Kulttuurihistoria nyt!

Kulttuurihistorian oppiaineessa on viime aikoina keskusteltu siitä, miten eksistentiaalinen polykriisi pakottaa yhteiskunnat arvioimaan arvojaan, systeemejään ja kanssakäymistään. Sanalla sanoen: miten olla ihmisiä yhdessä? Se taas on historiantutkijoiden leipälaji. Jos siis olet historioitsija, onneksi olkoon!

Kulttuurihistorian professori Hannu Salmi  pohtii historian yhteiskunnallista merkitystä todeten, että ”Cicero kirjoitti ennen ajanlaskun alkua, että ”historia on aikojen todistaja” ja että historia on ”elämän opettaja, menneisyyden sanansaattaja”. Historiantutkimuksen voima on siinä tavassa, jolla se palauttaa muistiin jo unohdettua ja luo perspektiiviä nykyisyydelle. Lopulta tulevaisuus on aina avoin: se oli sitä ennen ja se on sitä nyt. Menneisyys voi olla keino nähdä uusia mahdollisuuksia myös nykytilanteessa.”    

Tuomiopäivän kello on 85 sekunttia keskiyöstä – lähempänä keskiyön lyöntiä kuin koskaan. Millaisia toivon sointuja yliopistot kajauttavat vastaukseksi aikamme yhteiskunnallisiin haasteisiin? Salmi toteaa:

Absurdi kriisi!

Historioitsijat jos ketkä tietävät, että muutos on mahdollinen. Kysymys onkin siitä, millainen muutos. Historia tarjoaa strategioita ja retoriikkaa, ihmisenä olemisen kokeiluja, jotka voi valjastaa niin sodan ja vihan kuin rauhan ja solidaarisuuden palvelukseen. Luovuttamattomat ihmisoikeudet, joista nautimme, ovat menneisyydessä nähty tulevaisuuden mahdollisuus. Eksistentiaalinen ihmisoikeustaistelu koskettaa meitä kaikkia.     

Ilmastonmuutoksen madonluvut lienevät tuttuja. 3°C lämpenemisen vaikutukseksi arvioidaan neljä miljardia kuollutta. YK:n yleiskokous vahvisti vuonna  2026 Kansainvälisen tuomioistuimen (ICJ) päätöksen, että valtioilla on velvollisuus vähentää päästöjä, siirtyä pois fossiilisista polttoaineista ja suojella ihmisoikeuksia. Siitä huolimatta SB64 ilmastokokouksessa Bonnissa valtiot välttelivät konkreettista sitoutumista ilmastotoimien rahoitukseen ja viivyttivät ilmastokriisin ratkaisua. Nykyisen ilmastokriisin ytimessä on siis se, että valtaapitävät sallivat fossiilisten polttoaineyhtiöiden jatkaa kriisin syventämistä. Ilmastokriisi on moraalinen kriisi. 

Historialliset kehityskulut vaikuttavat siihen kuka sanelee valssin tahdin. Historioitsija voi nimetä systeemit, paljastaa rakenteet ja pyrkiä ymmärtämään konfliktien mekanismeja ja siten painepisteitä, jolloin seinämä eri mahdollisten tulevaisuuksien välillä on ohut. Ilmastokriisin ratkaisujen välttely solmiutuu ekstraktivismiin, kolonialismiin, kapitalismiin, patriarkaalisuuteen, rasismiin, misogyniaan ja spesismiin.

Kun  protestoidaan fossiilisia polttoaineita, korruptoitunutta hallitusta tai kontrolloimatonta AI:ta vastaan, ei ole kyse ainoastaan ilmastosta vaan siitä, miten esimerkiksi öljy-yhtiöt käyttävät valtaa rakenteissa. Sen vuoksi ilmaston suojeleminen ei yksin riitä, tarvitaan ilmasto-oikeudenmukaisuutta, jotta vanhoja kaavoja ei toistettaisi. Naomi Kleinin mukaan vastarinta on ainoa, mikä voi pelastaa tilanteen.

Kirjeessään kansalaisoikeustaistelun keskeltä Martin Luther King jr totesi, että maltilliset olivat Ku Klux Klania vaarallisempia, sillä he ylläpitivät toimimatonta systeemiä hyssyttelemällä asioita niin, ettei systeemi päässyt muuttumaan. Yhteistyön voima ilmastokriisissä kumpuaa kysymyksenasettelusta: miksi pysyä systeemin esittämien ratkaisujen rajoissa, jos ne pyrkivät vain ylläpitämään systeemiä, eivät ratkaisemaan ilmastokriisiä?

Kari Marie Norgaardin mukaan toimettomuutta ilmastokriisissä tuotetaan sosiaalisesti, jotta kulttuurin rakentama käsitys todellisuudesta säilyisi. Kriisi on niin pelottava, että sen tiedostamista vältellään. Vanhan järjestyksen murentuessa on kuitenkin luotava uutta demokratiaa keskellä äärisääilmiöitä, humanitaarisia kriisejä ja ihmisoikeuksien heikentämistä.

Historian oppituntina tyrannian vastustamiselle historioitsija Timothy Snyder antaa: ”Do not obey in advance”. Autoritaarinen sorto on jo herättänyt vastarinnan Yhdysvalloissa. Maailmanpoliittinen repeämä tekee Hannah Arendtin kuvailemasta autoritaaristen johtajien halusta vääristellä historiaa – ja sitä kautta todellisuutta – ajankohtaisen kysymyksen. Totalitarismin metodina on turruttaa alistumaan ajattelemattomuuteen. Vihankylväminen ei pysäytä Euroopassa riehuvia maastopaloja, eikä kasvata satoja ruokapulaan. Päinvastoin. Kenen narratiivia uskotaan?

          

Suffragetit taistelivat ihmisoikeuksien puolesta. WSPU leaders Annie Kenney (left) and Christabel Pankhurst,1908, unknown. Wikimedia Commons.

Merkittävimpiä ongelmia ilmaston kannalta on eläinten syönti. Kumpi on tärkeämpää: oma, hetkellinen mielihyvä vai toisen olennon elämä? Franz Marc, Die gelbe Kuh, 1911. Wikimedia Commons.  

Vastarinta ja orjuuden trauma Yhdysvalloissa. Augusta Savage posing with her sculpture Realization, c.1938, Andrew Herman. Wikimedia Commons. 

Banksyn teoksen voi tulkita kritisoivan nationalismista kumpuavaa katseen kapeutta: lippu estää näkemästä, että on putomassa. Banksy statue in London, 17 May 2026, by APK. Wikimedia Commons.  

Tutkija toimii systeemin sisällä, vallankumous muuttaa systeemin              

Albaniassa Vjosa-Narta luonnonsuojelualueen flamingoista, jotka pahvikuvina poukkoilevat mielenosoittajien rinnalla kaduilla, on tullut symboli vallankumoukselle. Mikä alkoi protestina presidentti Trumpin vävyn, Jared Kushnerin, luksuslomakohteen rakentamisesta Adrianmeren rannikolle on paisunut kansalaisten vaatimukseksi pääministeri Edi Raman ja hänen hallituksensa erosta.

Nuoret, ympäristöaktivistit, kansalaisjärjestöt ja paikalliset asukkaat ovat yhdistäneet voimansa tuhansien äänten kuoroksi ja kaduille tulvii spontaani massaprotesti neokolonialismia, korruptiota ja oligarkkeja vastaan. Iskulauseeksi on muodostunut ”Albania is not for sale”. Kutsumalla Albanian tapahtumia vallankumoukseksi ne liittyvät systeemin muutokseen tähtäävän liikehdinnän traditioon: ei pelkkä mielenilmaus vaan yhteiskuntasopimuksen irtisanominen. Michel Foucault asettaa vallan kaikkialle – myös ihmisten välisiin suhteisiin, kuten flamingovallankumouksellisten yhteistyöhön.

On rikottava illuusio siitä, että olisimme voimattomia tai välinpitämättömiä; toisaalta narratiivit painajaismaisesta tulevasta voivat lamauttaa. Flamingot saavat seurakseen pääskyn ja korpin Extinction Rebellionin Love&Rage – kokoontumisessa 12.-14.9. Lontoon keskustassa.

Vaikutusvaltaisen ympäristöliikkeen vaatimuksina instansseille on: kerro totuus, toimi nyt ja päätetään toimista yhdessä – rakkaudesta maapalloon, raivosta sen tuhoamista kohtaan.

Siispä rohkaisuksi muille ilmaston ja ihmisoikeuksien puolesta liikehtiville historioitsijoille filosofi Cornel Westin sanat – West kehottaa epäonnistumisenkin uhalla luomaan kaikille parempaa tulevaa, koska syteen tai saveen, on toimittava heti:

”It’s not going to be fun, but there’ll be joy in that kind of struggle, joy in your intellectual courage exercise, joy in your moral and spiritual witness enacted even as you fall on your face. As Samuel Beckett always reminds us: We try again, fail again, and fail better. As you embark on the next stage, fail so much better. Fail with all of your revolutionary joy. Fail with that subversive piety. Fail with your intellectual humility and with your spiritual intensity.” 

Heidi Tähtinen. Kirjoittaja on kulttuurihistorian väitöskirjatutkija SLS:n rahoittamassa projektissa Ooppera periferiassa? Turku ja Pariisi musiikki- ja teatterikaupunkeina 1790–1840.

Lapin tuliaisina tuodut nuket ja lapsuuden intiaanileikit. Millä tavoin suomalaiset ovat käyttäneet saamelaisten ja pohjoisamerikkalaisten alkuperäiskansojen kulttuurien symboliikkaa ja esineitä läpi 1900-luvun? Miten alkuperäiskansojen kulttuureja lainaamalla on rakennettu ja ilmaistu suomalaisuutta? Milloin kyse on harmittomasta lainasta ja milloin tilanne on omimista?

Tänä keväänä on käynnistynyt näitä kysymyksiä tarkasteleva tutkimushanke Omia, lainata, varastaa? Alkuperäiskansakulttuurien käyttö Suomessa läpi 1900-luvun (ApproFI), jota rahoittaa Koneen Säätiö. Hanke tarkastelee viime vuosina Suomessa ja maailmalla mediakiistoja herättänyttä kulttuurisen omimisen ilmiötä. Erityisesti alkuperäiskansakulttuurien käyttö on herättänyt keskustelua – esimerkiksi saamelaisten gákti-pukujen tai Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen sulkapäähineiden jäljitelmien kohdalla.

Kulttuurinen omiminen -käsite on suhteellisen uusi, 1980-luvulta lähtöisin, eikä sitä edelleenkään käytetä juurikaan historiantutkimuksessa. Suomalaiseen julkiseen keskusteluun käsite alkoi vakiintua 2010-luvulla. Ilmiö itsessään on vanhempi ja hankkeessa keskitymme pitkään 1900-lukuun. Tutkimme, miten suomalaiset ovat lainanneet alkuperäiskansojen symboliikkaa ja käyttäneet sitä suomalaisuuden rakentamiseen. Samalla kysymme, millaisia merkityksiä näihin symboleihin, esineisiin ja käytänteisiin on eri aikoina liitetty.

Aloitin itse hankkeessa tutkijana helmikuussa. Siihen mennessä hankkeemme tutkimusavustaja Vehka Liimatainen (HuK) oli jo ehtinyt kartuttaa alkuperäislähteitä vaikuttavalla perusteellisuudella. Hän on etsinyt aineistoa muun muassa sanoma- ja aikakauslehdistä, televisio-ohjelmista, kuvakokoelmista sekä esineistöstä – aina leluista lähtien. Toukokuussa hän kartoitti hankkeen johtajan Reetta Humalajoen (PhD) kanssa Museo Leikin kokoelmia paikan päällä.

Toukokuussa hankkeemme tutkijat, tutkimusavustaja ja kolme kansainvälistä kumppania tapasivat toisensa Inarissa. Hankkeen johtaja Humalajoen, tutkimusavustaja Liimataisen ja itseni lisäksi hankkeessa on mukana Sibelius-Akatemiassa väitöskirjaa tekevä Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Pirita Näkkäläjärvi (MSc) sekä Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa väitöskirjaa tekevä Saamelaiskäräjien puheenjohtajan erityisavustaja Niina Siivikko (FM). Kansainvälistä näkökulmaa hankkeeseen tuovat yliopistonlehtori Sonja Dobroski (University of Manchester), professori David Stirrup (University of York) ja professori Renae Watchman (McMaster University).

Me kolme Turun yliopistosta käsin liikkunutta hankkeen jäsentä kuljimme rahoittavan säätiön arvojen mukaisesti koko menomatkan Inariin maata pitkin. Ensin yöjunalla, sitten vielä useamman tunnin autolla. Matka saattoi hieman venähtää, sillä työhön liittyvien pysähdysten lisäksi meitä kiinnostivat monenlaiset kivi- ja kultalohkareet matkan varrella. Hankkeen kannalta erityisen kiinnostavaa oli pysähdys napapiirillä sijaitsevassa Joulupukin Pajakylässä ja matkamuistopuodissa. Matkamuistojen ja Pajakylässä esillä olevien symbolien katsastamisen jälkeen kävimme juttelemassa joulupukin kanssa. Ovitontun yllättävä varovaisuus juuri turkulaisia kohtaan oli hyvä yhteinen keskustelunaihe.

Inarissa teimme kävelyretken Juutuan polkua pitkin. Varsinais-Suomen lähimetsiin tottuneelle retkeilijälle tuntuivat oudolta monet suorasanaiset kyltit, joissa huomautettiin, ettei jokin polku ollut turisteille tarkoitettu tai kiellettiin erikseen tulenteko jollakin tulentekopaikalla. Kyltit on kuitenkin helppo ymmärtää, kun huomioi turismin vaikutuksen saamelaisalueella. Paikallisten mukaan turistit saattavat kuvata ihmisiä saamenpuvuissaan kesken yksityistilaisuuksien, kuten häiden tai hautajaisten. Osa turisteista tunkeutuu jopa ihmisten pihoille tai ikkunoiden taakse nähdäkseen “aidon saamelaisen”.

Vierailimme Saamelaismuseo Siidassa, joka tallentaa kokoelmiinsa Suomen saamelaisten henkistä ja aineellista kulttuuria ja toimii valtakunnallisesti saamelaiskulttuurin vastuumuseona. Museon intendentti Anni Guttorm esitteli meille museon toimintaa ja yleisövastaava Taija Aikio piti meille kattavan opastuksen näyttelyihin. Vierailu muistutti olennaisesta kysymyksestä: Mikä tieto kuuluu alkuperäiskansan ulkopuolisille museovieraille? Tärkeää ei siis ole ainoastaan se, mitä jaetaan, vaan myös se, mitä ei jaeta. Mikä jää yhteisön itsensä säilytettäväksi, muokattavaksi tai mahdollisesti unohdettavaksi tiedoksi? Tämän päätöksen ei pitäisi olla ulkopuolisen päätettävissä, vaan kuulua yhteisölle itselleen.

Keskiviikkona tutustuimme Kansallisarkiston alla toimivaan Saamelaisarkistoon, jonka käytäntöjä ja aineistoja meille esitteli arkistonhoitaja Oona Leppälä. Näinä aikoina, jolloin Kansallisarkisto supistaa palveluitaan ja sulkee toimipisteitä, on Saamelaisarkiston toiminnan jatkuminen erityisen arvokasta. Arkisto toimii Saamelaiskulttuurikeskus Sajoksessa samassa tilassa kuin Suomen saamelaisten itsehallinnon keskus eli Saamelaiskäräjien päätoimisto ja parlamenttisali. Arkistoon tutustumisen jälkeen jäimme upeaan rakennukseen pitämään hankkeen sisäisen työpajan, jossa hankkeemme jäsenet pääsivät tapaamaan toisensa ensimmäistä kertaa ryhmänä. Kahvitauolla pääsimme vierailemaan Saamelaiskäräjien parlamenttisali Soljussa.

Takaisin päin kuljimme lentäen ja matkalla lentoasemalle edustimme onnistuneesti etelän turisteja. Eksyimme ja ajeltuamme jonkin matkaa pikkutietä huomasimme viereisessä metsässä porotokan. Luonnollisesti pysäytimme auton keskelle tietä, käytännössä omakotitalon pihaan ja aloimme räpsiä kuvia näistä ihmeellisistä eläimistä auton ikkunat avoinna popittaessamme täysillä Spotifysta saamelaista musiikkia.

Perjantaina järjestimme hankkeen symposiumin “Cultural Appropriation in Context: Histories, Encounters, and Power” Turun yliopistolla hybridimuotoisesti. Päivän aikana kuultiin puheenvuoroja eri puolilta maailmaa, ja teemat liikkuivat muun muassa vallan, identiteetin ja tiedon omimisen kysymyksissä. Ohjelmassa käsiteltiin teemoja, kuten alkuperäiskansojen tiedon asema länsimaisessa tieteessä, turismin ja eksotisoinnin yhteydet kulttuuriseen omimiseen, uskonnollisen ja kulttuuriperinnön poliittinen käyttö, identiteetin väittämisen ja haastamisen kysymykset sekä keholliset ja performatiiviset kulttuuriset käytännöt.

Päivän kruunasi Pirita Näkkäläjärven keynote-luento “What are possible motives for cultural appropriation of Sámi yoiking in Finnish music?”. Luento keräsi runsaasti kuulijoita sekä paikan päälle että etäyhteyksien päähän. Kommentaattorina toimi Renae Watchman, joka syvensi keskustelua tuomalla esiin alkuperäiskansatutkimuksen näkökulmia omimisen, vallan ja tiedon kysymyksiin.

Matka Inariin konkretisoi sen, mitä tutkimuksemme käsittelee: kulttuurinen omiminen ei ole vain abstrakti käsite, vaan elävä, arjessa ilmenevä ilmiö. Se liittyy katseeseen, valtaan ja siihen, kenellä on oikeus määritellä, jakaa ja käyttää kulttuuria.

Erityisesti me valtaväestöön kuuluvat olemme joskus tiedostamattammekin itse osa tätä ilmiötä.

Teksti: FT Annastiina Mäkilä

Seuraa hanketta Instagramissa: https://www.instagram.com/approfi_utu/

Keskiaika miellettään usein edelleen uskon aikakaudeksi; ajanjaksoksi, jolloin katolinen kirkko oppeineen oli hallinnollisessa, poliittisessa ja taloudellisessa valta-asemassa. Kirkon opit määrittivät maailmankuvan ja vuodenkierron rytmin, ne muokkasivat arkea ja vahvistivat yhteisöjen hierarkioita. Uudet tutkimukset ovat monipuolistaneet kuvaa: kirkon valta-asema – jos sellaista edes oli – oli jatkuvien neuvotteluiden tulos ja ajassa muuttuva. Tutkimus keskittyy kuitenkin edelleen vahvasti kirkkoon instituutiona ja uskonnon teoreettiseen ja intellektuaaliseen puoleen. Usko oli keskiajallakin paljon muuta: se oli ymmärrys kosmoksesta ja yhteiskunnasta, omasta paikasta perheessä ja yhteisössä; se oli tapoja toimia ja tuntea. Usko kiteytyi ruumiillisuuteen, aisteihin ja kokemuksiin. Arjen uskonnollisuus – se miten kristityt uskoaan elivät – oli kytköksissä kirkon oppiin, teologisiin määritelmiin ja dogmiin, mutta yhteisön tavat ja kulttuuriset traditiot vaikuttivat myös hartaustapoihin.

Läpi keskiajan kirkko yritti saada maallikoiden uskonharjoittamisen tavat paremmin kontrolliinsa, ja paavit pyrkivät vakiinnuttamaan valtansa niin kirkon hallintokoneiston sisä- kuin ulkopuolella. Tämä ei ollut yksinkertaista, sillä kehittyvä talous, kaupungistuminen ja koulutus lisäsivät maallikoiden kiinnostusta ja itsenäisiä aloitteita uskonelämän saralla. Vastauksena yhteiskunnallisille muutoksille kirkon sisällä syntyi kurinpidollinen ohjelma. Siihen kuuluivat niin mendikanttijärjestöjen synty saarnaohjelmineen ja -oikeuksineen kuin vaatimus kristittyjen vuosittaisesta synnintunnustuksesta. Samoihin aikoihin paavillinen kuuria otti käyttöönsä uudenlaisen juridisen oikeusprosessin kontrollin vahvistamiseksi ja sovelsi sitä kahdessa keskeisessä ympäristössä. Näin saivat syntynsä inkvisitiokuulustelut, joilla etsittiin kerettiläisiä ja kitkettiin harhaoppisia tapoja ja kanonisaatioprosessit, jotka keskittyivät tutkimaan pyhimyskandidaattien pyhyyttä ja ihmeiden aitoutta. Hengellisen elämän ääripäihin keskittyneet prosessit olivat molemmat juridisesti samaa inquisitio-tyyppiä, joka siis tarkoitti – erotuksena varhaisemmasta accusatio-tyypistä – että tutkittavalla asialla tuli olla julkinen maine ja kuulustelun ja tietojen hankinnan hoitivat paavilliset virkamiehet. Käytännöt olivat siis virkamiesten vastuulla ja vain todistajiksi erikseen haastetut maallikot olivat kuulusteluissa osallisia.

Tutkijan näkökulmasta lopputulos byrokratian kehittymisestä ja sen myötä syntyneistä oikeusprosesseista on onnekas. Kirjatessaan harhaoppisiksi miellettyjä tapoja tai mahdollisia ihmeitä paavilliset virkamiehet dokumentoivat sadoittain ”tavallisten” kristittyjen todistajanlausuntoja. Lausunnot sisältävät arjen murusten ohella kuvauksia erilaisista rituaaleista ja vuorovaikutuksesta niin pyhimyksen kanssa kuin oman yhteisön sisällä – tunteita ja aistihavaintoja unohtamatta. Molemmilla lähdetyypeillä onkin keskiajantutkimuksen kentällä vankka tutkimustraditio. Lähteet jakavat saman juridisen taustan ja molemmissa keskiössä ovat maallikoiden uskonharjoittamisen tavat ja rituaalit; tästä huolimatta niiden tutkimusperinteet ovat varsin erilliset eikä vertailevaa analyysia juuri ole. Rituaaleja ja muita maallikoiden puoli-itsenäisiä vuorovaikutusmuotoja on kanonisaatioprosesseissa tutkittu, mutta inkvisitioprosessien osalta tämä eletyn uskon elementti on jäänyt varjoon. Sen sijaan kirkon kontrollin analyysi on noussut esiin. Molempien perinteiden yhdistäminen täydentäisi kuvaamme keskiajan uskonnollisuudesta ja kirkon kurin ja kontrollin osuudesta sen muokkaamisessa.

Tätä historiografista aukkoa paikkaa Suomen akatemian rahoittama nelivuotinen projekti: Cultures of Control? Lived Religion and Lay Challenges to Normativity in Later Medieval Europe (CULTCTRL), jonka tutkijaryhmä (Jenni Kuuliala, Saku Pihko, Reima Välimäki ja PI:nä allekirjoittanut) pyrkivät näiden kahden lähdetyypin ristiinluentaan ja vertailuun. Tutkimusryhmä hyödyntää eletty usko -käsitettä analyysissaan. Tällä tarkoitetaan lähestymistapaa, jossa hartauden harjoituksen tavat ja rituaalit ymmärretään keskeisiksi: etenkin keskiajan kontekstissa usko oli tekoja. Maallikoiden hartauden harjoittamisen tavat eivät siis ole lähtökohtaisesti vähempiarvoisia menneisyyden ymmärtämisen kannalta kuin virallinen teologia tai kirkonmiesten harjoittamat riitit. Tutkimussuunta ammentaa amerikkalaisten sosiologien lanseeraamasta lived religion -käsitteestä, jossa olennaista on ymmärrys, että ihmiset valitsevat uskonnollisista tavoista ja uskomuksista itselleen ja arkeensa parhaiten sopivat. Uskontoa järjestelmänä ei koskaan omaksuta sellaisenaan tai kokonaisena. Viitekehys on syntynyt modernin uskonnon tutkimiseen ja keskiajan tutkimuksen parissa sitä onkin sovellettu painottaen uskoa uskonnon (teoreettisen oppirakennelman) sijasta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että sovellamme from below -näkökulmaa: emme keskity vain maallikoiden uskonnollisuuden analyysiin vaan tutkimme koko uskomusjärjestelmää alhaalta käsin. Keskiaikaisissa kanonisaatioprosesseissa puhutaan paljon uskosta (fides) ja hartaudesta (devotio), mutta uskontoa nykyisenkaltaisena ilmiönä ei oikeastaan vielä ollut olemassa. Olihan läntisessä kristikunnassa (periaatteessa) vain yksi kirkko ja yksi oikea usko.

Lähtökohtamme on, että kirkon kontrollipyrkimyksistä huolimatta uskon harjoittaminen loi toiminnallisen tilan, jossa oli mahdollista toteuttaa hengellisyyttä ja sekä luoda että kyseenalaistaa yhteisöllistä identiteettiä. Esimerkiksi vuorovaikutuksessa pyhimysten kanssa tämä näkyy siten, että avunanojat saattoivat itse valita vuorovaikutusrituaalit ja pyhimykselle luvatun vastalahjan. Yhteisöllisyys tulee esiin siinä, että alueelliset tavat ja käytännöt asettivat raamit rituaaleille ja lahjoille. Kirkon kontrolli ja oppi heijastuu ajatuksissa pyhimysten välittäjän asemasta; ajatuksesta, että pyhimykselle luvatun vastalahjan täyttämättä jättäminen oli vakava synti. Kanonisaatioprosesseissa kirkon kontrolli näkyy siinäkin, että kaikesta edellä mainitusta tuli todistaa keskiaikaisen katolisen kirkon ja kanonisen oikeuden säädösten mukaisesti. Sama ilmiö näkyy inkvisitioprosesseissa. Vaikka kirkon harhaoppisiksi mieltämiin rituaaleihin osallistuminen oli yksilön valinta ja perustui osin henkilökohtaisiin pohdintoihin oikeasta uskosta, valintaan vaikuttivat myös oman yhteisön sosiaaliset suhteet ja kulttuuriset käytännöt. Kirkon näkökulmasta tilanne oli päinvastainen: kun kanonisaatioprosesseissa rituaalit vahvistivat pyhimyskandidaatin pyhyyttä, inkvisitioprosesseissa ne todistivat kerettiläisistä tavoista tahraten osallistujien sielun ja maineen. Molemmissa lähdetyypeissä niiden kirjaaminen oli tärkeää.

Rituaalisen vuorovaikutuksen analyysi eri konteksteissaan valottaa rituaalien merkitystä, yhteisöllistä vuorovaikutusta ja tuottaa uutta tietoa performanssien roolista keskeisenä osana keskiaikaista elettyä uskoa. Vertailu ei kuitenkaan koskaan ole helppoa. Projektille onkin ollut keskeistä löytää käsitteitä ja ilmiöitä, joihin eletty usko kiteytyy ja jotka tulevat kattavasti näkyviin molemmissa lähdetyypeissä. CULTCTRL keskittyy rituaalien ohella vuorovaikutukseen uskonnollisten eksperttien kanssa ja tunnekäytäntöihin. Tämän lisäksi tarvitsemme erilaisia metodologisia apuvälineitä tavoitteen saavuttamiseen. Eletyn uskon tutkimus on nojautunut varsin vahvasti lähilukuun, joka tuottaa kyllä tarkkoja, mutta yleensä varsin rajattuja kuvia menneisyydestä. Jos ja kun uskontoa lähestyy holistisena ilmiönä, joka sisältää niin yksilön tunteet, aistit ja kokemukset kuin yhteisölliset tavat ja kulttuurin laajemmat konventiot, nousee esiin tarve laajemmalle ymmärrykselle. Argumenttimme onkin, että eletyn uskon tutkimuskenttä kaipaa skaalautuvuutta: mikro- ja makrotasojen yhdistämistä analyysissa.  Tässä CULTCTRL käyttää apunaan tietokoneavusteista semanttista testimallinnusta CASTEMOa, joka perustuu havaintoon, että jopa historiallisten lähteiden monimutkaiset lauseet ovat luonteeltaan suhteellisia: kanonisaatio- ja inkvisitioprosessien todistajanlausunnot kuvaavat ihmisten, paikkojen, merkitysten ja muiden käsitteiden välisiä suhteita. Tarkoituksemme on muuttaa nämä tiedot jäsennellyksi dataksi, mutta säilyttää lähdetekstin alkuperäinen sanamuoto ja konteksti. CASTEMO menetelmä mahdollistaa samalla lähdekielen rikastamisen ja järjestämisen käsitehierarkioiksi. Menetelmässä hyödynnämme yhteistyökumppanimme David Zbíralin johtaman DISSINET-hankkeen kehittämää InkVisitor-tietokantaa, joka hyödyntää CASTEMOa. Koska CULTCTRL on vasta alkuvaiheessa, ei tästä metodologisesta askeleesta ole vielä esitellä tuloksia vaan ne jäävät seuraavaan kertaan.

Tavoitteemme ja lähtökohtamme on ottaa vakavasti keskiajan maallikoiden eletty usko. Onnistuminen eri lähdetyyppien vertailussa ja analyysin skaalautuvuudessa mahdollistaa myös kontribuution uskonnon tutkimuksen eettiseen puoleen. Pyrimme poistamaan anakronistista jaottelua ”autenttiseen” ja epäautenttiseen” uskon harjoittamisen analyysissä. Tämä on tärkeää myös yhteiskunnallisen vaikuttavuuden näkökulmasta: niin akateemisessa tutkimuksessa kuin yhteiskunnallisissa keskusteluissa voidaan puhua ”uskonnollisesta käänteestä”. Uskonto on noussut uudestaan merkitys- ja erontekojärjestelmäksi maallistuneiksi mielletyissä länsimaissakin. Tutkimustuloksillaan projektimme osallistuu myös näihin keskusteluihin.

1800-luvun verkoston vuosikonferenssi Turussa 29.-30.1.2026

Aurinkoisessa pakkassäässä paistattelevaan Turkuun kokoontui pitkän 1800-luvun teemojen houkuttelemana runsas ja monipuolinen tutkijajoukko. Teemana tällä 1800-luvun verkoston 15. vuosikonferenssilla oli Tiedon ja tarinoiden vuosisata. Konferenssi levittäytyi sekä Turun yliopiston että Åbo Akademin tiloihin.

Odotukset olivat korkealla, sillä tutkija Hanna Karhun sanoin 1800-luvun vuosikonferenssi ei ole mikä tahansa tapahtuma, vaan: ”Kyseessä on yksi vuoden ehdottomista kohokohdista!” Monipuolisesta ohjelmasta haasteeksi muodostuikin valita, mihin sessioon kulloinkin osallistuisi.

Kutsuesitelmät lähestyivät kukin tiedon ja tarinoiden tematiikaa, toisiaan täydentäen. Konferenssin aloittanut Asko Nivalan syväluotaava esitelmä antoi hienon pohjavireen koko tapahtumalle. Nivala loi Turkkilaisen shakkikoneen jännittävän historian kautta pitkän katseen siihen, miten inhimillisen ajattelun rajat on eri aikoina ymmärretty. Samalla kuultiin, miten lukuisat tarinat ovat vaikuttaneet toisiinsa ja inspiroineet uusiin tulkintoihin. Omaan mieleeni jäi kummittelemaan tarina René Descartesin kuolleen tyttären mukaan rakennetusta mekaanisesta koneesta, joka olisi filosofin muuttaessa Tukholmaan heitetty mereen paholaisen pelossa. Torstaina iltapäivällä Anna Sundelin puhui naisyrittäjyydestä Suomessa 1800-luvun lopulla avaten monia kysymyksiä liittyen sekä yrittäjyyden mahdollisuuksiin että vaikeuksiin. Samalla Sundelin nosti esiin nykytutkijan näkökulman haasteet löytää jälkiä menneisyyden naistoimijoista. Toisena konferenssipäivänä Kati Launis kertoi monipuolisesti datarikasteisen kirjallisuudentutkimuksen mahdollisuuksista tarkastella kirjallisuushistoriaa tutkimuskohteenaan erityisesti Fennican bibliografinen kuvailutieto. Kiehtovien mahdollisuuksien ja monen entuudestaan tuntemattoman kirjailijan esiin nostamisen lisäksi Launis teki sopivasti tarinan avulla selväksi sen, miten inhimillinen kosketus jatkuvasti vaikuttaa tutkimuksessa kaikkeen siihenkin, mitä nykyään saatamme tutkia digitoidusti. Launis muistutti siitä, miten Turun palo aikanaan tuhosi 40 000 nidettä ja pohti, miettikö kirjastonhoitaja Pipping loppuikänsä sitä, olisiko tilanne voinut päätyä toisin, jos kirjaston ikkunoita suojaavat rautaluukut olisivat olleet kiinni, kuten tarkoitus oli.

Sessioissa avautui tutkimuksen ja näkökulmien kiehtova kaleidoskooppi. Ensimmäisenä päivänä tutustuin itse muun muassa varhaiseen saamelaisuuden kuvaajaan taiteilija Juho Kyyhkyseen Tuija Hautala-Hirviojan johdatuksella, kuulin miten turkulaiset museot lähestyvät tietoa ja tarinoita muun muassa hyödyntäen biofiktiota kokoelmiensa esittämisessä yleisölle sekä seurasin erilaisia tapoja käyttää digitoitua aineistoa tutkimuksessa. Oman tutkimukseni kannalta aivan erityisellä mielenkiinnolla kuuntelin, mitä Wäinö Aaltosen museon Johanna Seppä kertoi taiteilija Aaltosen huonokuuloisuudesta sekä miten Heikki Kokko hahmotti kokemuksen yhteiskunta- ja kulttuurihistoriaa. Toisena päivänä osallistuin omalla paperillani sessioon sairauksista ja vammaisuudesta puhuen Volter Kilven huonokuuloisuuden kokemuksesta. Erityisen arvokasta oli keskustella aiheesta yleisön ja muiden puhujien kanssa. Lounaan jälkeen ehdin osallistua vielä sessioon, jossa käsiteltiin monia erilaisia elämäkerrallisia kohtaloita ja tutkimuskysymyksiä.

1800-luvun verkoston järjestämässä konferenssissa elin ennen kaikkea todeksi sanaa verkosto. Verkostoitumassa olimme sekä me nykypäivän tutkijat erilaisine näkökulminemme että 1800-lukuun sijoittuvat tutkimuksemme kohteet: toimijat, aiheet ja ajatukset. Rikastuttavaa oli käydä keskusteluja, päästä tapaamaan artikkeleidensa kautta jo tuttuja tekijöitä sekä kuulla myös monista aiheista, joista itsellä ei ollut niin paljon pohjatietoa. Lounaat, kahvihetket ja illanvietto sujuivat aina nopeasti lauseiden jäädessä mieleen soimaan. Junaankin tuli kiire, mutta onneksi ehdin yhden lounaspaussin yhteydessä käydä tervehtimässä myös Turun Tuomiokirkon historiallista ilmapiiriä, ennen kuin se ehti sulkea ovensa pitkän remontin ajaksi.

Kiitoksia Turku ja 1800-luvun verkosto!

Vuoden 2026 konferenssin ohjelmaan voi tutustua osoitteessa https://sites.utu.fi/1800-luku/ohjelma/

Seuraavan kerran 1800-luvun verkoston konferenssin järjestäjätahona toimii Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Helsingissä 2028 https://www.finlit.fi/tutkimus/tutkimushankkeet/1800-luvun-tutkimuksen-verkosto/

Laura Kokko