Perjantaina 15.11.2024 tarkastettiin Arcanumin Aava-salissa Turun yliopistossa FL Hannele Koiviston väitöskirja Joukkosielu vai individualisti? Vasemmistoälymystön identiteettiprosessit Suomessa 1930-luvun alusta 1950-luvun loppuun. Vastaväittäjänä toimi professori Risto Turunen Itä-Suomen yliopistosta. Tilaisuudessa oli erityistä juhlavuutta siinä mielessä, että Koivisto on tutkinut intellektualismin ja älymystön historiaa Suomessa jo 1990-luvulta lähtien, julkaissut laajasti artikkeleita, kirjojen lukuja ja toimittanut teoksia. Koiviston kirjoituksia on aiemmin julkaistu myös kirjana Politiikkaa, erotiikkaa ja kulttuuritaistelua. Kirjoituksia suomalaisesta vasemmistoälymystöstä 1930-luvulla (2011). Kun oli tiedossa, että myös vastaväittäjä on alan ehdottomia asiantuntijoita, oli selvää, että luvassa olisi poikkeuksellisen asiantunteva keskustelu suomalaisen älymystön vaiheista.
Hannele Koiviston väitöskirja on laaja, ei ainoastaan sivumäärältään vaan myös näkökulmaltaan ja otteeltaan. Hän hyödyntää monipuolista aineistoa, joka koostuu arkistolähteistä, haastatteluista, lehdistöstä, aikalaiskirjallisuudesta ja käytännössä kaikesta siitä, millä voi ylipäätään päästä käsiksi vasemmistointellektuellien identiteetin rakentumiseen. Tekijän käytössä ovat olleet muun muassa Kansan Arkistossa sijaitsevat Raoul Palmgrenin, Kaisu-Mirjami Rydbergin, Mauri Ryömän, Elvi Sinervon, Maija Savutien, Tapio Tapiovaaran, Arvo Turtiaisen ja Jenny Pajusen henkilökokoelmat. Mutta kaiken tämän lisäksi on paljon muutakin, radio-ohjelmista ja -haastatteluista tv-dokumentteihin.
Erityistä kiinnostavuutta hankkeelle tuo pitkä ajallinen kaari: johdannon ja loppuluvun lisäksi teoksessa on viisi käsittelylukua, jotka seuraavat kohteeksi valikoituneiden henkilöiden vaiheita 1930-luvulta 1950-luvulle. Kuten vastaväittäjä Risto Turunen totesi, luku ”Etsivä keskuspoliisi ja Valtiollinen poliisi vasemmistoälymystön määrittelijänä” on tarinan peripeteia, käännekohta, jolloin myös päähenkilöiden elämä nyrjähti sijoiltaan. Seuraavassa luvussa he ovatkin vankilassa, ankarissa olosuhteissa, mikä muovasi heidän elämänkohtaloitaan.
Koivisto ja Turunen kävivät eloisan, älyllisesti innostavan keskustelun, jossa pohdittiin muun muassa aineistollista ja menetelmällistä triangulaatiota, identiteetin luonnetta ja rakentumista sekä intellektuellina elämisen haastetta, sitoutumista, odotuksia, epäilyjä, lojaalisuutta ja monia muita kysymyksiä.
Väitöstilaisuudessa oli saliyleisöä 39 henkeä, mutta keskustelu striimattiin Echo-palvelun kautta, ja sitä seurasi laaja yleisö, 75 henkeä, ympäri Suomea.
Keskustelu väitöskirjasta on alkanut. Vasemmalla vastaväittäjä professori Risto Turunen Itä-Suomen yliopistosta, oikealla väittelijä FL Hannele Koivisto. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki.
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2023. Toimittajat: Miitrei Misukka ja Sanni Vatanen.
Sara Vatanen
Sara Vatanen. Kuva: Veera Semi
Käytin opiskeluaikani Turun yliopistossa opiskelemalla sitä, mikä sillä hetkellä kiinnosti. Opiskelin kaiken mahdollisen kulttuurihistoriasta ja sen lisäksi sukupuolentutkimusta, uskontotiedettä ja hieman kieliä. Ystäväni vahvalla myötävaikutuksella päädyin lopulta tekemään vielä pedagogiset opinnot.
Työllistymiseeni lienee vaikuttanut enemmän harjoitteluiden aikana saatu työkokemus kuin opinnoista harkiten muodostettu kokonaisuus. Tein harjoittelut Paimion kaupungilla ja historian oppiaineissa – osallistuin tämänkin julkaisun toimittamiseen kesällä 2021. Harjoittelut poikivat muitakin töitä.
Valmistumisen jälkeen olin parissa koulussa aineenopettajana. Huomasin kuitenkin, että peruskoulussa opettaminen ei minulle ainakaan toistaiseksi sopinut. Pedagogisten opintojen suorittaminen ei silti ollut turhaa, sillä niiden ansiosta pääsin viime syksynä töihin Kehittämiskeskus Opinkirjo -järjestöön.
Opinkirjon tavoitteena on lisätä nuorten vaikuttamisen ja osallisuuden mahdollisuuksia yhteiskunnassa. Pysyviä toimintoja ovat mm. Nuorten parlamentti, Hymy-veistokset ja yrittäjyyskilpailu Yritys Hyvä. Kevätkaudella 2024 vastuullani oli Yritys Hyvä -kilpailun ja tiedekasvatusaiheisen Tutki-Kokeile-Kehitä -kilpailun koordinointi. Opettajaopinnoista ja -kokemuksesta on ehdottomasti ollut hyötyä molemmissa.
Kulttuurihistoria tukena työelämässä
Kulttuurihistorian opiskelu on antanut minulle paljon eväitä työelämään. Kyvystä hahmottaa suuria kokonaisuuksia on ollut oikeasti hyötyä! Opintojen ansiosta osaan tarkastella ilmiöitä historiallisesta perspektiivistä ja näen yhteyksiä eri ilmiöiden ja tapahtumien välillä. Nykyisessä työssäni arvostetaan sitä, että ei jumiteta pieniin yksityiskohtiin, vaan keskitytään suuriin linjoihin. Mielestäni kulttuurihistoria on yksi niistä aloista, jonka tutkimuksen yhteiskunnallista hyötyä ei voida heti havaita tai mitata. Tällaisia ovat myös monet tehtävät työelämässä.
Järjestössä työskentely on ollut antoisaa, mutta joudun pian kohtaamaan kentän vaikean rahoitustilanteen. Opetus- ja kulttuuriministeriö on kaavaillut mittavia leikkauksia yleisavustuksiinsa. Koska Opinkirjon rahoitus on peräisin suurimmaksi osaksi ministeriöltä, varaudutaan järjestössä tuleviin leikkauksiin. Määräaikainen työsuhteeni päättyy kesäkuun lopulla, eikä jatkoa ole tällä hetkellä tiedossa.
Toivotaan, että tilanne järjestösektorilla on väliaikainen, ja tulevat päättäjät ymmärtäisivät, kuinka tärkeää työtä järjestöt tekevät. Aion kuitenkin innolla jatkaa kultsan oppien hyödyntämistä töissä – järjestöalalla tai muualla. Kannustankin kulttuurihistorian opiskelijoita tekemään oman näköisiään valintoja, hyödyntämään harjoitteluja ja ennen kaikkea nauttimaan ainutlaatuisista opinnoista!
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2023. Toimittajat: Miitrei Misukka ja Sanni Vatanen.
Leeni Takanen
Suurin osa uusista opiskelijoista aloittaa maisterivaiheen opinnot syksyllä, uuden lukuvuoden alussa, mutta pieni ryhmä opiskelijoita hyppää mukaan maisteriopintoihin myös vuodenvaihteessa kevätlukukauden alussa. Näin oli minun kohdallani. Kulunut lukuvuosi on ollut sekä paluuta vanhaan että uuden alkua. Palasin syksyn alussa kotiin Etelä-Korean opiskelijavaihdosta ja kirjoitin syyslukukauden kandiseminaarissa ensimmäisen tutkielmani. Kulttuurihistorian syventävät opintoni aloitin tammikuussa 2024 Tutkimusverstas -kurssilla, kolme päivää kanditutkielman palauttamisen jälkeen.
Kuva: Leeni Takanen
Historian opintojen alussa minulle ei ollut täysin selvää, mihin historia-aineeseen halusin suuntautua. Vuonna 2020 opintoni aloittaneena opiskelijana suoritin historia-aineiden ja arkeologian yhteisen kandidaatintutkinnon. Kulttuurihistorian teemat kuitenkin kiinnostivat minua erityisesti koko perus- ja aineopintojen ajan, mikä näkyy kurssivalinnoissani. Vasta kandiseminaarin aikana tein lopullisen päätöksen. Itse kanditutkielmaprosessi sekä Maarit Leskelä-Kärjen vuorovaikutteinen seminaariohjaus ja kannustus johdattivat minut sekä monet muut seminaarilaiset kulttuurihistorian maisteriopintoihin. Oma kiinnostukseni matkailua, kokemushistoriaa ja aistimellisuutta kohtaan myös pääsi valloilleen tehdessäni tutkielmaa 1800-luvun lopun Korean matkakirjassa välittyneistä ympäristökokemuksista.
Kuluneena kevätlukukautena olen keskittynyt graduprosessin suunnitteluun sekä oman polun etsimiseen kulttuurihistorian opiskelijana. Päätin osallistua kahteen eri teemaryhmään, sillä graduideani ei vielä ollut täsmentynyt. Samanaikaisesti olen suorittanut loppuun viimeisiä kanditutkintoon kuuluvia kursseja, jotka olivat opiskelijavaihdon takia jääneet odottamaan. Keväällä aloittaneiden opiskelijoiden kesken olemme todenneet, että oli hyvä aloittaa teemaryhmässä heti kättelyssä, vaikka oma graduaihe ei ollut vielä selvillä. Teemaryhmissä on saanut vertaistukea sekä konkreettista apua graduprosessissa etenemiseen. Ilmapiiri on myös ollut vastaanottavainen, ja keskustelun avulla olen päässyt oman aiheen ideoinnissa pidemmälle.
Kulttuurihistoria on tuntunut minulle juuri oikealta valinnalta. Alan monipuoliseen kenttään tutustuminen on herättänyt kiinnostuksen myös moniin minulle uusiin teemoihin. On ollut inspiroivaa seurata kanssaopiskelijoiden erilaisia graduprosesseja ja päästä kuulemaan tutkijoiden töiden sisällöstä yhteisessä tutkimusryhmässä. Tuntuu, että uutena opiskelijana minut on otettu tässä akateemisessa yhteisössä hyvin vastaan. Osallistuminen tuntuu merkitykselliseltä, vaikka se välillä jännittääkin. Odotan innolla, millaisten teemojen äärelle kulttuurihistorian opinnot minut lopulta vievät.
TUCEMEMS tutkimuskeskus järjesti yhdessä projektin ”Rethinking the Late Medieval Relic (c. 1200-1550)” kanssa hagiografiaan keskittyvän teemailtapäivän 17.9. Turun yliopistossa. Puhujia oli professorista maisteriopiskelijaan – ja kaikilta uratasoilta siltä väliltä. Thomas Devaneyn keynote-luennon lisäksi ohjelma koostui seitsemästä lyhyestä esitelmästä ja runsaasta keskustelusta. Paikalla oli parisenkymmentä osallistujaa.
Hagiografia on kattotermi, jolla tarkoitetaan pyhimyksiin liittyvää tekstitraditiota. Se kattaa useita eri tekstityyppejä ja genrejä elämäkerroista ja ihmekertomuksista kanonisaatio- eli pyhimykseksijulistamisprosesseihin, jotka ovat myös oikeudellisia lähteitä. Tämän lisäksi saman määritelmäsateenvarjon alle mahtuvat niin saarnat kuin kirjeetkin – kuvallista materiaalia unohtamatta. Koko tämä laaja skaala käytiin seminaarissa läpi, mutta sen sijaan itse pyhimyksistä puhuttiin varsin vähän. Hagiografia lähdetyyppinä osoitti monimuotoisuutensa: temaattisesti iltapäivän aikana käsiteltiin eri näkökulmista tilaa ja sen käyttöä, poliittisia ja opetuksellisia näkökulmia sekä niin pyhyyden malleja kuin pyhimyksiä malleina. Lopulta pohdittiin kysymystä mikä itse asiassa on ihme (kussakin ajassa).
Thomas Devaneyn esitelmä käsitteli uuden ajan alun painettuja ihmekertomuskokoelmia.
Seminaarin avasi Thomas Devaneyn luento ”Piety, Probability, Practice, and the Public: Reading Early Modern Miracle Stories”. Jo keskiajalla ihmekertomukset kiersivät niin suullisina tarinoina kuin kirjoitettuina versiona, joita kopioitiin käsikirjoituksesta toiseen. Vuorovaikutus kulki molempiin suuntiin: kokemuksia kirjoitettiin muistiin ja kirjalliset mallit saivat uuden elämän suusta suuhun kiertävinä tarinoina. Uuden ajan alku ja painokoneet toivat kuitenkin uuden ulottuvuuden myös pyhimyskulttien käytäntöihin. Uuden ajan alun ihmekertomukset noudattivat vanhoja malleja ja toisinaan suoraan kierrättivät aikaisempia tarinoita kenties vain kevyesti niitä varioiden, mutta uusi tekniikka mahdollisti laajemman yleisön. Ihmeitä täynnä oleva vihkonen saattoi maksaa työläisen kahden päivän palkan verran. Se oli huomattava summa arjen tarpeiden kanssa kamppailevalle, mutta kuitenkin mahdollinen taloudellinen satsaus. Tällaiset pienet kirjaset olivat suosittuja ja niistä otettiin useita painoksia.
Thomas osoitti esityksessään, kuinka ihmekertomusten funktio pysyi suurelta osin samana uudessakin tilanteessa: ne olivat mainostusta potentiaalisille pyhiinvaeltajille, jotta he vierailisivat tietyissä pyhäköissä. Ihmekertomusten ydin oli didaktinen, mutta ne eivät tavoitelleet niinkään älyllistä kuin emotionaalista ja hengellistä reaktiota kuulijoissaan. Painetut kirjaset avaavat ovia tarinoiden lukijoiden ja kuulijoiden (tarinoita luettiin usein ääneen) responssin ja lukutapojen analyysiin tavalla, jota keskiaikaisen käsikirjoitustradition analyysi ei juuri mahdollista.
Neitsyt Marian ihmeet olivat suosittuja varhaisia painotuotteita uuden ajan alussa. Kuvan teos on vuodelta 1627.
Thomasin lisäksi iltapäivässä esiintyi muitakin vierailijoita. Toinen heistä oli kulttuurihistoriassa vierailevana tutkijan oleva tohtoriopiskelija Vittoria Magnoler, joka analysoi Thomas Aquinaksen kulttia niin visuaalisten kuin tekstuaalisten lähteiden avulla. Hänen esitelmänsä aikana pohdittiin mystiikan ideaaleja, ”provosoiduttiin” kirkon toleraatiosta ja mietittiin mallien ja käytäntöjen välistä suhdetta. Toinen vieraileva tohtoriopiskelija oli Tommi Suomalainen Helsingin yliopistosta. Hän tekee väitöskirjaa William Norwichlaisen kultin poliittisesta käytöstä. Aihe on tärkeä ja ajankohtainen kultin antisemitististen kytkösten vuoksi.
Iltapäivässä esiintyi ilahduttavan monta ”omaa” nuorta tutkijaa: väitöskirja projektinsa kulttuurihistoriassa juuri aloittanut Petra Uusitalo, viime keväänä maisteriksi valmistunut Jutta Laitila ja pro graduaan paraikaa työstävä Sara Karuneva. Esitelmät kattoivat ajan myöhäisantiikista myöhäiskeskiajalle ja analysoivat kirjeitä, ihmekertomuskokoelmia ja pyhimysten elämäkertoja. Metodologinen ote vaihteli kontekstoivasta lähiluvusta tilasyntaksiin. Yhteistä kaikille esitelmille oli tilan ja ruumiillisuuden kytkös, jota lähestyttiin monelta eri näkökulmalta – innostuneesti, innovatiivisesti ja materiaaliin ja metodologioihin huolella perehtyen. Iltapäivä oli kaikkinensa antoisa, mutta nämä nuoret tutkijat olivat erityinen ilon aihe. Hagiografinen tutkimus on Turun kulttuurihistoriassa kansainvälisestikin vertaillen iso keskittymä ja työ on laadukasta. Opiskelijoiden kontribuutiot osoittivat, että myös jatkumoa tutkimussuunnalla on.
Iltapäivässä esiintyivät myös Teemu Immonen ja Jenni Kuuliala. Teemun aihe visuaalisesta hagiografiasta herätti pohtimaan kuvien ja tekstin suhdetta ja sitä, miten pyhimystä voi imitoida. Pyhien ihmisten katsottiin olevan hengellisiä roolimalleja tavallisille kristityille, mutta samalla he veivät kristilliset hyveet äärimmäisyyksiin – tavallisten kristittyjen ulottumattomiin. Imitaatiota ei helpottanut se, että heillä oli charisma, jumalan armolahja. Jennin esitys päätti seminaarin ja sen myötä palattiin keskiaikakierroksen jälkeen uuden ajan alkuun ja ihmeisiin. Konkreettisten hartaudenharjoittamisen tapojen ohella hänen esitelmänsä käsitteli filosofista ikuisuuskysymystä: mikä on ihme? Ajallisia eroja luonnollisesti on, mutta myös konteksti ja tekstityyppi vaikuttavat määritelmiin. Seminaarilaiset eivät ihan vielä saaneetkaan muodostettua lopullista vastausta kysymykseen.
Tilan ja pyhän välinen suhde Milanon tuomiokirkossa. Seinillä on kuvaohjelma pyhän Carlo Borromeon elämästä ja ihmeistä.
Seminaari oli monella tapaa onnistunut: se toi eri vaiheessa olevia tutkijoita yhteen pohtimaan heille läheisiä – mutta muissa seminaareissa usein turhan eksoottisina näyttäytyviä – tekstejä ja muita lähdemateriaaleja. Vierailijoiden ansiosta se oli myös kotikansanivälisyyttä parhaimmillaan. Tilaisuuden järjestäjä Marika Räsänen oli tehnyt erinomaista työtä – toivottavasti tästä tulee perinne!
Kesäisen lämpimänä elokuun 15. päivänä Arcanumissa juhlittiin 60 vuotta täyttänyttä professoria ja yliopistomme tuoretta rehtoria Marjo Kaartista. Marjon kunniaksi järjestetty seminaari Modus Vivendi – Living and Believing in the European Past rakentui Marjon tutkimusaiheiden ja tähänastisen uran eri vaiheiden ympärille ja sen toteutuksesta vastasi runsaslukuinen ja kansainvälinen joukko päivänsankarin kollegoja, ystäviä sekä entisiä että nykyisiä väitöskirjaohjattavia ja opiskelijoita. Osallistuin seminaariin sekä järjestelyissä auttaneena tutkimusavustajana että aiheista kiinnostuneena yleisön jäsenenä. Koska olen myös kulttuurihistorian maisteriopiskelija, on aina mukava päästä tutustumaan erilaisiin akateemisiin tilaisuuksiin ja kuulemaan eri vaiheissa uraansa olevia tutkijoita.
Professori Sari Katajala-Peltomaan tervetulotoivotusten jälkeen seminaari alkoi Etelä-Tanskan yliopiston apulaisprofessori emerita Deborah Simontonin Keynote-puheenvuorolla Inscribing the Town on Women’s Bodies: Public Health and Public Order in Eighteenth-century Aberdeen kuljetti kuulijat 1700-luvun Skotlantiin. Simonton valotti arkistolähteistään nousevin esimerkein sitä, millä tavoin uudistumaan pyrkivä kaupunki kontrolloi hygieniaan ja terveyspolitiikkaan vedoten naisten, erityisesti työväenluokkaisten naisten, näkymistä ja liikkumista kaupunkitilassa. Tämä Aberdeen oli hyvin erilainen kuin se, jossa Deborahin ja Marjon yhteistyö ja ystävyys alkoi reilut 200 vuotta myöhemmin.
Esitelmä pohjusti Anu Korhosen ja Anni Hellan toimittamaa ja Marjolta visusti salassa pidettyä projektia, jonka he saivat viimein esitellä myös päivänsankarille. Deborahin puheenvuoro perustui hänen artikkeliinsa, joka on osa Cultural Perceptions of Health, Illness and the Body in Medieval and Early Modern Europe -Festschriftiä eli juhlakirjaa. Myöhemmin syksyllä ilmestyvä, Amsterdam University Pressin julkaisema kirja on kansainvälisen yhteistyön tulos, jonka teemat ulottuvat ajallisesti myöhäiskeskiajalta uuden ajan alkuun. Artikkelit lähestyvät hyvin- ja pahoinvointia, sairastumista, parantumista ja parantamista useista näkökulmista ja nojautuvat moninaisiin lähdetyyppeihin hagiografiasta henkilökohtaiseen kirjeenvaihtoon.
Marjon Festschriftin kansi ja sisällysluettelo. Kannen maalaus: Jan Havickz. Steen: The Sick Woman (n. 1663–1666).
Juhlakirjan teemassa ja hengessä juhlat jatkuivat Anu Korhosen vetämällä paneelikeskustelulla Centuries of Spiritual and Bodily Health.Panelisteina toimivat Thomas V. Cohen (York University, Toronto), Elizabeth S. Cohen (York University, Toronto), Matti Peikola (Turun yliopisto), Teemu Immonen (Turun yliopisto) ja Anni Hella (Turun yliopisto). Keskustelu toi hienosti esiin sen, kuinka monenlaisista tutkimusaineistoista ja -aiheista on löydettävissä vihjeitä tai suoriakin viittauksia henkiseen ja ruumiilliseen hyvinvointiin, kunhan säätää näkökulmansa tai vastaanottimensa oikealle taajuudelle. Terveyden horjuminen voi päätyä kirjatuksi oikeuden pöytäkirjoihin ja Ferrara-Firenzen konsiilin osallistuja joutuukin sairastuttuaan pyytämään kirjeitse itselleen sijaista. Vaikka enemmistö panelisteista oli historioitsijoita, filologeja edustaneen Matti Peikolan puheenvuorot synnyttivät hyvää keskustelua tieteenalojen rajat ylittävistä menetelmistä ja näkökulmista sekä yhteistyön eduista.
New Approaches to Cultural History -esitelmien aikana kuultiin joukkoa Marjon entisiä ja nykyisiä opiskelijoita ja ohjattavia. Niina Siivikon, Marika Ahosen, Pekka Kolehmaisen, Reima Välimäen ja Marika Räsäsen lyhyet puheenvuorot toivat ajoittain koskettavallakin tavalla esiin sen, kuinka merkityksellinen ohjaajan ja ohjattavan välinen suhde on akateemisen työskentelyn – ja elämän – tarjoilemien yllätysten ja haasteiden keskellä. Ohjaajan ohjattavaansa valama luottamus siitä, että tämä on oikealla polulla, oikea-aikaisesti kysytyt tiukatkin kysymykset, napakka aikatauluttaminen, rohkaisu sekä tarvittaessa syvemmän henkilökohtaisen tuen tarpeen ymmärtäminen olivat ne puhujien syvästi arvostamat ominaisuudet, jotka Marjosta opettajana, ohjaajana ja kollegana löytyvät.
Seminaarin lopuksi professori Hannu Salmi tarkasteli yhteistyötään Marjon kanssa seminaarin pääteema modus vivendin kautta ja esitteli sille parin, modus operandin. Tämä sitoi hienolla tavalla yhteen aikaisemmissa puheenvuoroissa käsitellyt, Marjon laaja-alaista kiinnostusta ja osaamista kuvastaneet aiheet siihen tapaan, jolla hän näitä teemoja on uransa aikana käsitellyt paitsi tutkijana myös ahkerana ja rohkeana yhteiskunnallisena keskustelijana.
Kiinnostavien, viihdyttävien ja liikuttavien esitelmien ja keskustelujen ohella seminaarista jäi vahvasti mieleen lämmin, välitön ja iloinen tunnelma sekä vähintään kourallinen oivalliseksi koettuja neuvoja muistiin talletettaviksi ja kokeiluun otettaviksi.
Lauantaina 28.9.2024 tarkastettiin Arcanumin Aava-salissa FM Marika Ahosen väitöskirja The Storyteller of the Possible. Music and Narrative Ethics of Singer-Songwriter Christina Rosenvinge. Vastaväittäjänä toimi professori Sarah Hill Oxfordin yliopistosta.
Vastaväittäjä lausuu. Kuva: Hannu Salmi.
Christina Rosenvinge on espanjalainen muusikko, joka on etenkin espanjankielisessä maailmassa erittäin tunnettu. Hänen uransa on kestänyt jo neljäkymmentä vuotta. Rosenvingen musiikki valikoitui Marika Ahosen tutkimuksen kohteeksi jo varhaisessa vaiheessa. Ahonen tarkastelee väitöskirjassaan paitsi Rosenvingen lyriikoita, myös kappaleita kokonaisuutena, niistä tehtyjä videoita ja monenlaista mediamateriaalia. Erittäin keskeinen lähde on kolme mittavaa haastattelua, jotka Ahonen on tehnyt Rosenvingen kanssa eri vuosina. Lisäksi laulaja-lauluntekijä on antanut Ahosen käyttää arkistoaan tutkimuksessaan.
Marika Ahonen. Kuva: Hannu Salmi
Marika Ahosen tutkimuksessa vahva teema on narratiivinen etiikka, mutta etiikka jäsentää Ahosen tutkimusta ylipäänsä. Ahoselle Simone de Beauvoir on ollut merkittävä inspiraation lähde. Niin Toinen sukupuoli kuin Moniselitteisyyden etiikka näkyvät tutkimuksen lähtökohdissa. Etiikka käy tutkimuksessa vahvaa keskustelua poliittisen kanssa. Ahosen näkökulmaa työn edetessä ovat jäsentäneet unohdettujen naispäähenkilöiden esiin nostaminen ja eettisten mahdollisuuksien pohdinta. Mitkä ovat kertomusten kertomisen tavat?
Kuulijoita väitöstilaisuudessa oli salissa 60 ja tilaisuutta seurattiin myös striimattuna. Hienon lisän tilaisuuteen toi myös se, että Christina Rosenvinge itse saapui kuulemaan tilaisuutta.
Samalla kun muistelemme viimevuotista Litzen-luentoa julkaisemalla Rob Boddicen haastattelun (ilmestyi alun perin Kulttuurihistoria. Nyt -lehdessä), mainostamme ennakkotietona, että vuoden 2024 Litzen-luento järjestetään perjantaina 22.11.2024 klo 16 Aava-salissa, ja vieraanamme on arkkitehti Henna Helander. Tervetuloa silloin!
In 2023, the Veikko Litzen Lecture was organised for the 30th time. Our guest was PhD (FRHistS) Rob Boddice who is working at the University of Tampere and who has earlier held positions at Harvard University, McGill University, the Max Planck Institute for Human Development, and Freie Universität Berlin. Boddice is well-known for his several books on the history of emotions. He is currently writing a book about the history of the placebo effect, forthcoming in 2026.
The Litzen Lecture took place at the Aava Hall (Arcanum) on Friday 1 December 2023, and it attracted a large audience. Hannu Salmi had a short chat with Boddice, and we publish it here.
Hannu: Thank you for your visit to Turku, Rob! You have written very extensively not only about the history of medicine, and science in general, but also about the history of emotions. Your book A History of Feelings was published in Finnish in 2022 under the title Tunteiden historia. What brought you to the history of emotions in the first place? What is it about the history of emotions that fascinates you?
Rob: It was an honour to be invited to give the Litzen Lecture. It was the key event for me in 2023.
I was working on the history of emotions before I really understood that it was a thing. An old friend and colleague reminded me recently that we co-taught a course at the University of York on ‘Mind, Ritual and Anthropology’ back in 2004, when we were both graduate students. It was my entry point to thinking about how to reconcile neuroscientific knowledge with the humanities. The emotions lay at the centre of that conundrum. My PhD thesis had the conceptual, moral and social history of cruelty at its core, and I realised only dimly at the time that the whole thing hinged on the creation and enforcement of feeling rules and the connection of feelings to practices. It was only much later that I discovered a hive of activity in this field called ‘the history of emotions’, and circumstance landed me in Berlin, working at the Languages of Emotion Excellence Cluster at Freie Universität and at the Centre for the History of Emotions at the Max Planck Institute for Human Development. I found myself among an innovative and energetic group of scholars, developing an extant corpus of theoretical sophistication. All of it helped me make sense of what I had already done and pointed the way forward.
Hannu: You gave a brilliant Litzen Lecture in Turku and dedicated your talk to the historian Jam Plamper, who had just passed away on 30 November. Plamper was part of an international community of scholars in the history of emotions. Researchers also form an emotional community, I think. Could you say that, and if so, what kind of community is it?
Rob: Jan was the person who told me, back in 2012, that the history of emotions was wide open and there for the taking. I took that to heart. Certainly, those of us who have been in this field and at its principal sites of development for many years have a strong sense of connection. I don’t know if I’d call this an ‘emotional community’, but there is a sense of common purpose, critical support and, often, admiration. I am driven by an intellectual commitment. When I find others who share this, there is certainly a feeling of sympathy and a rare kind of delight.
Hannu: Your book A History of Feelings has an interesting final chapter where you place the history of emotions in a broader context, as part of the history of experience. What are the problems with seeing the history of emotions as a separate field or subfield? What new perspectives can the concept of experience offer?
Rob: The main problem with ‘emotions’ is that until the nineteenth century, in English, they didn’t exist. Most of the time, historians of emotions are actually talking about other situated concepts that are distinctly different from ‘emotions’, and they are bound up with historical senses, cognition, beliefs, different types of intellectual and embodied knowledge, and distinct bodily and social practices in distinct moral and social frameworks. In short, to carve off the category ‘emotion’ risks distorting the way historical actors felt. Experience is also fraught with risk, of course, but as an umbrella concept it allows for that broader assemblage of things that amount to how somebody felt at a given time in a given place.
Hannu: Your lecture in Turku was entitled ‘The View from the Cave: Histories of Lived Experience in an Age of Alternative Facts’. The title referred to Plato’s famous cave metaphor. What kind of ‘cave’ are we in today? How do you see the opportunities and challenges for historical research in this day and age?
Rob: We are in a dark place indeed. In Plato’s cave it was at least possible for a philosopher to drag somebody into the light and show them an understanding of things as they actually are. In our ‘cave’, largely online, I doubt whether anybody has the authority to do this. Expertise and learning are placed on the same plane as opinions wrought from bedroom browsing. Appeals to ‘my lived experience’ or, worse, ‘my truth’, trump any attempt to apply evidence or nuance. Historians of experience have the opportunity to demonstrate the kinds of consequences that arise from people acting on the assumption, willy nilly, that their experience of the world is paramount. There are many potential histories of hubris. They don’t tend to end well.
Hannu: This is indeed a challenge not only for historians of experience but for all researchers. But perhaps it is lectures like these, and the debate that emerges from them, that provide a glimmer of hope. Thank you these insights Rob! Hope to see you again soon!
Kulttuurihistorian väitöksissä siirryttiin tänään uudelle kymmenluvulle. Lauantaina 14. syyskuuta 2024 tarkastettu Annastiina Mäkilän tutkimus Monista näkökulmista tautiluokkakeskeisyyteen. Masennuksen määrittyminen Turun yliopiston opiskelijoiden, väitöskirjatutkijoiden ja erikoistuvien lääkärien käsityksissä vuosina 1980–1995 on kulttuurihistorian oppiaineen 81. väitöskirja.
Väittelijä valmiina. Kuva: Marjo Kaartinen.
Mäkilän tutkimuksen keskiössä on historiallinen ajanjakso, jolloin masennuksesta keskusteltiin julkisuudessa paljonkin. Syyskuussa 1995 Suomen Kuvalehti totesi: ”Uusien masennuslääkkeiden kulutus on noussut selvästi muutamassa vuodessa.” Aikalaiset saattoivat yhdistää tämän 90-luvun talouslamaan ja sen vaikutuksiin, mutta asia oli paljon mutkikkaampi, ja tämä kompleksisuus avautuu hienosti Mäkilän väitöskirjassa. Vaikka aikavälinä on vain 15 vuotta, masennuskäsityksissä oli meneillään laajempi prosessi, jossa, kuten väitöskirjan pääotsikkokin kertoo, oltiin siirtymässä monista rinnakkaisista näkemyksistä kohti tautiluokkakeskeistä ajattelutapaa. Mäkilän tavoitteena on tutkia niitä masennuskäsityksiä, jotka ilmenivät psykologian ja lääketieteen koulutuksessa Turun yliopistossa vuosina 1980–1995. Samalla tämän aikavälin kautta ilmenee laajempi näkymä paitsi lääketieteen ja psykologian historiaan myös siihen kulttuuriseen neuvotteluun, jossa masennusta määriteltiin.
Vastaväittäjä työssään. Kuva: Marjo Kaartinen.
Aineistoltaan Mäkilän tutkimus on poikkeuksellisen laaja, ja analyysi perustuu opetuksen yhteydessä syntyneisiin opinnäytteisiin, oppikirjoihin, luentomuistiinpanoihin, opetusohjelmiin mutta samalla myös aineistoihin, jotka kertovat arkisista masennuskäsityksistä ja niiden muutoksista. Vastaväittäjä dosentti Ville Kivimäki johdatteli kuulijat aiheeseen ja ennen kaikkea sairauksien kulttuurisuuden tutkimukseen, mitä väittelijä vastauksillaan hienosti täydensi. Tuloksena oli aito tieteellinen dialogi, jota yleisö seurasi valppaasti. Väitöstilaisuuden lopussa keskusteltiin myös teeman ajankohtaisuudesta. Tähän väittelijä viittasi jo lektiossaan korostaessaan masennuksen moni-ilmeisyyttä. Kysymys masennuksesta ei voi olla vain diagnostinen tai medikaalinen, sillä myös monet yhteiskunnalliset rakenteet synnyttävät voimattomuuden kokemusta. Yhtä tärkeää kuin keskustella maksennuksesta yksilön sairautena on pohtia, millaiset ratkaisut tai käytännöt tätä kokemusta tuottavat.
Väitöstilaisuutta seurasi Turun yliopiston Aava-salissa (Arcanum) 54 kuulijaa, ja lisäksi tilaisuutta saattoi seurata striiminä.
Timosen väitöskirjan kansikuva on Ozun elokuvasta Varhainen kevät (Sōshun, 1956).
Yasujiro Ozu lukeutuu tunnetuimpiin japanilaisiin elokuvaohjaajiin, ja hänestä on tehty tutkimusta poikkeuksellisen paljon. Häntä on usein tarkasteltu formalistisesti, mikä on sinänsä ymmärrettävää, sillä Ozu oli tarkkojen kompositioiden ystävä ja suunnitteli teostensa visuaalisuuden huolellisesti. Timosen tavoitteena on kuitenkin lukea Ozun sodanjälkeistä tuotantoa laajemmassa kulttuurisessa kontekstissa ja pohtia, miten elokuvat kommentoivat, ja konstruoivat, sosiaalisia suhteita tilanteessa, jossa japanilainen yhteiskunta eli muutoksessa. Väitöstilaisuudessa Jaakko Seppälä ohjasi keskustelua taitavasti niihin tapoihin, joilla elokuvan kaltainen teos on suhteessa syntyaikaansa, mitä moniääninen teos kertoo ja millaisia tulkinnan vaihtoehtoja on. Seppälä ja Timonen kävivät mukaansa tempaavan keskustelun teemoista, jotka ovat kaiken taiteeseen kohdistuvan kulttuurihistoriallisen tutkimuksen ytimessä.
Usein Yasujiro Ozua kutsutaan erityisen japanilaiseksi ohjaajaksi. Väitöstilaisuudessa kävi hyvin ilmi, että tämä on pitkälti länsimaisen kulttuurin piirissä rakentunut yleistys. Ozun elokuvat olivat myös genre-elokuvia ja edustivat lajityyppiä, jossa oli tapana kuvata arkielämää, mutta jota länsimaissa on tunnettu vain vähän. Ozun elokuvat on usein nähty myös melankolisina, mutta väitöstilaisuudessa Timonen kutsui Ozua suureksi humoristiksi: Ozun elokuvissa on aina huumorin tuomaa inhimillisyyttä.
Väitöstilaisuuteen Arcanumin Aava-salissa osallistui 32 kuulijaa, jotka saivat hyvän johdattelun sekä elokuvan kulttuurihistorialliseen tutkimukseen että Yasujiro Ozun maailmaan. Ja ehdittiinpä käsitellä myös Ozun ehkä kuuluisinta otosta, elokuvassa Myöhäinen kevät (Banshun, 1949) nähtävää mystistä vaasia…
Olen Turun yliopistossa ensimmäisen vuoden kulttuurihistorian maisteriopiskelija, ja olen opiskellut nyt vuoden verran sivuaineena digitaalista kielentutkimusta ja ohjelmointia. Osallistuin tänä keväänä 2024 Helsingin digitaalisten ihmistieteiden hackathoniin. Kiinnostukseni digitaalisia ihmistieteitä ja tietokoneavusteisten menetelmien soveltamisesta on peräisin jo historian kandiopintojeni ajoiltani. Käytännössä digitaalisten ihmistieteiden kohdalla ”asiasta innostunut” lienee sopiva ilmaus kuvastamaan taitojani puhuttaessa Computer-Science- osaamistani. Olinkin todella positiivisesti yllättynyt päästyäni hackathoniin ja vielä haluamaani tutkimusryhmään, jonka tutkimusdata oli tapahtuman sponsorin Clarinin Euroopan eri maiden parlamenttien puheista koostuva ParlaMint-datasetti[1]. Vaikka muutkin hackathonin tämän kevään teemat[2] olivat erittäin kiinnostavia, laajan datasetin käyttäminen lähdeaineistona ja transformer- tekoälymallin hyödyntäminen käytännön tutkimustyössä oli minulle mieleinen aihepiiri ja omien opintojeni kannalta kaikkein hyödyllisintä oppimateriaalia.
Kulttuurihistorian opinnoissa omat kiinnostuksen kohteeni ovat liittyneet koulun ja koulutuksen historiaan. Oma mielenkiintoni digitaalisten ihmistieteiden mahdollisuuksista niin tutkimusmetodien kuin digitaalisten aineistojen kohdalla ja laitoksemme opintotarjonta ovat ohjanneet minut myös maisteriopinnoissa Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtiaineistojen äärelle (Sanoma- ja aikakausilehdistön tutkimus- kurssi, sekä digitaalisen historian työpaja-kurssi). Koska tietokoneavusteisten menetelmien soveltaminen esimerkiksi suomenkieliseen materiaaliin vaatii käytännön ohjelmointitaitoja, oma maisterivaiheen ensimmäinen vuosi kului suurelta osin digitaalisen kielentutkimuksen sivuainekokonaisuuden parissa työskennellen. Nämä opinnot sisältävät muun muassa ohjelmoinnin perusteita, erilaisiin digitaalisen tekstidatan käsittelyyn suunnattujen ohjelmakirjastojen opettelua sekä tekoälyn alkeisiin perehtymistä.
Ilmoitin hakemuksessa, että toimisin mielelläni hybriditehtävissä, mutta ensimmäisen tapaamisen perusteella olin varma siitä, että saisin todennäköisesti toimia humanistin roolissa. Ryhmässämme oli useita kovatasoisia tietotekniikan osaajia ja heti alusta lähtien tutkimusaineiston käsittelyyn ehdotettiin ohjaamattoman koneoppimisen menetelmiä, kuten edellä mainittuja transformers-malleja. Vaikka minulla on takana vuoden verran tietotekniikan opintoja esimerkiksi Python-ohjelmoinnissa, digitaalisen kielentutkimuksen opinnoissa ja tekoälyn perusteissa, oli selvää, että esimerkiksi tekoälymallien arkkitehtuurin suunnittelussa oma osaamiseni ei olisi paljolti hyödyksi.
Valmistauduin itse tapaamiseen lukemalla ryhmänvetäjien suosittelemaa kirjallisuutta siitä, miten monella eri tavalla termi demokratia voidaan määritellä. Pyrin myös tutustumaan digitaalisten ihmistieteiden kirjallisuuteen, etenkin Jo Guldin The dangerious art of text mining oli omasta mielestäni erittäin hyödyllistä luettavaa. Koska politiikka ei ole ollut itselleni läheinen aihe opintojeni aikana, käytin myös paljon aikaa tutkiakseni poliittisen retoriikan merkityksiä.
Ryhmämme ideoi etätapaamisessa ennen hackathonia ja ensimmäisinä varsinaisina kontaktipäivinä tutkimuskysymyksiksi ”miten demokratiaa käytetään argumenttina” ja ”miten puhujan ominaispiirteet (esim. sukupuoli ja ikä) vaikuttavat puheiden tunteisiin”. Käytännössä tämä tarkoitti kahden luokittelevan tekoälymallin harjoittamista: Argumenttiluokittelija käyttäisi käsin annotoituja datasetistä tekstilouhittuja lauseita, joiden hakemiseen hyödynnettiin Clarinin NoSketch-engine korpustyökalua[3]. Tunnemalli taas olisi ohjaamattoman koneoppimisen projekti.
Jakauduimme kahteen työryhmään tutkimuskysymysten toteuttamiseen vaadittavien taitojen perusteella. Toinen suunnitteli tunnemallia ja toinen työsti argumenttiluokittelijaa. Tunnemalli sisälsi monimutkaisen teknisen toteutuksen laajan kielimallin valmistelussa ja itse harjoitusdatakorpuksen esikäsittelyssä, joten koin koko projektin kannalta hyödyllisemmäksi argumenttien parissa työskentelyn. Valitsimme kolme pääasiallista parlamenttiaineistoa: Ukrainan, Ison-Britannian ja Slovenian. Ehdotin aluksi Suomea mukaan, mutta käyttämämme ParlaMint-datasetin Suomen aineisto hylättiin suppean kokonsa takia. Suurin osa hackathonin ensimmäisistä päivistä kului siis annotointitehtävissä, ja omalla kohdallani Deep Translate -sivustoon tutustuessa Slovenian parlamenttiaineistoa selvittäessä.
Teimme annotointityötä pareissa käymällä läpi lauseita, joissa demokratia-sanan oikealla ja vasemmalla puolella oli sata kirjainta. Pääsin tekemään yhteistyötä tutkijatohtori, historioitsija Marko Miloševitsin kanssa. Tämä työskentely tuntui musertavan vaikealta, Marko joutui äidinkielenään Sloveniaa puhuvana selittämään minulle useita kohtia ja kestämään hidasta pakerrustani. Tästä huolimatta opin mielestäni todella paljon annotointityöskentelystä. Lopullinen luokittelutarkkuutemme oli yllättävän tarkka, noin 70 prosenttia myös vertailtaessa kaikkien ryhmässä työskennelleiden tarkkuutta keskenään. Annotointityö kesti lähes viikon verran ja oli hyvin intensiivistä koko ryhmällemme. Omalla kohdallani käytin myös vapaa-aikaani Slovenian lähihistorian opiskeluun, sillä etenkin ”vipuvarsi”-luokan kohdalla maan poliittisen kulttuurin ymmärtäminen helpotti luokittelua.
Malliksemme valikoitui XLM-R[4], jonka kyky hyödyntää useita eri kieliä oli juuri sopiva luokittelutehtäväämme. Harjoitimme omien annotointien, sekä niiden avulla GPT:n avustuksella tuotettujen esimerkkilauseiden avulla mallin tunnistamaan korpuksesta edellä mainittuja demokratiaan liittyvien lauseiden luokituksia. Malli oppikin tunnistamaan yllättävän hyvin eri luokkia, ja suuremmalla harjoitusdatasetillä olisi ollut mahdollista saavuttaa huomattavasti parempia tuloksia, sillä se ehti käydä harjoitusvaiheessa kaiken datan jatkuvasti paranevalla tarkkuudella:
X- akselilla siis ”askeleet”, läpikäyty data ja y- akselilla oppimisen laatu, eli mitä pienempi arvo, sitä paremmin malli on oppinut tunnistamaan luokitukset
Pystyimme siis käyttämään malliamme eri demokratiadiskurssien luokitteluun. Tulosten tultua aloimme käytännössä analysoimaan, mitä erilaiset luokittelut tarkoittivat. Olimme suunnitelleet myös toisen tunteita luokittelevan mallin, josta jouduttiin kuitenkin luopumaan alhaisen oppimisasteen takia ja tutkimusdatan käsittely tehtiin kokonaan argumenttiluokittelua hyödyntäen. Koska aikaa oli vähän, päädyimme tarkastelemaan dataamme lähinnä ”etäältä”, eli esimerkiksi aihemallinnuksella (”Topic modeling”) ja miten luokitukset jakautuivat aikavälillä. Tämä tarkoitti omalla kohdallani syvään päätyyn hyppäämistä, eli paneutumista luokiteltujen csv-tiedostojen visualisointiin.
Torstain päätteeksi vaihdoimme sijaintimme yliopiston taukohuoneeseen viimeistelläksemme posterimme. Olen varma, että kaikki verenkierto kasvoistani loppui hetkeksi kokonaan, kun dosentti Jani Marjanen käski minut tuottamaan edellä mainitun pinotun kaavion ”steamgraphin” ajallisesta datastamme. Sain apua ryhmämme tietotekniikan eksperteiltä ja sain tehtyä useita alakirjastoja hyödyntävän koodinpätkän, jossa x-akseli kuvastaa kulunutta aikaa, ja y-akselilla näkyy ”pinottuna” eri argumenttiluokitusten esiintyminen.
Esimerkkinä Ukrainan parlamentin argumenttiluokituksien jakautuminen steamgraph- kaaviona
Sain onneksi apua ryhmämme tietotekniikan eksperteiltä tehtävän toteutukseen. Datan järjestäminen ajallisesti onnistui minulta vielä kohtalaisesti, mutta visualisointi ei olisi ollut mahdollista ilman opastusta.
Ensimmäisen rivin funktion tekemiseen sain apua Tuukka Puonnilta, syvät kiitokseni!
Voin siis lämpimästi suositella hackathonia digitaalisista ihmistieteistä kiinnostuneille opiskelijoille, sillä käytännön tutkimustyö eri menetelmien parissa selkeytti ainakin omalla kohdalla ajatuksen siitä, millaista tietoa humanisti voi saada irti esimerkiksi edellä mainitusta datasetin muodossa olevasta aineistosta, minkälaisia taitoja tähän prosessiin tarvitaan ja miten humanisti voi parhaiten ottaa osaa useita eri tieteenaloja yhdistäviin projekteihin. Annotointi on mielestäni tästä hyvä esimerkki: Henkilökohtaisesti koen, että luokittelutyön edistyminen johtui kokonaisvaltaisesta kehityksestä koko tutkimusprosessin aikana. Annotoinnin oppiminen oli kokonaisuus, joka edellytti luokkien määritelmien jatkuvaa tarkentamista, kommunikointia eri annotaattorien välillä ja aikaa ”virittäytyä” eri maiden parlamenttien retoriikkaan ja kulttuureihin. Vaikka käytimme Ukrainan ja Slovenian parlamenttien lauseiden kääntämiseen Deep Translate –sivustoa, kävimme keskustelua myös ryhmämme sisällä käännösten tarkkuudesta ja kulttuurisesta kontekstista, jolloin äidinkielenään ukrainaa ja sloveniaa puhuvat Artur Voit-Antal ja Marko olivat todella tärkeässä roolissa.
Toinen todella tärkeä oppi liittyy ohjelmointitaitoihin. Ajatellen nyt jälkeenpäin, miten käytin suuren osan viime lukuvuodesta digitaalisen kielentutkimuksen opintoihin, joiden parissa pääsin ”vierailemaan” myös tietojenkäsittelytieteiden ja tekoälyn perusteiden parissa, voin todeta, että kyseiset opinnot antoivat melko hyvät valmiudet hackathoniin, mutta niiden lisäksi syventyminen datatieteisiin olisi voinut olla hyödyksi. Kun pohdin ohjelmointitaitoja vaativia tehtäviäni hackathonin aikana, on kuitenkin painotettava, että tuotin lopulta määrällisesti hyvin vähän koodia. Lopulta visualisoinnit eivät vaatineet juurikaan ohjelmoinnin perusteiden taitoja, vaan tiettyjä apukirjastoja (esim. Pandas ja Matplotlib) ja datarakenteiden (esim. csv ja tsv) tuntemista. Käsittääkseni tämän kaltainen osaaminen historian ja tietojenkäsittelytieteiden rajamailla on yleensä hoidettu yhteistyössä eri tutkimusalojen välillä sen sijaan, että yksittäinen asiantuntija toteuttaisi kaiken aineiston keruusta koodin tuottamiseen ja tulosten analyysiin visualisointeineen. Vaikka yliopistojen tarjoamat ohjelmointikurssit on mielestäni laadukkaita ja hyödyllisiä taustaopinnoista riippumatta, kattavan monialaisuuden saavuttaminen digitaalisena ihmistieteilijänä on ainakin omien kokemuksien perusteella parhaiten saavutettavissa käytännön tutkimusprosessin, esimerkiksi hackathonin kaltaisten mahdollisuuksien aikana.
Pohdin myös, millainen kokonaisuus tietokoneavusteisuudesta kiinnostuneelle ihmistieteiden opiskelijalle olisi mahdollisimman sujuvasti omaksuttavissa ja tarpeeksi käytännönläheinen. Ohjelmoinnin perusteet johdattavat hyvin tietojenkäsittelytieteiden perusteisiin, mutta omissa toiveissani datatieteistä olisi myös saatavilla samankaltainen toteutus, kuten Tilastotieteen peruskurssi soveltajille, jossa käytäisiin läpi esimerkiksi korpustyyppisten aineistojen tilastollista mallintamista ja analyysia käytännön esimerkkien, kuten vaikka Pythonin Pandas -kirjaston avulla. Turun yliopiston digitaalisen historian työpajakurssi johdattaa käytännönläheisesti Galen digitaalisessa ympäristössä[5] eri analyysien, esimerkiksi aihemallinnuksen ja sentimenttianalyysin periaatteisiin helppokäyttöisillä työkaluilla. Edellä mainittu oma toivekurssini olisikin jatkoa työpajalle, mutta painotus olisi käytännön ohjelmoinnissa, eikä niinkään aputyökalujen käytössä. Työkalujen rajat tulevat vastaan etenkin useita eri kieliä sisältävien datasettien kohdalla, sillä suuri osa valmiista ohjelmista on suunniteltu englanninkielistä dataa varten ja omien kokemuksien perusteella tällaisten sovelluksien muokkaaminen esimerkiksi kielen osalta on usein hyvin työläs ja monimutkainen prosessi. Lisäksi ohjelmien toiminnan selittäminen akateemisen tutkimuksen avoimuuden ja luotettavuuden kohdalla saattaa olla hyvin ongelmallista tilanteessa, jossa tietokoneavusteisen työkalun algoritmia ei pysty selittämään, tai algoritmia ei ole edes mahdollista saada esille joko koodina tai dokumenttina.
Esimerkki Galen sentimenttianalyysin koodista, jonka toiminta on mielestäni melko hyvin dokumentoitu.
Ajatellen realistisesti historianopiskelijan opintotaipaletta yliopistolla ja huomioiden tietokoneavusteisten menetelmien runsauden en usko, että esimerkiksi kulttuurihistorian opiskelijalle on mahdollista räätälöidä kurssia, joka antaisi kaiken kattavat työkalut menneisyyden tutkimiseen tietokoneavusteisesti. Aiheesta kiinnostuneille paras tapa lienee lopulta haastaa itsensä tietotekniikan opinnoilla ja kokeilla mahdollisuuksien mukaan käytännön tutkimusprosessissa, mihin oma osaaminen vie. Tähän Hackathon oli mielestäni erinomainen tilaisuus: vaikka moni asia mitä ajattelin tekeväni ei toteutunut käytännössä ja osaamisen puolesta jouduin välillä nostamaan kädet ilmaan, lopputulema antoi runsaasti uusia taitoja sekä tulevia opintoja että maisteritutkinnon jälkeistä aikaa ajatellen.
Lopulta reitti historianopiskelijasta digitaaliseksi ihmistieteilijäksi on parhaiten kartoitettu oman kiinnostuksen mukaan. Hackathon osoitti, että näennäisen vähäiset taidot tietyllä osa-alueella eivät tarkoita automaattisesti olematonta roolia tutkimuksen kokonaisuuden kannalta. Samoin vertaisoppiminen yhdessä esimerkiksi datatieteen parissa rutiininomaisesti työskentelevien opiskelijoiden kanssa johti ainakin omalla kohdalla ripeään kehittymiseen edellä mainittujen visualisointien kanssa. Digitaalisten ihmistieteiden hallinta ja hyödyntäminen tarkoittaa kuitenkin pitkäjänteisyyttä esimerkiksi ohjelmoinnin perusasioiden hallinnassa, mikä ainakin itselle edustaa suurinta hyppyä tuntemattomaan, hyvin kauas lähes kaikista kandivaiheessa opituista taidoista. Kuitenkin tällainen loikka on mielestäni hyödyllinen sekä akateemisen osaamisen, että mahdollisten tulevien työelämätaitojen kannalta.
Johan Wahlsten on kulttuurihistorian opiskelija Turun yliopistossa. Blogiteksti on kirjoitettu osana digitaalisten ihmistieteiden hackathonin loppuraporttia kesällä 2024.
[4] Conneau, Alexis, et al. ”Unsupervised cross-lingual representation learning at scale.” arXiv preprint arXiv:1911.02116 (2019). Foxlee, Neil ‘Pivots and Levers: Political Rhetoric around “Capitalism” in Britain from the 1970s to the Present’, Contributions to the History of Concepts 13, no. 1 (2018): 75–99.
Foxlee, Neil ‘Pivots and Levers: Political Rhetoric around “Capitalism” in Britain from the 1970s to the Present’, Contributions to the History of Concepts 13, no. 1 (2018): 75–99.
