvallisuus -tutkimusraportin, joka pohjautuu Työterveyslaitoksen ja Oulun yliopiston toteuttamaan Yhteensattumuksia-tutkimushankkeeseen. Tässä hankkeessa tunnistettiin onnekkaita sattumia asiantuntijatyöpaikoilla. Tutkimuksen mukaan onnekkaat sattumukset ovat asiantuntijatyötä tekeville varsin tuttu ilmiö. Tavallisimmin näitä yllättäviä sattumuksia tapahtuu omalla työpaikalla kasvokkaisissa kohtaamisissa, kuten kahvihuoneissa (mikä ei kuulosta erityisen yllättävältä). Työntekijöiden oivalluskertoimia nostaakseen työnantajien tulisi kyetä luomaan ”sattumaherkkiä” työympäristöjä.
Arkinen ja melko ilmeinen esimerkki yllättävien oivalluksien mahdollistajista ovat vaikkapa avokirjastot, joissa voi törmätä vahingossa opuksiin, joita ei tiennyt etsivänsä. Tämänkaltaiset satunnaiset löydöt ovat tosin nykyään aiempaa epätodennäköisempiä, avokirjastoja kun on kaiken aikaa yhä vähemmän. Satunnaisia löytöjä voi yrittää etsiä digitaalisista kokoelmista tai kirjastoluetteloista erinäisillä sumeilla tai hämärillä hauilla mutta kokemuksena tällainen ”lehteily” on kovin kaukana fyysisten kirjarivien koluamisesta. Oivallusten suunnitelmallinen esiin loitsuaminen sisältää muutenkin väkinäisyyden vaaran. En tarkoita tällä sitä, että suosittelisin vain istumaan rauhassa lootusasentoon ja odottelemaan inspiraatiota.
Projekteista elantonsa saavalle tutkijalle (ainakin satunnaiset) oivallukset ja erinäiset onnelliset sattumat ovat suorastaan välttämättömiä. Toisaalta pätkäisen projektityön realiteetit myös jäytävät valmiutta odottamattomiin onnen hetkiin, jolloin maailma hetkeksi aukeaa kirkkaana ja tarjoaa hippuja Serendipin prinssien taikapölyä. Usein on tultava toimeen vähemmällä, tavallisilla hetkillä, jotka nekin tuottavat havaintoja, analyysiä, tekstiä mutta harvemmin taikaa.
Zoom ja sattumahorisontin kaventuminen
En ole zoomin suuri ystävä. Syy ei ole yksin zoomin vaan pandemia-ajan, jolloin pikkujoulutkin pidettiin etäyhteydellä. Zoom-pikkujoulut olivat poikkeusajan luova ratkaisu, ja itse asiassa ihan onnistunut sellainen, mutta koronakausi kaikkinensa ankea. Noiden vuosien aikana työskentelin itse kahdessa eri tutkimusprojektissa, joissa zoom-tapaamisista tuli keskeinen työskentelymuoto. Zoom toimi niissä sinänsä oikein hyvin. Projektissa, jossa osa tutkimusryhmästä oli Ruotsista, etäyhteys ensinnäkin mahdollisti säännölliset tapaamiset. Olisimme varmasti ilman pandemiaakin kokoontuneet ruutujemme äärelle tietääksemme, mitä oli tekeillä Uumajassa, Örebrossa, Helsingissä tai Turussa.
Hanke, jota itse samaan aikaan johdin, kärsi pandemiasta ehkä enemmän, koska suurin osa hankkeen toteutuksista piti miettiä uudelleen. Tässä hankkeessa zoomin rinnalla toimivat tutkimusryhmän kävelytapaamiset, joissa ei ollut varsinaista asialistaa mutta joissa keskusteltiin myös tutkimusasioista. Etätapaamisten merkitys oli silti suuri. Hankkeen sisäisten palaverien lisäksi teams-tapaamisissa muotoutui se yhteistyö, joka Turun museokeskuksen (nyk. kaupunginmuseo), Tehdas Teatterin, Turun kaupunginkirjaston ja oman projektimme voimin johti kokeellisen pop up -kirjakaupan avaamiseen Turussa syksyllä 2022. Idea 2020-luvun Turkuun hetkeksi aukeavasta 1800-luvun kirjapuodista oli syntynyt jo hankkeen suunnitteluvaiheessa mutta varsinainen sisältö hahmottui vasta silloin, kun löytyi sopiva joukko toteuttamaan ideaa. Teams oli kuitenkin ensisijaisesti alusta, jolla käytiin keskustelua erilaisista ideoista, ei niinkään varsinainen ideoiden tuottamisen paikka.
Itselläni on siis useita syitä pitää etäyhteyksin toteutettavia suunnittelusessioita täysin onnistuneina. Ja miksi ne eivät onnistuisi, kun vähintään joku on ennakolta valmistautunut, ja tietää miksi sessio on kutsuttu koolle (mikä on yleensäkin suotavaa palavereissa). Mutta se, mitä etäpalaveriin – tai ylipäätään suunniteltuun sessioon – on vaikea tilata, on sattumalta ja pyytämättä tulevat oivallukset. Pandemia-aikana kokeiltiin yhteisiä etäkahvihetkiä. En oikein muista, miten onnistuneita ne olivat (saattaa olla, etten jaksanut osallistua kovin moneen). Suunniteltua spontaanisuutta on tietysti mahdollista itse kunkin harjoituttaa samoin kuin vaikkapa improvisaatiotaitoja tai pomodoro-kirjoitustekniikkaa. Zoom tai jokin muu vastaava sovellus ei kuitenkaan ole kovin ”sattumaherkkä” ympäristö. Pandemia-aikana moni meistä taisi kaivata juuri niitä suunnittelemattomia arkisia kohtaamisia kollegoiden kanssa. Niitä, jotka eivät välttämättä johda mihinkään uuteen ja yllättävään – mutta joskus voivat johtaakin.
Kaikki on epävarmaa
”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.” Näin sanoo Tuutikki Taikatalvessa. Tämä voisi olla myös rautaiset hermot omaavan tutkijan motto. Tutkimuksen teko on monin tavoin hyvin epävarmaa puuhaa. Tuo epävarmuus on myös osa tutkimuksenteon viehätystä. Aina ei ole se terävin päivä, jolloin keksii ratkaisun solmussa olevan artikkelin ongelmaan, kirjoittaa toiseen lennokkaat johtopäätökset ja siinä sivussa saa timanttisen idean kollegoille jaettavaksi. Useimpina päivinä kaikki on vain pahasti kesken ja epävarmaa, miten hienoa jälkeä on tulossa. Epävarmuuden sietäminen on tutkijan osa myös tutkimusrahoitusmaailmassa – jatkuvana olotilana se kuitenkin sopii huonosti yhteen omaperäisyyden ja kokeilevuuden kanssa.
Toisinaan tutkijalle saattaa käydä niinkin, että vaikka puitteet ovat kunnossa, inspiroiva ympäristö ja kirjoitusrauha järjestetty, työ ei vain etene. Olin viime elokuussa Tarton Villa Tammekannissa, Turun yliopiston tutkijoiden suosimassa työskentelypaikassa. Tarkoituksena oli kirjoittaa erityisesti yhtä artikkelia, jolla oli selkeä määräaika. Tekstin työstäminen ei vain ottanut sujuakseen. Kokeilin tietysti keinoja, joita olen opettanut monille graduntekijöille: tee välillä jotakin muuta, jätä teksti suosiolla hetkeksi hautumaan. Kävelin ristiin rastiin ympäri kaunista Tarttoa, inspiroiduin monestakin asiasta, kuten kasvitieteellisen puutarhan kukista ja vanhan observatorion 1800-lukulaisesta mega-kaukoputkesta. Mikään tästä ei vain liittynyt siihen, mitä juuri nyt olisi pitänyt tehdä. Lopulta luovutin. Ryhdyin kirjoittamaan ihan toista artikkelia, jolla ei ollut määräaikaa. Kukat ja kaukoputketkin oikeastaan liittyvät nykyiseen tutkimusprojektiini, joten päätin, että saan ihailla niitä. Ja juoda niin monta kardemumma-hunaja-lattea kuin haluan.
Tarton suuri refraktori vuodelta 1824.
Tarinalla ei ole huippukohtaa. Haahuilin Tartossa aikani (en sentään ollut siellä residenssiapurahan saajana!) ja kirjoitin väkisellä vääntäen artikkelin lähetyskuntoon myöhemmin Turussa. Sain kyllä kuulla arvioitsijoilta, että siitä puuttui selkeä teoria sekä tutkimusongelman motivointi. Ne piti sitten kehitellä toisella kirjoituskierroksella, ilman muuta inspiraatiota kuin pakko. Tarinan opetus lienee kuitenkin se, että kokeneempikin tutkija haksahtaa aina välillä luulemaan liikoja omasta kekseliäisyydestään. Joskus asiat eivät loksahtele paikoilleen ainakaan ennen kuin joku ulkopuolinen vääntää rautalangasta oman työn puutteet. Kirjoitusretriitit kannattaa myös suunnitella kutakuinkin realistisesti. Seuraavan kerran menen Tarttoon kirjoittamaan suosiolla tähtitieteilijöistä ja kasvitutkijoista.
Eugène Delacroix’n (1798 – 1863) maalaus Le 28 juillet 1830. La Liberté guidant le peuple (1830). Musée du Louvre Peintures. Wikimedia Commons.
Se vallankumous, josta viikonloppuna puhuttiin, pyrkii tarjoamaan toivoa kaaoksen keskelle. Hyväntuulinen nauru, innostuneisuus, elinvoima ja polveilevat ajatustenvaihdot luonnehtivat seuruetta – ei mitä ensi-istumalta olettaisi tapaamisesta, jonne ihmiset on tuonut huoli ihmiskunnan tuhosta. Ympäristöaktivisti Roger Hallam pohti vallankumoustradition ytimen olevan elämänilon – ajatus siitä, että tehdään jotain yhdessä. Hallam lähestyi maailmassa käynnissä olevaa myllertävää muutosta visionäärisesti maailman monimutkaisuuden kautta (complexity thinking): vastakohtaisuuksia kannatellen, paradigmat havaiten, toiminnasta voimaantuen. Revolution in the 21st century -yhteisön järjestämän festivaalin takana olivat Extinction Rebellionista tunnetut Hallam ja Robin Boardman. Festivaali tarjosikin vallankumouksen tutkijalle tilaisuuden havainnoida eräältä kannalta nykypäivän yhteiskunnallista liikehdintää.
Kuin Delacroix’n maalauksessa heinäkuun vallankumouksesta, jossa barrikadeilla ovat niin työläinen ja opiskelija kuin silinteriherra, kansainvälinen festivaali We decide to re-make the world (15.-16.11.2025) oli houkutellut mukaan ihmisiä eri taustoista. Osa oli 80-luvulla ympäristön puolesta kaduilla mieltään osoittaneita vallankumouksen veteraaneja. Toiset nuoria, jotka, kuten eräs afrikkalainen aktivisti totesi, olivat eräänä päivänä heränneet huomaamaan absurdin tilanteen, jossa maailma ympärillämme tuhoutuu ilmastonmuutoksessa, mutta jatkamme vain päiväämme kuin ei mitään. Erään vanhemman naisen taas oli saanut liikkeelle skandaali Englannin yksityistettyjen vesilaitosten vesistöihin valuttamasta jätteestä. Vallankumouksellisuus kuulostaakin kansalaisaktivismilta.
YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ”luo perustan vapaudelle, oikeudenmukaisuudelle ja rauhalle maailmassa”. Brot für die Welt –järjestön tutkimuksen mukaan kuitenkin vain 3,5% maapallon väestöstä asuu maissa, joissa kansalaisvapauksia (esim. sananvapaus, lehdistönvapaus, kokoontumisvapaus) ei rajoiteta. Tähän dilemmaan festivaali pureutui. Yhteiskunnallisen toiminnan tarve perustellaan sekä autoritaarisuuden nousulla että poliittisten päättäjien osoittamalla kyvyttömyydellä torjua ilmastonmuutos ja eriarvoistuminen. Ilmastokriisin ja yhteiskunnallisten ongelmien yhteen kietoutuneet lonkerot ulottuvat kaikkialle, joten teeman alta löytyi kirjava joukko: palestiinalaisten vastarinta, demokratian tukeminen ja ilmastoahdistuneet nuoret mahtuivat kaikki saman katon alle.
Tapaaminen oli brittivoittoinen, mutta osallistujat tulivat niin Euroopasta kuin Afrikasta ja Pohjois-Amerikasta. Kumouksellisuus tapahtui tässä tapauksessa kaikille avoimessa virtuaalisessa festivaalissa, mikä mahdollisti eri ideoiden ja äänten törmäyttämisen nopeasti ja laajalti. Paikantumaton vallankumous, jonka pyrkimyksenä on tuoda ihmiset kaikkialla yhteen ihmiskunnan kohtaamien viheliäisten ongelmien ratkaisemiseksi, onkin yhdistävä tekijä ei yksi toimija.
Toimi ja voimaannu
Vanhan vallan raunioilla järjestetyt vallankumousjuhlat Pariisissa 1790. Vue de la fête donnée sur le plan de la Bastille. Anonyme, vers 1790. Musée Carnavalet, Histoire de Paris.
Tieto ilmastomuutoksesta ei yksin riitä saamaan massoja liikkeelle tai tekemään keskiluokista vallankumouksellisia. Kuitenkin juuri yhteiskuntien arki – fossiilisten polttoaineiden käyttö, asuminen ja infrastruktuuri, sekä eläinten syömiseen perustuva ruokajärjestelmä – kuluttaa luonnonvaroja. Innovatiivinen demonstraatio kulutuskulttuurin vaikutuksista Euroopassa on dataprojekti Green to Grey.How Europe is squandering the little nature it has left (2025). Onko kansasta, entisestä vallankumouksen voimasta, tullut elintapojensa myötä itsensä isoin ongelma?
Viikonlopun aikana pohdittiin, miten havaita tilaisuudet muuttaa ilmastonmuutoksesta kirjoitettavaa narratiivia – sitä, miten kirjoitamme toimijuutemme taloudellisen ja yhteiskunnallisen kriisin aiheuttamassa ympäristökriisissä. Sosiologian professori Dana R. Fisher ja maapallojärjestelmän tutkija James Dyke keskustelivat siitä, miten esimerkiksi äärisääilmiöiden aiheuttamia tuhoja kohdattaessa on olemassa mahdollisuusikkuna, jolloin yhteiskunnan asenteiden muuttamiseksi on oltava valmiiksi ajateltuna intellektuaalinen ja poliittinen perusta, josta vastata kriisiin uudella tapaa.
Vallankumous tarkoittaakin uusia ideoita siitä, millainen maailma voisi olla. Hyvä lähtökohta on kenties maapallon säilyttäminen elinkelpoisena ihmiselle ja sen muulle asujaimistolle. Ympäristöaktivisti Hallam ehdotti, että kun ihmiset saadaan keskustelemaan keskenään käsitys siitä, mikä on mahdollista yhteiskunnassa, laajenee. Hän kuvasi huomanneensa, miten kyyninen kyllästyneisyys karisee, kun keskustellessa päästään asian ytimeen: yhteiskunnan rakentamiseen ihmisten arkisten tarpeiden pohjalta. Kansalaiskokouksessa (people’s assembly) kansalainen osallistuu päätöksentekoon ja yhteiskunnalliseen keskusteluun suoraan, totesi demokratia-aktivisti Chris Chudley; silloin kohtaajina ovat ihmiset, eivät poliittiset suuntaukset. Pyrkimyksenä on välttää ajautuminen vastakkainasetteluihin.
Oligarkkeja ja miljonäärejä ei oltu unohdettu, sillä sivilisaatioihin perehtynyt kirjailija Jeremy Lent totesi, että nykyinen systeemi ei ole rikki vaan toimii juuri kuten se on suunniteltukin toimimaan: hyväksikäyttämään maapallon resursseja pienen eliitin hyväksi. Tämän vuoksi itse yhteiskuntarakenteet vaativat muutosta. Lentin mukaan muutos toteutetaan yhteistyöllä, jossa jokaisen panos on tärkeä. Käytännössä se tarkoittaa oman ajattelun dekolonisaatiota ja keskustelua oman sydämen kanssa siitä, mitä voi tehdä ilmaston hyväksi.
“And now for something completely different”
“The Ministry of Silly Walks” on Monty Pythonin ikoninen sketsi. Eduardo Unda-Sanzana, Monty Python Live 02-07-14 12 56 41. Wikimedia Commons. (Link to licence.)
Hallam painotti valituksen ja voivottelun kierteen murtamista. Keskustelut ja tieto ovat tärkeitä, mutta vallankumouksessa niiden pohjalta myös toimitaan. Monty Pythonin sanoin: ”And now for something completely different.” Uudet narratiivit kirjoitetaan mielikuvituksen voimalla; niin sammakkoasussa kadulla tanssien kuin oikeusvaltioperiaatetta toteuttaen. Puheenvuoroissa esiintynyt kontrasti kriisisykermän vakavuuden ja vallankumouksen luovien metodien välillä on kuin metafora kahdelle hyvin erilaiselle tulevaisuudelle: autoritarismin köyhäintalonharmaa, sotien täyttämä maailma tai elämä, joka on tulvillaan värejä, empatiaa ja naurua.
Erona Delacroix’n maalaukseen on liikehdinnän sopeutuminen demokraattisten valtioiden, kuten Iso-Britannian, kiristyviin kokoontumisvapauden ja sananvapauden rajoituksiin, sekä yhä autokraattisempien Yhdysvaltojen eskaloituvaan väkivaltaan kansalaisiaan kohtaan: barrikadeilla ICEa vastassa on aseiden sijaan Portland Frog. Rauhanaktivisti Rowan Tilley huomautti, että valtiollisten toimijoiden on vaikeampaa leimata väkivallaton aktivismi terrorismiksi ja perustella sillä oma väkivaltansa. Väkivallattomuus on sekä arvovalinta että strategia.
Huumorin ja taiteen keinot paljastavat katseille keisarin uudet vaatteet samalla kun nostattavat mielialaa. Green Partyn valtuutettu Shane Collins mainitsi yhteistä tilaa muokkaavien katuprotestien ohella myös Iso-Britanniassa järjestettävän festivaalin – Green Gathering – jossa opastetaan hyödyllisissä taidoissa, joilla rakentaa uutta ympäristöystävällistä sivilisaatiota. Festivaalin sivuilla tapahtumaa kuvaillaan näin: ”Share wisdom and skills; find friends old and new; weave, weld and tell stories. Put the world to rights – and then dance all night.”
Kohti tuntematonta
Keskiajan ja renessanssin karttoja asuttivat merihirviöt ja lohikäärmeet. Siitä oletettavasti juontaa tuntemattomia, vaarallisia seutuja kuvaava ilmaisu”here be dragons”. Hunt-Lenox Globe, approx. 1510. ANFVROIN and HC SVNT DRACONES depicted just below the Equator in the Far East. New York Public Library Rare Book Division, Astor, Lenox and Tilden Foundations. 27 May 2019 by Davidguam. Wikimedia Commons. (Link to licence.)
Ranskan vallankumouksellisten radikaalien ja maltillisten ideoiden melskeessä löytyi vuonna 1789, kaikessa epätäydellisyydessään, yhteisymmärrys, jonka muodon näemme Ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistuksessa. Vuoden 1789 vallankumoukselliset eivät tienneet onnistuisivatko he, mutta toimivat silti – meidän tulevaisuutemme on yhtä lailla avoin. Maapallojärjestelmän tutkija Dyke kehotti etsimään toivoa, sekä visiota maailmasta, johon voisi rakastua. Hänen mukaansa on tärkeää visioida millainen uusi maailma tulee olemaan, sillä tällä hetkellä tuota paikkaa kartalla kuvastaa vain suuri tuntemattomuus, ”here be dragons”.
Sen pohjalta loppukaneettina kysymys pohdittavaksi: millaisessa maailmassa tahdot elää?
Yksityiskohta maailmankartan kahdesta traakista. Psalter World Map, c.1265 dragons. Unknown author. British Library MS Add. 28681. Cropped by Beyond My Ken, 7 July 2019. Wikimedia Commons.
Heidi Tähtinen. Kirjoittaja on kulttuurihistorian väitöskirjatutkija SLS:n rahoittamassa projektissa Ooppera periferiassa? Turku ja Pariisi musiikki- ja teatterikaupunkeina 1790–1840.
Kirjallisuutta:
Zeynep Sentek, Jelena Prtoric, Hazel Sheffield, Leopold Salzenstein. Green to Grey. How Europe is squandering the little nature it has left. Arena for Journalism in Europe and the Norwegian public broadcaster NRK, 1 October 2025.
Kun porilainen porvarisneiti Jenny Jusélius vaihtoi 1870-luvun alkupuolen vuodenvaihteissa kirjeitä turkulaisystäviensä kanssa, keskustelu kääntyi toistuvasti joululahjoihin, joita kukin oli saanut sukulaisiltaan ja ystäviltään. Kirjeissään nämä nuoret naiset kyselivät toisiltaan uteliaasti, miten joulua oli juhlittu ja minkälaisia lahjoja oli vastaanotettu. Jälkimmäiseen kysymykseen löytyi vastauksia yksityiskohtaisilta lahjalistoilta, joita ystävät laativat toisilleen. Listaukset edustivat vaikuttavaa materiaalista runsautta. Sen yltäkylläisyyttä ilmensi paitsi lahjojen verrattain suuri rahallinen arvo myös niiden huomattava määrä. Lahjojen massaa ei tosiaankaan voida väittää vähäiseksi, koska lahjoja saatiin toisinaan samana jouluna useita kymmeniä. Tämä kuvasti Juséliuksen ystävien Rosina Julinin, Charlotte Wirzeniuksen ja Thecla Ekestubben perhetaustoja. Kuuluivathan he varakkaiden porvareiden, virkamiesten ja aatelisten tyttärinä Turun kaupungin ehtaan eliittiin.
Nuorten naisten odotettiin pitävän tarkoin huolta ulkonäöstään, minkä valossa ei yllätä, että heidän saamansa joululahjat olivat usein vaatteita ja asusteita. Arvokkaammasta päästä olivat mekot, joita esimerkiksi Charlotte Wirzenius mainitsi vastaanottaneensa samana jouluna kolme kappaletta. Vastaavia edusti lisäksi Thecla Ekestubben saama ”hyvin kaunis ruskea villamekko”. Muodikkaan siluetin saavuttamisessa oleellisia olivat alusvaatekerrokset, joihin kuuluneita alushameita ja krinoliineja löytyi myös joululahjapaketeista. Antamisen avokätisyyttä edustivat niin ikään monet pienemmät vaatelahjat kuten irtokaulukset ja -hihat, sukkanauhat, käsineet, rusetit, nenäliinat ja tohvelit. Asukokonaisuuden kruunasivat välkkeellään korut niin kuin esimerkiksi rintakoru ja korvakorut, jotka Rosina Julin kertoi osaksi lahjasaalistaan.
Kuva: Tohvelit, Anna Linneus, Museet Ett Hems föremålssamlingar, Museet Ett Hems textilsamling, Ett Hem
Käytetyn tavaran antaminen joululahjana ei nähtävästi ollut täysin kartettavaa varakkaammissakaan piireissä. Rosina Julin nimittäin kirjoitti, että oli saanut joululahjaksi puolitoista vuotta sitten menehtyneen äitinsä kultakellon – ”parhaan kaikista joululahjoista”. Hänelle annettiin myös äitinsä vanhoja vaatteita, joihin kuului muutamaan kertaan käytetty popliinimekko. Vanhat, tunnearvoa kantaneet vaatteet saivat uuden elämän, kun ne muokattiin uusille käyttäjille sopiviksi.
Vaikka tuohon aikaan oli monia ammattimaisia ompelijoita, eliitin naiset valmistivat paljon vaatteita ja muita kodintekstiilejä itse. Siitä kertoivat lahjalistoilla esiintyneet ompelutarvikkeet: monentyyppiset kankaat, langat, neulat ja sakset. Ehkäpä näitä tarvikkeita käytettiin taas seuraavana vuonna uusien joululahjojen valmistamiseen, joka oli tunnetusti runsain mitoin aikaa ja vaivaa haukkaissut ponnistus. Lahjat, joita suunniteltiin muille annettaviksi, olivat niin ikään puheenaiheena ystävysten kirjeissä. Rosina Julin kirjoitti eräänä vuonna aikovansa lahjoittaa muun muassa isälleen sikarikotelon tai -telineen (ställare för cigarrer), tädilleen ompelukoneella ompelutetun alusmekon ja toiselle tädilleen irtokaulusten säilytykseen tarkoitetun kauluspussin (kragpåse).
Kuva: Hajuvesipullo 1850-luvulta, Esinekokoelma, Turun kaupunginmuseo
Lahjapaljouden joukkoon kuului lisäksi nuoria naisia sulostuttanutta kosmetiikkaa. Charlotte Wirzeniuksen mukaan sekä hän että hänen pikkusiskonsa saivat kukin eräänä jouluna kaksi pulloa hajuvettä (eau de cologne) ja kolme pulloa esanssia (essens), joista viimeksi mainittu oli oletettavasti jonkinlaista tiivistettyä hajusteliuosta. Hyvää tuoksua kantoi ehkäpä myös lahjaksi saatu pomada eli hiusrasva, jota tarvittiin koreiden kampausten muotoiluun. Samaan lahjakategoriaan kuului monikäyttöinen amykos, jota mainostettiin erinomaiseksi rohdoksi ihon taudeille ja haavoille, suuvedeksi pahan hengen karkottamiseen ja kauneudenhoitovälineeksi näppyjen poistoon.
Kuva: Amykos-pullo 1900-luvun alusta, Esinekokoelma, Satakunnan museo
Lukuintoiset nuoret naiset arvostivat joululahjoina kirjoja, joita vastaanotettiin sekä perheeltä että ystäviltä. Monet lahjakirjoista olivat hiljattaisia ensijulkaisuja tai ruotsinnoksia. Lajityyppejä mahtui mukaan monia. Edustettuna oli tuon ajan suosittu romaanikirjallisuus esimerkiksi yhdysvaltalaisen Harriet Beecher Stowen, ruotsalaisen Carl Georg Starbäckin sekä saksalaisten E. Marlittin ja Berthold Auerbachin kirjoittamina. Iloa tuottivat lisäksi runokirjat, joiden kirjoittajina oli niin J. L. Runebergin kuin Emilie Björksténin kaltaisia kotimaisia nimiä. Tietokirjallisuuden osalta mainittiin paitsi historiaa ja silloista nykykulttuuria käsitteleviä teoksia myös luonteenkasvatuksessa neuvoja antavia käytösoppaita. Lahjalistoilta löytyi myös runsaasti muuta hyödyllistä paperitavaraa kuten kirjepaperia, kirjekuoria, postimerkkejä, visiittikorttikirja, albumi ja muistikirja. Lahjaksi saatiin valokuviakin, jotka esittivät joko tuttuja ihmisiä tai näyttelijöiden kaltaisia julkisuuden henkilöitä.
Kuva: Valokuva-albumi Villa Elfvikistä, noin vuosilta 1870–1886, kuvaaja: Nia Moilanen / EKM, Museokokoelma, KAMU Espoon kaupunginmuseo
Edes edellä kuvailemani lahjakategoriat eivät kata kokonaan tutkimieni naisten saamien joululahjojen runsaudensarvea. Sen sijaan lahjalistaus jatkui yhä edelleen kodin pikkuesineiden ja makeiden herkkujen ynnä muiden yltäkylläisyytenä. Tämä jos mikä paljastaa, kuinka suurta materiaalista vaurautta keski- ja yläsäätyinen joulunvietto ja elämäntapa ylipäätään sisälsi 1800-luvun jälkipuolen Suomessa.
Miira Vuoksenranta, väitöskirjatutkija
Lähteitä:
Jenny Nordgrenin kokoelma, käsikirjoituskokoelmat, Åbo Akademin kirjasto:
Rosina Dahlströmin f. Julin kirjeet Jenny Nordgrenille f. Jusélius, Åbo 19 December 1871, Åbo 19.1.1872
Thecla Ekestubben kirjeet Jenny Nordgrenille f. Jusélius, Päiväämätön [1873], Åbo den 5 Feb. 1874
Charlotte Wirzeniuksen kirje Jenny Nordgrenille f. Jusélius, Åbo den 4 Januari 1872
Jenny Nordgrenin f. Jusélius kirje Charlotte Wirzeniukselle, Björneborg den 28 Mars 1875
Kokoonnuimme joulukuun alussa Arcanumin luentosaliin kuuntelemaan 32. Litzen-luentoa. Kulttuurihistorian professori Hannu Salmi avasi tilaisuuden ja lausui sydämelliset onnentoivotukset professoreille Keijo Virtaselle ja Kari Immoselle, jotka täyttivät tänä vuonna tasavuosia. Salmen mukaan kaunokirjallisuudella on ollut merkittävä rooli kulttuurihistorian määrittelyssä, ja kaunokirjailijat ovat pitäneet vuosien varrella useita Litzen-luentoja. Tähän hienoon jatkumoon sijoittuu kaunokirjailija Markus Nummi. Hän kertoi omakohtaisesta suhteestaan historiaan ja kuljetti meidät kuulijat kanssaan etsimään opetusta ja lohdutusta historian kätköistä.
Markus Nummen mukaan historian lohdutus muodostuu opettajista, arkistoista sekä oppimisen ja löytämisen riemusta. Hän muisteli Veikko Litzeniä Roomassa Villa Lantessa vuonna 1984. Litzenin olemusta oli leimannut niin suuri innostus ja uteliaisuus menneisyyttä kohtaan, että Nummen muistoissa nämä tunteet suorastaan nostivat professorin hieman ilmaan maan kamaralta. Nummi tiivisti, että historian suurin lohduttaja on riemu.
Mielestäni Nummen positiivinen luento kertoi siitä, että lohdutusta löytyy toisista ihmisistä. Lohdutus syntyy kohtaamisista opettajien kanssa ja menneisyyden ihmisten läsnäolosta arkistolähteissä. Se kietoutuu ihmisten tunnetiloihin: jaettuun kiinnostukseen, uteliaaseen riemuun, totuuden kaipuuseen ja kykyyn lumoutua historian mahdollisuuksista.
Nummi korosti toisten ihmisten tärkeyttä vertaamalla tekoälyä hetkiin, joita hän oli jakanut opettajiensa ja opiskelutoveriensa kanssa. Tekoäly voi toki opettaa historiaa ja antaa lohdutuksen sanan, jos toisenkin, mutta tästä vuorovaikutuksesta puuttuu aito kohtaaminen. Tekoäly ei voi jakaa eikä myötäelää tunteita. Se ei voi kohdata meitä. Toinen ihminen sen sijaan voi, Nummen sanoin, “katsoa niin että sisällämme jotakin liikahtaa”.
Markus Nummi luennoi 5.12.2025. Kuvaaja: Hannu Salmi
Seuraavalla viikolla matkustin junalla Helsinkiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon tutkimaan aineistoja väitöskirjaani varten. Nummen luento oli vahvasti mielessäni, kun kävelin sisään arkiston lukusaliin. Nummi kuvasi arkistokäynnin aistimuksia. Hän kuvaili nenässä kutittavaa pölyä ja tietoisuutta muista arkistokävijöistä, jotka työskentelivät kumartuneina omien aineistojensa äärelle. Jaettua riemua ja intohimoa menneisyyden ihmisten jättämiä jälkiä kohtaan. Jäljitin arkiston lukusalissa katseellani vanhaa käsialaa. Tuskastuin ajoittain sen vaikeaselkoisuudesta ja innostuin, kun sain selvää menneisyyden ihmisen kädenjäljistä silmieni edessä. Tunsin löytämisen riemua, josta Markus Nummikin puhui.
Istuin paluumatkalla junassa ja pohdin päivän aikana lukemaani aineistoa. Kirjoitan parhaillaan väitöskirjaa ihmisen ja käärmeen historiallisesta suhteesta Suomessa. Yritin arvioida, miten voin löytää aineistoista menneisyyden käärmeet. Eläinhistorioitsija, professori Sandra Swart korostaa, että eläimet ovat historiallisia olentoja. Voimme kirjoittaa eläinten historiaa, vaikka useimmiten eläimet kuvataan historiallisissa lähteissä suojelijoiden, hyödyntäjien tai vihollisten, eli ihmisten, silmin.
Suomessa on menneinä vuosikymmeninä tapettu ja suorastaan vainottu kyykäärmeitä. Nimimerkki T.S. arvosteli kovin sanoin vuonna 1939 Pohjankyrö-lehdessä kyiden määrätöntä tappamista ja eläytyi käärmeiden näkökulmaan: ”Kyyn lasimainen ja kylmä silmä ei ilmaise armonpyyntöä, mutta hiljenevällä kiemurtelullaan se sanattomasti vetoaa piinaajaansa tai katselijaansa.”
Kun luon katseeni menneisyyteen, takaisin eivät aina katsokaan vain ihmisen silmät. Huolestun, osaanko kohdata toislajisen katseen.
Löydän lohdutusta Markus Nummen luennosta. Hänen mukaansa historiallisista aineistoista voi tehdä monenlaisia tulkintoja, jopa kadottaa Pariisin kokoisen kaupungin. Kaunokirjailijalla on toki tässä enemmän vapautta kuin historiantutkijalla, joka perustaa työnsä tutkimuksellisiin periaatteisiin, jotka asettavat tulkinnallisuudelle rajoja. Yhtä kaikki tulkinnallisuus ja epävarmuus ovat tavallaan läsnä historiantutkimuksessakin. Tästä syntyy lumovoimaa. Historiantutkijat kaipaavat todellisuutta, vaikka se on loppujen lopuksi menneisyydessä tavoittamattomissa. ”Ihminen tekee historiaa eikä kuitenkaan sitä tee”, Nummi tiivisti aatehistorioitsija Matti Viikarin opin.
Nummen kuvaama historiantutkimuksen tulkinnallisuus luo mielestäni mahdollisuuksia kohdata myös toislajisia katseita. Se jättää tilaa erilaisille tulkinnan poluille – sellaisellekin kapealle uralle, jota juuri käärme mahtuu luikertelemaan. Yritän väitöskirjassani jäljittää tuota polkua ja katsoa, minne se vie.
Tällä hetkellä työ on kesken, joten jatkan etsimistä. Innostuneena ja riemulla.
Kirjoittaja: Aino Jämsä
Lähteet: Markus Nummen luento ”Historian lohdutuksesta: Mitä historia on opettanut kaunokirjailijalle”. Veikko Litzen-luento 5.12.2025. Swart, Sandra: The Lion’s Historian. Africa’s Animal Past. Jacana Media, Aucland Park 2023. T. S. ”Kärmesnousu”. Pohjankyrö 31.05.1939, 3–4. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2067296?page=3. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.
”Omissa tekoälyä koskevissa keskusteluissani niin poliitikkojen kuin teknologiayrittäjienkin kanssa historia on usein noussut esiin keskeisenä teemana”, kirjoittaa Yuval Noah Harari teoksessaan Nexus. Tietoverkkojen lyhyt historia.
Harari kertoo, että osa keskustelukumppaneista uskoo: samoin kuin esim. kirjapainotaidon tuomien hyötyjen kohdalla, ihmiskunnalle käy tässä hyvin. Osa on pessimistisempää, mutta yrittää toivoa, että – kuten teollisen vallankumouksen kohdalla – ihmisväki jotenkin rämpii tekoälykumouksen läpi.
”Kumpikaan näkemys ei suonut minulle paljoakaan lohtua”, kirjoittaa Harari ja listaa kaikkia niitä kamaluuksia, joita ihmiskunnan innovaatioista on kehkeytynyt kirjapainotaidon osaltaan mahdollistamista noitavainoista monenmoiseen muuhunkin väkivaltaan ja kurjuuteen.
Otsikkoni on ”Historian lohdutuksesta”. Harari ei löytänyt historiasta, historian esimerkeistä lohtua. Näkökulmani on toisenlainen kuin Hararilla ja taitaa sanoille annetussa sisällössäkin olla eroa.
Alatsikkoni on ”Mitä historia on opettanut kaunokirjailijalle.” Kysymyksen voi kääntää autofiktion tunnustukselliselle kielelle: miltä historia minusta tuntuu, on tuntunut? Uskallan jo paljastaa, että lohtuakin on saatu.
Mistä me puhumme kun me puhumme historiasta?
Mitä on siis aika? kyseli kirkkoisä Augustinus, tunnustuksellisen kirjoittamisen isä, ja totesi, että asia tuntuu itsestään selvältä, mutta sanoja ei tahdokaan enää löytyä, kun tulisi selityksen antamisen, määrittelyn aika.
Historia näyttää pykälää ajan käsitettä konkreettisemmalta, mutta tahtoo karkailla käsistä moneen suuntaan, kun siihen yrittää tarttua. Historian erityisongelma on, kiusallista kyllä, sen historiallisuus.
Aloitan itsestäänselvyyksistä. Historia-sanaa käytetään rinnakkain viittaamaan yhtäältä historian, siis menneisyyden tapahtumiin ja ilmiöihin, yleisesti menneisyyteen, hiukan ajallisen hämärärajaisesti – onhan eilinenkin toki historiaa – mutta jotenkin sana velvoittaa kurotukseen hiukan kauemmas. Toisaalta historia-sana on lyhenne sanoille historiantutkimus, historiankirjoitus, historian tutkimuksellinen ja kielellinen hahmotus.
Itsestäänselvyydestä huolimatta nämä kaksi historiaa menevät iloisesti tai onnettomasti sekaisin. Nähdäkseni se ei ole pelkästään virhe, vaan sallii puheeseemme helpottavaa leväperäisyyttä. Vai pitäisikö puhua vain omasta puheestani?
Tähän sisältyy myös epäsuora pedagogis-filosofinen opetus. Puhumme, minä ainakin puhun, sekaisin jonkinlaisesta menneisyydestä sinänsä ja tuota menneisyyttä koskevasta hahmotuksestamme. Mutta miten erillisiä asioita nämä ovat? Havahdun yhä uudelleen muistuttamaan itseäni toisesta itsesäänselvyydestä: ei ole menneisyyttä sinänsä ulottuvillamme, vaan jälkiä, kaikuja. Tekstiä, myös kuvia ja tallenteita, esineitä. Mutta jotta niistä tulee vaikkapa historiantutkimuksen tosiasioita, ne täytyy nimetä.
Yksi määritelmä fakta-käsitteelle on: tosiasia on se, mikä tekee väitteestä totta, se jota koskeva väitelause on totta. Viittauskohde, menneisyyden kuvajainen, syntyy vasta sanallistamisessa, kielessä – kirjoituksessa, kirjallisuudessa.
Sanamagiaa vielä yhden itsestäänselvyyden verran. Historiallinen-sanalla on tunnetusti aivan toisenlainen, sanoisinko epähistoriallinen käyttötapa, josta Timo Miettinenkin mainitsee ”Demokratian aika” -teoksessaan. Kun vaikkapa urheilu-uutisoinnissa ilmoitetaan, että seiväshyppytulos on historiallinen, sanotaan että kyse on jostakin erityisestä, uudesta ja ennennäkemättömästä. Siinä juhlitaan nykyisyyttä, nykyhetkeä, sen erityisyyttä ja ounastellaan, että tuo hetki tulee niin sanotusti jäämään historiaan. Miettinen on selvästi kiinnostuneempi toisenlaisesta historiallisuudesta, esimerkiksi demokratian historiallisuudesta. Silloin painotetaan että jokin asia on ymmärrettävä historian, edeltävien vaiheiden kautta. Jaan tuon Miettisen kiinnostuksen.
Myös historia itsessään, historia opillisena alana, historia historiankirjoituksena on ymmärrettävissä vain sen historian kautta.
En yritäkään mennä nyt tuohon suureen tarinaan, vaan pyrin yksinkertaistamaan ja rajaamaan pieneen kertomukseen. Mistä minä puhun, kun puhun historiasta, sen opetuksesta ja mahdollisesta lohdutuksesta? Lähden tässä omasta historiastani.
Puhun opettajistani, historianopettajistani. Heistä, joilta olen oppinut, että ajatus historiasta opettajana on historiallinen.
Historia on ”aikakausien todistaja, totuuden valo, elävä muisti, elämän opettaja ja menneiden aikojen sanansaattaja.”
Sanat ovat valtiomies ja filosofi Ciceron: historia magistra vitae.
Suoraan Roomasta, siis Roomaan!
Villa Lantessa Roomassa juhlittiin ensimmäinen joulukuuta 1984 Veikko Litzenin 51-vuotissyntymäpäivää, 41 vuotta sitten. Olin syksyn ajan osallistunut Veikon tieteelliselle kurssille, jonka aiheena oli myöhäisantiikki, kulttuurin murros 300-luvulla ja 400-luvulla. Siis jaksona, jolloin Konstantinus Suuren keisarikauden aikana ja sitä seuraavana ajanjaksona kristillinen kirkko vähitellen sai keskeisen aseman Rooman valtakunnan mahtiuskontona.
Minun oli määrä jättää oma tutkimusraporttini ryhmän ruodittavaksi joulukuun viidentenä 1984, tasan 41 vuotta sitten.
Mutta syntymäpäivän kunniaksi luovutin jo ennalta raportin ”Sykliteoreettisen historianäkemyksen kehityspsykologisesta tulkinnasta” (Kuva 1).
Kuva 1. Sykliteoreettisen historianäkemyksen kehityspsykologisesta tulkinnasta.
Tekstiä raportissa ei ole paljon, kaikki olennainen on kerrottuna raporttiin liitetyssä kaaviossa (kuva 2).
Kuva 2. Veikko Litzenin elämä syklisenä kokonaisuutena.
Kaaviossa kuvataan Veikko Litzenin elämä syklisenä kokonaisuutena, ensimmäinen kierros päättyy 50 vuotisjuhlaan ja tuolloin vuonna 1984 oltiin toisen kierroksen vuodessa yksi.
Tämä oli tietysti vitsi. Mutta muotoilu liittyi Veikon persoonallisuuteen, hänen innostuksensa lapsenomaiseen ulottuvuuteen. Veikko Litzen oli tullut Villan Lanten johtajaksi edellisenä vuonna 50 vuotta täyttäessään ja oli nyt uuden alussa. Yksi Veikon johtoajatuksia oli tutkia kristillisen kirkon ja sen oppien ja rakenteiden juuria aiemmassa antiikin kulttuurissa.
Varsinainen raporttini oli tuon paperin kymmensivuinen liite (Kuva 3).
Kuva 3. ”Sykliteoreettisen historianäkemyksen kehityspsykologisesta tulkinnasta” -tekstin varsinainen teksti oli liitteenä.
Säästän teidät kuulijat / lukijat – ja itseni – yksityiskohdilta.
Syklisyys-lineaarisuus-erottelu ei kuitenkaan ollut pelkkä vitsi. Yksi tapa erottaa antiikin – erityisesti kreikkalainen – ajattelutapa kristillisestä, on nimetä antiikin aikakäsitys sykliseksi, ikuisen toiston ajatukselle perustuvaksi ja kristillinen aika lineaariseksi, pelastushistorian yhteen vääjäämättömään suuntaan eteneväksi ainutkertaiseksi jatkumoksi.
Olin saanut tehtäväksi tutkia pakanuutta, pakanuuden käsittelyä kirkkoisä Augustinuksen oppi-isän kirkkoisä Ambrosiuksen teksteissä. Vertailin Ambrosiuksen ja muutama sata vuotta aiemmin eläneen Ciceron ajatuksia. Yritin ottaa avukseni ajan ja historian hahmottelutapojen erot noilla herroilla.
On ehkä temperamenttikysymys, näyttäytyykö tuo syklinen ympärikuvio lohduttavana vai toisiko lohdun ennemmin lineaarinen jana historian kuvauksena. Haemmeko toiston turvallisuutta vai jatkuvan muuttumisen tuomaa jännittävyyttä?
Veikko Litzen taitaa sijoittua johonkin välimaastoon. Hän kirjoittaa teoksessaan Tie Nikeaan: ”Historiantutkijoille on kuitenkin sangen kategorisesti opetettu, ettei mikään menneisyyden tapahtuma sellaisenaan toistu. —- Mutta toisaalta kulttuuri – tavat – merkitsevät ratkaisujen toistamista samanlaisina.”
Opetusta, ehkä lohdutusta haenkin tässä kohtaa opettajaltani Veikolta. Hänen ajatuksensa kulttuurien ja oppien periytymisestä voi opettaa: ei ole mitään lopullisen alkuperäistä, aina on edeltäjien edeltäjiä. Mikään oppi tai kulttuuri ei voi kukkoilla velattomuudella.
Suhteellisuuden tajua siis? Entä se historian lohdutus?
Jälleen tarvitaan historiallista määrittelyä.
Lohdutusotsikko on lainaa myöhäisestä myöhäisantiikista. Roomalainen filosofi Boethius kirjoitti teoksensa De Consolatione philosophiae.
vuonna 523 tai 524. Boethius oli vangittuna Paviassa ja odotti tuomiota syytettynä vehkeilystä gooottikeisari Theoderikin hallintoa vastaan. Senaatti tuomitsi ja Boethius teloitettiin. Mutta sitä ennen hän ehti keskustella teoksessaan Filosofiaa edustavan hahmon kanssa muun muassa vaurauden, vallan ja maineen ohimenevästä luonteesta.
Näistä teemoista historiallakin voisi olla sanottavaa. Lohdutuksen sanoja ehkä?
Palaan opetuksiin ja opettajaani, opettajiini. Lähdin Veikosta ja palaan syklisyyden nimissä Veikkoon lopuksi. Mutta ensin aikojen alkuun.
Opettaja opettaa
Ensimmäinen oikea historianopettajani oli Sirkka Ahonen, myöhemmin kasvatustieteen professori Helsingin yliopistossa. Olin viidennellä luokalla Helsingin yhtenäiskoulussa, 9-10 vuotias, ja käsittelyssä oli muistaakseni joko Egyptin tai antiikin historiaa.
Keksimme kahden luokkatoverini kanssa mahdollisuuden lyhentää oppitunnin kestoa ainakin omalta kohdaltamme. Ehdotimme Sirkalle, että menisimme juuri muodostetun työryhmämme kanssa hetkeksi luokan ulkopuolelle valmistelemaan oppituntiin liittyvää näytelmää. Luulen, että myös opettajamme aavisti pohjimmaisen motivaatiomme, mutta myöntyi uteliaisuudesta ehdotukseemme.
Poistuimme luokasta, olimme tehokkaita ja jo kymmenen minuutin päästä palasimme ja esitimme erittäin tuoreen 5-minuuttisen näytelmän pyramidien rakentamisesta tai Aleksanteri Suuresta tai jostakin muusta kiinnostavasta henkilöstä tai toiminnallisesta asetelmasta.
Tuo näytelmämme ja myöhemmätkin näytelmämme samalla estradilla edustivat melkoista avantgardea ja komiikalla oli siinä tärkeä osa – luultavasti Spede Pasasen meille viitoittamalla tiellä. Ehkä draamalajityyppimme täsmällisin nimitys olisi sittenkin sketsi. Historiaa käytettiin surutta naurun lähteenä ja muistikuvieni mukaan ainakin meillä esiintyjillä itsellämme oli hauskaa. Samalla taisimme ajatella olevamme hiukan ovelia ja jossakin määrin vedättävämme opettajaamme.
Mutta muistan myös Sirkan valppaan ja kiinnostuneen katseen. Hän näytti suhtautuvan ehdottoman vakavasti puuhailuihimme.
Opetus? Historia voi olla hauskaa hauskanpitoa ja tarjota pakoväylän arjen harmaudesta – niinkö? Niinkin, mutta tärkein varhainen oppi oli: ilmeisesti historiaa, menneisyyden tapahtumia, sopii käsitellä monin eri tavoin.
”One uses what one has – and there is work to be done”, sitä käytetään mitä on tarjolla – ja on hommia tehtävänä’, voisi olla suomennos. Tämän kuulin 1980-luvulla antiikin historioitsija Päivi Setälältä Helsingin yliopistossa historian opintojeni alkuvaiheessa. Tuo on sitaatin sitaatti, antiikin tutkimukseen tuon moneen muuhunkin käyttöön soveltuvan sanonnan kohdisti historioitsija Ronald Syme.
Mutta vaikka ajatus ei ollut alun perin Päivi Setälän, olennaista oli päättäväisyys joka äänestä kuului. Antiikin maailmasta säilynyt lähdeaineisto on sirpaleinen ja aukollinen, tekstejä on kadonnut, aineistoa on säilynyt satunnaisesti. Mutta niillä mennään, mitä käytettävissä on ja ryhdytään töihin. Aivan niin kuin suomalainen Villa Lanten tutkimusryhmä selvittäessään roomalaista talous- ja sosiaalihistoriaa tiilileimojen avulla.
Antiikin lähdeaineisto muodostaa rajallisen suljetun kokonaisuuden, mutta se voidaan avata mitä moninaisimmin kysymyksin. Rajattu aineisto ohjaa keskittämään huomion. Tässä piilee ainakin kahtalaista oppia myös kaunokirjailijalle. Rajoitukset aineistossa voivat olla innoituksen lähde. Voi olla viisasta suunnata huomionsa sille alueelle missä aineistoa on rajallisesti. Jää mielikuvitukselle tilaa. Joskus rajat pitää tehdä itse, päättää että näillä mennään!
Entä se lohtu?
Turvallisissa rajoissa, miksei niinkin? Mutta jotakin muuta siellä sanojen takana piilottelee, yritetään kohta päästä kurkistamaan niiden taakse.
Historianfilosofia opettaa
”Ihminen tekee historiaa eikä kuitenkaan sitä tee”. Tämän kiteytyksen klassisesta historianfilosofiasta Adam Smithistä Hegeliin takoi historioitsija, aatehistorian tutkija Matti Viikari muutaman opiskelijapolven päähän 1980-luvulla Helsingissä. Myös minun päähäni. Historian dynamiikka ”näkymätön käsi” ja ”järjen viekkaus” saavat aikaan sen, että inhimillisen toiminnan ja tavoitteiden summana syntyy rakenteita, laitoksia ja järjestelmiä, jotka ylittävät kaikki ihmisten tietoiset pyrkimykset.
Kirjailijalle tässä itse asiassa avautuu dramatiikan oppitunti, joka heijastelee Aristoteleen poetiikkaa ja tragedian määrittelyä: jalolle henkilölle käy köpelösti jonkin virheen vuoksi. Päämäärät voivat olla yleviä, lopputulos aivan muuta. Historian suuri dynamiikka Viikarin tapaan luonnehdittuna opettaa henkilödraaman pelisääntöjä.
Muitakin draaman lakeja voi ammentaa historianfilosofiasta. Menneisyyden yksittäisten tapahtumien pintataso tarjoavaa tilanteiden poukkoilevaa puhetta, jonka taakse kätkeytyy merkitysten ja yhteyksien verkosto.
Vastaavasti näyttämödraaman henkilöhahmon repliikki on kiinnostavimmillaan kun se sanoo yhtä, mutta sen alla oleva todellinen viesti on toinen. Tässähän on kyse subtekstistä, kirjallisuudentutkija Kirili Taranovsksin aktivoimasta käsitteestä, joka on levinnyt teatteri- ja draamapuheen perustarpeistoon.
Historia, klassisen historianfilosofian merkityksessä näyttää olevan huomattava draamakirjailija. Inhimillisen pyrkimysten pintakertomuksen alla kehkeytyy aivan toinen tarina.
Tämänkin kirjailija yrittää ottaa opiksi. Mutta entä kiteytyksen oma piilotaso? Mikäs on tuon historian-tekemisen-eikä kuitenkaan-tekemisen subteksti, piiloteksti, lisämerkitys?
Löytyisikö sieltä lohtu?
Kaivaudutaan senkin pinnan alle myöhemmin.
Historia opettaa …. pitkän kaavan kautta
Seuraava oppitunti tulikin itseopiskelun kautta: minua opetti itse historia, omaan monisanaiseen tyyliinsä. Nyt siis kerron pitkänpuoleisen tarinan.
Historian perusopinnoissa olin oppinut, että nykyaikainen historiankirjoitus saa muotonsa 1800-luvulla ja sitä pohjustaa olennaisesti nykyaikaisen arkistolaitoksen synty. Se taas syntyy Ranskan vallankumouksen yhteydessä, Pariisissa. Entä jos tuolloin tilaisuutta olisi käytetty hyväksi ja olisi tehty suurisuuntainen väärennös koskien Pariisia, Ranskaa, eurooppalaista ja koko maailman historiaa?
Olin leikitellyt ajatuksella, että mitäpä jos jokin kaupunki katoaisi. Nyt tuli oivallus: parasta jos tuo kaupunki ei olisi esimerkiksi ”kadonnut Kerava” vaan maksimaalisen näyttävästi juuri Pariisi. Seuraava ajatus olikin: millä tavalla näin ilmiselvän hullua ajatusta voisi perustella ja todistella? Mikä johti kysymykseen, voisiko sille saada todisteet historiasta, menneisyydestä?
Historian opeille hain sivustatukea filosofiasta, Michel Foucault’ta höystettynä tieteenfilosofian paradigmaproblematiikalla. Entäpä jos Foucault otettaisiin äärimmäisen vakavasti ja lähdettäisiin siitä, että tietämisen tavassa tapahtuu 1700- ja 1800-luvun vaihteessa niin perustava muutos, että sanojen ja käsitteiden viittaussuhteet muuttuvat täysin. Myös se mistä puhuttiin, kun puhuttiin Pariisista. Entäpä jos Pariisia ei koskaan ollutkaan?
Mielikuvitushypoteesiksi vai pitäisikö sanoa tutkimuskysymykseksi muotoutui: olisiko Ranskan vallankumous ja kansallisen arkiston perustaminen tehnyt mahdolliseksi suuren salaliiton, jossa ihanteelliselle mielikuvituskaupungille oli luotu historiallinen menneisyys?
Jo pintapuolinen tutustuminen tausta-aineistoon näytti luovan teesille edellytyksiä. Ranskan vallankumouksen arkisto-operaatioihin liittyi paitsi dokumenttiaineiston keskittämistä, myös yhtäällä massiivista asiakirjojen tuhoamista ja toisaalla aineiston uudelleen järjestämistä.
Manipulointiako?
Vähemmän tunnettua on että samankaltainen meno jatkui Napoleonin aikana mutta nyt koko Euroopan mittakaavassa. Napoleonin tavoite oli perustaa Pariisiin Euroopan keskusarkisto.
Sitä varten tehdyt arkistojen siirrot valloitetuista maista johtivat useissa tilanteissa arkistojen tuhoutumiseen tai tärveltymiseen. Onnettomia sattumia vai jälleen manipulointia?
Tutkimushypoteesini testaus edellytti matkaa Pariisiin, niin sanottuun Pariisiin ja siellä Archives Nationalesiin, Ranskan kansallisarkistoon. Mukanani oli suosituskirje Helsingin yliopiston historian laitokselta ja sen tukemana onnistuin esittämään vakavasti otettavaa historiantutkijaa.
Ranskan Kansallisarkisto oli vuonna 1990 juuri siirtynyt tietokoneaikaan. Asiakirjamappien luokittelukoodeja haettiin vielä vanhoista käsinkirjoitetuista luetteloista, mutta tilaukset tehtiin tietokoneella. Aloitin Napoleonin aikaisista arkistokaappauksista ja jäljitin niiden taustaa etenemällä ajallisesti taaksepäin kohti Ranskan vallankumousta.
Aluksi kaikki sujui, tutkin yhteenvetoja arkistokuljetuksista yms., mutta kun aloin lähestyä vallankumouksen aikaisia arkistotuhoja, ilmaantui kummallisia hankaluuksia.
Kävi esimerkiksi niin, että kun menin hakemaan tilaamaani arkistokansiota. virkailija pudisti murheellisesti päätään ja ilmoitti, että sitä ei voida hakea. Tiedustelin miksi. Virkailija vastasi, että lamppu on palanut arkistokäytävästä, jossa mappi sijaitsee. Arkiston virkailijoiden turvallisuutta ei voi asettaa vaaraan lähettämällä heidät tuonne pimeään käytävään.
Fiktiivisessä maailmassa tuo olisi voinut kuulostaa peitetyltä uhkaukselta – tai kenties vetoomukselta. Kiltti monsieur Nummi, älkää lähettäkö meitä siihen käytävään.
Minulla alkoivat olla vierailuni viimeiset päivät käsillä ja kiirehdin hyppäyksellä eteenpäin eli ajassa taaksepäin. Päätin tilata arkiston omaa historiaa koskevan arkistokonaisuuden ensimmäisen mapin, tavallaan koko arkiston synnyn ensimmäisen arkistokansion. Kirjasin koodin päätteelle ja sain vastauksen ”Tuntematon”.
Kävin kysymässä neuvoa päivystävältä arkistovirkailijalta, joka tuhahti että kyse on varmasti näppäilyvirheestä. Koodille on aina vastineensa arkistomappien säilytysjärjestelmässä. Virkailija kirjoitti koodin omalle päätteelleen: sama vastaus. Tuntematon.
Paikalle tuli lisää arkistovirkailijoita. Kukin vuorollaan yritti toistaa jo turhaksi paljastuneen naputtelun. Käsiä leviteltiin, silmiä pyöriteltiin ja huudahdeltiin ”Mon Dieu!” Tällaista ei ollut ennen tapahtunut. Tämä ei ollut mahdollista.
Lopulta paikalle tuli vanhempi, arvokkaan näköinen päällikkötason virkailija. Hän ehdotti, että tekisin asiasta tiedustelupyynnön arkiston johdolle. Täytin virallisen lomakkeen ja minulle vakuutettiin, että asia selviäisi nopeasti. Kyselin vastausta seuraavana päivänä.
”Vastausta ei ole vielä saatavilla, palatkaa asiaan huomenna”, minulle ilmoitettiin, sävy oli nyt tyly.
Palasin neuvontatiskille seuraavana päivänä ja sitä seuraavana. Jatkoin kyselyäni päivittäin vierailuni loppuun asti, mutta aina sama kielteinen vastaus.
Minulle ei luovutettu Ranskan kansallisarkiston omasta historiasta, arkiston perustamistoimista kertovaa ensimmäistä asiakirjamappia. Ensi reaktio oli pettymys, sitten hämmennys ja lopulta suorastaan riemu. Kuvittelisin että rikostutkija tuntee jotakin samaa saadessaan kiinni vuosikausia jahtaamansa suurrikollisen.
Luin uusin silmin arkistosta kokoamieni Veikko Litzenin ammattikollegojen Ranskan kansallisarkiston ensimmäisten johtajien, Armand-Gaston Camus’n ja Pierre Claude François Daunoun, aineistoja. Esimerkikiksi kovin sopivasti vuonna 1804 juuri ennen Napoleonin siunausta keisariksi arkiston perimmäiset salaisuudet tunteva Camus kuolee. Vaieten iäksi salaisuuksista – vai vaiennettuna? Camus’n sisaren keisarille osoittaman kirjeen voisi lukea kiristykseksi, jossa vaaditaan rahakorvausta Camus’n lapsille. Epäluuloa herättäviä asiakirjoja kyllä löytyi, kunhan vain ymmärsi epäillä.
Tein selonteon arkiston tapahtumista ja kysymyksiä herättävistä dokumenteista tekeillä olevaan käsikirjoitukseeni. Tarjosin Otavalle kirjoitustani tietokirjana, paljastuskirjana, mutta suureksi hämmästyksekseni se päätyi kaunokirjalliselle osastolle ja tuli varustetuksi suomenkielisen kertomakirjallisuuden kirjastoluokituksella. Teoksen nimeksi tuli Kadonnut Pariisi ja riipaksi nimitys romaani.
”Pariisi” opettaa
Miten arkistotarinani pitäisi tulkita? Tai mitä se opettaa? Tai kenties lohduttaa?
Vaihtoehto 1: teesini on oikea – ja tietokirjaksi luokittelu olisi ollut paikallaan. Jotakin hämärää tässä on. Ei asiakirjoista nousevaa savua ilman tuhoavaa tulta. Kyse on Pariisin salaliitosta. Pariisia ei koskaan ollutkaan, nyt me vain olemme juuttuneet valmiisiin mielikuviimme, vierailemme kulissi-Pariiseissa ja uskomme sovinnaisesti siihen mihin muutkin, vaikka mitään kokonaishavaintoa meillä ei tuosta paikasta ole. Vain aistimuspalasia kerrallaan ja kosolti kaikenlaista mytologiaa.
Ehkä olin aikaani edellä. Nyt salaliittoteoriolla olisi kysyntää. Tässä voisi olla aineksia kansanliikkeeseen! Ketä nyt sitten tästä törkeästä salaliitosta päädyttäisinkään syyttämään.
Vaihtoehto 2: menneisyydellä, historiallisella aineistolla, historian faktoilla, voidaan sopivasti valikoiden ja järjestellen todistaa yhtä sun toista. Melkein mitä vain. Kyseenalaistava katse murentaa yksiselitteisimmmältäkin vaikuttavan dokumentin vastarinnan. Taustalla väijyy luonnonlakimainen opetus epäluulon voimasta:: on aina helpompi rikkoa kuin rakentaa.
Opettiko historia siis minulle anarkiaa – tai peräti historiallista huliganismia? Ehkäpä osin niin, varsinkin jos puhutaan todistelusta hiukan huolettomaan sävyyn.
Minulle tämä kuitenkin kertoo tutkimuksellisen historiankirjoituksen ja historiallisen sepitteen häilyvästä rajapinnasta. Se kertoo siitä, että filosofisteoreettinen keskustelu 1960-luvulta alkaen historiankirjoituksen kielellisestä, kertomuksellisesta ja kirjallisesta luonteesta osui maaliinsa. Siis kaikki tuo mitä niin sanottu narratiivinen käänne toi mukanaan, viittaan nimilitaniaan: 1960-luvulta Arthur C. Danto ja Morton White, 1970-luvulta alkaen Hayden White ja 1980-luvulta Frank Ankersmit ja niin edelleen.
Vedetään mutkat suoraksi yhden esimerkin voimin. Leonardo da Vincin syntymä 15. huhtikuuta 1452 ”yön kolmantena tuntina” on (tai voi olla) tosiasia, mutta renessanssi ei, se on kielellinen ajatusrakennelma vailla yksiselitteistä viittauskohdetta.
Taulun voi niin sanotusti nostaa pöydälle kaikkien nähtäväksi, renessanssia ei, niin kuin ei Pariisiakaan.
Historian jäsentäminen, tutkiminen ja kirjoittaminen nojaa kieleen ja sen myötä se on keskeisesti kirjalliskuvitteellista toimintaa. Esimerkiksi: vaikka jostakin joukosta tosiasioita voidaan päästä yksimielisyyteen, niistä on mahdollista rakentaa monta kilpailevaa tutkimustulkintaa, selontekoa tai tarinaa laajimmassa mahdollisessa mielessä. Paremmuus ei silloin riipu faktoista.
Taas tullaan draamaan ja Aristoteleseen, esimerkiksi siihen miten ihmisiä, siis historian toimijoita katsotaan. Jos heitä katsotaan alaspäin, meitä tyhmempinä ja tietämättömämpinä, kirjoitetaan komediaa. Jos heitä katsotaan ylöspäin, meitä jalompina, mutta vailla sitä myöhempää tietoa, joka meillä on, kirjoitetaan tragediaa. Luontainen besserwisseriytymme johtaa usein komedian tielle. Tiedämme lopputuloksen ja sen takia voimme aina tuntea itsemme viisaammiksi kuin menneisyyden hämärässä harhailevat hahmot.
Mutta mihin nyt ollaan päätymässä? Ollaanko siirtymässä jonkin sortin relativismiin, historiankirjoituksen kyvyttömyyteen tarjota lopullisia totuuksia – siis heti mikäli siirrytään yksittäisten faktoista kerronnan ja tulkinnan tasolle.
Huomattakoon kuitenkin, että relativismi ei välttämättä ole absoluuttista vaan relatiivista – suhteellista. Ainakin historiantutkimuksen sisällä näyttäisi olevan jonkinlainen yksimielisyys järkiperäisen tutkimuksen periaatteista. Sen myötä tulkinnoista voidaan väitellä, vaikkei ehkä päästä yksimielisyyteen eikä saavuteta lopullista tulkinnan totuutta.
Mutta se ei ole varsinaisesti minun murheeni, minähän lähdin tässä autofiktion hengessä kertomaan siitä mitä minusta tuntuu. Tunnustan kevytmielisyyteni: historianfilosofinen pyörittely on minusta riemastuttavaa aivan sinänsä, se ruokkii villiä fantasiaa.
Hiukan vastuullisempi huomio on: historiografian filosofiasta avautuvan relativismin voi nähdä vapauttavana. Se avaa mahdollisuuden tulkintojen moninaisuudelle, voisi jopa sanoa: suvaitsevaisuudelle.
Toisin tuntevat kysyvät: mitä sitten sanotaan esimerkiksi holokaustin kieltäjille? Kun mihinkään absoluuttiin ei voi vedota, ei vain ole muuta tietä kuin yrittää houkutella vastaväittäjiä hyväksymään historiallisen rationaliteetin pelisääntöjä. Menestystä ei tosin voi luvata.
Sanoisin silti, että historiografian filosofian tosiasoiden tunnustaminen on viisauden alku.
Sitä paitsi lopullisen totuuden ajatukseen liittyy vähintäin yhtä pelottavia mahdollisuuksia kuin totuuden suhteellisuuden lähtökohtaan. Absoluuttinen totuus sopii erinomaisesti palvelemaan absoluuttista yksinvaltaa.
Vaikka olen onnistunut löytämään itselleni historianfilosofian opetuksista innostavia vapauden ulottuvuuksia, myönnän että lohdun ja lohdutuksen kannalta tilanne on ristiriitainen.
Raamatun kovin kohdellun Jobin sanoin: ”Parhaatkin lohduttajat – tehän vain lisäätte tuskaa!”
Silti tuntuu siltä, että jossakin tuossa Ranskan kansallisarkiston tienoilla lohtu hetken aikaa häivähti.
Jatkan etsimistä.
Mitä oppia, ehkä lohtua, itse historiallinen sepite, fiktio, voisivat tarjota – tai ovat minulle tarjonneet?
Fiktio opettaa
Romaanini Kiinalainen puutarha ja Käräjät asettuvat suht’ selkeästi historiallisen romaanin lajityyppiin sen perinteisessä Walter Scottiin juontavassa merkityksessä. Niissä viitataan todellisiin tai ainakin dokumentoituihin menneisyyden tapahtumiin ja kirjan menneisyyteen on jonkinmoinen aikaväli. Kumpikin teoksista ajoittuu pääosin 1900-luvun alkupuoliskolle, niissä esiintyy henkilöitä, joilla on vastineensa menneisyydessä. Ne edustavat lisäksi realistista tai pitäisikö sanoa realismin illuusiota tavoittelevaa linjaa.
Sama illuusion tavoittelu pätee hiukan sovittaen kirjoittamaani oopperalibrettoon Vapauden vanki ja siihen kytkeytyvään historialliseen runoelmaan Balladi tuomitusta presidentistä. Sovittamista tarvitaan, koska realismin ankarimmat kriteerit eivät täysin toteudu esimerkiksi kohtauksessa, jossa pääministeri Ryti laulaa Moskovassa skoolauslaulua generalissimus Stalinille.
Sivuhuomiona todettakoon, että tällaisten Suomen historian merkkihahmojen, erityisesti Kiinalaisessa puutarhassa supertähti Mannerheimin ottamisessa osaksi historiallista fiktiota on hyötynsä ja haittansa. Kaikenlaista tulee näennäisesti ilmaiseksi, tyypit tunnetaan, yhtä sun toista on selvillä selittämättä, mutta mitään ilmaisia fiktiivisiä lounaita ei historiajulkkiksenkaan kanssa ole tarjolla. Kun lajityyppinä on mainittu historiallinen realismi, tulee taakaksi faktatiheys, aivan liikaa on valmiiksi tiedossa.
Silti: laajatkaan päiväkirjamerkinnät eivät kerro mitä Kiinan vakoilumatkallaan sairasteleva eversti Mannerheim jutteli hevoselleen Filipille ratsastaessaan Taklamakin autiomaan reunaa lokakuussa 1906. Välimainos: se muuten paljastetaan romaanissa Kiinalainen puutarha.
Jos taas luovutaan ankarasta realismi-illuusion tavoittelusta, on metsästäjä Mannerheim vapaata riistaa. Vielä kun Mannerheim on jo suodatettu niin monenmoisen fiktion kautta ja muuttunut mytologian hahmoksi.
Tällaisen historiallisen julkkiksen kautta paljastuu kuitenkin yhtä sun toista siitä, millainen on historiallisen sepitteen suhde todellisuuteen, historialliseen todellisuuteen. Se suhde on kiero.
Olisinhan voinut sijoittaa eversti Mannerheimin paikalle ja aivan samat tilanteet kokemaan historiallista esikuvaansa kaikin tavoin muistuttavan eversti Tötterströmin. Mutta näin en tehnyt. En tehnyt sitä siitä huolimatta, että korostan mielelläni että romaanini eversti Mannerheim on kuvitteellinen hahmo, jonka rakennuspuina vain on koko joukko historiallisen Mannerheimin vaiheita.
Miksei siis yhtä hyvin eversti Tötterström ratsastamaan Aasian halki Venäjän armeijan saamaa vakoilutehtävää toteuttamassa ja asettautuneena suomalaisen tutkimusmatkailjan valeroolin taakse. Ei Tötterströmiä, koska halusin hyödyntää todellisuuden, historiallisen todellisuuden lumovoimaa. Se oli tärkeää toisaalta itseni kannalta, kirjoitusprosessin kannalta, pitää itseni kuvittelemani Mannerheimin hahmon tuntumassa, lumouksessa. Mutta vielä tärkeämpää oli tarjota tuo Mannerheim kuviteltavaksi lukijalle minkään Tötterström-sivupolun häiritsemättä. Hyödyntää sitä, että lukija kuvittelee että tässä kerrotaan historiallisesta Mannerheimista, että juuri noin se on voinut mennä.
Tämä asetelma koskee nähdäkseni yleisesti biofiktiota, todellisten historian hahmojen kaunokirjallista elämän kuvausta. Mutta sama flirttailu todellisuuden, historiallisen todellisuuden kanssa liittyy kaikkiin realistisiin historiallisiin romaaneihin. Toden ja kuvitellun raja jää monin paikoin epäselväksi tai paremminkin jätetään epäselväksi. Siis aivan tarkoituksellisesti.
Tämä ei ole moitittavaa, vaan se on olennainen osa lukemisen ja kokemisen peliä. Se muistuttaa hiukan sitä sopimusta joka tehdään teatterissa, katsomon ja näyttämön välillä: leikitään yhdessä että jokin on ikään kuin totta.
Tiedän lukijan roolissa, että tuo voi olla hyvin ärsyttävää. Haluaisin tietää, että menikö se oikeasti juuri noin kuin historiallisessa sepitteessä kerrotaan. Mutta tajuan samalla, että tuo epävarmuus tekee minut, lukijan uteliaaksi, kiihottaa mielikuvitusta. Tarina kuljettaa salaisuutta mukanaan tai ihanteellisesti tulkittuna se kätkee itseensä pedagogisen muistutuksen historiankirjoituksen luonteesta: me emme voi koskaan aivan varmasti tietää.
Toisaalta tämä kiero piirre voidaan kääntää todelliseksi kieroudeksi. Demagogiaksi. Manipulaatioksi.
Tekijälle kun on aina auki pakotie. Kun historiallisen fiktion tekijältä tivataan totuutta tai häntä syytetään vääristelijäksi, hän voi aina sanoa: no mutta tämähän oli vain fiktiota, sepitettä.
Silti historiallisen fiktion kirjoittaja yleensä pitää monin tavoin yllä yhteyttä niin sanottuun todelliseen historiaan juuri esim. tarrautumalla historiallisiin nimiin. Todellisuuden läheisyys, todellisuuden mahdollisuus, tekee tarinasta kiinnostavan.
Todellisuuden retorinen voima on – paasikivimäisesti ilmaisten – hirmuinen. Tähän liittyy myös autofiktion viehätys: todellisuus, todelliseksi väitetty ja luvattu, voi kiihottaa ja kuohuttaa erityisen voimakkaasti.
Niin voimakkaasti, että se halutaan uskoa todeksi.
Kalle Pihlainen on artikkelissaan Konstruktivistinen historiateoria fiktiivisyys-keskustelun jälkeen kuvannut osuvasti tätä samaa ilmiötä osana historiantutkimusta ja siihen kohdistuvaa kiinnostusta: ”Sama kaipuu tuo monet lukijat ja oletettavasti historioitsijatkin historian pariin: he kaipaavat todellisuutta silloinkin kun se on kokemuksellisesti tavoittamattomissa – kuten se menneisyyden tapauksessa on.”
Tässä on yhtymäkohta poliittiseen propagandaan ja demagogiaan. Kyse ei ole välttämättä vain siitä, että joku ihminen johdetaan uskomaan perättömyyksiin. Mukana voi olla tuon ihmisen halu, tahto uskoa jotakin hätkähdyttävää todeksi.
Mutta entä se lohtu?
Fiktiosta taas faktaan, tosin fiktion kautta koukkaisten.
Todellisuus opettaa
Historiaan, historialliseen todellisuuteen liittyy myös kadottamisen ja unohtamisen ulottuvuus.
Vuosi sitten ilmestyi historiallinen romaanini Käräjät, joka sijoittuu Etelä-Pohjanmaalle, keskeiset tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1938 ja niiden keskilössä on suurta joukkoa koskenut sikilönlähdetys- eli aborttioikeudenkäynti. Romaanissa esiintyy henkilöhahmoja, joilla on esikuvansa historiallisessa todellisuudessa, mutta ei Mannerheimin tapaisia historian supertähtiä. Tarinan henkilöt eivät ole yksi-yhteen esikuviensa kanssa, henkilöhahmoja on yhdistelty, nimet ovat keksittyjä kuvitteellista Tarvajoen paikkakuntaa myöten.
Mutta silti tämäkin kirja noudattaa historiallisen romaanin kierouden logiikkaa. Kirjan loppuun sijoitetuista jälkisanoista ja kirjallisuusluettelosta lukija voi helposti päätellä, että Tarvajoen esikuvana on ollut Teuva ja yhtenä aineistona on ollut käräjäoikeuden pöytäkirjoja, vankkaa faktaa siis. Lukija voi lähteä siitä, että yksi jos toinenkin kirjassa kerrottu on ollut historiallista todellisuutta, todella tapahtunutta. Todellisuuden lumovoima on vaivihkaa näin saatu kirjaa kannattelemaan. Ilmoitan kirjan lopussa kuitenkin hurskaasti, että Käräjät on kuvitteellinen kertomus kuvitteellisista ihmisistä.
Mutta tämä ei ole opetus, ei mikään lohdutuskaan. Opetus löytyi historiallisesta todellisuudesta, siitä miten asiat oikeasti menivät. Todellisella Teuvalla käytiin ylimääräisiä käräjiä useaan otteeseen kesällä 1937. Syytettyinä sikiönlähdetyksistä oli nelisenkymmentä isäntää, emäntää, piikaa ja renkiä. Maakunnan lehdet Ilkka ja Vaasa etunenässä uutisoivat oikeudenkäynnin vaiheista usean kerran.
Voi olettaa, että näin laajan joukon ja noin perusteellisen uutisoinnin myötä koko paikkakunnan aikuisen väestön täytyi tietää että tämmöinen oikeudenkäynti oli seurakuntatalossa menossa. Kuitenkaan tuolloin 15-vuotias äitini ei tiennyt tapauksesta mitään, vaikka yksi hänen enonsa ja yksi hänen tätinsä puolisoineen olivat syytettyinä ja lopulta tuomittuina kärsimään rangaistusta Vaasan vankilaan.
Tuon ajan aikuisia ei ole enää ole elossa. Kun keskustelee nykyteuvalaisten, myös heistä aivan vanhimpien kanssa, käy ilmi, että heille moiset tapahtumat ovat tuiki tuntemattomia. Tietokatkos vaikuttaa jokseenkin täydelliseltä. Ei tuollaisista asioista ole kerrottu eteenpäin hauskana sukutarinana tyyliin, että ”se oli silloon ku paappa ja mummu Vaasan vankilahan joutuuvat”.
Käy ilmi, että tällainenkin pientä paikkakuntaa koskeva mullistava tapahtumasarja voi tyystin kadota tietoisuudesta.
Mutta onneksi ovat arkistot.
Jos tällä tarinalla on jokin opetus se voisi olla: historiasta kiinnostuneen kannalta ei ole mitään parempaa kuin että sukulaiset ovat tehneet rötöksiä. Sitten jääneet niistä kiinni, poliisi kuulustellut, käräjät ovat käsitelleet, tuomio annettu ja rangaistus pantu täytäntöön. Niin ja kunnon viranomaiset ovat kaiken tämän panneet kirjoihin ja tallettaneet arkistoon, tässä tapauksessa Vaasan maakunta-arkistoon, nykyisin Suomen Kansallistarkiston Vaasan toimipisteeseen.
Mutta entä se lohtu sitten?
Vaikka historioitsijan taustani panee tässä vastaan, ehkä unohtamisessa, unohduksen mahdollisuudessa on myös jotakin armollista. Häpeän jatkumoa ei näytä kulkevan tässä tapauksessa sukupolvesta toiseen. Onneksi tässä tapauksessa oikeus- ja sopivuuskäsitykset ovat siinä määrin muuttuneet, että tuskin mitään häpeäntunteita on historian penkominen saanut enää aikaan.
Unohtamisen ja muistamisen vastakkaisenasettelussa ollaan taas yhden historian suhteellisuuden äärellä. Kaikkea mennyttä ei voida muistaa eikä menneestä ole yhtä täydellisimmän totta kertomusta.
Tämä ei ole kuitenkaan lohdutus lainkaan eikä se ole se historian lohdutus, jota lähdin hakemaan.
Arkistot ovat opettaneet
Hararia eivät historian opetukset tai tapahtumakulut lohduttaneet tekoälyn tuomien epävarmuuksien äärellä. Minä hain opetuksia ja lohtua toisaalta.
Palataan arkistoihin, Ranskan kansallisarkistoon ja Vaasan maakunta-arkistoon. Kun avasin arkistokansiot niin sanotussa Pariisissa keväällä 1988 ja 1990 ja asiakirjaniteet niin sanotussa Vaasassa syksyllä 2016, kun tavoittelemani paperit – yhdet kahdensadan ja toiset kahdeksankymmenen vuoden takaa – olivat edessäni, käsissäni, kun haistoin hienonhienon pölyn tuoksun, mielen täytti riemun tunne, joka pyyhki tuosta hetkestä kaikki murheet pois. Aistimukseen kuului puolittainen havainto, puolittainen aavistus toisista hahmoista siinä vierellä lähistöllä, kumartuneina omien paperisten aarteidensa ylle, jaettu kiinnostus ja intohimo jälkiin, jotka joku ihminen oli joskus jättänyt. Siinä oli jotakin hyvin lohdullista.
Siteeraan esikoisteostani Kadonnut Pariisi, jossa lainaan suomalaista arkistoneuvos Juhani Saarenheimoa, joka siteeraa arkistohistorioitsija Adolf Brennekeä, joka nimeää ensimmäiseksi arkistoteoreetikoksi Jakob von Rammingenin, joka jo vuonna 1571 kirjoitti: ”Arkisto on ruhtinaan ja hänen alamaistensa, köyhän väen sekä kaikkien naapurien sydän, lohdutus ja aarre.”
Lohdutus ja aarre. Tulkitsisin ja sijoittaisin aarre-sanan paikalle sanan riemu. Noita riemun tunteita arkistot ovat minulle tarjonneet. Jotakin samankaltaista olen tuntenut historiografian filosofian kiemuroiden keskellä seikkaillessani.
Opettajat ovat opettaneet
Historia on opettanut minua paitsi arkistoissa ja teorioissa myös historianopettajieni kautta ja siitä ovat olleet näytteenä edellä kertomani lausahdukset.
Mutta eikö tekoäly olisi voinut tarjota minulle nuo samat viisaudet? Ehkä, mutta jotakin puuttuu.
Kouluaikana minulla oli kolme historianopettajaa, yliopistossa kaikki kurssit laskien enemmän kuin tusina ja siihen vielä opiskelutoverit, joista moni oli opettajien veroinen. Jaettu kiinnostunut katse menneeseen loi ja toi yhteyden, joka kannatteli, kannattelee.
Tekoäly voi opettaa historiaa ja varmaankin kirjoittaa lohdutuksen sanoja. Mutta on vielä matkaa siihen että kateederilla meitä katsoo ihmishahmoinen kone, katsoo niin että sisällämme jotakin liikahtaa.
”One uses what one has”, sanoo Päivi Setälä päättäväisesti, rohkaisevasti. Sanojen takana on ääni, silmät jotka katsovat silmiin.
Matti Viikari kävelee edestakaisin kateederin takan, ottaa askelen kohti ikkunaa, ehkä tällaisena hämärtyvänä joulunalusajan iltapäivänä, taivuttaa päätään, sipaisee partaansa ja sitten sanoo: ”Ihminen tekee historiaa eikä sitä kuitenkaan tee.”
Boethius sai filosofialta hyvin muotoiltuja selkeitä vastauksia. Matti Viikari mumisee ja sanoo ”Ehkä… mutta sitten toisaalta.” Historiallinen varmuus on joka puolelta epävarmuuden ympäröimää.
Epävarmuutta voi käyttää lohdun riistämiseen. Historia saattaa olla ironista, pilkallista seuraa: ”Mistä noin koppava ilme? Sillä te kirjoitatte historiaa, ettekä kuitenkaan sitä kirjoita. Minä, historia, kirjoitan itseäni teillä.”
Mutta yhtä hyvin historia voi katsella meitä historianopettajan lempein silmin. Sanojen soinnissa on se, mitä ei ääneen sanottu: ”Älkää olko niin surullisia. Ihminen tekee historiaa eikä kuitenkaan sitä tee.”
Olen kertonut autofiktiivisen kertomuksen. Historian lohtu on minulle löytynyt opettajiltani, arkistoista, oppimisen ja löytämisen riemusta. Olen kaikin puolin etuoikeutettu.
Soisin kyllä tämän riemun, lohdun muillekin. Teoriassa se tai jokin sen kaltainen kokemus on ainakin Suomen kaltaisessa maassa kaikkien ulottuvilla.
Arkistoilla ja historiankirjoilla on aineellinen puoleensa, mutta niihin liittyvät merkitykset, elämykset, oppimisen ja tietämisen riemu ovat aineettomia. Se maailma on varoiltaan ehtymätön.
Tämä tietysti koskee oppimista ja tietämistä yleisesti. Niin kuin Yhtenäiskoulun filosofian opettajaltani Simo Siveniukselta opin: tiedon kakku on siitä ihmeellinen, ettei se jakamalla vähene.
Roomassa 41 vuotta takaperin Veikko Litzen oli uuden syklinsä alussa.
Muistan hänet sieltä, selittämässä ryhmälle meitä tiedonjanoisia kuulijoita myöhäisantiikin teemoista, innoissaan. Mielikuvassani hän suorastaan hyppelee puhuessaan, ei pysty pysymään aloillaan. Kun oikein pinnistän muistiani, kun siristän silmiäni niin että näen sinne vuosien taakse, huomaan että Veikkohan on hieman irti maanpinnasta. Ei vain hieman vaan selvästi. Niin kuin me oppilapsetkin.
Veikko opetti, historia opettaa – irti maan kamarasta ja utelias, innostunut katse menneeseen.
Harari, Yuval Noah: Nexus. Tietoverkkojen lyhyt historia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Bazar 2024. (-> s. 479)
Litzen, Veikko: Tie Nikeaan . k & h, kulttuurihistoria, Turun yliopisto ja Kirja-Aurora 2011. (-> s. 17-18)
Pihlainen, Kalle: ”Konstruktivistinen historiateoria fiktiivisyys-keskustelun jälkeen” Teoksessa Historian teoria. Lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan. Toimittaneet Kari Väyrynen ja Jarmo Pulkkinen. Vastapaino 2016. (-> s. 93)
Raamattu / Uusi kirkkoraamattu 1992. (-> Jobin kirja 16, 2)
Valmistuin kulttuurihistorian maisteriksi keväällä 2024 vajaan seitsemän vuoden opintojen jälkeen. Kulttuurihistoria on puhtaasti kiinnostuksesta ja intohimosta tehty valinta, en tuolloin ollut suunnitellut uraani millään tavalla. Opintojen edetessä huomasin kulttuurien välisten kohtaamisten ja globaalien valtasuhteiden olevan itseäni eniten kiinnostavia teemoja. Tein valintoja opintojeni ohella, jotka sallivat hakeutumaan nykyiselle alalleni, vaihtamatta rakastamaani pääainetta. Tein työharjoittelun ulkomailla, kävin vaihdossa, ja olin aktiivinen International Students of History Associationissa, lopulta toimien puheenjohtajana. Uskon tämän roolin auttaneen minut ensimmäiseen korkeakoulujen kansainvälisten asioiden työharjoitteluun.
Valmistumisen jälkeen tein vielä kolmannen työharjoittelun, josta päädyin nykyisiin tehtäviini kansainvälisten asioiden koordinaattorina. Korkeakoulujen kansainvälisten asioiden arjessa törmää yllättävän syvällisiin eettisiin pohdintoihin, joissa historian ymmärryksellä ja paljon puhutulla lähdekritiikillä on ollut suuri arvo. Historialliset valtasuhteet vaikuttavat edelleen kansainvälisessä liikkuvuudessa, monesti enemmän kuin haluammekaan myöntää. Opintoni antoivat vahvan pohjan näiden historiallisten kontekstien ymmärtämiseen sekä tiedon hankkimiseen ja soveltamiseen. Havaitsen itse lähestyväni tietoa juuri kulttuurihistorian näkökulmasta.
Tietääkseni nykyisessä organisaatiossani ei ole muita historia-aloilta valmistuneita. Ympärilläni on paljon tradenomeja, insinöörejä, kääntäjiä, ja kauppatieteilijöitä. Poikkitieteellisyys tuo paljon kiinnostavia näkökulmia keskusteluihimme, ja arvostankin tätä nykyisessä roolissani paljon. Toisaalta oma tutkintoni on monesti ihmetyksen aihe, ja päädyn usein perustelemaan opintojani ja niihin perustuvia näkökulmiani. Vielä tämä ei ole haitannut, sillä useimmiten päädyn ihaniin keskusteluihin työkavereiden kiinnostuksen kohteista. Alan laajuus yllättää monet, ja saa haaveilemaan kaikesta, mikä on vielä tutkimatta. Musiikki, urheilu, arkkitehtuuri, pseudohistoria, eläintutkimus, ja moni muu kulttuurihistorian nykytutkimuksen teema kiinnostaa laajaa yleisöä, ja avaa ovet uudelle poikkitieteelliselle dialogille. Vaikka en ole enää suoraan tekemisissä kulttuurihistorian kanssa, kannan ylpeästi mukanani oppejani ja puhun aina mielelläni taustastani ja alma materistani.
Kirjoittaja: Taru Bergman, kansainvälisten asioiden koordinaattori, Turun Ammattikorkeakoulu
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2024. Toimittajat: Jirka Louhio ja Mari Jaakkola.
Vuosi 2024 oli kohdallani mielenpainuva: minusta tuli kulttuurihistorian dosentti ja aloitin työt mielenkiintoisessa digitaalisiin kulttuuriperintöaineistoihin keskittyvässä DIGHT-net projektissa. Näihin tapahtumiin kulminoituu pitkän aikavälin kehitys, jota en alun perin suunnitellut lainkaan. Kun aloitin kulttuurihistorian opinnot syksyllä 1996, en ajatellut, että minusta joskus tulisi kulttuurihistorian dosentti, enkä tiennyt mitään digitaalisista tutkimusmenetelmistä. Nämä asiat tulivat mukaan elämääni vähitellen opintojen ja työkuvioiden kehittyessä.
Kiinnostukseni Itä- ja Itäisen Keski-Euroopan historiaan vei minut alun perin vaihto-opiskelijaksi Pietariin ja Puolaan. Näissä vaihdoissa hankkimani kielitaito vei minut työskentelemään ulkoministeriössä ja yritysmaailmassa, kunnes haluni tehdä tutkimusta sai hakeutumaan väitöskirjan tekijäksi. Puolalaisen muodin markkinointia Neuvostoliitossa 1950- ja 1960- luvuilla käsittelevä väitöskirjani valmistui vuonna 2017.
Väitöskirjaa tehdessäni kiinnostuin digitaalisista ihmistieteistä. Sain ASLA-Fulbright stipendin, jonka turvin vietin vuoden UC Berkelyssä tutustuen sikäläiseen digitaalisten ihmistieteiden toimintaan. Seuraavana vuonna vietin vielä kolme kuukautta UCLA:n the Institute for Pure and Applied Mathematicsissa Culture Analytics -ohjelmassa, jossa monitieteinen osaamiseni alkoi vahvistua.
Näistä kokemuksista innostuneena pääsin mukaan kiehtoviin projekteihin, joissa opetettiin historioitsijoille tietokoneavusteisia tutkimusmenetelmiä, tutkittiin tietokoneavusteisesti uutisten leviämistä 1800-luvun lehdissä maailmanlaajuisesti ja pseudohistoriallisten käsitysten leviämistä suomen- ja venäjänkielisessä internetissä. Vuonna 2020 siirryin neljäksi vuodeksi Tallinnan yliopistoon CUDAN Cultural Data Analytics -laboratorioon, jossa tehtiin moniteistä tietokoneavusteista kulttuurin tutkimusta. Kun tämä pesti päättyi, saimme onneksemme rahoituksen, ja DIGHT-net-hanke pääsi aloittamaan toimintansa.
DIGHT-net on Tallinnan, Turun, Amsterdamin ja Bolognan yliopistojen EU-rahoitteinen yhteishanke, jonka tavoitteena on kehittää digitaalisten kulttuuriperintöaineistojen tutkimuksen ja opetuksen keskittymä Tallinnan yliopistoon. Turku on mukana juuri yliopistoomme keskittyneen kovatasoisen digitaalisten tutkimusmenetelmien osaamisen ansiosta. Järjestämme digitaalisen kulttuurintutkimuksen uusimpia tuulia ja digitaalisiin kulttuuriperintöaineistoihin liittyviä tasa-arvo -kysymyksiä käsitteleviä verkkotilaisuuksia. DIGHT-net tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden kehittää digitaalista kulttuurintutkimusta kansainvälisessä yhteistyössä. Olen innoissani siitä, mitä kaikkea tulemme yhdessä saavuttamaan.
Kirjoittaja: Mila Oiva
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2024. Toimittajat: Jirka Louhio ja Mari Jaakkola.
Verkostoitumisella ja kielitaidolla on ollut keskeinen rooli omalla tutkijanurallani. Aloitin akateemisen verkostoitumisen graduvaiheessa liittymällä vuonna 2021 Sateenkaarihistorian ystävien hallitukseen. Yhdistystoiminnassa opin paljon uutta sateenkaarihistoriasta Suomessa, ja verkostoiduin myös alan kollegoiden kanssa. Vuonna 2022 pääsin muun muassa mukaan Sateenkaarihistorian ystävien silloisen puheenjohtajan, yhteiskuntatieteilijä Tuula Juvosen, organisoimaan queer-historiatyöpajaan NOS-HS Queering National Histories -projektin puitteissa. Työpajaan osallistuminen oli hedelmällistä, sillä tapasin siellä islantilaisia, norjalaisia ja brittiläisiä queer-tutkijoita sekä sain palautetta tutkimussuunnitelmastani väitöskirjatutkijaksi hakua varten. Työpajasta tutuksi tuli esimerkiksi queer-tutkija Alison Oram, jonka Britanniaa koskeva tutkimus on sittemmin ollut erittäin tärkeää omalle sukupuolen moninaisuuden historiaa käsittelevälle väitöskirjalleni.
Verkostoitua voi myös oman kotiyliopiston sisällä. Kollegani ja kulttuurihistorian väitöskirjatutkijan Seppo Heikkisen kanssa tiemme kohtasivat jatko-opintojen aloituspalaverissa vuonna 2023. Huomasimme tutkivamme samankaltaisia aiheita: Hän tekee väitöskirjaa yhdenvertaisuusteemojen käsittelystä suomalaisessa urheilujournalismissa vuosina 1950–2000, ja itse tutkin sukupuolen moninaisuuden merkityksellistämistä suomalaisessa mediassa miltei samana ajanjaksona. Yhteistyömme alkoi siitä, kun esitin hänelle eräässä kulttuurihistorian seminaarissa kysymyksen intersukupuolisten urheilijoiden näkyvyydestä aineistossa. Kysymys poiki lopulta yhteisartikkelin sukupuolen testaamisesta olympialaisissa käydystä lehtikeskustelusta. Opimme valtavasti toinen toisiltamme, minä uutta urheilusta ja Seppo lisää sukupuolen määrittelystä. Yhteisartikkelista on myös ollut paljon hyötyä omalle tutkimukselleni, sillä ymmärrän nyt paremmin sitä, miten käsitykset sukupuolista alkoivat muotoutua 1960–2000-luvun lääketieteessä.
Joskus verkostoituminen tapahtuu melkein puolivahingossa. Keväällä 2024 osallistuin Tampereella järjestettyyn Paluu Juurille 2024 -konferenssiin, jonka aiheina olivat mm. feministinen ja queer-tutkimus sekä mies- ja sukupuolentutkimus. Menin konferenssiin kuuntelemaan muiden esityksiä, sillä minulla ei ollut mitään uutta esiteltävää. Päädyin kuuntelemaan paneelia sukupuolesta, seksuaalisuudesta sekä persoonallisuudesta. Esityksen jälkeen juttelin yhden panelistin, Sara Barbon, kanssa hänen tutkimuksestaan. Tiemme erkanivat, mutta tapasimme uudelleen eräässä toisessa sessiossa. Session jälkeen laitoin Saralle sähköpostia palauttaakseni hänelle termospullon, jonka hän oli unohtanut viereiselle paikalleni. Siitä lähtien olemme pitäneet yhteyttä sähköpostitse, ja olemme myös tavanneet etänä Zoomissa. Olemme keskustelleet Saran kanssa esimerkiksi tutkimusaiheistamme, sillä hän tutkii trans- ja eläinaktivismia Virossa ja Suomessa. Olemme myös puhuneet transhistorian tutkimisen vaikeudesta, ja pohtineet suomen ja viron kielen sanoja sukupuolen moninaisuudelle. Koska transhistorian kenttä on kansainvälisesti ja meillä Suomessa verrattain pieni, on tällainen vertaistuki ollut minulle erittäin arvokasta.
Uusien tutkimuskenttien ja -aineistojen avaajia
Väitöskirjavaiheessa tarpeellisiksi kieliksi ovat osoittautuneet etenkin englanti ja ruotsi. Ilman englannin kielen taitoa kansainvälisiin seminaareihin osallistuminen olisi mahdotonta, ja verkostoitumisestakin tulisi kovin vaikeaa. Suurin osa transhistoriaa koskevasta tutkimuskirjallisuudesta on myös julkaistu englanniksi, joten kielitaito on oman kentän tuntemisessa avainasemassa. Yhtä lailla olen kiitollinen menneisyyden minälle, joka kirjoitti lukiossa matematiikan sijaan ruotsin, sillä osa tutkimastani sukupuolen moninaisuutta koskevasta lehtiaineistosta on julkaistu ruotsin kielellä, ja monet sukupuolta koskevat mediakeskustelut ovat tulleet Suomen alueelle usein ensin ruotsinkielisiltä alueilta.
Vuoden väitöskirjaa tehtyäni totesin kuitenkin, että nykyinen kielitaitoni ei enää riitä, sillä törmäilin jatkuvasti sukupuolen moninaisuutta koskevaan saksankieliseen kirjallisuuteen, jota en ymmärtänyt. Havaitsin myös, että useat aihepiirin käsitteet juontavat juurensa seksologi Magnus Hirschfeldin kirjoituksiin. Koska yliopisto tarjoaa myös väitöskirjatutkijalle mahdollisuuksia kielitaidon kehittämiseen, otin saksan kurssikirjan kauniiseen käteen, ja aloitin saksan opiskelun aivan nollatasolta. Kielen opiskelu on ollut paikoittain haastavaa, mutta vuoden opiskelun jälkeen on ollut ilo huomata, että yksinkertaisten tekstien luku onnistuu jo suhteellisen hyvin.
Tanskassa verkostoitumassa. Kuva: Marco Juvonen
Toivonkin voivani tulevaisuudessa lukea myös saksankielisiä tutkimusaineistoja, ja kuka tietää, vaikka verkostoituvani saksankielisillä alueilla! Toukokuun 2025 loppupuolella matkustin verkostoitumaan ainakin suhteellisen lähelle Saksaa, sillä osallistuin Tanskassa järjestettyyn Queer Pasts: What’s Queer in Queer History? -konferenssiin.
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2024. Toimittajat: Jirka Louhio ja Mari Jaakkola.
Hyttyset ja kesän ihmeellinen valo. Porot ja puhdas vesi. Nauru ja ilo. Ainakin nämä jäivät mieleen ISCH:n konferenssista, joka pidettiin Rovaniemellä kesäkuussa, juhannuksen alla. Konferenssi oli lajissaan seitsemästoista, ja se toteutettiin Suomessa nyt toisen kerran; vuonna 2010 kokoonnuttiin Turussa. Tällä kertaa teemaksi valikoitui Human/Nature – Entanglements in Cultural History. Teema on monin tavoin ajankohtainen, ja se mahdollisti myös monialaiset ja tieteidenväliset kohtaamiset. Konferenssin järjestivät ISCH (International Society for Cultural History), Lapin yliopisto, Turun yliopisto ja Kulttuurihistorian seura.
Konferenssin osallistujat ryhmäkuvassa Lapin yliopiston edustalla. Kuva: Christa Haataja.
Itse olin ISCH:n konferenssissa nyt yhdettätoista kertaa, ja ensimmäistä kertaa järjestäjän roolissa. On tietysti itsestään selvää, että konferenssin kokoon saattaminen ei ole mikään pikkujuttu, mutta silti tekemistä, pohtimista, suunnittelua, organisointia ja erilaista säätämistä oli yllättävän paljon. Osallistujana on helppo vain kulkea työryhmästä ja luennolta toiseen, nauttia ja joskus vähän valittaakin, jos joku asia ei toimi, kahvi loppuu tai mikrofoni pätkii. Tämän kesän jälkeen lupaan, että ensinnäkin arvostan ihan eri tavalla konfajärjestäjien työtä, ja toiseksi, en koskaan enää nillitä mistään!
Suunnittelun ensimmäiset etapit
ISCH:n konferenssin valmistelu aloitetaan jo pari vuotta ennen h-hetkeä. Ensin ISCH:n johtokunta kuulostelee ehdotuksia sopiviksi paikoiksi. Kun paikka on valittu, kootaan suunnittelutyöryhmä ja mietitään teema, jota ehdotetaan johtokunnalle. Tällä kertaa teema muotoutui aika kivuttomasti: ihmisen ja luonnon kytkökset mahdollistivat monenlaisia näkökulmia ja sen, että esimerkiksi eri aikojen tutkijat saattoivat tarkastella omaa tutkimusaihettaan uusista näkökulmista. Aihepiiri on myös Lapin yliopiston ja Turun kulttuurihistorian oppiaineen vahvuusalueita, ja mukaan suunnittelutyöryhmään saatiin alan asiantuntijoita.
Seuraavassa vaiheessa, reilua vuotta ennen konferenssiaikaa, oli hyvä aika alkaa miettiä keynote-puhujia. Kolme nimeä nousi esiin heti ensimmäisissä keskusteluissa: Hannu Salmi Turun yliopistosta, Sandra Swart Etelä-Afrikasta Stellenboschin yliopistosta ja Marek Tamm Tallinnan yliopistosta Virosta. Kaikki suostuivat puhujiksi, ja valinnat osoittautuivat erinomaisiksi. Luentojen näkökulmat keskustelivat keskenään ja täydensivät toisiaan.
Syksyllä 2024 alkoi rahoituksen hakeminen, ja samalla laadittiin alustava budjetti. Säätiörahoitus on tiukassa, mutta saimme onneksemme Tieteellisten Seurain Valtuuskunnalta avustuksen, jota käytettiin esimerkiksi ulkomailta tulevien keynote-puhujien matkakuluihin ja sihteeristö- ja konferenssitoimistokuluihin. Myös järjestävät tahot osallistuivat rahoitukseen, ja muutamia sponsorejakin saatiin mukaan. ISCH:n konferensseissa osallistumismaksut on haluttu pitää kohtuullisina, joten avustuksilla voitiin maksaa esimerkiksi Get together -tilaisuuden kulut, kahvituksia konferenssin aikana, esiintyvien muusikoiden palkkiot sekä ISCH Talks -tilaisuuden tarjoilut.
Työrukkasia ja sydämentykytystä
Konferenssikoordinaattoriksi saimme kasvatustieteiden ja kulttuurihistorian opiskelijan Anu-Leena Haaraojan, jolla on pitkä kokemus ja rautainen ammattitaito tapahtumien järjestämisessä. Lapin yliopiston kongressipalveluilta ostettiin joitain palveluita, kuten abstraktien vastaanottaminen ja ilmoittautumisjärjestelmä. Paljon hommaa jäi silti itse tehtäväksi, ja se piti minut ja Anu-Leenan tiukasti puhelimen ja sähköpostin äärellä koko konfaa edeltävän vuoden. Esiin tulevia asioita on lukuisia: mihin kirjataan turvallisuussuunnitelma ja mitä siinä pitää huomioida? Mistä saadaan opiskelija-avustajat? Montako gluteenitonta illallista tarvitaan? Loppuuko kahvi, onko teenjuojat huomioitu? Mihin kohtaan pystytetään puhujalava? Onhan muuten kaikki tilat varattu? Millaisia tiedotteita pitää kirjoittaa ja kuka sen tekee?
Järjestäjien lisäksi kysymyksiä oli tietysti myös osallistujilla. ISCH2025-konferenssissa päädyttiin kaksivaiheiseen hakuun, eli ensin haettiin ehdotuksia paneeleiksi, ja paneeleille vastuuhenkilöitä. Vasta sen jälkeen avattiin haku yksittäisille esitelmäehdotuksille. Kaksivaiheisuus aiheutti jonkin verran päänvaivaa, mutta osoittautui lopulta hedelmälliseksi ratkaisuksi. Paneeliesityksiä tuli lähemmäs kolmekymmentä, ja lopulta paneelit olivat koherentteja kokonaisuuksia, jotka keskittyivät tiettyyn teemaan. Koska paneelit muodostettiin jo ensimmäisessä vaiheessa, vältyttiin siltä, että suunnittelutyöryhmän jäsenistä muodostettu Scientific board olisi joutunut kokoamaan paneelit satojen yksittäisten paperien perusteella. Toisessa vaiheessa paperia ehdotettiin joko tiettyyn paneeliin tai tietyn teeman alle, mikä sekä helpotti järjestäjien työtaakkaa että auttoi fokusoitumisessa teemaan. Paneelien muodostaminen työllisti tästä etukäteistyöstä huolimatta paikallista työryhmää ja Scientific boardia ihan kiitettävän paljon.
ISCH 2025 -konferenssin kauniin julisteen suunnitteli Christa Haataja.
Työryhmän lisäksi konferenssin suunnittelussa ja toteutuksessa oli mukana kaksi kulttuurihistorian väitöskirjatutkijaa Lapin yliopistosta. Christa Haataja toteutti konferenssille kauniin graafisen ilmeen, joka perustui auringonkehrä-ajatukseen ja Lapin kahdeksaan vuodenaikaan. Noora Nampajärvi suunnitteli yhdessä Anu-Leenan kanssa oheisohjelmaa, jossa korostui paikallinen luontokulttuuri. Ohjelmassa oli jokiristeilyä, kaupunkikävelyä, retkiä Ounasvaaralle ja Kotiseutumuseolle, saunomista ja makkaranpaistoa nuotiolla.
Sydämentykytyksiä aiheutti viime metreillä lentoalan lakkouhka, joka osui juuri konferenssiviikolle. Pääpuhujat ja suurin osa osallistujista saapuivat onneksi ajoissa paikan päälle. Opiskelija-avustajien ja työryhmän voimin saatiin infotiskit pystytettyä ja viime hetken säädöt tehtyä. Koko viikon ajan tunnelma oli lämmin, rento ja innostunut.
Etänä vai lähinä?
Konferenssin jälkeen ohjelmassa olivat vielä jälkityöt: laskujen maksaminen, kiitokset sponsoreille ja yhteistyökumppaneille, raportointi ja muu jälkipuinti. Lisäksi teimme pohjan ohjeistukseen, jota seuraavat konferenssien järjestäjät voivat hyödyntää. ISCH:n konferenssit ovat suhteellisen pieniä, mutta se ei tarkoita, että tekemistä olisi vähän. Pohjarahoitusta tai -organisaatiota ei ole, vaan jokainen järjestävä taho aloittaa työn joka kerran ikään kuin alusta. Jokainen konferenssi on näin omannäköisensä.
Oma kysymyksensä on se, kannattaako konferensseja nykymaailmassa enää järjestää. Onko mitään mieltä lennellä muutamaksi päiväksi toiselle puolelle maailmaa? Resurssien näkökulmasta verkkokonferenssit kenties olisivat kestävin vaihtoehto. On kuitenkin täysin eri asia tavata kollegoita kasvokkain, jutella kahvi- tai teekupin ääressä, hätistellä hyttysiä ja istua saunan lauteilla konferenssipäivän päätteeksi, kuin nähdä puhuvia päitä ruudulla. Paikan tuntu, materiaalisuus ja aistimellisuus eivät välity zoom-istunnoissa. Pehmustetun mikrofonin heittely salissa herättää paljon enemmän hilpeyttä kuin mikrofonin kuvakkeen klikkaaminen. Lapin yliopistossa konferenssi järjestettiin taiteiden tiedekunnan tiloissa, ja eri tavoin läsnä oleva taide toi viikkoon oman lisänsä.
On myös ihan eri asia tuntea hyttysen pisto kuin lukea siitä. Keskellä yötä paistavasta auringosta voi katsoa dokumentteja tai tehdä analyysejä, mutta mikään ei voita sitä kokemusta, joka syntyy, kun ensi kertaa herää yöllä kahdelta ja aurinko paistaa täydeltä terältä. Pohjoisessa asuvalle aurinko, viileys, raikas ilma ja puhdas vesi tuntuvat itsestään selviltä asioilta, ja on helppo unohtaa, että kaikille ne eivät sitä ole.
Ihanien muistojen joukossa yhdeksi helmeksi nousee hetki, jolloin sain kuunnella luentosalillisen ihmisiä laulavan minulle onnittelulaulun syntymäpäiväni kunniaksi, jokainen omalla kielellään. Sillä hetkellä unohtuivat vuoden kestänyt stressi, ensimmäisen konferenssipäivän aamuna iskenyt selkäkramppi ja kaikki muut huolet. Olin onnellinen, kun sain nauttia viisaiden ja hauskojen kollegoiden seurasta, kuunnella inspiroivia esityksiä ja luentoja, ja ennen kaikkea viettää aikaa kulttuurihistorian parissa.
Tutkija on tietyssä ajassa, paikassa ja kehossa elävä ihminen. Kuten menneisyydessä eläneet, myös me itse jaamme tietynlaisen todellisuuden. Siksi on hyvä silloin tällöin olla yhteisessä tilassa ja elää ruumiillisesti todeksi se, mitä tutkii.
Seuraavan kerran tapaamme kulttuurihistorioitsijoiden kanssa hiukan erilaisissa oloissa, kun konferenssi järjestetään Pariisissa syksyllä 2026. À bientôt!
Pälvi Rantala Kulttuurihistorian yliopistonlehtori, Lapin yliopisto
