Kokoonnuimme joulukuun alussa Arcanumin luentosaliin kuuntelemaan 32. Litzen-luentoa. Kulttuurihistorian professori Hannu Salmi avasi tilaisuuden ja lausui sydämelliset onnentoivotukset professoreille Keijo Virtaselle ja Kari Immoselle, jotka täyttivät tänä vuonna tasavuosia. Salmen mukaan kaunokirjallisuudella on ollut merkittävä rooli kulttuurihistorian määrittelyssä, ja kaunokirjailijat ovat pitäneet vuosien varrella useita Litzen-luentoja. Tähän hienoon jatkumoon sijoittuu kaunokirjailija Markus Nummi. Hän kertoi omakohtaisesta suhteestaan historiaan ja kuljetti meidät kuulijat kanssaan etsimään opetusta ja lohdutusta historian kätköistä.
Markus Nummen mukaan historian lohdutus muodostuu opettajista, arkistoista sekä oppimisen ja löytämisen riemusta. Hän muisteli Veikko Litzeniä Roomassa Villa Lantessa vuonna 1984. Litzenin olemusta oli leimannut niin suuri innostus ja uteliaisuus menneisyyttä kohtaan, että Nummen muistoissa nämä tunteet suorastaan nostivat professorin hieman ilmaan maan kamaralta. Nummi tiivisti, että historian suurin lohduttaja on riemu.
Mielestäni Nummen positiivinen luento kertoi siitä, että lohdutusta löytyy toisista ihmisistä. Lohdutus syntyy kohtaamisista opettajien kanssa ja menneisyyden ihmisten läsnäolosta arkistolähteissä. Se kietoutuu ihmisten tunnetiloihin: jaettuun kiinnostukseen, uteliaaseen riemuun, totuuden kaipuuseen ja kykyyn lumoutua historian mahdollisuuksista.
Nummi korosti toisten ihmisten tärkeyttä vertaamalla tekoälyä hetkiin, joita hän oli jakanut opettajiensa ja opiskelutoveriensa kanssa. Tekoäly voi toki opettaa historiaa ja antaa lohdutuksen sanan, jos toisenkin, mutta tästä vuorovaikutuksesta puuttuu aito kohtaaminen. Tekoäly ei voi jakaa eikä myötäelää tunteita. Se ei voi kohdata meitä. Toinen ihminen sen sijaan voi, Nummen sanoin, “katsoa niin että sisällämme jotakin liikahtaa”.
Markus Nummi luennoi 5.12.2025. Kuvaaja: Hannu Salmi
Seuraavalla viikolla matkustin junalla Helsinkiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon tutkimaan aineistoja väitöskirjaani varten. Nummen luento oli vahvasti mielessäni, kun kävelin sisään arkiston lukusaliin. Nummi kuvasi arkistokäynnin aistimuksia. Hän kuvaili nenässä kutittavaa pölyä ja tietoisuutta muista arkistokävijöistä, jotka työskentelivät kumartuneina omien aineistojensa äärelle. Jaettua riemua ja intohimoa menneisyyden ihmisten jättämiä jälkiä kohtaan. Jäljitin arkiston lukusalissa katseellani vanhaa käsialaa. Tuskastuin ajoittain sen vaikeaselkoisuudesta ja innostuin, kun sain selvää menneisyyden ihmisen kädenjäljistä silmieni edessä. Tunsin löytämisen riemua, josta Markus Nummikin puhui.
Istuin paluumatkalla junassa ja pohdin päivän aikana lukemaani aineistoa. Kirjoitan parhaillaan väitöskirjaa ihmisen ja käärmeen historiallisesta suhteesta Suomessa. Yritin arvioida, miten voin löytää aineistoista menneisyyden käärmeet. Eläinhistorioitsija, professori Sandra Swart korostaa, että eläimet ovat historiallisia olentoja. Voimme kirjoittaa eläinten historiaa, vaikka useimmiten eläimet kuvataan historiallisissa lähteissä suojelijoiden, hyödyntäjien tai vihollisten, eli ihmisten, silmin.
Suomessa on menneinä vuosikymmeninä tapettu ja suorastaan vainottu kyykäärmeitä. Nimimerkki T.S. arvosteli kovin sanoin vuonna 1939 Pohjankyrö-lehdessä kyiden määrätöntä tappamista ja eläytyi käärmeiden näkökulmaan: ”Kyyn lasimainen ja kylmä silmä ei ilmaise armonpyyntöä, mutta hiljenevällä kiemurtelullaan se sanattomasti vetoaa piinaajaansa tai katselijaansa.”
Kun luon katseeni menneisyyteen, takaisin eivät aina katsokaan vain ihmisen silmät. Huolestun, osaanko kohdata toislajisen katseen.
Löydän lohdutusta Markus Nummen luennosta. Hänen mukaansa historiallisista aineistoista voi tehdä monenlaisia tulkintoja, jopa kadottaa Pariisin kokoisen kaupungin. Kaunokirjailijalla on toki tässä enemmän vapautta kuin historiantutkijalla, joka perustaa työnsä tutkimuksellisiin periaatteisiin, jotka asettavat tulkinnallisuudelle rajoja. Yhtä kaikki tulkinnallisuus ja epävarmuus ovat tavallaan läsnä historiantutkimuksessakin. Tästä syntyy lumovoimaa. Historiantutkijat kaipaavat todellisuutta, vaikka se on loppujen lopuksi menneisyydessä tavoittamattomissa. ”Ihminen tekee historiaa eikä kuitenkaan sitä tee”, Nummi tiivisti aatehistorioitsija Matti Viikarin opin.
Nummen kuvaama historiantutkimuksen tulkinnallisuus luo mielestäni mahdollisuuksia kohdata myös toislajisia katseita. Se jättää tilaa erilaisille tulkinnan poluille – sellaisellekin kapealle uralle, jota juuri käärme mahtuu luikertelemaan. Yritän väitöskirjassani jäljittää tuota polkua ja katsoa, minne se vie.
Tällä hetkellä työ on kesken, joten jatkan etsimistä. Innostuneena ja riemulla.
Kirjoittaja: Aino Jämsä
Lähteet: Markus Nummen luento ”Historian lohdutuksesta: Mitä historia on opettanut kaunokirjailijalle”. Veikko Litzen-luento 5.12.2025. Swart, Sandra: The Lion’s Historian. Africa’s Animal Past. Jacana Media, Aucland Park 2023. T. S. ”Kärmesnousu”. Pohjankyrö 31.05.1939, 3–4. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2067296?page=3. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.
”Omissa tekoälyä koskevissa keskusteluissani niin poliitikkojen kuin teknologiayrittäjienkin kanssa historia on usein noussut esiin keskeisenä teemana”, kirjoittaa Yuval Noah Harari teoksessaan Nexus. Tietoverkkojen lyhyt historia.
Harari kertoo, että osa keskustelukumppaneista uskoo: samoin kuin esim. kirjapainotaidon tuomien hyötyjen kohdalla, ihmiskunnalle käy tässä hyvin. Osa on pessimistisempää, mutta yrittää toivoa, että – kuten teollisen vallankumouksen kohdalla – ihmisväki jotenkin rämpii tekoälykumouksen läpi.
”Kumpikaan näkemys ei suonut minulle paljoakaan lohtua”, kirjoittaa Harari ja listaa kaikkia niitä kamaluuksia, joita ihmiskunnan innovaatioista on kehkeytynyt kirjapainotaidon osaltaan mahdollistamista noitavainoista monenmoiseen muuhunkin väkivaltaan ja kurjuuteen.
Otsikkoni on ”Historian lohdutuksesta”. Harari ei löytänyt historiasta, historian esimerkeistä lohtua. Näkökulmani on toisenlainen kuin Hararilla ja taitaa sanoille annetussa sisällössäkin olla eroa.
Alatsikkoni on ”Mitä historia on opettanut kaunokirjailijalle.” Kysymyksen voi kääntää autofiktion tunnustukselliselle kielelle: miltä historia minusta tuntuu, on tuntunut? Uskallan jo paljastaa, että lohtuakin on saatu.
Mistä me puhumme kun me puhumme historiasta?
Mitä on siis aika? kyseli kirkkoisä Augustinus, tunnustuksellisen kirjoittamisen isä, ja totesi, että asia tuntuu itsestään selvältä, mutta sanoja ei tahdokaan enää löytyä, kun tulisi selityksen antamisen, määrittelyn aika.
Historia näyttää pykälää ajan käsitettä konkreettisemmalta, mutta tahtoo karkailla käsistä moneen suuntaan, kun siihen yrittää tarttua. Historian erityisongelma on, kiusallista kyllä, sen historiallisuus.
Aloitan itsestäänselvyyksistä. Historia-sanaa käytetään rinnakkain viittaamaan yhtäältä historian, siis menneisyyden tapahtumiin ja ilmiöihin, yleisesti menneisyyteen, hiukan ajallisen hämärärajaisesti – onhan eilinenkin toki historiaa – mutta jotenkin sana velvoittaa kurotukseen hiukan kauemmas. Toisaalta historia-sana on lyhenne sanoille historiantutkimus, historiankirjoitus, historian tutkimuksellinen ja kielellinen hahmotus.
Itsestäänselvyydestä huolimatta nämä kaksi historiaa menevät iloisesti tai onnettomasti sekaisin. Nähdäkseni se ei ole pelkästään virhe, vaan sallii puheeseemme helpottavaa leväperäisyyttä. Vai pitäisikö puhua vain omasta puheestani?
Tähän sisältyy myös epäsuora pedagogis-filosofinen opetus. Puhumme, minä ainakin puhun, sekaisin jonkinlaisesta menneisyydestä sinänsä ja tuota menneisyyttä koskevasta hahmotuksestamme. Mutta miten erillisiä asioita nämä ovat? Havahdun yhä uudelleen muistuttamaan itseäni toisesta itsesäänselvyydestä: ei ole menneisyyttä sinänsä ulottuvillamme, vaan jälkiä, kaikuja. Tekstiä, myös kuvia ja tallenteita, esineitä. Mutta jotta niistä tulee vaikkapa historiantutkimuksen tosiasioita, ne täytyy nimetä.
Yksi määritelmä fakta-käsitteelle on: tosiasia on se, mikä tekee väitteestä totta, se jota koskeva väitelause on totta. Viittauskohde, menneisyyden kuvajainen, syntyy vasta sanallistamisessa, kielessä – kirjoituksessa, kirjallisuudessa.
Sanamagiaa vielä yhden itsestäänselvyyden verran. Historiallinen-sanalla on tunnetusti aivan toisenlainen, sanoisinko epähistoriallinen käyttötapa, josta Timo Miettinenkin mainitsee ”Demokratian aika” -teoksessaan. Kun vaikkapa urheilu-uutisoinnissa ilmoitetaan, että seiväshyppytulos on historiallinen, sanotaan että kyse on jostakin erityisestä, uudesta ja ennennäkemättömästä. Siinä juhlitaan nykyisyyttä, nykyhetkeä, sen erityisyyttä ja ounastellaan, että tuo hetki tulee niin sanotusti jäämään historiaan. Miettinen on selvästi kiinnostuneempi toisenlaisesta historiallisuudesta, esimerkiksi demokratian historiallisuudesta. Silloin painotetaan että jokin asia on ymmärrettävä historian, edeltävien vaiheiden kautta. Jaan tuon Miettisen kiinnostuksen.
Myös historia itsessään, historia opillisena alana, historia historiankirjoituksena on ymmärrettävissä vain sen historian kautta.
En yritäkään mennä nyt tuohon suureen tarinaan, vaan pyrin yksinkertaistamaan ja rajaamaan pieneen kertomukseen. Mistä minä puhun, kun puhun historiasta, sen opetuksesta ja mahdollisesta lohdutuksesta? Lähden tässä omasta historiastani.
Puhun opettajistani, historianopettajistani. Heistä, joilta olen oppinut, että ajatus historiasta opettajana on historiallinen.
Historia on ”aikakausien todistaja, totuuden valo, elävä muisti, elämän opettaja ja menneiden aikojen sanansaattaja.”
Sanat ovat valtiomies ja filosofi Ciceron: historia magistra vitae.
Suoraan Roomasta, siis Roomaan!
Villa Lantessa Roomassa juhlittiin ensimmäinen joulukuuta 1984 Veikko Litzenin 51-vuotissyntymäpäivää, 41 vuotta sitten. Olin syksyn ajan osallistunut Veikon tieteelliselle kurssille, jonka aiheena oli myöhäisantiikki, kulttuurin murros 300-luvulla ja 400-luvulla. Siis jaksona, jolloin Konstantinus Suuren keisarikauden aikana ja sitä seuraavana ajanjaksona kristillinen kirkko vähitellen sai keskeisen aseman Rooman valtakunnan mahtiuskontona.
Minun oli määrä jättää oma tutkimusraporttini ryhmän ruodittavaksi joulukuun viidentenä 1984, tasan 41 vuotta sitten.
Mutta syntymäpäivän kunniaksi luovutin jo ennalta raportin ”Sykliteoreettisen historianäkemyksen kehityspsykologisesta tulkinnasta” (Kuva 1).
Kuva 1. Sykliteoreettisen historianäkemyksen kehityspsykologisesta tulkinnasta.
Tekstiä raportissa ei ole paljon, kaikki olennainen on kerrottuna raporttiin liitetyssä kaaviossa (kuva 2).
Kuva 2. Veikko Litzenin elämä syklisenä kokonaisuutena.
Kaaviossa kuvataan Veikko Litzenin elämä syklisenä kokonaisuutena, ensimmäinen kierros päättyy 50 vuotisjuhlaan ja tuolloin vuonna 1984 oltiin toisen kierroksen vuodessa yksi.
Tämä oli tietysti vitsi. Mutta muotoilu liittyi Veikon persoonallisuuteen, hänen innostuksensa lapsenomaiseen ulottuvuuteen. Veikko Litzen oli tullut Villan Lanten johtajaksi edellisenä vuonna 50 vuotta täyttäessään ja oli nyt uuden alussa. Yksi Veikon johtoajatuksia oli tutkia kristillisen kirkon ja sen oppien ja rakenteiden juuria aiemmassa antiikin kulttuurissa.
Varsinainen raporttini oli tuon paperin kymmensivuinen liite (Kuva 3).
Kuva 3. ”Sykliteoreettisen historianäkemyksen kehityspsykologisesta tulkinnasta” -tekstin varsinainen teksti oli liitteenä.
Säästän teidät kuulijat / lukijat – ja itseni – yksityiskohdilta.
Syklisyys-lineaarisuus-erottelu ei kuitenkaan ollut pelkkä vitsi. Yksi tapa erottaa antiikin – erityisesti kreikkalainen – ajattelutapa kristillisestä, on nimetä antiikin aikakäsitys sykliseksi, ikuisen toiston ajatukselle perustuvaksi ja kristillinen aika lineaariseksi, pelastushistorian yhteen vääjäämättömään suuntaan eteneväksi ainutkertaiseksi jatkumoksi.
Olin saanut tehtäväksi tutkia pakanuutta, pakanuuden käsittelyä kirkkoisä Augustinuksen oppi-isän kirkkoisä Ambrosiuksen teksteissä. Vertailin Ambrosiuksen ja muutama sata vuotta aiemmin eläneen Ciceron ajatuksia. Yritin ottaa avukseni ajan ja historian hahmottelutapojen erot noilla herroilla.
On ehkä temperamenttikysymys, näyttäytyykö tuo syklinen ympärikuvio lohduttavana vai toisiko lohdun ennemmin lineaarinen jana historian kuvauksena. Haemmeko toiston turvallisuutta vai jatkuvan muuttumisen tuomaa jännittävyyttä?
Veikko Litzen taitaa sijoittua johonkin välimaastoon. Hän kirjoittaa teoksessaan Tie Nikeaan: ”Historiantutkijoille on kuitenkin sangen kategorisesti opetettu, ettei mikään menneisyyden tapahtuma sellaisenaan toistu. —- Mutta toisaalta kulttuuri – tavat – merkitsevät ratkaisujen toistamista samanlaisina.”
Opetusta, ehkä lohdutusta haenkin tässä kohtaa opettajaltani Veikolta. Hänen ajatuksensa kulttuurien ja oppien periytymisestä voi opettaa: ei ole mitään lopullisen alkuperäistä, aina on edeltäjien edeltäjiä. Mikään oppi tai kulttuuri ei voi kukkoilla velattomuudella.
Suhteellisuuden tajua siis? Entä se historian lohdutus?
Jälleen tarvitaan historiallista määrittelyä.
Lohdutusotsikko on lainaa myöhäisestä myöhäisantiikista. Roomalainen filosofi Boethius kirjoitti teoksensa De Consolatione philosophiae.
vuonna 523 tai 524. Boethius oli vangittuna Paviassa ja odotti tuomiota syytettynä vehkeilystä gooottikeisari Theoderikin hallintoa vastaan. Senaatti tuomitsi ja Boethius teloitettiin. Mutta sitä ennen hän ehti keskustella teoksessaan Filosofiaa edustavan hahmon kanssa muun muassa vaurauden, vallan ja maineen ohimenevästä luonteesta.
Näistä teemoista historiallakin voisi olla sanottavaa. Lohdutuksen sanoja ehkä?
Palaan opetuksiin ja opettajaani, opettajiini. Lähdin Veikosta ja palaan syklisyyden nimissä Veikkoon lopuksi. Mutta ensin aikojen alkuun.
Opettaja opettaa
Ensimmäinen oikea historianopettajani oli Sirkka Ahonen, myöhemmin kasvatustieteen professori Helsingin yliopistossa. Olin viidennellä luokalla Helsingin yhtenäiskoulussa, 9-10 vuotias, ja käsittelyssä oli muistaakseni joko Egyptin tai antiikin historiaa.
Keksimme kahden luokkatoverini kanssa mahdollisuuden lyhentää oppitunnin kestoa ainakin omalta kohdaltamme. Ehdotimme Sirkalle, että menisimme juuri muodostetun työryhmämme kanssa hetkeksi luokan ulkopuolelle valmistelemaan oppituntiin liittyvää näytelmää. Luulen, että myös opettajamme aavisti pohjimmaisen motivaatiomme, mutta myöntyi uteliaisuudesta ehdotukseemme.
Poistuimme luokasta, olimme tehokkaita ja jo kymmenen minuutin päästä palasimme ja esitimme erittäin tuoreen 5-minuuttisen näytelmän pyramidien rakentamisesta tai Aleksanteri Suuresta tai jostakin muusta kiinnostavasta henkilöstä tai toiminnallisesta asetelmasta.
Tuo näytelmämme ja myöhemmätkin näytelmämme samalla estradilla edustivat melkoista avantgardea ja komiikalla oli siinä tärkeä osa – luultavasti Spede Pasasen meille viitoittamalla tiellä. Ehkä draamalajityyppimme täsmällisin nimitys olisi sittenkin sketsi. Historiaa käytettiin surutta naurun lähteenä ja muistikuvieni mukaan ainakin meillä esiintyjillä itsellämme oli hauskaa. Samalla taisimme ajatella olevamme hiukan ovelia ja jossakin määrin vedättävämme opettajaamme.
Mutta muistan myös Sirkan valppaan ja kiinnostuneen katseen. Hän näytti suhtautuvan ehdottoman vakavasti puuhailuihimme.
Opetus? Historia voi olla hauskaa hauskanpitoa ja tarjota pakoväylän arjen harmaudesta – niinkö? Niinkin, mutta tärkein varhainen oppi oli: ilmeisesti historiaa, menneisyyden tapahtumia, sopii käsitellä monin eri tavoin.
”One uses what one has – and there is work to be done”, sitä käytetään mitä on tarjolla – ja on hommia tehtävänä’, voisi olla suomennos. Tämän kuulin 1980-luvulla antiikin historioitsija Päivi Setälältä Helsingin yliopistossa historian opintojeni alkuvaiheessa. Tuo on sitaatin sitaatti, antiikin tutkimukseen tuon moneen muuhunkin käyttöön soveltuvan sanonnan kohdisti historioitsija Ronald Syme.
Mutta vaikka ajatus ei ollut alun perin Päivi Setälän, olennaista oli päättäväisyys joka äänestä kuului. Antiikin maailmasta säilynyt lähdeaineisto on sirpaleinen ja aukollinen, tekstejä on kadonnut, aineistoa on säilynyt satunnaisesti. Mutta niillä mennään, mitä käytettävissä on ja ryhdytään töihin. Aivan niin kuin suomalainen Villa Lanten tutkimusryhmä selvittäessään roomalaista talous- ja sosiaalihistoriaa tiilileimojen avulla.
Antiikin lähdeaineisto muodostaa rajallisen suljetun kokonaisuuden, mutta se voidaan avata mitä moninaisimmin kysymyksin. Rajattu aineisto ohjaa keskittämään huomion. Tässä piilee ainakin kahtalaista oppia myös kaunokirjailijalle. Rajoitukset aineistossa voivat olla innoituksen lähde. Voi olla viisasta suunnata huomionsa sille alueelle missä aineistoa on rajallisesti. Jää mielikuvitukselle tilaa. Joskus rajat pitää tehdä itse, päättää että näillä mennään!
Entä se lohtu?
Turvallisissa rajoissa, miksei niinkin? Mutta jotakin muuta siellä sanojen takana piilottelee, yritetään kohta päästä kurkistamaan niiden taakse.
Historianfilosofia opettaa
”Ihminen tekee historiaa eikä kuitenkaan sitä tee”. Tämän kiteytyksen klassisesta historianfilosofiasta Adam Smithistä Hegeliin takoi historioitsija, aatehistorian tutkija Matti Viikari muutaman opiskelijapolven päähän 1980-luvulla Helsingissä. Myös minun päähäni. Historian dynamiikka ”näkymätön käsi” ja ”järjen viekkaus” saavat aikaan sen, että inhimillisen toiminnan ja tavoitteiden summana syntyy rakenteita, laitoksia ja järjestelmiä, jotka ylittävät kaikki ihmisten tietoiset pyrkimykset.
Kirjailijalle tässä itse asiassa avautuu dramatiikan oppitunti, joka heijastelee Aristoteleen poetiikkaa ja tragedian määrittelyä: jalolle henkilölle käy köpelösti jonkin virheen vuoksi. Päämäärät voivat olla yleviä, lopputulos aivan muuta. Historian suuri dynamiikka Viikarin tapaan luonnehdittuna opettaa henkilödraaman pelisääntöjä.
Muitakin draaman lakeja voi ammentaa historianfilosofiasta. Menneisyyden yksittäisten tapahtumien pintataso tarjoavaa tilanteiden poukkoilevaa puhetta, jonka taakse kätkeytyy merkitysten ja yhteyksien verkosto.
Vastaavasti näyttämödraaman henkilöhahmon repliikki on kiinnostavimmillaan kun se sanoo yhtä, mutta sen alla oleva todellinen viesti on toinen. Tässähän on kyse subtekstistä, kirjallisuudentutkija Kirili Taranovsksin aktivoimasta käsitteestä, joka on levinnyt teatteri- ja draamapuheen perustarpeistoon.
Historia, klassisen historianfilosofian merkityksessä näyttää olevan huomattava draamakirjailija. Inhimillisen pyrkimysten pintakertomuksen alla kehkeytyy aivan toinen tarina.
Tämänkin kirjailija yrittää ottaa opiksi. Mutta entä kiteytyksen oma piilotaso? Mikäs on tuon historian-tekemisen-eikä kuitenkaan-tekemisen subteksti, piiloteksti, lisämerkitys?
Löytyisikö sieltä lohtu?
Kaivaudutaan senkin pinnan alle myöhemmin.
Historia opettaa …. pitkän kaavan kautta
Seuraava oppitunti tulikin itseopiskelun kautta: minua opetti itse historia, omaan monisanaiseen tyyliinsä. Nyt siis kerron pitkänpuoleisen tarinan.
Historian perusopinnoissa olin oppinut, että nykyaikainen historiankirjoitus saa muotonsa 1800-luvulla ja sitä pohjustaa olennaisesti nykyaikaisen arkistolaitoksen synty. Se taas syntyy Ranskan vallankumouksen yhteydessä, Pariisissa. Entä jos tuolloin tilaisuutta olisi käytetty hyväksi ja olisi tehty suurisuuntainen väärennös koskien Pariisia, Ranskaa, eurooppalaista ja koko maailman historiaa?
Olin leikitellyt ajatuksella, että mitäpä jos jokin kaupunki katoaisi. Nyt tuli oivallus: parasta jos tuo kaupunki ei olisi esimerkiksi ”kadonnut Kerava” vaan maksimaalisen näyttävästi juuri Pariisi. Seuraava ajatus olikin: millä tavalla näin ilmiselvän hullua ajatusta voisi perustella ja todistella? Mikä johti kysymykseen, voisiko sille saada todisteet historiasta, menneisyydestä?
Historian opeille hain sivustatukea filosofiasta, Michel Foucault’ta höystettynä tieteenfilosofian paradigmaproblematiikalla. Entäpä jos Foucault otettaisiin äärimmäisen vakavasti ja lähdettäisiin siitä, että tietämisen tavassa tapahtuu 1700- ja 1800-luvun vaihteessa niin perustava muutos, että sanojen ja käsitteiden viittaussuhteet muuttuvat täysin. Myös se mistä puhuttiin, kun puhuttiin Pariisista. Entäpä jos Pariisia ei koskaan ollutkaan?
Mielikuvitushypoteesiksi vai pitäisikö sanoa tutkimuskysymykseksi muotoutui: olisiko Ranskan vallankumous ja kansallisen arkiston perustaminen tehnyt mahdolliseksi suuren salaliiton, jossa ihanteelliselle mielikuvituskaupungille oli luotu historiallinen menneisyys?
Jo pintapuolinen tutustuminen tausta-aineistoon näytti luovan teesille edellytyksiä. Ranskan vallankumouksen arkisto-operaatioihin liittyi paitsi dokumenttiaineiston keskittämistä, myös yhtäällä massiivista asiakirjojen tuhoamista ja toisaalla aineiston uudelleen järjestämistä.
Manipulointiako?
Vähemmän tunnettua on että samankaltainen meno jatkui Napoleonin aikana mutta nyt koko Euroopan mittakaavassa. Napoleonin tavoite oli perustaa Pariisiin Euroopan keskusarkisto.
Sitä varten tehdyt arkistojen siirrot valloitetuista maista johtivat useissa tilanteissa arkistojen tuhoutumiseen tai tärveltymiseen. Onnettomia sattumia vai jälleen manipulointia?
Tutkimushypoteesini testaus edellytti matkaa Pariisiin, niin sanottuun Pariisiin ja siellä Archives Nationalesiin, Ranskan kansallisarkistoon. Mukanani oli suosituskirje Helsingin yliopiston historian laitokselta ja sen tukemana onnistuin esittämään vakavasti otettavaa historiantutkijaa.
Ranskan Kansallisarkisto oli vuonna 1990 juuri siirtynyt tietokoneaikaan. Asiakirjamappien luokittelukoodeja haettiin vielä vanhoista käsinkirjoitetuista luetteloista, mutta tilaukset tehtiin tietokoneella. Aloitin Napoleonin aikaisista arkistokaappauksista ja jäljitin niiden taustaa etenemällä ajallisesti taaksepäin kohti Ranskan vallankumousta.
Aluksi kaikki sujui, tutkin yhteenvetoja arkistokuljetuksista yms., mutta kun aloin lähestyä vallankumouksen aikaisia arkistotuhoja, ilmaantui kummallisia hankaluuksia.
Kävi esimerkiksi niin, että kun menin hakemaan tilaamaani arkistokansiota. virkailija pudisti murheellisesti päätään ja ilmoitti, että sitä ei voida hakea. Tiedustelin miksi. Virkailija vastasi, että lamppu on palanut arkistokäytävästä, jossa mappi sijaitsee. Arkiston virkailijoiden turvallisuutta ei voi asettaa vaaraan lähettämällä heidät tuonne pimeään käytävään.
Fiktiivisessä maailmassa tuo olisi voinut kuulostaa peitetyltä uhkaukselta – tai kenties vetoomukselta. Kiltti monsieur Nummi, älkää lähettäkö meitä siihen käytävään.
Minulla alkoivat olla vierailuni viimeiset päivät käsillä ja kiirehdin hyppäyksellä eteenpäin eli ajassa taaksepäin. Päätin tilata arkiston omaa historiaa koskevan arkistokonaisuuden ensimmäisen mapin, tavallaan koko arkiston synnyn ensimmäisen arkistokansion. Kirjasin koodin päätteelle ja sain vastauksen ”Tuntematon”.
Kävin kysymässä neuvoa päivystävältä arkistovirkailijalta, joka tuhahti että kyse on varmasti näppäilyvirheestä. Koodille on aina vastineensa arkistomappien säilytysjärjestelmässä. Virkailija kirjoitti koodin omalle päätteelleen: sama vastaus. Tuntematon.
Paikalle tuli lisää arkistovirkailijoita. Kukin vuorollaan yritti toistaa jo turhaksi paljastuneen naputtelun. Käsiä leviteltiin, silmiä pyöriteltiin ja huudahdeltiin ”Mon Dieu!” Tällaista ei ollut ennen tapahtunut. Tämä ei ollut mahdollista.
Lopulta paikalle tuli vanhempi, arvokkaan näköinen päällikkötason virkailija. Hän ehdotti, että tekisin asiasta tiedustelupyynnön arkiston johdolle. Täytin virallisen lomakkeen ja minulle vakuutettiin, että asia selviäisi nopeasti. Kyselin vastausta seuraavana päivänä.
”Vastausta ei ole vielä saatavilla, palatkaa asiaan huomenna”, minulle ilmoitettiin, sävy oli nyt tyly.
Palasin neuvontatiskille seuraavana päivänä ja sitä seuraavana. Jatkoin kyselyäni päivittäin vierailuni loppuun asti, mutta aina sama kielteinen vastaus.
Minulle ei luovutettu Ranskan kansallisarkiston omasta historiasta, arkiston perustamistoimista kertovaa ensimmäistä asiakirjamappia. Ensi reaktio oli pettymys, sitten hämmennys ja lopulta suorastaan riemu. Kuvittelisin että rikostutkija tuntee jotakin samaa saadessaan kiinni vuosikausia jahtaamansa suurrikollisen.
Luin uusin silmin arkistosta kokoamieni Veikko Litzenin ammattikollegojen Ranskan kansallisarkiston ensimmäisten johtajien, Armand-Gaston Camus’n ja Pierre Claude François Daunoun, aineistoja. Esimerkikiksi kovin sopivasti vuonna 1804 juuri ennen Napoleonin siunausta keisariksi arkiston perimmäiset salaisuudet tunteva Camus kuolee. Vaieten iäksi salaisuuksista – vai vaiennettuna? Camus’n sisaren keisarille osoittaman kirjeen voisi lukea kiristykseksi, jossa vaaditaan rahakorvausta Camus’n lapsille. Epäluuloa herättäviä asiakirjoja kyllä löytyi, kunhan vain ymmärsi epäillä.
Tein selonteon arkiston tapahtumista ja kysymyksiä herättävistä dokumenteista tekeillä olevaan käsikirjoitukseeni. Tarjosin Otavalle kirjoitustani tietokirjana, paljastuskirjana, mutta suureksi hämmästyksekseni se päätyi kaunokirjalliselle osastolle ja tuli varustetuksi suomenkielisen kertomakirjallisuuden kirjastoluokituksella. Teoksen nimeksi tuli Kadonnut Pariisi ja riipaksi nimitys romaani.
”Pariisi” opettaa
Miten arkistotarinani pitäisi tulkita? Tai mitä se opettaa? Tai kenties lohduttaa?
Vaihtoehto 1: teesini on oikea – ja tietokirjaksi luokittelu olisi ollut paikallaan. Jotakin hämärää tässä on. Ei asiakirjoista nousevaa savua ilman tuhoavaa tulta. Kyse on Pariisin salaliitosta. Pariisia ei koskaan ollutkaan, nyt me vain olemme juuttuneet valmiisiin mielikuviimme, vierailemme kulissi-Pariiseissa ja uskomme sovinnaisesti siihen mihin muutkin, vaikka mitään kokonaishavaintoa meillä ei tuosta paikasta ole. Vain aistimuspalasia kerrallaan ja kosolti kaikenlaista mytologiaa.
Ehkä olin aikaani edellä. Nyt salaliittoteoriolla olisi kysyntää. Tässä voisi olla aineksia kansanliikkeeseen! Ketä nyt sitten tästä törkeästä salaliitosta päädyttäisinkään syyttämään.
Vaihtoehto 2: menneisyydellä, historiallisella aineistolla, historian faktoilla, voidaan sopivasti valikoiden ja järjestellen todistaa yhtä sun toista. Melkein mitä vain. Kyseenalaistava katse murentaa yksiselitteisimmmältäkin vaikuttavan dokumentin vastarinnan. Taustalla väijyy luonnonlakimainen opetus epäluulon voimasta:: on aina helpompi rikkoa kuin rakentaa.
Opettiko historia siis minulle anarkiaa – tai peräti historiallista huliganismia? Ehkäpä osin niin, varsinkin jos puhutaan todistelusta hiukan huolettomaan sävyyn.
Minulle tämä kuitenkin kertoo tutkimuksellisen historiankirjoituksen ja historiallisen sepitteen häilyvästä rajapinnasta. Se kertoo siitä, että filosofisteoreettinen keskustelu 1960-luvulta alkaen historiankirjoituksen kielellisestä, kertomuksellisesta ja kirjallisesta luonteesta osui maaliinsa. Siis kaikki tuo mitä niin sanottu narratiivinen käänne toi mukanaan, viittaan nimilitaniaan: 1960-luvulta Arthur C. Danto ja Morton White, 1970-luvulta alkaen Hayden White ja 1980-luvulta Frank Ankersmit ja niin edelleen.
Vedetään mutkat suoraksi yhden esimerkin voimin. Leonardo da Vincin syntymä 15. huhtikuuta 1452 ”yön kolmantena tuntina” on (tai voi olla) tosiasia, mutta renessanssi ei, se on kielellinen ajatusrakennelma vailla yksiselitteistä viittauskohdetta.
Taulun voi niin sanotusti nostaa pöydälle kaikkien nähtäväksi, renessanssia ei, niin kuin ei Pariisiakaan.
Historian jäsentäminen, tutkiminen ja kirjoittaminen nojaa kieleen ja sen myötä se on keskeisesti kirjalliskuvitteellista toimintaa. Esimerkiksi: vaikka jostakin joukosta tosiasioita voidaan päästä yksimielisyyteen, niistä on mahdollista rakentaa monta kilpailevaa tutkimustulkintaa, selontekoa tai tarinaa laajimmassa mahdollisessa mielessä. Paremmuus ei silloin riipu faktoista.
Taas tullaan draamaan ja Aristoteleseen, esimerkiksi siihen miten ihmisiä, siis historian toimijoita katsotaan. Jos heitä katsotaan alaspäin, meitä tyhmempinä ja tietämättömämpinä, kirjoitetaan komediaa. Jos heitä katsotaan ylöspäin, meitä jalompina, mutta vailla sitä myöhempää tietoa, joka meillä on, kirjoitetaan tragediaa. Luontainen besserwisseriytymme johtaa usein komedian tielle. Tiedämme lopputuloksen ja sen takia voimme aina tuntea itsemme viisaammiksi kuin menneisyyden hämärässä harhailevat hahmot.
Mutta mihin nyt ollaan päätymässä? Ollaanko siirtymässä jonkin sortin relativismiin, historiankirjoituksen kyvyttömyyteen tarjota lopullisia totuuksia – siis heti mikäli siirrytään yksittäisten faktoista kerronnan ja tulkinnan tasolle.
Huomattakoon kuitenkin, että relativismi ei välttämättä ole absoluuttista vaan relatiivista – suhteellista. Ainakin historiantutkimuksen sisällä näyttäisi olevan jonkinlainen yksimielisyys järkiperäisen tutkimuksen periaatteista. Sen myötä tulkinnoista voidaan väitellä, vaikkei ehkä päästä yksimielisyyteen eikä saavuteta lopullista tulkinnan totuutta.
Mutta se ei ole varsinaisesti minun murheeni, minähän lähdin tässä autofiktion hengessä kertomaan siitä mitä minusta tuntuu. Tunnustan kevytmielisyyteni: historianfilosofinen pyörittely on minusta riemastuttavaa aivan sinänsä, se ruokkii villiä fantasiaa.
Hiukan vastuullisempi huomio on: historiografian filosofiasta avautuvan relativismin voi nähdä vapauttavana. Se avaa mahdollisuuden tulkintojen moninaisuudelle, voisi jopa sanoa: suvaitsevaisuudelle.
Toisin tuntevat kysyvät: mitä sitten sanotaan esimerkiksi holokaustin kieltäjille? Kun mihinkään absoluuttiin ei voi vedota, ei vain ole muuta tietä kuin yrittää houkutella vastaväittäjiä hyväksymään historiallisen rationaliteetin pelisääntöjä. Menestystä ei tosin voi luvata.
Sanoisin silti, että historiografian filosofian tosiasoiden tunnustaminen on viisauden alku.
Sitä paitsi lopullisen totuuden ajatukseen liittyy vähintäin yhtä pelottavia mahdollisuuksia kuin totuuden suhteellisuuden lähtökohtaan. Absoluuttinen totuus sopii erinomaisesti palvelemaan absoluuttista yksinvaltaa.
Vaikka olen onnistunut löytämään itselleni historianfilosofian opetuksista innostavia vapauden ulottuvuuksia, myönnän että lohdun ja lohdutuksen kannalta tilanne on ristiriitainen.
Raamatun kovin kohdellun Jobin sanoin: ”Parhaatkin lohduttajat – tehän vain lisäätte tuskaa!”
Silti tuntuu siltä, että jossakin tuossa Ranskan kansallisarkiston tienoilla lohtu hetken aikaa häivähti.
Jatkan etsimistä.
Mitä oppia, ehkä lohtua, itse historiallinen sepite, fiktio, voisivat tarjota – tai ovat minulle tarjonneet?
Fiktio opettaa
Romaanini Kiinalainen puutarha ja Käräjät asettuvat suht’ selkeästi historiallisen romaanin lajityyppiin sen perinteisessä Walter Scottiin juontavassa merkityksessä. Niissä viitataan todellisiin tai ainakin dokumentoituihin menneisyyden tapahtumiin ja kirjan menneisyyteen on jonkinmoinen aikaväli. Kumpikin teoksista ajoittuu pääosin 1900-luvun alkupuoliskolle, niissä esiintyy henkilöitä, joilla on vastineensa menneisyydessä. Ne edustavat lisäksi realistista tai pitäisikö sanoa realismin illuusiota tavoittelevaa linjaa.
Sama illuusion tavoittelu pätee hiukan sovittaen kirjoittamaani oopperalibrettoon Vapauden vanki ja siihen kytkeytyvään historialliseen runoelmaan Balladi tuomitusta presidentistä. Sovittamista tarvitaan, koska realismin ankarimmat kriteerit eivät täysin toteudu esimerkiksi kohtauksessa, jossa pääministeri Ryti laulaa Moskovassa skoolauslaulua generalissimus Stalinille.
Sivuhuomiona todettakoon, että tällaisten Suomen historian merkkihahmojen, erityisesti Kiinalaisessa puutarhassa supertähti Mannerheimin ottamisessa osaksi historiallista fiktiota on hyötynsä ja haittansa. Kaikenlaista tulee näennäisesti ilmaiseksi, tyypit tunnetaan, yhtä sun toista on selvillä selittämättä, mutta mitään ilmaisia fiktiivisiä lounaita ei historiajulkkiksenkaan kanssa ole tarjolla. Kun lajityyppinä on mainittu historiallinen realismi, tulee taakaksi faktatiheys, aivan liikaa on valmiiksi tiedossa.
Silti: laajatkaan päiväkirjamerkinnät eivät kerro mitä Kiinan vakoilumatkallaan sairasteleva eversti Mannerheim jutteli hevoselleen Filipille ratsastaessaan Taklamakin autiomaan reunaa lokakuussa 1906. Välimainos: se muuten paljastetaan romaanissa Kiinalainen puutarha.
Jos taas luovutaan ankarasta realismi-illuusion tavoittelusta, on metsästäjä Mannerheim vapaata riistaa. Vielä kun Mannerheim on jo suodatettu niin monenmoisen fiktion kautta ja muuttunut mytologian hahmoksi.
Tällaisen historiallisen julkkiksen kautta paljastuu kuitenkin yhtä sun toista siitä, millainen on historiallisen sepitteen suhde todellisuuteen, historialliseen todellisuuteen. Se suhde on kiero.
Olisinhan voinut sijoittaa eversti Mannerheimin paikalle ja aivan samat tilanteet kokemaan historiallista esikuvaansa kaikin tavoin muistuttavan eversti Tötterströmin. Mutta näin en tehnyt. En tehnyt sitä siitä huolimatta, että korostan mielelläni että romaanini eversti Mannerheim on kuvitteellinen hahmo, jonka rakennuspuina vain on koko joukko historiallisen Mannerheimin vaiheita.
Miksei siis yhtä hyvin eversti Tötterström ratsastamaan Aasian halki Venäjän armeijan saamaa vakoilutehtävää toteuttamassa ja asettautuneena suomalaisen tutkimusmatkailjan valeroolin taakse. Ei Tötterströmiä, koska halusin hyödyntää todellisuuden, historiallisen todellisuuden lumovoimaa. Se oli tärkeää toisaalta itseni kannalta, kirjoitusprosessin kannalta, pitää itseni kuvittelemani Mannerheimin hahmon tuntumassa, lumouksessa. Mutta vielä tärkeämpää oli tarjota tuo Mannerheim kuviteltavaksi lukijalle minkään Tötterström-sivupolun häiritsemättä. Hyödyntää sitä, että lukija kuvittelee että tässä kerrotaan historiallisesta Mannerheimista, että juuri noin se on voinut mennä.
Tämä asetelma koskee nähdäkseni yleisesti biofiktiota, todellisten historian hahmojen kaunokirjallista elämän kuvausta. Mutta sama flirttailu todellisuuden, historiallisen todellisuuden kanssa liittyy kaikkiin realistisiin historiallisiin romaaneihin. Toden ja kuvitellun raja jää monin paikoin epäselväksi tai paremminkin jätetään epäselväksi. Siis aivan tarkoituksellisesti.
Tämä ei ole moitittavaa, vaan se on olennainen osa lukemisen ja kokemisen peliä. Se muistuttaa hiukan sitä sopimusta joka tehdään teatterissa, katsomon ja näyttämön välillä: leikitään yhdessä että jokin on ikään kuin totta.
Tiedän lukijan roolissa, että tuo voi olla hyvin ärsyttävää. Haluaisin tietää, että menikö se oikeasti juuri noin kuin historiallisessa sepitteessä kerrotaan. Mutta tajuan samalla, että tuo epävarmuus tekee minut, lukijan uteliaaksi, kiihottaa mielikuvitusta. Tarina kuljettaa salaisuutta mukanaan tai ihanteellisesti tulkittuna se kätkee itseensä pedagogisen muistutuksen historiankirjoituksen luonteesta: me emme voi koskaan aivan varmasti tietää.
Toisaalta tämä kiero piirre voidaan kääntää todelliseksi kieroudeksi. Demagogiaksi. Manipulaatioksi.
Tekijälle kun on aina auki pakotie. Kun historiallisen fiktion tekijältä tivataan totuutta tai häntä syytetään vääristelijäksi, hän voi aina sanoa: no mutta tämähän oli vain fiktiota, sepitettä.
Silti historiallisen fiktion kirjoittaja yleensä pitää monin tavoin yllä yhteyttä niin sanottuun todelliseen historiaan juuri esim. tarrautumalla historiallisiin nimiin. Todellisuuden läheisyys, todellisuuden mahdollisuus, tekee tarinasta kiinnostavan.
Todellisuuden retorinen voima on – paasikivimäisesti ilmaisten – hirmuinen. Tähän liittyy myös autofiktion viehätys: todellisuus, todelliseksi väitetty ja luvattu, voi kiihottaa ja kuohuttaa erityisen voimakkaasti.
Niin voimakkaasti, että se halutaan uskoa todeksi.
Kalle Pihlainen on artikkelissaan Konstruktivistinen historiateoria fiktiivisyys-keskustelun jälkeen kuvannut osuvasti tätä samaa ilmiötä osana historiantutkimusta ja siihen kohdistuvaa kiinnostusta: ”Sama kaipuu tuo monet lukijat ja oletettavasti historioitsijatkin historian pariin: he kaipaavat todellisuutta silloinkin kun se on kokemuksellisesti tavoittamattomissa – kuten se menneisyyden tapauksessa on.”
Tässä on yhtymäkohta poliittiseen propagandaan ja demagogiaan. Kyse ei ole välttämättä vain siitä, että joku ihminen johdetaan uskomaan perättömyyksiin. Mukana voi olla tuon ihmisen halu, tahto uskoa jotakin hätkähdyttävää todeksi.
Mutta entä se lohtu?
Fiktiosta taas faktaan, tosin fiktion kautta koukkaisten.
Todellisuus opettaa
Historiaan, historialliseen todellisuuteen liittyy myös kadottamisen ja unohtamisen ulottuvuus.
Vuosi sitten ilmestyi historiallinen romaanini Käräjät, joka sijoittuu Etelä-Pohjanmaalle, keskeiset tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1938 ja niiden keskilössä on suurta joukkoa koskenut sikilönlähdetys- eli aborttioikeudenkäynti. Romaanissa esiintyy henkilöhahmoja, joilla on esikuvansa historiallisessa todellisuudessa, mutta ei Mannerheimin tapaisia historian supertähtiä. Tarinan henkilöt eivät ole yksi-yhteen esikuviensa kanssa, henkilöhahmoja on yhdistelty, nimet ovat keksittyjä kuvitteellista Tarvajoen paikkakuntaa myöten.
Mutta silti tämäkin kirja noudattaa historiallisen romaanin kierouden logiikkaa. Kirjan loppuun sijoitetuista jälkisanoista ja kirjallisuusluettelosta lukija voi helposti päätellä, että Tarvajoen esikuvana on ollut Teuva ja yhtenä aineistona on ollut käräjäoikeuden pöytäkirjoja, vankkaa faktaa siis. Lukija voi lähteä siitä, että yksi jos toinenkin kirjassa kerrottu on ollut historiallista todellisuutta, todella tapahtunutta. Todellisuuden lumovoima on vaivihkaa näin saatu kirjaa kannattelemaan. Ilmoitan kirjan lopussa kuitenkin hurskaasti, että Käräjät on kuvitteellinen kertomus kuvitteellisista ihmisistä.
Mutta tämä ei ole opetus, ei mikään lohdutuskaan. Opetus löytyi historiallisesta todellisuudesta, siitä miten asiat oikeasti menivät. Todellisella Teuvalla käytiin ylimääräisiä käräjiä useaan otteeseen kesällä 1937. Syytettyinä sikiönlähdetyksistä oli nelisenkymmentä isäntää, emäntää, piikaa ja renkiä. Maakunnan lehdet Ilkka ja Vaasa etunenässä uutisoivat oikeudenkäynnin vaiheista usean kerran.
Voi olettaa, että näin laajan joukon ja noin perusteellisen uutisoinnin myötä koko paikkakunnan aikuisen väestön täytyi tietää että tämmöinen oikeudenkäynti oli seurakuntatalossa menossa. Kuitenkaan tuolloin 15-vuotias äitini ei tiennyt tapauksesta mitään, vaikka yksi hänen enonsa ja yksi hänen tätinsä puolisoineen olivat syytettyinä ja lopulta tuomittuina kärsimään rangaistusta Vaasan vankilaan.
Tuon ajan aikuisia ei ole enää ole elossa. Kun keskustelee nykyteuvalaisten, myös heistä aivan vanhimpien kanssa, käy ilmi, että heille moiset tapahtumat ovat tuiki tuntemattomia. Tietokatkos vaikuttaa jokseenkin täydelliseltä. Ei tuollaisista asioista ole kerrottu eteenpäin hauskana sukutarinana tyyliin, että ”se oli silloon ku paappa ja mummu Vaasan vankilahan joutuuvat”.
Käy ilmi, että tällainenkin pientä paikkakuntaa koskeva mullistava tapahtumasarja voi tyystin kadota tietoisuudesta.
Mutta onneksi ovat arkistot.
Jos tällä tarinalla on jokin opetus se voisi olla: historiasta kiinnostuneen kannalta ei ole mitään parempaa kuin että sukulaiset ovat tehneet rötöksiä. Sitten jääneet niistä kiinni, poliisi kuulustellut, käräjät ovat käsitelleet, tuomio annettu ja rangaistus pantu täytäntöön. Niin ja kunnon viranomaiset ovat kaiken tämän panneet kirjoihin ja tallettaneet arkistoon, tässä tapauksessa Vaasan maakunta-arkistoon, nykyisin Suomen Kansallistarkiston Vaasan toimipisteeseen.
Mutta entä se lohtu sitten?
Vaikka historioitsijan taustani panee tässä vastaan, ehkä unohtamisessa, unohduksen mahdollisuudessa on myös jotakin armollista. Häpeän jatkumoa ei näytä kulkevan tässä tapauksessa sukupolvesta toiseen. Onneksi tässä tapauksessa oikeus- ja sopivuuskäsitykset ovat siinä määrin muuttuneet, että tuskin mitään häpeäntunteita on historian penkominen saanut enää aikaan.
Unohtamisen ja muistamisen vastakkaisenasettelussa ollaan taas yhden historian suhteellisuuden äärellä. Kaikkea mennyttä ei voida muistaa eikä menneestä ole yhtä täydellisimmän totta kertomusta.
Tämä ei ole kuitenkaan lohdutus lainkaan eikä se ole se historian lohdutus, jota lähdin hakemaan.
Arkistot ovat opettaneet
Hararia eivät historian opetukset tai tapahtumakulut lohduttaneet tekoälyn tuomien epävarmuuksien äärellä. Minä hain opetuksia ja lohtua toisaalta.
Palataan arkistoihin, Ranskan kansallisarkistoon ja Vaasan maakunta-arkistoon. Kun avasin arkistokansiot niin sanotussa Pariisissa keväällä 1988 ja 1990 ja asiakirjaniteet niin sanotussa Vaasassa syksyllä 2016, kun tavoittelemani paperit – yhdet kahdensadan ja toiset kahdeksankymmenen vuoden takaa – olivat edessäni, käsissäni, kun haistoin hienonhienon pölyn tuoksun, mielen täytti riemun tunne, joka pyyhki tuosta hetkestä kaikki murheet pois. Aistimukseen kuului puolittainen havainto, puolittainen aavistus toisista hahmoista siinä vierellä lähistöllä, kumartuneina omien paperisten aarteidensa ylle, jaettu kiinnostus ja intohimo jälkiin, jotka joku ihminen oli joskus jättänyt. Siinä oli jotakin hyvin lohdullista.
Siteeraan esikoisteostani Kadonnut Pariisi, jossa lainaan suomalaista arkistoneuvos Juhani Saarenheimoa, joka siteeraa arkistohistorioitsija Adolf Brennekeä, joka nimeää ensimmäiseksi arkistoteoreetikoksi Jakob von Rammingenin, joka jo vuonna 1571 kirjoitti: ”Arkisto on ruhtinaan ja hänen alamaistensa, köyhän väen sekä kaikkien naapurien sydän, lohdutus ja aarre.”
Lohdutus ja aarre. Tulkitsisin ja sijoittaisin aarre-sanan paikalle sanan riemu. Noita riemun tunteita arkistot ovat minulle tarjonneet. Jotakin samankaltaista olen tuntenut historiografian filosofian kiemuroiden keskellä seikkaillessani.
Opettajat ovat opettaneet
Historia on opettanut minua paitsi arkistoissa ja teorioissa myös historianopettajieni kautta ja siitä ovat olleet näytteenä edellä kertomani lausahdukset.
Mutta eikö tekoäly olisi voinut tarjota minulle nuo samat viisaudet? Ehkä, mutta jotakin puuttuu.
Kouluaikana minulla oli kolme historianopettajaa, yliopistossa kaikki kurssit laskien enemmän kuin tusina ja siihen vielä opiskelutoverit, joista moni oli opettajien veroinen. Jaettu kiinnostunut katse menneeseen loi ja toi yhteyden, joka kannatteli, kannattelee.
Tekoäly voi opettaa historiaa ja varmaankin kirjoittaa lohdutuksen sanoja. Mutta on vielä matkaa siihen että kateederilla meitä katsoo ihmishahmoinen kone, katsoo niin että sisällämme jotakin liikahtaa.
”One uses what one has”, sanoo Päivi Setälä päättäväisesti, rohkaisevasti. Sanojen takana on ääni, silmät jotka katsovat silmiin.
Matti Viikari kävelee edestakaisin kateederin takan, ottaa askelen kohti ikkunaa, ehkä tällaisena hämärtyvänä joulunalusajan iltapäivänä, taivuttaa päätään, sipaisee partaansa ja sitten sanoo: ”Ihminen tekee historiaa eikä sitä kuitenkaan tee.”
Boethius sai filosofialta hyvin muotoiltuja selkeitä vastauksia. Matti Viikari mumisee ja sanoo ”Ehkä… mutta sitten toisaalta.” Historiallinen varmuus on joka puolelta epävarmuuden ympäröimää.
Epävarmuutta voi käyttää lohdun riistämiseen. Historia saattaa olla ironista, pilkallista seuraa: ”Mistä noin koppava ilme? Sillä te kirjoitatte historiaa, ettekä kuitenkaan sitä kirjoita. Minä, historia, kirjoitan itseäni teillä.”
Mutta yhtä hyvin historia voi katsella meitä historianopettajan lempein silmin. Sanojen soinnissa on se, mitä ei ääneen sanottu: ”Älkää olko niin surullisia. Ihminen tekee historiaa eikä kuitenkaan sitä tee.”
Olen kertonut autofiktiivisen kertomuksen. Historian lohtu on minulle löytynyt opettajiltani, arkistoista, oppimisen ja löytämisen riemusta. Olen kaikin puolin etuoikeutettu.
Soisin kyllä tämän riemun, lohdun muillekin. Teoriassa se tai jokin sen kaltainen kokemus on ainakin Suomen kaltaisessa maassa kaikkien ulottuvilla.
Arkistoilla ja historiankirjoilla on aineellinen puoleensa, mutta niihin liittyvät merkitykset, elämykset, oppimisen ja tietämisen riemu ovat aineettomia. Se maailma on varoiltaan ehtymätön.
Tämä tietysti koskee oppimista ja tietämistä yleisesti. Niin kuin Yhtenäiskoulun filosofian opettajaltani Simo Siveniukselta opin: tiedon kakku on siitä ihmeellinen, ettei se jakamalla vähene.
Roomassa 41 vuotta takaperin Veikko Litzen oli uuden syklinsä alussa.
Muistan hänet sieltä, selittämässä ryhmälle meitä tiedonjanoisia kuulijoita myöhäisantiikin teemoista, innoissaan. Mielikuvassani hän suorastaan hyppelee puhuessaan, ei pysty pysymään aloillaan. Kun oikein pinnistän muistiani, kun siristän silmiäni niin että näen sinne vuosien taakse, huomaan että Veikkohan on hieman irti maanpinnasta. Ei vain hieman vaan selvästi. Niin kuin me oppilapsetkin.
Veikko opetti, historia opettaa – irti maan kamarasta ja utelias, innostunut katse menneeseen.
Harari, Yuval Noah: Nexus. Tietoverkkojen lyhyt historia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Bazar 2024. (-> s. 479)
Litzen, Veikko: Tie Nikeaan . k & h, kulttuurihistoria, Turun yliopisto ja Kirja-Aurora 2011. (-> s. 17-18)
Pihlainen, Kalle: ”Konstruktivistinen historiateoria fiktiivisyys-keskustelun jälkeen” Teoksessa Historian teoria. Lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan. Toimittaneet Kari Väyrynen ja Jarmo Pulkkinen. Vastapaino 2016. (-> s. 93)
Raamattu / Uusi kirkkoraamattu 1992. (-> Jobin kirja 16, 2)
Valmistuin kulttuurihistorian maisteriksi keväällä 2024 vajaan seitsemän vuoden opintojen jälkeen. Kulttuurihistoria on puhtaasti kiinnostuksesta ja intohimosta tehty valinta, en tuolloin ollut suunnitellut uraani millään tavalla. Opintojen edetessä huomasin kulttuurien välisten kohtaamisten ja globaalien valtasuhteiden olevan itseäni eniten kiinnostavia teemoja. Tein valintoja opintojeni ohella, jotka sallivat hakeutumaan nykyiselle alalleni, vaihtamatta rakastamaani pääainetta. Tein työharjoittelun ulkomailla, kävin vaihdossa, ja olin aktiivinen International Students of History Associationissa, lopulta toimien puheenjohtajana. Uskon tämän roolin auttaneen minut ensimmäiseen korkeakoulujen kansainvälisten asioiden työharjoitteluun.
Valmistumisen jälkeen tein vielä kolmannen työharjoittelun, josta päädyin nykyisiin tehtäviini kansainvälisten asioiden koordinaattorina. Korkeakoulujen kansainvälisten asioiden arjessa törmää yllättävän syvällisiin eettisiin pohdintoihin, joissa historian ymmärryksellä ja paljon puhutulla lähdekritiikillä on ollut suuri arvo. Historialliset valtasuhteet vaikuttavat edelleen kansainvälisessä liikkuvuudessa, monesti enemmän kuin haluammekaan myöntää. Opintoni antoivat vahvan pohjan näiden historiallisten kontekstien ymmärtämiseen sekä tiedon hankkimiseen ja soveltamiseen. Havaitsen itse lähestyväni tietoa juuri kulttuurihistorian näkökulmasta.
Tietääkseni nykyisessä organisaatiossani ei ole muita historia-aloilta valmistuneita. Ympärilläni on paljon tradenomeja, insinöörejä, kääntäjiä, ja kauppatieteilijöitä. Poikkitieteellisyys tuo paljon kiinnostavia näkökulmia keskusteluihimme, ja arvostankin tätä nykyisessä roolissani paljon. Toisaalta oma tutkintoni on monesti ihmetyksen aihe, ja päädyn usein perustelemaan opintojani ja niihin perustuvia näkökulmiani. Vielä tämä ei ole haitannut, sillä useimmiten päädyn ihaniin keskusteluihin työkavereiden kiinnostuksen kohteista. Alan laajuus yllättää monet, ja saa haaveilemaan kaikesta, mikä on vielä tutkimatta. Musiikki, urheilu, arkkitehtuuri, pseudohistoria, eläintutkimus, ja moni muu kulttuurihistorian nykytutkimuksen teema kiinnostaa laajaa yleisöä, ja avaa ovet uudelle poikkitieteelliselle dialogille. Vaikka en ole enää suoraan tekemisissä kulttuurihistorian kanssa, kannan ylpeästi mukanani oppejani ja puhun aina mielelläni taustastani ja alma materistani.
Kirjoittaja: Taru Bergman, kansainvälisten asioiden koordinaattori, Turun Ammattikorkeakoulu
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2024. Toimittajat: Jirka Louhio ja Mari Jaakkola.
Vuosi 2024 oli kohdallani mielenpainuva: minusta tuli kulttuurihistorian dosentti ja aloitin työt mielenkiintoisessa digitaalisiin kulttuuriperintöaineistoihin keskittyvässä DIGHT-net projektissa. Näihin tapahtumiin kulminoituu pitkän aikavälin kehitys, jota en alun perin suunnitellut lainkaan. Kun aloitin kulttuurihistorian opinnot syksyllä 1996, en ajatellut, että minusta joskus tulisi kulttuurihistorian dosentti, enkä tiennyt mitään digitaalisista tutkimusmenetelmistä. Nämä asiat tulivat mukaan elämääni vähitellen opintojen ja työkuvioiden kehittyessä.
Kiinnostukseni Itä- ja Itäisen Keski-Euroopan historiaan vei minut alun perin vaihto-opiskelijaksi Pietariin ja Puolaan. Näissä vaihdoissa hankkimani kielitaito vei minut työskentelemään ulkoministeriössä ja yritysmaailmassa, kunnes haluni tehdä tutkimusta sai hakeutumaan väitöskirjan tekijäksi. Puolalaisen muodin markkinointia Neuvostoliitossa 1950- ja 1960- luvuilla käsittelevä väitöskirjani valmistui vuonna 2017.
Väitöskirjaa tehdessäni kiinnostuin digitaalisista ihmistieteistä. Sain ASLA-Fulbright stipendin, jonka turvin vietin vuoden UC Berkelyssä tutustuen sikäläiseen digitaalisten ihmistieteiden toimintaan. Seuraavana vuonna vietin vielä kolme kuukautta UCLA:n the Institute for Pure and Applied Mathematicsissa Culture Analytics -ohjelmassa, jossa monitieteinen osaamiseni alkoi vahvistua.
Näistä kokemuksista innostuneena pääsin mukaan kiehtoviin projekteihin, joissa opetettiin historioitsijoille tietokoneavusteisia tutkimusmenetelmiä, tutkittiin tietokoneavusteisesti uutisten leviämistä 1800-luvun lehdissä maailmanlaajuisesti ja pseudohistoriallisten käsitysten leviämistä suomen- ja venäjänkielisessä internetissä. Vuonna 2020 siirryin neljäksi vuodeksi Tallinnan yliopistoon CUDAN Cultural Data Analytics -laboratorioon, jossa tehtiin moniteistä tietokoneavusteista kulttuurin tutkimusta. Kun tämä pesti päättyi, saimme onneksemme rahoituksen, ja DIGHT-net-hanke pääsi aloittamaan toimintansa.
DIGHT-net on Tallinnan, Turun, Amsterdamin ja Bolognan yliopistojen EU-rahoitteinen yhteishanke, jonka tavoitteena on kehittää digitaalisten kulttuuriperintöaineistojen tutkimuksen ja opetuksen keskittymä Tallinnan yliopistoon. Turku on mukana juuri yliopistoomme keskittyneen kovatasoisen digitaalisten tutkimusmenetelmien osaamisen ansiosta. Järjestämme digitaalisen kulttuurintutkimuksen uusimpia tuulia ja digitaalisiin kulttuuriperintöaineistoihin liittyviä tasa-arvo -kysymyksiä käsitteleviä verkkotilaisuuksia. DIGHT-net tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden kehittää digitaalista kulttuurintutkimusta kansainvälisessä yhteistyössä. Olen innoissani siitä, mitä kaikkea tulemme yhdessä saavuttamaan.
Kirjoittaja: Mila Oiva
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2024. Toimittajat: Jirka Louhio ja Mari Jaakkola.
Verkostoitumisella ja kielitaidolla on ollut keskeinen rooli omalla tutkijanurallani. Aloitin akateemisen verkostoitumisen graduvaiheessa liittymällä vuonna 2021 Sateenkaarihistorian ystävien hallitukseen. Yhdistystoiminnassa opin paljon uutta sateenkaarihistoriasta Suomessa, ja verkostoiduin myös alan kollegoiden kanssa. Vuonna 2022 pääsin muun muassa mukaan Sateenkaarihistorian ystävien silloisen puheenjohtajan, yhteiskuntatieteilijä Tuula Juvosen, organisoimaan queer-historiatyöpajaan NOS-HS Queering National Histories -projektin puitteissa. Työpajaan osallistuminen oli hedelmällistä, sillä tapasin siellä islantilaisia, norjalaisia ja brittiläisiä queer-tutkijoita sekä sain palautetta tutkimussuunnitelmastani väitöskirjatutkijaksi hakua varten. Työpajasta tutuksi tuli esimerkiksi queer-tutkija Alison Oram, jonka Britanniaa koskeva tutkimus on sittemmin ollut erittäin tärkeää omalle sukupuolen moninaisuuden historiaa käsittelevälle väitöskirjalleni.
Verkostoitua voi myös oman kotiyliopiston sisällä. Kollegani ja kulttuurihistorian väitöskirjatutkijan Seppo Heikkisen kanssa tiemme kohtasivat jatko-opintojen aloituspalaverissa vuonna 2023. Huomasimme tutkivamme samankaltaisia aiheita: Hän tekee väitöskirjaa yhdenvertaisuusteemojen käsittelystä suomalaisessa urheilujournalismissa vuosina 1950–2000, ja itse tutkin sukupuolen moninaisuuden merkityksellistämistä suomalaisessa mediassa miltei samana ajanjaksona. Yhteistyömme alkoi siitä, kun esitin hänelle eräässä kulttuurihistorian seminaarissa kysymyksen intersukupuolisten urheilijoiden näkyvyydestä aineistossa. Kysymys poiki lopulta yhteisartikkelin sukupuolen testaamisesta olympialaisissa käydystä lehtikeskustelusta. Opimme valtavasti toinen toisiltamme, minä uutta urheilusta ja Seppo lisää sukupuolen määrittelystä. Yhteisartikkelista on myös ollut paljon hyötyä omalle tutkimukselleni, sillä ymmärrän nyt paremmin sitä, miten käsitykset sukupuolista alkoivat muotoutua 1960–2000-luvun lääketieteessä.
Joskus verkostoituminen tapahtuu melkein puolivahingossa. Keväällä 2024 osallistuin Tampereella järjestettyyn Paluu Juurille 2024 -konferenssiin, jonka aiheina olivat mm. feministinen ja queer-tutkimus sekä mies- ja sukupuolentutkimus. Menin konferenssiin kuuntelemaan muiden esityksiä, sillä minulla ei ollut mitään uutta esiteltävää. Päädyin kuuntelemaan paneelia sukupuolesta, seksuaalisuudesta sekä persoonallisuudesta. Esityksen jälkeen juttelin yhden panelistin, Sara Barbon, kanssa hänen tutkimuksestaan. Tiemme erkanivat, mutta tapasimme uudelleen eräässä toisessa sessiossa. Session jälkeen laitoin Saralle sähköpostia palauttaakseni hänelle termospullon, jonka hän oli unohtanut viereiselle paikalleni. Siitä lähtien olemme pitäneet yhteyttä sähköpostitse, ja olemme myös tavanneet etänä Zoomissa. Olemme keskustelleet Saran kanssa esimerkiksi tutkimusaiheistamme, sillä hän tutkii trans- ja eläinaktivismia Virossa ja Suomessa. Olemme myös puhuneet transhistorian tutkimisen vaikeudesta, ja pohtineet suomen ja viron kielen sanoja sukupuolen moninaisuudelle. Koska transhistorian kenttä on kansainvälisesti ja meillä Suomessa verrattain pieni, on tällainen vertaistuki ollut minulle erittäin arvokasta.
Uusien tutkimuskenttien ja -aineistojen avaajia
Väitöskirjavaiheessa tarpeellisiksi kieliksi ovat osoittautuneet etenkin englanti ja ruotsi. Ilman englannin kielen taitoa kansainvälisiin seminaareihin osallistuminen olisi mahdotonta, ja verkostoitumisestakin tulisi kovin vaikeaa. Suurin osa transhistoriaa koskevasta tutkimuskirjallisuudesta on myös julkaistu englanniksi, joten kielitaito on oman kentän tuntemisessa avainasemassa. Yhtä lailla olen kiitollinen menneisyyden minälle, joka kirjoitti lukiossa matematiikan sijaan ruotsin, sillä osa tutkimastani sukupuolen moninaisuutta koskevasta lehtiaineistosta on julkaistu ruotsin kielellä, ja monet sukupuolta koskevat mediakeskustelut ovat tulleet Suomen alueelle usein ensin ruotsinkielisiltä alueilta.
Vuoden väitöskirjaa tehtyäni totesin kuitenkin, että nykyinen kielitaitoni ei enää riitä, sillä törmäilin jatkuvasti sukupuolen moninaisuutta koskevaan saksankieliseen kirjallisuuteen, jota en ymmärtänyt. Havaitsin myös, että useat aihepiirin käsitteet juontavat juurensa seksologi Magnus Hirschfeldin kirjoituksiin. Koska yliopisto tarjoaa myös väitöskirjatutkijalle mahdollisuuksia kielitaidon kehittämiseen, otin saksan kurssikirjan kauniiseen käteen, ja aloitin saksan opiskelun aivan nollatasolta. Kielen opiskelu on ollut paikoittain haastavaa, mutta vuoden opiskelun jälkeen on ollut ilo huomata, että yksinkertaisten tekstien luku onnistuu jo suhteellisen hyvin.
Tanskassa verkostoitumassa. Kuva: Marco Juvonen
Toivonkin voivani tulevaisuudessa lukea myös saksankielisiä tutkimusaineistoja, ja kuka tietää, vaikka verkostoituvani saksankielisillä alueilla! Toukokuun 2025 loppupuolella matkustin verkostoitumaan ainakin suhteellisen lähelle Saksaa, sillä osallistuin Tanskassa järjestettyyn Queer Pasts: What’s Queer in Queer History? -konferenssiin.
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2024. Toimittajat: Jirka Louhio ja Mari Jaakkola.
Hyttyset ja kesän ihmeellinen valo. Porot ja puhdas vesi. Nauru ja ilo. Ainakin nämä jäivät mieleen ISCH:n konferenssista, joka pidettiin Rovaniemellä kesäkuussa, juhannuksen alla. Konferenssi oli lajissaan seitsemästoista, ja se toteutettiin Suomessa nyt toisen kerran; vuonna 2010 kokoonnuttiin Turussa. Tällä kertaa teemaksi valikoitui Human/Nature – Entanglements in Cultural History. Teema on monin tavoin ajankohtainen, ja se mahdollisti myös monialaiset ja tieteidenväliset kohtaamiset. Konferenssin järjestivät ISCH (International Society for Cultural History), Lapin yliopisto, Turun yliopisto ja Kulttuurihistorian seura.
Konferenssin osallistujat ryhmäkuvassa Lapin yliopiston edustalla. Kuva: Christa Haataja.
Itse olin ISCH:n konferenssissa nyt yhdettätoista kertaa, ja ensimmäistä kertaa järjestäjän roolissa. On tietysti itsestään selvää, että konferenssin kokoon saattaminen ei ole mikään pikkujuttu, mutta silti tekemistä, pohtimista, suunnittelua, organisointia ja erilaista säätämistä oli yllättävän paljon. Osallistujana on helppo vain kulkea työryhmästä ja luennolta toiseen, nauttia ja joskus vähän valittaakin, jos joku asia ei toimi, kahvi loppuu tai mikrofoni pätkii. Tämän kesän jälkeen lupaan, että ensinnäkin arvostan ihan eri tavalla konfajärjestäjien työtä, ja toiseksi, en koskaan enää nillitä mistään!
Suunnittelun ensimmäiset etapit
ISCH:n konferenssin valmistelu aloitetaan jo pari vuotta ennen h-hetkeä. Ensin ISCH:n johtokunta kuulostelee ehdotuksia sopiviksi paikoiksi. Kun paikka on valittu, kootaan suunnittelutyöryhmä ja mietitään teema, jota ehdotetaan johtokunnalle. Tällä kertaa teema muotoutui aika kivuttomasti: ihmisen ja luonnon kytkökset mahdollistivat monenlaisia näkökulmia ja sen, että esimerkiksi eri aikojen tutkijat saattoivat tarkastella omaa tutkimusaihettaan uusista näkökulmista. Aihepiiri on myös Lapin yliopiston ja Turun kulttuurihistorian oppiaineen vahvuusalueita, ja mukaan suunnittelutyöryhmään saatiin alan asiantuntijoita.
Seuraavassa vaiheessa, reilua vuotta ennen konferenssiaikaa, oli hyvä aika alkaa miettiä keynote-puhujia. Kolme nimeä nousi esiin heti ensimmäisissä keskusteluissa: Hannu Salmi Turun yliopistosta, Sandra Swart Etelä-Afrikasta Stellenboschin yliopistosta ja Marek Tamm Tallinnan yliopistosta Virosta. Kaikki suostuivat puhujiksi, ja valinnat osoittautuivat erinomaisiksi. Luentojen näkökulmat keskustelivat keskenään ja täydensivät toisiaan.
Syksyllä 2024 alkoi rahoituksen hakeminen, ja samalla laadittiin alustava budjetti. Säätiörahoitus on tiukassa, mutta saimme onneksemme Tieteellisten Seurain Valtuuskunnalta avustuksen, jota käytettiin esimerkiksi ulkomailta tulevien keynote-puhujien matkakuluihin ja sihteeristö- ja konferenssitoimistokuluihin. Myös järjestävät tahot osallistuivat rahoitukseen, ja muutamia sponsorejakin saatiin mukaan. ISCH:n konferensseissa osallistumismaksut on haluttu pitää kohtuullisina, joten avustuksilla voitiin maksaa esimerkiksi Get together -tilaisuuden kulut, kahvituksia konferenssin aikana, esiintyvien muusikoiden palkkiot sekä ISCH Talks -tilaisuuden tarjoilut.
Työrukkasia ja sydämentykytystä
Konferenssikoordinaattoriksi saimme kasvatustieteiden ja kulttuurihistorian opiskelijan Anu-Leena Haaraojan, jolla on pitkä kokemus ja rautainen ammattitaito tapahtumien järjestämisessä. Lapin yliopiston kongressipalveluilta ostettiin joitain palveluita, kuten abstraktien vastaanottaminen ja ilmoittautumisjärjestelmä. Paljon hommaa jäi silti itse tehtäväksi, ja se piti minut ja Anu-Leenan tiukasti puhelimen ja sähköpostin äärellä koko konfaa edeltävän vuoden. Esiin tulevia asioita on lukuisia: mihin kirjataan turvallisuussuunnitelma ja mitä siinä pitää huomioida? Mistä saadaan opiskelija-avustajat? Montako gluteenitonta illallista tarvitaan? Loppuuko kahvi, onko teenjuojat huomioitu? Mihin kohtaan pystytetään puhujalava? Onhan muuten kaikki tilat varattu? Millaisia tiedotteita pitää kirjoittaa ja kuka sen tekee?
Järjestäjien lisäksi kysymyksiä oli tietysti myös osallistujilla. ISCH2025-konferenssissa päädyttiin kaksivaiheiseen hakuun, eli ensin haettiin ehdotuksia paneeleiksi, ja paneeleille vastuuhenkilöitä. Vasta sen jälkeen avattiin haku yksittäisille esitelmäehdotuksille. Kaksivaiheisuus aiheutti jonkin verran päänvaivaa, mutta osoittautui lopulta hedelmälliseksi ratkaisuksi. Paneeliesityksiä tuli lähemmäs kolmekymmentä, ja lopulta paneelit olivat koherentteja kokonaisuuksia, jotka keskittyivät tiettyyn teemaan. Koska paneelit muodostettiin jo ensimmäisessä vaiheessa, vältyttiin siltä, että suunnittelutyöryhmän jäsenistä muodostettu Scientific board olisi joutunut kokoamaan paneelit satojen yksittäisten paperien perusteella. Toisessa vaiheessa paperia ehdotettiin joko tiettyyn paneeliin tai tietyn teeman alle, mikä sekä helpotti järjestäjien työtaakkaa että auttoi fokusoitumisessa teemaan. Paneelien muodostaminen työllisti tästä etukäteistyöstä huolimatta paikallista työryhmää ja Scientific boardia ihan kiitettävän paljon.
ISCH 2025 -konferenssin kauniin julisteen suunnitteli Christa Haataja.
Työryhmän lisäksi konferenssin suunnittelussa ja toteutuksessa oli mukana kaksi kulttuurihistorian väitöskirjatutkijaa Lapin yliopistosta. Christa Haataja toteutti konferenssille kauniin graafisen ilmeen, joka perustui auringonkehrä-ajatukseen ja Lapin kahdeksaan vuodenaikaan. Noora Nampajärvi suunnitteli yhdessä Anu-Leenan kanssa oheisohjelmaa, jossa korostui paikallinen luontokulttuuri. Ohjelmassa oli jokiristeilyä, kaupunkikävelyä, retkiä Ounasvaaralle ja Kotiseutumuseolle, saunomista ja makkaranpaistoa nuotiolla.
Sydämentykytyksiä aiheutti viime metreillä lentoalan lakkouhka, joka osui juuri konferenssiviikolle. Pääpuhujat ja suurin osa osallistujista saapuivat onneksi ajoissa paikan päälle. Opiskelija-avustajien ja työryhmän voimin saatiin infotiskit pystytettyä ja viime hetken säädöt tehtyä. Koko viikon ajan tunnelma oli lämmin, rento ja innostunut.
Etänä vai lähinä?
Konferenssin jälkeen ohjelmassa olivat vielä jälkityöt: laskujen maksaminen, kiitokset sponsoreille ja yhteistyökumppaneille, raportointi ja muu jälkipuinti. Lisäksi teimme pohjan ohjeistukseen, jota seuraavat konferenssien järjestäjät voivat hyödyntää. ISCH:n konferenssit ovat suhteellisen pieniä, mutta se ei tarkoita, että tekemistä olisi vähän. Pohjarahoitusta tai -organisaatiota ei ole, vaan jokainen järjestävä taho aloittaa työn joka kerran ikään kuin alusta. Jokainen konferenssi on näin omannäköisensä.
Oma kysymyksensä on se, kannattaako konferensseja nykymaailmassa enää järjestää. Onko mitään mieltä lennellä muutamaksi päiväksi toiselle puolelle maailmaa? Resurssien näkökulmasta verkkokonferenssit kenties olisivat kestävin vaihtoehto. On kuitenkin täysin eri asia tavata kollegoita kasvokkain, jutella kahvi- tai teekupin ääressä, hätistellä hyttysiä ja istua saunan lauteilla konferenssipäivän päätteeksi, kuin nähdä puhuvia päitä ruudulla. Paikan tuntu, materiaalisuus ja aistimellisuus eivät välity zoom-istunnoissa. Pehmustetun mikrofonin heittely salissa herättää paljon enemmän hilpeyttä kuin mikrofonin kuvakkeen klikkaaminen. Lapin yliopistossa konferenssi järjestettiin taiteiden tiedekunnan tiloissa, ja eri tavoin läsnä oleva taide toi viikkoon oman lisänsä.
On myös ihan eri asia tuntea hyttysen pisto kuin lukea siitä. Keskellä yötä paistavasta auringosta voi katsoa dokumentteja tai tehdä analyysejä, mutta mikään ei voita sitä kokemusta, joka syntyy, kun ensi kertaa herää yöllä kahdelta ja aurinko paistaa täydeltä terältä. Pohjoisessa asuvalle aurinko, viileys, raikas ilma ja puhdas vesi tuntuvat itsestään selviltä asioilta, ja on helppo unohtaa, että kaikille ne eivät sitä ole.
Ihanien muistojen joukossa yhdeksi helmeksi nousee hetki, jolloin sain kuunnella luentosalillisen ihmisiä laulavan minulle onnittelulaulun syntymäpäiväni kunniaksi, jokainen omalla kielellään. Sillä hetkellä unohtuivat vuoden kestänyt stressi, ensimmäisen konferenssipäivän aamuna iskenyt selkäkramppi ja kaikki muut huolet. Olin onnellinen, kun sain nauttia viisaiden ja hauskojen kollegoiden seurasta, kuunnella inspiroivia esityksiä ja luentoja, ja ennen kaikkea viettää aikaa kulttuurihistorian parissa.
Tutkija on tietyssä ajassa, paikassa ja kehossa elävä ihminen. Kuten menneisyydessä eläneet, myös me itse jaamme tietynlaisen todellisuuden. Siksi on hyvä silloin tällöin olla yhteisessä tilassa ja elää ruumiillisesti todeksi se, mitä tutkii.
Seuraavan kerran tapaamme kulttuurihistorioitsijoiden kanssa hiukan erilaisissa oloissa, kun konferenssi järjestetään Pariisissa syksyllä 2026. À bientôt!
Pälvi Rantala Kulttuurihistorian yliopistonlehtori, Lapin yliopisto
Kansallismaisemilla on erityinen merkitys Suomen matkailun historian kannalta, kun rakennettua kulttuuriperintöä on Suomessa säilynyt suhteellisen vähän. Luontokohteita sen sijaan riittää. Ne olivat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kotimaisten matkailijoiden suosiossa. Myös ulkomaalaiset matkailijat tulivat Suomeen katsomaan luonnonnähtävyyksiä, esimerkiksi Kolia, Punkaharjua tai Imatrankoskea. Silloin ei vielä niinkään tultu kaupunkilomalle Helsinkiin ja Lappikin sai vielä odottaa laskettelukeskusten nousua tuntureihin.
Kansallismaisemat kiinnostivat niin Suomen kultakauden taiteilijoita kuin Venäjän tsaarejakin. Kasvavaa matkailijamäärää varten perifeerisillä alueilla sijaitsevien luontokohteiden infrastruktuuria piti kehittää muun muassa parantamalla kulkuyhteyksiä rakentamalla rautateitä ja lisäämällä majoitusta rakentamalla hotelleja. Kohteet piti myös säilyttää jälkipolville perustamalla luonnonsuojelualueita. Kansallismaisemien vaikutusta taiteeseen on tutkittu esimerkiksi Ville Lukkarisen ja Annika Waenerbergin teoksessa Suomi-kuvasta mielenmaisemaan: kansallismaisemat 1800- ja 1900-luvun vaihteen maalaustaiteessa (2004).
Koli karelianistien kiinnostuksen kohteena
Kolin matkailuhistoria alkoi 1800-luvun lopussa karelianismin myötä. Ensimmäisille matkailijoille se oli vaikeiden kulkuyhteyksien päässä ja majoittua täytyi paikallisten luona. Jo alkuvuosikymmeninä Kolille saavuttiin ihailemaan maisemia ja esimerkiksi häämatkoille. Kolille avattiin Ylämaja 1886, joka oli sen ensimmäinen hotelli. Junaradan valmistuminen Vuonislahteen 1909 helpotti Kolille pääsyä. Koli oli jo Suomen suosituin matkailukohde vuonna 1923.
Koli vuonna 1909. M.L. Carstensin kuvakokoelma. Kuva: Museovirasto.
Kesällä 1892 Kolille kiipesi merkittävä taiteilijakolmikko, kirjailija Juhani Aho ja hänen puolisonsa, taidemaalari Venny Soldan-Brofeldt, sekä taidemaalari Eero Järnefelt. Järnefelt vieraili Kolilla useita kertoja, kuten säveltäjä Jean Sibelius ja valokuvaaja I. K. Inha. Järnefelt ja hänen ohellaan Pekka Halonen maalasivat ja Inha valokuvasi Kolin maisemia. Sibeliuksen Kolin matkan on arveltu vaikuttaneen hänen neljänteen sinfoniaansa
Punkaharjulle hotelleja luonnon keskelle
Punkaharjun luonto herätti kiinnostusta jo 1800-luvun alussa ja siitä tuli pian myös ulkomaalaisten suosima nähtävyys. Sillä on liikenteellisesti pitkä historia, kun maantie Viipurista Savonlinnaan kulki harjun laella jo keskiajalla. Keisari Aleksanteri I vieraili harjulla 1803 ja kehotti suojelemaan sen maisemia. Alue lunastettiin valtiolle kruununpuistoksi 1843. Myös rautatieaseman historia linkittyy Punkaharjuun matkailukohteena. Punkaharjun valtionhotelli rakennettiin alkujaan kruununpuiston metsänvartijoiden asunnoksi ja matkailijoiden käyttöön 1845. Sitä laajennettiin hotellin tarpeisiin 1870–1890-luvuilla. Hotelli Finlandia, joka on nykyisin osa Punkaharjun kuntoutussairaalaa, rakennettiin 1914 moderniksi ensiluokkaiseksi hotelliksi kasvavan matkailun tarpeisiin. Valtionhotelli ja Finlandia ovat Suomen maisemamatkailun keskeistä rakennusperintöä ja merkittävä lisä Punkaharjun kansallismaisemaan.
Punkaharju noin 1920-luvulla. Kuva: Museovirasto.
Imatrankoski keisareiden suosiossa
Imatralle tehtiin jo 1700-luvulla päiväretkiä, kun Pietarista oli Viipuriin hyvä tie ja toimiva kestikievarilaitos. Keisari Nikolai I kielsi venäläisiltä ulkomaanmatkat 1839, mikä lisäsi matkoja Imatralle, kuuluihan Suomi silloin Venäjään. Kulkuyhteyksiä paransi Saimaan kanavan avaaminen 1856 ja rautatie, ensin Pietarista Viipuriin ja sittemmin Viipuri-Imatra rata 1892. Majapaikkoja lisäsi 1903 valmistunut jugendtyylinen Imatran valtionhotelli. Imatran matkailuhistoriaa siivitti keisarinna Katariina Suuren vierailu 1772. Myöhemmin monet Romanovit saapuivat ihailemaan Imatrankosken ainutlaatuista luonnonnähtävyyttä. Vierailulla kävivät keisareista Aleksanteri I 1801, Aleksanteri II 1871 ja Aleksanteri III 1891. Kaukaisimpia vieraita oli Brasilian keisari Pedro II vuonna 1876. Myös hän hakkautti nimensä Imatrankosken kallioihin, kuten ajan tapa oli, ja kirjoitus on säilynyt meidän päiviimme asti.
Imatrankoski noin 1890-luvulla. Kuva: Museovirasto.
Kansallismaisemat olivat merkittävässä roolissa Suomen matkailuhistorian varhaisvaiheissa. Ne inspiroivat taiteilijoita työstämään kansallisromanttisia teoksia ja houkuttelivat keisarillisiakin vieraita. Luontokohteet tehtiin saavutettavammiksi ja tunnetummiksi. On etuoikeus, että saamme vielä nykyäänkin ihastella samoja Kolin ja Punkaharjun maisemia sekä Imatrankosken kuohuja, jotka ensimmäiset matkailijat näkivät jo toista sataa vuotta sitten.
Kuvat: Museovirasto, Finna. Imatrankoski, noin 1890-luku. Historian kuvakokoelma. Koli, M. L. Carstens, kustantaja, 1909. Historian kuvakokoelma, M. L. Carstensin kuvakokoelma. Punkaharju, noin 1920-luku. Kansatieteen kuvakokoelma.
Teksti on kirjoitettu osana Historian kirjoittaminen -kurssia keväällä 2025 työryhmässä ”Mereltä metsiin – luonnonympäristöjen historiaa”
Euroopan taikahistorian konferenssi (European Magic History Conference, EMHC) juhlisti 20-vuotista taivaltaan nelipäiväisessä juhlakonferenssissa Riikassa 21.–24.8.2025. Konferenssi houkutteli osallistujia myös Euroopan rajojen ulkopuolelta: tapahtumaan oli saapunut taika-alan historioitsijoita, harrastajia, taikureita ja akateemikkoja jopa Meksikosta, Australiasta ja Yhdysvalloista saakka. Konferenssin tapahtumarikkaasta ohjelmasta pääsi nauttimaan myös paikallinen yleisö. Esimerkiksi taikanäytökset Mystero-teatterissa, Riikan sirkuksen tilausnäytös sekä Harry Houdinin seikkailuelokuva The Terror Island (1920) paikallisen huippupianistin säestyksellä olivat kaikille avoimia tapahtumia.
Konferenssin ensimmäinen päivä käynnistyi prameasti David Copperfieldin Zoom-tervehdyksellä suoraan Las Vegasista. Hulppeiden taikailluusioidensa lisäksi Copperfield ylläpitää omaa taikamuseotaan ja taika-arkistoaan syntien kaupungissa. Hän kartuttaa kokoelmaansa säännöllisesti osallistumalla taika-alan keräilijöille suunnattuihin huutokauppoihin – ja nostaa samalla materiaalien hintoja. Haaveenani on päästä jonain päivänä tutkimaan naistaikureiden historiallisia jalanjälkiä myös Copperfieldin kokoelmiin.
Ensimmäisenä päivänä tutustuimme myös Riikan sirkusrakennuksen historiaan ja arkkitehtuuriin opastetulla kierroksella. Vuonna 1888 rakennettu sirkus on Euroopan vanhin ja Baltian maiden ainoa edelleen käytössä oleva sirkusrakennus. Viime vuosina rakennus on remontoitu täysin alkuperäistä rakennushistoriallista tarkoitusta kunnioittaen ja kiinnostavia alkuperäisiä yksityiskohtia säilyttäen.
Riikan sirkuksessa konferenssin paikalliset järjestäjät, Enrico ja Dace Pezzoli, pitivät tervetuliaisluennon omasta erikoisalastaan eli saippuakuplaesiintyjistä vaudevillen kulta-aikana. Esitelmän jälkeen riikalaiset esiintyjät näyttivät osaamistaan ilma-akrobatiassa, lavataikuudessa ja notkeusakrobatiassa.
Konferenssin toinen, myös ”raskaimmaksi” luonnehdittu päivä sisälsi useita akateemisia luentoja aamusta iltaan. Italialainen tutkija-taikuri Salvatore Rappacciuolo piti esitelmän jo keskiajalla kehitetystä vedonlyöntipelistä nimeltä fast and loose. Rappacciuolon konkreettiset demonstraatiot silmänkääntöä sisältävän pelin eri versioista sekä hänen työskentelyprosessinsa unohdettujen metodien selvittämiseksi olivat kiinnostavia ja avartavia.
Toisen päivän ohjelmaan kuului myös oma luentoni väitöskirjatutkimuksestani Celebrated but Forgotten: Female Magicians in Nordic Countries in the 1880s–1890s. Luentoni herätti kenties eniten keskustelua osallistujissa: taikahistoriaa on tutkittu hyvin vähän sukupuolihistoriallisesta näkökulmasta. Sukupuolihistoriallisen näkökulman puute ja naistutkimuksen katvealue vaikuttavat edelleen monin tavoin taikuuden ammattikenttään.
Yksi konferenssin ehdottomista huippukohdista oli vierailu Latvian kansalliskirjastoon, missä tutustuimme juhlanäyttelyyn Mystery and Illusion in Latvia from the 17th to the 20th Century – From Alchemists to Charlatans and Illusionists. Latvian kansalliskirjaston systemaattisesti kerätyt taika- ja sirkushistorialliset juliste- ja pienpainatekokoelmat olivat päätähuimaavia – ne suorastaan kutsuvat tutkijaa palaamaan Riikaan.
Luentojen lisäksi konferenssiin mahtui runsaasti viihdettä. Italialainen korttitaikuri Aurelia Paviato esiintyi konferenssin kolmantena päivänä Mystero-teatterin punaverhotulla näyttämöllä. Ilta huipentui taikameklari Gabe Fajurin pitämään hyväntekeväisyyshuutokauppaan lastensairaalan hyväksi. Taikajulisteet, painotuotteet sekä taikarekvisiitta keräsivät yli tuhat euroa lastensairaalan kassaan.
Ohjelmaa riitti vielä konferenssin viimeisellekin päivälle. Freddie Krutzin ohjaama dokumenttielokuva juutalaisen taikuri Günther Dammannin (1910–1942) kirjallisesta tuotannosta ja elämästä auttoi minua ymmärtämään paremmin juutalaisten taikurien toimintaverkostoja ja heidän kokemiaan haasteita. Dammannin kirja Die Juden in der Zauberkunst (1933) sisältää useiden juutalaistaikureiden biografioita. Väitöskirjatutkimuksessani käsittelen juutalaisen naistaikuri Sidonie Romanin (1860–1947) uraa, joten Dammannin elämän ja kirjallisen tuotannon merkitys resonoivat omassa tutkimuksessani.
Seuraava Euroopan taikahistorian konferenssi järjestetään syksyisessä Lontoossa 9.–12.9.2027. Suuntaan kuitenkin Lontooseen jo ensi kesänä, sillä pääsen esitelmöimään naistaikureista kertovasta tutkimuksestani London Magic Circlen historiapäiville kesäkuussa 2026.
Ammoniakki vaikuttaa äkkiseltään yllättävältä kulttuurihistorian tutkimuskohteelta. Sen selvittelyä kannattaa kuitenkin yrittää, sillä parhaimmillaan ammoniakin historiaa tutkimalla voidaan auttaa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä.
Ammoniakki lienee nykyään monelle varsin vieras ja tuntematon kemikaali. Ennen se tunnettiin paremmin – vaaroineen. Kun ammoniakki 50 vuotta sitten ”räjäytti liat pois” Andy-pesuaineessa tai sitä levitettiin lannoitteissa pelloille, kuten tehdään edelleen, niin tulevaisuudessa ammoniakista toivotaan kehittyvän ympäristöystävällinen, puhdas energialähde. Ammoniakin palamisessa ei synny kasvihuonekaasuja, ja se kävisi esimerkiksi laivamoottorin polttoaineeksi.
Ammoniakin avulla arvioidaan mahdolliseksi vähentää kasvihuonekaasujen päästöjä merkittävästi maailman laivaliikenteessä, joka nykyään hyödyntää pääasiassa polttoöljyjä. Niistä on päästävä eroon ja mieluiten vauhdilla. Paljon puhutun vedyn ohella tai sijasta ammoniakkiin kohdistuu tulevaisuuden odotuksia ratkaisuna, joka korvaa fossiilisia energialähteitä päästöttömillä vaihtoehdoilla. Näin voidaan hillitä ilmaston lämpenemistä.
Potentiaalisesti merkittävää muutosta tutkitaan ja edistetään monessa maassa, kuten Suomessa. Edellytyksenä on, että itse ammoniakki tuotetaan päästöttömästi eli käytössä on ns. vihreää ammoniakkia. Kehitystyössä on tarvetta myös kulttuurihistorian tutkimukselle, sillä historialliset, ajassa muuttuneet käsitykset ammoniakista ovat relevantteja muutoksen lähtökohtana.
Haasteelliseksi muutoksen tekee se, että ammoniakki on myrkyllistä. Ammoniakkia (NH3) jalostetaan vedystä ja typestä. Huoneenlämmössä se on kaasumaista, väritöntä ja haisee pistävästi virtsalta. Ammoniakkia esiintyy esimerkiksi ihmisten ja eläinten eritteissä. Pienet pitoisuudet ammoniakkia aiheuttavat ihmiselle huonovointisuutta, suuremmat hengitysvaikeuksia, mutta lyhytkin altistus esimerkiksi (teollisessa) ammoniakkivuodossa voi olla hengenvaarallinen.
On selvää, että ammoniakin turvallisen polttoaineena käytön hyväksi on tehtävä paljon töitä. Vaikka aine lienee nykyään useimmille enemmän tai vähemmän vieras, ammoniakkiin suhtautumiseen vaikuttaa osaltaan, että ammoniakkia on käytetty Suomessakin pitkään niin teollisuudessa kuin arkisissa askareissa, kuten puhdistusaineissa.
Andy-pesuaine, vuosinäyte 1967. Turun Saippua Oy, 1967. Kuva: Turun kaupunginmuseo.
”Andyssa on voimaa! Andyssa on ammoniakkia!”
Erityisesti Kansalliskirjaston historiallinen sanoma- ja aikakauslehtiarkisto tarjoaa mainiota aineistoa tutustua ammoniakin aiempiin arkisiin ilmentymiin. Ammoniakkia on ennen myös valmistettu Suomessa, mistä löytyy monia lehtijuttuja etenkin sodanjälkeiseltä ajalta.
Lehdet neuvoivat ammoniakin käyttöä jo noin 150 vuotta sitten. Vuonna 1889 Päivän Uutiset uskoi ammoniakista olevan moneen joka taloudessa, mutta sen ”hyödylliset ominaisuudet owat wielä liian wähän tunnetut ja tunnustetut”. Ammoniakilla tekstissä tarkoitettiin ammoniakkiliuosta tai –vettä, todennäköisesti apteekista ostettua. Aine oli halpaa, poisti hajuja, likaa ja kävi lääkkeestä: ”Ammoniakin nuuskiminen on hyödyllistä päänkiwistyksissä ja katarreissakin. Maalattujen esineiden puhdistamisessa säästyy paljon waiwaa, jos haaleaan saippuawaahtoon sekoitetaan ammoniakkia (teelusikka 45 tuumaan).” Lannoitekäyttökin mainittiin: ”Maanwiljelijät ja kemiantutkijat tuntewat hywin ammoniakin hywäätekewän waikutuksen kaswillisuuteen…” Korostettakoon, että nämä ohjeet ovat silti pääosin vanhentuneet.
Joillekin ammoniakki saattaa olla tuttu vanhoista televisiomainoksista. Andy-pesuainetta markkinoitiin 1960- ja 1970-luvulla näin: ”Andyssa on voimaa! Andyssa on ammoniakkia!” Se suorastaan räjäyttää lian pois…
Andy esiintyy kolmantena oheisessa mainoksessa. Lähde Youtube: Mainoskatko: Pesuaineita ja saippuaa.
Sittemmin ammoniakki on useimmissa pesuaineissa korvattu muilla, turvallisemmilla ainesosilla. Ammoniakki on monelta unohtunut tai muuttunut kenties uutisista luetuiksi ammoniakkivuodoiksi, joita välillä sattuu suurissa kylmälaitteistoissa.
Kaiken kaikkiaan ihmisten ammoniakkikäsityksillä on historiansa, joka saattaa osoittautua relevantiksi lähivuosina tai vaikka 2030-luvulla, jos ennusteet ammoniakin uudenlaisen energiakäytön lisääntymisestä toteutuvat edes osapuilleen. Olen tutkijana mukana monitieteisessä hankkeessa nimeltä AINA. Sen koko nimi on Ammonia Energy Conversion and Social Acceptance ja rahoittaja Business Finland. Hankkeessa ajatuksena on, että luonnontieteiden ja tekniikan tutkijoiden työn rinnalla kulttuurihistorian tutkimus auttaa ymmärtämään ja poistamaan esteitä ammoniakin uudenlaisen käytön hyväksymisessä ja siten tasoittaa tietä uuden puhtaan energialähteen käyttöönotolle.
**
Kirjoittaja Petri Paju on kulttuurihistorian dosentti ja erikoistutkija.
Elokuun ensimmäisellä viikolla me kaksi kulttuurihistorioitsijaa, Hannu ja minä, nousimme Turussa autolauttaan aloittaaksemme kiertomatkan Ruotsin pikkukaupunkeihin. Vaikka pistäydyimme Tukholmassakin, varsinainen tarkoitus oli tutustua pienimuotoisiin kohteisiin kuten ruotsalaisella latinan professorilla Adolph Törnerosilla (1794–1839) oli tapana. Tämä kirjallisesti lahjakas varhaisromantikko ei juurikaan viihtynyt pääkaupungissa vaan lähti työpaikaltaan Uppsalan yliopistosta kesäisin mieluusti maaseudun rauhaan. Matkoillaan hän ihasteli luonnonnäkymiä ja pysytteli pienillä paikkakunnilla ja taajamissa. Halusimme kokeilla miltä sellainen tuntuisi.
No, maisemat vaihtuivat tiuhaan, nopeammin kuin Törnerosin elinaikana, ja kaupungit ja kuntakeskukset olivat kasvaneet 1800-luvun alkuvuosikymmenten koosta. Meno vastasi silti odotuksia, ja sää suosi koko ajan.
Haudoilla ja Linnén luona
Ensimmäinen kohteemme oli Törnerosille rakas Uppsala, jossa tuomiokirkon, yliopiston kirjaston Carolina Redivivan ja yliopiston entisen päärakennuksen Gustavianumin ohella mieleen jäi erityisesti käynti kaupungin vanhalla hautausmaalla. Siellä etsimme ruotsalaisten varhaisromantikkojen leposijoja, mitä muutakaan. Hannun käyttämän sovelluksen avulla niitä löytyi paljon, ja saimme näkyviin myös Törnerosin haudan. Itselleni vaikuttava yksityiskohta oli, kun maineikkaan runoilija-professori P. D. A. Atterbomin haudan läheisyydessä katseeni osui puolivahingossa kiveen, jossa luki ”Göran Sörbom 1935–2013”. Hänestä minulla on mukavia muistoja, hän kun työskenteli yliopiston estetiikan laitoksella, jossa vierailin jatko-opiskelijana syyskauden 1989. Kiven alaosaan oli hakattu sanat AMOR MAIOR EST, rakkaus on suurempi.
Näkymä Uppsalaan Slottsbackenilta katsottuna. Kuva JS.
Seuraavana päivänä suuntana oli Hammarby, kasvitieteilijä Carl von Linnén maatila Uppsalan keskustasta runsaat kymmenen kilometriä kaakkoon. Kohde oli itselleni hienoinen pettymys, koska oletin, että nähtävää ja Linné-muistoja olisi ollut enemmän. Päälle päätteeksi erillinen näyttelyrakennus oli yleisöltä suljettu kunnostuksen takia. Istutukset toki hivelivät silmää, samoin kauniit peltomaisemat paikalle tultaessa ja pois lähdettäessä. Linné hankki tilan aikoinaan perheensä turvaksi, kun aika hänestä jättäisi ja läheiset joutuisivat muuttamaan pois virka-asunnosta kaupungin keskustassa. Hän ehti itsekin asua maatilallaan monet vuodet ja ottaa siellä vastaan vieraita ja oppilaita.
Hammarbyn päärakennus. Kuva JS.
Sigtunasta Västeråsiin
Uppsalan jälkeen vuorossa oli Ruotsin vanhin kaupunki Sigtuna. Se oli kohteistamme vaatimattomin, mutta selvästi huomasi, millaista suuruudenaikaa se oli elänyt 1000- ja 1100-luvulla. Missään en ole nähnyt niin monen keskiaikaisen kivikirkon raunioita niin lyhyen välimatkan päässä toisistaan. Kauppa ja hyvät vesireitit keskittivät alueelle rahaa ja voimavaroja, jolloin suurimittainen rakentaminen kävi mahdolliseksi. Ei Sigtunassa silti pelkkiä raunioita ole. Kävimme Hannun kanssa aistimassa modernia luostaritunnelmaa Sigtunastiftelsenissä, yksityisen säätiön omistamassa ja 1910-luvulla valmistuneessa hotelli- ja kongressikeskuksessa. Se on monien kulttuuritapahtumien tyyssija ja kirjailijaresidenssi, epäilemättä viihtyisä: puiden huminaa, ruusuistutuksia, kaunis sisäpiha ja suihkukaivo, välimerellistä arkkitehtuuria. Ja kaupungin kävely- ja kauppakadulta löysimme Tant Bruns Kaffestugan, joka sijaitsee 1600-luvulta peräisin olevassa kiinteistössä. Sieltä sai tuoreita suussa sulavia mazariineja, joihin miellyin Uppsalassa jo 1980-luvun lopulla.
Sigtunastiftelsenin rauhaa. Kuva JS.
Sitten tuli aika siirtyä Västeråsiin. Kaupungin mittakaava oli sitä luokkaa, ettei se oikein sopinut varhaisromantiikan henkeen, mutta halusimme yhtä kaikki nähdä tuomiokirkon ja sitä toiselta puolen saartavat kauniit puutalokorttelit. Västeråsin linna taas ei ollut yleisölle avoin nähtävyys, eikä kirkon ja vanhan kymnaasin läheisyydessä sijainnut pieni kasvitieteellinen puutarhakaan tarjonnut liiemmälti silmäniloa. Tuomiokirkko ja siellä sijaitseva museo olivat joka tapauksessa sopivia rauhoittumisen paikkoja, ja kirkosta löytyi myös kuningas Eerik XIV:n hauta. Ihastelimme pitkään lähistön vanhoja kapeita katuja ja pieniä puutaloja, Ruotsissa ne ovat aina niin hyvin hoidettuja ja näyttävät kuin eilen maalatuilta. Västeråsissakin oli aikaa nauttia päivän mazariini.
Västeråsin katunäkymiä, horisontissa siintää tuomiokirkko. Kuva JS.
Muotokuvia ja aikakoneella vanhaan Turkuun
Kiertomatkamme loppuosuus alkoi vuosisatoja vanhasta pajateollisuudestaan tunnetusta Eskilstunasta, joka oli meille lähinnä yöpymispaikka. Sieltä pääsi kätevästi Mariefredin kaupungin lähellä sijaitsevaan Gripsholmin linnaan ja Strängnäsin piispankaupunkiin. Meillä oli eräässä vaiheessa mielessä vierailu Vadstenaan katsomaan linnaa ja luostaria, mutta pitkän välimatkan takia se ei lopulta mahtunut aikatauluumme. Gripsholmissa on paljon nähtävää linnan kolmessa kerroksessa, jos sattuu pitämään muotokuvista – niitä nimittäin riippui salien ja huoneiden seinillä loputtomiin. Kaikki mahdolliset Ruotsin kuninkaalliset, kulttuurihenkilöt, kirjailijat ja taiteilijat seurasivat toisiaan pitkänä nauhana. Piristävänä saarekkeena kuvakavalkadin seasta erottui Kustaa III:n rakennuttama yksityinen linnateatteri 1780-luvulta.
Strängnäsissä voisi melkein tehdä vanhasta Turusta kertovaa elokuvaa. Kuva JS.
Strängnäsin vanha keskusta oli kuin Turku ennen vuoden 1827 tulipaloa. Tämän olimme osanneet aavistaa ennalta, ja iloksemme huomasimme, että olimme olleet oikeassa. Tuomiokirkko muistuttaa paljon Turun vastaavaa, korkealla olevaa sijaintia myöten, joskaan Unikankareen kumpu ei sentään kohoa niin ylös kuin Strängnäsin kirkonmäki. Mäenrinteessä sijaitsee punaisiksi maalattuja puutaloja ja toisella puolella mäkeä taas barokkiarkkitehtuuria. On turha enää toistaa, mitä purtavaa ostin teekupillisen oheen Strängnäsin Café Prinsenistä. Seuraavana aamuna astuimme Eskilstunassa junaan, joka vei meidät nuorten jalkapallofanien seassa Tukholmaan viettämään viimeistä matkapäivää.
