Kategoria: Opetus (Page 1 of 3)

Ennen modernia-lukupiirin käsittelyyn pääsi Hanna Kietäväinen-Sirenin väitöskirjan Erityinen ystävyys: miehen ja naisen välinen rakkaus uuden ajan alun Suomessa (1650–1700) luku nimeltään Rakkauden herättäjät ja lopettajat. Aiheena olivat siten  ne syyt, joilla aikakauden ihmiset selittävät romanttisten heterosuhteiden syntyä ja loppua. Kietäväinen-Siren käy kohta kohdalta läpi erilaisia aikalaisten tunne-elämään vaikuttaneita tekijöitä, kuten iän vaikutusta parinvalintaan, millainen oli ulkonäön merkitys, tai vaikkapa parisuhdeväkivallan vaikutusta romanttisiin tunteisiin ja parisuhteen tulevaisuuteen. Erityisen tärkeäksi hänen käsittelyssään nousi kunnia-käsitteen merkitys parinmuodostukselle sekä avioliiton taloudelliset ja emotionaaliset ulottuvuudet. Kietäväinen-Sirenin mukaan varhaismodernia avioliittoa on perinteisesti käsitelty lähinnä taloudellis- poliittisena järjestelynä, jonka on nähty poissulkevan romanttisten tunteiden mahdollisuuden. Tämän kyseenalaistaminen on Kietäväinen-Sirenin keskeinen teesi. Hänen mukaansa varhaismoderneissa avioliitoissa romanttiset tunteet olivat tärkeitä, mutta eri tavalla kuin moderneissa liitoissa. Tärkeää oli, että mahdollisuus noiden tunteiden syntymiseen tulevaisuudessa oli olemassa, eikä se, että niitä olisi ollut jo avioon mentäessä.

Jean-Honoré Fragonard: Varastettu suudelma 1786. Wikimedia Commons.

Lukupiirimme kiinnitti huomiota useisiin mielenkiintoisiin kohtiin, joskin itse teksti ei usein vastannut esille nouseviin kysymyksiin. Huomiota herätti esimerkiksi aikalaisten mahdollisuus elää avopareina tai olla pitkäänkin ystäviä ennen avioitumista. Millaista oli tuo ystävyys tai avoparin elämä? Kuinka yhteisö suhtautui naimattomien yhteiselämään maailmassa, jossa salavuoteus oli rikos ja avioliitto elämän perusmalli? Entä missä ystävykset tapasivat toisiaan? Oliko olemassa julkisia tiloja, joissa tavata ihmisiä? Kenties juhlapyhinä tai vaikkapa kirkossakäynnin yhteydessä? Tällaisiin kysymyksiin Kietäväinen-Sirenin luku ottaa huomattavan vähän kantaa, ja käsittely jää monien aiheiden suhteen varsin pikaiseksi.

Myös kauneuden merkitys varhaisen uuden ajan ihmisille kiehtoi lukupiirimme jäseniä. Mielenkiintoisiksi koettiin paitsi tuon ajan nykyajasta poikkeavat, ja kenties käytännöllisemmät kauneuskäsitykset, mutta myös pohdinnat kauniiden asioiden koetusta moraalisesta paremmuudesta.  Kietäväinen-Siren kertoo, että uuden ajan alun kulttuurissa kauneus yhdistettiin hyvyyteen ja rumuus taas pahuuteen tai viallisuuteen. Tekstissä kerrotaan esimerkkejä tilanteista, joissa suku tai yhteisö puoltaa potentiaalista avioliittoa puolisoiden ulkonäköön liittyvien syiden vuoksitai kummastelee liittoa, jos toistaosapuolta pidetään rumana. Tekstistä nousee myös esille ajatuksia, että kauniiden henkilöiden naiminen tuo mukanaan mustasukkaisuutta ja ohjaa mahdollisesti ylenkatsomaan käytännöllisempiä seikkoja potentiaalisen puolison kyvyssä työskennellä ja tuottaa elantoa. Teksti siteeraa sananlaskua ”Kaunis katsoo karvansa, ruma työn tekee” ja ”Ei muotoa panna murkinaksi, eikä kaunista karvaa kattilaan”. Tällaisista sananlaskuista nousee esille ajatus, ettei kauneuden ja hyvyyden suhde tuona aikana ollutkaan niin yksiselitteinen. Lukupiirimme näkemys kuitenkin on, ettei kauneuden ja hyvyyden samaistaminen ole nykyäänkään mitenkään kadonnut ajatus. Populaarikulttuurimme tuotteissa, kuten elokuvissa, lastenohjelmissa ja aivan erityisesti Disney-elokuvissa on havaittavissa toistuva teema, jossa sankarit ovat visuaalisesti viehättäviä ja heidän vastustajansa luotaantyöntävämmän näköisiä. Katsojalle kerrotaan jo ulkonäön avulla, kuka on tarinassa hyvä ja kuka paha. Keino vaikuttaa yhä nykyään toimivalta.

Eniten lukupiiriläistemme huomiota kiinnitti tekstin rakenne. Tekstin tapa käsitellä asioita on varsin luettelomainen. Lopputulos on hyvin selkeä, helppolukuinen ja asia tulee selväksi, mutta käsittelytapa on monissa kohdin pintapuolista ja kuivahkoa. Teksti etenee määrätietoisesti pysähtymättä juurikaan kontekstualisoimaan käsittelemiään asioita ja esimerkit ovat anonyymeja anekdootteja lähdeviitteen kera. Kysymyksiä herätti tekstin tapa käyttää alaviitteitä muun tutkimuksenleipätekstiin nostamisen sijaan.Tyyli koettiin erikoiseksi, mutta lukupiirissämme uskottiin sen osin selittyvän koulukuntaerolla. Lukupiiriläisemme ovat tottuneempia lukemaan tekstejä, jotka on kirjoitettu kulttuurihistoriallisella otteella. Jyväskylän yliopistossa kirjoitettu väitöskirja asettuu erilaiseen akateemisen kirjoittamisen perinteeseen ja on siksi tyyliltään osittain erilainen.

Kietäväinen-Sirenin teksti käsitteli hyvin mielenkiintoisia aiheita ja nosti esille kiehtovia ajatuksia. Esimodernin ajan suomalainen tunnehistoria on kulttuurihistorialle ja erityisesti lukupiirillemme varsin keskeinen teema. Tekstin tyyli ja tapa käsitellä asioita koettiin vieraaksi ja herätti kritiikkiäkin. Uskomme Kietäväinen-Sirenin onnistuneen väitöskirjansa perimmäisessä tavoitteessa osoittaa teoria esimodernin ajan tunnekylmistä parisuhteista Suomen osalta virheelliseksi. Esimodernin ajan parisuhteet ovat siis nykytietämyksen valossa moniulotteisia.Sekä käytännölliset että emotionaaliset tekijät vaikuttivat ihmisten elämään ja parinmuodostukseen.

Ennen modernia-lukupiiriläiset

Tällä kertaa lukupiirimme käsittelyvuorossa oli Riina Tammen artikkeli Äidinrakkaus uuden ajan alun Englannissa, teoksessa Hetkiä historiassa (toim. Henri Terho, k&h 2002). Artikkeli  perustuu hänen pro gradu -tutkielmaansa vuodelta 2001. Artikkelin otsikko oli varsin mielenkiintoa herättävä. Toisaalta sitä pidettiinturhankin ympäripyöreänä, sillä missään artikkelissa tuskin pystyy käsittelemään koko äidinrakkauden teemaa uuden ajan alun Englannissa. Artikkeli herätti runsaasti ajatuksia ja keskustelua., Päällimmäiseksi nousi toive, että siltä olisi ehkä toivonut laajempaa analyysia ja enemmän pohdintaa siitä, kuinka äidin on ollut lähes pakko rakastaa lastaan, sillä yhteiskunta on tuominnut lapsiaan rakastamattomat naiset ”epänaisina” ja huonoina äiteinä.

Tammi pohjustaa artikkeliaan aikaisempien äidinrakkautta käsitelleiden tutkimusten näkemyksillä. Hän tuo esille muun muassa Philippe Ariésin väitteen siitä, että lapsuutta olisi alettu ajattelemaan erillisenä elämänvaiheenaan vasta 1600-luvulla. Ylipäänsä historiantutkimuksessa on pitkään ollut käsitys äidinrakkaudesta historiallisen kehityksen tuloksena, uuden ajan alun uutena ilmiönä. Tammen artikkeli on ikään kuin vastaus tähän väitteeseen: hän  esittää, että ”kaikkina aikoina on ollut sekä lapsilleen omistautuneita äitejä että lapsistaan piittaamattomia äitejä.” Lukupiirimme oli tästä samaa mieltä, ja keskustelimme siitä, kuinka evoluutiobiologia tukee tätä ajatusta. Äidinrakkaus on biologinen, ei kulttuurinen ilmiö. Ihmislapsella kestää monien muiden eläinlajien jälkeläisiin verrattuna pitkä aika kasvaa täysikasvuiseksi sekä fyysisesti että henkisesti. Olisi erittäin epätodennäköistä, että lapsistaan piittaamattomat vanhemmat olisivat saaneet lisääntymisikään selviäviä lapsia.

Buckinghamin herttua perheineen. 1628. Wikimedia Commons.

Tammen artikkelissa erityisen keskustelua herättävän tekee se, että sen aihe kytkeytyy hyvin vahvasti nyky-yhteiskunnan julkiseen keskusteluun. Vasta aivan viime vuosina on alkanut hieman purkautua lapsiaan rakastamattoman tai lapsia haluamattoman naisen tabu. Äidinrakkautta pidettiin 1600-luvun Englannissa niin luonnollisena asiana, että äitiä pidettiin hulluna, jos tämä ei rakastanut lastaan. Koska äidinrakkautta jossain muodossa ilman muuta esiintyi, Tammi olisi voinut hieman enemmän käsitellä sitä, mitkä olivat juuri uuden ajan alun Englannin äidinrakkauden ja sen osoittamisen erityispiirteitä. Aiheesta olisi ollut mielenkiintoista tietää enemmänkin. Aikaan ja paikkaan liittyvien erojen lisäksi aihetta olisi voinut tarkastella muun muassa luokkaerojen kautta tai normien ja todellisen arjen välisen eron kautta. Keskustelimme siitä, kuinka arjen todellista tilannetta voi olla haastavaa tutkia, sillä säilyneet lähteet eivät ole täysin objektiivisia arjen kuvauksia, vaan normien värittämiä. Äidin ja tyttären suhteesta kertovat päiväkirjat, kirjeet ja äitien tyttärilleen kirjoittamat äidin neuvot -kirjat ovat huomattavasti luotettavampia arjen kuvauksia, kuin normatiivisemmat tekstit. Nekään eivät silti ole täysin luotettavia arjen kuvauksia, sillä päiväkirjoja ja kirjeitä saattoivat lukea useat ihmiset, eikä sinne sen vuoksi kirjoitettu normeista huomattavasti poikkeavia mielipiteitä. Esimerkiksi avoin vihan ilmaiseminen omia lapsia tai omaa äitiä kohtaan ei olisi varmaan tullut kuuloonkaan. Sen sijaan tutkija pystyy päättelemään todellisia asenteita ”rivien välistä”. Tammi esittää, että oppineiden miesten, kuten John Locken, ehdottamat kurinalaiset kasvatusmenetelmät olivat todennäköisesti kaukana arkielämästä. Tästä kaikesta olisimme halunneet tietää lisää, mutta toisaalta on täysin ymmärrettävää, ettei lyhyessä artikkelissa voi käsitellä kovin laajoja teemoja. Lisäksi täytyy ottaa huomioon, että artikkeli perustuu Tammen pro gradu -tutkielmaan, sillä pro gradu -tutkielmat ovat sisällöltään ja pituudeltaan melko rajattuja. Kaiken kaikkiaan artikkeli onnistui erityisen hyvin herättämään mielenkiintoa aihetta kohtaan.

George Romney: Henrietta Morris poikansa Johnin kanssa. 1777. Wikimedia Commons.

Pohdimme lukupiirin kesken myös äidinrakkauden tutkimisen mahdollisuuksia ja rajoituksia. Tammi ottaa tämän itsekin puheeksi kysymällä, ”onko se [äidinrakkaus] lopulta edes historiantutkijan määriteltävissä?”(s.136) Äidinrakkautta voi kuitenkin tutkia, mutta tutkittavan ajan ja paikan omista lähtökohdista käsin. Kontekstin merkitys, kuten aina historiantutkimuksessa, on ehdottoman tärkeä pitää mielessä.

Mielenkiintoinen yhtäläisyys aikaisemmin lukemaamme Robert Darntonin teokseen The Great Cat Massacre and Other Episodes in French Cultural History oli se, kuinka äitipuolet kohtelivat miehensä lapsia. Tammi antaa ymmärtää, että vaikka biologinen side äidin ja tyttären välillä oli erittäin vahva, myös sijaisäidit ja äitipuolet saattoivat rakastaa hoitamiaan lapsia ja lapset puolestaan kiintyivät heihin. Tästä huolimatta uuden ajan alussa kerrottiin paljon tarinoita, joissa äitipuolet olivat ilkeitä kasvattejaan kohtaan. Darnton selittää tätä sillä, että uuden ajan alussa uusperheet olivat erittäin tavallisia, ja koska miehet usein kuolivat nuorempina kuin naiset, oli Euroopassa huomattava määrä äitipuolia. On luonnollista, etteivät äitipuolet kiintyneet kasvatteihinsa aina yhtä paljon kuin omiin lapsiinsa. Ilkeä äitipuoli -tarinoissa on voinut olla myös perää siinä mielessä, että varmasti ainakin jotkut äitipuolet ovat ensi sijassa ajaneet omien biologisten lastensa etua, ihan jo sen vuoksi, että ovat tunteneet nämä pidemmän aikaa. Kyse lienee kuitenkin ensisijaisesti kulttuurisesta ilmiöstä.

Ennen modernia-lukupiiriläiset

Lukupiirimme käsiteltäväksi valikoitui Michael Stolbergin artikkeli A Woman Down to Her Bones, The Anatomy of Sexual Difference in the Sixteenth and Early Seventeeth Centuries (Isis, vol.94. no.2. 2003). Stolbergin artikkeli on suunnattu kritiikiksi Thomas Laqueurin ja Londa Schiebingerin esittämälle ajatukselle siitä, miten anatomiset erot miesten ja naisten välillä  ”keksittiin” vasta 1700-luvulla. Voidaan huomauttaa, että Stolberg ei ole ensimmäinen, joka kritisoi edellä mainittujen tutkijoiden ylläpitämää kronologiaa, sillä vasta-argumentteja on esitetty jo 1991. Stolberg ilmaiseekin artikkelillaan, että keskustelua lääketieteen käsityksistä sukupuolten välisistä eroista voidaan vielä jatkaa, vaikka Laqueur ja Schiebinger ovatkin onnistuneesti ottaneet huomioon lääketieteenhistorian kytkökset sosiaaliseen, kulttuuriseen ja poliittiseen kontekstiin.

Lukupiirimme koki haastavaksi lääketieteellisen sanaston runsauden. Välillä piti turvautua sanakirjan apuun tekstiä lukiessa, mutta Stolbergin argumentit tulevat ymmärrettäväksi artikkelin loppua kohden. Stolbergin oma tausta lääkärinä selittää hänen sanavalintojaan ja hänen taustansa on eduksi lääketieteenhistoriasta kirjoittaessa. Hän käyttää hyvin ansiokkaasti erilaisia lähteitä eri maista ja eri ajoilta osoittaakseen miten lääketieteellisen kirjoituksen piirissä käsitykset naiseudesta ja mieheydestä ovat vaihdelleet, lukupiirissä pidettiin tätä mielenkiintoisena yleishuomiona. Toisaalta esiin nousi myös ajatus siitä, että tavallisen kansan näkemykset ovat voineet olla hyvinkin erilaisia niin kutsuttujen oppineiden ihmisten ryhmästä, joista Stolbergin valitsemat lähteet muodostuvat.

Vaikka kukaan lukupiiristä ei ollut lukenut Laqueurin tai Schebingerin teoksia, mikä olisi ehdottomasti ollut hyödyksi tämän artikkelin lukemisen kannalta, näimme monia hyviä pointteja Stolbergin artikkelissa. Etupäässä keskustelun aiheeksi nousi se, miksei Laqueur ollut käyttänyt latinankielisiä lähteitä omassa tutkimuksessaan. Latina kuitenkin oli pääasiallinen koulutuksen kieli ja tämä johtaa siihen, että iso lähderyhmä on jäänyt pois hänen tulkinnastaan. Pohdimme, että Laqueur on saattanut tämän johdosta tehdä vääriä yleistyksiä, joista on luonnollisesti helppo huomauttaa jälkeenpäin. Lukupiirimme esittikin tämän tiimoilta, että itseasiassa Stolberg itse syyllistyy jonkinasteisiin yleistyksiin, sillä vaikka hänen lähteensä käsittävät useita maita noin kahden sadan vuoden ajalta, ne ovat yksinomaan länsimaisia. Hän mainitsee yhden kerran Kiinan ja Japanin esimerkkeinä erilaisesta lääketieteellisestä kehityksestä, mutta aihe jää siihen.

Harmiksemme totesimme, että lääketieteen historia on todella laaja alue, jonka rajaaminen on ongelma tässäkin artikkelissa. Kärjistetysti voidaan sanoa, että tästä tematiikasta voitaisiin saman tien kirjoittaa viisi kirjaa tämän yhden artikkelin sijaan. ”Puolustukseksi” tälle voidaan kuitenkin sanoa, että artikkelin tarkoitusperä onkin luultavammin herättää aiheesta uudestaan keskustelua, sillä Laqueurin ja Schiebingerin kirjoitusten sekä Stolbergin mainitsemien kritiikkien ja hänen artikkelinsa välillä on kulunut useita vuosia.

Woman Down to Her Bones oli artikkelina hyvin onnistunut ja sai aikaan runsaasti keskustelua. Se herätti myös paljon lisäkysymyksiä ja pohdintaa siitä, miten me ymmärrämme lääketieteen kehityksen omana aikanamme. Vaikka osa lääketieteen harhaluuloista saattaa herättää meissä nyt huvittuneisuutta, kuten esimerkiksi ajatus siitä, että kuukautiset muuttuvat äidin rintamaidoksi, meidän on pakko myöntää, että saatamme olla jostakin vuorenvarmasta lääketieteellisestä käsityksestä erehtyneitä tälläkin hetkellä. Toisaalta lukijan pitää nähdä myös se, että monet meille järjettöminäkin esittäytyvät oletukset ovat voineet olla hyvinkin järkeviä ajatuksia omana aikanaan.

Anatomiapiirros. 1600-luvun alku. Wellcome Library. Wikimedia Commons.

Yhtenä mielenkiintoisimpana asiana Stolbergin artikkelissa nähtiin se, että rahallinen hyöty naisen ruumin medikalisaatiosta ei olekaan niin uusi ilmiö kuin luulimme. Inhimilliset vaikuttimet tieteen tekemisessä ovatkin ehkä piilotettuina tieteen objektiivisuuden taakse. Olikin ilahduttavaa huomata, että lääkärintaustastaan huolimatta, Stolberg nosti esille artikkelissaan kulttuurisia ja yhteiskunnallisia vaikutteita, vaikka nekin olisi voitu sijoittaa artikkeliin joukkoon paremmin. Stolberg esittää myös mielenkiintoisen huomion  katolilaisen kirkon ja protestanttisen kirkon välisistä eroista, joilla hän näkee olleen vaikutusta naisen asemaan myös lääketieteellisessä merkityksessä. Lukupiirimme jäikin tämän pohjalta pohtimaan, miten suuria maiden väliset erot oikeasti ovat, ja miten niiden vaikutuspiirissä liikkuessa tutkijan on jälleen kerran huomioitava konteksti.

Lukupiirin kokemuksen mukaan Michael Stolbergin artikkeli oli mukava lukukokemus, vaikka lääketieteen historia ei olisikaan entuudestaan tuttua. Se onnistui opettamaan jotain uutta, herätti lukijoissa uusia ajatuksia ja sai aikaan mielenkiintoista keskustelua. Vaikka ehkä olisimmekin halunneet lisää sosiaalista ja kulttuurista kontekstia lääketieteen ohelle, Stolberg onnistui tuomaan esille kritiikkinsä pääpointit hyvin ja uskottavasti. Lukukokemuksen jälkeen päädyimme siihen, mikä oli isompi asia tämän artikkelin takana: On ihan sama mitä tutkija tutkii, taustalla on aina löydettävissä muutos. Muutos on jokaisessa aikakaudessa.

Ennen modernia-lukupiiriläiset

Tällä kertaa lukupiirimme käsittelyvuorossa oli Kirsi Vainio-Korhosen artikkeli Vastuullinen historia teoksesta Historiantutkimuksen etiikka (2017). Lukupiiriläiset vertasivat artikkelia aiemmin luettuihin teoksiin ja niistä tehtyihin huomioihin. Pohdittiin kuinka hyvin ne täyttivät historiantutkimuksen eettiset vaatimukset. Aiheesta esitettiin paljon erilaisia näkökulmia ja mielipiteitä. Vaikka olimme suurimmaksi osaksi samaa mieltä Vainio-Korhosen kanssa historiantutkijan vastuusta, myös eriäviä mielipiteitä esiintyi.

Olimme varsin yksimielisiä siitä, että jonkinnäköinen historiantutkimuksen etiikkaa käsittelevä kurssi olisi hyvä olla pakollinen jo perus- tai aineopinnoissa. Oli hämmästyttävää huomata, kuinka myöhään historiantutkimuksen eettisestä puolesta on oikeastaan alettu keskustelemaan, saati sitten opettamaan. Vainio-Korhosen artikkelista selvisi muun muassa se, että etiikkakurssi on tullut pakolliseksi jatko-opiskelijoille vasta vuonna 2016. Kandidaatintutkintoon ei toistaiseksi sisälly minkäänlaista vastaavaa kurssia, tosin tutkimusetiikasta puhutaan monilla kursseilla sivuten. Vainio-Korhonen on itsekin luennoinut pitämillään kursseilla tutkimusetiikan merkityksestä.

Historiantutkimuksessa kohdataan kuitenkin monissa tapauksissa erilaisia eettisiä ongelmia kuin esimerkiksi lääketieteessä. Siinä missä lääketieteessä keskustellaan eläviä ihmisiä koskettavista moraalisista kysymyksistä, suurin osa historiantutkimuksen kohteista on kuollut jo vuosisatoja sitten. Erityistä verrattuna historiantutkimukseen on se, että lääketieteen eettinen pohdinta on alkanut viimeistään antiikin aikana, muun muassa Hippokrateen valan muodossa. Historiantutkimuksessa ja -opiskelussa on sen sijaan jossain määrin ymmärrettävää sivuuttaa eettisiä kysymyksiä. Kun puhumme vanhemmista ajoista (ennen 1800-lukua), useimmille tulee helposti mieleen, ettei kuolleille voi tuottaa vahinkoa tai pahoittaa heidän mieltään sillä mitä historiantutkijat nykyään kirjoittavat. Mahdolliset tutkimuskohteelle läheiset ihmiset ovat myös kuolleet.

Vainio-Korhonen on kuitenkin eri mieltä. Hänen mukaansa 1700-luvun ihmisiä tulee kohdella kunnioittavasti, vaikka lait eivät tarjoakaan heille samanlaista yksityisyydensuojaa, kuin elossa oleville ihmisille. Vainio-Korhonen perustelee mielipidettään muun muassa sillä, että kulttuurissamme on tapana kunnioittaa vainajia ikään kuin ”kuolleista ei sovi puhua pahaa” -ajatuksen hengessä. Tämä herätti paljon keskustelua tapaamisessamme. Emme täysin jakaneet Vainio-Korhosen ajatusta, vaan näemme, että kuolleita kunnioitetaan ja muistetaan elävien, ei heidän itsensä takia. Emme tietenkään ole sitä mieltä, että kuolleita ei tulisi lainkaan kunnioittaa, mutta mielipiteemme erosivat Vainio-Korhosen mielipiteestä yksityiskohdissa.

Historiantutkija ei saisi syyllistyä iltapäivälehdistön kaltaiseen dramatisointiin ja skandalisointiin. Jo pelkkä historiantutkimuksen objektiivisuuden vaatimus tarkoittaa sitä, ettei tutkimuskohteeseen tule suhtautua asenteellisesti tai arvostelevasti. Vainio-Korhonen esittää muutaman esimerkin suurelle yleisölle osoitetuista teoksista, joissa on hänen mielestään oltu eettisen toiminnan rajamailla. Vainio-Korhosen esimerkit vaikuttivat pääosin perustelluilta, mutta olimme eri mieltä hänen Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoska -teosta koskevasta kritiikistä. Vainio-Korhosen mukaan teoksessa kuvatut 1600-lopun nälänhädän ihmissyönnin uhrit ja tekijät olisi tullut jättää nimettömiksi, sillä perusteella, etteivät ne tuoneet tutkimukselle lisäarvoa, vaan ainoastaan johtivat skandaalinomaiseen julkisuuteen iltapäivälehdissä.

Olimme kuitenkin sitä mieltä, että anonyyminä nämä ihmiset olisivat tuntuneet jossain määrin kasvottomilta ja epätodellisilta. Nimet saavat lukijan huomattavasti paremmin ymmärtämään ja samaistumaan siihen, että kyse oli todellisista ja tavallisista ihmisistä. Varsinkin, jos teoksessa on otettu huomioon tarpeeksi ilmiön taustoja ja kontekstualisoitu 1600-luvun lopun nälänhädän puitteissa, emme nähneet henkilöiden nimeämistä huonona asiana.

Aikaisemmin lukemamme Robert Darntonin The Great Cat Massacre And Other Episodes in French Cultural History onnistuu juuri tässä suhteessa. Vaikka teoksen otsikkoa voi sanoa hyvinkin huomiota herättäväksi, Darnton käsitteli tätä ”suuren kissajoukkomurhan” tapausta 1700-luvun omista lähtökohdista käsin, tuomitsematta, dramatisoimatta, jopa jonkinasteisella empatialla. Darnton nimittäin selittää ilmiön taustoja ottamatta kantaa tutkimuksensa kohteisiin, 1700-luvun ranskalaisiin. Vainio-Korhonen käyttää itse kutakuinkin samaa perustelua sille, miksi hän on päättänyt käsitellä tutkimuksessaan 1800-luvun Turun prostituoituja omilla nimillään: antaakseen heille kasvot erottamatta heitä aikansa muista naisista. Yhtä lailla kannibalismin uhrit ja tekijät olivat todennäköisesti aivan tavallisia ihmisiä, jotka jatkuva nälkä oli ajanut tekemään äärimmäisiä tekoja.

Keskustelumme johti tätä kautta pohdintaan siitä, kuinka vaikeaa on käyttää empaattista lähestymistapaa nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa moraalisesti tuomittuihin tapauksiin, henkilöihin ja ilmiöihin. Riskinä on aina ylitulkitseminen ja mahdollisen vääryydentekijän näkeminen liiankin helposti uhrina. Myös lukijakunnan tai kollegojen mahdollinen kritiikki liian ymmärtäväistä asennetta kohtaan saattaa rajoittaa tutkijan intoa empaattiseen näkökulmaan. Kannibalismi toimii tässäkin suhteessa esimerkkinä. Luultavasti kannibalismia äärioloissa puolustava tulisi leimatuksi sen kannattajaksi.

Pohdimme tapaamisessa myös sitä, kuinka vaikeaa on arvioida esimerkiksi oikeiden nimien esittämisen relevanttiutta. Tulimme siihen tulokseen, että on hyvin tulkinnanvaraista, onko nimien esittäminen tutkimuksen kannalta tarpeellista, vai kenties vain ylimääräinen yksityiskohta. Siksi tutkijan päätöksen voi nähdä olevan oikea lähes tapauksesta riippumatta, jos hän perustelee sen tarpeeksi hyvin.

Keskustelussamme nousi esiin myös huomio, että yksi historiantutkimuksen tärkeistä tehtävistä nykyään on tuoda esille historian vaiettuja teemoja ja ristiriitoja. Vaikeita aiheita tulee pystyä tarkastelemaan liioittelematta niitä, mutta samalla myöskään vähättelemättä. Parhaimmillaan tutkija voi purkaa aiheeseen liittyviä vääriä uskomuksia ja puhdistaa sellaisten ihmisten mainetta, jotka eivät ole koskaan huonoa mainetta ansainneet. Esimerkkinä keskustelussamme nousi vieraan, vihollisena pidetyn, maan sotilaiden kanssa seurustelleet naiset, joita kutsuttiin pilkkaavasti ”huoriksi” ja jotka saivat usein koko elämänsä kärsiä perusteettomasti teoistaan. Myös heidän lapsensa saattoivat kärsiä äitinsä teoista pystymättä käsittämään miksi. Vilkunan olisi tällaisessa tapauksessa tullut kiinnittää hyvin tarkkaa huomiota sanavalintoihin, koska niillä on mahdollista purkaa, mutta myös vahvistaa aikaisempia mielikuvia.

Keskustelussamme sanavalinnoista nousi esiin myös sana ”harhaoppinen”, jota edelleen moni keskiajan historiasta kirjoittava käyttää pohtimatta sen kummemmin sanan arvottavuutta. Sana ”harha” antaa vaikutelman, että keskiajan uskonnolliset toisinajattelijat olisivat olleet jotenkin väärässä, kenties jopa harhoissaan. Kyseessä lienee vain kielenkäyttöömme vakiintunut sana, jolla ei nykyään ole samanlaista merkitystä, mutta historiantutkijoiden tulisi nimenomaan purkaa, ei ylläpitää, perinteistä vallanpitäjien kirjoittamaa historiaa, jossa toisinajattelijat on leimattu valtakulttuuria huonommiksi.

Kuten Vainio-Korhonen toteaakin, tulisi päästä irti viranomaiskatseesta, lukea lähteitä toisesta näkökulmasta, kuin millä ne on alun perin kirjoitettu. Käsitteet ja niiden merkitykset eri aikoina ovatkin erittäin tärkeitä, mutta myös haastavia tutkijalle. Tärkeintä on kuitenkin, että tiedostaa niiden käytön ongelmallisuuden ja perustelee valintansa käsitteestä kuin käsitteestä.

Ennen modernia-lukupiiriläiset

Keskustelimme tällä kertaa lukupiirissä Panu Savolaisen väitöskirjasta Teksteistä rakennettu kaupunki: julkinen ja yksityinen tila turkulaisessa kielenkäytössä ja arkielämässä 1740–1810 (Sigillum, Turku 2017). Kirja käsittelee Turun kaupungin tiloja ja tilallisuutta 1700-luvulta 1800-luvun alkuun.

Totesimme keskustelumme aluksi, että väitöskirjassa lähestytään tilan käsitettä ja tilallisuutta monesta eri näkökulmasta sekä käsitellään julkisen ja yksityisen tilan käsitteiden haastavuutta. Keskustelua herätti myös se, kenelle kirja on tarkalleen ottaen suunnattu, sillä siitä löytyy aineksia monen eri tieteenalan suuntaan. Lukupiiriläiset olivat myös kiinnittäneet väitöskirjassa huomiota siihen, että Savolaisen arkkitehtitausta näkyi kirjassa hauskalla tavalla. Kirjassa havaittavat lukuisat eri arkielämän tarinat ja näkökulmat turkulaisten elämään saivat myös kehuja lukupiiriläisiltä.

Keskustelu siirtyi tämän jälkeen erilaisten arkistomateriaalien tutkimukseen: miten niitä käsitellään nykyaikana sekä mahdollisesti tulevaisuudessa. Arkistojen käsittelystä keskustelussa siirryttiin krouvien pariin. On mielenkiintoista huomata historiaa tutkittaessa, kuinka jotkin asiat eivät muutu sadoissa vuosissakaan. 1700- ja 1800-luvun runsaslukuisten krouvien tilalla on nykyajan Turussa suuri määrä baareja ja anniskeluravintoloita ja väitöskirjassa mainitut humalaiset häiriökäyttäytymiset ovat tuttu näky nykyajan Turun viikonloppuiltoina. Lukupiiriläiset myös pitivät pubien historiantutkimusta mielenkiintoisena näkökulmana kaupunkihistorian tarkasteluun. Krouvien tarkastelun yhteydessä tarkastelimme myös väitöskirjan aistihistoriallista näkökulmaa Turun yölliseen äänimaailmaan, jota lukupiiriläiset pitivät kiinnostavana seikkana.

Turun Luostarinmäen käsityöläismuseon rakennuksia. Wikimedia Commons.

Väitöskirjan visuaalisuus keräsi kehuja kirjassa käytettyjen kuvien ja karttojen muodossa. Lukupiirin session loppuosassa keskustelunaiheet poukkoilivat aiheesta toiseen. Aiheita olivat muun muassa väitöskirjan inspiroimat mahdolliset opinnäyteaiheet, naisten asema 1700- ja 1800-luvuilla, turkulaisten asumismuodot, sekä erilaiset historialliset Turun kohteet. Lopuksi lukupiirissä todettiin, että nykyajan turkulainen saattaa viihtyä hyvin Savolaisen väitöskirjan parissa. Kirja kuvailee hyvin vuosisatojen takaista Turkua lähteinä toimivien tekstien pohjalta, mihin väitöskirjan nimikin pohjautuu.

Ennen modernia-lukupiiriläiset

Ennen modernia- lukupiiri kokoontui toisen kerran käsittelemään Robert Darntonin teosta, The Great Cat Massacre (1984), joka oli lukupiiriläisille jo entuudestaan tuttu, sillä opiskelujen aikana teos on mainittu useaan otteeseen kulttuurihistorian klassikkona. Kirja koostuu viidestä erillisestä osasta, jotka esittelevät 1700-luvun Ranskan ilmiöitä mentaliteettihistorian ja antropologian näkökulmista.

Lukupiirissä käsittelimme Darntonin kirjaa kappale kerrallaan, koska hänen valitsemansa tutkimuskohteet olivat toisistaan hyvin erilaisia, mikä toki rikastutti keskustelua, mutta sai sen myös välillä poikkeamaan sivuraiteille. Toisin kuin lukupiirin edellisen käsittelyssä olleen kirjan kohdalla (Vincent Croningin Ludvig XIV- Kuningas ja ihminen), osa lukupiiriläisistä oli paremmin valmistautunut siihen, että Darntonin kirja on populaari teos. Tällöin meillä oli jo niin sanotusti ”oikeanlaiset lukulasit” silmillä, jonka kautta teoksen pohtiminen oli hedelmällisempää.

Hanhiemon lastenlorut

Darnton esittelee ensimmäisessä luvussa lastensatujen merkitystä ja muuttunutta olemusta, ottaen huomioon esimerkiksi suullisen perinteen muuttuvuuden ja paikalliset vaihtelut tarinan kerronnassa. Lastensatujen kautta tulevat kuvaukset elämän lohduttomuudesta ja köyhyydestä herättivät lukupiirissä keskustelua. Pohdittiin muun muassa sitä, olisiko tämä elämän surullisuuden kuvaus tehty kuitenkin meidän oman aikamme materiaalisista lähtökohdista käsin. 1700-luvun Ranskassa eläneillä ihmisillä on pakostikin ollut erilaiset odotukset elämästä, kuin mitä meillä itsellämme nykyään on. Myös vertauilukohtia Suomen 1700-luvun historiaan tehtiin, jolloin esille nousi ajatus Ranskan tilanteen yksilöllisyydestä, eli mitkä saattoivat olla ne ekonomispoliittiset tilanteet, jotka tosiaan tekivät Darntonin valitsemasta aikakaudesta niin köyhän ja elämänkuvasta surullisen.  Selitykseksi tarjottiin myös Darntonin itse esittämää syytöstä aiemmille historioitsijoille, jotka olivat ehkä tahattomastikin romantisoineet aikakauden elämää, jolloin Darnton on etsinyt omaan teokseensa toisen ääripään.

Suuri kissojen joukkomurha

Kappale painotyöläisten suorittamasta kissojen joukkomurhasta, joka toimii myös Darntonin koko teoksen otsikkona, oli oikein rikas huomioissaan ja herätti monenlaisia mielipiteitä ja ajatuksia, etenkin siitä, kuinka aika-, paikka- ja kulttuurisidonnaista huumori todellisuudessa voi olla. Otsikko itsessään oli kaikkien mielestä erittäin onnistunut, vähintäänkin lukijan mielenkiinnon herättämisessä. Toisaalta päädyimme myös ohimennen pohtimaan kenen idea oli käyttää tätä koko kirjan otsikkona? Vastausta ei varsinaisesti saatu aikaan, pujottelimme Darntonin itsensä ja esimerkiksi hänen kirjansa toimittajan välillä, mutta ainakin olimme yhtä mieltä siitä, että se oli äärimmäisen nerokas valinta kirjan markkinoin kannalta.

Kuvan kissa ei liity tapaukseen. Kuva: Henna Karppinen-Kummunmäki

Tämä kappale sai muutenkin aikaan kiitosta esimerkiksi siitä, ettei siinä mässäilty sivutolkulla kissojen kärsimyksellä ja kidutuksella. Se toimii myös hyvänä esimerkkinä siitä, miten historiantutkijalla tulee olla taitoa käsitellä ikäviä asioita. Tämän tiimoilta nähtiin myös ansiona se, että kissojen historialle annettiin konteksti, jonka kautta lukijalle tehtiin selväksi, että väkivalta kissoja kohtaan oli Darntonin kuvaamana aikana normaalia. Keskustelu siirtyi myös siihen, miten kissat eivät varsinaisesti olisikaan kidutuksen kohde, vaan sijaiskärsijä työläisten isäntäperheen tilalla, jotka olivat muuten koskemattomissa. Karnevaaliperinne nousi myös esille ja puhuimme niin kutsutusta ”paineiden purkamisesta” sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla.

Keskustelu päättyi yleiseen pohdintaan siitä, millainen välimatka meillä on tähän humoristisena tallennettuun tarinaan, eli onko liian korostettua, että emme ymmärrä tarinan huvittavuutta edes sen omassa kontekstissa. Toki lukijankin tulee huomata, että Darntonin käyttämä kertomus, jonka Nicolas Contat kirjoitti tapahtuneesta, oli tallennettu lähes 20 vuotta tapahtuneen jälkeen, jolloin pohdimme myös sitä, olisiko tässä kyse ”vain” hyvän tarinan tallentamisesta.

Porvarillinen maailmanjärjestys ja Erään poliisin kansiot kielletystä kirjallisuudesta

Kolmas ja neljäs kappale ohitettiin keskusteluissa hyvin nopeasti. Kolmatta kappeltta pidettiin luettelomaisuudessa kirjan tylsimpänä kappaleena. Toisaalta saimme aikaan keskustelua niin sanotusta kiipijyydestä, ajatuksesta siitä, miten oma asemaansa yhteiskunnassa voisi muuttaa. Ylhäältä alaspäin katsottuna jonkun toisen, kuten vaikka naapurin, aseman parantuminen on varmasti ollut negatiivista, koska siinä tilanteessa on itsellään ollut jotain menetettävää, mutta oliko tämä tosiaan niin kamala ajatus niille, jotka olisivat voineet parantaa sosioekonomista asemaansa alhaalta ylöspäin? Vastauksen muodossa esitettiin seuraavaa: ajatus siitä, että elämässä pitäisi edetä ylöspäin, on hyvin moderni. Se, että oma naapuri saisi vaikka aatelisarvon, olisi maailmanjärjestyksen järkkymistä.

Neljännen kappaleen kielletyn kirjan problemaattisuudesta herätti jos jonkinlaisia ajatuksia. Pohdimme miten kirjailijan asema on ollut niin erilainen kuin nykyään, että omien totuttujen ajatusten sovittaminen Darntonin teoksen kontekstiin oli jopa haastavaa. Toisaalta kappale herätti myös jotain tuttuuden tunteita arkisista ongelmista, ”hyvällä tavalla arkinen fiilis”, kuten eräs lukupiiriläinen ilmaisi. Oli myös kiinnostavaa pohtia kenelle luvun poliisitarkastaja oli tekstinsä loppujen lopuksi tarkoittanut, sillä ne olivat paljon yksityiskohtaisempia, kuin mitä ajan protokolla todellisuudessa olisi vaatinut.

Diderotin Ensyklopedia ja Rousseaun lukijat

Uuden maailmanjärjestyksen luomista käsittelevä kappale jäi lukupiirille ehkä vähän ontoksi. Lukukokemuksena se oli vähän raskas. Tämä ei ole syytös, mutta voidaan todeta, että jos Darntonin kirja on tarkoitettu populaarinhistoriankirjoittamisen piiriin, tämä luku voi olla todella haastava lukijalle, jolla ei ole hyvää peruskäsitystä filosofiasta ja filosofeista. Poiketen aiemmista luvuista, tämä kirjan viides kappale ei maalaa niin tarinallista kertomusta kuin esimerkiksi ensimmäiset kaksi lukua.

Kirjan viimeinen luku esitteli kirjankeräilijä Jean Ransonin keräämää kirjallisuutta ja hänen suhtautumistaan Rousseauhun. Lukupiiriläiset pohtivat, että tämä kappale antoi hyvinkin lämpimän kuvan Ransonista, jonka kautta esiteltiin ”fanikulttuuria”, tai ainakin tällä sanalla voisi kuvailla Rousseaun lukijakuntaa omana aikanaan. Pohdimme myös lukemisen prosessia, sitä miten vierasta se voikin olla. Meidän näkemyksemme lukemisestakin on täysin kontekstisidonnainen ja tämä kappale haastoi ajatuksen siitä, ettei sekään ole niin universaali toimi, kuin helposti olettaisi. Menneisyys on vieras maa, vieras kulttuuri ja mikään ei ole universaalia, oli hieno päätelmä, ja jos Darntonin kirja kiinnostaa, lukijan olisi hyvä pitää tätä ohjenuorana sitä lukiessa.

Lukupiirin risut ja ruusut Robert Darntonille

Lukupiiriin osallistujat antoivat paljon positiivista palautetta tästä kirjasta ja lukukokemuksesta yleensä. Toisin kuin provosoivasta otsikosta olettaisi, teos ei kuitenkaan sisällä liian häiritseviä kuvauksia sen esittelemistä aiheista, jotka voisivat vieraannuttaa lukijan tutuiksi koetuista asioista (esimerkiksi tarinat pahoista äitipuolista ensimmäisessä kappaleessa ovat osaltaan raakoja, mutta ei liiaksi). Darntonin otetta hänen teoksensa teemoihin arvostettiin, hänellä oli sopivaa itsekriittisyyttä kaikkia eri aiheita lähestyessään. Kuten eräs lukupiiristä tämän tiivisti: Darnton tekee selväksi, ettei ole absoluuttista tietoa ja tämä kirja on siltä kannalta katsaus siihen, miten eri aiheita voidaan lähestyä.

Kun keskustelumme eksyi aikamatkustamisen alueelle, syntyi myös lyhyt ajatus siitä, että me emme tosiaan voi käydä keskustelua kuolleiden kanssa samalla tavoin  kuin elävien, jolloin ymmärtäisimme huumorintajun subjektiivisen luonteen. Voimme kuitenkin nähdä Darntonin esittämät tarinat konstruktioina siitä, mikä on voinut olla ja miten sitä on voitu lukea.

Lukukokemuksen kannalta alaviitteiden poissaolo koettiin mukavana tekijänä, vaikka tiettyihin kohtiin selittäviäkin viitteitä toivottiin. Kirjassa olleet sulkujen sisälle laitetut pitkät selitykset koettiin ajatuksia keskeyttävinä tekijöinä. Kaikki olivat yhtä mieltä, että Darntonin analyyseista sai nopeasti kiinni hänen ajatusprosessinsa tulokset, jonka kautta tekstin seuraaminen oli suurimmaksi osaksi vaivatonta. Toisaalta pohdimme myös, olisiko kappaleiden loppuun sijoitetut lähdeaineistoa selittävät osat voitu sijoittaa keskemmälle tekstiä kappaleiden lopun sijaan.

Kaiken kaikkiaan, lukupiirimme nautti kirjan lukemisesta. Se herätti mielenkiintoista keskustelua ja helposti pystyimme myöntämään, miksi teos on kulttuurihistorian klassikoksi tituleerattu. Mitä tulee populaarinhistoriantutkimuksen kirjoittamiseen, teos on onnistunut helppolukuisuudessaan, vaikka se välillä syyllistyykin luettelomaisuuteen ja historiantutkijoiden name-droppailuun, joka saattaa mennä ohi lukijalta, jolla ei ole edes jonkin verran alustavaa tietoa historiantutkimuksesta tai sen tunnetuimmista tutkijoista. Toisaalta, jos lukija ohittaa nämä kohdat vain sanahelinänä ja jatkaa tarinamuotoisesti kirjoitettua Darntonin tekstiä, The Great Cat Massacre on hyvä lukukokemus niin tavalliselle lukijalle, kuin historianopiskelijallekin.

Ennen modernia-lukupiiriläiset

Tänä keväänä Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa on aloittanut toimintansa Ennen modernia-lukupiiri, jossa tutustutaan uuden ajan alun historiaa käsittelevään kirjallisuuteen ja keskustellaan sen käsittelemistä aiheista. Jokaisesta kirjasta julkaistaan blogiteksti.Tämä on näistä teksteistä ensimmäinen.

Ensimmäiseksi teokseksi lukupiirille valittiin Vincent Croningin teos Ludvig XIV – Kuningas ja ihminen vuodelta 1969. Kirja kertoo Ranskan kuninkaan Ludvig XIV:n (1638–1715) elämäntarinan aina hänen vanhempiensa vaikeasta avioliitosta tämän kuolemaan asti. Kirjan nimen mukaisesti Croning on kirjassaan pyrkinyt tuomaan esille Ludvigista sekä hänen toimintansa valtiomiehenä että hänen yksityiselämänsä. Teoksessa käsitelläänkin varsin laajasti Ludvigin elämän vaiheita, hänen elämässään vaikuttaneita ihmisiä ja Ludvigin suhteita näihin ihmisiin.

Kuva: Henna Karppinen-Kummunmäki

Huomiota ja kritiikkiä herätti kirjan erittäin kaunokirjallinen tyyli. Croningin kirjoitustapa ei ole kovinkaan akateeminen. Tekstissä ei tuoda lähteitä esille mitenkään, mutta tyyli on erittäin kuvaileva. Herää kysymys,kuka milloinkin puhuu. Kun Croning luonnehtii historiallista henkilöä sanalla ”ruma”, niin kuka on ollut tätä mieltä? Voisiko kyse olla jopa Croningin omasta mielipiteestä? Kirjassa ei esitellä akateemisesti perusteltua analyysia Ludvigista historiallisena henkilönä. Sen sijaan kyse on kronologisesti etenevästä kasvukertomuksesta, jossa arasta pojasta kuoriutuu kuningas.

Tyylin lisäksi kirjassa herätti ajatuksia mahdollinen anakronismi. Croningin mukaan Ludvig halusi tehdä hallitsemastaan Ranskasta ”hyvinvointivaltion”, mikä vähintäänkin sanavalintansa puolesta kertonee enemmän kirjoittajastaan, kuin Ludvigin ajatusmaailmasta. Kirjassa käytetään paljon tilaa Ludvigin avioliiton ulkopuolisiin parisuhteisiin ja niiden eettiseen ongelmallisuuteen, vaikka aikanaan tällainen toiminta on ollut kuninkaille hyvin tyypillistä. Kokonaisuudessa Croning suhtautui hyvin positiivisesti Ludvig XIV:sta hallituskauteen mutta toi esille myös kriittisiä arvioita kyseisestä kuninkaasta ja hyvin lyhyesti esitteli Aurinkokuninkaaseen liittyvän aiemman tutkimusperinteenYlipäätään kirjan nostamista arvotuksista nousee selvästi esille kirjan kirjoittajan ja hänen elinaikansa arvomaailma. Mielenkiintoisesti lukupiirissä heräsikin keskustelua enemmän kirjan meriiteistä historiantutkimuksena kuin sen varsinaisesta sisällöstä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että lukupiiri olisi tuominut kirjan huonoksi. Jos teosta arvioidaan populaarina- tai peräti kaunokirjallisena teoksena näyttäytyy se paljon paremmassa valossa. Kyseessä on kuitenkin varsin pätevä tarina, jossa on kiinnostavia hahmoja, samaistuttava päähenkilö ja runsaasti yleisinhimillisesti kiinnostavia teemoja. Populaarina biografiana teos varmasti puolustaakin paikkaansa. Lukupiirissä arveltiin myös, etteivät historianopiskelijat ole kaikkein otollisinta kohderymää tällaiselle teokselle. Yliopistossa oppii lukemaan hyvin tietynlaista historiakirjallisuutta, jota Croningin kirjoitustapa ei juuri vastaa. Biografioiden ja populaarin historiantutkimuksen suosio herättivät ryhmässä paljon keskustelua ja kaikki olivat sitä mieltä, että niiden suosio on hyvä asia, joskin niiden laadusta tulee pitää kiinni. Croningin teos vaikuttaa menestyneeltä, onhan se käännetty suomenkielelle ja päätyi lukupiirillemme luettavaksi. Kaunokirjallinen tyyli on siis selvästi kannattanut.

Ennen modernia-lukupiiriläiset