Kuukausi: huhtikuu 2011

Murha Sirkkalan kasarmilla

Kulttuurihistoriasta vuonna 2008 valmistunut Pirkko Syynimaa tunnetaan dekkarikirjailija Pirkko Arhippana. Opiskeluympäristö tuli esille jo Arhipan romaanissa Lukinmerkki (Kustannus-Mäkelä, 2007), jossa kulttuurihistorian opiskelija saa surmansa matkalla graduseminaariin. Viime syksynä ilmestyi Arhipan 32. salapoliisiromaani Kipunuora (Kustannus-Mäkelä, 2010), jossa vanha opinahjo on vielä vahvemmin läsnä. Draama alkaa, kun Sirkkalan kolmikerroksisesta historiatalosta löytyy kuollut professori Marko Korpela, maya-intiaanien kipunuoralla kuristettuna. Siellä täällä vilahtaa tutunomaisia piirteitä, mutta Kipunuora on tietysti täysverinen salapoliisiromaani. Vahvimmin kirjoittajan omat kokemukset tulevat esiin maisteriseminaarin kuvauksissa ja eritoten niissä muistikuvissa, jotka kuvaavat kulttuurihistorian aikaa Arwidssoninkadulla, ennen siirtymistä Sirkkalaan kesällä 2006:

”Historian laitos oli kaksi vuotta sitten muuttanut uusiin tiloihin entisen kasarmialueen rakennuksiin. Minä, kuten moni muukin varttuneempi opiskelija, olin pitänyt enemmän Arwidssoninkadun vanhasta puutalosta. Se oli ollut ahdas ja sokkeloinen, mutta kodikas. Sisälle tultaessa oli heti eteisen jälkeen ollut keittiö, jossa melkein aina oli leijaillut kahvin tuoksu ja jossa melkein aina oli istunut joku joko ottamassa monisteita tai naputtelemassa tietokonetta.

Professorien ja lehtorien huoneiden ovet olivat useimmiten olleet auki, ikkunoilla oli reheviä viherkasveja, ja kaiken ytimessä oli ollut toimisto, jossa koko osaston lankoja piteli itsestään numeroa tekemätön Virva Vehmas.”

Ritvaan tutustumassa

Olin torstaina Kansallisen audiovisuaalisen arkiston (KAVAn) järjestämässä seminaarissa radio- ja tv-tutkijoille ja av-alan opettajille. Seminaarissa esiteltiin Ritvaa, eli Radio- ja tv-arkiston (RTVAn) järjestelmää, johon tallennetaan keskeisten radio- ja tv-kanavien ohjelmavirta kokonaisuudessaan sekä näytteitä muilta noin 100 kanavalta.

RTVA aloitti toimintansa 1.1.2008, jolloin Laki kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä astui voimaan. Tallennuksen tavoitteena on toisaalta mahdollistaa tutkimus ja toisaalta kulttuuriperinnön tallettaminen. Digitaalista aineistoa on tallessa vuoden 2009 alusta lähtien.

Järjestelmä on hieno ja mahdollistaa tulevaisuuden historiantutkijalle ja tämän päivän viestinnän tutkijoille aivan uudenlaisia tutkimushankkeita. Esimerkiksi televisiojournalismin laajempi tutkimus mahdollistuu monipuolisten hakutoimintojen avulla, mutta vain mielikuvitus on rajana tutkimusaiheille mahtavan aineiston äärellä. Vaikka metadataa ei pystytä täysin kattavasti valtavaan ohjelmamassaan tuottamaan neljän luetteloijan voimin, kirjautuu jatkuvassa kehityksessä olevaan järjestelmään kuitenkin suuri määrä dataa tutkimuksen apuvälineeksi. Tv- ja radio-ohjelmia voi hakea katselu- ja kuuntelupisteiltä ympäri maan, myös Turun yliopiston kirjastosta.

Seminaarissa kuultiin myös televisio- ja radiotutkimuksen nykytilanteesta sekä av-alan opettajan näkemyksiä Ritvan roolista opetuksessa. Lisäksi keskustelimme Ritvan kehittämisestä tutkijoiden tarpeen mukaan. Seminaari toimikin mukavana yhteistyöavauksena arkiston ja meidän tutkijoiden välillä.

Taistelu Turusta sai ensi-iltansa

Jouko Aaltosen ohjaama dokumenttielokuva Taistelu Turusta sai ensi-iltansa viime lauantaina 9. huhtikuuta 2011. Kulttuurihistorian oppiaine oli mukana avustamassa elokuvan taustatyössä, ja dosentti Rauno Lahtinen lähti mukaan elokuvan käsikirjoitustiimiin yhdessä Jouko Aaltosen ja tuottaja Olli Vesalan kanssa. Vuonna 2008 alkanut projekti huipentui Logomossa, lähes tuhannen katsojan edessä. Elokuva oli osa Turku 2011 -kulttuuripääkaupunkiohjelmaa.

Ensi-iltaa seurasi vilkas paneelikeskustelu, joka innosti yleisöäkin osallistumaan väittelyyn Turun rakennussuojelusta ja sen tulevaisuudesta.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=Um8pjbWSuc0&w=640&h=390]

Intiaaneja Lasten yliopistossa

Sain kunnian tulla kutsutuksi luennoimaan Lasten yliopistossa intiaaneista eikä kutsusta luonnollisesti voinut kieltäytyä, vaikka tehtävä tuntuikin hieman jännittävältä. Tietämättömyys 7-10 -vuotiaiden lasten suhteesta luentoni aiheeseen ei lopulta hidastanut tahtia sen enempää luennon valmistelussa kuin luennoidessakaan. Intiaanien kulttuurin ja historian loputtoman monimuotoisuuden sai hyvin sidottua oletettavimmin tuttuihin teemoihin ja hahmoihin: Disneyn Pikku Hiawathaan ja Pocahontasiin, tiipii-telttaan, sulkapäähineeseen ja sadetanssiin. Pyrin näistä teemoista liikkeelle lähtien kertomaan siitä, kuinka monia erilaisia elintapoja intiaaneilla olikaan, kuinka heidän elämänsä muuttui vuosisatojen aikana (puhumatta lainkaan vuosisadoista tai vuosista), kuinka intiaanisodista päädyttiin rauhan aikaan, kuinka intiaanit elävät nykyään ja mitä he ajattelevat heistä kerrotuista tarinoista.

Luennolle saapui Lasten yliopistoa koordinoivan Eeva-Maria Soikkasen mukaan 200 lasta, jotka suhteellisen kiltisti asettuivat paikoilleen ja jaksoivat hyvin kuunnella 45 minuutin luennon. Luennolla näytin 20 diaa, joissa oli yhteensä 50 kuvaa. Vaikka määrä vaikuttaa minusta näin jälkikäteen huimalta, Eeva-Maria kehui kuvien määrän olleen hyvän lasten luentoa varten.

Luentoa seurasi joukko kysymyksiä. Noin puolet yleisöstä nosti kätensä kysymyksen merkiksi, mutta taisimme ehtiä käydä läpi vain noin kymmenen kysymystä. Monet kysymykset koskivat luennolla puhuttua, jopa kysymyksen “Oliko intiaaneilla lemmikkieläimiä?” voi sijoittaa Disneyn Pocahontas-hahmoon ja hänen pesukarhuystäväänsä. Kysymyksiin kuuluivat myös “Mistä sade tuli sadetanssin jälkeen?”, “Onko oikea Pocahontas vielä elossa?”, “Koska intiaanien aika alkoi?” ja perinteinen, mutta tärkeä “Kuka keksi sanan intiaani?” Lopuksi sain vielä toimia luentopassijonon järjestyspoliisina ja kirjoittaa muistiinpanovihkoihin ja luentopasseihin nimikirjoituksia

Kustos kertoo

Eilen klo 12 väitteli Elina Larsson kulttuurihistoriallisella tutkimuksella Kotikuvauksen ideaalisuus Carl Larssonin teoksessa Ett hem (1899). Tilaisuus oli poikkeuksellinen siinä mielessä, että väitös ei tapahtunut klassisessa Tauno Nurmela -salissa vaan Sirkkalan kampuksella, Janus-salissa, jossa ei ennen tätä ole väitelty. Nyt voi sanoa: paikka sopi erinomaisesti. Väkeä paikalla oli 32 henkeä, ja tilaisuus alkoi eloisalla lectiolla, jota höystivät Carl Larssonin akvarellit, juuri ne kuvat, jotka ovat väitöskirjassa tulkinnan kohteena. Vastaväittäjänä toimi professori Susann Vihma Aalto-yliopistosta. Lähes 500-sivuisessa tutkimuksessa olisi riittänyt keskusteltavaa moneenkin tilaisuuteen. Nyt keskustelu tiivistyi ydinkysymyksiin: mitä tarkoitetaan ideaalisuudella tai ihanteellisuudella, mikä merkitys Carl Larssonin muovaamalla kodin representaatiolla oli omana aikanaan, miten aineisto kertoo näistä ihanteista, millaiset teemat painottuivat Larssonin kotikäsityksessä. Väitöksen kiinnostavimpia hetkiä elettiin tilanteessa, jossa vastaväittäjä nosti kassistaan esiin primäärilähteen, Carl Larssonin vuonna 1907 julkaiseman teoksen Svenska kvinnan genom seklen. Teos tiivistää historian kymmeneen kuvaan, joista ensimmäinen edustaa kivikautta, viimeinen taiteilijan omaa aikaa. Ruotsin historian merkittäviksi naisiksi Larsson valitsi muun muassa Pyhän Birgitan ja Fredrika Bremerin. Väitöstilaisuudessa teoksen kautta avautui keskustelu Carl ja Karin Larssonin suhteesta. Itse asiassa Svenska kvinnan genom seklen -teoksessa Larsson suhtautuu kielteisesti kysymykseen naisten poliittisista oikeuksista. Mieleen tulee kysymys siitä, viittaako kommentti siihen, että itäisessä naapurimaassa vaalilaki oli juuri vuonna 1907 muuttumassa. Ruotsissa naiset saivat äänioikeuden vasta vuonna 1920. Tästä teemasta ei väitöstilaisuudessa laajemmin keskusteltu – jo pelkästään siitä syystä, että väitöksen aiheena on kodin representaatio, eikä niinkään se konkreettinen Lilla Hyttnäs, jossa Carl ja Karin asuivat ja joissa sukupuolten välisiä suhteita neuvoteltiin arjen tasolla.

Kun vastaväittäjä lopetti osuutensa, ylimääräisiä vastaväittäjiä ei ilmaantunut, joten kustos päätti tilaisuuden klo 14.30.