Kulttuurihistorian väitöskirjoissa on vuosikymmenien mittaan käsitelty paljon mediahistoriaan liittyviä kysymyksiä, sanomalehdistöstä Internetiin, media-arkeologiasta radioviihteeseen ja elokuvahistoriasta televisiokulttuuriin. Lauantaina 25. huhtikuuta 2026 klo 12 alkaen väitteli FM Heikki Rosenholm tutkimuksella Kirkastettu ja tuhottu, unohdettu ja muistettu. Kuolemantunteet 1940- ja 1950-lukujen kotimaisessa fiktioelokuvassa. Tutkimus on laskujeni mukaan yhdeksäs elokuvahistoriaa käsittelevät väitöskirja oppiaineessa. Vastaväittäjänä toimi professori Johanna Sumiala Helsingin yliopistosta.
Rosenholmin tutkimus käsittelee kuolemaa ja siihen liittyviä tunteita suomalaisessa näytelmäelokuvassa sota-aikana ja sen jälkeen. Analysoinnin kohteena ovat fiktioelokuvat, joiden kautta avautuu näkymä laajempaan kulttuuriseen kysymykseen: miten kuolema oli läsnä ja miten suhde kuolemaan muuttui, mitä pidemmälle rauhanaikaan siirryttiin. Aikakausi oli suomalaisessa elokuvatuotannossa runsas ja moniääninen. Rosenholm on tutkimustaan varten käynyt läpi koko aikakauden tuotannon, lähes 400 elokuvaa, joissa kuolemaa käsitellään monin eri tavoin, välillä vain ohimenevästi, välillä keskeisenä osana dramaturgiaa ja tematiikkaa. Rosenholm on valinnut tarkemman analyysin kohteeksi kahdeksan elokuvaa, eri tuotantoyhtiöltä ja eri lajityypeistä. Nämä kahdeksan elokuvaa on ryhmitelty neljään teemaa, jotka ovat kirkastettu, tuhottu, unohdettu ja muistettu kuolema. Mukana on sellaisia suomalaisen elokuvan klassikoita kuin Kulkurin valssi (1941), Valkoinen peura (1952) ja Tuntematon sotilas (1955), mutta myös vähemmän tunnettuja teoksia kuten Kirkastettu sydän (1943) ja Rintamalotta (1956). Väitöstilaisuutta kuunnellessa pohdin, miten suomalainen elokuvakin on monella tapaa samanaikaisesti sekä muistettu että unohdettu, ja siksi on tärkeää nostaa tarkempaan lähilukuun myös vähemmän tunnettuja teoksia. Kaikki menneisyyden lähteet kertovat omasta ajastaan, jos vain esitämme niille uteliaita kysymyksiä.
Vastaväittäjä johdatti keskustelua olennaisiin teemoihin, työn lähtökohtiin ja peruskysymyksiin, kuolemantunteen käsitteeseen, tunnekäytäntöihin, valittuihin elokuviin ja myös siihen, millaista elokuvien kulttuurihistoriallinen tulkinta on. Erityisen kiinnostava oli kysymys ideologiasta tai ideologisuudesta, siitä, millaista elokuvien arvomaailma on, miten sitä tulkitaan ja miten näytelmäelokuvan painotukset ja puhuttelutavat kytkeytyvät valmistumisajankohdan tavoitteisiin. Kuten keskustelu osoitti, elokuvat ovat tässä suhteessa hyvinkin erilaisia. Väitöstilaisuus havainnollisti hyvin myös sen, miten erilaisilla tavoilla kuolema ja tunteet kohtasivat 1940- ja 1950-lukujen tuotannossa. Erityisen kiinnostava oli tilanne, jossa vastaväittäjä pyysi väittelijää pohtimaan oman tutkimuksensa Akilleen kantapäätä. Ei ollenkaan helppo kysymys vastattavaksi!
Loppulausunnon aika. Vasemmalla vastaväittäjä professori Johanna Sumiala, oikealla väittelijä Heikki Rosenholm. Kuva: Kimmo Ahonen.
Väitöstilaisuus oli Arcanumin Aava-salissa Turun yliopistossa. Kaksituntista keskustelua oli seuraamassa 43 kuulijaa.
Keskiaika miellettään usein edelleen uskon aikakaudeksi; ajanjaksoksi, jolloin katolinen kirkko oppeineen oli hallinnollisessa, poliittisessa ja taloudellisessa valta-asemassa. Kirkon opit määrittivät maailmankuvan ja vuodenkierron rytmin, ne muokkasivat arkea ja vahvistivat yhteisöjen hierarkioita. Uudet tutkimukset ovat monipuolistaneet kuvaa: kirkon valta-asema – jos sellaista edes oli – oli jatkuvien neuvotteluiden tulos ja ajassa muuttuva. Tutkimus keskittyy kuitenkin edelleen vahvasti kirkkoon instituutiona ja uskonnon teoreettiseen ja intellektuaaliseen puoleen. Usko oli keskiajallakin paljon muuta: se oli ymmärrys kosmoksesta ja yhteiskunnasta, omasta paikasta perheessä ja yhteisössä; se oli tapoja toimia ja tuntea. Usko kiteytyi ruumiillisuuteen, aisteihin ja kokemuksiin. Arjen uskonnollisuus – se miten kristityt uskoaan elivät – oli kytköksissä kirkon oppiin, teologisiin määritelmiin ja dogmiin, mutta yhteisön tavat ja kulttuuriset traditiot vaikuttivat myös hartaustapoihin.
Läpi keskiajan kirkko yritti saada maallikoiden uskonharjoittamisen tavat paremmin kontrolliinsa, ja paavit pyrkivät vakiinnuttamaan valtansa niin kirkon hallintokoneiston sisä- kuin ulkopuolella. Tämä ei ollut yksinkertaista, sillä kehittyvä talous, kaupungistuminen ja koulutus lisäsivät maallikoiden kiinnostusta ja itsenäisiä aloitteita uskonelämän saralla. Vastauksena yhteiskunnallisille muutoksille kirkon sisällä syntyi kurinpidollinen ohjelma. Siihen kuuluivat niin mendikanttijärjestöjen synty saarnaohjelmineen ja -oikeuksineen kuin vaatimus kristittyjen vuosittaisesta synnintunnustuksesta. Samoihin aikoihin paavillinen kuuria otti käyttöönsä uudenlaisen juridisen oikeusprosessin kontrollin vahvistamiseksi ja sovelsi sitä kahdessa keskeisessä ympäristössä. Näin saivat syntynsä inkvisitiokuulustelut, joilla etsittiin kerettiläisiä ja kitkettiin harhaoppisia tapoja ja kanonisaatioprosessit, jotka keskittyivät tutkimaan pyhimyskandidaattien pyhyyttä ja ihmeiden aitoutta. Hengellisen elämän ääripäihin keskittyneet prosessit olivat molemmat juridisesti samaa inquisitio-tyyppiä, joka siis tarkoitti – erotuksena varhaisemmasta accusatio-tyypistä – että tutkittavalla asialla tuli olla julkinen maine ja kuulustelun ja tietojen hankinnan hoitivat paavilliset virkamiehet. Käytännöt olivat siis virkamiesten vastuulla ja vain todistajiksi erikseen haastetut maallikot olivat kuulusteluissa osallisia.
Tutkijan näkökulmasta lopputulos byrokratian kehittymisestä ja sen myötä syntyneistä oikeusprosesseista on onnekas. Kirjatessaan harhaoppisiksi miellettyjä tapoja tai mahdollisia ihmeitä paavilliset virkamiehet dokumentoivat sadoittain ”tavallisten” kristittyjen todistajanlausuntoja. Lausunnot sisältävät arjen murusten ohella kuvauksia erilaisista rituaaleista ja vuorovaikutuksesta niin pyhimyksen kanssa kuin oman yhteisön sisällä – tunteita ja aistihavaintoja unohtamatta. Molemmilla lähdetyypeillä onkin keskiajantutkimuksen kentällä vankka tutkimustraditio. Lähteet jakavat saman juridisen taustan ja molemmissa keskiössä ovat maallikoiden uskonharjoittamisen tavat ja rituaalit; tästä huolimatta niiden tutkimusperinteet ovat varsin erilliset eikä vertailevaa analyysia juuri ole. Rituaaleja ja muita maallikoiden puoli-itsenäisiä vuorovaikutusmuotoja on kanonisaatioprosesseissa tutkittu, mutta inkvisitioprosessien osalta tämä eletyn uskon elementti on jäänyt varjoon. Sen sijaan kirkon kontrollin analyysi on noussut esiin. Molempien perinteiden yhdistäminen täydentäisi kuvaamme keskiajan uskonnollisuudesta ja kirkon kurin ja kontrollin osuudesta sen muokkaamisessa.
CULTCTRL -projektin jäsenet Saku Pihko (vas.), Reima Välimäki, Jenni Kuuliala ja Sari Katajala-Peltomaa
Tätä historiografista aukkoa paikkaa Suomen akatemian rahoittama nelivuotinen projekti: Cultures of Control? Lived Religion and Lay Challenges to Normativity in Later Medieval Europe (CULTCTRL), jonka tutkijaryhmä (Jenni Kuuliala, Saku Pihko, Reima Välimäki ja PI:nä allekirjoittanut) pyrkivät näiden kahden lähdetyypin ristiinluentaan ja vertailuun. Tutkimusryhmä hyödyntää eletty usko -käsitettä analyysissaan. Tällä tarkoitetaan lähestymistapaa, jossa hartauden harjoituksen tavat ja rituaalit ymmärretään keskeisiksi: etenkin keskiajan kontekstissa usko oli tekoja. Maallikoiden hartauden harjoittamisen tavat eivät siis ole lähtökohtaisesti vähempiarvoisia menneisyyden ymmärtämisen kannalta kuin virallinen teologia tai kirkonmiesten harjoittamat riitit. Tutkimussuunta ammentaa amerikkalaisten sosiologien lanseeraamasta lived religion -käsitteestä, jossa olennaista on ymmärrys, että ihmiset valitsevat uskonnollisista tavoista ja uskomuksista itselleen ja arkeensa parhaiten sopivat. Uskontoa järjestelmänä ei koskaan omaksuta sellaisenaan tai kokonaisena. Viitekehys on syntynyt modernin uskonnon tutkimiseen ja keskiajan tutkimuksen parissa sitä onkin sovellettu painottaen uskoa uskonnon (teoreettisen oppirakennelman) sijasta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että sovellamme from below -näkökulmaa: emme keskity vain maallikoiden uskonnollisuuden analyysiin vaan tutkimme koko uskomusjärjestelmää alhaalta käsin. Keskiaikaisissa kanonisaatioprosesseissa puhutaan paljon uskosta (fides) ja hartaudesta (devotio), mutta uskontoa nykyisenkaltaisena ilmiönä ei oikeastaan vielä ollut olemassa. Olihan läntisessä kristikunnassa (periaatteessa) vain yksi kirkko ja yksi oikea usko.
Lähtökohtamme on, että kirkon kontrollipyrkimyksistä huolimatta uskon harjoittaminen loi toiminnallisen tilan, jossa oli mahdollista toteuttaa hengellisyyttä ja sekä luoda että kyseenalaistaa yhteisöllistä identiteettiä. Esimerkiksi vuorovaikutuksessa pyhimysten kanssa tämä näkyy siten, että avunanojat saattoivat itse valita vuorovaikutusrituaalit ja pyhimykselle luvatun vastalahjan. Yhteisöllisyys tulee esiin siinä, että alueelliset tavat ja käytännöt asettivat raamit rituaaleille ja lahjoille. Kirkon kontrolli ja oppi heijastuu ajatuksissa pyhimysten välittäjän asemasta; ajatuksesta, että pyhimykselle luvatun vastalahjan täyttämättä jättäminen oli vakava synti. Kanonisaatioprosesseissa kirkon kontrolli näkyy siinäkin, että kaikesta edellä mainitusta tuli todistaa keskiaikaisen katolisen kirkon ja kanonisen oikeuden säädösten mukaisesti. Sama ilmiö näkyy inkvisitioprosesseissa. Vaikka kirkon harhaoppisiksi mieltämiin rituaaleihin osallistuminen oli yksilön valinta ja perustui osin henkilökohtaisiin pohdintoihin oikeasta uskosta, valintaan vaikuttivat myös oman yhteisön sosiaaliset suhteet ja kulttuuriset käytännöt. Kirkon näkökulmasta tilanne oli päinvastainen: kun kanonisaatioprosesseissa rituaalit vahvistivat pyhimyskandidaatin pyhyyttä, inkvisitioprosesseissa ne todistivat kerettiläisistä tavoista tahraten osallistujien sielun ja maineen. Molemmissa lähdetyypeissä niiden kirjaaminen oli tärkeää.
Rituaalisen vuorovaikutuksen analyysi eri konteksteissaan valottaa rituaalien merkitystä, yhteisöllistä vuorovaikutusta ja tuottaa uutta tietoa performanssien roolista keskeisenä osana keskiaikaista elettyä uskoa. Vertailu ei kuitenkaan koskaan ole helppoa. Projektille onkin ollut keskeistä löytää käsitteitä ja ilmiöitä, joihin eletty usko kiteytyy ja jotka tulevat kattavasti näkyviin molemmissa lähdetyypeissä. CULTCTRL keskittyy rituaalien ohella vuorovaikutukseen uskonnollisten eksperttien kanssa ja tunnekäytäntöihin. Tämän lisäksi tarvitsemme erilaisia metodologisia apuvälineitä tavoitteen saavuttamiseen. Eletyn uskon tutkimus on nojautunut varsin vahvasti lähilukuun, joka tuottaa kyllä tarkkoja, mutta yleensä varsin rajattuja kuvia menneisyydestä. Jos ja kun uskontoa lähestyy holistisena ilmiönä, joka sisältää niin yksilön tunteet, aistit ja kokemukset kuin yhteisölliset tavat ja kulttuurin laajemmat konventiot, nousee esiin tarve laajemmalle ymmärrykselle. Argumenttimme onkin, että eletyn uskon tutkimuskenttä kaipaa skaalautuvuutta: mikro- ja makrotasojen yhdistämistä analyysissa. Tässä CULTCTRL käyttää apunaan tietokoneavusteista semanttista testimallinnusta CASTEMOa, joka perustuu havaintoon, että jopa historiallisten lähteiden monimutkaiset lauseet ovat luonteeltaan suhteellisia: kanonisaatio- ja inkvisitioprosessien todistajanlausunnot kuvaavat ihmisten, paikkojen, merkitysten ja muiden käsitteiden välisiä suhteita. Tarkoituksemme on muuttaa nämä tiedot jäsennellyksi dataksi, mutta säilyttää lähdetekstin alkuperäinen sanamuoto ja konteksti. CASTEMO menetelmä mahdollistaa samalla lähdekielen rikastamisen ja järjestämisen käsitehierarkioiksi. Menetelmässä hyödynnämme yhteistyökumppanimme David Zbíralin johtaman DISSINET-hankkeen kehittämää InkVisitor-tietokantaa, joka hyödyntää CASTEMOa. Koska CULTCTRL on vasta alkuvaiheessa, ei tästä metodologisesta askeleesta ole vielä esitellä tuloksia vaan ne jäävät seuraavaan kertaan.
Tavoitteemme ja lähtökohtamme on ottaa vakavasti keskiajan maallikoiden eletty usko. Onnistuminen eri lähdetyyppien vertailussa ja analyysin skaalautuvuudessa mahdollistaa myös kontribuution uskonnon tutkimuksen eettiseen puoleen. Pyrimme poistamaan anakronistista jaottelua ”autenttiseen” ja epäautenttiseen” uskon harjoittamisen analyysissä. Tämä on tärkeää myös yhteiskunnallisen vaikuttavuuden näkökulmasta: niin akateemisessa tutkimuksessa kuin yhteiskunnallisissa keskusteluissa voidaan puhua ”uskonnollisesta käänteestä”. Uskonto on noussut uudestaan merkitys- ja erontekojärjestelmäksi maallistuneiksi mielletyissä länsimaissakin. Tutkimustuloksillaan projektimme osallistuu myös näihin keskusteluihin.
Millaista oli joutua kujanjuoksuun 1600-luvun Turussa? Miten turkulaiset viettivät kesäpäivää Halistenkoskella 1800-luvulla? Missä kaupungin katukuvassa näkyvät yhä sodan arvet?
Tällaisia, ja monia muita kysymyksiä, on käsitelty 1. syyskuuta 2025 käynnistyneessä blogiprojektissa 800 tarinaa Turun historiasta, https://blogit.utu.fi/turku800/. Idea syntyi Historian ja arkeologian tutkinto-ohjelman piirissä, kun pohdimme historian merkitystä tulevien vuosien aikana. Turun palosta tulee kuluneeksi 200 vuotta vuonna 2027, ja Turun kaupunki juhlii vuosisataista historiaansa vuonna 2029.
Blogin ideana on julkaista lyhyitä kirjoituksia Turun ja turkulaisten menneisyydestä, ihmiskohtaloista, tilanteista ja tapahtumista – niin arjen kuin juhlankin hetkistä. Tavoitteena on tarjota 800 välähdystä juhlavuoteen 2029 mennessä. Tekstit ovat lyhyitä, 2000–3000 merkin mittaisia, niin että niitä voi nopeasti lukea. Ainakin itse ajattelin, että pienten tekstien kautta historiasta voisi tulla osa arkipäivää. Mennyt olisi päivittäin läsnä, ja tekstit olisivat kuin viestejä menneiltä vuosisadoilta. Lukija voi tilata blogin omaan sähköpostiinsa ja sitä kautta pysyä mukana uutisvirrassa. Tällä hetkellä tilaajia on runsaat sata henkeä.
Kun kirjoitan tätä, blogissa on ehditty julkaista jo 92 artikkelia. Sadan tekstin rajapyykki saavutetaan huhtikuun 2026 aikana. Sivuja on ladattu 21 700 kertaa, mikä on varsin paljon, kun ajatellaan, että blogi on toiminut vasta seitsemän kuukautta.
Olennainen käänne projektissa tapahtui vuodenvaihteessa, kun kokenut kääntäjä Brita Löflund otti yhteyttä ja toivoi, että julkaisisimme Turun historiasta myös ruotsiksi. Brita ryhtyi oma-aloitteisesti ruotsintamaan syksyn aikana kirjoitettuja tekstejä, ja pian karttui iso varasto kirjoituksia julkaistavaksi.
Näin sai alkunsa rinnakkaisblogi 800 berättelser ur Åbo stads historia, jonka ensimmäinen teksti ilmestyi 7. tammikuuta 2026. Nyt ruotsinkielisiä tekstejä on julkaistu jo 41 kappaletta, ja blogi kasvaa viiden kirjoituksen viikkovauhtia. Ruotsinkielinen sivusto löytyy osoitteesta https://blogit.utu.fi/abo800/
Ainakin itse toivon, että blogit tuottaisivat mahdollisimman paljon iloa tulevien vuosien aikana – ja samalla välittäisivät tietoa Turun kaupungin historiasta ja sen elämän monimuotoisuudesta vuosisatojen aikana. Jos jaksamme pitää blogia yllä, siitä karttuu ainutlaatuinen tietokanta Turun ja turkulaisten menneisyyteen.
Ensi vuonna 50-vuotisjuhliaan viettävä kansainvälinen mediahistorian yhdistys IAMHIST järjesti tämänvuotisen konferenssinsa Luxemburgin yliopistossa 5. ja 6. helmikuuta. Minulla oli ilo esitellä omaa väitöskirjatutkimustani ensimmäisen päivän Master Class -istunnossa.
Finnair käynnistää suorat lennot Helsingistä Luxemburgiin vasta kuluvan vuoden maaliskuussa, joten turvauduin Hollannin kuninkaallisen lentoyhtiön KLM:n palveluun, jolloin perille pääsee nopeimmin vaihtamalla konetta Amsterdamin Schipholissa. Matka ei alkanut aivan parhaissa merkeissä, sillä sain muutamaa tuntia ennen koneen nousua viestin, että kone on myöhässä niin paljon, ettei jatkolennolle Amsterdamista enää ehdi. Kätevä KLM:n puhelinsovellus kuitenkin tarjosi mahdollisuutta varata paikat seuraavalle lennolle, jolla ehdin lopulta perille vielä saman vuorokauden puolella.
Hankkiuduttuani Schipholissa Luxemburgin koneen lähtöportille näen aulassa tutun hahmon: sehän on tutkijakollega dosentti Petri Paju Turun yliopistosta matkalla samaan paikkaan Luxemburgin yliopistoon omaan tutkijatapaamiseensa samana päivänä! Mundus parvulus est. Petrin kanssa matka jatkuikin mukavasti KLM:n Cityhopper-koneella matkakokemuksia vaihtaen ja tiedemaailman viimeisimpiä kuulumisia jakaen. Myöhään illalla perillä Luxemburgissa tiemme erkanivat kohti omia majoituspaikkojamme ja akkujen lataaminen tulevaa seminaaria varten saattoi alkaa.
Team UTU Schipholin lähtöterminaalissa – Pekka ja Petri matkalla kohti Luxemburgin yliopistoa
Oma hotellini sijaitsi pääkaupunki Luxemburgin päärautatieaseman läheisyydessä, mistä matka Belvalin yliopistokampukselle kestää junalla puolisen tuntia. Järjestelyn avulla pääsen nauttimaan Luxemburgin poikkeuksellisesta joukkoliikennepoliittisesta linjauksesta: kaikki Luxemburgin sisäinen matkustaminen junilla, linja-autoilla ja raitiovaunuilla on täysin maksutonta kaikille palvelua käyttäville turistit mukaan lukien! Seminaarin jotkut osallistujat kertoivatkin tuntevansa jonkinlaisia lieviä syyllisyyden ja häpeän tuntoja noustessaan linja-autoon kuljettajan silmien edessä ilman matkalippua.
Oma erikoinen kokemuksensa on Esch-sur-Alzettessa sijaitseva Belvalin yliopistokampus, joka sijaitsee aivan Ranskan rajan tuntumassa. Belval on Luxemburgin entistä terästeollisuusaluetta, jonka käytöstä poistetut tehdasrakennelmat on säilytetty ultramodernin kampuksen keskellä luomaan industriaalista tunnelmaa ja jännittävää kontrastia uusien laatikkomaisten yliopistorakennusten välissä. Vuonna 2003 perustetun yliopiston päärakennus Maison du Savoir tarjosi upeat puitteet IAMHIST-tapahtumalle.
Belvalin alueen yliopistokampus
Ja sitten itse ohjelma: IAMHIST-presidentin, Corkin yliopiston lehtori Ciara Chambersin tervetuliaisavauksen jälkeen ensimmäisen päivän Master Class -osiossa esiintyjät pääsivät esittelemään tutkimusaiheitaan, joita kommentoitiinkin suurella kiinnostuksella. Päivä oli jaettu teemoittain neljään eri sessioon: Education & Technology, Film, AI & the Digital Sphere sekä Radio & Television. Aiheiden kirjo oli laaja: Latvian elokuvakoulutuksesta Saksan laivaston mediarepresentaatioon ja videopelituotannon kulttuurisesta omimisesta persialaisessa kontekstissa kiinalaisen independent-elokuvan underground-esityskäytäntöihin.
Oma esitykseni kansallisen äänivarannon säilyttämisestä Suomessa sijoittui päivän loppuun yhdessä Glasgown yliopiston Teresa Dokeyn Outlander-sarjan vastaanottoa ja Firenzen yliopiston Paolo Casellin Japanin ja USA:n radiopropagandaa toisessa maailmansodassa käsittelevien alustusten kanssa. Täyteen pakatun päivän aikataulusta pidettiin kiinni ankarasti tarkoituksena se, että keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa voitiin jatkaa sessioiden väliajoilla, mitä mahdollisuutta hyödynnettiinkin laajalti.
Ensimmäinen päivä päättyi yhteiseen illalliseen läheisessä italialaisessa ravintolassa, missä juttelin egyptiläistaustaisen Eslam El Shamyn kanssa. Hän on toteuttanut tekoälyä hyödyntäen pro gradu-työnään etnografisen ja dekolonisoivan videoesityksen egyptiläisten Labour Corps-joukkojen käytöstä Englannin sotatoimissa ensimmäisen maailmansodan aikana. Kehuin Waltarin Sinuhea faaraoiden Egyptin kuvauksena.
Toisen päivän symposium jatkoi yhtä runsaalla ja mielenkiintoisella linjalla kuin ensimmäisenkin teemanaan tekoäly ja luovuus. Andreas Fickers Luxemburgin yliopiston digitaalisen historian C2DH-keskuksesta avasi tilaisuuden, minkä jälkeen Alessandra Luciano Luxemburgin kulttuuriministeriöstä kertoi maassa äskettäin valmistellusta AI-strategiasta. Luxemburgin ZLS-kielikeskuksen Daniel Wagener ja kansalliskirjaston Yves Maurer esittelivät käynnissä olevia hankkeita: suurherttuakunnan oman kielen luxemburgin kirjakieli on varsin nuori ilmiö, sillä sen piirteitä alettiin kehittää vasta toisen maailmansodan jälkeen tarkoituksena tehdä pesäeroa saksaan, ja kielitoimiston resurssein toteutettava standardointityö jatkuu edelleen. Ennen standardointia sanojen kirjoitusasuissa on esiintynyt huomattavaa vaihtelua kirjoittajasta, alueesta ja ajankohdasta riippuen. Tämä tuo omat haasteensa myös kansalliskirjaston kokoelmien kuvailuun ja hakuun ja apuna hyödynnetään nyt AI-teknologiaa.
Tekoälyn hyödyntäminen tarinankerronnassa on nyt mediatutkimuksen hot topic ja sitä käsiteltiin monissa alustuksissa. Sarah Oberbrichter tutkii tekoälyä hyödyntäen tiedotusvälineiden onnettomuusuutisointia ja on selvittänyt tekstikriittisen ja tilastollisen lähestymistavan kautta lehtikirjoittelua 1900-luvun alun luonnonkatastrofeista Italiassa. Elokuvatutkija Veronica Johnson esitteli kiinnostavia esimerkkejä dokumentaarisen mykkäelokuvan lavastetuista kuvausasetelmista. IAMHIST:in varapresidentti ja Kielin yliopiston elokuvatutkimuksen professori Tobias Hochscherf puhui luovuudesta ja tekoälyn käytöstä elokuvan tuotantoprosessissa (heti saavuttuani seminaaritilaan edellisenä päivänä hän tervehti ystävällisesti ja sanoi: ”Suomesta? Tunnetko Kimmo Laineen Turusta? Loistava persoona ja superhauska mies. Terveisiä Kimmolle!”).
Will Howe Essexin yliopistosta puhui tekoälyn hyödyntämisestä elokuvakäsikirjoittamisen apuna, esimerkkinä sovitus valkokankaalle Jane Austenin Viisasteleva sydän -romaanista. Niall Kerr Pohjois-Irlannin luovan taiteen keskuksesta Nerve Centre:stä ja Luke McNiece Hamilton Robson -yhtiöstä kertoivat Belfastin kaupungin alueen projektista, asukkailta kerätään kaupunkiin liittyviä tarinoita immersiivisen StoryDreamer-tekoälysovelluksen avulla. Symposiumin lopuksi järjestettiin kirjanjulkaisutilaisuus, jossa BBC Skotlannin televisioarkiston tuottajana toiminut Mhairi Brennan esitteli uutuusteostaan Archiving the Referendum: BBC Scotland’s Television Archive and the 2014 Scottish Independence Referendum.
Toisen päivän päätteeksi osallistujat kutsuttiin illanviettoon kampusalueen Saga-baariin missä laulettiin karaokea. Kansainvälisen konferenssin jälkeinen karaoke toimii itse asiassa hyvin eräänlaisena kulttuuriantropologisena instant-laboratoriona, joka tarjoaa mahdollisuuden tehdä havaintoja eri kulttuuritaustoista tulevien ihmisten representaatioista ja kulttuurisista valinnoista sekä tuoda esille omiaan. Niinpä jonkinlaista lievää maaotteluhenkeä ja häpeän taltuttamisen tunnetta kokien valitsin karaokemenusta Käärijän Cha Cha Cha:an, jonka ilosanomaa kävin omalla vuorollani baarin lavalta asiakaskunnalle julistamassa selkeällä suomen kielellä. Kohteliaiden aplodien jälkeen olikin sitten jo aika hankkiutua hotellille nukkumaan.
Seuraavana päivänä ehdin vielä ennen kotimatkaa kierrellä Luxemburgin kaupungin katuja nähtävyyksiä katsastaen. Kaupunkinäkymästä ponnahtaa esiin heti kaksi piirrettä, rotkot ja pankit. Toisin kuin muissa Benelux-maissa, kaupungissa on isoja korkeuseroja: ikään kuin maa olisi joskus halkeillut kaupungin alueella ja sen liikehdintä olisi synnyttänyt paikoitellen syviä laaksoja. Myös toinen toistaan äveriäämmän näköisten pankkipalatsien loistokkuus muistuttaa suurherttuakunnan historiasta finanssimaailman keskuksena: maassa toimiikin edelleen toistasataa pankkia. Kaupunki sijaitsee strategisesti tärkeällä paikalla Saksan ja Ranskan välissä, mistä kertovat laajat linnoitteet, joita on rakennettu vuosisatojen aikana.
Luxemburgin kaupungin laaksoja ja pankkeja
Raitiovaunussa matkalla Findelin lentokentälle vieressä istuva pariskunta on menossa Musée Dräi Eechelen:iin ja kysyy neuvoa, milloin jäädä oikealla pysäkillä pois. Jään miettimään mikä sai heidät tekemään matkan keskustan ulkopuolelle? Jälkeenpäin tutkailen hieman museon verkkosivuja ja käy ilmi että ”Kolmen tammenterhon” museorakennus on osa Itävallan 1730-luvulla rakentamaa Thüngenin linnoitusta, jonka tornit muistuttavat päällekkäin pinottuja terhoja. Kehuttu museo esittelee kaupungin ja pienen suurherttuakunnan historiaa 1440-luvulta lähtien, ja sen verkkosivut on toteutettu suurella pieteetillä sisältäen muun muassa virtuaalisen 3D-näyttelyn, jonka avulla voin jatkaa tutustumista matkani kohteeseen vielä kotoakin käsin – kulttuurihistoria ja digitaalisuus on tässäkin tapauksessa saatu onnistuneesti yhdistettyä.
Teksti: Pekka Salosaari
Kirjoittaja valmistelee Suomen äänitearkistointia käsittelevää väitöskirjaa Turun yliopiston kulttuurihistorian tohtoriohjelmassa C.V. Åkerlundin mediasäätiön apurahalla.
1800-luvun verkoston vuosikonferenssi Turussa 29.-30.1.2026
Aurinkoisessa pakkassäässä paistattelevaan Turkuun kokoontui pitkän 1800-luvun teemojen houkuttelemana runsas ja monipuolinen tutkijajoukko. Teemana tällä 1800-luvun verkoston 15. vuosikonferenssilla oli Tiedon ja tarinoiden vuosisata. Konferenssi levittäytyi sekä Turun yliopiston että Åbo Akademin tiloihin.
Odotukset olivat korkealla, sillä tutkija Hanna Karhun sanoin 1800-luvun vuosikonferenssi ei ole mikä tahansa tapahtuma, vaan: ”Kyseessä on yksi vuoden ehdottomista kohokohdista!” Monipuolisesta ohjelmasta haasteeksi muodostuikin valita, mihin sessioon kulloinkin osallistuisi.
Kutsuesitelmät lähestyivät kukin tiedon ja tarinoiden tematiikaa, toisiaan täydentäen. Konferenssin aloittanut Asko Nivalan syväluotaava esitelmä antoi hienon pohjavireen koko tapahtumalle. Nivala loi Turkkilaisen shakkikoneen jännittävän historian kautta pitkän katseen siihen, miten inhimillisen ajattelun rajat on eri aikoina ymmärretty. Samalla kuultiin, miten lukuisat tarinat ovat vaikuttaneet toisiinsa ja inspiroineet uusiin tulkintoihin. Omaan mieleeni jäi kummittelemaan tarina René Descartesin kuolleen tyttären mukaan rakennetusta mekaanisesta koneesta, joka olisi filosofin muuttaessa Tukholmaan heitetty mereen paholaisen pelossa. Torstaina iltapäivällä Anna Sundelin puhui naisyrittäjyydestä Suomessa 1800-luvun lopulla avaten monia kysymyksiä liittyen sekä yrittäjyyden mahdollisuuksiin että vaikeuksiin. Samalla Sundelin nosti esiin nykytutkijan näkökulman haasteet löytää jälkiä menneisyyden naistoimijoista. Toisena konferenssipäivänä Kati Launis kertoi monipuolisesti datarikasteisen kirjallisuudentutkimuksen mahdollisuuksista tarkastella kirjallisuushistoriaa tutkimuskohteenaan erityisesti Fennican bibliografinen kuvailutieto. Kiehtovien mahdollisuuksien ja monen entuudestaan tuntemattoman kirjailijan esiin nostamisen lisäksi Launis teki sopivasti tarinan avulla selväksi sen, miten inhimillinen kosketus jatkuvasti vaikuttaa tutkimuksessa kaikkeen siihenkin, mitä nykyään saatamme tutkia digitoidusti. Launis muistutti siitä, miten Turun palo aikanaan tuhosi 40 000 nidettä ja pohti, miettikö kirjastonhoitaja Pipping loppuikänsä sitä, olisiko tilanne voinut päätyä toisin, jos kirjaston ikkunoita suojaavat rautaluukut olisivat olleet kiinni, kuten tarkoitus oli.
Sessioissa avautui tutkimuksen ja näkökulmien kiehtova kaleidoskooppi. Ensimmäisenä päivänä tutustuin itse muun muassa varhaiseen saamelaisuuden kuvaajaan taiteilija Juho Kyyhkyseen Tuija Hautala-Hirviojan johdatuksella, kuulin miten turkulaiset museot lähestyvät tietoa ja tarinoita muun muassa hyödyntäen biofiktiota kokoelmiensa esittämisessä yleisölle sekä seurasin erilaisia tapoja käyttää digitoitua aineistoa tutkimuksessa. Oman tutkimukseni kannalta aivan erityisellä mielenkiinnolla kuuntelin, mitä Wäinö Aaltosen museon Johanna Seppä kertoi taiteilija Aaltosen huonokuuloisuudesta sekä miten Heikki Kokko hahmotti kokemuksen yhteiskunta- ja kulttuurihistoriaa. Toisena päivänä osallistuin omalla paperillani sessioon sairauksista ja vammaisuudesta puhuen Volter Kilven huonokuuloisuuden kokemuksesta. Erityisen arvokasta oli keskustella aiheesta yleisön ja muiden puhujien kanssa. Lounaan jälkeen ehdin osallistua vielä sessioon, jossa käsiteltiin monia erilaisia elämäkerrallisia kohtaloita ja tutkimuskysymyksiä.
1800-luvun verkoston järjestämässä konferenssissa elin ennen kaikkea todeksi sanaa verkosto. Verkostoitumassa olimme sekä me nykypäivän tutkijat erilaisine näkökulminemme että 1800-lukuun sijoittuvat tutkimuksemme kohteet: toimijat, aiheet ja ajatukset. Rikastuttavaa oli käydä keskusteluja, päästä tapaamaan artikkeleidensa kautta jo tuttuja tekijöitä sekä kuulla myös monista aiheista, joista itsellä ei ollut niin paljon pohjatietoa. Lounaat, kahvihetket ja illanvietto sujuivat aina nopeasti lauseiden jäädessä mieleen soimaan. Junaankin tuli kiire, mutta onneksi ehdin yhden lounaspaussin yhteydessä käydä tervehtimässä myös Turun Tuomiokirkon historiallista ilmapiiriä, ennen kuin se ehti sulkea ovensa pitkän remontin ajaksi.
Kaupungit muuttuvat, joskus hitaasti ja joskus niin nopeasti, että vuosi sitten otetut valokuvat ovat jo historiaa. Näin on käynyt Turun Linnakaupungissa, joka ulottuu satamasta aina Iso-Heikkilään asti ja jonne on kaavailtu kotia 15 000 ihmiselle. Linnakaupunki kasvaa ja täydentyy hurjaa vauhtia ja muuttaa samalla koko alueen maisemaa ja infrastruktuuria. Uusien talojen lisäksi alueella on uusia teitä, ja junarataa kaavaillaan siirrettäväksi. Myös mahdollinen raitiotielinjaus kulkisi toteutuessaan Linnakaupungissa.
Linnakaupungissa ja sen ympäristössä kävely on aistit avaava kokemus kenelle tahansa kaupunkiympäristön muutoksista kiinnostuneelle. Historiantutkijalle se on erityisen kiinnostavaa siksi, että alueella on niin runsaasti erilaisia historiallisia kerrostumia. Linnakaupunkia on rakennettu suureksi osaksi sataman läheisyydessä oleville vanhoille teollisuusalueille. Reunoiltaan se rajautuu Turun linnaan, Portsaan ja Linnanfälttiin, eli vanhoille asuinalueille.
Kaikkein vanhimpien rakennusten kuten Turun linnan suojelusta ei yleensä tarvitse kantaa huolta, ainakaan samalla tavalla kuin uudempien historiallisten kerrostumien. Myös Aurajokisuun satama-, telakka ja teollisuusalue on saanut vakiintuneen, Museoviraston valtakunnallisesti merkittävän rakennetun kulttuuriympäristön RKY-statuksen. Osittain vielä rakenteilla olevassa Linnakaupungissa vanha ja uusi kuitenkin vielä hakevat paikkaansa. Parhaimmillaan kerrokset asettuvat kauniisti kaupunkikuvaan, mutta joskus ne ovat keskenään ristiriidassa. Linnakaupungissa on esimerkkejä kummastakin.
Viime vuosina paljon huomiota on saanut osakseen Linnankadun ja Fleminginkadun kulmassa sijaitseva puutalo, joka paloi pahasti vuonna 2023. Talo on suojeltu, koska se on kulttuurihistoriallisesti arvokas. Sen vanhimmat osat ajoittuvat Turun palon jälkeiseen vuoteen 1828, ja sitä jatkettiin laajennusosalla vuonna 1834. Uudisosan rakennutti laivurin leski Helene Forsvik ja suunnitteli C. R. Lundqvist. Talon julkisivu yhtenäistettiin 1880-luvulla, jolloin se sai uusrenessanssityylinsä.
Rakennuksen kohtaloa on puntaroitu palosta asti, mutta lainsäädännöllä ei ole toistaiseksi kyetty ratkaisemaan, kuinka tapauksessa pitäisi toimia. Pahoin palanut, mutta ei kuitenkaan kokonaan tuhoutunut talo oli ensin ilman suojaa, mutta nyt se on huputettu. On epäselvää, miltä osin se on korjattavissa ja kuka sen korjaa. Tulipalon lisäksi rakennusta uhkaa kasvillisuus, kun juuret tunkeutuvat perustuksiin ja oksat kasvavat ikkunoista sisään. Kaupunkilaisissa rakennus aiheuttaa huolta. Voiko keskellä kaupunkia oleva suojeltu puutalo olla näin huonosti hoidettu, miten tämä voi olla mahdollista? Teimme Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamassa, Linnakaupunkiin sijoittuvassa tutkimushankkeessamme (2022−2024) kävelyhaastatteluja aistietnografisella menetelmällä tarkoituksena tavoittaa kaupunkilaisten kokemuksia ympäristöstään. Meitä kiinnosti, millä tavoin erilaiset suunnitteluratkaisut näkyivät ja tuntuivat kaupunkilaisten arjessa.
Linnankadun ja Fleminginkadun risteyksessä 31.3.2023. Kuva: Silja Laine.
Haastateltavat saavat itse päättää reitin ja pysähdyspaikat ja kertoa, minkälaisia asioita he huomioivat ja mikä heitä ympäristössään miellytti tai veti puoleensa. Itse olin kiinnostunut siitä, miten ihmiset tunnistavat ja arvottavat kulttuurihistoriallisesti rikkaan kaupunginosan kerrostuneisuutta. Lähes poikkeuksetta kävelyreitti vei Linnankadulle. Palanut talo oli kuin magneetti, joka sai ihmiset pysähtymään ja purkamaan tunteitaan, usein surua tai kiukkua.
Linnankadun ja Fleminginkadun risteyksessä 18.6.2023. Kuva: Silja Laine.
Kaupunkimuistoilla on voimaa, joiden voi ajatella rakentavan myös eräänlaista resilienssiä. Monet maailman vanhoista kaupungeista Alepposta Lontooseen ovat tuhoutuneet sodissa tai tulipaloissa, mutta ne on aina rakennettu uudelleen. Urbaani resilienssi onkin sitä, että tuhkasta rakennetaan uusi kaupunki. Suomalaisissa puukaupungeissa resilienssille onkin ollut tarvetta, niin paljon tulipaloja niissä on ollut. Turkulaiset tuntevat hyvin vuoden 1827 tulipalon; katastrofin, josta selvittiin, mutta jonka kipeä muisto on kaupungin historian ytimessä, josta Hannu Salmi Turun paloa käsittelevässä kirjassaan kirjoittaa.
Linnankadun palanut puutalo on kuitenkin erilainen tapaus, sillä talo oli rapistunut jo pitkään ennen tulipaloa eikä sitä uhkasakoista huolimatta ollut kunnostettu. Talon surullinen kohtalo kertoo pikemminkin piittaamattomuuden kumuloitumisesta kuin yhdestä suuresta katastrofista. Turussa purettujen ja tuhoutuneiden talojen historia on pitkä, mutta niiden muistot ovat eläviä, eikä Turku ole tässä yksin. Kadonneiden talojen muistoista on syntynyt suorastaan oma kirjallinen genrensä. Niin Tampereella, Helsingissä kuin Turussakin puretuista taloista kertovat kuvakirjat saavat vuodesta toiseen uusia lukijoita. Monet turkulaiset ovat lukeneet Harri Kalpan ja Rauno Lahtisen puretuista taloista kertovia kirjoja. Tampereen kadonneista taloista kertova kirja Kadonneet kaunottaret perustui Vapriikki-museossa vuosina 2017−2018 pidettyyn suuren suosion saaneeseen näyttelyyn. ”Katoavat, puretut ja menetetyt talot eivät katoa ihmisten muistista”, kirjoittavat Riina Sirén ja Iida Kalakoski artikkelissaan, joka ilmestyi marraskuussa 2025 julkaistussa uudessa kirjassa Tekojen kaupunki, jossa pohdimme 36 kirjoittajan voimin kaupunkilaisuutta tekojen, tunteiden ja osallisuuden kautta.
Aika näyttää, kuka uutta Turkua rakentaa ja minkälaiselta Linnankadun ja Fleminginkadun kulmassa näyttää tulevaisuudessa, mutta Linnakaupungin asukkaiden mieliin huputettu, palanut talo, jonka jäljellä olevia osia kasvillisuus valtaa kovaa vauhtia, tulee jäämään ehkä iäksi. Silmien edessä murenevalla kulttuuriperinnöllä voi olla pitkäaikaisia seurauksia. Kansainvälisessä tutkimuksessa käytetään ilmaisua heritage loss, jolle ei ole hyvää suomenkielistä vastinetta. Kaupunkiyhteisön arvokkaana tai tärkeänä pitämän rakennuksen katoaminen on kokoaan suurempi asia, joka eittämättä vaikuttaa kaupunkikulttuuriin ja kaupunkilaisten kollektiiviseen, kulttuuriseen muistiin ja identiteettiin. Turku oli pitkään puutalojen kaupunki. Niillä on rakennushistoriallista, arkkitehtonista arvoa, mutta puutaloissa asumiseen on liittynyt myös yhteisöllistä kaupunkikulttuuria, mikä voi olla yksi syy siihen, miksi vanhojen puutalojen rapistuminen tuntuu niin pahalta.
18.6.2023 Kuva: Silja Laine
Rakennussuojelun parissa on vanhastaan puhuttu vaalimisesta, mutta kaupunkitutkijat ovat viime vuosina alkaneet puhua myös hoivasta ja hoitamisesta. On erittäin tärkeää, että yhteiskunnan rakenteet toimivat, mutta kaupungit, joissa kaupunkilaiset myös itse vaalivat ja tarvittaessa puolustavat ympäristöään, ovat yleensä niitä parhaimpia. Kaupunkilaisten kaupunkiinsa kohdistamassa huolenpidossa onkin ehkä kysymys siitä liimasta, joka pitää kaupunkeja kasassa ja pystyssä ja jota myös kulttuuriksi kutsutaan.
Teksti: Silja Laine
Hyvinvoinnin suunniteltu, koettu ja aistittu sosio-materiaalisuus Turun Linnakaupungissa (2022–2024) oli Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittama monitieteinen projekti, jossa työskentelivät Tiina Suopajärvi, Maija Mäki, Jenni Rinne, Päivi Leinonen, Sanna Lillbroända-Annala ja Silja Laine. Yhteistyötä tehtiin Terhi Ainialan ja Pia Olssonin Helsingin yliopistossa vetämän Voiman paikat -projektin kanssa. Yhteistyöstä syntyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantama, toimitettu tutkimusantologia nimeltä Tekojen kaupunki.
Lähteet:
Ainiala, Terhi, Laine, Silja, Leinonen, Päivi, Olsson, Pia 2025: Tekojen kaupunki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://doi.org/10.21435/skst.1502
Kalakoski Iida & Sirén Riina 2025: Surusta kiukkuun. Kadonnut kaupunki Helsinkiä, Tamperetta ja Turkua käsittelevissä 2000-luvun valokuvateoksissa. Teoksessa Terhi Ainiala, Silja Laine, Päivi Leinonen & Pia Olsson : Tekojen kaupunki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://doi.org/10.21435/skst.1502
Hannu Salmi 2022. Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827. Otava.
Peltoniemi, Heli: Liekkien syömä puutalo oli laivurin lesken 1830-luvulla laajentama, heti Turun palon jälkeen pystytetty komistus – ”Tämä on todella iso menetys”. Turun Sanomat 27.4. 2023.
Tammikuun alussa, heti joulukauden jälkeen, on kulttuurihistorian oppiaineessa tapana kokoontua yhteiseen seminaariin, jota joulukouluksi kutsutaan. Vuonna 2026 seminaarin teemana oli luovuus. Päivä alkoi paneelikeskustelulla, jonka aiheena oli omaääninen ja -tyylinen kirjoittaminen. Panelisteina toimivat Olli Löytty, Tiina Mahlamäki ja Sari Katajala-Peltomaa, kokeneita kirjoittajia kaikki. Hyvät keskustelut herättävät ajatuksia ja ruokkivat oivalluksia – ja tässähän ollaankin luovuuden äärellä – tai synnyttävät vähintäänkin halun puntaroida myös omia näkemyksiä, jopa julkaista niitä. Niinpä seuraavassa joitain mietteitä luovuuden liepeiltä tutkijan näkökulmasta.
Tutkimuksen tekemisen kovin arkinen luova prosessi on kirjoittaminen. Meidän alallamme tutkimus on konkreettisesti juurikin kirjoittamista. Tämä läpäisee kaikki tutkimuksen tekemisen tasot gradujaan kirjoittavista opiskelijoista dosentteihin ja professoreihin. Yksittäisen tutkijan ja tutkimusprojektin kohdalla kirjoittaminen niin ikään kuuluu tietyn ajatteluprosessin eli tutkimuksen kaikkiin vaiheisiin artikkeliabstrakteista, projektihakemuksista tai vastaavista kirjallisista aihioista aina toteutuneisiin hankkeisiin ja valmiisiin julkaisuihin asti. Tutkimusongelmat ratkeavat yleensä vasta kirjoittamalla, ei pelkällä pohdinnalla. Kuten vuosikymmeniä sitten opin yhdestä pääsykoekirjoistani (Monta tietä menneisyyteen): historiantutkijalle kirjoittaminen on päättelyn väline. Näin kirjoitti Jorma Kalela, E. H. Carrin ajatuksiin tukeutuen. Saman ajatuksen on taatusti todennut moni muukin, ehkä vivahteikkaammin, mutta Kalelan muotoilu on ytimekkyydessään täyttä asiaa.
Tutkimusprosessi etenee kirjoittamalla, mutta tämä on tietysti vain yksi kirjoittamisen ulottuvuus. Se miten kukin meistä kirjoittaa, on yhtä lailla oleellista. Historiantutkijat eivät yleensä kirjoita geneerisiä tutkimusraportteja vaan tekstejä, joissa kirjoittajan ääni ja tyyli saavat näkyä. Tutkijan on myös hallittava erilaisia kirjoittamisen tyylejä. Esimerkiksi hakemusteksteissä keskeneräinenkin ajatus on kyettävä ilmaisemaan kirjallisesti siten, että ulkopuoliselle lukijalle tuo ajatus näyttäytyy, jos ei nyt valmiina, niin ainakin riittävää potentiaalia sisältävänä. Hakemuksissa on osoitettava oivaltavuutta ja omaperäisyyttä – toisaalta liian villit ideat eivät ehkä ole toteuttamiskelpoisia ainakaan rahoittajan mielestä. Erilaiset hakemustekstit ovatkin yksi (luovan) kirjoittamisen muoto, josta kaikilla tutkijoilla on kokemusta. Jokaisella tutkimustyötä tekevällä lienee myös valikoima hakemuksiksi saakka muotoiltuja tutkimusideoita, jotka eivät ole koskaan edenneet toteutuksen asteelle. Tällaiset unohdetut, hylätyt, ehkä epäonnistumisinakin pidetyt hankeideat sisältävät valtavan määrän potentiaalista luovuutta. Toisaalta monesta rahoittamatta jääneestä hakemuksesta suodattuu yhtä ja toista eteenpäin, myös toteutuksen asteelle yltäviin tutkimuksiin.
Serendipin prinssejä ja tieteellistä taikapölyä
Omaäänistä kirjoittamista käsitelleessä paneelikeskustelussa nostettiin esille sellaisia tärkeitä teemoja kuin kirjoittamisen vapaus, kokeilevuus ja omaperäisyys tai kirjoittamiselle varattava riittävä aika. Kaikki tämä pätee mielestäni ylipäätään tutkimuksen tekoon. Tai luovuuteen. Paneelikeskustelussa sivuttiin myös serendipisyyden teemaa eli onnekkaiksi sattumiksi kutsuttavia oivalluksia, jotka tulevat vastaan etsimättä ja pyytämättä. Sivuhuomiona todettakoon, että Umberto Eco käyttää teoksessaan Serendipities: Language and Lunacy (1998) serendipisyyden käsitettä nähdäkseni toisenlaisessa merkityksessä viitatessaan oivalluksiin, jotka ovat saaneet alkunsa väärinkäsityksistä tai virheellisistä ajatuksista. Termiä serendipity käytti tiettävästi ensimmäisenä 1700-luvun englantilaiskirjailija Horace Walpole, joka nappasi ilmauksen Serendipin prinsseistä kertovasta, alun perin persiankielisestä, sadusta. Prinssit tekivät matkoillaan nokkelia havaintoja asioista, joita eivät olleet lainkaan etsimässä.
Vaikka serendipisyyden eli onnekkuuden hetkiä on vaikea ennakoida tai maanitella esiin, on tämän taikapölyn koostumusta tietysti yritetty selvittää. Onnekkaita sattumia on tutkittu Suomessakin. Työterveyslaitos julkaisi vuonna 2021 Onnekkaat sattumat ja psykologinen turvallisuus -tutkimusraportin, joka pohjautuu Työterveyslaitoksen ja Oulun yliopiston toteuttamaan Yhteensattumuksia-tutkimushankkeeseen. Tässä hankkeessa tunnistettiin onnekkaita sattumia asiantuntijatyöpaikoilla. Tutkimuksen mukaan onnekkaat sattumukset ovat asiantuntijatyötä tekeville varsin tuttu ilmiö. Tavallisimmin näitä yllättäviä sattumuksia tapahtuu omalla työpaikalla kasvokkaisissa kohtaamisissa, kuten kahvihuoneissa (mikä ei kuulosta erityisen yllättävältä). Työntekijöiden oivalluskertoimia nostaakseen työnantajien tulisi kyetä luomaan ”sattumaherkkiä” työympäristöjä.
Arkinen ja melko ilmeinen esimerkki yllättävien oivalluksien mahdollistajista ovat vaikkapa avokirjastot, joissa voi törmätä vahingossa opuksiin, joita ei tiennyt etsivänsä. Tämänkaltaiset satunnaiset löydöt ovat tosin nykyään aiempaa epätodennäköisempiä, avokirjastoja kun on kaiken aikaa yhä vähemmän. Satunnaisia löytöjä voi yrittää etsiä digitaalisista kokoelmista tai kirjastoluetteloista erinäisillä sumeilla tai hämärillä hauilla mutta kokemuksena tällainen ”lehteily” on kovin kaukana fyysisten kirjarivien koluamisesta. Oivallusten suunnitelmallinen esiin loitsuaminen sisältää muutenkin väkinäisyyden vaaran. En tarkoita tällä sitä, että suosittelisin vain istumaan rauhassa lootusasentoon ja odottelemaan inspiraatiota.
Projekteista elantonsa saavalle tutkijalle (ainakin satunnaiset) oivallukset ja erinäiset onnelliset sattumat ovat suorastaan välttämättömiä. Toisaalta pätkäisen projektityön realiteetit myös jäytävät valmiutta odottamattomiin onnen hetkiin, jolloin maailma hetkeksi aukeaa kirkkaana ja tarjoaa hippuja Serendipin prinssien taikapölyä. Usein on tultava toimeen vähemmällä, tavallisilla hetkillä, jotka nekin tuottavat havaintoja, analyysiä, tekstiä mutta harvemmin taikaa.
Zoom ja sattumahorisontin kaventuminen
En ole zoomin suuri ystävä. Syy ei ole yksin zoomin vaan pandemia-ajan, jolloin pikkujoulutkin pidettiin etäyhteydellä. Zoom-pikkujoulut olivat poikkeusajan luova ratkaisu, ja itse asiassa ihan onnistunut sellainen, mutta koronakausi kaikkinensa ankea. Noiden vuosien aikana työskentelin itse kahdessa eri tutkimusprojektissa, joissa zoom-tapaamisista tuli keskeinen työskentelymuoto. Zoom toimi niissä sinänsä oikein hyvin. Projektissa, jossa osa tutkimusryhmästä oli Ruotsista, etäyhteys ensinnäkin mahdollisti säännölliset tapaamiset. Olisimme varmasti ilman pandemiaakin kokoontuneet ruutujemme äärelle tietääksemme, mitä oli tekeillä Uumajassa, Örebrossa, Helsingissä tai Turussa.
Hanke, jota itse samaan aikaan johdin, kärsi pandemiasta ehkä enemmän, koska suurin osa hankkeen toteutuksista piti miettiä uudelleen. Tässä hankkeessa zoomin rinnalla toimivat tutkimusryhmän kävelytapaamiset, joissa ei ollut varsinaista asialistaa mutta joissa keskusteltiin myös tutkimusasioista. Etätapaamisten merkitys oli silti suuri. Hankkeen sisäisten palaverien lisäksi teams-tapaamisissa muotoutui se yhteistyö, joka Turun museokeskuksen (nyk. kaupunginmuseo), Tehdas Teatterin, Turun kaupunginkirjaston ja oman projektimme voimin johti kokeellisen pop up -kirjakaupan avaamiseen Turussa syksyllä 2022. Idea 2020-luvun Turkuun hetkeksi aukeavasta 1800-luvun kirjapuodista oli syntynyt jo hankkeen suunnitteluvaiheessa mutta varsinainen sisältö hahmottui vasta silloin, kun löytyi sopiva joukko toteuttamaan ideaa. Teams oli kuitenkin ensisijaisesti alusta, jolla käytiin keskustelua erilaisista ideoista, ei niinkään varsinainen ideoiden tuottamisen paikka.
Itselläni on siis useita syitä pitää etäyhteyksin toteutettavia suunnittelusessioita täysin onnistuneina. Ja miksi ne eivät onnistuisi, kun vähintään joku on ennakolta valmistautunut, ja tietää miksi sessio on kutsuttu koolle (mikä on yleensäkin suotavaa palavereissa). Mutta se, mitä etäpalaveriin – tai ylipäätään suunniteltuun sessioon – on vaikea tilata, on sattumalta ja pyytämättä tulevat oivallukset. Pandemia-aikana kokeiltiin yhteisiä etäkahvihetkiä. En oikein muista, miten onnistuneita ne olivat (saattaa olla, etten jaksanut osallistua kovin moneen). Suunniteltua spontaanisuutta on tietysti mahdollista itse kunkin harjoituttaa samoin kuin vaikkapa improvisaatiotaitoja tai pomodoro-kirjoitustekniikkaa. Zoom tai jokin muu vastaava sovellus ei kuitenkaan ole kovin ”sattumaherkkä” ympäristö. Pandemia-aikana moni meistä taisi kaivata juuri niitä suunnittelemattomia arkisia kohtaamisia kollegoiden kanssa. Niitä, jotka eivät välttämättä johda mihinkään uuteen ja yllättävään – mutta joskus voivat johtaakin.
Kaikki on epävarmaa
”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.” Näin sanoo Tuutikki Taikatalvessa. Tämä voisi olla myös rautaiset hermot omaavan tutkijan motto. Tutkimuksen teko on monin tavoin hyvin epävarmaa puuhaa. Tuo epävarmuus on myös osa tutkimuksenteon viehätystä. Aina ei ole se terävin päivä, jolloin keksii ratkaisun solmussa olevan artikkelin ongelmaan, kirjoittaa toiseen lennokkaat johtopäätökset ja siinä sivussa saa timanttisen idean kollegoille jaettavaksi. Useimpina päivinä kaikki on vain pahasti kesken ja epävarmaa, miten hienoa jälkeä on tulossa. Epävarmuuden sietäminen on tutkijan osa myös tutkimusrahoitusmaailmassa – jatkuvana olotilana se kuitenkin sopii huonosti yhteen omaperäisyyden ja kokeilevuuden kanssa.
Toisinaan tutkijalle saattaa käydä niinkin, että vaikka puitteet ovat kunnossa, inspiroiva ympäristö ja kirjoitusrauha järjestetty, työ ei vain etene. Olin viime elokuussa Tarton Villa Tammekannissa, Turun yliopiston tutkijoiden suosimassa työskentelypaikassa. Tarkoituksena oli kirjoittaa erityisesti yhtä artikkelia, jolla oli selkeä määräaika. Tekstin työstäminen ei vain ottanut sujuakseen. Kokeilin tietysti keinoja, joita olen opettanut monille graduntekijöille: tee välillä jotakin muuta, jätä teksti suosiolla hetkeksi hautumaan. Kävelin ristiin rastiin ympäri kaunista Tarttoa, inspiroiduin monestakin asiasta, kuten kasvitieteellisen puutarhan kukista ja vanhan observatorion 1800-lukulaisesta mega-kaukoputkesta. Mikään tästä ei vain liittynyt siihen, mitä juuri nyt olisi pitänyt tehdä. Lopulta luovutin. Ryhdyin kirjoittamaan ihan toista artikkelia, jolla ei ollut määräaikaa. Kukat ja kaukoputketkin oikeastaan liittyvät nykyiseen tutkimusprojektiini, joten päätin, että saan ihailla niitä. Ja juoda niin monta kardemumma-hunaja-lattea kuin haluan.
Tarton suuri refraktori vuodelta 1824.
Tarinalla ei ole huippukohtaa. Haahuilin Tartossa aikani (en sentään ollut siellä residenssiapurahan saajana!) ja kirjoitin väkisellä vääntäen artikkelin lähetyskuntoon myöhemmin Turussa. Sain kyllä kuulla arvioitsijoilta, että siitä puuttui selkeä teoria sekä tutkimusongelman motivointi. Ne piti sitten kehitellä toisella kirjoituskierroksella, ilman muuta inspiraatiota kuin pakko. Tarinan opetus lienee kuitenkin se, että kokeneempikin tutkija haksahtaa aina välillä luulemaan liikoja omasta kekseliäisyydestään. Joskus asiat eivät loksahtele paikoilleen ainakaan ennen kuin joku ulkopuolinen vääntää rautalangasta oman työn puutteet. Kirjoitusretriitit kannattaa myös suunnitella kutakuinkin realistisesti. Seuraavan kerran menen Tarttoon kirjoittamaan suosiolla tähtitieteilijöistä ja kasvitutkijoista.
Eugène Delacroix’n (1798 – 1863) maalaus Le 28 juillet 1830. La Liberté guidant le peuple (1830). Musée du Louvre Peintures. Wikimedia Commons.
Se vallankumous, josta viikonloppuna puhuttiin, pyrkii tarjoamaan toivoa kaaoksen keskelle. Hyväntuulinen nauru, innostuneisuus, elinvoima ja polveilevat ajatustenvaihdot luonnehtivat seuruetta – ei mitä ensi-istumalta olettaisi tapaamisesta, jonne ihmiset on tuonut huoli ihmiskunnan tuhosta. Ympäristöaktivisti Roger Hallam pohti vallankumoustradition ytimen olevan elämänilon – ajatus siitä, että tehdään jotain yhdessä. Hallam lähestyi maailmassa käynnissä olevaa myllertävää muutosta visionäärisesti maailman monimutkaisuuden kautta (complexity thinking): vastakohtaisuuksia kannatellen, paradigmat havaiten, toiminnasta voimaantuen. Revolution in the 21st century -yhteisön järjestämän festivaalin takana olivat Extinction Rebellionista tunnetut Hallam ja Robin Boardman. Festivaali tarjosikin vallankumouksen tutkijalle tilaisuuden havainnoida eräältä kannalta nykypäivän yhteiskunnallista liikehdintää.
Kuin Delacroix’n maalauksessa heinäkuun vallankumouksesta, jossa barrikadeilla ovat niin työläinen ja opiskelija kuin silinteriherra, kansainvälinen festivaali We decide to re-make the world (15.-16.11.2025) oli houkutellut mukaan ihmisiä eri taustoista. Osa oli 80-luvulla ympäristön puolesta kaduilla mieltään osoittaneita vallankumouksen veteraaneja. Toiset nuoria, jotka, kuten eräs afrikkalainen aktivisti totesi, olivat eräänä päivänä heränneet huomaamaan absurdin tilanteen, jossa maailma ympärillämme tuhoutuu ilmastonmuutoksessa, mutta jatkamme vain päiväämme kuin ei mitään. Erään vanhemman naisen taas oli saanut liikkeelle skandaali Englannin yksityistettyjen vesilaitosten vesistöihin valuttamasta jätteestä. Vallankumouksellisuus kuulostaakin kansalaisaktivismilta.
YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ”luo perustan vapaudelle, oikeudenmukaisuudelle ja rauhalle maailmassa”. Brot für die Welt –järjestön tutkimuksen mukaan kuitenkin vain 3,5% maapallon väestöstä asuu maissa, joissa kansalaisvapauksia (esim. sananvapaus, lehdistönvapaus, kokoontumisvapaus) ei rajoiteta. Tähän dilemmaan festivaali pureutui. Yhteiskunnallisen toiminnan tarve perustellaan sekä autoritaarisuuden nousulla että poliittisten päättäjien osoittamalla kyvyttömyydellä torjua ilmastonmuutos ja eriarvoistuminen. Ilmastokriisin ja yhteiskunnallisten ongelmien yhteen kietoutuneet lonkerot ulottuvat kaikkialle, joten teeman alta löytyi kirjava joukko: palestiinalaisten vastarinta, demokratian tukeminen ja ilmastoahdistuneet nuoret mahtuivat kaikki saman katon alle.
Tapaaminen oli brittivoittoinen, mutta osallistujat tulivat niin Euroopasta kuin Afrikasta ja Pohjois-Amerikasta. Kumouksellisuus tapahtui tässä tapauksessa kaikille avoimessa virtuaalisessa festivaalissa, mikä mahdollisti eri ideoiden ja äänten törmäyttämisen nopeasti ja laajalti. Paikantumaton vallankumous, jonka pyrkimyksenä on tuoda ihmiset kaikkialla yhteen ihmiskunnan kohtaamien viheliäisten ongelmien ratkaisemiseksi, onkin yhdistävä tekijä ei yksi toimija.
Toimi ja voimaannu
Vanhan vallan raunioilla järjestetyt vallankumousjuhlat Pariisissa 1790. Vue de la fête donnée sur le plan de la Bastille. Anonyme, vers 1790. Musée Carnavalet, Histoire de Paris.
Tieto ilmastomuutoksesta ei yksin riitä saamaan massoja liikkeelle tai tekemään keskiluokista vallankumouksellisia. Kuitenkin juuri yhteiskuntien arki – fossiilisten polttoaineiden käyttö, asuminen ja infrastruktuuri, sekä eläinten syömiseen perustuva ruokajärjestelmä – kuluttaa luonnonvaroja. Innovatiivinen demonstraatio kulutuskulttuurin vaikutuksista Euroopassa on dataprojekti Green to Grey.How Europe is squandering the little nature it has left (2025). Onko kansasta, entisestä vallankumouksen voimasta, tullut elintapojensa myötä itsensä isoin ongelma?
Viikonlopun aikana pohdittiin, miten havaita tilaisuudet muuttaa ilmastonmuutoksesta kirjoitettavaa narratiivia – sitä, miten kirjoitamme toimijuutemme taloudellisen ja yhteiskunnallisen kriisin aiheuttamassa ympäristökriisissä. Sosiologian professori Dana R. Fisher ja maapallojärjestelmän tutkija James Dyke keskustelivat siitä, miten esimerkiksi äärisääilmiöiden aiheuttamia tuhoja kohdattaessa on olemassa mahdollisuusikkuna, jolloin yhteiskunnan asenteiden muuttamiseksi on oltava valmiiksi ajateltuna intellektuaalinen ja poliittinen perusta, josta vastata kriisiin uudella tapaa.
Vallankumous tarkoittaakin uusia ideoita siitä, millainen maailma voisi olla. Hyvä lähtökohta on kenties maapallon säilyttäminen elinkelpoisena ihmiselle ja sen muulle asujaimistolle. Ympäristöaktivisti Hallam ehdotti, että kun ihmiset saadaan keskustelemaan keskenään käsitys siitä, mikä on mahdollista yhteiskunnassa, laajenee. Hän kuvasi huomanneensa, miten kyyninen kyllästyneisyys karisee, kun keskustellessa päästään asian ytimeen: yhteiskunnan rakentamiseen ihmisten arkisten tarpeiden pohjalta. Kansalaiskokouksessa (people’s assembly) kansalainen osallistuu päätöksentekoon ja yhteiskunnalliseen keskusteluun suoraan, totesi demokratia-aktivisti Chris Chudley; silloin kohtaajina ovat ihmiset, eivät poliittiset suuntaukset. Pyrkimyksenä on välttää ajautuminen vastakkainasetteluihin.
Oligarkkeja ja miljonäärejä ei oltu unohdettu, sillä sivilisaatioihin perehtynyt kirjailija Jeremy Lent totesi, että nykyinen systeemi ei ole rikki vaan toimii juuri kuten se on suunniteltukin toimimaan: hyväksikäyttämään maapallon resursseja pienen eliitin hyväksi. Tämän vuoksi itse yhteiskuntarakenteet vaativat muutosta. Lentin mukaan muutos toteutetaan yhteistyöllä, jossa jokaisen panos on tärkeä. Käytännössä se tarkoittaa oman ajattelun dekolonisaatiota ja keskustelua oman sydämen kanssa siitä, mitä voi tehdä ilmaston hyväksi.
“And now for something completely different”
“The Ministry of Silly Walks” on Monty Pythonin ikoninen sketsi. Eduardo Unda-Sanzana, Monty Python Live 02-07-14 12 56 41. Wikimedia Commons. (Link to licence.)
Hallam painotti valituksen ja voivottelun kierteen murtamista. Keskustelut ja tieto ovat tärkeitä, mutta vallankumouksessa niiden pohjalta myös toimitaan. Monty Pythonin sanoin: ”And now for something completely different.” Uudet narratiivit kirjoitetaan mielikuvituksen voimalla; niin sammakkoasussa kadulla tanssien kuin oikeusvaltioperiaatetta toteuttaen. Puheenvuoroissa esiintynyt kontrasti kriisisykermän vakavuuden ja vallankumouksen luovien metodien välillä on kuin metafora kahdelle hyvin erilaiselle tulevaisuudelle: autoritarismin köyhäintalonharmaa, sotien täyttämä maailma tai elämä, joka on tulvillaan värejä, empatiaa ja naurua.
Erona Delacroix’n maalaukseen on liikehdinnän sopeutuminen demokraattisten valtioiden, kuten Iso-Britannian, kiristyviin kokoontumisvapauden ja sananvapauden rajoituksiin, sekä yhä autokraattisempien Yhdysvaltojen eskaloituvaan väkivaltaan kansalaisiaan kohtaan: barrikadeilla ICEa vastassa on aseiden sijaan Portland Frog. Rauhanaktivisti Rowan Tilley huomautti, että valtiollisten toimijoiden on vaikeampaa leimata väkivallaton aktivismi terrorismiksi ja perustella sillä oma väkivaltansa. Väkivallattomuus on sekä arvovalinta että strategia.
Huumorin ja taiteen keinot paljastavat katseille keisarin uudet vaatteet samalla kun nostattavat mielialaa. Green Partyn valtuutettu Shane Collins mainitsi yhteistä tilaa muokkaavien katuprotestien ohella myös Iso-Britanniassa järjestettävän festivaalin – Green Gathering – jossa opastetaan hyödyllisissä taidoissa, joilla rakentaa uutta ympäristöystävällistä sivilisaatiota. Festivaalin sivuilla tapahtumaa kuvaillaan näin: ”Share wisdom and skills; find friends old and new; weave, weld and tell stories. Put the world to rights – and then dance all night.”
Kohti tuntematonta
Keskiajan ja renessanssin karttoja asuttivat merihirviöt ja lohikäärmeet. Siitä oletettavasti juontaa tuntemattomia, vaarallisia seutuja kuvaava ilmaisu”here be dragons”. Hunt-Lenox Globe, approx. 1510. ANFVROIN and HC SVNT DRACONES depicted just below the Equator in the Far East. New York Public Library Rare Book Division, Astor, Lenox and Tilden Foundations. 27 May 2019 by Davidguam. Wikimedia Commons. (Link to licence.)
Ranskan vallankumouksellisten radikaalien ja maltillisten ideoiden melskeessä löytyi vuonna 1789, kaikessa epätäydellisyydessään, yhteisymmärrys, jonka muodon näemme Ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistuksessa. Vuoden 1789 vallankumoukselliset eivät tienneet onnistuisivatko he, mutta toimivat silti – meidän tulevaisuutemme on yhtä lailla avoin. Maapallojärjestelmän tutkija Dyke kehotti etsimään toivoa, sekä visiota maailmasta, johon voisi rakastua. Hänen mukaansa on tärkeää visioida millainen uusi maailma tulee olemaan, sillä tällä hetkellä tuota paikkaa kartalla kuvastaa vain suuri tuntemattomuus, ”here be dragons”.
Sen pohjalta loppukaneettina kysymys pohdittavaksi: millaisessa maailmassa tahdot elää?
Yksityiskohta maailmankartan kahdesta traakista. Psalter World Map, c.1265 dragons. Unknown author. British Library MS Add. 28681. Cropped by Beyond My Ken, 7 July 2019. Wikimedia Commons.
Heidi Tähtinen. Kirjoittaja on kulttuurihistorian väitöskirjatutkija SLS:n rahoittamassa projektissa Ooppera periferiassa? Turku ja Pariisi musiikki- ja teatterikaupunkeina 1790–1840.
Kirjallisuutta:
Zeynep Sentek, Jelena Prtoric, Hazel Sheffield, Leopold Salzenstein. Green to Grey. How Europe is squandering the little nature it has left. Arena for Journalism in Europe and the Norwegian public broadcaster NRK, 1 October 2025.
Kun porilainen porvarisneiti Jenny Jusélius vaihtoi 1870-luvun alkupuolen vuodenvaihteissa kirjeitä turkulaisystäviensä kanssa, keskustelu kääntyi toistuvasti joululahjoihin, joita kukin oli saanut sukulaisiltaan ja ystäviltään. Kirjeissään nämä nuoret naiset kyselivät toisiltaan uteliaasti, miten joulua oli juhlittu ja minkälaisia lahjoja oli vastaanotettu. Jälkimmäiseen kysymykseen löytyi vastauksia yksityiskohtaisilta lahjalistoilta, joita ystävät laativat toisilleen. Listaukset edustivat vaikuttavaa materiaalista runsautta. Sen yltäkylläisyyttä ilmensi paitsi lahjojen verrattain suuri rahallinen arvo myös niiden huomattava määrä. Lahjojen massaa ei tosiaankaan voida väittää vähäiseksi, koska lahjoja saatiin toisinaan samana jouluna useita kymmeniä. Tämä kuvasti Juséliuksen ystävien Rosina Julinin, Charlotte Wirzeniuksen ja Thecla Ekestubben perhetaustoja. Kuuluivathan he varakkaiden porvareiden, virkamiesten ja aatelisten tyttärinä Turun kaupungin ehtaan eliittiin.
Nuorten naisten odotettiin pitävän tarkoin huolta ulkonäöstään, minkä valossa ei yllätä, että heidän saamansa joululahjat olivat usein vaatteita ja asusteita. Arvokkaammasta päästä olivat mekot, joita esimerkiksi Charlotte Wirzenius mainitsi vastaanottaneensa samana jouluna kolme kappaletta. Vastaavia edusti lisäksi Thecla Ekestubben saama ”hyvin kaunis ruskea villamekko”. Muodikkaan siluetin saavuttamisessa oleellisia olivat alusvaatekerrokset, joihin kuuluneita alushameita ja krinoliineja löytyi myös joululahjapaketeista. Antamisen avokätisyyttä edustivat niin ikään monet pienemmät vaatelahjat kuten irtokaulukset ja -hihat, sukkanauhat, käsineet, rusetit, nenäliinat ja tohvelit. Asukokonaisuuden kruunasivat välkkeellään korut niin kuin esimerkiksi rintakoru ja korvakorut, jotka Rosina Julin kertoi osaksi lahjasaalistaan.
Kuva: Tohvelit, Anna Linneus, Museet Ett Hems föremålssamlingar, Museet Ett Hems textilsamling, Ett Hem
Käytetyn tavaran antaminen joululahjana ei nähtävästi ollut täysin kartettavaa varakkaammissakaan piireissä. Rosina Julin nimittäin kirjoitti, että oli saanut joululahjaksi puolitoista vuotta sitten menehtyneen äitinsä kultakellon – ”parhaan kaikista joululahjoista”. Hänelle annettiin myös äitinsä vanhoja vaatteita, joihin kuului muutamaan kertaan käytetty popliinimekko. Vanhat, tunnearvoa kantaneet vaatteet saivat uuden elämän, kun ne muokattiin uusille käyttäjille sopiviksi.
Vaikka tuohon aikaan oli monia ammattimaisia ompelijoita, eliitin naiset valmistivat paljon vaatteita ja muita kodintekstiilejä itse. Siitä kertoivat lahjalistoilla esiintyneet ompelutarvikkeet: monentyyppiset kankaat, langat, neulat ja sakset. Ehkäpä näitä tarvikkeita käytettiin taas seuraavana vuonna uusien joululahjojen valmistamiseen, joka oli tunnetusti runsain mitoin aikaa ja vaivaa haukkaissut ponnistus. Lahjat, joita suunniteltiin muille annettaviksi, olivat niin ikään puheenaiheena ystävysten kirjeissä. Rosina Julin kirjoitti eräänä vuonna aikovansa lahjoittaa muun muassa isälleen sikarikotelon tai -telineen (ställare för cigarrer), tädilleen ompelukoneella ompelutetun alusmekon ja toiselle tädilleen irtokaulusten säilytykseen tarkoitetun kauluspussin (kragpåse).
Kuva: Hajuvesipullo 1850-luvulta, Esinekokoelma, Turun kaupunginmuseo
Lahjapaljouden joukkoon kuului lisäksi nuoria naisia sulostuttanutta kosmetiikkaa. Charlotte Wirzeniuksen mukaan sekä hän että hänen pikkusiskonsa saivat kukin eräänä jouluna kaksi pulloa hajuvettä (eau de cologne) ja kolme pulloa esanssia (essens), joista viimeksi mainittu oli oletettavasti jonkinlaista tiivistettyä hajusteliuosta. Hyvää tuoksua kantoi ehkäpä myös lahjaksi saatu pomada eli hiusrasva, jota tarvittiin koreiden kampausten muotoiluun. Samaan lahjakategoriaan kuului monikäyttöinen amykos, jota mainostettiin erinomaiseksi rohdoksi ihon taudeille ja haavoille, suuvedeksi pahan hengen karkottamiseen ja kauneudenhoitovälineeksi näppyjen poistoon.
Kuva: Amykos-pullo 1900-luvun alusta, Esinekokoelma, Satakunnan museo
Lukuintoiset nuoret naiset arvostivat joululahjoina kirjoja, joita vastaanotettiin sekä perheeltä että ystäviltä. Monet lahjakirjoista olivat hiljattaisia ensijulkaisuja tai ruotsinnoksia. Lajityyppejä mahtui mukaan monia. Edustettuna oli tuon ajan suosittu romaanikirjallisuus esimerkiksi yhdysvaltalaisen Harriet Beecher Stowen, ruotsalaisen Carl Georg Starbäckin sekä saksalaisten E. Marlittin ja Berthold Auerbachin kirjoittamina. Iloa tuottivat lisäksi runokirjat, joiden kirjoittajina oli niin J. L. Runebergin kuin Emilie Björksténin kaltaisia kotimaisia nimiä. Tietokirjallisuuden osalta mainittiin paitsi historiaa ja silloista nykykulttuuria käsitteleviä teoksia myös luonteenkasvatuksessa neuvoja antavia käytösoppaita. Lahjalistoilta löytyi myös runsaasti muuta hyödyllistä paperitavaraa kuten kirjepaperia, kirjekuoria, postimerkkejä, visiittikorttikirja, albumi ja muistikirja. Lahjaksi saatiin valokuviakin, jotka esittivät joko tuttuja ihmisiä tai näyttelijöiden kaltaisia julkisuuden henkilöitä.
Kuva: Valokuva-albumi Villa Elfvikistä, noin vuosilta 1870–1886, kuvaaja: Nia Moilanen / EKM, Museokokoelma, KAMU Espoon kaupunginmuseo
Edes edellä kuvailemani lahjakategoriat eivät kata kokonaan tutkimieni naisten saamien joululahjojen runsaudensarvea. Sen sijaan lahjalistaus jatkui yhä edelleen kodin pikkuesineiden ja makeiden herkkujen ynnä muiden yltäkylläisyytenä. Tämä jos mikä paljastaa, kuinka suurta materiaalista vaurautta keski- ja yläsäätyinen joulunvietto ja elämäntapa ylipäätään sisälsi 1800-luvun jälkipuolen Suomessa.
Miira Vuoksenranta, väitöskirjatutkija
Lähteitä:
Jenny Nordgrenin kokoelma, käsikirjoituskokoelmat, Åbo Akademin kirjasto:
Rosina Dahlströmin f. Julin kirjeet Jenny Nordgrenille f. Jusélius, Åbo 19 December 1871, Åbo 19.1.1872
Thecla Ekestubben kirjeet Jenny Nordgrenille f. Jusélius, Päiväämätön [1873], Åbo den 5 Feb. 1874
Charlotte Wirzeniuksen kirje Jenny Nordgrenille f. Jusélius, Åbo den 4 Januari 1872
Jenny Nordgrenin f. Jusélius kirje Charlotte Wirzeniukselle, Björneborg den 28 Mars 1875
Kokoonnuimme joulukuun alussa Arcanumin luentosaliin kuuntelemaan 32. Litzen-luentoa. Kulttuurihistorian professori Hannu Salmi avasi tilaisuuden ja lausui sydämelliset onnentoivotukset professoreille Keijo Virtaselle ja Kari Immoselle, jotka täyttivät tänä vuonna tasavuosia. Salmen mukaan kaunokirjallisuudella on ollut merkittävä rooli kulttuurihistorian määrittelyssä, ja kaunokirjailijat ovat pitäneet vuosien varrella useita Litzen-luentoja. Tähän hienoon jatkumoon sijoittuu kaunokirjailija Markus Nummi. Hän kertoi omakohtaisesta suhteestaan historiaan ja kuljetti meidät kuulijat kanssaan etsimään opetusta ja lohdutusta historian kätköistä.
Markus Nummen mukaan historian lohdutus muodostuu opettajista, arkistoista sekä oppimisen ja löytämisen riemusta. Hän muisteli Veikko Litzeniä Roomassa Villa Lantessa vuonna 1984. Litzenin olemusta oli leimannut niin suuri innostus ja uteliaisuus menneisyyttä kohtaan, että Nummen muistoissa nämä tunteet suorastaan nostivat professorin hieman ilmaan maan kamaralta. Nummi tiivisti, että historian suurin lohduttaja on riemu.
Mielestäni Nummen positiivinen luento kertoi siitä, että lohdutusta löytyy toisista ihmisistä. Lohdutus syntyy kohtaamisista opettajien kanssa ja menneisyyden ihmisten läsnäolosta arkistolähteissä. Se kietoutuu ihmisten tunnetiloihin: jaettuun kiinnostukseen, uteliaaseen riemuun, totuuden kaipuuseen ja kykyyn lumoutua historian mahdollisuuksista.
Nummi korosti toisten ihmisten tärkeyttä vertaamalla tekoälyä hetkiin, joita hän oli jakanut opettajiensa ja opiskelutoveriensa kanssa. Tekoäly voi toki opettaa historiaa ja antaa lohdutuksen sanan, jos toisenkin, mutta tästä vuorovaikutuksesta puuttuu aito kohtaaminen. Tekoäly ei voi jakaa eikä myötäelää tunteita. Se ei voi kohdata meitä. Toinen ihminen sen sijaan voi, Nummen sanoin, “katsoa niin että sisällämme jotakin liikahtaa”.
Markus Nummi luennoi 5.12.2025. Kuvaaja: Hannu Salmi
Seuraavalla viikolla matkustin junalla Helsinkiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon tutkimaan aineistoja väitöskirjaani varten. Nummen luento oli vahvasti mielessäni, kun kävelin sisään arkiston lukusaliin. Nummi kuvasi arkistokäynnin aistimuksia. Hän kuvaili nenässä kutittavaa pölyä ja tietoisuutta muista arkistokävijöistä, jotka työskentelivät kumartuneina omien aineistojensa äärelle. Jaettua riemua ja intohimoa menneisyyden ihmisten jättämiä jälkiä kohtaan. Jäljitin arkiston lukusalissa katseellani vanhaa käsialaa. Tuskastuin ajoittain sen vaikeaselkoisuudesta ja innostuin, kun sain selvää menneisyyden ihmisen kädenjäljistä silmieni edessä. Tunsin löytämisen riemua, josta Markus Nummikin puhui.
Istuin paluumatkalla junassa ja pohdin päivän aikana lukemaani aineistoa. Kirjoitan parhaillaan väitöskirjaa ihmisen ja käärmeen historiallisesta suhteesta Suomessa. Yritin arvioida, miten voin löytää aineistoista menneisyyden käärmeet. Eläinhistorioitsija, professori Sandra Swart korostaa, että eläimet ovat historiallisia olentoja. Voimme kirjoittaa eläinten historiaa, vaikka useimmiten eläimet kuvataan historiallisissa lähteissä suojelijoiden, hyödyntäjien tai vihollisten, eli ihmisten, silmin.
Suomessa on menneinä vuosikymmeninä tapettu ja suorastaan vainottu kyykäärmeitä. Nimimerkki T.S. arvosteli kovin sanoin vuonna 1939 Pohjankyrö-lehdessä kyiden määrätöntä tappamista ja eläytyi käärmeiden näkökulmaan: ”Kyyn lasimainen ja kylmä silmä ei ilmaise armonpyyntöä, mutta hiljenevällä kiemurtelullaan se sanattomasti vetoaa piinaajaansa tai katselijaansa.”
Kun luon katseeni menneisyyteen, takaisin eivät aina katsokaan vain ihmisen silmät. Huolestun, osaanko kohdata toislajisen katseen.
Löydän lohdutusta Markus Nummen luennosta. Hänen mukaansa historiallisista aineistoista voi tehdä monenlaisia tulkintoja, jopa kadottaa Pariisin kokoisen kaupungin. Kaunokirjailijalla on toki tässä enemmän vapautta kuin historiantutkijalla, joka perustaa työnsä tutkimuksellisiin periaatteisiin, jotka asettavat tulkinnallisuudelle rajoja. Yhtä kaikki tulkinnallisuus ja epävarmuus ovat tavallaan läsnä historiantutkimuksessakin. Tästä syntyy lumovoimaa. Historiantutkijat kaipaavat todellisuutta, vaikka se on loppujen lopuksi menneisyydessä tavoittamattomissa. ”Ihminen tekee historiaa eikä kuitenkaan sitä tee”, Nummi tiivisti aatehistorioitsija Matti Viikarin opin.
Nummen kuvaama historiantutkimuksen tulkinnallisuus luo mielestäni mahdollisuuksia kohdata myös toislajisia katseita. Se jättää tilaa erilaisille tulkinnan poluille – sellaisellekin kapealle uralle, jota juuri käärme mahtuu luikertelemaan. Yritän väitöskirjassani jäljittää tuota polkua ja katsoa, minne se vie.
Tällä hetkellä työ on kesken, joten jatkan etsimistä. Innostuneena ja riemulla.
Kirjoittaja: Aino Jämsä
Lähteet: Markus Nummen luento ”Historian lohdutuksesta: Mitä historia on opettanut kaunokirjailijalle”. Veikko Litzen-luento 5.12.2025. Swart, Sandra: The Lion’s Historian. Africa’s Animal Past. Jacana Media, Aucland Park 2023. T. S. ”Kärmesnousu”. Pohjankyrö 31.05.1939, 3–4. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2067296?page=3. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.
