Month: marraskuu 2012

Kulttuurihistorian dosentti Ritva Hapuli 60 vuotta

Tänään 29. marraskuuta kulttuurihistorian dosentti, kirjallisuuden, sukupuolen ja moderniteetin tutkija Ritva Hapuli täyttää 60 vuotta. Suurta päivää juhlittiin jo maanantaina Sirkkalan kampuksella Ritvalle omistetulla onnitteluseminaarilla Tutkimisen lumo. Seminaarissa puhuivat Ritvan itsensä lisäksi kollegat vuosien varrelta ja sali täyttyi Ritvan ystävistä ja tutkijatovereista yliopistosta, kirjastosta ja muista hänelle tärkeistä verkostoista.

Iltaseminaarin avasi kulttuurihistorian professori Hannu Salmi, joka sijoitti Ritvan kulttuurihistorian historiaan oppiaineelle keskeisten tutkimusalojen kehittäjänä sekä merkittävänä opiskelijoiden ja jatko-opiskelijoiden ohjaajana. Sekä Ritvan väitöskirja Nykyajan sininen kukka (1995) Olavi Paavolaisesta ja modernin ilmiöistä että hänen naisten matkakirjallisuutta käsittelevä tutkimuksensa Ulkomailla (2003) ovat kuluneet useiden kulttuurihistorian opiskelijasukupolvien käsissä tenttikirjoina ja pääsykoekirjoina. Ritvan panos oli keskeinen 2000-luvun taitteessa hänen vetäessä Moderni ja sukupuoli -tutkimusryhmää ja sittemmin kirjoittamisen kulttuurihistoriaa muotoillutta Akatemian tutkimusprojektia oppiaineessa.

Ritvaa naisten ja sukupuolen tutkijana sijoitti historiaan professori Tiina Kinnunen puheenvuorossaan Naishistorian säikeitä 1800-luvulta 2000-luvulle: muistamisen velvoite ja feministinen traditio. Kinnunen luotasi naishistorian kirjoituksen historiaa 1800-luvun puolivälin Fredrika Runebergista naisliikkeen aktiiviin Alexandra Gripenbergiin sekä elämäkertakirjailija Tyyni Tuulioon, jonka matkakirjatuotantoa ja pakinakirjoittamista Ritvakin on tutkinut. Katsomalla naishistorian kirjoituksen historiaa akateemista historiankirjoitusta laveammalla katseella esiin nousee hämmästyttävänkin laaja ja moninainen historiankirjoitus, johon myös Ritvan tuotanto voidaan asettaa 1990-luvun ja 2000-luvun alun sukupuolentutkimuksen kriittisessä kontekstissa.

Tiina Kinnusen puheenvuoroa seurasi filosofian tohtori Kaisa Vehkalahden puheenvuoro ”Ja musteessa pari pisaraa ystävyyttä”: Ritva Hapuli kulttuurihistorioitsijana, jossa Ritvan tutkijanura asetettiin kulttuurihistorian kontekstiin erityisesti ohjattavan ja nuoremman kollegan näkökulmasta. Ritvan huikean monipuolinen ja tuottelias tutkijuus on avannut niin modernin mieheyden historiaa, seksuaalisuuden historiaa, moderniteetin sukupuolittuneisuutta, vampyyrinaisen kuvastoja, matkustamisen ja koti-ikävän historiaa kuin esimerkiksi erilaisten kirjallisten lajien tulkintojen metodeja. Lämminhenkinen puheenvuoro toi esiin Ritvan erityisen kyvyn toimia erilaisissa verkostoissa, luoda siteitä ja suhteita ihmisiin ja antaa aikaa ystävyydelle.

Huipennuksena saimme kuulla itse juhlien sankaria, kun Ritva valotti meille uusinta tutkimuskohdettaan otsikolla Piinaava aihe. Tarttuminen naissotakirjeenvaihtajien teksteihin on vienyt tutkijansa uudenlaisten tutkimuskysymysten ääreen koskien muun muassa kirjoittamisen velvoitetta, eettistä haastavuutta ja ihmisyyden perusolemusta. Ritva avasi meille laajaa lukeneisuuttaan niin varhaisemmista kuin nykyajan kirjoittajista, jotka ovat halunneet olla todistajina sotien keskellä. Ritvan hienovarainen, samalla kriittinen ja myötäelävä ote tuottaa aivan uudenlaisen näkökulman aiheeseen, jota ei juuri ole tutkittu. Me kuulijat tulimme vakuuttuneiksi, että tästä aiheesta Ritva varmasti kirjoittaa uuden teoksensa.

Ritvan puheen jälkeen saimme vielä tuulahduksen Tuuliota, kun Ritvan kirjastokollega Merja Marjamäki luki Tuulion pakinan marraskuusta, jolloin ”ei tapahdu mitään hauskaa ja jännittävää”. Tämän Tuulion huomion pystyimme sentään osoittamaan vääräksi – meidän marraskuinen iltamme oli jo tähän asti ollut jännittävä ja hauska. Lisää oli vielä tulossa.

Seminaarin toinen, itse sankarilta salassa pidetty osuus liittyi seminaarin päätökseen eli Ritvan onnittelukirjan julkistamiseen. Oli selvää, että Ritvalle, kirjojen todelliselle rakastajalle ja tuntijalle, tehdään kirja ja tämän saimme pidettyä salaisuutena juhlapäivään asti. Pohtiessamme onnittelukirjan teemaa, esiin nousi yksi piirre, joka mielestämme kuvaa Ritvaa ja hänen elämäntyötään paremmin kuin mikään muu: ystävyys. Ritva on ollut monille meistä korvaamaton ystävä ja tuki, ymmärtäväinen kollega, joka on aina ollut valmis auttamaan ja jonka pyyteetön ystävyys kantaa ja lämmittää. Ystävyys ja yhteisöllisyys ovat kulkeneet Ritvan mukana kaikilla niillä monilla kentillä ja yhteisöissä, joissa hän on vuosien aika toiminut. Ystävyyden juonne löytyy myös monista Ritvan tutkimuskohteista kuten matkustavien ja kirjoittavien naisten elämästä.

Ystävyyden tematiikkaa avasivat ensin puheenvuoroillaan professori H. K. Riikonen, joka loistavalla retorisella tyylillään kertoi ystävyyden etymologisista juurista eri kielissä. Kirjallisuustieteilijä, dosentti Päivi Kosonen avasi ystävyyden merkitystä sydänkeskiaikaisen aineiston ja kahden ystävän, Aberlardin ja Heloisen suhteen kautta pohtimalla Abelardin kirjoittaman omaelämäkerran merkityksiä kirjoittajalleen. Molemmilla puhujilla on myös omakohtainen side Ritvaan, jonka he toivat esiin puheidensa lopuksi.

Näiden yllätyspuheenvuorojen jälkeen pystyimme vielä yllättämään sankarin kirjan julkistamisella. Vuosi sitten joulukuussa liikkeelle laitettu Ritvan ystäväkirja (k&h-kustannus) oli koonnut runsaan 30 hengen kirjoittajajoukon Ritvan ystäviä: työtovereita, tutkijakollegoita, oppilaita ja sukulaissieluja vuosien varrelta. Ystäväkirjan tekstit ovat persoonallisia puheenvuoroja, esseitä, runoja ja muistoja, jotka käsittelevät ystävyyttä tunteena tai historiallisena ilmiönä; ystävyyttä teksteissä ja historiallisissa aineistoissa; ystävyyden rajoja ja rajoja rikkovaa ystävyyttä sekä ystävyyttä työ- ja tutkimusmaailmassa, ohjaussuhteissa tai kollegiaalisuutena akateemisessa maailmassa. Tekstit kuvastavat hyvin sitä, mikä Ritvalle on tärkeää: kirjallisuus, poliittisuus, henkilökohtaisuus. Kirja on myös tutkimuksellisesti äärettömän kiintoisa avatessaan uusia juonteita ystävyyden historian tutkimukseen niin käsitteellisesti kuin erilaisten kiinnostavien aineistojen kautta. Kirjan tekstit ja kuvat avaavat hämmästyttävän rikkaan prisman Ritvan elämästä ja tutkijuudesta, ihmisistä hänen ympärillään sekä erilaisista tutkimuskysymyksistä. Kirjaa painettiin vain pieni määrä, mutta se saavuttaa pian laajemman lukijajoukon verkkoversiona.

Onnea vielä, Ritva – toivomme monia intensiivisiä vuosia tutkimuksen lumon äärellä ja uusia kirjoja luettavaksi, sekä tärkeitä hetkiä ystävyydelle!

Historia – pivon-täysi tomua vai toteutumattomia mahdollisuuksia?

Vuosia sitten, kun kulttuurintutkija Helmi Järviluoma-Mäkelä vielä työskenteli Turun yliopistossa, juttelin erään kerran hänen kanssaan kenttätöistä, lähdeaineistoista ja niiden pohjalta tapahtuvista tulkinnoista. Kun puhuin niistä vaikeuksista, joita niukka tai hajanaisesti säilynyt lähteistö kohdallani tuotti, Helmi ehdotti, että käyttäisin mielikuvitustani. Uudelleen tuo neuvo on noussut mieleeni, kun olemme Hannu Salmen johtamassa projektissa Travelling Notions of Culture keskustelleet “mahdollisesta historiassa”.

Asioiden ja ilmiöiden luokittelu korostaa niiden ominaisuuksia, ei kykyjä. Kasvitaksonomian klassikko, Carl von Linnén Species plantarum (1753), kansilehti.

Historismi opetti aikanaan, että jos haluaa tietää, mitä jokin asia tai ilmiö on, historia on paras tie sen tuntemiseen. Valtiojärjestelmien tai kuvataiteen ymmärtäminen edellytti tämän mukaisesti perehtymistä niiden aiempiin vaiheisiin. Tällöin historialla myös monesti tarkoitettiin asioiden synty- ja kehityshistorioiden lineaarista tarkastelua, perittyjen ja vallitsevien toteutumismuotojen tutkimista. Monet tutkijapolvet saivat ja saavat edelleenkin sillä tavoin aikaan mittavat määrät kiinnostavaa tietoa. Mutta kysymys herää kuin varkain: mitä vallitsevien ja toteutuneiden asiantilojen tuntemus kertoo niistä mahdollisuuksista, joita asioihin ja ilmiöihin sisältyy? Eihän ihmisen kyky käyttää ruumistaan ja aistejaan voi pelkistyä erilaisten ruumiin- ja aistienkäyttötapojen historiaan. Eivätkä liikunnan, taiteen, ruoanlaiton, sukupuolen tai eri medioiden mahdollisuudet tyhjene niihin ilmentymiin, joihin ne ovat tähän mennessä yltäneet. Miksi historiantutkimus tyytyisi osaansa havaittavan todellisuuden uutterana jäljentäjänä, rajojen ja esteiden rekisteröijänä?

Ennen modernia maallistumiskehitystä länsimainen ihminen näki menneessä tulevaisuutensa, ja siis mahdollisuutensa, kuten se kuvitteellinen maallinen matkaaja, jolle suomalainen pappi ja sanakirjamies Christfried Ganander osoitti sanansa runossa Kiween-pijrroxet, haudan päälle (kokoelmasta Runo-Kirja, 1786). Pisteelliseen kivityyliin laaditussa runossa Ganander puhuu hautakammiossa makaavista raadollisista ihmisistä ja pyytää vaeltajaa kunnioittamaan heidän jäännöksiään. “Ne. On. Kallihit./ Kuin. On./ Roukkio. Luita. ja. Piwon-Täysi./ Tomua.” Lopunaikoina tämä rajallisuus kuitenkin mitätöityy uudessa, kirkastuneessa ruumiillisuudessa, jonka jatkuvasta lupauksesta teksti muistuttaa lukijaa.

Mene. Matkahas./ Ja. Elä. Nijn./ Ettäs. Kumpanixi. Tulet./ Yhteen. Iloiseen. Seuraan./ Ylhä. Päin. / Koska. Se. Hetki. Tulee./ Jota./ He. Odottavat.

Kristinoppi pysytti ihmisen mahdollisuudet viime kädessä tuonpuoleisina.

Christfried Ganander (1741–1790) julkaisi monia tilapäärunoja.

Runo saa miettimään, eikö historioitsijan käsittelemä menneisyys voisi samalla tavoin todistaa todellisuuden ja inhimillisen toiminnan rajattomuudesta, mutta tämänpuoleisesti. Tutkijan käyttämillä lähteillä olisi tuon tavoitteen suhteen silloin yhtä vahva ilmaisuvoima kuin Gananderin kuvaamilla ihmisten rippeillä. Kyse on näkökulmasta. Jos tarkastelee maailmaa, luontoa ja ihmistä pelkästään toteutuneiden tulosten ja rajallisuuden ehdoin, mikään todistus ei riitä osoittamaan tästä poikkeavia vaihtoehtoja. Ongelma on sama kuin Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisen ajan erimielisyyksissä inhimillisestä vapaudesta ja sen olemassaolosta. Sikäli kuin vapautta ei halua tai osaa ajatella yliaistilliseksi eli aistimellisen todellisuuden ylittäväksi ja vallitseviin asiantiloihin puuttuvaksi ihmisen toimintakyvyksi, sitä on vaikea havaita missään.

Vielä toteutumattomat mahdollisuudet sijoitetaan mieluusti tulevaan, ja menneisyys jää yritysten, erehdysten ja saavutusten varastoksi. Yksi keino purkaa tätä asetelmaa olisi antaa keskeisempi rooli tapahtumiselle rakenteiden, kontekstien, perinteiden ja tapajärjestelmien tuntemuksen sijaan. Kyse ei ole nyt tapahtumahistoriasta, joka kiirehtii yksityiskohdasta toiseen ja sillä tavoin itse asiassa ohittaa tapahtumiseen sisältyvän käänteentekevyyden. Teollistuminen on tapahtuma. Säätyjärjestelmän rapautuminen on tapahtuma. Kapitalismi on tapahtuma. Kaikissa näissä on toteutunut ja toteutuu edelleen jotakin sellaista, jonka vaikutuksia ja mahdollisuuksia emme tunne. En kuitenkaan odota, että niiden tutkiminen ja historiallinen tarkastelu tältä pohjalta olisi kaikesta houkuttelevuudestaan huolimatta kovin helppoa. Ainakin se edellyttää luopumista syy- ja seuraussuhteen ajatuksesta, klassisista puhetaidon malleista ja erilaisten taustatekijöiden ja kontekstien vakaista arvojärjestyksistä.

Astrofyysikot näkevät kohteensa jatkuvasti laajentuvana ja muuntuvana. Onnistuuko se historioitsijoilta?

Gananderin runo saa myös pohtimaan historiankirjoituksen poliittista tehtävää. Runoteksti on luomastaan pysähtyneestä vaikutelmasta huolimatta voimaannuttava. Sillä on kyky kuljettaa lukija päättymistä kuvaavista tekstipaikoista kohti odotusta ja liikettä. Kielessä ilmoitettu totuus ylittää tässä aineellisen, mutta jälleen voisi kysyä, mihin näillä keinoin olisi mahdollista päästä, jos tuo rajoja ylittävä liike tapahtuisi kokonaisuudessaan tämänpuoleisessa. Miltä näyttäisi vaikkapa teollistumisen tai kapitalismin historia, jos niitä käsittelisi suoraviivaisten kertomusmuotojen sijasta laajentuvina tiloina tai tapahtumina, jotka eivät maailmankaikkeuden tavoin sijoittuisi aikaan? Tuollainen moniulotteisuus kiihdyttäisi luultavasti lukijankin mielikuvitusta ja sitä kautta kasvattaisi hänen toimintakykyään. Se ei kuitenkaan poistaisi tarvetta suhtautua kriittisesti niin teollistumiseen kuin kapitalismiinkin aina siellä, missä siihen olisi aihetta.

Aboagoraa, ihmiskonetta – ja Pariisia pikakelauksella

Aluksi on tehtävä tunnustus: en ollut koskaan aiemmin käynyt Pariisissa (se on tosiaan mahdollista!). Mutta nyt olin matkalla Aboagora-työryhmän suunnitteluviikonloppuun Pariisiin. Syynä vierailuun oli aikomuksemme tutustua Pariisin Descartes-yliopistossa sijaitsevaan monitieteiseen tutkimuskeskukseen. Lisäksi Pariisi on työryhmämme jäsenen Topi Lehtipuun kotikaupunki, ja tarkoituksemme oli kokoontua suunnittelemaan vuoden 2013 symposiumia. Aboagora on tieteiden ja taiteiden vuoropuhelua edistävä symposium, joka on järjestetty tähän mennessä kaksi kertaa elokuisessa Turussa. Aboagoran perusidea on syntynyt Topin ja edesmenneen Yehuda Elkanan visioista, ja hanketta on työstetty Turun musiikkijuhlien, Åbo Akademiin yhteydessä toimivan Donner-instituutin sekä kulttuurihistorian oppiaineen yhteistyönä. Pariisin tapaamiseen osallistuivat kulttuurihistoriasta lisäkseni Hannu Salmi ja hankkeen koordinaattori Asko Nivala, musiikkijuhlien edustajina Topi sekä Liisa Ketomäki sekä Akademiin puolelta uskontotieteen professori Peter Nynäs.

Perjantaina marraskuun toisena päivänä Pariisi oli harmaa ja sateinen. Nousin juna-aseman syvyyksistä kuudenteen kaupunginosaan Luxembourgin puiston laidalle, jonka läheisyydessä pieni hotellimme sijaitsi. Nyt puisto oli hiljainen, mutta seuraavana päivänä poutasäällä saattoi nähdä väläyksen toisenlaisesta puistosta, jossa petankkiseurueet ja shakinpelaajat kokoontuvat. Tutkimuskohteeni J. V. Snellman vaikuttui aikanaan, noin 170 vuotta sitten, Pariisin puistoista ja kahviloista, joissa pariisilaiset viettivät joutilaan oloista aikaansa. Pariisilaisten tapa ottaa julkinen tila haltuun iloisella oleskelulla teki vaikutuksen Snellmaniin. Ranska ja Pariisi edustivat hänelle sellaista sivilisaatiota, josta Suomi oli vielä kaukana.

Näkymä Luxembourgin puistosta.

Perjantaina työryhmämme ohjelmassa oli vierailu The Center for Research and Interdisciplinarity -keskukseen (CRI), jossa isäntänä toimi ohjelmasta hiljattain tohtoroitunut Yann LeCunnf. Keskuksen johtaja François Taddei vieraili Aboagorassa Turussa vuonna 2011 yhdessä keskuksen toisen kehittelijän ja opettajan Ariel Lindnerin kanssa. Monitieteisessä, lähinnä biotieteitä, luonnontieteitä, kognitiotieteitä ja sosiaalitieteitä yhdistävässä, keskuksessa toimii sekä maisteri- että tohtoriohjelma. Monitieteisyyden lisäksi hankkeen keskeisenä ajatuksena on vahva kollektiivisuus sekä luovat, improvisaatiota korostavat opetusmenetelmät, joissa opiskelijat ja opettajat työskentelevät tiiviisti yhdessä. Yann oli selvästi hyvin innostunut ja ylpeä ohjelmasta, ja CRI:n toimintatavoista saatiin useita vinkkejä myös Aboagoraa varten. Toivottavasti yhteistyö keskuksen kanssa toteutuu vuonna 2013 uuden Aboagora-vierailun muodossa.

Perjantain illallispaikkamme, Montparnassessa sijaitseva La Closerie des Lilas, voi ylpeillä vaikuttavalla vieraslistalla – ravintola on vuosikymmenten varrella toiminut muiden muassa Emile Zolan, Paul Cézannen ja Ernst Hemingwayn kantapaikkana. Illallisen jälkeen vuorossa oli vielä yksityinen Pariisin kiertoajelu, jonka Topi järjesti omalla autollaan. Tunnissa näin keskeiset Pariisin nähtävyydet iltavalaistuksessa: Sacré-Coeur ja kirkon kukkulalta avautuva huima valomeri, Moulin Rouge, oopperan alue, Panthéon, Champs-Elysées ja riemukaari – ja kyllä, riemukaaren kaistattoman, kaoottiselta näyttävän liikenneympyrän voi pariisilaiskuski selvittää leikiten. Tietysti näimme myös Eiffelin, joka tuikki hetken välkkyvässä iltavalaistuksessaan – energiansäästösyistä tämä hetki on vain viiden minuutin mittainen.

Hannu, Liisa ja Topi suunnittelutyössä.

Lauantaina ideoitiin tiiviisti Aboagoran ensi vuoden symposiumia. Teemana on tuolloin ”The Human Machine”. Aboagoran luonteeseen kuuluen aihetta lähestytään usean eri tieteen- ja taiteenalan näkökulmasta. Tervetuloa Sibeliusmuseoon kokemaan, mitä kaikkea teemasta kehkeytyy. Päivän lounaspaikkamme Le Timbre (postimerkki) muistutti kokonsa puolesta nimeään lähes kirjaimellisesti. Ravintolaa voi suositella perinteisen, huolella valmistetun ranskalaisruuan ystäville, mutta ilman pöytävarausta ei tänne ole juuri asiaa.

Kukkakauppa Le Timbre -ravintolan läheisyydessä.

Iltamme huipentui Cité de la Musique -konserttitalossa, jossa esiintyi eri maista koottu Chamber Orchestra of Europe kapellimestarinaan Yannick Nézet-Séguin. Ohjelmistossa oli Robert Schumannia: Byronin runon innoittamana syntynyt Manfred-alkusoitto, Schumannin ainoa viulukonsertto sekä 3. sinfonia. Tämä reiniläiseksi kutsuttu sinfonia sopi työryhmällemme mainiosti jo siitäkin syystä, että Hannu ja Asko saapuivat Pariisiin juuri Reinin varrelta Mainzista. Schumann ei ole itselleni mitenkään erityisen tuttu säveltäjä, enkä ollut aiemmin kuullut hänen viulukonserttoaan. Vasta matkamme jälkeen luin, että viulukonsertto on jäänyt kuulematta monelta muultakin. Sävellys kuului Schumannin myöhäiskauden teoksiin eikä sitä julkaistu tai esitetty hänen elinaikaan, ei edes vuosikymmeniin säveltäjän kuoleman jälkeen. Konsertto sai alkuperäisasuisen kantaesityksen vasta vuonna 1937 itsensä Yehudi Menuhinin esittämänä. Schumannin elämän loppuvuodet ovat kuin karrikatyyri romanttisen taiteilijan kohtalosta: pian viulukonserton säveltämisen jälkeen jo aiemmin oireillut sairaus paheni, ja säveltäjä yritti myös itsemurhaa heittäytymällä Reiniin. Sama joki oli aiemmin inspiroinut häntä 3. sinfonian sävellystyössä. Rein ei kuitenkaan niellyt Schumannia, hän kuoli vasta kaksi vuotta myöhemmin parantolassa Bonnissa.

Sunnuntaina työskentely symposium-teeman parissa jatkui, itse tosin palasin Suomeen jo sunnuntai-illaksi. Mitä Pariisista voi oppia yhdessä viikonlopussa? Ei varmaankaan paljon. Sen, että aamiaiseksi voi mainiosti syödä pain de chocolate -leivonnaisia ja että ranskalainen keittiö ei tunne kasvissyöjiä. Sen, että pariisilaisjalankulkijoille ei ole olemassa punaisia liikennevaloja. Sen, miten suurkaupunki voi olla yhtä aikaa hiljainen ja riehakas samana perjantai-iltana. Ja sen, että se pariisilaisuus, jota Snellman aikanaan kuvasi, on yhä olemassa: se löytyy vieläkin puistoista ja kahviloista.

 

Kustos kertoo

FM Ilana Aallon väitöskirja Isyyden aika. Historia, sukupuoli ja valta 1990-luvun isyyskeskusteluissa (Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 112) tarkastettiin lauantaina 24. marraskuuta 2012. Vastaväittäjänä toimi professori Pirjo Markkola Jyväskylän yliopistosta. Väitöstilaisuudessa Turun yliopiston Tauno Nurmela -salissa oli paikalla 88 henkeä. Juuri tänä vuonna kulttuurihistorian oppiaine täyttää 40 vuotta. Nyt väitöskirjoja on lähes sama määrä, sillä Aallon tutkimus on järjestyksessä 39. Oppiaineen ensimmäinen väitös tosin oli vasta vuonna 1988, ja valtaosa tohtoreista on valmistunut vuoden 1999 jälkeen. Kulttuurihistorian väitösten joukossa Aallon tutkimus on pioneeriluontoinen, sillä se ottaa esiin isyyden historian ja analysoi merkittävää lähimenneisyden ilmiötä, 1990-luvun isyyskeskustelua.

Ilana Aallon väitöskirja purkaa intohimoja herättänyttä isyyskeskustelua sekä aikalaiskirjallisuuden ja lehdistökeskustelun että omaelämäkerrallisen aineiston avulla. Jälkimmäisenä aineistona on ennen kaikkea Kansanrunousarkistossa sijaitseva Isää etsimässä -kirjoituskilpailu, joka toteutettiin vuosina 1998-99 ja joka toimii työn ytimenä. Aalto pureutuu erityisesti kysymyksiin siitä, miten isän ja äidin vanhemmuuden rajoja määriteltiin ja millaisia miehiä isien tuli olla. Aiheen valinta on merkittävä jo siitä syystä, että suomalaisen isyyden historiaa on tutkittu todella vähän. Aallon työ tarjoaa alalle lähtökohdan tulkitsemalla 90-luvun debattia, jossa pohdittiin usein myös historiallista ulottuvuutta, (oletetun) perinteisen isän ja modernin isän välistä suhdetta.

Vastaväittäjä Pirjo Markkola toimi tilaisuuden kapellimestarina ja johdatti keskustelun taitavasti tutkimuksen ydinkysymyksiin, aineiston tulkintaan, teoreettisiin käsitteisiin ja kokoaviin argumentteihin. Väittelijä vastasi asiantuntevasti ja napakasti, ja keskustelua oli ilo seurata.

Loppulausunnon jälkeen varattiin tilaisuus yleisön kysymyksille, mutta ylimääräisten vastaväittäjien puuttuessa kustos päätti tilaisuuden klo 14.10.

Mozart ja panssarivaunu

Lokakuun lopussa satuin tekemään arkistomatkan Wieniin samaan aikaan kun Itävallassa valmistauduttiin kansallispäivän juhlintaan 26. lokakuuta. Nationalfeiertag-päivän ohjelmaan kuuluu perinteisesti armeijan paraati ympyränmuotoisella Ringstrasse-valtakakadulla, ja armeija myös esitteli sotilasvoimaansa Hofburgin edustalla Heldenplatzilla aivan Itävallan kansalliskirjaston edessä. Työskentelin kirjastossa lukemassa 1800-luvun wieniläisten humoristien Friedrich Schlöglin, Eduard Pötzlin ja Vinzenz Chiavaccin humoristisia ja satiirisia kirjoituksia kaupungistaan. Samalla katselin viikon ajan päivä päivältä kirjaston eteen lisääntyviä panssarivaunuja, taisteluhelikoptereita ja valkoisia sotilastelttoja. Sotilaat valvoivat aluetta rynnäkkökiväärien kanssa. Lapsille tarjottiin mahdollisuus kiipeillä panssarivaunuissa. Aikuisille oli makkaraa ja Sturm-viiniä.

Itävallan kansalliskirjasto, panssarivaunu ja prinssi Eugenin patsas

Heldenplatz, Sankarien aukio, on Itävallan historian latautuneimpia paikkoja. Vuonna 1938 kun Itävalta liitettiin Saksaan, Adolf Hitler piti puheensa juuri Heldenplatzilla. Paikan valinta ei ollut sattuma, sillä Hofburg on perinteinen Itävallan vallan keskus. Hofburg oli Habsburgien suvun hallitsijoiden keisarillinen palatsi aina vuoteen 1918, jolloin päättyi vuodesta 1278 alkanut suvun dynastia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Habsburgien valtakunta hajosi ja Itävallasta tuli tasavalta.

Nykyään Heldenplatzin äärellä Hofburgissa on Itävallan liittotasavallan presidentin virka-asunto. Ylhäällä liehuvasta Itävallan lipusta voi nähdä onko valtionpäämies kotona. Hofburg ja Heldenplatz ovatkin täynnä erilaisia symbolisia merkityksiä, ja ne ovat hyvä esimerkki siitä, miten erilaiset materiaaliset tilat kannattelevat aineettomia merkityksiä. Nationalismin nousun aikakaudella, 1800-luvulla, rakennettu tila viittaa nimensä mukaan etenkin kahteen sankariin, prinssi Eugeniin ja arkkiherttua Karliin, joiden patsaat seisovat vastatusten aukiolla. Vaikka Habsburgien valtakuntaa ei enää ole, Sankarien aukio on edelleen tärkeä osa kansallista identiteettiä, mikä näkyy muun muassa kansallispäivän juhlinnassa suurella kuuluisalla aukiolla.

Hitlerin puhe Heldenplatzilla 1938

Heldenplatz on ollut myös Itävallan vastakulttuurin keskeinen paikka. Kriittiset taiteilijat ja kulttuurielämän vaikuttajat ovat pyrkineet iskemään itävaltalaisen kulttuurin sankarimyytteihin, vaiettuihin rikoksiin ja kaksinaismoralismiin juuri Heldenplatzin kautta. Thomas Bernhardin viimeinen näytelmä Heldenplatz aiheutti skandaalin vuonna 1988 peratessaan antisemitististä menneisyyttä tasan 50 vuotta siitä kun valtava väkijoukko toivotti Hitlerin joukkoineen tervetulleeksi Wieniin. Viime vuosikymmeninä aukiolla on järjestetty lukuisia sodan- ja rasisminvastaisia mielenosoituksia.

Vuonna 2010 olin kuuntelemassa Wienissä Itävallan tiedeakatemian järjestämää seminaaria Die Wiener Hofburg –  „Der eigentliche Mittelpunkt der Stadt“?, jossa pohdittiin Hofburgin merkitystä ristiriitaisten merkitysten paikkana. Itävaltalainen kulttuurintutkija Lutz Musner käsitteli esitelmässään Wienin kaupunki-identiteetin rakentumista erilaisten tarinoiden, kuvien ja mielikuvien kautta. Hofburgin keisarillinen loisto ja 1800-luvun porvarillinen kulttuuri tanssiaisineen, kahviloineen ja hevosvaunuineen ovat olleet tärkeitä Wienin ja wieniläisyyden kuvittelemiselle. Niiden avulla on myös luotu kaupungista houkutteleva turistikohde. Vaikka Hofburg on edelleen poliittisen vallan keskus, se on samalla myös yksi Wienin suurimpia turistinähtävyyksiä. Entinen absoluuttisen vallan tyyssija, joka ennen avautui vain harvoille ja valituille, on nykyään massaturismin kohde.

Michaeler-kupoli Hofburgissa

Hofburgissa on myös omat kätketyt ja salaiset puolensa. Aloittaessani 22-vuotiaana vaihto-opiskelijavuoteni Wienissä, minun oli hyvin vaikea uskoa, että valitsemani oppiaine, teatteri-, elokuva- ja mediatutkimus, sijaitsi juuri Hofburgissa. Sydän pamppaillen etsin tietä suuressa palatsissa professorin vastaanotolle.

Oppiaineen löytäminen vanhan arvokkaan palatsin sydämestä on hyvä esimerkki siitä, millaisia yllätyksiä Wienin vanhat julkisivut kätkevät sisälleen. Muistan, miten hevosten kavioiden kopse kantautui seminaarihuoneisiin, joissa käsiteltiin niin oopperan varhaishistoriaa kuin myös populaarikulttuurin historiaa, kauhuelokuvien estetiikkaa ja 1970-luvun happening-performansseja.

Michaeler-kupolin alta kaikui vaimea klassinen musiikki ja kansainvälisen turistijoukon äänten sorina. Turisteille konserttilippuja myyvät Mozatiksi pukeutuneet miehet kävivät hakemassa kahvia yliopiston kahviautomaateista, mistä johtuen seminaariin mennessään saattoi kohdata kiireisen, pahantuulisen 1700-lukulaisesti pukeutuneen hahmon, joka pyyhälsi ohi pitkin palatsin kivisiä käytäviä.