Teksti: Juuso Rekola
Kansainvälisyys on nykyisin yksi tiedeyhteisön kulmakivistä lähes kaikkialla maailmassa, kun ylirajaiseen yhteistyöhön kannustetaan yhä enemmän ja siihen löytyy enenevissä määrin resursseja. Kulttuurihistorian oppiaineeseen saatiin vuonna 2019 kansainvälinen vierailija Itä-Euroopasta, kun Oleksandr Okhrimenko Kiovan kansallisesta yliopistosta vieraili Suomessa 3.–7. kesäkuuta. Okhrimenko on keskiajan tutkija; hän on väitellyt ja julkaissut kirjan sydänkeskiajan Englannin kaupunkien arjesta, ja nykyisin hän tutkii länsieurooppalaisia käsikirjoituksia. Toisen vuoden apulaisprofessorina (Assistant Professor) hän pitää myös useita kursseja keskiaikaisesta elämästä ja alkuperäislähteiden käytöstä.
Okhrimenkon Suomen-matka järjestyi Erasmus+ -ohjelman kautta. Erasmus+ on eurooppalaisille korkeakouluille suunnattu vaihto-ohjelma, joka toteuttaa kansainvälistä yhteistyötä opiskelija-, opettaja- ja henkilökuntavaihtojen sekä erilaisten hankkeiden kautta. Ohjelman kautta myös moni turkulainen historioitsija on ollut tutkijavaihdossa, viikon mittaisista pikavisiiteistä aina pitempiin matkoihin.
Keskustelu tutkijavieraan kanssa oli hyvin antoisaa, rentoa ja tasapainoista. Vaikka kaikkiin etukäteen valmisteltuihin kysymyksiin ei välttämättä tullut suoria vastauksia, sivupoluille lähtemällä ja avointen kysymysten kautta oli mahdollista saada paljon mielenkiintoista tietoa siitä, millaista historiantutkimus Ukrainassa oikeastaan on.
Miten ja miksi päädyit historioitsijaksi ja keskiajan tutkijaksi?
Yliopistoon siirtyessäni päätin aluksi ryhtyä arkeologiksi tai filologiksi, sillä koulussa historia tuntui lähes liian helpolta aineelta. Kun saavuin yliopistoon 17-vuotiaana, päätin kuitenkin viime hetkellä valita historian, sillä se tuntui luontevimmalta. Ukrainassa ensimmäinen opintovuosi kuluu lähinnä ympärilleen katsellessa, minkä jälkeen yleensä valitaan, mihin erikoistua. Päätin erikoistua keskiajan tutkimukseen, koska pidin erityisesti latinan opiskelusta ja minua kiehtoi ajatus siitä, että pääsisin käsittelemään alkuperäisiä, latinankielisiä käsikirjoituksia. Kun löysin vielä aiheen, joka kiinnosti, suunnitelmilleni näytettiin vihreää valoa.
Tutkin arkielämää sydänkeskiajalla aina väitöskirjaani asti. Vaikka luulin tämän tutkimusalueen olevan helppoa, se ei lopulta ollut niin. Verrattuna esimerkiksi poliittiseen historiaan arkielämän tutkimukseen voi ja pitää sisällyttää hyvin laaja-alaisesti aineistoa, sillä relevanttia tietoa voi löytää miltei kaikenlaisista lähteistä. Arkielämän tutkimus vaatii myös laajojen aikavälien ja kokonaisuuksien hahmottamista, joten lähteideni määrä kasvoi ja kasvoi. Päädyin tutkimaan vain noin kahdensadan vuoden mittaista sydänkeskiaikaa, mikä lopulta osoittautui mielekkääksi: alueellisesti rajatun aineiston tutkimus paljasti yllättäviäkin muutoksia tuolla aikavälillä, vaikka näkökulmaani voisi kuvata mikrohistorialliseksi.
Miten opintosi sujuivat, ja millaista nykyinen tutkimuksesi on luonteeltaan?
Haasteellista on, että Ukrainassa ei ole saatavilla merkittävää määrää lähteitä keskiajan Länsi-Euroopasta. Miten voi tehdä tieteellistä työtä aiheesta, josta ei voi löytää mitään? Jossain vaiheessa kuitenkin paljastui, että Ukrainan kansalliskirjastossa säilytetään verrattain pientä, mutta merkittävää kokoelmaa keskiaikaisia käsikirjoituksia lännestä. Näitä käsikirjoituksia ei ollut juuri hyödynnetty, joten tutkimukseni osuu hyvään saumaan. Myös moderni teknologia on mahdollistanut sen, että ei ole pakko tutkia vain oman maansa historiaa. Eri alueiden tutkimus onkin avartanut näkökulmaani merkittävästi.
Okhrimenkon uusi, ukrainankielinen teos arkielämästä 1000–1200-lukujen Englannissa.
Mainitsitkin jo lähteiden saatavuuden, mutta monia varmasti kiinnostaa tietää yleisesti, millaista on olla ukrainalainen historioitsija tai tiedeyhteisön jäsen?
Ukrainassa rahoitus ei ole kovin pitkälle kehittynyttä. Suurimman osan rahoituksesta saamme yliopistolta, jossa olemme kuitenkin töissä ensisijaisesti opettajina. Annamme opiskelijoille valmiudet käyttää alkuperäislähteitä. Aikaa, tilaa ja rahaa oman tutkimuksen tekemiseen ei ole niin paljoa kuin mitä haluaisi, joten Erasmuksen kaltaiset avustukset tulevat tarpeeseen. Varsinaisten historiantutkijoiden piiri Ukrainassa on melko pieni; vuosittain yliopistoon otetaan sisään 50–70 opiskelijaa, joista yhtä tai kahta lukuun ottamatta kaikki päätyvät myöhemmin yliopiston ulkopuoliseen ammattiin, erityisesti museoihin tai opetustehtäviin.
Historiantutkimukselle on kuitenkin tilaa. Nykyisin Ukrainassa ollaan kiinnostuneita erityisesti sosiaalihistoriasta, niin keskiajan tutkijoiden keskuudessa kuin myös monella muulla alalla. Neuvostoaikana keskiajan tutkijoidenkin oli työskenneltävä valtionideologian hyväksi, ja heidän tehtävänsä oli löytää menneisyydestä esimerkkejä, joilla voitiin perustella Neuvostoliton yhtenäisyyttä. Ukrainan itsenäistyttyä poliittiset aiheet ovat antaneet tilaa sosiaalisille kysymyksille, kuten arkielämälle.
Mikä sai sinut tulemaan Suomeen?
Noin kaksi vuotta sitten vierailin ensimmäisen kerran Turussa, Centre for the Study of Christian Cultures -tutkimuskeskuksen järjestämässä konferenssissa. Konferenssi käsitteli uskonnon historiaa sekä kristillistä kulttuuria, ja vierailun perusteella Suomessa tehtiin mielenkiintoista ja korkeatasoista tutkimusta. Turun ja Kiovan yliopistojen välillä on yhteistyötä, joten kun minulle tarjottiin mahdollisuutta käydä uudestaan Suomessa, suostuin.
Olen kiitollinen Marika Räsäselle siitä, että hän esitteli minulle ei vain Turkua, vaan myös Helsinkiä ja Tamperetta. Sain tutustua moniin suomalaisiin historioitsijoihin. Huomasin, että keskiajan tutkijoiden verkosto on samanlainen kuin Ukrainassa; piirit ovat pienet, joten tunnemme yhtenäisyyttä enemmän keskenämme kuin muiden kollegojen kanssa. Yhteistyö on tietysti tärkeää kaikilla tasoilla, jotta voimme ylittää ne jakolinjat, jotka jakavat tutkijoita kahtia, ja jotta voimme tuottaa parempia tutkimustuloksia.
Millaista suomalainen tutkimus on ukrainalaiseen tutkimukseen verrattuna?
Huomattavaa on, että suomalaisilla keskiajan tutkijoilla on paljon kokemusta ulkomailta, ja tutkimus on usein luonteeltaan hyvin kansainvälistä. Ukrainassa näin ei vielä ole, mihin vaikuttaa tietysti se, että vanhempi sukupolvi ei esimerkiksi hallitse englannin kieltä hyvin. Mahdollisuus viikon tutkijavaihtojen kaltaisiin reissuihin helpottui vasta viitisen vuotta sitten, kun tutkijat eivät enää tarvitse lyhyitä matkoja varten passin lisäksi muita matkustusasiakirjoja. Suomessa tutkijoilla on myös enemmän aikaa tutkimustyöhön. Ukrainassa työtehtävät ovat yleensä pitkäkestoisempia, kun taas täällä tutkijat siirtyvät aktiivisesti oppituolista ja tutkimusprojektista toiseen.
Oleksandr Okhrimenko ja Marika Räsänen Aikalassa. Okhrimenko esittäytyi perjantaina laitoksen väelle ja esitteli oman yliopistonsa tutkimusta.
Voitaisiinko Suomesta ottaa Ukrainassa mallia, ja jos, millä tavalla?
Kyllä. Erityisesti rahoitusjärjestelmää tulisi mielestäni kehittää, jotta historioitsijat voisivat tuottaa enemmän tutkimusta. Yliopiston ajatellaan kuitenkin olevan ennen kaikkea opiskelijoita varten, mikä on toki ymmärrettävää. Järjestelmää toki kehitetään koko ajan, ja näkisin, että muutaman vuoden kuluttua rahoitus ja sen myötä tutkimuksen tekeminen kasvavat ja helpottuvat. Keskiajan tutkimus on silti hyvin spesifi ala, joten on oltava luova, jos haluaa vakuuttaa potentiaaliset rahoittajat oman tutkimuksensa merkityksestä.
Digitaaliset menetelmät tulevat vaikuttamaan alan kehitykseen ja käsityksiin, mutta ihmislähtöistä tutkimusta tullaan yhä tarvitsemaan, sillä vanhat lähteet ovat usein monimutkaisempia kuin miltä ne näyttävät. Tietokone ei osaa vielä hahmottaa eroavaisuuksia tai lukea rivien välistä. On kriittistä osata tavoittaa tekstien syvempiä merkityksiä – sanojen perusmerkitykset voivat olla muuttumattomia, mutta niillä on eri aikoina ja eri paikoissa hyvin moninaisia merkityksiä. Koneista on toki hyötyä, mutta myös ihmisten välistä yhteistyötä tarvitaan. Jo keskustellessa kollegojen kanssa kahvikupin ääressä voi usein hahmottaa asioita uudella tavalla.
Humanistisista tieteistä keskustellessa nousee usein esille sen relevanssi ja merkitys nyky-yhteiskunnassa. Keskiajan tutkimus on tietysti suurimmassa osassa maailmaa melko pieni ala, mutta miten humanistiset tieteet voivat ja miten niitä arvostetaan Ukrainassa?
Hyvä kysymys. Ukrainassa priorisoidaan ja tuetaan ensisijaisesti niin sanottuja oikeita tieteitä, eli luonnontieteitä. Niihin kannustetaan hakemaan, ja niistä valmistuu todennäköisemmin rahakkaaseen ammattiin. Humanististen tieteiden merkitystä ei kyseenalaisteta, mutta käytännössä niitä ei tueta. Ukrainassa kukin saa tehdä sitä, mitä haluaa, mutta moni tuntee joskus toisin, jos hyväkään tutkimus ei saa tukea.
Olemme laitoksellamme kuitenkin todenneet, että suremisen sijasta meidän on syytä ryhtyä aktiiviseen toimintaan. Yritämme selittää ymmärrettävästi laajoille yleisöille, mitä teemme ja miksi toimintamme on tärkeää ja hyödyllistä. Pari vuotta sitten aloitimme julkisten luentojen pitämisen, ja nykyisin meille jopa maksetaan siitä, eli ihmiset ovat selkeästi kiinnostuneita keskiajasta. Keskiaikahan näkyy kaikkialla elämässämme, vaikkemme sitä itse tajuaisi, niin modernissa lääketieteessä, taikauskoissa kuin vaikkapa Game of Thronesin kaltaisissa sarjoissa.
Ilmiö kuulostaa hyvin yleismaailmalliselta: nykyisin humanisteilta edellytetään, että he perustelevat oman työnsä merkityksellisyyttä myös muille.
Näin juuri, asia on sama missä tahansa. Ukrainassa on tietysti omat käsityksensä siitä, miten tiedettä tulisi tehdä. Usein humanistien odotetaan saavan valmiiksi neljä artikkelia vuodessa, vaikka se on yhteistyönäkin merkittävä urakka, johon luonnontieteilijöillä on ehkä paremmat valmiudet. Tiedemiesten odotetaan myös integroituvan ja tekevän yhteistyötä lännen suuntaan, mikä sekään ei aina ole paras vaihtoehto. Jos työskentelee ukrainalaisten lähteiden kanssa aiheista, jotka selkeästi kiinnostavat lähinnä ukrainalaisia, on loogisempaa kirjoittaa artikkeleita ukrainaksi kuin englanniksi.
Mitä kaikkea olet ehtinyt Suomen-vierailusi aikana tehdä?
Olen vieraillut esimerkiksi erilaisissa museoissa ja workshopeissa. Maanantaina esimerkiksi osallistuin Helsingissä pidettyyn Marika Räsäsen, Seppo Heikkisen ja Hilkka-Liisa Vuoren kirjoittaman The Medieval Offices of Saint Thomas Aquinas -kirjan julkistustilaisuuteen. Tilaisuudessa oli paikalla paljon tutkijoita, joihin pääsin tutustumaan, joten pääsin jo heti matkani aluksi hyvin sisään suomalaiseen yliopistomaailmaan. Paikalla oli sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet merkittävästi keskiajan tutkimukseen ja joiden tekstejä olen itse sattunut lukemaan. Samana päivänä kävin myös Helsingin Kansalliskirjastossa tutustumassa paikalliseen käsikirjoitusten ja fragmenttien valikoimaan. Marika Räsäsen suunnittelema viikko-ohjelma oli tiivis, mutta mielenkiintoinen.
Marika Räsäsen, Seppo Heikkisen ja Hilkka-Liisa Vuoren uusi teos julkistettiin 3.6.2019.
Näkisitkö kokemustesi perusteella, että suomalaiset ja ukrainalaiset tutkijat voisivat tehdä jatkossa yhteistyötä?
Ehdottomasti. Mahdollisuuksia erilaisiin projekteihin on runsaasti, sillä Suomi ja Ukraina ovat kumpikin tavallaan Itä- ja Länsi-Euroopan solmukohdissa. Ukrainassa on vielä keskiaikaisia alkuperäislähteitä, joita ei ole vielä juuri tutkittu, sillä Ukrainassa tutkijapooli on rajattu.
Mitä tulevaisuus tuo tullessaan?
”Lomaviikon” jälkeen valmistaudun järjestelemään yliopistossa pidettäviä tenttejä. Heinäkuun alussa esitelmöin Leedsissä pidettävässä International Medieval Conferencessa, ja syksyllä on tarkoitus järjestää useampiakin seminaareja.
Millainen käsitys sinulle jäi Suomesta? Luuletko palaavasi takaisin?
Suomi on tehnyt minuun henkilökohtaisesti suuren vaikutuksen. Erityisesti ihmisten vieraanvaraisuus ja ystävällisyys, mutta myös ammattimaisuus olivat positiivisia asioita. Olen kiitollinen kaikesta, ja palaan toki, sillä suomalainen tutkimus houkuttelee edelleen. Nautin olostani täällä hyvin paljon, ja erityisesti viehätyin siitä, kuinka pitkään aurinko on kesäiltaisin ylhäällä – asia, joita Ukrainassa harvoin saa todistaa täysin samalla tavalla.
Vuonna 1919 juhannusaattoa vietettiin maanantaina 23. kesäkuuta. Turun kadut hiljenivät. Konditoriakahvila Sylvia sulki ovensa aattona klo 15 ja lupasi avautua uudelleen vasta keskiviikkona. Useimmat ravintolat, kuten Pinella ja Palokunnantalon ravintola, olivat keskikesän juhlan kunniaksi suljettuja. Lääkäripäivystystä piti tohtori Stjerncreutz Puolalanpuiston Albatrossissa. Aattoa saattoi juhlia vaikkapa Littoisten työväentalon iltamissa tai Mietoisten suojeluskunnan kesäjuhlissa. Turusta oli iltapäivällä kuljetus Mietoisiin, ja höyrylaiva Louhen kannella sotilassoittokunta viihdytti juhlaväkeä.
Juhannus sujui Turun Sanomien 25. kesäkuuta julkaiseman raportin mukaan ”rauhallisesti ja hiljaisesti”. Turun poliisiasemalla ”ei ollut ainoatakaan humalaista”, mutta Raunistulassa ja Nummenmäellä muutama päihtynyt otettiin virkavallan huomaan. Aaton pahin kahakka sattui Littoisten työväentalolla. Raportin mukaan iltamien aikana työmiehet Lehtinen ja Lehtonen olivat jostain syystä ajautuneet sanaharkkaan, jonka päätteeksi Lehtonen löi Lehtistä korvalle. Tuossa tuokiossa Lehtinen lainasi toveriltaan puukon, syöksyi Lehtosen kimppuun ja iski tätä selkään. Onneksi haava ei ollut hengenvaarallinen, ja lopulta Lehtonen pääsi lääninsairaalasta kotiin jo saman viikon aikana.